Post by R.C. on Nov 28, 2006 12:18:08 GMT 3
(( Yayyay, ihanaa päästä taas pelaamaan! ^^ Itselleen on niin tylsä kirjoittaa. =) ))
Pahimman järkytyksensä laannuttua oli rouva Elhanna taas pian tilanteessa tasalla. Hieman hoippuvin harppauksin säntäsi hän loittonevan nuorukaisen perään, pyytäen tätä vielä hetkisen vartomaan. Kartanon herra noudattikin tuota toivetta, kääntyi puolittain vanhemman naisen puoleen ja kallisti korvansa tämän asialle. Tällöin emäntä viittoi muuta joukkoa pysymään kauempana, vaikka vanhus katsoikin häntä sekä kummastuneena että harmistuneena.
”Herra Cabrera, taivaille kiitos että olette hengissä...! Mutta kuinka kummassa tämä oikein on mahdollista? Uskoimme teidän vakaasti kuolleen, ja me... nuori mies, teidän on pakko kertoa tästä kaikesta nyt vähän tarkemmin ja keventää vanhan naisen mieltä.”, tivasi Elhanna yhtäältä tiukkaan ja toisaalta niin nöyrään sävyyn kuin mahdollista. Nuorukainen huokaisi hiljaa mielessään. Hän oli osannutkin jo epäillä tätä naista itsepäiseksi luonteeksi, mikä lieni tänä yönä sääntönä koko joukossa. Pakkohan hänen oli jotakin selitykseksi keksiä, ja niinpä velho kääntyi hetkeksi kokonaan puhuttelijansa suuntaan, laskien kämmenensä emännän harteille kuin rauhoitellakseen tätä.
”Rouva Elhanna, minun on täytynyt kolauttaa pääni pahemminkin pudotessani ratsuni satulasta. Vaivuin varmasti niin syvään tiedottomuuteen, että sen on täytynyt muistuttaa myös kuolemaa. Tämä haltia, jonka olette jo tavanneet, löysi minut ja auttoi takaisin kartanolle. Osasiko hänkään sanoa, olinko vielä elossa?”, tiedusteli nuorukainen lempeään ääneen naisen uurteisia kasvoja tarkastellen. Emäntä sulatteli hänen sanojaan hetken kunnes kauhistunut katse laajensi hänen silmänsä selälleen.
”Ai mutta... neitihän pyörtyi hyvin pian perille päästyään! Ehkäpä hän yritti kertoa meille, mutta hätiköiden menimme uskomaan, ettei siinä tilassanne ollut enää toivoa. Voi hyvä tavaton... olen niin pahoillani teostamme... olitte niin kalpea, ja...”, alkoi nainen hämmentyneisyyttään änkyttää, mutta nuori herra taputti hillitsevästi hänen olkapäätään.
”Niinpä. Olin kalpea ja eloton, hengitykseni tuskin kuului tai sydämeni syke tuntui. Erehtymisenne oli aivan ymmärrettävää eikä teossanne ole siten mitään rangaistavaa. Unohtakaa tekin tämä välikohtaus pian, rouva Elhanna, ja tehkää parhaanne jotta muu perhe pysyy siitä hiljaa. Huolemme vanhan isännän terveydestä on yhteinen ja aiheellinen.”, muistutti velho ja irroitti otteensa naisen alkaessa hyväksyvästi nyökytellä.
”Olette tietenkin oikeassa, herra Cabrera. Ukon ei tule tietää näin omituisesta tapauksesta. Kiitos että säästitte hänen sydäntään. Olemme kaikki hyvin helpottuneita paluustanne.”, lausahti rouva ja niiasi kunnioittavasti päätään kumartaen. Nuorukainen nyökkäsi pienesti ja oli jo jatkaa matkaansa, kun emännän mieleen muistui vielä yksi kysymys: ”Tuota, unohdin erään asian... Mitä kerromme tälle neidolle aamulla, jos hän kyselee teistä? Ja ettekö tahtoisi tulla viettämään yötä lämpimässä tuvassamme? Se on ilman muuta vähäpätöinen verraten hienoon kartanoon, mutta tuo suuri rakennus on tällä hetkellä niin kolkko ja yksinäinen...”, huolehti vanhempi nainen hieman vaivaantuneena esiliinansa helmaa hypistellen. Rouva Elhannan mielessä pyörivät varmasti ne kymmenet askareet, joita hänen olisi pitänyt kartanossa hoitaa tämän ylhäisen herran vastaanottaakseen. Vaan isäntä oli tältä erää kieltänyt kaiken vaivan ja kehoittanut palaamaan vasta aamulla...
”Kiitos, mutta kaipaan vain omaa rauhaani.”, kantautui vaimea mumina nuorukaisen käännetyn selän tuolta puolen. Hän hiljeni pieneksi hetkeksi miettiäkseen vastausta ensimmäiseen kysymykseen ennen kuin jatkoi: ”Haltian on aika jatkaa matkaansa. Voitte neuvoa hänelle suunnan sinne minne onkaan menossa. En halua nähdä häntä enää.”, jatkoi velho vailla minkäänlaista sävyä äänessään, saaden emännän hätkähtämään.
”Lähetämmekö hänet noin vain pois? Mutta eikö se ole aika tylyä...”, ihmetteli Elhanna silmiään räpytellen.
”Se on hänen omaksi parhaakseen.”, tyytyi nuorukainen nyt tuikeammin toteamaan, sietämättä enää vastaväitteitä sanoillensa. Ripein askelin hän lähti taas etenemään, jättäen muun joukon pian jälkeensä.
Perin tyytymättömänä tuijotti Elhanna hetkisen isännän perään, kunnes kääntyi takanaan odotelleen perheen puoleen. Tällöin saapasteli vanhus häneltä selitystä kärttämään, mutta rouva hiljensi tämän tiedustelut sananvaihdon sisällöstä jo alkuunsa.
”Mistä hyvänsä puhuimme ei ole nyt olennaista. Meidän on järjestettävä neidille kuivaa vaatetta päälle ja laitettava hänet petiin. Kylvyt voi nyt unohtaa, muutoin hän vielä väsymystään hukkuu vesisoikkoon. Kuvittelehan sitä!”, puisteli rouva päätään ja jatkoi touhotustaan ennen kuin ukko onnistui pistää yhtäkään sanaa väliin: ”No niin, hophop, sisään kaikki sukkelasti ja kasvot, hiukset siistiksi! Tähän aikaan pitäisi terveen ihmisen olla jo unten mailla. Kiirettä nyt!”
Emännän kehoituksia ja vaivihkaa elehdittyjä varoituksia noudatellen jatkoi kulkue siis hiljaisuuden vallitessa matkaa kotiinsa. Katseita siinä vielä vaihdettiin ja kummallisia tapahtumia kerrattiin, mutta vain syvällä mielten sopukoissa. Henkiinheräämisen aiheesta vaikutti yhdeltä seisomalta tulleen tabu. Eipä aikaakaan kun haltia oli ujutettu taas lämpimien peitteiden väliin, uusissa lainavaatteissa ja tällä kertaa vailla vahtivaa silmää, sillä makuukamarissa ei ollut tilaa toiselle sängylle. Rosalih nukkuisi lopun yötä tuvanvanhimpien huoneeseen sijatulla varavuoteella. Pimeän aika alkoi näin vähitellen rauhoittua...
(( Voit halutessasi jatkaa suoraan aamustakin ellei mielessäsi ole muuta ennen sitä. Asetelma on tällöin suurin piirtein sama kuten hahmosi tiedottomuuden jälkeenkin. Paitsi Rosalih ei ole enää paikalla. =) ))
Pahimman järkytyksensä laannuttua oli rouva Elhanna taas pian tilanteessa tasalla. Hieman hoippuvin harppauksin säntäsi hän loittonevan nuorukaisen perään, pyytäen tätä vielä hetkisen vartomaan. Kartanon herra noudattikin tuota toivetta, kääntyi puolittain vanhemman naisen puoleen ja kallisti korvansa tämän asialle. Tällöin emäntä viittoi muuta joukkoa pysymään kauempana, vaikka vanhus katsoikin häntä sekä kummastuneena että harmistuneena.
”Herra Cabrera, taivaille kiitos että olette hengissä...! Mutta kuinka kummassa tämä oikein on mahdollista? Uskoimme teidän vakaasti kuolleen, ja me... nuori mies, teidän on pakko kertoa tästä kaikesta nyt vähän tarkemmin ja keventää vanhan naisen mieltä.”, tivasi Elhanna yhtäältä tiukkaan ja toisaalta niin nöyrään sävyyn kuin mahdollista. Nuorukainen huokaisi hiljaa mielessään. Hän oli osannutkin jo epäillä tätä naista itsepäiseksi luonteeksi, mikä lieni tänä yönä sääntönä koko joukossa. Pakkohan hänen oli jotakin selitykseksi keksiä, ja niinpä velho kääntyi hetkeksi kokonaan puhuttelijansa suuntaan, laskien kämmenensä emännän harteille kuin rauhoitellakseen tätä.
”Rouva Elhanna, minun on täytynyt kolauttaa pääni pahemminkin pudotessani ratsuni satulasta. Vaivuin varmasti niin syvään tiedottomuuteen, että sen on täytynyt muistuttaa myös kuolemaa. Tämä haltia, jonka olette jo tavanneet, löysi minut ja auttoi takaisin kartanolle. Osasiko hänkään sanoa, olinko vielä elossa?”, tiedusteli nuorukainen lempeään ääneen naisen uurteisia kasvoja tarkastellen. Emäntä sulatteli hänen sanojaan hetken kunnes kauhistunut katse laajensi hänen silmänsä selälleen.
”Ai mutta... neitihän pyörtyi hyvin pian perille päästyään! Ehkäpä hän yritti kertoa meille, mutta hätiköiden menimme uskomaan, ettei siinä tilassanne ollut enää toivoa. Voi hyvä tavaton... olen niin pahoillani teostamme... olitte niin kalpea, ja...”, alkoi nainen hämmentyneisyyttään änkyttää, mutta nuori herra taputti hillitsevästi hänen olkapäätään.
”Niinpä. Olin kalpea ja eloton, hengitykseni tuskin kuului tai sydämeni syke tuntui. Erehtymisenne oli aivan ymmärrettävää eikä teossanne ole siten mitään rangaistavaa. Unohtakaa tekin tämä välikohtaus pian, rouva Elhanna, ja tehkää parhaanne jotta muu perhe pysyy siitä hiljaa. Huolemme vanhan isännän terveydestä on yhteinen ja aiheellinen.”, muistutti velho ja irroitti otteensa naisen alkaessa hyväksyvästi nyökytellä.
”Olette tietenkin oikeassa, herra Cabrera. Ukon ei tule tietää näin omituisesta tapauksesta. Kiitos että säästitte hänen sydäntään. Olemme kaikki hyvin helpottuneita paluustanne.”, lausahti rouva ja niiasi kunnioittavasti päätään kumartaen. Nuorukainen nyökkäsi pienesti ja oli jo jatkaa matkaansa, kun emännän mieleen muistui vielä yksi kysymys: ”Tuota, unohdin erään asian... Mitä kerromme tälle neidolle aamulla, jos hän kyselee teistä? Ja ettekö tahtoisi tulla viettämään yötä lämpimässä tuvassamme? Se on ilman muuta vähäpätöinen verraten hienoon kartanoon, mutta tuo suuri rakennus on tällä hetkellä niin kolkko ja yksinäinen...”, huolehti vanhempi nainen hieman vaivaantuneena esiliinansa helmaa hypistellen. Rouva Elhannan mielessä pyörivät varmasti ne kymmenet askareet, joita hänen olisi pitänyt kartanossa hoitaa tämän ylhäisen herran vastaanottaakseen. Vaan isäntä oli tältä erää kieltänyt kaiken vaivan ja kehoittanut palaamaan vasta aamulla...
”Kiitos, mutta kaipaan vain omaa rauhaani.”, kantautui vaimea mumina nuorukaisen käännetyn selän tuolta puolen. Hän hiljeni pieneksi hetkeksi miettiäkseen vastausta ensimmäiseen kysymykseen ennen kuin jatkoi: ”Haltian on aika jatkaa matkaansa. Voitte neuvoa hänelle suunnan sinne minne onkaan menossa. En halua nähdä häntä enää.”, jatkoi velho vailla minkäänlaista sävyä äänessään, saaden emännän hätkähtämään.
”Lähetämmekö hänet noin vain pois? Mutta eikö se ole aika tylyä...”, ihmetteli Elhanna silmiään räpytellen.
”Se on hänen omaksi parhaakseen.”, tyytyi nuorukainen nyt tuikeammin toteamaan, sietämättä enää vastaväitteitä sanoillensa. Ripein askelin hän lähti taas etenemään, jättäen muun joukon pian jälkeensä.
Perin tyytymättömänä tuijotti Elhanna hetkisen isännän perään, kunnes kääntyi takanaan odotelleen perheen puoleen. Tällöin saapasteli vanhus häneltä selitystä kärttämään, mutta rouva hiljensi tämän tiedustelut sananvaihdon sisällöstä jo alkuunsa.
”Mistä hyvänsä puhuimme ei ole nyt olennaista. Meidän on järjestettävä neidille kuivaa vaatetta päälle ja laitettava hänet petiin. Kylvyt voi nyt unohtaa, muutoin hän vielä väsymystään hukkuu vesisoikkoon. Kuvittelehan sitä!”, puisteli rouva päätään ja jatkoi touhotustaan ennen kuin ukko onnistui pistää yhtäkään sanaa väliin: ”No niin, hophop, sisään kaikki sukkelasti ja kasvot, hiukset siistiksi! Tähän aikaan pitäisi terveen ihmisen olla jo unten mailla. Kiirettä nyt!”
Emännän kehoituksia ja vaivihkaa elehdittyjä varoituksia noudatellen jatkoi kulkue siis hiljaisuuden vallitessa matkaa kotiinsa. Katseita siinä vielä vaihdettiin ja kummallisia tapahtumia kerrattiin, mutta vain syvällä mielten sopukoissa. Henkiinheräämisen aiheesta vaikutti yhdeltä seisomalta tulleen tabu. Eipä aikaakaan kun haltia oli ujutettu taas lämpimien peitteiden väliin, uusissa lainavaatteissa ja tällä kertaa vailla vahtivaa silmää, sillä makuukamarissa ei ollut tilaa toiselle sängylle. Rosalih nukkuisi lopun yötä tuvanvanhimpien huoneeseen sijatulla varavuoteella. Pimeän aika alkoi näin vähitellen rauhoittua...
(( Voit halutessasi jatkaa suoraan aamustakin ellei mielessäsi ole muuta ennen sitä. Asetelma on tällöin suurin piirtein sama kuten hahmosi tiedottomuuden jälkeenkin. Paitsi Rosalih ei ole enää paikalla. =) ))