|
Post by R.C. on Sept 9, 2006 20:01:20 GMT 3
”Tiedät kyllä kun iskusi aika koittaa...”, totesi velho pantterille ajatuksineen ennen kuin tuo ehti kadota näkyvistään aluskasvillisuuden sekaan. Kissapedon mentyä lähti nuorukainenkin jälleen liikkeelle, tosin nyt hieman hitaammin, antaakseen toiselle aikaa ehtiä asemiinsa ja vaimentaakseen myös omia askeleitaan, jottei tulisi havaituksi ennen aikojaan. Verkkaisen etenemisensä lomassa ehti arkkimaagi hieman mielessään arvioimaan, minkälaisia kirouksia mahtaisi edessäpäin olla odotettavissa, sekä sitä, miten niihin mahdollisin vähin vaivoin ja voimin kannattaisi vastata. Hän päätyi lopulta viiteen eri torjumistapaan, kolmeen yleisimpään ja kahteen hieman enemmän taitoa vaativaan. Jokaisen näistä saattoi hän hahmottaa kirkkaana muististaan, mutta toteutus olisi edelleen toinen juttu..
Jonkin matkaa polkua pitkin kuljettuaan alkoi arkkimaagi hiljentää vauhtiaan, sillä hän arveli olevansa jo lähellä haltianaisen ilmoittamaa väijytyspaikkaa. Nuorukainen pysähtyi ja sulki hetkeksi silmänsä kurottaakseen ki:nsä kauemmas tavanomaisten aistiensa ohitse. Tällä tavoin hän tavoittikin pian pantterin mainitsemat kaksi mustaa maagia sekä kissapedon itsensä, vartomassa hetkeään kauempana pensaissa. Varoen tarkasti kohtaamasta vihollisesta välittyvien sielunvirtojen kanssa ja kavaltamasta näin läsnäoloaan sulki velho taas mielensä ja avasi hetkeksi silmänsä. Hän valmistautui ripeästi tulevaan yhteenottoon, laskien vasemman kämmenensä Scalescentin kahvalle ja kohottaen oikean lähelle rintakehäänsä. Hän otti askeleen, toisenkin, tullen viidennellä jo havaituksi. Samalla hetkellä saattoi pantteri selvästi havaita varjostamansa velhon sauvankajon värähtävän ja kuulla pian vaimeaa manausta maagin taholta. Ei liennyt epäselvää, etteikö juuri tämä ollut nuorukaisen tarkoittama merkki toimia.
Luonnottoman pimeässä, äänettömässä metsässä oli helppoa terästää kuuloaan, eikä velho aikaillut tavoittaessaan tien oikealta puolelta edestään hyvinkin tutunkuuloista muminaa: ”Shiradh kwyiwern daramirah...” Erotettuaan ensimmäiset loitsusanat arvasi hän helposti loputkin, ja kävi syöksähtäen vastaiskuun, keskittäen huomionsa vain vaivoikseen valitsemaansa vastustajaan, luottaen pantterin hoitelevan toisen maageista omalla tahollaan. ”Shiernyin qwarh pargan ulyi’aeth praegan meroi!”, kivahti nuorukainen ja vetäisi esiin tikarinsa suunnatakseen sen alaviistoon ja kohti puoleensa singottua kirousta, jonka tarkoitus oli jo huomattavasti vahingollisempi kuin aikaisemmin viskottujen verkkojen. Vihollinen alkoi olla tosissaan. Tuntiessaan maagisen paineaallon osuvan maata kohden osoittamaansa terään seisahtui nuorukainen paikoilleen ja keskittyi pitelemään voimakkaasti tärisevää asettaan, johon tuo kirous näytti nyt kanavoituvan. Tikarin sinertävä hohde muuttui syvän punertavaksi loimotukseksi ja siitä mustaksi hehkuksi. Vihollismaagi edessäpäin näytti hätkähtävän yllättyneenä kauempana nuorukaisen näkökentässä. Puoldemoni hymyili jälleen ilkeästi. ”Praegan shejidai meroande...”, hän lausahti ivallisesti kohottaessaan pahaenteisesti hehkuvan tikarinsa kohti velhovastustajaansa, iskeäkseen terän seuraavassa hetkessä melkoisella vauhdilla ja voimalla maankamaraan, joka alkoi vääntelehtiä kuin suurissa tuskissa. Paineaalto vaihtoi suuntaansa, ja kohta kantautui edestäpäin valittava huuto mustan maagin hautautuessa elävältä altaan romahtavan maan uumeniin. Annettuaan vihollisensa maistaa hieman tuon omaa lääkettään kääntyi nuorukainen katsomaan, kuinka pantterin oli käynyt?
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Sept 9, 2006 22:27:39 GMT 3
Siniset silmät kiiluivat heikosti pimeässäkin niiden tarkkaillessa tuota mustaa maagia. Tanya odotti hiljaisesti, liikahtamattakaan. Aivan kuin hän olisi ollut patsas. Sitten yhtäkkiä maagi alkoi manata ja tuo sauva alkoi vaikuttaa entistä vaarallisemmalta. Tanya ajatteli että tämä oli hänen merkkinsä tehdä oma siirtonsa.
Kissaeläimen takajalat ponnistivat sijoillaan, ja pian tuo loikkasi pusikosta -pusikon hiukan kahahtaen- tuon maagin selkään ja upotti hampaansa haltian niskaan. Manaaminen jäi nopeasti kesken, kun Tanyan onnistui vahingoittaa tuon kurkunpäätä. Nuo kaksi kaatuivat maahan sauvan päälle. Tanya upotti vielä kyntensäkin mustan haltian lihaan, ja sai jopa muutaman luun rusahtamaan ilkeästi. Haltia yritti huutaa, mutta kurkusta lähti vain korinaa. Tanya ajatteli heti alussa kuollutta oria, kun puristi leukojaan murskaavalla voimalla yhteen, ja sai vihdoin haltian niskan murtumaan. Elämän tuhlaamista.. Hän ajatteli tuhisten, kun sitten päästi velton ruumiin valahtamaan täysin maahan.
Tanya tunsi itsensä väsyneeksi ja hiukan tyhjäksi. Hän oli juuri tappanut jonkun, jota ei aikonut syödä.. hän oli syyllistynyt siihen mistä aina syytti muita. Hän oli raa'asti tappanut jonkun. tosin hän olisi kuollut luultavasti jollei olisi, mutta tuskin haltia moista ajatteli sillä hetkellä. Pimeys kietoutui tiukemmin naisen ympärille, tuon muuttaessa muotonsa takaisin ominaiseksi muodokseen. Veri, joka oli tullut mustasta haltiasta, tahrasi hänen suun ympärystäänsä ja kaulaansa sekä toista poskeaan, sitä oli myös hänen sormissaan ja hiukan myös kämmenissään. Sen haju etoi Tanyaa, niin että hänen teki mieli oksentaa. Metsä haltia lähti huoppumaan kauemmas ruumiista, toivoen että sen haju jäisi taakse, kunhan hän vain menisi kauemmas.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 10, 2006 15:37:07 GMT 3
Velhon ja haltianaisen tietämättä oli useamman virstan päähän käydystä kamppailusta kokoontunut joukko mustia haltioita tekemään selkoa piirityksen senhetkisestä tilanteesta. Voitonriemulle ei sanottavammin löytynyt sijaa heidän kasvoillaan, saati myönteisille sanoille esimiehensä korvissa. Lady Chrysanthesilla, punaisella paronittarella, joka johti koko operaatiota, ei totisesti ollut aihetta tyytyväisyyteen. Kiristynein ilmein hän kuunteli alaistensa raportteja luonnottoman pimeyden tehottomuudesta, verkkojen väistämisistä, takaa-ajajia hidastaneista ansoista ja lopulta mustista maageista. Jälkimmäisistä ei oltu kuultu vielä mitään, mikä todennäköisimmin kieli epäonnistumisesta näiden velhojenkin taholla. Tulisieluisen johtajattaren kärsivällisyys oli lopussa. ”Eikö teistä vetelyksistä ole mihinkään?! Pitääkö täällä kaikki tehdä itse?!”, raivosi nainen laskeutuessaan fangorninsa satulasta ja sysätessään suitset palvelijalleen. ”Arvon paronitar, meille kerrottiin etsintäkuulutetun olevan lähemmäs kyvytön puolustautumaan, ja kuitenkin hän on yllättänyt alaiseni kerta toisensa jälkeen kierommilla tavoilla. Lisäksi epäilemme velhon saaneen apua...”, koetti seuraavana johtoportaassa oleva musta haltia muistuttaa, mutta kalpeaihoinen nainen katkaisi hänen puheensa alkuunsa: ”Hiljaa, komentaja Sarthes! Nyt on minun vuoroni... Vetäydy joukkoinesi niin kauas kuin ikinä ehdit, mikäli mielitte selvitä tulevasta hengissä. Palatkaa häntä koipienne välissä takaisin Sybaresiin, kun kerran olette täällä vain tielläni. Ja käske hankkiutua eroon tästä kirotusta pimeydestä, jotta näkisin jotakin!”, käskytti lady Chrysanthes kiukkuisesti komentajaa ja sivuutti tämän karmiininpunaiset hiuksensa hulmuten. ”Hyvä on, paronitar...”, mutisi musta haltia vaimeasti, katsoen pitkään ja tuikeasti johtajattarensa perään ennen kuin viittoi sotureilleen käskyn perääntyä.
Nuorukainen oli tällä välin onnistunut lähinnä kuulonsa turvin kartoittamaan toisen sijainnin intensiivisen pimeyden seasta. Jonkin matkaa hoiperreltuaan saattoi haltianainen tuntea jonkun tarttuvan kevyesti käsivarteensa ja tavoittaa velhon vaimeat sanat aivan lähettyviltään: ”Oletteko kunnossa?”, tiedusteli arkkimaagi jokseenkin sävyttömään ääneen, puheensa vailla sanottavampaa tunnetta nyt kuten aiemminkin. Hän itse vaikutti hieman hengästyneeltä ja tärisi aavistuksen rasituksesta, mutta muutoin oli äskeisen kaksinkamppailun jäljiltä yhä yhtenä kappaleena. ”Meidän ei kannata jäädä tähän seisoskelemaan...”, jatkoi nuorukainen kohta käytännölliseen tapaansa vain vaietakseen tukahduttavan pimeyden antaessa äkisti periksi kaksikon ympärillä. Liekö aiemmin langetetun kirouksen vaikutus kulunut loppuun vai oliko vihollinen luovuttanut, tätä taisi taakseen vilkaiseva velho punnita mielessään. ”Saatoimme hyvinkin selvitä...”, arveli arkkimaagi kääntäessään katseensa taas toisen puoleen, järkyttyen kuitenkin lähes samantien sanattomaksi kaikesta tuosta verestä haltian kasvoilla, joka tietenkin näkynä oli varsin groteski itsessään, mutta vainosi nuorukaista myös toisella tapaa. Selittämättömän tuskan häilähtäessä kasvoillaan antoi hän otteensa herpaantua ja kohotti kämmenensä oikealle ohimolleen, ottaen huteran askeleen kauemmas naisesta. Vasen käsi hakeutui vaistomaisesti etsimään kaavun taskuista puhdasta nenäliinaa, kun pako tuntui vastoin kaikkia odotuksia jääneen toissijaiseksi velhon tarkoituksissa. Kunhan hän vain saisi tämän näyn pyyhittyä pois silmistään, ja menneisyyden mielestään... Hilliten hieman itseään pakotti velho kangaskappaleen haltian käteen ja kehotti tätä valjusti nyökäten käyttämään sitä sen sijaan että olisi omia aikojaan ryhtynyt puhdistamaan naisen kasvoja, varmasti vieläpä niin vimmatulla tavalla, että olisi luultavasti vain satuttanut toista. ”Suokaa anteeksi, että jouduitte...”, aloitti nuorukainen päätään puistellen ja kohotti kerrankin edes hivenen katuvan, syyllisen katseensa vastapäätään seisovan silmiin. Nainen saattoi yllättyä nähdessään tähän asti tuntemansa tyynen ja välinpitämättömän arkkimaagin tilalla nyt pahasti poissa tolaltaan olevan, piinatun nuoren miehen. Ohikiitävä vaikutelma murtui kuitenkin yhtä pian kun molemmat saattoivat kuulla kaukaisuudesta kantautuvan, vatsanpohjissa asti kipristelevän mylväisyn. Velhon katse terävöityi ja kohosi korkeuksiin, sillä hän tunnisti tuon äänen liiankin hyvin. ”Lohikäärme!”, sihahti nuorukainen ja jätti yksinkertaisen, pahaenteisen sanansa myöhäiseen iltaan kaikumaan. Tuskinpa velhon olisi tarvinnut enempää sanoakaan – ’lohikäärme’ oli tavallisesti synonyymi suurille vaikeuksille...
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Sept 10, 2006 19:49:53 GMT 3
Tanya värähti hiukan, kun hänen käteensä tartuttiin. Joku oli tullut rankaisemaan häntä, hän ajatteli kauhuissaan aluksi, mutta rauhoittui sitten, kun kuulikin Kultasilmän äänen. Tanyasta tuntui että hän olisi kaatunut ilman tuota käsivarresta pitelevää kättä. Ei hän voinut sille mitään, mutta häntä alkoi vain heikottaa veren äärellä. Hän ei pystynyt toimimaan kunnolla. Hengityskin tuntui raskaalta. Pimeyden yhtäkkinen katoaminen sai naisen horjahtamaan hiukan, ja oli ihme että hän pysyi pystyssä, kun nuorukainen värähti voimakkaasti. Tyhjä katse kääntyi Kultasilmään, eikä Tanya pystynyt kunnolla edes tajuamaan tuskaa toisen kasvoilla. Haltia tumpsahti takamuksilleen pusikkoon, kun vihdoin häntä pystyssä pitelevä käsi katosi. Putoaminen sentään virkisti hänen ajatuksiaan hiukan. Nenä alkoi jo tottua veren hajuun ja katseeseen palasi jonkinlainen tietoisuus. Hämmentyneenä Tanya kohotti katseensa nuorukaiseen. Mikä toiselle oli tullut? Hän ei edes ymmärtänyt miltä näytti. Tanya katseli tyrmistyneenä kangaspalaa kädessään. Se oli heti suttaantunut hänen sormiaan peittävään vereen. Naista alkoi ellottaa. Hän tiedosti jälleen liiankin tarkasti oman tekonsa, mutta ensi järkytys oli jo ohitse, ja nyt saattoi mieltä painaa vain suuret omantunnon tuskat. Varovaisesti Tanya alkoi pyyhkiä verta kasvoistaan. Hän vilkaisi hämmästyneenä Kultasilmään, jolta ei todellakaan olisi anteeksipyyntöä odottanut. "Ei tässä mit-..." Tanyan sanat jäivät kesken kun sävähtäen hänen katseensa ja huomionsa kääntyi taivaalle etsien mylvinnän aiheuttajaa. Hänkin muuttui jotenkin valppaammaksi ja kömpi nyt ylös pusikosta. Kasvojenkin pyyhintä jäi unohduksiin. "Ei kai se voi nähdä näin tiheän lehvästön lävitse?" Tanya kysyi, sillä heidän olin paikkansa oli todellakin melkoisten puiden lehvästöjän suojassa. Hän ei ollut koskaan törmännyt lohikäärmeeseen. Ei sitten millään tavalla.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 11, 2006 20:49:39 GMT 3
”En usko että hänen tarvitsee edes yrittää nähdä meitä... eiköhän tällä pedolla ole omat konstinsa ajaa saaliinsa satimeen. Ainakin hänellä tuntuu riittävän itsevarmuutta varoittaa tulostaan etukäteen.”, vastasi nuorukainen synkän epäilevästi haltian hyväuskoiseen tiedusteluun, sillä hän ei kohdannut ikiaikaisia ensimmäistä kertaa, ja ymmärsi jopa jossain määrin näiden kieltä. ”Moiselle uhittelulle taitaa ikävä kyllä olla myös aihetta. Lohikäärmettä on aivan turha yrittää paeta jalkaisin...”, lisäsi velho vaimeasti ja nojautui kuin toivottomilta kuulostavien sanojensa painoksi vasten lähintä puunrunkoa lepäämään. Katseensa yhä tähtien täplittämälle taivaalle kohonneena hän jäi odottamaan tulevaa...
Haasteensa ilmoille karjaistuaan kohosi punainen paronitar uudessa, uljaassa olomuodossaan siivilleen, lähtien ivallisesti kihisten pilvenhaituvien halki kiitämään. Verenpuna hehkui hänen kuunvalossa kiiltävillä suomuillaan ja värjäsi maan siellä missä Chrysanthesin viha kulloinkin teki tuhoaan. ”Kuulithan huutoni, kurja mato? Voit madella mihin koloon tahansa, mutta tuleltani ja kynsiltäni et ole turvassa!”, ajatteli punainen lohikäärme pilkallisesti mielessään kaartaessaan kartoittamaan paikkaa, josta velhon kerrottiin viimeksi kulkeneen. Hän ei kuitenkaan hyökännyt suoraan syytämään kidassaan odottavaa kuolemaa tuolle alueelle, vaan lähti sen sijaan kiertämään laajaa kehää sen ympärillä. Tultaan syösten loi Chrysanthes maastoon pian oman, liekehtivän piiritysrenkaansa, jonka uloin kehä oli palanut tulen kuumuudessa samantien karrelle, ja oli nyt pelkkää hiiltynyttä, paljasta maata. Siinä sivussa irti ryöstäytyneet kulot ajoivat läheiset puustot leimuavaksi tulimereksi, myös sen alati pienenevän ympyrän kaarella, jonka sisälle kaksikko oli jäänyt vangiksi. Sulkeutuvan ansansa viimeistelläkseen lensi Chrysanthes vielä kerran kehän ympäri ja manasi tuulet puhaltamaan jokaiselta ilmansuunnalta kohti sen keskustaa. Tulinen rintama alkoi levitä nyt hirvittävällä voimalla ja nopeudella kohti uhrejaan. Samalla se tarjosi lohikäärmeelle kylliksi pimeään yöhön kaipaamaansa valoa. Saatuaan suunnitelmansa kohdalleen kohosi lohikäärme kutistuvan metsän ylle seurailemaan tyytyväisenä työnsä tuloksia. Hän oli kuullut puoldemonista tarpeeksi tietääkseen, ettei tavallinen tuli vahingoittaisi tuota. ”Mihin suuntaan hyvänsä yritätkään nyt juosta, havaitsen sinut helposti ja nappaan kynsiini kuin karkin lapselta. Valtias Sýránícús tulee olemaan hyvin mielissään toimittaessani kaltaisesi kurjan hänen eteensä...voi kyllä, kunniani tulee olemaan suuri...”, myhäili lohikäärme itsekseen, pitäen metsämaastoa tiukasti silmällä velhon mahdollisen liittolaisen varalta. Tämä olisi mukava lisä tuliaisiin, mikäli pedon kynnet olisivat kylvämiään lieskoja nopeammat...
”Ovela pirulainen. Hän aikoo siis savustaa meidät täältä esiin.”, totesi nuorukainen haistaessaan savun hajua ja kuullessaan lähestyvän roihun ajavan eläimet paniikkiin. Metsästä ei taitaisi jäädä mitään jäljelle tämän kaiken jälkeen. Tästä tai muustakaan ei velho kuitenkaan surkutellut ääneen, vaan tuntui suhtautuvan jokseenkin tyynesti koko tilanteeseen, mikä oli melko kummallista ellei suoranaisesti ärsyttävääkin. Hänen katseensa viipyi edelleen yläpuolisissa lehvästöissä ja niiden raoista pilkottavassa tähtitaivaassa, jonka editse lentävän lohikäärmeen pahaenteinen varjo näkyi aika ajoin lipuvan.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Sept 12, 2006 0:01:25 GMT 3
Tanya käänsi katseensa Kultasilmään. "Ja mitähän nämä.. konstit ovat?" Tuo kysyi varsin epäilevään sävyyn. Hän ei pitänyt toisen sanojen kaiusta. "Eikö meidän pitäisi kuitenkin yrittää jotenkin päästä pakoon?" Tanya kysyi ja käänsi katseensa jälleen taivaalle. Hän ei tainnut pitää tästä kohtaamisesta.
Tanya huomasi pimeällä taivaalla liitävän lohikäärmeen. Ja mitä tuo syöksikään muuta kuin tulta? Tulta viattoman luonnon päälle. Järkytys valtasi haltian. Eivätkö tämän Valtiaan alaiset välittäneet elämästä laisinkaan? Olivatko he unohtaneet luonnon aivan täysin? Luonto otti, luonto antoi, mutta tämä.. Tämä oli aivan luonnotonta, ja ylitti Tanyan käsityksen. Hiljainen raivo alkoi herätä nuoren haltian rinnassa. Ei näin voinut tehdä kukaan puhtain sydämin. Tanya joutui pakottamaan itsensä hengittämään rauhallisesti, ettei olisi tuonut raivoaan ilmoille tuolle otukselle, ja paljastanut heidän olinpaikkaansa.
Pian metsä paloikin iloisesti, tai no iloisesti ja iloisesti. Tanyan pää täyttyi äänettömistä tuskanvalituksista, kun eläimet ja puut paloivat hengiltä korventavan tulen liekeissä. Kyyneleet valtasivat haltian silmät, vierivät poskille, tehden uria kuivuneeseen vereen. Ei näin saanut tehdä. Hän tunsi itsensä voimattomaksi, ja hänen oli sentään tarkoitus suojella luontoa. Hänen opettajansa oli luovuttanut hänelle tehtävänsä suojella elävää, ja nyt.. nyt hän oli kohdannut jotain, jonka mahti oli liian suuri hänelle.
Tanya heräsi toivottomista ajatuksistaan vihdoin kun Kultasilmä puhui. Kyyneltynyt katse kääntyi maagiin. Miten heidän olisi tarkoitus päästä tästä tilanteesta ulos? "Miten me pääsemme täältä?" Tanya kysyi hiljaisesti, miltein jo luovuttaneena. Maagilla olisi varmaan jokin konsti selvitä tästä, mutta Tanya ei ollut varma sisältyikö hän tuohon konstiin. Hän voisi tosin liihottaa pakenevien varpusten seassa pois, ellei hän kuuluisi nuorukaisen suunnitelmiin, mutta lohikäärme hänen yläpuolellaan sai hänet pelkäämään koko ajatusta. Ties vaikka mokoma tulisi polttaneeksi kaiken lentävänkin..
|
|
|
Post by R.C. on Sept 12, 2006 3:25:54 GMT 3
Vaikka nuorukainen ei katsonutkaan enää seuralaiseensa, saattoi hän erottaa tuon jälkimmäisistä sanoista kuultavan raivon lohikäärmettä ja tämän aiheuttamaa tuhoa kohtaan. Tähän maagi ei tosin puhunut mitään, eikä hän muutoinkaan näyttänyt välittävän metsää kohdanneesta katastrofista tai kyyneleistä haltianaisen kasvoilla. Tunteilun aika oli ohitse ja hän keskittyi taas olennaiseen kylmän määrätietoisella tyylillään. Tärkeintä oli nyt selviytyä ensin itse pois pälkähästä, vasta sitten olisi kiukun ja kostotoimien aika, mikäli niille olisi tarvetta tai mahdollisuutta. ”Harkitse tarkkaan kuinka yrität täältä selviytyä, jos sinulla on siihen vaihtoehtoja, mutta älä epäröi liian pitkään. Kohta tästä metsästä nouseva savu on tuolla ylhäällä ja ympärillä niin sakeaa, ettet välttämättä selviytyisi sen läpi tukehtumatta, vaikka jaksaisitkin vielä lentää.”, vastasi arkkimaagi rauhallisesti ja vilkaisi puhuessaan haltian puoleen. Hän ei suinkaan poissulkenut mahdollisuutta, että toinen kykenisi muuntautumaan joksikin siivekkääksi eläimeksi, mutta epäili vahvasti, mahtoiko naisella olla siihen äskeisen rasituksen jälkeen enää voimia. Ainakin velhon silmissä haltia oli vaikuttanut jo varsin väsyneeltä... ”Muutoinkin yläilmoissa saattaa kohta olla vaarallista, kun ajan tuon pedon täältä matkoihinsa, tai... ainakin aion yrittää.”, virnisti arkkimaagi ja kavensi hieman hermostuttavasti kultaisia silmiään. Hän ei siis sittenkään ollut alistunut vain kohtalonsa huomaan kuten alkuun olisi voinut olettaa. Velho oli päinvastoin kerännyt kaiken aikaa voimiaan ja valmistautunut vastaamaan lohikäärmeen sanelemaan haasteeseen. ”Jos jäät tänne, sinulla pitäisi olla jokseenkin yhtäläiset mahdollisuudet selvitä kuin jos pakenisit omia aikojasi. Luotatko siis mieluummin minuun vaiko vain itseesi?”, tiedusteli nuorukainen ja jäi joksikin aikaa odottamaan, mitä toinen vastaisi tai tekisi. Mikäli nainen ei osoittanut merkkejä lähdöstä, kohdisti arkkimaagi hetkeksi koko huomionsa tuon puoleen ja nyökkäsi pienesti. Hän ei enää hymyillyt riisuessaan kaapunsa ja astellessaan lähemmäs haltiaa siirtääkseen tuon vaatekappaleen toisen harteille. Velho asetteli hieman väljästi laskeutuvan kankaan huolellisesti ja nosti leveäreunaisen, syvän hupun naisen pään yli. ”Tämä suojelee sinua lähestyviltä liekeiltä ja kuumuudelta, kunhan tulirintama saavuttaa meidät. Noin raivokas kulo etenee nopeasti ja polttaa kaiken hetkessä tieltään. Painaudu matalaksi ja hengitä säästeliäästi kunnes lieskat ehtivät ylitsesi.”, neuvoi arkkimaagi kireään sävyyn ja käännähti poispäin jottei olisi kuullut mahdollisesti seuraavia kysymyksiä. Hän kohotti katseensa taas taivaalle ja viittasi sen puoleen jatkaessaan: ”Tuolla taasen on pelastuksemme. Enkä tarkoita nyt lohikäärmettä. Punainen petomme on syntyjään tulen elementistä, ja inhoaa varmasti kaikista eniten jäätä. Hankin meille siis jotakin hyvin kylmää...”, totesi velho ja vilkaisi syrjäkarein taakseen. ”Nyt minun on keskityttävä. Kunhan pysyt suojaavan kehän sisällä, sinun pitäisi olla turvassa.”, hän lisäsi yksinkertaisesti ja vaiensi tällä toivon mukaan seuralaisensa. Viimeisen ohjeensa annettuaan irroitti arkkimaagi housujensa vyötteeltä pienen pussin, joka näytti sisältävän jonkinlaista hohtavaa jauhetta. Hän tarttui myös tikariinsa uurtaakseen sillä tiehen kaksikon ympärille mainitsemansa kehän, sirotellen pussin sisällön vastikään piirtämiään rajoja ja muita symboleja korostamaan. Samalla velho oli alkanut jo mutista merkillisiä manauksiaan, eikä hän näyttänyt enää huomaavan naista lähellään. Saatuaan maahan kaivertamansa omituiset kuviot valmiiksi nousi nuorukainen taas täyteen pituuteensa ja kohotti kädessään puristamansa tikarin lähelle huuliaan. Seurasi lisää loitsusanoja ja eleitä, jotka tuntuivat kestävän tuskastuttavan kauan savun turruttaessa aistit ja tulihelvetin lähestyessä kaiken aikaa uhkaavasti paikkaa, johon pako näytti tyrehtyneen. ”Mõríêndô Térrárá, qhírsâlâh hrëísh khârân... ( Vanha, vankka Terrara, levollinen äiti Maa, lainaa minulle mahtiasi, keskitä tahtosi kehooni, vedä puoleesi, luovuta voimasi, kutsua luokseni, syöstä yöstä synkästä, kuolema sylistä ikuisuuden, käsken sinua, Terrara! Marsin kautta sanelen tahtoni, Tuli ikuinen takaa sanani, vereni voima on lihaasi väkevämpi, tunne se ja taivu puolelleni! )”, luki velho loitsuaan kielellä, joka kuulosti muinaisemmalta kuin yksikään koko tunnetussa maailmassa, ja alkoi samalla suorittaa rituaalia, joka ulkopuolisen silmään olisi saattanut vaikuttaa hyvinkin kivuliaalta tai puistattavalta: Nuorukainen viilsi hitaasti ja hillitysti ranteensa auki, antaen verensä tippua sihisten maankamaralle. Tämän jälkeen hän viilteli erilaisia riimuja myös rintakehäänsä, joka hädintuskin oli ehtinyt umpeutua edellisistä vaurioistaan. Eritoten sydämensä kohdalle harjoitti velho mielellään masokismiaan, tosin vain pintapuolisesti, pureutumatta sen syvemmälle lihaansa. Velhon voimallinen veri virtasi pian vuolaana ja kiehuvana pitkin hänen paljasta rintakehäänsä ja kehoaan, saaden maan jalkojensa juuressa mustumaan ja vavahtelemaan. Kaiken aikaa toivoi nuorukainen hiljaa mielessään, ettei kirous ottaisi hänestä nyt valtaa, muutoin kaikki näkemänsä vaiva valuisi hukkaan ja he olisivat pian paljon pahemmissa vaikeuksissa... Näin ei onneksi tapahtunut, vaan arkkimaagi sai lopulta viimeisteltyä loitsunsa kunnialla, jonka jälkeen alkoikin nopeasti tapahtua: Maankamara tärisi jo tähän mennessä kuin hirvittävien kouristusten kourissa ja oli omiaan herättämään lohikäärmeen huomion puoleensa. Chrysanthes lähestyi tuota paikkaa valppaasti tarkkaillen, mutta ei tarpeeksi varovaisesti tajutakseen mitä kohta tulisi tapahtumaan. Vasta järkälemäisen varjon lankeaminen lohikäärmeen ylle sai tämän suuntaamaan huomionsa yläilmoista lähestyvään hehkuvanpunaiseen kappaleeseen ja sen edellä puhaltavaan hyiseen tuuleen. Seuraavassa hetkessä kuului valtava räjähdys, kun maata kohti putoava komeetta hajosi sadoiksi pienemmiksi osasiksi ja satoi jäätävinä rakeina kauhusta kirkuvan lohikäärmeen niskaan. Chrysanthes onnistui hädin tuskin väistelemään ja pakenemaan näitä avaruuden kylmettämiä kivenmurikoita, joita edes raju osuminen ilmakehään ei ollut ehtinyt sanottavammin lämmittämään. Punainen paronitar tunsi siipipoimujensa repeilevän ja kehonsa tärähtelevän ja turtuvan kivuliaiden iskujen voimasta. ’Pakoon, pakoon!’, ehti ikiaikainen vain ajatella eikä taakseen toista kertaa katsonut... Nuori velho oli seurannut jonkinlaisessa loitsun jälkeisessä hurmiossa aikaansaannostaan, kunnes hän vavahti äkisti, kohotti kätensä veriselle rinnalleen ja veti tukahtuneesti henkeään. Seuraavassa hetkessä arkkimaagi kaatui kuolleena polulle - tai ainakin yleisen käsityksen mukaan veivinsä heittäneenä. Nuorukainen ei hengittänyt enää, ja hänen sydämensä oli lakannut lyömästä, luultavasti räjähdettyään ensin kestämättömästä paineesta kuten komeetta aiemmin. Velhon lasittuneet silmät sulkeutuivat hänen tärähtäessään maahan ja jäädessä siihen lojumaan. Loppujen lopuksi tässä kaikessa ei ollut mitään kovin yllättävää. Velho oli harkitusti tuhlannut ruumiinsa ja sydämensä voimat loitsuunsa, jonka tiesi jäävän tältä erää viimeisekseen. Hän oli tiennyt kuolevansa, mutta ei ollut kertonut tästä naiselle etukäteen, tietenkään. Ja jos toinen olisikin aiemmin tivannut mahdollisuudesta, olisi nuorukainen edelleen kieltänyt kaiken. Uhrautuminen oli yksinkertaisesti ollut hänen osaltaan ainoa vaihtoehto. Maailmanlopun saattoi jo uskoa koittaneen ympäröivän maaston tärähdellessä yhä rajusti kamaraansa takovista komeetankappaleista, joista yksikään ei ihme kyllä onnistunut velhon aiemmin piirtämän kehän sisälle osumaan. Ilma oli viilennyt pakkaslukemiin ja kylmät kivet saivat sentään suurimman osan metsäpaloistakin sammumaan. Aluetta kohdannut hävitys oli kuitenkin sanoinkuvaamaton. Yhdenkään kasvin tai eläimen ei olisi kuvitellut selvinneen tästä kaikesta elossa. Tosin haltianainen taisi tietenkin olla vielä toistaiseksi poikkeus kyseisessä päätelmässä...
(( Venähti vähän pitkäksi ja jos olin turhan omavaltainen tuolla jossain niin korjaa käsitys ihmeessä kuten parhaaksi näet. Eli siis jos hahmosi aikoikin lentää pois ennen tuota showta niin se on ihan ok. ^^ Siinä tapauksessa voimme puolestani unohtaa muutaman kohdan vuorostani. ))
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Oct 22, 2006 16:47:56 GMT 3
Tanya värähti mietteistään ja käänsi katseensa nuorukaiseen, pian se kohosi ylös taivaalle kohoavaan savuun. Kultasilmä oli oikeassa, pian olisi liian myöhäistä. Tanya kuitenkin epäröi. hän ei ollut varma pystyisikö hän edes muuntumaan tässä tilassa. Hän oli väsynyt, ja veren aiheuttama järkytys ja shokki olivat syöneet hänen voimiaan entisestään. Hän ei siis voisi lentää täältä pois. Mutta mitä nuorukainen tarkoitti tuolla toisella vaaralla, varsinkin, kun se ei ilmeisesti ollut taivaalla liihottava tulta syöksevä lohikäärme.. Tanya ei kauaa miettinyt toisen kysymystä. ”minä luotan sinuun..” hän sanoi varmalla äänellä, ja huomasikin pian olevansa kiedottuna Kultasilmän kaapuun. Naisen katse oli hiukan hämmentynyt, kun hän katseli pois kääntyvää neuvoja jakelevaa nuorukaista. Ilmeisesti tuo ei halunnut kuunnella kysymyksiä. no niiden aika tulisi pian. Aivan varmasti tulisi. Eikö vain tulisikin? Nainen ajatteli muuttuen hetki hetkeltä hiukan epävarmemmaksi. Maagi hermostutti naista, mutta ei kai hän voinut nyt muuta tehdä, kuin noudattaa toisen neuvoja. Haltia painautui vasten maata. Huppu valahti niin että se peitti hänen näkökenttänsä melkein täysin. Tanya näki vain Kultasilmän jalat, ei muuta. Aikoiko toinen loihtia jäävuoren tippumaan heidän ylleen? Vai mitä tuo höpisi taivaasta? Seuraavaksi Tanya näki vain kun mies lähti tekemään rinkiä heidän ympärilleen, hän kuuli toisen askeleet, kuinka ne kiersivät hänet. Pian Tanyan oli vaikeaa tajuta mitä ympärillä tapahtui, kun savu tuntui tunkeutuvan hänen ympärilleen. Hän koitti hengittää kasvot mahdollisimman lähellä maata. Hän kuuli etäisesti velhon loitsimisen. Häntä lievästi pelottikin jo se, mitä tästä tulisi seuraamaan. Tanya katsoi kuinka maa alkoi mustumaan ja hän tunsi sen vavahtelun. Hän joutui ottamaan tukea maasta, ja samalla hän pelkäsi että se repeäisi suoraan heidän alapuoleltaan. Kun vavahtelu muuttui rajummaksi, oli hyvin lähellä että Tanya sai itsensä pidettyä aloillaan, eikä lähtenyt juoksemaan ringin ulkopuolelle. Mitä Kultasilmä olikaan vapauttanut? Tanya kuitenkin kohotti hupun reunaa toisella kädellään nähdäkseen ympärilleen. Hän tunsi kuinka voimakas tuuli painoi kaavun hänen ihoaan vasten, ja kuinka pian maata alkoi pommittaa jäiset rakeet. Tulipalot sammuivat, mutta jälkeen jäi silti lohduton mustuus ja kuollut maa. Huppu oli pudonnut hänen päästään ja nainen oli kohottautunut pystympään asentoon, istuen polvillaan ja katseli nyt suruissaan ennen niin kauniin metsän jäänteitä. Hän ei edes aluksi tajunnut miehen kaatuvan maahan. Tanya oli sanomassa jotakin ja käänsi päänsä Kultasilmän suuntaan, kun häntä kohtasi järkytys. Toinen näytti makaavan tuossa niin hengettömänä.. Ja mitä nuorukainen olikaan tehnyt itselleen. Nopeasti Tanya konttasi nuorukaisen vierelle, ja varovaisesti tuo kohotti kätensä sivelemään noita viillettyjä riimuja. Miksi sen piti päätyä näin? Tanya ei edes tuntenut jäähtynyttä ilmaa, eikä huomannut huurustavaa hengitystään. Miksi sen piti päätyä näin? Eikö ollut muuta vaihtoehtoa? Hän kysyi mielessään kuumien kyyneleiden valuessa hänen poskilleen, ja siitä tipahdellen toisen ylle. Hetken aikaa Tanya vain suri tuossa hiljaa, kunnes hän päätti että nyt olisi ryhdistäydyttävä. Ei näin kunnioitettu henkensä toisen vuoksi antaneita. Tai ainakin Tanya halusi ajatella niin. Hän päätti että hän veisi miehen perille sinne mihin he olivat alun perin olleetkin menossa. Siellä toiselle pidettäisiin asiaankuuluvat hautajaiset. Tanya käyttäisi viimeiest voimansa siis siihen että veisi toisen perille. Hän ei tulisi siihen kuolemaan, kuten toinen, mutta liikkumaan hän ei pystyisi ainakaan hetkeen sen jälkeen. Varovaisesti Tanya kohotti Kultasilmän maasta hiukan pystympään, ja sitten vaivalloisesti kiskoi toisen reppuselkäänsä. Tanya joutui vetämään syvään henkeä, sillä nyt olisi vaikein osuus edessä: hän ei ollut koskaan muuntunut ketään selässään, mutta nyt ei olisi muuta vaihtoehtoa.. Ilma tiivistyi hetkeksi heidän ympärillään, ja pian nuorukainen rotkotti valkean suuren hevosen selässä, joka kaikessa ylväydessään ei näyttänyt kovin pirteältä. lähinnä nuutuneelta. Hevonen katseli hetken aikaa ympärilleen, ennen kuin lähti taivaltamaan suuntaan, jonka aavisti oikeaksi.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 23, 2006 23:11:30 GMT 3
Vähänpä näytti nuorukainen haavojensa vuoksi aiemmin nähdystä vaivasta välittäneen, kun kyse oli ollut elämästä ja kuolemasta, ja tässä tapauksessa osaltaan juuri jälkimmäisestä. Varttuneen lohikäärmeen edessä vain harvemmin heppoisemmat keinot tehosivat, eikä jumalten voimien vaatiminen sekään ollut vallan kevyesti otettava yritys. Terrara oli kuitenkin tuntenut ylleen vuodatetun veren voiman, tunnistanut puhuttelijansa sukujuuret, kuunnellut ja moninkertaistanut vetovoimansa täällä ja tässä kuten velho oli käskenyt. Kosketus muinaiseen voimaan oli kuitenkin ollut nuorukaiselle kirotussa tilassaan kestämätön, ja kehonsa kuolema kova hinta laskelmoidusta uhkarohkeudestaan. Vähitellen alkoi maailma maahan piirretyn suojaavan kehän ulkopuolellakin rauhoittumaan. Komeetankappaleita iskeytyi kamaraan enää harvakseltaan, mutta ilma pysyi yhä kirpeissä pakkaslukemissa. Maisema sekin vaikutti melkoisesti avartuneen, sillä vaikka tulirintama ei koskaan ollut ehtinyt aivan kaksikon tuntumaan, näytti maa imeneen puut varsiaan myöten sisuksiinsa niin, että vain pensasmaiset latvat riutuivat enää pinnan yläpuolella. Nyt Terrara oli taas tyyni ja aloillaan. Jumalan olemus oli vetänyt suurimman osan alueen luomakunnasta kohtalokkaaseen syleilyynsä, minkä myötä metsässä oli hiljaista kuin hautakammiossa ikään. Vasta pidemmän matkan päässä hävityksen keskipisteestä saattoi valkea hevonen kantamuksineen tavoittaa vähitellen taas elinvoimaista metsämaata. Täällä oli yhä puroja täynnä kirkasta vettä ja vehreää kasvillisuutta, jonka suojissa kulkea. Ilma oli raikasta hengittää ja kaikui öisten eläinten äänistä. Painajainen alkoi vähitellen jäädä taivaltajan taakse, vaikka muistojensa varjosta se ei välttämättä olisi enää koskaan kaukana. Edessä odottava matka oli valmiiksi väsyneelle puolestaan pitkä, ja vailla suuntaa se saattoi tuntua tästä lähes toivottomalta. Suunnan haltia oli kuitenkin aavistanut oikein, sillä kun aamu alkoi viimein sarastaa ja aurinko hymyili uutta toivoa synkän yön uuvuttamalle, saapui valkea hevonen aivan odottamatta avaraan laaksoon, joka kätkeytyi taitavasti ympäröivään, mäkiseen maastoon. Tuskinpa kovin moni satunnainen matkalainen olisi tähän luonnon varjelemaan paikkaan eksynyt, ja vielä harvempi odottanut löytävänsä sen sylistä mitä hienoimman kartanon. Näky oli korkealta rinteiltä käsin jo varsin uskomaton, ja vielä vaikuttavammaksi se kävi välissä levittäytyvien metsien halki samottua ja lähemmäs rakennusta ja sen maita ehdittyä. Tien tähän ilmeisen muinaiseen kartanoon katkaisi kuitenkin korkea rautainen aita sekä portit, joita koristi mahdollisesti nuorukaisen suvun vaakuna. Jonkin matkan päässä leveämmäksi käyneen väylän vasemmalla puolella tönötti sen sijaan tupa, jossa kajasti valoa ja nousi savua piipusta. Todennäköisesti kyseessä oli palvelijoiden asumus. Itse jylhäpiirteinen rakennus tavoittamattomissa näytti uhkaavan pimeältä ja asumattomalta. Tähän mennessä oli haltia saattanut havaita selässään kantamassaan kuolleessa kaksikin kenties omituiselta vaikuttavaa asiaa: Ensinnäkin nuorukaisen keho ei ollut kangistunut kuten vainajilla yleensä, vaan jokin tuntui yhä virtaavan heikosti hänen kalvenneen ja kylmenneen ihonsa alla. Toisekseen velhon kärsimät vauriot osoittivat yhä parantumisen merkkejä, joita ei välttämättä olisi odottanut jo luovuttaneen ruumiin osalta näkevänsä. Muilta osin nuori mies käyttäytyi kuitenkin kuten kunnon kuolleen kuuluikin. Hänen sydämensä ei lyönyt eikä hengityksensä tuntunut. Tiedoton mieli ei vastannut kutsuihin.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Oct 24, 2006 0:01:00 GMT 3
Tanyalla oli vaikeuksia alku taipaleellaan. Kuollut ilmapiiri tuntui vetävän kaiken voiman hänestä, jokainen askel oli raskas ottaa, mutta hän ei suostunut kompastumaan, ei suostunut kaatumaan. Hän kantaisi Kultasilmän kotiinsa. Hevosen askel kuitenkin keveni tuntuvasti hänen päästyään jälleen elämän pariin. Tyhjyys oli ajaa haltian hulluksi, mutta nyt hän saattoi aistia metsän eläinten uniset mielet, kuulla veden solinan, tuntea kuinka ilma vähitellen lämpeni. Mieli täyttyi uudesta puhdista. Tosin, se ei tulisi kestämään koko yötä, olennon ollessa jo valmiiksi kovin uupuneessa tilassa. Matka tuntuikin loppua kohden varsin unelta. Eteen avautuva maasto oli suoraan kuin pehmeästä unesta, kun Tanya lähti kulkemaan syvemmälle laaksoon. Hän ihasteli lähestyvää kartanoa vaikkakin oli kovin väsynyt. Tuo eteen kohoava portti oli kuitenkin varsin tiellä, ja pakottikin Tanyan pysähtymään kallisarvoisine lasteineen. Hän oli ollut aivan liian väsynyt edes huomatakseen mitään epätavallista tuossa ruumiissa. Tanya keräsi hiukan voimiensa rippeitä ja alkoi kuopimaan maata kuuluvasti portin edessä ja hirnumaan mahdollismman kovaan. Aamu aurinko sai hevosen karvan säihkymään vtivalkoisena ja tuon näyttävän taivaalliselta olennolta, hetkellisesti väsymys oli kadonnut naisen, tai siis hevosen, olemuksesta. hän toivoi vain että joku olisi kotona ottamassa herraansa vastaan.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 24, 2006 23:29:50 GMT 3
Hevosen hirnuessa huomiota osakseen ei kartanossa tuntunut mitään tapahtuvan, eikä korkeaa aitaa täydentävä portti hievahtanutkaan aloiltaan. Tien syrjässä sijaitsevan mökin ikkunassa taisi verho kuitenkin värähtää, ja kohta ulos tuvan ovesta astahti iäkkäänpuoleinen ihmismies. Ukko oli jo aikeissa huudahtaa tuolle kirkastuvassa aamunkoitossa kuvastuvalle hahmolle saman kehoituksen jonka hän esitti jokaiselle kutsumattomalle kulkijalle: ’Tämä kartano ei kaipaa vieraita eikä portti aukea tuntemattomille, olkaa siis hyvä ja jatkakaa matkaanne!’. Vaan malttaessaan hetken tai toisen tihrustella tätä tulokasta sameilla silmillään huomasi vanhus muukalaisen hevoseksi, ja niinpä hän nielaisi tavanomaisen litaniansa, sillä olisihan pahaiselle elikolle puhuminen tuntunut kenestä hyvänsä varsin hullunkuriselta. Puiseen keppiinsä tukeutuen kiiruhti ukko sen sijaan katsomaan hienoa eläintä lähempää. Joku onneton omisti nähtävästi uskollisen hevosen, sillä selvästihän eläin vaikutti etsivän selässään retkottavalle ratsastajalle apua. Tämä taisi vainajan osalta olla tosin jo myöhäistä, vaikka tokihan talonvanhin halusi vielä varmistaa asian todellisen laidan: ”Olettekos kunnos... taivas varjele, sehän on nuori herra Cabrera!”, katkesivat vanhuksen kuulostelut kohta hämmästykseen hänen kumartuessaan katsomaan tarkemmin surkeaa tapausta, ja tunnistaessaan tällöin henkilön itse kartanon isännäksi. ”Pojat, pojat, äkkiä tänne!”, karjaisi ukko oitis kuuluvalla äänellä, ja saikin käskylleen pian vastinetta taakseen jääneessä tuvassa, jonka pihamaalle ilmaantui nyt keski-ikäinen mies ja kaksi nuorukaista, viimeksi tulleet arvatenkin ensimmäisen jälkikasvua. Kaikki kolme saapuivat juoksujalkaa hevosen tuomisia kauhistelemaan ja perheen vanhimman ohjeita noudattamaan, nostaen nuoren velhon elottoman ruumiin kannettavakseen. Pikaisen tutkimuksen myötä oli mies todettava menehtyneeksi, tosin tuskin kovin kauan sitten kuolleeksi kuitenkaan, kun kehonsakin oli vielä näin vetelä. ”Voi tätä surun päivää! Miksi hyvät henkilöt lähtevät aina liian varhain? Kunnon isäntä herra Cabrera meille oli, ylhäinen vereltään ja oikeudenmukainen mieleltään...”, päivitteli vanhus päätään puistellen ja viittoi miehiä kantamaan ruumiin kohti tupaa. Pahimmasta tyrmistyksestä toivuttuaan katsahti ukko hevosenkin puoleen ja pisti merkille valkeakarvaisen kurjan kunnon, vaikka muutoin oli eläin olemukseltaan uljas kuin mikä. ”Mitä lie mahdatte kokeneen, te kaksi. Kiitos kaunis että jaksoit tuoda hänet tänne takaisin. Se oli varsin jalosti tehty.”, totesi vanha mies vaisusti hymyillen ja taputti lempeästi hevosta. Seuraavien sanojensa myötä hänen katseensa etääntyi hetkeksi kauempana kohoavaan kartanoon. ”Sääli vain ettei hautaaminen tuonne ylhäisten maille taida sittenkään onnistua, vaikka vähempää isäntä ei ansaitsisikaan. Kukaan ei yhtä kaikki pääse tuosta portista sisään ilman hänen kehoitustaan tai kutsuaan.”, mutisi mies partaansa rapsuttaen kunnes ravistautui irti näistä aatoksistaan. ”Vaan tämähän ei liene ongelmasi, ylväs liinaharja. Olet tehnyt jo osasi, ja nähnyt vieläpä melkoisen vaivan siinä. Tulehan siis toki talliimme lepäämään. Siellä saat viileää vettä juodaksesi, parhaita kauroja syödäksesi ja lämpimiä heiniä joilla levätä.”, höpötteli vanha mies ystävällisesti uupunutta eläintä rauhoittaakseen. Ukolla ei ymmärrettävästi ollut mitään käsitystä siitä, mikä toinen todellisuudessa oli rotuaan. Hän oli sentään vain vaatimaton ja rehti maanviljelijä, ja siinä sivussa tietenkin kartanon vartija jo ties kuinka monennessa sukupolvessa.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Oct 25, 2006 0:00:31 GMT 3
Tanya lakkasi aiheuttamasta melua, kun vihdoin joku saapui paikalle. Valkea hevonen katsoi vanhaa ukkoa rauhoittuen. jos Tanya olisi ollut yhtään virkeämmässä tilassa olisi häntä kovastikin huvittanut miekkosen käytös itseään kohtaan, tosin tuolla ei luultavasti ollutkaan mitään hajua Tanyan todellisesta luonteesta. Haltian mieli muuttui kuitenkin jälleen synkäksi, kun hänelle muistutettiin hänen synkästä taakastaan, joka tuntui lähinnä painavan hänen sydäntään. Ennen kuin nainen ehtikään mitään tajuta oli Kultasilmä tai nuoriherra Cabrera otettu pois hänen selästään. Hän tunsi nyt itsensä toimettomaksi ja tehtävänsä suorittaneeksi. Jalat alkoivat vihdoinkin tuntua lyijynraskailta ja voimat tuntuivat olevan tiessään. Tanya heräsi väsyneistä ajatuksistaan, kun tajusi ukon puhuvan hänelle. Hevonen käänsi päänsä tuon suuntaan osoitukseksi kuuntelemisestaan, lopuksi hän painoi päätään kuin pieneen kumarrukseen, ilmoittaen että ymmärsi vanhuksen sanoja. Lämpimät heinät kyllä houkuttelivat Tanyaa ja tuo ajatteli että vielä hetken pidempään kun kestäisi lähtiessään seuraamaan tuota ukkoa. jonkun aikaa ukko saattoikin kuulla kavioiden kopseen seuraavan itseään, mutta pian tuli hetken hiljaista ja sitten kuului rojahdus kuin jokin olisi kaatunut maahan. Jos ukko kääntyi taakseen katsomaan, saattoi tuo nähdä uupumuksen tainnuttaman metsähaltian makaavan keskellä tietä siinä kohtaa missä hevonen oli vielä hetki sitten oleskellut. Tanya oli edelleenkin hiukan kuivuneesta verestä sotkeutunut, ja muutenkin hän oli tomun ja lian peitossa.
(tästä tulee nyt hiukan lyhyt mutta ei se kai mitään.. ^^)
|
|
|
Post by R.C. on Oct 25, 2006 2:00:21 GMT 3
(( Eipä haittaa laisinkaan, sillä sait minut vuorollasi väkertämään vastausta vielä samana yönä. ;^^ ))
”Hyvä tavaton!”, puuskahti vanhus äimistyneenä näkyä, joka häntä odotti maankamaran tömähdyksen hälytettyä huomionsa takanaan seuranneen hevosen suuntaan. Kartanon isännän aulis kantaja oli vaikuttanut ukosta ihmeen älykkäältä eläimeksi jo aiemmin, vaan ihmekös tuo kun valkean karvan alta paljastuikin samassa sorja haltianeito! Hyvä ettei vanha mies tässä kohtaa keppiään pudottanut, niin monta yllätystä oli hänen vanha sydämensä saanut jo samana aamuna kestää. Jälkimmäinen sattumista ei tosin ollut siitä epämieluisammasta päästä, vaan pisti yhtä kaikki taas vipinää vanhuksen kielenkantimiin: ”Elhanna! Rosalih! Äkkiä tänne!”, kutsui ukko kuuluvalla äänellä ja sai pian passitettua perheen hameväkeä paikalle, tältä erää sekä vanhemman rouvan että nuoremman piikatytön. ”Katsokaas vain herramme hyväntekijää, olettekos ennen nähneet näin sievää olentoa?”, tokaisi vanhus vaisusti hymyillen kun vanhempi naisista kumartui auttamaan tiedotonta neitoa ylös maasta. Muori oli vähintään yhtä ällistynyt kuin ukkokin aiemmin, kun hän huomasi vieraan hiusten lomasta pilkottavat suipot korvat. ”Taivahan vallat, sehän on haltia!”, henkäisi rouva Elhanna silmänsä laajeten, sillä tähän ikään saakka ei hän ollut kohdannut moista kesäisten metsien kaunotarta, kuten lapsilleen kertomissaan tarinoissa tapasi rodun edustajia nimittää. Rosalih huokaisi hänkin ihmetyksestä taka-alalla, kunnes muori kävi tytärtään tomerana ohjeistamaan: ”Rosalih, joutuin sijaamaan sänkyä vieraallemme! Katsokaa nyt kuinka rähjäinen hän on, tyttörukka! Toivonpa vain ettei kaikki tämä kuivunut veri ole peräisin neidosta itsestään...”, siunaili Elhanna nostaessaan hennon olennon käsivarsilleen, vahva nainen kun oli. Sillä välin kiiruhti Rosalih käskystä edeltä taloon, järjestääkseen siellä valmiiksi vuoteen uupuneelle. Vanha ukko seurasi rouvan otteita hyväksyvästi nyökkäillen, jääden tyytyväisenä katsomaan kaksikon perään. Elhanna jos kuka osasi ottaa ohjat tilanteesta jos toisestakin jos vain tarve sen sattui sanelemaan. ”Ja minä hupsu kun olin ohjaamassa neitoa talliin...”, mutisi vanhus partaansa ja kiitti hiljaa, ettei muori ollut tietoinen moisista aikeistaan. Tuskinpa olisivat ukkoa selittelyt auttaneet jos haltia olisi myöhemmin löytynyt pilttuusta lojumasta...
Tajuihinsa palatessaan saattoi nainen löytää itsensä maalaistuvan makuukamarista lämpimän viltin alta lepäämästä. Pienellä pöydällä vuoteen vierellä palavan kynttilän himmeä valo leikitteli raukeasti varjojen kera ylhäällä katossa. Huoneessa tuoksui kodikkaasti heinille ja lampaanvillalle. Jostakin kaukaa kantautui keittiön ääniä, ja hieman lähempää kudinten vaimeaa kilkatusta. Tasainen ääni katkesi kun puisella tuolilla istuva Rosalih huomasi vieraan heränneen. Piian silmät laajenivat jälleen hämmennyksestä ja hän joutui takeltelemaan tovin kunnes sai selvän sanan tai kaksi suustaan: ”H-huomenta, haltianeito... tai oikeastaan iltaa.", korjasi tyttö tervehdyksensä vilkaistuaan ikkunaan, josta kuvastui jo iltainen hämärä. "Jäin tänne varmistamaan, että unenne olisi rauhallista, vaikka emme löytäneetkään teistä vakavia vammoja...”, jatkoi tyttö nieleskellen, peläten käyttäytyvänsä jotenkin typerästi kannaltaan ainutkertaisessa tilanteessa. Hän oli ymmärtänyt haltioiden olevan ylvästä kansaa, ja häpesi suuresti jouduttuaan tarjoamaan naisen käyttöön vain kapean sänkynsä ahtaassa huoneessaan. Todellisuudessa vuode oli tosin varsin mukava eikä kamarikaan ollut maalaistalojen mittapuulla siitä pienimmästä päästä. Toisen seurassa taisi tytöstä tuntua kuitenkin vallan toiselta. ”Olen pahoillani ettemme voineet kantaa teitä kartanoon. Siellä olisi hienoja huoneita vaikka millä mitalla, ja kunnolliset kylpytilatkin.”, mutisi Rosalih nöyrästi ja laski katseensa keskeneräiseen työhönsä, josta oli nähtävästi syntymässä kirkkaanpunaiset villasukat. Sitten tyttö muisti jotakin, ja kohotti huomionsa taas haltiaan. ”Vaan olette varmasti myös nälkäinen. Muori on juuri laittamassa ruokaa. Kävisinkö hakemassa tänne tarjottimen vai haluaisitteko minun mieluummin auttavan teidät tuvan puolelle?”, tiedusteli hän huomaavaisesti ja nousi jo seisaalleen, valmiina toimimaan miten kuten vain vieraasta parhaimmalta tuntuisi.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Oct 25, 2006 17:41:18 GMT 3
Sänky tuntui niin ihanan taivaalliselta selälle, joka oli viimeiset pari viikkoa nukkunut kovalla mättäällä, tai no jos se ei ollut kova niin se oli ollut märkä. Tanya ei edes aluksi tajunnut pohtia mitä hän edes sängyssä teki, hetki sitten hän oli ollut ulkona - ja tämä paikka oli selvästi sisällä - Kultasilmän kanssa, ja nuorukainen oli tehnyt jonkun taian ja.. ja.. Tanyan silmät räpsähtivät auki. Kultasilmä oli kuollut.. Mukavan kotoisa ilmapiiri tuntui kaikkoavan Tanyan ympäriltä, kun suru valtasi hänet. kovinkaan pitkään hän ei pystynyt märehtimään tuossa, kun kuuli jo jonkun vieraan äänen läheltään. Haltia punnertautui keveästi kyynerpäidensä varaan ja käänsi hämmentyneen katseensa neitoseen. "Iltaa?" Tuo toisti hiukan hämmästyneesti, muttei laisinkaan kopeasti taikka ylimielisesti. Nukuinko minä koko päivän? Tanya ihmetteli mielessään, mutta sitten hänen oli pakko todeta, että hän ei ollut kunnolla viime aikoina edes nukkunut, ja sänky oli varmasti tuntunut niin mukavalta että nukkuminen tuntui hyvältä.. Phodinnat katkesivat jälleen hyvin nopeasti kesken. "Kartanoon?" Tanya sanoi tyrmistyneenä, ja ehkä tuosta äänestä kuuluikin jonkin sortin inhokin.. hän tajusi kyllä pian ettei tämä tyttönen tajuaisi välttämättä ettei hän halveksinut kartanoa sen 'vaatimattomuuden' takia vaan sen takia että se oli jotain... prameaa.. "Hyvä vain.. Pidän enemmän tämn kaltaisista mukavista taloista.." tuo sanoi sitten kiireisesti ja hymyili leveästi ja lämpimästi. Haltia työnsi itsensä nyt kunnolla istumaan sängylle ja katsoi tarkemmin piian käsitöitä. mitenhän tuollaista saatiinkaan aikaan? hän mietti hiljaa mielessään varsin uteliaana. Tanya ei todellakaan ollut mikään ompelija, tai edes hyvä käsitöissä, hyvä kun sai langan neulan silmästä lävitse. "Ei tarvitse.. Olette tehneet jo niin paljon minun hyväkseni.. eikä minulla edes ole nin nälkäkään.." Tanya sanoi hätäisesti ja viittilöi sanojensa mukaisesti ja hiukan epätoivoisen näköisesti. Kuvan rikkoi kuitenkin kovaan ääneen mariseva vatsa, jota houkutti huoneessa leijaileva tuoksu. Tanya näytti luovuttavan taistelussa vatsansa kanssa.. "No ehkä jos pikkaisen voisin jotakin syödä.." Hän ei todellakaan halunnut olla kenellekään vaivaksi. Tanya työnsi viltin yltään ja alkoi nousta sängystä. hän taisi jo kokonaan unohtaa tytön tarjouksen auttaa hänet pystyyn. Ei ollut tottunut tuollaiseen avuliaisuuteen.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 26, 2006 0:42:28 GMT 3
Piian ilme täyttyi ihmetyksestä hänen kuullessaan neidon mielipiteen koreista rakennuksista kuten kartanosta rautaisen aidan takana. Lievä epäuskokin ehti hänen katseestaan kuvastua, ja vain vaivoin nielaisi tyttö vakuuttelunsa isännän asunnon komeudesta, ehdittyään jo otaksua toisen mahdollisesti vähätelleen näkyä palvelijoiden taloon verrattuna. Olihan perheen tupakin ehtinyt toki sukupolvien saatossa vaurastua ja kasvaa tarpeen sitä vaatiessa, vaikka koskaan se ei ollut saavuttanut muorin sanojen mukaan ’aivan turhamaisia mittasuhteita’. Moinen olisi kuulemma aiheuttanut valtavasti lisätöitä aikoina, joina kartanossakin asuttiin. Jälkimmäistä tapahtui tosin harvemmin, sillä isännällä oli tapana matkustella paljon. Joskus saattoi kulua vuosisatojakin kunnes laaksoon saapui taas henkilö, jolle massiiviset portit avautuivat ja palvelijat sitä myöten kumarsivat. Rosalih tunsi tietynlaista haikeutta ajatellessaan, ettei tuo kurja este taitaisi enää hänen elinaikanaan antaa myöten. Tyttöä itseään kun oli aina viehättänyt päästä tutkimaan massiivisen rakennuksen lukuisia suuria saleja ja kolkkia niitä siivoillessaan. Hän tyytyi lopulta nyökkäämään kohteliaaksi kiitokseksi haltian toteamukseen, vaikka ei täysin tämän kantaa ymmärtänytkään. Neidon puolestaan otettua kutsun vastaan oli tytöllä taas pian tarpeeksi huolta jo toisen hyvinvoinnistakin. ”Varovaisesti, neiti... olitte kovin heikkona aiemmin. Pyörryitte väsymyksestä pihamaalle, jos muistatte.”, koetti piika parhaansa mukaan haltiaa hillitä, tarjoten tälle tukeaan ja kertoen tapahtumista ennen tajuttomuutta siltä varalta että vieras vielä ihmetteli, kuinka oli tänne maalaistalon makuukamariin päätynyt. ”Eikä mikään ihmekään, sillä kannoitte kuulemma ihan omin voimin...”, aikoi tyttö ihailevaan makuun jatkaa, mutta keskeytti äkisti lauseensa kuin muistaen jotakin. Synkkyys ja katumus viivähtivät hänen nuorilla kasvoillaan, joille kohta koetettiin taas hymyä hakea, valjulla menestyksellä tosin. Rosalih ei ollut teeskentelyn taidossa kummoinenkaan tekijä, vaikka kaikesta päätellen häntä oli vannotettu pysymään vaiti kuolleesta kartanon isännästä. ’Ties kuinka suurta surua neito tästä miehestä kantaa. Emmehän halua masentaa hänen mieltään enää yhtään enempää kuin pakollista.’, muisti hän muorin taannoin tunneasioista tarkkana tuumineen, ja talonvanhimman ukon tähän taasen lisänneen: ’Ihme itsessään lienee tämän haltian ilmaantuminen, ja vieläpä isäntämme seurassa. Nuori herra kun tapasi olla yksinäinen susi luonnoltaan. Koskaan aiemmin en nähnyt hänen tuovan tänne vieraita...taikka päinvastoin, tietenkin.’ ’Tuntemattomat olivat herramme tiet. Ja liian lyhyiksi jääneet.’, oli rouva Elhanna todennut, sinetöiden keskustelun siihen paikkaan. Huoneeseen kokoontunut perhe oli vaiennut ja luonut alas pelon ja epävarmuuden vaivaamat katseensa. Kuinka elämä jatkuisi Cabreran aatelissuvun sammuttua? Vieläkö muinainen sopimus jäisi voimaan viimeisen vesan kuoltuakin? Mutta kuka suojelisi heitä tästä eteenpäin, jollei isäntä, jota vuoristossa liikkuvat ryöväritkin kavahtivat? ”Astukaa toki peremmälle...”, kehoitti piika hieman ajatuksiinsa ajelehtineena, tarkoituksenaan ilmoittaa haltian saapuminen samalla viereisessä huoneessa jo oleskelevalle muulle väelle. Pitkän pöydän ääressä istuneet kaksi miehenalkua nousivat kuin seipäät jaloilleen, vältellen parhaansa mukaan tuijottamasta sisään astunutta epäkohteliaan pitkään. Samalla he koettivat kumarrellakin tälle silmissään ihmeelliselle ilmestykselle, vaikuttaen elehtimisessään tosin lähinnä huvittavilta. Takan luona keinutuolissa lepäilevä vanhus naureskeli partaansa tälle poikien koikeltamiselle, nyökäten puolestaan ystävällisesti jo aiemmin näkemälleen haltialle. Kyökinkulmauksessa häärivä muori käännähti hälyn kuullessaan ympäri ja suli pyöreine kasvoineen lempeään hymyyn neidon nähdessään. ”Kas, olette heränneet! Tulkaa, tulkaa... olkaa kuin kotonanne! Levätkää, syökää ja juokaa, tehkää hyvin!”, touhusi vanhempi nainen kiiruhtaessaan vierasta vastaanottamaan. Ja ennen kuin haltia ehti kieltämäänkään, oli tuo jo istutettu alas pöydän ääreen, vanhempien poikien yhä seistessä pystyssä kuin tatit. ”Lepo, pojat!”, huikkasi vanhus kiikkustuolistaan ja sai sillä terveen punan kohoamaan molempien nuorukaisten poskille. Heidän isäänsä ei tällä hetkellä näkynyt missään. Kohta haltian eteen aseteltiin lautasellinen taivaalliselta tuoksuvaa kotiruokaa ja pala vastaleivottua leipää. Tuoretta juustoa ja voita oli niitäkin tarjolla, ja kannut kukkuroillaan raikasta vettä ja kylmää maitoa. Kaikki vieraan ympärillä tapahtuva oli niin mukavaa ja ystävällistä, aulista ja myönteistä, huoletonta sekä valoisaa, että se tuntui tilanteeseen nähden jo hieman irvokkaalta. Hymyt olivat taitavia naamioita, mutta tunnelma kertoi totuuden vallitsevasta ilmapiiristä. Perhe oli elänyt turvattua elämää, ja tarkoituksensa menetettyään he olivat eksyksissä. Ehkäpä haltia oli kuitenkin osaltaan kuin auringon pilkahdus itkuisella taivaalla. Muisto lyhyestä kesästä, jonka syksy uhkasi lakaista talven tieltä kuin kuolleet lehdet nietoksen alle. Näinköhän perhe sulkivat tosiseikoilta mieluummin mielensä ja kätkivät ikävät asiat maton alle? Lienikö pelko tuntemattomasta tulevaisuudesta vielä liian suuri kohdattavaksi?
|
|