shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Nov 5, 2006 23:27:58 GMT 3
Tanya hymähti piian huolehtimiselle. Hän kohotti kuitenkin hiukan kulmaansa tytön kasvoilla viivähtävälle synkkyydelle, mutta päätti vain hymyillä piristävästi Rosalihille, ehkä hän saisi tuon oikeasti edes hiukan paremmalle tuulelle. Tanyan mielessä heräsi hiljainen ajatus, että hän halusi vielä nähdä Kultasilmän ruumiin, ennen kuin jatkaisi matkaansa. Hänen täytyisi jatkaa matkaansa. ”Niimpä taisinkin pyörtyä.. viimeinen yö oli.. aika nopea..” Nainen muisteli viimeisen yön tapahtumia, ja tahtomattaankin hieraisi kasvojaan kohdasta, jossa oli ollut vielä aamulla kuivunutta verta mustasta haltiasta. Ajatus antoi hänelle väristyksiä. Tanya antoi piian tukea itseään, kun he lähtivät siirtymään viereiseen huoneeseen. Yhtäkkiä hän ei ollutkaan niin varma pysyisikö itse pystyssä. Niin paljon oli kuollut hänen edessään niin lyhyessä ajassa, ettei Tanya ollut varma pystyikö hän kestämään sen kaiken kokemansa. Hän hymyili kuitenkin koko ajan lämpimästi, peittäen visusti kaikki nuo ajatuksensa sisäänsä, ettei huolestuttaisi isäntiään.
Huoneessa leijuva ruuan tuoksu herautti veden haltian kielelle ja ruokamäärän näkeminen sai tuon silmät suurenemaan, niin ettei hän meinannut muistaa kohteliasta tervehdintää. Pian hän säpsähtikin tuoksujen maailmasta hereille ja silmäili huvittuneesti nuorukaisia, jotka osoittivat hänelle aivan ylenpalttista kunnioitusta, jota Tanya oli harvemmin osakseen saanutkaan. Nainen nyökkäsi tervehdyksen vastaan aikaisemmin tapaamalleen vanhukselle. Tuo oli mahtanut olla ihmeissään, kun nääntynyt hevonen olikin paljastunut haltianaiseksi. Viimeiseksi Tanyan huomio kääntyi tuohon kyökissä ahertavaan naiseen, joka oli aivan varmasti taikonut nämä ihanuudet pöytään. hän ei voinut kuin hymyillä leveämmin. sitten hän jo huomasikin istuvansa pöydässä, kaiken ruuan keskellä. Hetken hän jälleen kulutti ruokien katselemiseen ja sai vihdoinkin soperrettua kiitoksen naiselle. Hän vilkaisi vielä punastuviin nuorukaisiin ennen kuin valitsi pöydästä uunituoreen leivän ja kallisti kylmästä maitokannusta maitoa kuppiin. Hän ajatteli että olisi turvallista aloittaa kevyesti, kun ei ollut tottunut vielä kunnon kotitekoiseen ruokaan. Ahnehtiminen aiheutti vain vatsavaivoja. Tanyan oli niin nälkä ettei hän aluksi edes tajunnut huoneen ilmapiiriä, kunnes se vihdoin iski häneen kesken leivän palasen nielaisemisen. Hän pysähtyi hetkeksi vilkaisemaan ympärilleen. Miten hän kehtaisi kysyä näiltä lämpimiltä ja mukavilta ihmisiltä lupaa nähdä vielä Kultasilmän ruumis. Hetken suru läikähti noissa silmissä Tanyan kääntyessä laittamaan uuden palan leivästään suuhunsa. Hän ei missään nimessä halunnut ole epäkohtelias, olivathan he pitäneet hänestä niin kovin hyvää huolta.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 8, 2006 0:53:04 GMT 3
”Otahan sinäkin, Rosalih, vähän kunnollista iltapalaa. Olet pärjäillyt koko päivän pelkillä välipaloilla, hupsu tyttö.”, huolehti Elhanna vuorostaan huomiosta vaille jääneelle piialle, kun vieras tuntui jo selviävän omillaan. Rosalih nyökkäsi vaisusti ja valitsi paikan toiselta puolen pöytää haltiaa vastapäätä. Hän tarttui kuuliaisesti kauhaan mutta haali eteensä melko mitättömän annoksen, alkaen tätä sitten haarukallaan nyppimään, aivan kuin veljistään mallia ottaen. Raavaiden nuorukaisten lautasilla olisi tarkemmin katsoen odottanut näkevänsä enemmänkin ruokaa, mutta vastoin tapojaan ei emäntäkään tästä mitään pojille maininnut, ymmärtäessään kaiketi paremmin erikoisen tilanteen päälle. Liekö harvinaisen vieraan luoma jännitys vienyt tuoreelta sukupolvelta ruokahalun vaiko päivän aiemmat tapahtumat syynä moiseen vatsojensa kärvistelyyn. Emännän laittamassa ruuassa ei ainakaan ollut mitään vikaa, päinvastoin se maistui takuulla yhtä hurmaavalta kuin tuoksuikin. Pöydässä ei tältä erää pahemmin ehditty, osattu tai haluttu puhua ennen kuin talon ovi äkillisesti kävi ja vanhempi mieshenkilö astui siitä sisään. Ikänsä ja olemuksensa puolesta saattoi hänet päätellä nuorukaisten isäksi, samaa ulkonäköä oli kaikissa kolmessa vähintään tummaa tukkaansa myöten. Takan luona kiikkustuolissaan vaappuvasta vanhuksesta oli tätä yhtäläisyyttä tietenkin jo vaikeampi havaita, hän kun oli ehtinyt harvenneilta hiuksiltaan harmaantua. Oletettavasti kaikki haltian tapaamat henkilöt olivat kuitenkin jotakin sukua toisilleen. ”Se on sitten hoidettu.”, ilmoitti tuore tupaantulija karskilla äänellä ja laski olallaan kantamansa pitkän, multaisen lapion ovenvierustalle. Suorasukaisesta käytöksestään päätellen hän ei mitä ilmeisimmin ollut vielä huomannut aterialle ilmaantunutta ylimääräistä henkilöä. ”Kaiverran heti huomenissa tuolta harjulta hakemani hautakiven ja...”, jatkoi samainen parroittunut mies selontekoaan kunnes emäntä kiirehti häntä juoksujalkaa hyssyttelemään, tosin aivan liian myöhään estääkseen jokaista paikallaolijaa arvaamasta, mistä näissä puheissa oli ollut kysymys. Taloon lankesi vaivaantunut hiljaisuus. ”Öh...”, ähkäisi asiansa julki möläyttänyt mies havaitessaan vasta nyt huoneessa istuvan haltian. Hän raapi hämillisenä hiuksiaan eikä selvästikään tiennyt mitä olisi seuraavaksi tehnyt tai sanonut. Rouvankin kasvot olivat valahtaneet vakaviksi hänen katsahtaessaan pahoitellen haltian puoleen. Perheen välillä vallinnut yhteisymmärrys erinäisestä aiheesta vaikenemisesta näytti viimeistään nyt ilmeiseltä. Vaan moinen huomaavaisuus neidon vuoksi oli mennyt isännän huolimattomuuden myötä hukkaan. Emäntä oli tietenkin ensimmäinen joka sai suunsa auki tässä tukalassa tunnelmassa: ”Hyvä vain että saatoit nuoren herran jo haudan lepoon, Randal. Suotta olisimme surullista näkyä enää seuralaiselleen esitelleet, eiköhän neidolla ole ollut jo riittävästi kestämistä tämän kaiken kanssa...”, nyökytteli rouva vuoroin miehelle ja haltialle hymyillen. Saduthan kertoilivat noiden olentojen kunnioittavan kaikkea elämää ja kavahtavan sen menetystä, etenkin ennenaikaista. Olihan tässä yksi konkreettinen murhe nyt vähemmän kun ruumis oli hoideltu jo sinne minne se kuuluikin. Pois silmistä, kauemmas mielestä. ”...ja kun sentään elämme tätä aikaa vuodesta, jona korjaamaton vilja mätänee pelloille ja madot syövät puihin unohtuneet omenat, on vain hyväksi saattaa kuollut kärpäsiltä suojaan. Taudit nekin tarttuvat herkästi näinä päivinä.”, jatkoi rouva vaimeammin yhä ovella seisovalle miehelleen, arvellen jälkimmäisen sananvaihdon jäävän kahdenkeskeiseksi. Vaan eihän vanhempi nainen tietenkään arvannut, kuinka tarkalla kuulolla oli luonto suippokorvaista tytärtään siunannut. ”Valitsimme kartanon isännälle mitä hienoimman leposijan...”, puhkesi piika yllättäen puhumaan, arvaten kai ikävän aiheen josta rouva parhaillaan kuiskaili, ja haluten näin kääntää haltian huomion toisaalle, omalle taholleen. ”...ja jos vain haluatte, voitte käydä kunnioittamassa hänen muistoaan heti huomenna. Tai voimme mennä yhdessä jos yksin tuntuu pahalta. Kuulostaa siltä että siellä alkoi juuri satamaan, eikä tuonne ulos pimeään kannata enää tähän aikaan lähteä harhailemaan. Nukkukaa siis ihmeessä vielä yön yli, neiti, ja koettakaa olla ajattelematta tätä kaikkea...”, koetti Rosalih parhaansa mukaan ilmapiiriä keventää, kultainen sielu kun oli vaikka ei välttämättä järin sujuva sanoissaan. ”Menen sijaamaan vuoteenne ja sytyttämään kamomillakynttilän tai kaksi.”, jatkoi tyttö vielä auliisti ja nousi seisaalleen. Hän kävi tyhjentämässä lähestulkoon puhtaan lautasensa sioille varattuun tähdeämpäriin ja katosi kohta takaisin makuukamarin puolelle. ”Jaa-a, toivoa sopii että laatikkoni oli nuorelle herralle mieleen.”, tuumi vanhus puolestaan leppoisasti takanedustalta. Elämänsä ehtoopuolelle ehtineellä ukolla tuntui olevan jo melko mutkaton asenne rajan tuolle puolen siirtymiseen, mikä lieni vallan tervetullut näkökulma valmiiksi kiusaantuneeseen tilanteeseen. ”Kaunis arkku se oli, koko perheen voimin koristeltu. Varmasti hän makaa siinä mukavasti eikä turhaan kääntyile haudassaan. Olkaa siis huoleti, neito hyvä, hänelle järjestetään kyllä arvoisensa jäähyväiset, vaikkei aateliselle maaperälle päässytkään.”, jatkoi harmaahapsinen piippuaan sytytellen ja sitä pian tuprutellen. ”No niin, annahan aiheen jo olla, vanha hassu. Ehdimme kyllä hyvin rakentaa sinulle uuden, tuollainen sitkeä jässikkä kun olet. Elät varmasti vielä pidempään kuin me muut yhteensä.”, totesi rouva Elhanna ovelta palatessaan ja takan siinä sivussa ohittaessaan. Hän oli nähtävästi passittanut parrakkaan miehensä pesulle, koskapa tämä oli poistunut samaa tietä jota oli tullutkin. Märät saappaanjäljet ja multainen lapio ovella kertoivat enää miehen käynnistä.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Nov 17, 2006 16:18:53 GMT 3
Leipänsä viimeisteltyään Tanya tarttui myöskin haarukkaan, mutta toisin kuin muut pöydässä istuvat hänellä tuntui olevan hyvä ruokahalu, kai se liittyi jotenkin syömisen pakollisuuteen selviytymisen kannalta. Tanyahan oli elänyt pitkiä aikoja aivan niin kuin villieläimetkin; keskittyen selviytymiseen. Hän kuitenkin vilkuili salaa ja huomaamatta muihin kanssa aterioitsijoihin. Hänelle tuli hiukan jopa syyllinen olo siitä että hän söi niin innolla, kun muilla ei tuntunut olevan minkäänlaista ruokahalua. Pian Tanyan syyllisyys kuitenkin muuttui hiljaiseksi ärsyyntymiseksi. Hän ymmärsi kyllä että näiden mukavien ihmisten elämä oli juuri kääntynyt nurin kurin, mutta ei se tarkoittanut että sen takia pitäisi itsensä näännyttää. Heidän täytyisi vain opetella selviytymään omillaan, Tanya ajatteli hiukan kitkerästi, ja heti tuon ajatuksen jälkeen hän murhettui hiukan ajatellessaan jälleen Kultasilmän uhrautumista. Se idiootti! Tanya ärjäisi mielessään ja alkoi syömään entistä rivakammin, tuon ollessa ainoa merkki hänen kiivaista ajatuksistaan leppoisan pinnan alla. Tanya säpsähti pian kuitenkin, kun äkkiä ovi kävi ja sisään astui joku mies. No mies kuului selvästi sukuun, hänessä ja muissa oli niin paljon samaa näköäkin. Nopealla vilkaisulla Tanya saattoi jo arvata miehestä mitä tuo olikaan ollut tekemässä. He olivat ehtineet jo haudata Kultasilmän? tuo ajatteli hiukan järkyttyneenä ja surun piikin iskiessä. Mitä hän nyt tekisi? tietysti hän voisi käydä nuorukaisen haudalla, mutta silti.. ei kivelle puhuminen olisi sama asia.. Tanya ajatteli huomaamatta enää ollenkaan emännän kiireellistä hyssyttelyä. Pian luonto iskisi tuon nuorukaisen ruumiiseen, ja alkaisi tehdä kiertoon kuuluvaa työtään: hävitystä. Kuolema oli niin epäreilua. Tanya kirosi jälleen mielessään tuota ikävää vierasta, joka tuntui aina oleilevan jossakin Tanyan lähellä. Juuri taloon astuneen miehen ähkäistessä virheensä huomatessaan Tanyan hiukan laskeutunut katse nousi tuohon. Kasvojen ilme oli tyyni ja rauhoittava. Silmissäkään ei näkynyt mitään kyyneltymisen tai surun merkkiä, Tanya oli taitavasti naamioinut tunteensa piiloon tältä väeltä. Heillä oli muutenkin niin paljon pohdittavaa mitä tulevaisuudesta tulisi. Huulille taiottiin pieni hymy, kun tuo katse kääntyi emäntään ja kuunteli toisen selitystä. Tanya vain nyökytteli pienesti, ehkä hiukan hajamielisestikin emännän selityksille. Vaikka kuuntelikin tarkasti huoneessa käytyä keskustelua - jopa hiljaista sellaista -, hän oli jälleen kääntynyt sisäänpäin miettimään missä tämä kyseinen hauta saattaisi sijaita. Tanya halusi ehdottomasti vielä tänään käydä siellä. Mieluiten yksin. Pian naisen viimeinen lause alkoi mietityttämään Tanyaa. Olivatkohan he tienneet niistä ihmeellisistä köynnöksistä? Mahtoikohan emäntä niihin vedota taudeista puhuessaan? Eihän sitä koskaan tiennyt. Rosalihin yhtäkkinen puhe sai Tanyan pään kääntymään viivana toisen puoleen. Naisen katseesta saattoi huomata sinne heränneen tarkkaavaisuuden, kun hän kuuli isännän leposijan mainittavan. ”Missä suunnassa hänen hautansa on?” Tanya kysyi sitten hiukan vaimeasti, nyt kun se oli noussut kerran pintaan, eikä hänen tarvinnut tehdä aloitetta aiheesta. Tanya hymyili lempeästi, aikomuksenaan luoda mielikuva että kaikki oli kunnossa. Tanyan katse seurasi tytön liikkeitä. Kai hän saisi sentään vastauksen? Tanya rukoili mielessään. Pian Tanyan huomio kääntyi harmaahapsen suuntaan eikä hän voinut kuin hymähtää toisen sanoille. ”Olen varma että hän kunnioittaa lahjoitustanne”, Tanya sanoi hymyillen ja jäi odottamaan josko hänen hiljaiseen rukoukseensa vastattaisiin. Hän halusi päästä haudalle mahdollisimman pian.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 18, 2006 12:35:18 GMT 3
Pöydästä noustessaan oli piikatyttö kyllä kuullut haltian hiljaisen kysymyksen, mutta puistellut siihen pahoitellen päätään, kohauttaen olkiaan. Kuten sanottua, hän oli vartonut koko päivän neidon vuoteen vierellä eikä siten tiennyt, mihin vast’ikään tuvassa käväissyt parrakas mies oli kartanon herran haudannut. Muutoinkin lieni hameväki jääneen moisen synkän toimituksen ajaksi talosta huolehtimaan, riittihän emännällä varmasti touhua tuolloin vieraankin eteen. Niinpä ainoa henkilö, joka tästä viimeisestä leposijasta olisi saattanut kertoa, taisi loistaa taas vaihteeksi poissaolollaan. Tai ehkei sittenkään... kuin siunauksesta alkoi vanha ukko takanedustalla taas jutustella, arvaamatta kai kuinka tervetulleet sanansa olivatkaan: ”Komea se kumpukin on, joka tuvasta itäänpäin kohoaa. Aamuisin sille paistaa aurinko ja öisin kuu kumottaa. Sanovat sellaista sijaintia siunatuksi paikaksi vainajan levätä. Vaan kunnollinen kivipaasi on päälle saatava, muutoinhan maa ruohottuu ja sijainti katoaa kokonaan. Eikä nuorta herraa sovi niin vain päästää unohtumaan.”, jaaritteli vanhus piippuaan tuprutellen, kunnes emäntä ehti taas pistää sanansa väliin: ”Randal hoitaa sen homman kyllä huomenna. Hän löysi kuulemma tarpeeksi suuren lohkareen tuolta rinteiltä ja käy hakkaamassa ja hinaamassa sen heti aamun valjetessa. Ei tuore hauta siihen mennessä katoa vaikka taivasalla vartoisikin.”, arveli Elhanna hangatessaan astioita puhtaaksi vaahtoisessa pesusoikossa. Nuorukaiset olivat hekin saaneet ateriansa hetki sitten päätökseen ja lähteneet arvatenkin yöpuulle. Tupa kävi kaiken aikaa rauhallisemmaksi. Kuului enää liekkien rätinää ja puiden vaimeaa paukahtelua takan tulipesässä, kiikkustuolin nitinää ja natinaa vanhoja lattialautoja vasten sekä posliinikuppien kilkatusta keskenään emännän niitä pestessä. Syyssade ropisi vimmatusti ulkosalla, rummuttaen tasaisesti ikkunalautoja kuin vaatien päästä pois synkästä yöstä - tätä kuunnellessa tunsi olonsa varmasti entistäkin mukavammaksi sisällä kuivassa ja lämpimässä. Kodikkaan ilmapiirin rikkoi äkisti vaimea kumu kaukaisuudesta, jostakin idästä päin se kuulosti kantautuvan. Vanhus ja emäntä kumpikin kohottivat katseitaan ja höristivät korviaan erottaakseen tuon jyrähtelyn tarkemmin. ”Ukkonenko sieltä vielä niskaan saadaan? Minä kun toivoin ettei ilma tuon ilkeämmäksi äityisi.”, siunaili Elhanna ja äännähti säikähtäneesti kun koko tupa vavahti samassa rajusti maankamaraa koettelevasta tärähdyksestä. Liekö salama iskenyt aivan lähelle? Näin tuntui tuvan väki ajattelevan, ja loogisin selityshän se taisi yllättävälle ilmiölle ollakin. ”No jopas on taivas vihainen. Mahtaa murehtia sekin vielä menetystä. Ensin tulee suru ja sitten viha. Niinhän se menee.”, tuumaili vanhus paikaltaan ja paransi hieman tyynynsä asentoa hypähdettyään äskettäin melkein ilmaan taloa koetelleen voiman johdosta. Hän tuntui suhtautuvan tilanteeseen edelleen iälleen tavanomaisella rauhallisuudella siinä missä emännän silmät olivat laajenneet ja käsi kohonnut rinnalle lepyttelemään villisti tykyttävää sydäntään. ”Tuollaista luonnonvoimien raivoamista harvemmin tässäkään laaksossa tuntee, vaikka matala maasto houkutteleekin oikukkaita pilviä puoleensa. Olemme ihan turvassa, neiti.”, vakuutteli Elhanna sekä itselleen että haltialle tämän suuntaan katsoessaan, kai peläten tuonkin menneen äkillisestä häiriöstä suunniltaan. Seuraavassa hetkessä kävi taas talon ovi ja tuttu parrakas mies astui siitä sisään, kaikesta päätellen kuin tilauksesta emännän tarkoituksiin. ”Randal, tulitpa juuri sopivasti! Kuulithan jo miten kamalasti siellä vihmoo? Vieraan on päästävä pesulle ennen kuin ukkonen ehtii aivan mökin ylle ärjymään! Kai järjestit kaiken valmiiksi kuten pyysin?”, huolehti Elhanna ennen kuin mies ehti sen peremmälle käydä. ”Tehty kuten sanottu.”, totesi Randal ja vilkaisi ystävällisesti haltiaa. ”Vain naisille varatut pesutilat ovat enää valaistut, ja niille pääsee kuistia noudatellen kastumatta. Perille on helppo löytää, vaan parempi että Rosalih menee saattamaan kun sääkin on noin pahansisuinen.” ”Kutsuiko joku minua?”, kuului siinä samassa makuukamarin ovelta, johon piika oli taas ilmaantunut. ”Neidon vuode on valmis.”, ilmoitti Rosalih, hymyili haltialle ja käänsi kysyvän katseensa emännän suuntaan. ”Varmaankin haluatte käydä ensin pesulla, vaikka saimmekin suurimman osan tahroista puhdistettua?”, tiedusteli Elhanna lämpimään sävyyn vieraalta. ”Vaatteenne ovat jo kuuratut ja kuivat vaikka voitte halutessanne lainata edelleen myös Rosalihilta.”, lisäsi nainen ja silmäsi merkitseväisesti piikaa, joka katosi yhdessä vilauksessa etsimään luvattua asustusta. Eipä aikaakaan kun Rosalih palasi takaisin, vaikuttaen valmiilta ohjaamaan vieraan pesulle varattuihin tiloihin. Hän kannatteli käsivarrellaan siististi viikattuja vaatteita, joista osa näytti haltian omilta ja osa vierailta, kaiken varalta ja huolella mukaan valituilta. Toinen käsi riiputti loimottavaa lyhtyä, joka pitäisi pimeyden loitolla.
(( Nyt saatat ihmetellä mitä hahmollasi on parhaillaan päällä. Hänelle vaihdettiin aiemmin Rosalihin vaatekertaa ylle, eli jonkinlainen väljä paita ja pitkä hame. Eivät viitsineet vierasta ryvettyneeksi jättää. ^^ ))
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Nov 19, 2006 13:25:42 GMT 3
Sinne Rosalih katosi, Tanya totesi ja pettyi hiukan. Tuon tunteen märehtimiseen ei kuitenkaan ollut kovin paljoa aikaa, kun se jo työnnettiin tieltä vanhuksen alkaessa kuvailemaan tuota kumpua. Tanya kääntyi sivuuttain niin että saattoi helpommin katsoa vanhusta, ja kuunnella miehen sanoja. …Itään päin… Tanya toisti mielessään. Elhannan päästessä keskusteluun mukaan Tanyan korvissa noiden kahden keskustelu oli alkanut puuroutua, ja muuttui melkein täysin tausta meluksi haltian tarkoissa korvissa. Vastoin tuvan sisällä olevaa mukavaa ja rauhallista ilmapiiriä, ei Tanya tuntenut viihtyvänsä sisällä. Hänen oli levoton olla ja hän halusi päästä ulos. Kerrankin sade kuulosti niin kutsuvalta. Tanyan kirkas katse oli kiinnittynyt ikkunaan, jonka lasipintaa pitkin vesinorot liukuivat alas. Yhtäkkinen kumu kuitenkin herätti naisen ajatuksistaan pää kääntyi kumun tulosuuntaan ja korvat värähtelivät hiukan niiden koittaessa kuulla tarkemmin. Tämähän oli laakso.. Tanya ei ollut koskaan nähnyt – tai kuullut –, että laaksoon iskisi salama. Tummat kulmat kurtistuivat hienoisesti. Kuinka epätavallista. Tanya ei tuntunut reagoivan Elhannan sanoihin. Hetken aikaa hän vaikutti täysin jännittyneeltä eläimeltä tuijottaessaan jyrinän suuntaa tarkkaavaisesti. Toisella jyrähdys kerralla Tanya tarttui tuolinsa selkänojaan ja pöydän reunaan molemmin käsin. Ihme ettei ollut vielä hypännyt kyykkyynkin tuolille. Todellakin omituista, ajatteli haltia, joka miltein ajatteli tilannetta hyökkäyksenä. Tanya kuitenkin säpsähti tuosta pian pois, kun etuovi kävi ja Randal astui sisään. Nainen käänsi katseensa nyt mieheen ja pää kallistuikin hivenen. Pesutilat? Ulkokautta? Ehkä se olisi hiukan epäkohteliasta, mutta ainakaan hänen ei tarvitsisi hiiviskellä keskellä yötä talossa. Seuraavaksi sininen katse kääntyi Rosalihiin, joka juuri silloin astui huoneeseen. Hän hymyili piialle vastaan leppoisasti ja käänsi sitten katseensa Elhannaan ja nyökkäsi edelleen hymyillen. Jotenkin hänelle tuli niin syyllinen olo. Talon väki oli pitänyt hänestä niin hyvää huolta ja nyt hän aikoi aiheuttaa heille lisää huolta, mutta ei sille voisi nyt mitään. Hän voisi sitten pyytää anteeksi tekoaan. Elhannan sanat saivat Tanyan hiukan värähtämään ja tuon käsi kohosi koskettamaan kasvojaan kohdasta jossa verta oli aiemmin ollut miltein haltian pyörryttämiseen asti. ”Kyllä mielelläni..” Tanya sanoi hiukan tukahtuneesti ja nyökkäsi vielä emännän sanoille tuijottaen tyhjää. Hän muisti jälleen Kultasilmän oriin kuoleman, miltein kosketeltavan pimeyden, ja sitten mustahaltian veren maun suussaan, ja hetken aikaa häntä huimasi, kunnes kuin tilauksesta Rosalih palasi takaisin huoneeseen, ja Tanya pakotti painajaisen pois mielestään. Hetkeksi tuo sulki silmänsä ja veti muutaman kerran syvään henkeä ennen kuin nousi penkiltä ylös ja nyökkäsi olevansa valmis. Yllään oleva hame tuntui nyt ensimmäistä kertaa oudolta, ja nainen edes havaitsi sen. Herätessään hänen oli täytynyt olla niin nälissään että tuskin huomasi mitään, mutta nyt hän oli hiukan huolestunut. Tanya ei osannut kulkea hameessa. Hänellä ei varmaan koskaan aiemmin edes ollut ollut hametta päällään. Asteli tuo sitten oma-aloitteisesti kohti ovea ja laski kätensä ovenkahvalle. ”Nähdään pian.” Hän sanoi hymyillen tuvan väelle ennen kuin avasi oven ja astui ulos. Ulkona hän jäi odottamaan, että Rosalih tulisi ulos näyttämään tietä ja sulki oven tytön perässä. Samalla hän koitti miettiä mistä suunnasta jymy olikaan tullut, ja miten päin oli sisällä istunut. Kun oli melko varma jo suunnasta, Tanya jatkoi Rosalihin perässä astelemista antaen toisen johdattaa itseään kohti pesutiloja. Yhtäkkiä nainen hyppäsi pois kuistin suojasta ja tunsi sateen iskevän itseensä. Hän oli hetkessä ihan märkä. Vilkaisi kerran Rosalihin suuntaan ennen kuin lähti juoksemaan suuntaan, jonka oletti idäksi, niin kovaa kuin jaloistaan kykeni. Vetistynyt maa litisi hänen paljaiden jalkojensa alla ja Tanya piti hameen helmoja epätoivoisesti koholla, sillä kastunut kangas halusi tarrata jalkoihin ja kaataa hänet. Haltia toivoi vain, ettei Rosalihin vaatteet repeäisi matkan aikana.
(Oletan nyt siis että Tanyalla ei ollut kenkiä jalassa ^^)
|
|
|
Post by R.C. on Nov 19, 2006 23:39:26 GMT 3
Edeltä mennyt Rosalih oli jo ehtinyt talon katettua kuistia pitkin ovelle, jonka kynnysraosta kajasti himmeää valoa. Avatessaan kulkutietä kylpytiloihin tulvahti piian kasvoille kosteaa höyryä, joka sumensi hetkeksi hänen näkökykynsä. Silmiään hieraistessaan ja taakseen katsahtaessaan huomasi tyttö haltian yllättäen kadonneen. ”Neiti?!”, huudahti Rosalih samassa säikähtäneesti ja käänteli päätään villisti puolelta toiselle, koettaen turhaan tavoittaa vierasta katseellaan. Taloa ja sen ympäristöä takova rankkasade hukutti hänen äänensä tehokkaasti alleen. Ei kai haltia nyt näin lyhyellä matkalla ollut onnistunut eksymään? Tuntui kuin pimeys itse olisi neidon nielaissut. Varmistaakseen ettei tuo ollut palannut takaisin tupaan kiiruhti piika tätä kyselemään, saaden kuitenkin vain kummastuneita katseita vastaukseksi. Sama huoli sekin tuli nyt tietenkin muuhun talonväkeen tartutettua, eikä kestäisi luultavasti kauankaan ennen kuin nuo lähtisivät soihtujen turvin haltiaa etsimään. Vaikka Rosalihin aavistus vieraan aikeista saikin ymmärrystä osakseen, ei Elhanna missään nimessä aikonut jättää nuorta neitoa koko yöksi ulos kylmään ja pimeään kyhjöttämään. Noin synkässä ja arvaamattomassa mielentilassa olevaa henkilöä ei yksinkertaisesti saanut jättää yksin... Viileä syyssade vihmoi yhä armotta laakson maita ja mantuja. Ukkonen kuulosti sentään uhittelultaan laantuneen, ja jyrähtely lakanneen jo jonkin aikaa sitten. Vain tiheään putoilevat pisarat soittivat enää monotonista sinfoniaansa puiden latvustoissa. Kuolleiden lehtien peittämä nurmi oli märkä ja liukas kulkea, vaikka itäisestä metsänlaidasta löytyikin helposti kapea polku seurata. Maa alkoi vähitellen viettää ylöspäin kunnes tie avartui lopulta aukeaksi, jonka keskellä kohosi vanhuksen aiemmin kuvailema laakea kumpu. Tiheä kasvusto ympäröi mäkeä sen kaikilta sivuilta, vaan suoraan yläpuolella oli taivas paljas vaikkakin nyt raskaiden pilvien varjostama. Kummun laelle kiivettyä saattoi sen pinnan havaita myllätyn ja multaa käännetyn, mutta tässäkään eivät olleet vielä kaikki epäilyttävät seikat ympäristöön nähden: Jo mäen juurelta lähtien oli hento ja varomaton jalka ollut vaarassa kompastua ja loukkaantua kookkaisiin laudankappaleisiin ja teräviin puunsäleisiin, joita oli levinnyt ympäri piennarta kuin jonkin suunnattoman voiman sinkoamina. Itse hauta ammotti avoinna ja hylättynä. Jos syvän kuopan pohjalla olikin maannut ruumis, oli se varmasti joko palanut päreeksi tai kivunnut ylös ja karannut matkoihinsa. Salamaniskun teoria tuntui tässä tapauksessa hataralta, sillä mikään lähimaastossa tai rikki räjähtäneessä arkussa itsessään ei vaikuttanut varsinaisesti palaneelta. Liekö nuorukaisen ruumis käyty ryöstämässä vai oliko tämä noussut kuolleista omia aikojaan? Molemmat vaihtoehdoista tuntuivat omituisilta, mutta ensimmäinen toisaalta aivan mahdolliselta. Olihan hänellä tunnetusti ollut vihamiehiä, joiden kostonhimoa jopa viimeisen leposijansa häpäiseminen olisi saattanut lieventää. Tässä tapauksessa tunkeilijoiden olisi voinut kuvitella olevan vielä lähistöllä. Tarkemmin aistien saattoi haltia aavistaakin jonkun vieraan läsnäolon, ja seuraavassa hetkessä kuulla uhkaavan murinan kauempaa pimeydestä, puiden katveesta: ”Etsitkö kenties jotakin?”, tiedusteli matala ja hivenen kaikuva ääni viileästi. Sävyyn sekoittui sen verran eläimellistä ärinää, jotta olisi voinut kuvitella tuon kysymyksen kantautuneen jonkinlaisen metsänpedon kurkusta. Taitavasti tuo tuntematon oli ainakin katseilta kätkeytynyt, vetäydyttyään suojaan syvälle pensaiden siimekseen. Tuskinpa edes haltian tarkat silmät saattoivat vielä puhujan piirteitä erottaa, kuten oli varmasti tarkoituskin. ”Älä tule yhtään lähemmäs.”, jatkoi muukalainen varoittavasti ja vaikeni sitten kuin vartomaan, että paikalle eksynyt henkilö pelästyisi ja lähtisi matkoihinsa.
(( Umm, no tohvelit sieltä olisi varmasti saanut käyttöön, mutta niillä nyt olisi muutenkin vähän huono lähteä ulos sateeseen rämpimään. ;^^ Pientä. ))
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Nov 20, 2006 16:54:46 GMT 3
Tanya ei todellakaan kuullut Rosalihin säikähtyneitä huutoja. Hän kuuli vain kuinka sadepisarat iskeytyivät maahan rummuttaen sitä, hän kuuli omat vikkelät, tosin hiukan horjuvatkin, askeleensa, verisuonien tykytyksen sisällän, melkein salpautuneen hengityksen ähinän. Hän ei ollut tainnut vielä levätä ihan tarpeeksi pystyäkseen juoksemaan pitempiä matkoja näin kipakkaa tahtia, mietti haltia hiukan irvistäen samalla, kun pyyhkäisi kasvoilleen lentäneitä hiuksia pois tieltään. Nuo kirkkaan siniset silmät tuijottivat kiivaina ja määrätietoisina eteen tulevaa maastoa ja näkymätöntä polkua, joka osoitti suoraan kohti itää. Muutaman kerran meinasi hiukan vielä uupumuksen vallassa oleva jalka lipsahtaa alta märällä nurmikolla, mutta tuo määrätietoinen otus ei antanutkaan niin helposti periksi. Hänellä oli jotenkin paha aavistus, mitä lähemmäs hän tuli määränpäätään. Ja äkkipysähdys tulikin eteen haltian huomatessa nyppylän myllätyn maan ja puunsirpaleet maan seassa. Niin kiivaasti neitonen pysähtyi että meinasi kaatua aivan takamuksilleen, mutta saikin tasapainonsa pidettyä hetken aikaa vinhaan käsiään heilutettuaan. Terävästi veti happea keuhkoihinsa ja tuijotti silmät suurenneina tuota lohdutonta näkyä. Rintaan pisti. Hän oli onnistunut hengästyttämään itsensä oikein kunnolla. Hetken aikaa hän tuijotti vielä näkyä lohduttomana ennen kuin otti uudelleen hameensa helmoista kiinni ja nosti niitä sen verran että käveleminen tuntui jälleen normaalilta. Haltia tunkeutui nyppylää ympäröivään aluskasvillisuuteen katsellen tarkasti maata, ja varoi astumasta noihin teräviin puunsirpaleisiin. Päästyään aluskasvillisuuden lävitse nainen katseli kauhistuneena ympärilleen. Kuka teki tällaista? Eikö Kultasilmälle sallittu lepoa edes tuon kuoleman jälkeen? Tanya mietti kauhuissaan katsellessaan tätä lohdutonta näkymää. Haudalle päästyään Tanya kurkisti varovasti tuonne sisään… Ei ketään, eikä mitään… Hän kääntyi nyt tarkastelemaan paremmin ympäristöään. Kyykistyi erään laudankappaleen puoleen tarkastelemaan sitä tarkemmin. ”Outoa.. Se ei ole palanut..” Tuo mutisi hiljaa itsekseen keskittyneenä laudankappaleen puoleen. Hetken kuluttua hän nosti katseensa taivaalle ja alkoi tähyämään ympärilleen. Tanya oli myöskin kallistunut ruumiin varastamisen puoleen. Yhtäkkinen ääni sai Tanyan säpsähtämään ja tuon sydämen hypähtämään melkein kurkkuun asti. Tuo oli ehtinyt kääntää huomionsa äänen suuntaan ennen kuin oli kaatunut takamuksilleen kosteaan maahan. Ohikiitävän hetken ajan tuon päässä kiisi ajatus että nyt hän oli sitten sotkenut kunnolla Rosalihin vaatteet, mutta hetki oli todellakin ohikiitävä, ja siis pian ohitse. Tanyan katse siristyi hiukan, kun hän yritti erottaa pensaissa piileskelevää. Hän oli onnistunut kömpimään pystympään kyyryyn, ja kirosi nyt mielessään sitä ettei uskaltanut muuttaa olomuotoaan, kun ei voinut olla varma tottelisiko sisäinen voima hänen mieltään. Hetken aikaa Tanya vain vartoi tuossa, odotti josko jotain tapahtuisi, mutta nousi sitten kuitenkin pian pystyyn seisomaan. Hän oli onnistunut rauhoittamaan itsensä, ja nyt täysin rauhallisesti puisteli näennäisesti hameestaan likaa pois. Peloton ääni huusi pensaissa lymyävälle: ”Minne olette hänet vieneet?” (No joo.. mutta tohvelit oli tuskin sängyssä jalassa )
|
|
|
Post by R.C. on Nov 20, 2006 23:08:16 GMT 3
”...”, pensaat pysyivät tältä erää äänettöminä, aivan kuin niiden suojissa häälynyt henkilö olisi harkinnut tarkoin kuulemaansa tai koettanut suurella vaivalla muotoilla haltialle vastausta, sellaista kuitenkaan keksimättä. Kenties hän oli viitannut kintaalla koko kysymykselle ja mennyt kaikessa hiljaisuudessa menojaan. Kun alkoikin jo vahvasti vaikuttaa siltä, että koko ääni oli ollut pelkkää väsyneen mielen kuvitelmaa, kahahti kasvillisuus äkisti kauempana puiden lomassa. Joku oli selvästi noussut seisaalleen, mutta pysytteli yhä tukevien runkojen takana näkymättömissä. Vaimean kumahduksen säestämänä vavahti maa äkisti haltian jalkojen alla tuon tuntemattoman olennon astahtaessa taaksepäin. Tärähdys oli tuskin riittävästi horjuttamaan tasapainoa, mutta tuntui silti selvänä paineaaltona tavallisesti tukevassa tantereessa. Ensimmäistä jysähdystä seurasi toinen, joka kuulosti osuvan vaimeasti kilahtaen kiveen ja murskaavan sen leikiten altaan. Jonkin aikaa oli taas hiljaista, kunnes uhkaavaa meteliä pitänyt muukalainen tuntui tehneen päätöksensä, tai vain valmistautuneen astumaan esiin. Yllättäen aukealle ilmestyikin itse peräänkuulutettu kuollut, toisin sanoen sama nuorukainen, jonka haltia tunsi ulkonäöltä varmasti jo entuudestaan. Olemukseltaan hän oli tosin nyt monin verroin rähjäisempi, kasvonsa ja hiuksensa multaisen maan ryvettämät ja paljas yläruumiinsa kalpea kuin hukkuneella, niiltä osin kuin taivaalta valuva vesi oli ehtinyt lian liuottaa. Velhoa katsellessa ei liennyt vaikea kuvitella tuon kyntäneen omin avuin tiensä kummulle kaivetusta kuopasta takaisin elävien ilmoille, miten lie moinen olikaan ollut mahdollista. Saappaat näyttivät jääneen matkan varrelle, muilta osin nuorukaisella olivat vähät vaatteensa vielä tallessa. ”Sinäkö se oletkin...?”, varmisti hän haltiaa tuijottaen, mittaillen tavallista hehkuvammin silmineen tuon aiemmasta poikkeavaa asustusta. Nuorukaisen ääni oli sentään taas ennallaan, vaikka äskettäin hänen puhettaan oli ollut liki mahdoton tunnistaa. ”...omituinen vaatetuksesi ja kömpelyytesi hämäsivät minua.”, totesi hän viileässä suoruudessaan kai hieman epäkohteliaasti, huomattuaan ettei toinen lukeutunutkaan vain yhdeksi lähellä sijaitsevan tuvan asukkaista. Neidon liukastelu ja kompastelu märällä mäenpenkereellä oli mitä ilmeisimmin pistetty aiemmin merkille, eikä moista horjumista olisi kai ketterältä metsähaltialta sopinut ensi tilassa odottaa. ”Selvisit sentään pakoon tulen alta.”, jatkoi velho sävyttömään ääneen pitääkseen puheenvuoron vielä itsellään, kunnes ei keksinytkään enää muuta lisättävää. Hän ei yhtäältä pitänyt turhista turinoista, mutta toisaalta tilannekin taisi nyt olla sen verran erikoinen, ettei hiljaisuuskaan tuntunut hyvältä. Vai alkaisiko haltia kohta kirkua, kuvitellen häntä haudasta nousseeksi haamuksi tai kostoa janoavaksi epäkuolleeksi? Ajatus hymyilytti hieman nuorta miestä, vaikka hän ei jaksanutkaan tuoda huvittuneisuutta huulilleen asti. Velhon olo ei selvästikään ollut vielä vakain mahdollinen hänen käydessään taas nurmelle istumaan, välittämättä liiemmin sateesta tai kosteudesta ympärillään. Vilustuminen oli vähäinen vaiva sen rinnalla, mitä hänen kehonsa oli vast’ikään joutunut kokemaan.
(( Nyt kun vaatteista oli puhetta niin tuli mieleeni kysäistä, olikohan hahmoni kaapu yhä haltiasi harteilla kun tuo muuntui hevoseksi ja siitä takaisin? Eli onkohan se löydettävissä jostakin palvelijoiden tuvasta? ))
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Nov 21, 2006 9:18:34 GMT 3
Tanyan kädet puristuivat nyrkkeihin, kun hiljaisuus alkoi venyä. Hiljainen nielaisu. Jos siellä olisikin joku ’Valtiaan’, vai mikä nyt olikaan ollut, alaisista, ei Tanyalla olisi mitään mahdollisuuksia taistella, tuo tajusi hiljalleen. Hän ei kuitenkaan antanut itsensä lähteä pakoon, kun oli jo tänne asti tullut. Pusikon kahahdus herätti Tanyan jälleen tajuamaan ympäristöään tarkemmin. Nainen siristeli silmiään, jotta näkisi paremmin pimeään ja kirosi omaa voimattomuuttaan ja epävarmuuttaan. Vaikka Tanya ei tavallisesti olisikaan horjunut askeleen aiheuttamasta tärinästä, niin nyt hän oli heikommassa kunnossa, ja kompuroikin muutaman askeleen verran. Laajennein silmin Tanya haki parempaa jalansijaa ja kirosi tiellä olevaa hametta, jonka hänen olisi tehnyt mieli repiä riekaleiksi, mutta ainoastaan kunnioitus sitä ystävällisyyttä kohtaan, jota tuvan väeltä oli saanut, ei haltia tehnyt mitään parantaakseen liikkumismahdollisuuksiaan. Kipakasti puraisi huultaan saadakseen itsensä edes hiukan enemmän valveille ja työnnettyä väsymystä taaemmas, ei hänellä ollut varaa moiseen tällä hetkellä. Katse oli jälleen kohonnut tuonne metsän reunaan askeleiden hiljennyttyä. Ilmapiiri huokui odotusta Tanyan ympärillä ja tuo tunsi hiljaa värisevänsä. Ei oikein osannut määritellä mistä tuo johtui: pelosta vai jännityksestä. Kultasilmän itse astuessa aukealle Tanya astahti tahtomattaan taaksepäin ja täytti keuhkonsa terävällä sisään vedolla hapella. Ainoa, mikä pääsi ulos, oli pieni vinkaisu, kun haltia katsoi tuota tuttua nuorukaista. Oliko se oikea vai leikkikö joku vain ilkeitä leikkejä hänen kanssaan. Tanya tarkasteli toisen rähjäistä olemusta tiukasti arvioiden ja silmien kaventuessa. Kultasilmä oli ollut kuitenkin sen verran oudomman puoleinen otus, että Tanya pystyi kuitenkin uskomaan toisen kaivaneen itsensä ylös kuopasta ihan itsellään. Mutta miten se olisi ollut mahdollista? Nuorukainen oli ollut kuollut… Niin kipeästi kuollut. Tanya tuijotti ilmestynyttä nuorukaista ja pohti niin vikkelästi kuin kykeni. Hän vain ei tuntunut löytävän pohdintoihinsa vastausta laisinkaan, ja se oli hyvin häiritsevää. Nainen säpsähti hiukan toisen sanoja, tai no lähinnä ääntä. Se oli nyt niin erilainen kuin aikaisemmin. Jotenkin Tanyalle tuli jälleen ajatus, ettei Kultasilmä ollut aivan täysin sitä mitä tuon ulkokuori kertoi, ja hiljalleen pieniä palasia heidän yhteiseltä taipaleeltaan alkoi palailla hänen mieleensä tukemaan tuota ajatusta. Mietteliään näköiseksi muuttunut metsähaltia hymähti hiukan ja käänsi sitten katseensa alas sotkeutuneeseen ja litimärkään vaatetukseensa ja palasi pian takaisin Kultasilmään. ”Läheisen tuvan väki otti minut ystävällisesti huostaansa…” kun pyörryin.. Tanya jatkoi lauseen loppuun mielessään. Tanya käänsi katseensa takaisin tulosuuntaansa. Kukaan ei ainakaan vielä ollut tulossa hänen perässään. Huokaisi hiljaisesti helpotuksesta ja lähti sitten hitaasti kävelemään kohti Kultasilmää ja pian tumpsahtikin melkein toisen viereen istumaan. Nyt kun tuosta tuntui että vaara oli kaikonnut päästi tuo väsymyksensä pintaan ja huokaisi raskaasti. Selviäisiköhän hän takaisin tuvalle ilman että taju lähtisi? Tuo mietti mielessään. Pian kuitenkin totesi, että sitä oli nyt turha pohtia. Hän voisi levätä tässä hetken ennen kuin palaisi hakemaan vaatteitaan ja pyytämään anteeksi yhtäkkistä lähtöään. Pian haltia hymähtikin hiukan. Sade oli vetänyt tuon suortuvia kasvoille, joten leppoisaa kasvojen ilmettä oli hiukan vaikeaa ehkä huomatakin. Silmänsä haltia oli sulkenut. ”Tiesitkö.. Olet aika painava..” Tuo sanoi hiljaisesti nauravalla äänellä.
(Juu, se jäi Tanyan päälle. Ottiko tuvan väki muuten Tanyan amuletin pois?)
|
|
|
Post by R.C. on Nov 21, 2006 17:06:10 GMT 3
Velho oli varmasti hivenen helpottunut haltian otettua odottamattoman ilmaantumisensa rajan takaa näin hyvin vastaan, tai vähintään näennäisen rauhallisesti. Hän luki kyllä lukuisat kysymykset seuralaisensa kasvoilta ja odotti jo valmiiksi hienoisella harmistuksella niiden karkaavan neidon huulilta, vaan tämä vaikuttikin turhan uupuneelta utelemaan sen enempää. Vai oliko vain hämmennys vienyt haltialta kielen? ”He ovat kunnon väkeä…”, tyytyi nuorukainen toteamaan neidon kertomaan, väistäen toistaiseksi mahdollista vastuutaan selvittää paluuseensa liittyviä outoja piirteitä. Eihän sitä joka päivä kuolleista henkiin herätty, tietenkään. Järkevää selitystä ankarasti pohtiessaan rapsutti hän hieman multaisia hiuksiaan, napaten niihin eksyneen kastelieron ja viskaten sen menemään. Nuorukainen sulki kotvaseksi silmänsä ja kohotti kasvojaan kohti itkevää taivasta. Sade tuntui hyvältä. Viileänä pisarasuihkuna se vilvoitti hänen kuumeista otsaansa ja huuhtoi pois kehoonsa tarttunutta törkyä. Kaiken lisäksi se täytti hiljaisuuden puolestaan. Nuorukainen vilkaisi terävästi neitoa tämän lähestyessä häntä ja lysähtäessä viereensä istumaan. Vasta nyt velho ymmärsi kuinka väsynyt toinen olikaan. Näin ollen saattoi hän yhtä hyvin jättää kysymättä, kuinka kauan oli mahtanut maata kuolleena. Laaksoon saapumisesta tai hautaamisesta ei voinut olla montaa tuntia jos haltia oli vieläkin noin heikossa kunnossa, rajumpaa töytäisyä vaille tajuttomana. Nuorukainen piti toista kyllä silmällä mahdollisen romahduksen varalta. ”En koskaan pyytänyt sinua kantama…”, aikoi hän jo haltian huomautukseen kuitata, mutta nielaisi katuvana loppuosan lauseestaan. Totta puhuen oli velho toivonut seuralaisensa jättävän hänet niille sijoilleen paloaukealle ja jatkavan omaa elämäänsä rauhassa siitä eteenpäin. Sen sijaan tämä olikin lähtenyt kiikuttamaan raatoa takaisin kartanoon, vieläpä tietämättä tarkkaa suuntaa huomaamattomaan laaksoon. Sittemmin moisesta epäitsekkäästä urotyöstä olikin aiheutunut ja tulisi luultavasti vielä seuraamaan vain ylimääräistä harmia, vaan eipä tätäkään saattanut haltian syyksi laittaa. Nuorukainen tiedosti toisen hyvän tarkoituksen ja vastoin kaikkia koituneita kommelluksia arveli olevansa neidolle kiitollisuudenvelassa. ”Kiitos vaivannäöstäsi…”, hän korjasi sanojaan ohikiitäneen ristiriitaisen tauon päätteeksi. ”…olet puolestasi vahvempi miltä näytät. Älä kuitenkaan koettele voimiasi turhanpäiten tai rääkkäät vielä itsesi hengiltä. Voin vallan hyvin kantaa sinut vuorostani täältä takaisin, jos siltä tuntuu.”, jatkoi velho harvinaisen lempeään sävyyn. Hetkellisesti hänen tyypillisen ilmeettömiltä kasvoiltaan ja kyynisestä katsannostaan pyrki esiin kuin aivan vieras henkilö. Jälkimmäisten sanojensa saatteeksi valtasi vakavuus kuitenkin taas alaa velhon ilmeestä. Hän muisti epäilemättä taas hankalaksi kehittyneen tilanteen vilkaistessaan ylös hautakummulle ja onnistuessaan vaivatta kuvittelemaan loputkin viimeaikaisista tapahtumista, jotka neito oli jättänyt selvittämättä. ”Hetkisen kuvittelin jo olevani kuollut tuolla... ja kaikkien huolieni takanapäin.”, mutisi arkkimaagi synkälle sielunmaailmalleen tutulla pessimistisyydellä. Kaipa hän oli aiemmin oikein toivonut pimeyden ja hiljaisuuden ympärillään kertoneen lopullisesta lähdöstään. ”…kirottu mieleni ei vain suonut minulle rauhaa, muutoin olisin vallan hyvin voinut jäädä siihen kuoppaan.”, lisäsi hän vaimeasti mutta vaikeni muistaessaan seuralaisensa vastenmielisyyden kuolemaa kohtaan, olipa se kuinka luonnollinen osa elämänkiertoa tahansa – tai noh, velhon kohdalla kaiketi luonnoton, koskapa hän ei tuntunut pääsevän hengestään edes yrittämällä. Mitä syytä sitten oli lohikäärmeeltä pakenemisessa mahtanut olla, jollei mies edes halunnut elää?
(( Jos amuletti oli hahmosi kaulassa, ei siihen varmasti kajottu. Muussakin tapauksessa se siirrettiin varmasti johonkin näkyville. ^^ Täytyy muuten mainita ettei Reiska välttämättä normaaleissa oloissa olisi toipunut ihan näin pikaiseen, mutta päätin hieman kiirehtiä asioita juonenkulun hyväksi. Ja koskapa moni pitää kuolleista heräämistä ehkä pahimman sortin munkituksena, niin oikaisen että hahmoni kohdalla on siihen selitys ja kuusi ihan hyvää syytä ( jotka ovat pitkälti peräisin jo PL:n Linnassa pelatuista spektaakkeleista ) eikä hän loppujen lopuksi edes ole kuolematon. Pirulainen on siis ihan mahdollista nistiä lopullisesti, mutta tällä hetkellä se on kyllä vaikeaa. P.s.: Minulla on tulossa kirjatentti joten vuoroni voivat vähän viivettää. Muutoinkin pääsyni koneelle kotona ja rauhassa ei ole enää aivan itsestäänselvää. =S ))
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Nov 21, 2006 19:11:32 GMT 3
Vihmova sade ei kovastikaan tuonut Tanyalle lohtua. Haltia oli vetänyt jalkansa koukkuun ja kietonut käsivartensa niiden ympärille. Olipas hän väsynyt. Tuo mietti hiljaisesti laskiessaan poskensa vasten polveaan lepäämään pitäen edelleen silmiään kiinni. Kylmä hiipi hänen ympärilleen hiljaisesti, melkein jopa salakavalasti. Se tuli jokaisen sadepisaran mukana lähemmäs. Ehkä Tanyan olisi kannattanut vain olla nukkumassa niin kuin häntä oli kehotettu. Maagin kiitos sai Tanyan avaamaan silmänsä ja kohottamaan hiukan päätään. Hän hymyili pienesti ja puisteli hivenen päätään. ”Se oli minun kiitokseni sinulle…” Haltia naurahti pienesti ja sulki silmänsä jälleen. ”Lepään vain hetken… Kyllä minä takaisin pärjään, kunhan vain muistan olla juoksematta.” Sanoistaan Tanya ei ollut aivan varma. Se oli hyvinkin mahdollista että hän jaksaisi vain puoliväliin matkaa. Hän ei tiennyt kuinka pitkä matka täältä oli tuvalle. Juokseminen oli saanut hänet hiukan pyörälle päästään ja unohtamaan ajan- ja matkantajun. Maagin synkän ääneen pohdiskelun jälkeen oli haltian suunnalta hetken aikaa hiljaista. Tuo oli avannut hiukan silmiään ja katsoi toista nyt surullisena. Sateelta ei voinut sanoa oliko naisen silmät kostuneet, mutta leppeys oli kadonnut noilta kasvoilta. ”Aioin tulla sanomaan sinulle hyvästit tänään..” Tuo kuiskasi sitten hiljaa ja käänsi katseensa sivuun toisen kasvoista. Tanya ei pitänyt kuolemasta, mutta hän tiesi että se oli luonnollinen osa elämää ja sen hän oli hyväksynyt. Hän ei vain hyväksynyt tuhotonta tappamista, tai tappamista aivan turhaan, ilman että söisi tappamansa, tai käyttäisi turkkia vaatteeseen tai johonkin muuhun vastaavaan. Tanya oli hetken aikaa hiljaa. Hän kohotti päätään ja siirsi katseensa suoraan eteenpäin laskien leukansa nyt polvensa päälle. Sitten hän alkoi puhua hiljaisesti. ”Olen monesti toivonut omaa kuolemaani hiljaisina pimeinä hetkinä, mutta aina kun kuolema tuntuu olevan lähellä olen tarrautunut omaan elämääni… Halu elää on jotain joka on kaikkeen elävään luotu, useimmilla se on vahvempi kuin halu kuolla, ja siitä syystä tämä maailma ei ole vielä kuollut..” Tanya katseli pimeyden ja sateen hämärtämää maisemaa hiukan surumielisesti, pää hiukan kallistuneena. Hänellä oli jotenkin rauhallinen olo. Ihan kuin kaikki maailman murheet olisivat jääneet jonnekin kauas taakse, eikä hänen olisi tarvinnut huolehtia mistään. Tunne oli jopa niin rauhallinen että hetken kuluttua naisella tuntui olevan vaikeuksia pitää silmänsä auki.
(Alright ^^ eli son sen kaulassa. Ja juuh.. ei mitään hätiä mitiä, en tuomitse milläänsäkään. Odotin jo jotain tällaista että Reiska tuosta heräisikin. Ja pääasia todellakin on että tarina kulkee. Onnea kirjatenttiin.. Miullakin on tässä koeviikko (joka tuskin tulee estämään mun netissäkäyntiä vaikka pitäisi) ja koitan vähän sinnekin suuntaan keskittyä että vanhemmat pysyy tyytyväisinä. Ja vielä kerran onnea ONNEA kirjatenttiin! ^^ En mie taukoihin kuole.. toivottavasti xD)
|
|
|
Post by R.C. on Nov 22, 2006 13:18:35 GMT 3
”Hmh, ’halu elää’...”, maisteli nuorukainen noita kahta sanaa kunnes puisteli epäillen päätään. ”Eivät itsesuojeluvaistot minua aiemmin tulen saartamassa ansassamme ohjanneet, vaan pikemminkin vain vahva pyrkimys olla jäämättä kiinni. On olemassa kohtaloita, jotka ovat vielä kuolemaakin pahempia, ja Sybaresin valtiaan kynsiin päätyminen on yksi näistä. Hän tuskin soisi minun menehtyvän aivan helposti, eikä tarjoamansa hitaampi vaihtoehtokaan pahemmin houkuta.”, jatkoi velho irvistäen, eikä hän ilmehtinyt yleensä turhasta. Jotakin vallan kamalaa täytyi mainitsemassaan henkilössä olla, kun tämä herätti jopa jäyhäpiirteisessä maagissa moisia puistatuksia. Siitä nuorukainen oli ainakin varma, että hän ottaisi tuomionsa vastaan mieluummin Manalassa kuin kärvistelisi verivihollisensa kiirastulessa Helveticassa. ”Yhtä kaikki kuoleminen voi joskus olla jopa helpottavampaa kuin eläminen vainajien kanssa. Tuhansin ja taas tuhansin kasvoin he kiroavat minut omatuntoni äänellä. Kaikkia noita rikoksia ei voi sovittaa sanoin tai teoin tässä maailmassa, edes ajan kanssa.”, totesi hän vielä vaimeasti, ja huokaisi lopuksi raskaasti. Nuorukainen ravistautui toivottomasta tilastaan vasta tajutessaan seuralaisensa melankoliastaan saaman tartunnan. Hän siirsi katseensa vieressään synkistelevään haltiaan, rypistäen aavistuksen epäuskoisesti kulmiaan. ”Mitä niin hirveää on kaltaisesi olento saattanut kokea, jotta toivoisit milloinkaan menehtyväsi, vaikka koko ajatus ei sovi luonnollesi...”, jätti hän mielessään heränneen ihmetyksen ilmaan, koskapa tiesi paikkansa paremmin ollakseen kysymättä suoraan. Jotkut asiat olivat sen verran henkilökohtaisia ja kipeitä, että niistä utelemista olisi voinut pitää epäkohteliaana. Kaiken lisäksi oli neito selvästi jo väsynyt ja viluinen, lähdettyään mitä ilmeisimmin kaikessa kiireessä ulos sateeseen. Eihän tuolla ollut edes kenkiä jalassaan nyt kun nuorukainen seuralaistaan paremmin tarkasteli. ”Olisit muuten vallan hyvin ehtinyt aamullakin hautaani katsomaan... tarvitsiko sitä nyt tällaiseen säähän lähteä rämpimään.”, toisti hän tietämättään tuvanväen mielipiteen ja laski pehmeästi silmäluomiaan. ’Tällöin olisit edelleen löytänyt hylätyn leposijani, ihmetellyt aikasi ja ehkä vihastunutkin lievästi, mutta lähtenyt lopulta tiehesi tietämättä koko totuutta...’, pohti velho seurauksia vain ajatuksineen. Hän ei ollut varma kumpi näistä lopputuloksista olisi ollut enemmän mieleensä, vaikka järjen sanelema vastaus oli aivan selvä: Haltia oli asettanut itsensä tietämättään vain uuteen vaaraan saapuessaan paikalle keskellä yötä ja vieläpä yksin. Nuorukaisen alitajunta tunsi kyllä tahdon elää, ja neidon nähdessään hän oli heikossa tilassaan vaistomaisesti tiedostanut, mitä tulisi tehdä. Tuon vieraan rasituksesta ja pelosta takova sydän oli kuin suorastaan kannustanut häntä siihen - hyökkäämään, tappamaan ja ravitsemaan itseään voimistuakseen. Vaan kylmä järki oli se jonka tuli ohjata vaistoja ja pitää tunteet kurissa, eikä toisinpäin. Niinpä hän oli hillinnyt pedon itsessään ja välttynyt lankeamasta kiusaukseen. Tämä ei ollut nuorukaiselle itsestäänselvää, ja niinpä hän yhä edelleen tunsi olonsa hieman väkinäiseksi toisen läheisyydessä. Jos neito olisikin tiennyt mitä seuralaisensa mielessä oli aiemmin liikkunut! Olisiko tuon hengitys kulkenut enää yhtä tasaisena? ”Parasta että saatan sinut takaisin ennen kuin nukahdat tänne ja vilustut.”, arveli velho ääneen ja kohottautui seisaalleen. Hän käännähti haltian puoleen ja ojensi tälle kätensä auttaakseen neidon pystyyn liukkaalta penkereeltä. Vaan mikäli mainitsemansa vahinko oli jo tapahtunut ja haltia vaipunut uneen, nostaisi hän tämän käsivarsilleen kannettavaksi.
(( Kiitos, tuolla kannustuksella tenttini menee varmasti kuin lentäen läpi. ^^ Ja yhtä lailla onnea ja tietämystä sinulle viikon kokeisiisi. Koeta tosiaan ottaa aikaa lukemisiinkin, en minä viiveistä pahastu vaikka aika malttamattomana aina vastaustasi odottelenkin. ;^^ ))
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Nov 27, 2006 16:43:09 GMT 3
Tanya puisteli hiljaisesti päätään maagin kysymykselle ja kohotti toista suupieltään pienoiseen hymyyn. Tuo miltein unessa oleva nainen ei ilmeisemmin halunnut siitä puhua. Hänelle tuli aina pohjattoman surullinen olo, kun hän palasi muistamaan tuota surullista päivää, jonka oli luvattu olevan täydellinen ja maailman ihaninkin vielä. Päivä jona Tanyan opettaja oli kuollut, ja Tanya oli tajunnut tulleensa petetyksi. Se ei ollut koskaan ollut niinkään lähellä haltianeidon sydäntä. hän oli pyrkinyt elämään kuin häntä oli opetettu, mutta sateiset harmaat päivät toivat aina synkkinä mieleen sen päivän. Ehkä tuossa oli syy, miksi Tanya yleensä kulki yksinään paikasta toiseen, tuntematta kuuluvansa mihinkään. Yhtäkkiä tuo alkoi pohtimaan tätä Sybaresin hallitsijaa. Mikähän oli tehneet näistä kahdesta niin vihamielisiä toisiaan kohtaan? Ja mikä tämä valtias edes oli? Haltian mieli täyttyi unisista ajatuksista, eikä hän oikeastaan enää ajatellutkaan paljoakaan, kun jo vastasikin niin kuin hänestä asia olikin. ”Olisin halunnut sanoa sinulle hyvästit jo ennen hautaamistasi, mutta taisin nukkua liian pitkään.. Ja aamulla olisin ollut vihainen ja luultavasti lähtenyt etsimään sinua, kun olisin luullut että ruumiisi oltaisiin varastettu..” Ensimmäisen virkkeen jälkeen puhe muuttui uniseksi muminaksi jo ennestäänkin hiljaisesta puheesta, ja siitä oli miltein mahdotonta saada selvää. Haltia vaipui kevyeen uneen mitään tietämättömänä seuransa sisäisestä kamppailusta. Nostettaessa syliin haltian kädet kiertyivät reaktiomaisesti kantajansa harteille lepäämään, ja tuo käpertyi pieneen kippuraan, leväten päätään Kultasilmän hartialle.
(iih.. tästä tuli nyt hiukan lyhyt.. *nolona* mutta toivottavasti moinen ei haittaa ^^)
|
|
|
Post by R.C. on Nov 27, 2006 20:34:07 GMT 3
(( Ei vuoron pituudella ole merkitystä. Sen sisältöä minä mieluummin luen. *hymy* Oma vuoroni on nyt vähän kiireessä kirjoitettu, koulun mennessä kahdeksalta kiinni. ;^^ ))
’Hmh, itsepintainen tapaus.’, tuumi nuorukainen tuhahtaen mielessään muistaessaan haltian kuvailemia aikeita takaa-ajosta, joka ei oikeastaan olisi johtanut tuota mihinkään. Neidon nukahdettua oli hän siis nostanut tämän syliinsä ja lähtenyt kantamaan pois aukealta kohti kauempana vartovaa taloa. Jos velholla olisi yhä ollut kaapunsa, olisi hän saattanut suojata toista sateelta, mutta tältä erää lieni tyytyminen välttämään vain tuon valkean asun tahrimista. Onneksi taivaalta valuva vesi oli jo huuhdellut suurimman osan iholleen tarttuneesta mudasta, vaikka tuskinpa haltiakaan oli säästynyt tyystin kurjan sään seurauksilta, tuiskahdeltuaan tuon tuostakin märkään maahan. Melkoisen rähjäinen näky taisivat heistä molemmat tähän mennessä olla. Nuori mies ei matkan aikana paljoa puhellut varoakseen herättämästä uinailevaa seuralaistaan. Hän oli itsekin väsynyt, mutta yhä itsepäisen horjumaton askeleissaan. Vasta edestäpäin lähestyvät, lepattavat valot ja korviinsa kantautuvat kutsut saivat nuorukaisen pysähtymään valppaana aloilleen. Tarkemmin kuulosteltuaan tajusi hän talonväen olevan liikkeellä ja huutelevan parhaillaan haltian perään. ’Tämähän tästä kaikesta vielä puuttuikin!’, murisi velho mielessään, sillä vainajaa ei sanottavammin haluttanut ruveta nyt itseään esittelemään. Vaan mitä muutakaan oli tehtävissä, kun haltia lepäsi käsivarsillaan eikä tuon kanssa viitsinyt tien sivussa siintävään ryteikköönkään lähteä rämpimään? Kaiken lisäksi etsijät vaikuttivat jo valmiiksi varsin perinpohjaisilta pyrkimyksessään – osa soihduista eteni polun ulkopuolella. Niinpä velho jäi vielä toistaiseksi niille sijoilleen, kunnes perhe ehti sopivalle etäisyydelle erottaakseen hahmonsa lyhtyjensä suomassa loisteessa. Oli edellä kulkeneen parrakkaan miehen vuoro jämähtää nyt tyrmistyneenä paikoilleen, hämmentyneiden kysymysten kaikuessa pian kapealta polulta takaansa. Nuorukainen tajusi noissa äänissä samassa jotakin hälyttävää. Vanha ukkokin oli siis lähtenyt surkeaa ilmaa uhmaten muun väen mukaan! Ymmärtäessään tiedon myötä uhkaavan tragedian syöksähti velho aikailematta eteenpäin, kiirehtien etummaisena seisovan miehen luo. ”Heitä soihtusi menemään ja pitele häntä! Nopeasti!”, vaati nuorukainen sihahtaen ja saikin neidon siirrettyä yhä sanattomana itseään tuijottavan Randalin huostaan. Mies siirtyi suodakseen puhuttelijansa jatkaa rivakkaa kulkuaan kohti muuta palvelusväkeä ja vanhaa kartanonvartijaa takanaan. Jokaisen ohittamansa henkilön silmät laajenivat ja kasvot kalpenivat kuolleen miehen nähdessään, mutta velho ei ehtinyt jäädä nyt selittelemään. Vanhuksen tavoitettuaan hän aavisti pelkonsa käyvän toteen – ukon kasvoille kohosi yhtäläinen kauhistus, ja tämän sydän… ei kestäisi! Nyt olikin kiire jos nuorukainen toivoi pelastavansa vanhan miehen hengen. Sanaakaan virkkamatta laski hän kämmenensä pahemman kerran säikähtävän vanhuksen ohimoille, vangiten tämän huomion omien, hehkuvien silmiensä läpitunkevalla katsannolla. Velhon huulet alkoivat samalla muodostaa äänettömiä sanoja, aivan kuin hän olisi kuiskinut miehelle jotakin. Hetken kuluttua antoi nuorukainen otteensa herpaantua ja perääntyi kauemmas ukosta. Vanhus räpytteli hämmentyneenä silmiään kunnes vaikutti jälleen erottavan isännän edessään. Hänen pulssinsa oli koko omituisen toimituksen aikana huomattavasti tasaantunut. ”Isäntä, olette saapuneet takaisin!”, huudahti ukko samassa. ”Vaan millaisessa kunnossa! Mitä ihmettä teille on tapahtunut?! Lähditte ratsain ja palaatte paljain jaloin?”, jatkoi hän päivittelyään aivan kuin olisi nähnyt herransa ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. ”Kuolin ja kuopattiin.”, tokaisi nuorukainen kovin totiseen sävyyn, kiinteästi mieheen tuijottaen. ”Nuori herra! Mitä puhuttekaan?!”, torui vanhus häntä typertyneenä. ”Laskin vain leikkiä. Hevoseni katkaisi jalkansa ja myrsky repi vaatteeni. Tarina on muiltakin osin pitkä, mutta olen yhtä kaikki kunnossa. Se lienee nyt tärkeintä.”, korjasi velho virnistäen ja käänsi katseensa muuhun perheeseen, jonka jokainen jäsen tapitti häntä yhä ällistyneenä. Vanha mieskin äkkäsi nyt muun tuvanväen, käyden näitä tapansa mukaan käskyttämään: ”Mitä te siinä vielä pällistelette? Joutuin nyt taloa lämmittämään, sillä isäntä on palannut!”, kähisi ukko keppiään heristellen, kunnes nuorukainen kohotti tälle hillitsevästi kätensä. ”Älkää suotta enää tähän aikaan vaivautuko. Rakennus on kylmä ja pimeä, ja eräs toinen kaipaa nyt kipeämmin huomiotanne.”, selitti velho ja viittasi haltiaan, jonka oli partasuun käsivarsille uskonut. ”Pärjään kyllä yksinkin.” ”Vierasko?”, kummasteli ukko silmiään hieraisten. ”Tämäpä on uutta.”, sattui hän huomaamattaan lisäämään, vilkaisten lähes samantien katuvasti isäntää. ”Vaikka en tarkoittanut, että olisitte…”, mutisi mies hämillään. ”Tiedän.”, totesi nuorukainen ilmeettömästi. Hänen kasvonsa olivat yllättäen synkistyneet ja katseensa käynyt etäiseksi, torjuvaksi. Yksi vilkaisu luotiin vielä muihin kuin vanhukseen, tarkoituksena kieltää näitä setvimästä outoja tapahtumia sen enempää. Kyllä he ymmärsivät toisiaan, kun kyseessä oli ukon heiveröinen terveys. Tiukasta tilanteesta selvittyään lähti nuorukainen edeltä kulkemaan kohti taloa ja tarkemmin ottaen kartanon porttia hieman kauempana.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Nov 27, 2006 22:21:43 GMT 3
Haltia hengitti rauhallisesti, uinaillessaan kuin turvallisimmassa paikassa maailmassa. Hänen kasvojensa piirteet olivat siloittuneet leppoisaan rauhaan, joita tosin rikkoi muutama tumman ruskea hiussuortuva, jotka näyttivät vielä pimeässä tummemmilta vaaleaa ihoa vasten. Tanyan uni oli ehtinyt syvetä niinkin paljon, että tuo ei olisi varmaankaan herännyt edes siihen, että hänet olisi heitetty maahan, jotenka ei herännyt edes kiireiseen sylistä syliin vaihtoon, vaan jatkoi rauhallista untaan tietämättömänä ympäristönsä vaarallisista tapahtumista, ja Kultasilmän varsin paljon kiintymystä osoittavasta käyttäytymisestä. Ukon huomion kääntyessä Tanyan puoleen, vaikutti tuo edelleen varsin rauhalliselta, ja tuntui uinuvan sikeästi, käpertyneenä niin pieneksi kuin sylissä oli ilman vaikeuksia mahdollista.
(No sehän on sitten hyvä, kun näitä nyt tuntuu kovastikin tulevan. ^^)
|
|