|
Post by R.C. on Jul 18, 2006 13:36:30 GMT 3
(( Shardia odotellen ja hänelle sivumennen tiedoksi =): Jatkan tähän kohtaukseen aiemmasta pelistä nimikkeellä ’Trevanssi’, joka on aihealueella ’Laakso’, ja saatan viitata kirjoituksessani joihinkin muihinkin tapahtumiin aiemmissa peleissä, mutta nämä eivät ole mitenkään olennaisia itse pelin suhteen, joten niiden takia ei kannata hämmentyä. Tuli hieman pitkä aloitus, mutta en luultavimmin aio kirjoittaa joka vuorosta yhtä pitkää. ;^^ Tämän hahmon kohdalla tuppaa joskus venähtämään, mutta yritän välttää sitä. ))
Kaunista kesää jo hyvää vauhtia syrjäyttävä syksy oli tahrannut ensimmäiset puut ruskaan ja pohjoisessa sekametsässä satoi kuolleita lehtiä. Jylhiltä Valkoisilta Vuorilta puhaltava tuuli huokaili oksistoissa ja etsi turhaan lämmintä rakastaan kuivettuneen aluskasvillisuuden seasta. Poutatuuli oli paennut takaisin etelään, eikä palaisi ennen kuin aurinko kutsuisi sen keväällä takaisin. Näinä aikoina tuntui päiväntähteä kiinnostavan kuitenkin yhä vähemmän taivaalla käyskennellä. Se matkasi matalalla horisontissa ja kiirehti ilta toisensa jälkeen nopeammin takaisin piiloonsa taivaanrannan taa, kuin inhoten sotaa orastelevaa tuhon ja välinpitämättömyyden näkyä, joka Myrkmeren manteretta märkivän ja hitaasti leviävän kulkutaudin tavoin vaivasi. Eräs synkeäpiirteinen ratsastaja taisi jakaa samat ajatukset laskevan auringon kanssa. Hän tiesi mantereen tilanteesta taas vähän enemmän kuin olisi todella välittänyt, jo syystä, ettei tuntenut voivansa enää toivottomiin tapahtumiin vaikuttaa. Silti jokin oli ajanut paatuneen erakon taas ulos kartanostaan selvittämään, mitä ympäröivässä maailmassa oli parhaillaan meneillään. Ja olihan tietoa sittemmin tarttunutkin mukaansa, jos kohta erään varsin omituisen ja epämiellyttävän kohtaamisen olisi velho mielellään jättänyt väliin. Se oli rasittanut häntä turhaan aikana jona voimansa olivat muutoinkin vähissä. Samalla se oli altistanut hänet yhä varmemmin omituisille kohtauksilleen, joita jokin tuntematon sairaus tai kirous sai nuorukaisessa aikaan. Vaan koskapa tuo vaiva ei oikeastaan kysynyt aikaa tai paikkaa, oli ratsastaja valinnut matkata mieluummin syrjäisiä sivupolkuja, poiketen vain aika ajoin valtatielle, kun harvaankuljettu maasto kävi hevoselle liian hankalaksi samota. Muukalainen oli nyt ehtinyt taas parahiksi yleiselle kulkuväylälle, joka tosin näin syrjäisessä osassa Myrkmereä ei ollut muuta kuin ruohottunut, pitkä kaistale kovaa maata kylästä toiseen. Välillä tie loppui kallioisilla kaistaleilla kokonaan, mutta tässä kohtaa se oli vielä kohtalaisen tunnistettavaa taivaltaa. Kasvonsa visusti viitanhuppunsa varjoon kätkenyt nuorukainen pysäytti nyt selittämättömästä syystä ratsunsa. Seuraavassa hetkessä hän huojahti rajusti, putosi oriin selästä ja tömähti kuin kuollut kivi maahan. Hevonen hirnahti säikähtäneesti, mutta ei sentään saanut sen pahempaa hepulia karatakseen paikalta. Korviaan luimistellen käänsi ratsu turpansa kohti isäntäänsä, joka lojui vierellään violetinhehkuista tulta palaen ja hervottomana kouristellen. Onneksi nuorukainen ei nyt pystynyt puheen muodostamiseen, muutoin olisi hänen huuliltaan karannut jos jonkinlaista monenkirjavaa kirousta senhetkisestä tilastaan. Kohtaus oli taas iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja velho saattoi vain arvailla, mitä tuo sairaalloista, muodotonta valoa hohtava kirous hänessä tällä kertaa aiheuttaisi. Ensiharminsa haihduttua tyytyi arkkimaagi lopulta vain odottamaan ja epäilemään, mahtaisiko hän tämänkertaisesta enää toipua siinä missä kuka hyvänsä toinen olisi heittänyt henkensä jo aiemmissa mielen ja ruumiin koetuksissa. Tämä saattoi olla nyt hänellekin liikaa, eihän hän ollut kuolematon kuten isänsä, vaikka olikin useamman kerran pystynyt manalan herraa huijaamaan. Ainakaan nuorukainen ei uskonut olevansa kuolematon, tarkkaa tietoahan hänellä ei asiaintilasta ollut. Seikan täydellinen selvittäminen olisi saattanut olla melko riskialtista muutenkin. Vaan ehkäpä hän viimein saisi tietää...kenties arkkimaagi oikeastaan vain halusikin kuolla pois kuten kuka hyvänsä toinenkin. Luultavasti hänen olisi pitänyt menehtyä jo ajat sitten, kaukana täältä, mutta tuolloin joku toinen oli päättänyt toisin...Näitä iloisia ajatuksia pohtien makasi muukalainen nyt maassa ilmeisen tiedottomana kehoaan repivistä tuskista, jotka ulkopuolisen silmään olivat mitä ilmeisimmät, mutta hänelle yhdentekevät.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Jul 18, 2006 14:23:06 GMT 3
Tanya aikoi hakeutua jälleen mantereen eteläisimpiin osiin, nyt kun illat alkoivat tummua ja päivät lyhentyä. Hän ei niinkään välittänyt mantereen sodasta, niin kauan kun se ei häntä huomannut. Tanyalla ei ollut oikeastaan kotia. Hän kyllä viihtyi eräässä metsässä ei kaukana tästä metsästä. Siellä hän oli oppinut taitonsa, ja siellä hän oli kasvanut vuorella, joka kasvoi metsän keskeltä. Mutta Tanya ei kovinkaan pitänyt lumesta, lumessa oli vaikeaa liikkua, oli missä muodossa tahansa, tai no hiirenä se oli varsin helppoa, mutta silloin vaarana olivat nälkäiset ketut ja pöllöt. Tanya oli kulkenut nyt puoli päivää metsän laidassa aluskasvillisuuden suojaamana ja seuraillut yhtä maantietä. Hän oli ollut niin omissa ajatuksissaan että ei ollut huomannut että edestäpäin oli tulossa joku hevosella. no tällä kertaa se ei sentään ollut mikään jyrsijä jyrsijä vaunuineen, vaan vaikutti lähinnä ihmiseltä. Tanya jäi aluskasvillisuuden suojaan tarkkailemaan. Ehkä olisi parempi näin. Hän ei oikein halunnut muuntua nyt haltia muotoonsa, kun oli mukavasti kissaeläimenä. Mutta ei.. Tietenkin hänen tuurillaan, juuri tämä ratsastaja tipahtaisi heposensa selästä, ja taittaisi niskansa keskellä tietä.
Ei kun mitä? Ei se taittanutkaan nisikaansa? Tanyan silmät revähtivät suuriksi, kun hän huomasi violetinhehkuisen tulen joka lähti miehestä, jos tuo nyt mies olikaan. Ehkä pitäisi mennä katsomaan? Tanya ajatteli. Kissa loikkasi pensaikosta, mutta maahan laskeutui hoikkavartinen nuori haltia nainen. Hänellä oli suuret lemmikin siniset silmät, hiukan päivettynyt iho, ja kaarnan ruskeat hiukset. Hentoa vartta peitti lehdenvihreä jakku, neulasenvihreät polviin asti ulottuvat housut, ja nyöritetyt pehmeät nahkasaappaat, jotak ulottuivat polviin asti. Ripeät äänettömät askeleet kulkivat nuorukaisen luokse. Tanya vain toivoi ettei tuo saisi mitään sätkyä ja ajattelisi häntä minään maantierosvona. Mitenhän rosvottiin ihmisiä? Hän ei ollut koskaan koittanut moista. ajatus kuitenkin pyyhkiytyi naisen mielestä, kun hän vihdoin pysähtyi parin askeleen päähän nuorukaisesta. Katsoi hevoseen, ja kysyi siltä äänettömästi tiesikö otus jotakin miehen kohtauksesta? Vai kenties joku oli hyökännyt pensaikosta? Tanya sai karmeat värähdykset kulkemaan selkäänsä pitkin, kun sai muistoja mieleensä. Kuitenkin hän kumartui muukalaisen vierelle polvistuen. hän etsi katseellan jotain keppiä, ja löysikin sellaisen melkein altaan. kohotti sen violetteihin liekkeihin ja katsoi oliko tuo jotenkin vaarallista. Tanya ei halannut kuolemaa. Ei ollut edes sen kanssa kovin hyvissä väleissä.
(eipä mitään. näytin miekin jotenkin innostuvan. Ja on mullakin esimerkiksi tuolla viittauksia tohon Subin ja mun peliin, joten eipä kannata tuskailla. ^^)
|
|
|
Post by R.C. on Jul 18, 2006 16:29:37 GMT 3
Nuorukainen oli jo niin tyystin syventynyt menehtymisensä ensi merkkien havainnoimiseen, ja ehkä jopa niistä nauttimiseen, ettei hän aluksi lainkaan huomannut tuota vaivihkaa lähestyvää haltiaa. Toinen ehti puolestaan parahiksi paikalle todistaakseen, mitä tuo violetinhehkuinen tuli sai tällä kertaa vaivaamansa velhon kehossa aikaan: nuoren miehen rintakehästä alkoi siinä samassa versoa kuin jonkinlaista vääristynyttä, mustaa okapensasta, joka leikkasi kaavun kankaan helposti tieltään ja levisi verisinä vyyhteinä molemmille sivuilleen, kiemurrellen pitkin maankamaraa. Velho tiedosti kyllä tämän kaiken, vaikka hän oli sulkenut silmänsä puistattavalta näyltä, suhtautuen revityksi tulemisen tunteeseen niin mielenkiinnottomasti ja jopa ilmeettömästi, että hänen olisi edelleen voinut kuvitella olevan tajuton – kuten kenen tahansa toisenkin moiseen luonnottomaan tilanteeseen joutuneen. Omasta puolestaan arkkimaagi ei ollut järin yllättynyt siitä, mitä hänen ruumiissaan oli parhaillaan tapahtumassa. Hän oli jo osannut odottaa vastaavanlaista ilmiötä esiintyväksi, vaikka ei tiennytkään, missä muodossa kirous otti kulloinkin muotonsa. Kerran aiemmin hänen verensä oli muuttunut yllättäen tavallista hapokkaammaksi ja polttanut puolet elimistöstään karrelle. Se ei ollut mukava näky ulospäinkään, ja nuorukainen oli tuolloin arvellut kipujen olleen kammottavat. Yksin hänen monista muista poikkeavilla elinvoimillaan toipuminen tapauksesta oli kestänyt viikon. Vaan takaisin nykyhetkeen. Hevonen oli ottanut hieman takapakkia heti isäntänsä lihan tarjottua kasvualustan tuolle irvokkaalle köynnökselle. Ratsu huomasi ilmeisen helpottuneena paikalle osuneen haltian, ja kertoi tuolle oitis havainneensa syrjäsilmin samanmoista hehkua ratsastajassaan jo useasti aiemminkin, jos kohta tilanne ei koskaan ollut äitynyt näin pahaksi. Moisen sairauden syistä oli hevonen varmasti yhtä tietämätön kuin toinenkin. Ori lisäsi vielä, ettei osannut tietä takaisin kartanolle yksin hälyttääkseen sieltä apua, joten oli jäänyt neuvottomana paikoilleen. Se taisi luottaa vaistomaisesti haltianaiseen, olivathan nuo suippokorvaiset olennot useimmiten luontoa ja sen eläimistöä vaalivaa kansaa. Hevosen omistaja taasen vaistosi kai viimeistään puoleensa kurotetun kepin, koskapa hänen silmänsä rävähtivät yllättäen auki, tehden selväksi ainakin sen, ettei nuorukainen ollut menettänyt vielä tajuntaansa. Hehkuvankultaiset silmät olivat kuitenkin samentuneet, eikä velho luultavasti nähnyt järin tarkasti ympärilleen. Hän oli pukeutunut savunharmaaseen matkaviittaan ja karmiininpunaiseen kaapuun, joka oli kirjottu leveistä hihansuistaan kultaisin riimuin, ja antoi siis hyviä viitteitä taustoistaan magianharjoittajana. Nuorukaisen hiukset olivat pitkänpuoleiset ja valkoiset kuin vanhalla miehellä, hänen ihonsa oli tästä vain astetta tai kahta terveemmän värinen. Nuoren velhon huulet liikahtivat hivenen, mutta ääntä ei kuulunut. Niinpä hän katsoi paremmaksi esittää asiansa toisella tapaa, toisin sanoen ajatuksina, jotka toisen mielessä kohta kuuluivat ( ellei nainen ollut kyllin määrätietoinen poissulkemaan tätä mahdollisuutta ): ’Minulla ei ole mitään varastettavaa, ja lihani on syötäväksi kelpaamatonta, kuten varmasti itsekin huomaat, kuka tai mikä hyvänsä sitten olitkin.’ Nuorukainen harjoitti mitä ilmeisimmin positiivista ajattelua...
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Jul 18, 2006 16:53:03 GMT 3
Nyökkäsi hevosen sanoihin. Antaisi tuolle jotain naposteltavaa, kun tämä tilanne olisi ohitse. Tanya hätkähti tosin kovasti tuota yhtäkkistä silmien avaamista. Hetken aikaa kirkkaan siniset silmät tuijottivat noihin kultaisiin. Tanya oli onnistunut välttämään okaat ja pysytteli edelleen tässä muukalaisen vierellä. Ei hän ollut niitä jotka pystyivät vain jättämään jonkun maahan lojumaan, varsinkaan tällaisessa kunnossa. Tosin Tanya ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Tämä taisi olla jokin kirous ellei hän aivan väärin arvannut. Tanya ei voinut kuin naurahtaa muukalaisen sanoille ja sen sijaan vastasi tuolle ääneen. "Minulla ei ole mitään aikomusta varastaa sinulta, enkä kamalasti pidä ihmisen lihasta, tai haltian, tai sinunlaisesi.. tai ei ainakaan huvittaisi maistaa.." Tuo näytti hetken hölmistyneen mietteliäältä, kun ryhtyi ajattelemaan, miltähän ihminen maistuisi. Tosin hän oli joskus purrut ihmistä, mutta ei hän ollut koskaan syönyt sellaista. Hän nousi nuorukaisen viereltä ja asteli tuon hevosen vierelle rauhallisesti silittämään sen turpaa ja ojensi sille omenan. "Kuinkahan kauan sinun isäntäsi kohtaukset sitten yleensä kestävät." hän kysyi hevoselta edelleen rauhallisesti silittäen sen turpaa. Kai hänen täytisi odottaa että nuo okaat lakkaisivat olemasta, ja koittaa saada mies jotenkin kotiinsa vietyä? Ei Tanyalla ollut kiire etelään. Hänellä oli harvoin kiire minnekään, etteikö olisi voinut vähän kierrellä ja kaarrella ympäriinsä, siinä välissä. Hän huokaisi tuskastuneena. Sininen katse oli jäänyt lepäämään tuossa tiellä makaavassa muukalaisessa. Vai että kartanoon pitäisi tuollainen saattaa? Eihän tässä lähellä ollut kuin yksi kartano.. Mahtoikohan se olla juuri se kartano.. Tanya oli aikaisemmin tänään kiertänyt yhden kartanon vaivihkaa.
|
|
|
Post by R.C. on Jul 18, 2006 19:47:47 GMT 3
’...hyvä niin. En suosittelisikaan sitä.’, totesi nuorukainen ja katkaisi ajatuksensa juuri ennen kuin olisi varomattaan vihjaissut enempää omista kulinaristisista kokeiluistaan. Olisihan hän hyvinkin voinut kertoa toiselle, miltä ihmisliha maistui, tai että haltianliha oli vielä tätäkin parempaa. Suositella jopa, mistä kannatti aloittaa, mitkä osat elimistöstä olivat ravitsevimpia. Mutta onneksi toinen ei kysynyt, eikä velho välttämättä olisi mielellään vastannutkaan. Väistämättä heränneet mielikuvat menneisyydestä kuristivat hänen vatsanpohjaansa ja saivat kasvonsa värähtämään inhosta. Vieraan vastauksen myötä oli nuorukaiselle selvinnyt, minkälaisen henkilön kanssa hän oli joutunut tekemisiin, vaikkei tuota voinutkaan vielä katseineen erottaa. Paikalle törmännythän oli pehmeän ja sointuvan äänensä puolesta mitä ilmeisimmin haltianainen, minkä velho taisi kokea jokseenkin kiusallisena. Hän ei voinut sanoa olevansa hyvissä väleissä neitojen kanssa, mistä toinenkin olisi todennäköisesti ollut yhtä mieltä, jos olisi yhtään paremmin muukalaisen menneisyyttä tuntenut. Avunanto olisi myös varmasti loppunut siihen paikkaan. Nuori velho vaikeni sulatellakseen hetken tilannetta, ja sattui siinä kuulemaan hevosellekin lausutun kysymyksen, joka taisi vain osaltaan vahvistaa hänelle tuon naisen kuulumisen metsän jaloon kansaan. Tietenkin, haltiat tulivat usein paremmin juttuun juuri puiden ja eläinten kuin ihmisten tai hänenkaltaistensa... friikkien kanssa. Tosin nuorukaisen kokemuksen mukaan nuo olisivat myös mieluummin pysyneet sivussa tilanteista, jotka eivät omaan väkeensä liittyneet. Ehkäpä toinen oli metsähaltia, nämä kun eivät olleet yhtä sisäänpäinlämpeäviä kuin muiden rotujensa edustajat. Arkkimaagin tuntemuksen mukaan ainakin. Hevonen rouskutti kiitollisena tarjotun omenan ja vaikutti jo huomattavasti rauhallisemmalta. Se puisteli kuitenkin hieman turpaansa kuin vahvistaakseen epätietoaan isäntänsä tilan puolesta. Isäntä itse taisi hiljaisuudessaan arvailla hieman kuivan huvittuneesti, minkälaista keskustelua tuo kaksikko piti parhaillaan yllä. Hänestä itsestään ei ollut hevosten tai pahemmin muidenkaan eläinten tai kasvien ajatusmaailmaa setvimään. Sitä taitoa hän ei koskaan ollut harjoittanut, vaikka oli matkustanut maailmaa ristiin rastiin ja nähnyt kaikenlaista. Toisaalta, ehkäpä joitakin asioita ei voinut oppiakaan... ’Näyttää siltä, etten sitten kuolekaan.’, vastasi nuorukainen lopulta omasta puolestaan ja hieman jopa pettyneeseen sävyyn, tuntiessaan hehkun hellittävän ja noiden ruumiistaan kasvaneiden orjantappurakärhämien alkavan kuihtua pois, jättäen melko syvät haavat hänen muutoin kunnossa pitämäänsä rintakehään. Vauriot eivät kuitenkaan olleet mitään, mistä hän ei olisi selvinnyt muutamassa tunnissa - aika oli tietenkin riskialtista hukattavaksi, jos hän teki sen täällä keskellä yleistä tietä, poissa kartanonsa suojista, kun vihollinen oli alati liikkeellä. Nuorukainen yrittikin pian nousta, mistä ei kuitenkaan näyttänyt tulevan vielä mitään. Hän huokaisi vaimeasti ja sulki taas silmänsä, lievää alistuneisuutta kasvoillaan, joita olisi voinut pitää komeina, jos niillä olisi ollut hitustakaan lämmintä tunnetta, ja jopa hurmaavina, jos hänen huulensa olisivat kaartuneet ystävälliseen hymyyn. Mutta molemmat noista eleistä tuntuivat olevan muukalaiselle erittäin etäisiä käsitteitä.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Jul 18, 2006 22:54:54 GMT 3
Tanya hymähti hiukan toisen sanoille ja kääntyi hetkeksi jälleen hellimään ja rauhoittelemaan hevosta sen turvasta. "Ehkä kuolema ei pidä sinustakaan.." Tuo sanoi sitten hiljaisesti ja käänsi katseensa hevosesta mieheen takaisin. Ehkä tanya oli onnellinen, ettei tiennyt toisen taustasta, mutta häntä harvoin kiinnosti kenenkään tausta. Häntä lähinnä kiinnosti eloonjääminen ja selviäminen, joten kai Tanya oli ensivaikutelman haltia. Todellakin nainen oli puhdas metsähaltia. Hän ei ollut koskaan tuntenut suurta yhtenäisyyden tunnetta kenenkään kanssa, paitsi nyt druidi opettajansa kanssa, mutta mies oli kuollut Tanyan lopputestissä. Silloin hän oli saanut merkkinsä selkäänsä. Pelkkä merkin ajatteleminenkin sai sen kohdan selästä kutiamaan, jossa tuo sattui olemaan. Tanya heräsi kuitenkin pian ajatuksistaan tajutessaan että ohdakkeet alkoivat kuihtumaan pois. Hän kääntyi kohti miestä nyt jälleen kokonaan ja asteli tuon lähelle. hän tutkaili hetken aikaa miehen haavoja rintakehässä. Näyttivät melko vakavilta, että oli ihme että mies sentään oli edes elossa. "Sinun ei kannata tuossa tilassa itseksesi koittaa liikkua mihinkään." Nainen sanoi polvistuessaan toisen vierelle ja painoi toisen olkapäästä takaisin maahan makaamaan. Nopeasti nainen katsoi molempiin suuntiin maantietä. Ei hän voisi jäädä tähän keskelle tietä.. Tämähän olisi ihan helppo saalis kenelle tahansa, joka olisi vähääkään kieroutunut mieleltään.. Nainen tapautti käsiään yhteen ennen kuin ponnisti itsensä seisomaan. Hän nosti katseensa kohti hevosta ja äänettömästi käski tuota seuraamaan itseään. Sitten hän kumartui muukalaisen puoleen ja tarttui tuota käsivarsien tyvestä, kuta kuinkin kainaloista, ja lähti raahaamaan toista pusikoiden ja aluskasvillisuuden suojiin, pois tieltä. Ei Tanya voisi toista tähänkään jättää, se olisi silkkaa typeryyttä. Odottaisi jonkin aikaa että saisi toiselle tehtyä jonkin yrttiseoksen, ja pistäisi sitä haavoille, ennen kuin kyhäisi jonkin vetolaitteen, jolla voisi raahata miehen kartanolle. Kyllä sieltä joku varmasti auttaisi.. Hetken hän ehti tarkkailla noita kovin tunteettomia kasvoja, eikä voinut kuin hymähtää ennen kuin puska ympäröi heidät. Päästyään puskan toiselle puolen, Tanya laski miehen varovasti sammalille, joilla oli hetki sitten istuskellut piilossa. Hän haali ympäriltään sitten lisää sammalia, jotka pisti toisen pään alle. "Nyt odotat kiltin pojan lailla tässä, ja minä haalin muutaman yrtin että sinä voit paremmin pian, ja voin kuljettaa sinut siihen kartanoon, joka on tässä lähellä.. Siellä varmasti joku osaa pitää sinusta huolta paremmin.." Tanya sanoi, ja suoristautui laittaen kätensä lantioilleen ja alkoi katsella ympärilleen. Hän oli mielestään nähnyt jossain oikein hyvän yrttipusikon. Hevoselle sitten sanoi. "Alappas sitten hirnumaan oikein kovasti, jos joku uhkaa tätä isäntääsi, niin tulen kiitäen paikalle.." Sitten nopeasti pitkien hiusten heilahtaessa Tanya lähti juoksemaan hiukan syvemmälle metsään. Ei kauaa kestänyt, kun Tanya löysi etsimänsä paikan, ja alkoi kerätä yrttejä siistiin nippuun toiseen käteensä.
|
|
|
Post by R.C. on Jul 19, 2006 21:01:20 GMT 3
Nuorukainen hämmästyi melkoisesti tuntiessaan tuon tyrkkäyksen ja lähes heti perään jonkun ottavan hänestä takaapäin tukevan otteen, minkä myötä velho sai myöskin pian huomata tulevansa hyvää vauhtia raahatuksi tieltä sivuun metsän siimekseen. Nainen oli yllättävän vahva haltiaksi, sillä kalpeasta olemuksestaan huolimatta oli arkkimaagikin saanut viime ajat pitää kunnostaan parempaa huolta kuin menneinä aikoina, jolloin hänen taitonsa magiankäytössä oli poissulkenut tarpeen sen kummemmille fyysisille kyvyille. Vielä harvemmin oli nuori mies tällaisen hyysäämisen kohteeksi joutunut, ja hämmentyi nyt sen verran jotta ehti päätyä sen enemmittä vastusteluitta naisen paremmaksi katsomaan paikkaan. Ja mitäpä velho olisi heikossa tilassaan oikeastaan voinutkaan tehdä, niin odottamaton ja kiusallinen kuin koko tapahtumien sarja hänelle olikin. Kaiken kukkuraksi nöyryytys tuntui sen kuin jatkuvan, kunhan suojaisempaan sammalikkoon oli päästy. Velho henkäisi tukahtuneesti kuullessaan naisen seuraavat sanat, sillä tuon ensimmäinen toteamus oli jäänyt kaikessa kiireessä vaille vastaväitteitä. Tällä kertaa arkkimaagi ei kuitenkaan aikaillut ajatuksineen: ’Kaikella kunnioituksella, neitiseni, saatan näyttää nuorelta, mutta olen todennäköisesti vanhempi kuin sinä itse. Ettekä tekään vaikuta kenenkään äidiltä.’, tokaisi velho jokseenkin närkästyneeseen sävyyn, vaikka vaihtoikin viimeisissä sanoissaan kohteliaampaan puhuttelumuotoon. Olihan häntä elämänsä aikana haukuttu vaikka minkälaisilla sanahirviöillä, mutta tämän muukalaisen puolitahaton(?) nimittely taisi olla kaiken huippu. Vaan liekö haltia ehtinyt nuoren miehen nurinaa enää kuulemaankaan, otettuaan nähtävästi tilanteessa tiukasti ohjat käsiinsä. Tähänkään nuorukainen ei ollut pahemmin tottunut. Tuo nainen alkoi epäilyttävästi muistuttaa häntä eräästä toisesta kauan sitten tuntemastaan metsähaltiasta. Naisen ehdittyä viilettää matkoihinsa makasi nuorukainen hetken aloillaan, sulatellen tapahtunutta ja keräten hieman voimiaan. Vähän ajan kuluttua hän kohottautui istumaan, pakottaen vapisevan kehonsa tottelemaan. Rasituksen aiheuttama hetkellinen huimaus pyyhkäisi kuin hyökyaalto nuorukaisen ylitse, mutta hän ei hukkunut sen tarjoamaan tiedottomuuteen. Hetken päätään ravisteltuaan sai velho mielensä selkenemään ja näkökenttänsä kirkastumaan. Hän yski ja nieleskeli kurkkunsa puhtaaksi verestä ja mulkaisi sitten tyytymättömästi puoleensa luimuilevan hevosen suuntaan. ”Hirnahda kerrankin niin sidon turpasi rullalle, mokomakin elikko...”, murisi nuorukainen pahantuulisesti, saaden oriin kavahtamaan hieman kauemmas itsestään. Hän menetti kuitenkin pian mielenkiintonsa tuohon luotettavuudessaan kyseenalaiseen kaakkiin ja laski katseensa rintakehässään vuotaviin haavoihin. Kaiken aikaa hupeneva veri näytti selittävän suurimman osan nuoren velhon heikkoudesta. Hän nyppi tympeästi pois lihaansa pureutuneita kuivia okapensaan piikkejä ja harkitsi samalla, antaisiko naisen touhuta palatessaan vai tyytyisikö hän itse yksinkertaisesti polttamaan haavat umpeen tässä ja nyt. Toisaalta nuorukainen muisti edesmenneen ystävänsä inhonneen tulta ja sen huolimatonta käyttöä yli kaiken, ja tästä oli velho useampaankin otteeseen saanut kuulla kunniansa, mikä niin ikään oli ajatuksena nykyään hyvin omituinen. Muistikuva tuosta Rivette-nimisestä metsähaltiasta oli kuitenkin yksi niistä harvoista onnellisista muistoista, joita arkkimaagi omisti, joten hän sulki silmänsä pitääkseen kiinni mielikuvasta.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Jul 20, 2006 13:34:27 GMT 3
Tanya oli kyllä kuullut nuorukaisen närkästyneen kommentin, mutta eihän hän voinut sitä tietää noin nuorista kasvoista, ja hänhän oli vain käyttänyt sanaa vertauskuvalisesti. Kiltti poika odotti. Pehmeät askeleet lähtivät jälleen juoksemaan pusikon ja aluskasvillisuuden seassa tuskin ääntäkään päästäen. Hän puristi yrttejä kädessään jotta ne eivät tipahtaisi vahingossakaan. Tämä kasvi sitoi verestä nopeammin ne ainekset, jotka auttoivat sulkemaan haavat, ja se myöskin luovutti vereen ja elimistöön parantavan vaikutteisia ainesosia.
Hän hidasti juoksunsa kun pääsi näköetäisyydelle tuosta kultasilmäisestä muukalaisesta. Hän kallisti hiukan päätään. "Eikös sinun kannattaisi olla makuullasi. Noin vain vuodat pahemmin.." Nainen sanoi. Sitten hän olikin jo ehtinyt astella toisen vierelle ja kyykistymään maahan niin, että otti toisella polvellaan tukea maasta. Hän katsoi odottaen muukalaista ja piteli kädessään noita yrttejä odotellen toisen vastausta. Tanyan silmät tuntuivat kirkkaamman sinisiltä näin metsässä, ja nuo silmät tuijottivat tiiviisti tähän nuorukiseen, joka ei kuitenkaan olut nuorukainen kuin vaan alkomuodoltaan. No eipä voinut moittia, haltiat olivat aivan samanlaisia. Naisen teki mieli tuhahtaa. Hän katsahti sitten hevoseen, joka kertoi hänelle miehen käskystä. Ensin hymy alkoi levitä tuon huulille ja sitten Tanya tirskahti. "Vai niin siinä oli..." Tanya mutisi. Tämä mies taisi olla aika vaikea tapaus?
|
|
|
Post by R.C. on Jul 20, 2006 21:29:10 GMT 3
Nuorukainen havahtui mietteistään kuullessaan haltian palaavan ja puhuvan jälleen. Hän avasi silmänsä, käänsi katseensa ja mittaili ilmeettömästi naista nähdessään tämän nyt ensimmäistä kertaa selvästi. Metsähaltioille tyypillisistä piirteistä ja vaatetuksesta ei voinut erehtyä, vaikkei toinen muutoin hänen muinoin tuntemaansa henkilöä muistuttanutkaan, paitsi tomeralta asenteeltaan tietenkin. Ehkäpä jälkimmäinen oli jonkinlainen rodullinen erityispiirre, arveli nuori velho ja antoi äskeisten mielikuviensa haihtua mielestään. Ei ollut enää aikaa haikailla menneitä... ”Kuulkaahan nyt, neiti... Arvostan kyllä ystävällisiä eleitänne, ja ymmärrän hyvin mikäli elättelette jonkinlaisia suurempia ihanteita lähimmäistenne auttamisesta, mutta vakuutan teille, etten ansaitse tällaista huolenpitoa osakseni. Mikäli tuntisitte taustaani yhtään paremmin, olisitte varmasti samaa mieltä. Voitte siis vallan hyvin jättää minut tähän ja jatkaa matkaanne hyvällä omallatunnolla, sillä aiheutan teille todennäköisesti pidemmän päälle vain lisää harmia. Tarkemmin ottaen asetatte itsenne vakavaan vaaraan viipymällä seurassani yhtään kauemmin, sillä minulla on vihollisia, joita ei kannata ottaa kevyesti...”, puhui nuorukainen nyt tyyntyneempänä mutta tylyn asiallisena, tarkastellen tilannetta mieluummin toisen kannalta kuin omalta osaltaan. Hän ei suotta alkanut mahtailla pärjäilevänsä kyllä omillaankin, sillä se olisi äskeisen romahduksensa jälkeen vaikuttanut naurettavalta ja loukannut varmaankin jo näin paljon vaivaa nähnyttä naista. Haltian kumarruttua puoleensa katsahti velho arvioivasti tuon löytämiä yrttejä, tunnistaen kasvit alta aikayksikön. Huomio kohosi hetkeksi myös naisen kiinteään tuijotukseen, josta nuorukainen väisti kuitenkin katseensa hyvinkin nopeasti toisaalle, kuin kokien kestämättömäksi katsoa suoraan noihin sinisiin silmiin. Velhon tuntiessa olonsa taas harvinaisen epämukavaksi sai hevonenkin epäluuloisen mulkaisun osakseen. Vaan kohta nuori mies muisti muutakin sanottavaa: ”...ihmettelen oikeastaan itsehillintäänne ottaen huomioon äskettäin tiellä todistamanne ilmiön. Vai liekö teille tavallistakin törmätä kaltaisiini köynnöskasvien riivaamiin henkilöihin?”, lisäsi nuorukainen hieman huvittuneempaan sävyyn, vilkaisten toiseen syrjäkarein ja pientä humoristista pilkettä silmäkulmassaan. Omasta puolestaan hän arveli olleensa melko koominenkin näky siinä sisuksistaan villiintyneen okapensaan armoilla maatessaan, vaikka koko tilanteestahan oli todellisuudessa ollut leikki kaukana. Hetken nuori velho näytti kuitenkin kuin eri ihmiseltä, vaikka hänen huumorinsa olikin mustaa.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Jul 20, 2006 23:34:38 GMT 3
(*reps* alkomuodoltaan.. u.u)
Nuorukaisen sanoilla ei tuntunut olevan Tanyaan mitään vaikutusta. Hän ei vain voinut itselleen mitään. Hän auttoi pientä linnunpoikastakin pääsemään takaisin pesäänsä, jos sellainen sattui osumaan hänen tielleen. Eikä hän koskaan ollut välittänyt todellakaan kenenkään taustasta. "En tiedä. Olen aika paljon joutunut elämäni aikana todistamaan, joten en hätkähdä niin helposta." Hän sanoi hymyillen. Ajatteli vielä hetken toisen riivattuja köynnöskasveja, ja tirskahti huvittuneesti. "Ehkä jos olisin joku muu, olisinkin jättänyt sinut siihen tielle makaamaan, mutta minä en ole kukaan muu, vaan olen ihan itseni, enkä haluakkaan olla ketään muu. Nyt menet makuullesi niin laitetaan nämä yrtit paikoilleen. Kaiken vaivannäköni jälkeen en halua että vuodat kuiviin edessäni." Tanya alkoi painaa nuorukaista takaisin maahan makaamaan olkapäästä. Jos ja kun sai toisen maahan makaamaan alkoi hän varovasti siirtää tuon revittyjä vaatteita pois haavan tieltä ennen kuin alkoi asetella yrttilehtiä siististi haavan päälle. Vaikutus alkoi tuntua heti. Ehkä se sattui hiukan, mutta ainakin omasta kokemuksesta Tanya tiesi että siinä tuntui aluksi, kuin lehdet olisivat alkaneet imeä verta itseensä, pian se kuitenkin hellittäisi. Asetellessaan lehtiä haavalle Tanya puhui hiukan hiljaisemmalla ja vakavammalla äänellä. "Minua ei oikeastaan kiinnosta, kuinka vaarallisia vihollisia sinulla on. Ei sillä ole minulle merkitystä. Sillä oli merkitystä että sinä makasit maassa ohdakkeita kasvaen, eikä se näyttänyt kovin hyvältä." Tanya siirsi katseensa takaisin muukalaiseen. "Minä autan luonnostani, ja en luultavasti tule enää koskaan törmäämään sinuun tämän päivän jälkeen, joten vihollisillasi ei ole mitään sijaa minun elämässäni. Eikä muuten taustallasikaan.." Nainen sanoi ennen kuin nousi ylös katkaisten katsekontaktinsa kultasilmäiseen. Hän käveli hevosen luokse ja taputti hiukan hajamielisesti sen kaulaa katsoen maantielle päin. Hän tapasi aina ne oudoimmat matkaajat.
|
|
|
Post by R.C. on Jul 21, 2006 22:08:32 GMT 3
Nuori velho tarkasteli naista syrjäkarein tuon vakuutellessa hänelle välinpitämättömyyttään taustoista ja vaaroista. Toinen vaikutti vilpittömältä, ehkä jopa liiankin kanssa arkkimaagin makuun, mutta yhtä kaikki hän uskoi voivansa hellittää hieman epäilyjään tässä seurassa ja keskittyä sen sijaan pitämään silmällä ympäristöään. Nuorukainen puisteli hivenen päätään mutta antoi asian toistaiseksi olla. Toisen intoutuessa taas tuuppimaan ja määräilemään tarttui hän haltiaa kevyesti käsivarresta malttaakseen tätä hetkisen. Velho osasi kyllä itsekin riisua. Niinpä hän laski kaapunsa yläosan ja veti alla olevan verestä läpimärän paidan yltään laskeutuakseen kohta kuuliaisesti makuulle. Vasta nyt haavojen vakavuus tuli paremmin esille, ja jopa nuorukainen oli yhtä mieltä naisen kanssa siitä, että okapensaan repimille syville viilloille oli tehtävä jotakin. Tällä hetkellä hänen tavallista tehokkaampi paranemiskykynsä riitti kyllä pitämään yllä verenkiertoa ja tajuntaansa, mutta ei vielä korjaamaan varsinaisia vaurioita. ”Vereni on hieman erilaista...mutta valitsemasi yrtin pitäisi toimia, kunhan et säästele sitä.”, totesi nuorukainen ja sulki hetkeksi silmänsä, ei tosin kivusta laisinkaan, vaan väsymyksestä vain. Haltia olisi todennäköisesti voinut suorittaa hänelle vaikka kokonaisen kirurgisen operaation vailla vähäisintäkään puudutusta ilman, että velho olisi siitä valittanut. Yhtä hyvin olisi hän itsekin voinut kursia itsensä kasaan, mutta toisen apu tässä asiassa helpotti suuresti velhon oloa, joten hän antoi naisen touhuta, kun kerran tuo tunsi siihen auliisti tarvetta. Toinen saattoi pian havaita konkreettisemmin, mitä nuori mies oli sanoillaan tarkoittanut - yrtit näyttivät kiehuvan vain hetkessä tai kahdessa olemattomiin kosketettuaan haavoja, jotka hyötyivät yhtä kaikki kasvien vaikutuksesta. Äskeinen keskustelu oli kuitenkin jäänyt nuorukaista ärsyttämään. Niinpä hän raotti taas kultaisia silmiään ja kohdisti katseensa nyt tiukasti haltianaiseen, puhuen samanmoiseen sävyyn: ”Arvostan toki eleitänne ja pyyteettömyytenne itsessään on ihailtavaa, mutta tämä maailma antaa harvoin anteeksi lapselliselle luottamukselle. Toisin sanoen teidän ei mielestäni tulisi olla aivan noin sinisilmäinen miltä kuulostatte ja näytätte, neiti. Jonakin päivänä törmäätte taasen tiellä makaavaan henkilöön, ja juuri kun kumarrutte tutkimaan hänen haavojaan, tunnette kovan iskun takaraivossanne tai huomaatte kurkkunne viilletyn auki. Vai ettekö koskaan ole kohdanneet vastoinkäymisiä palkaksi avuliaisuudestanne?”, totesi nuori velho jokseenkin retorisesti ja kohotti sanojensa painoksi aavistuksen toista kulmaansa. ”Mitä mainitsemiini vaaroihin ja vihollisiin taasen tulee, kehottaisin teitä kiinnostumaan näistä uhkakuvista mitä pikimmiten, sillä mikäli jäljittäjäni sattuvat näkemään meidät samassa seurassa, et välttämättä tule selviämään kohtaamisesta säikähdyksellä. Tiedän perässäni olevan 'verikoiria', jotka tarkkailevat tekemisiäni ja vetävät niistä tiettyjä johtopäätöksiä. Ja mikäli he sattuvat arvioimaan tarkoituksenne väärin, ette todennäköisesti tule kulkemaan rauhassa pitkään aikaan, jos enää lainkaan. Pyydänkin siis ottamaan sanani vakavasti, sillä en toivo teidän joutuvan samalle listalle muiden vuokseni ja kauttani kuolleiden kanssa. Se lista on jo liian pitkä...”, jatkoi nuorukainen matalalla äänellä kunnes hänen sanansa vaimenivat kuulumattomiin. Oli selvää, ettei hän halunnut vain väitellä naisen kanssa, vaan selvittää tälle päinvastoin paremmin aiempia varoituksiaan, saadakseen toisen viimein tiedostamaan tilanteen vakavuuden.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Jul 23, 2006 21:37:52 GMT 3
Siniset silmät kääntyivät kultasilmäiseen. Nainen oli kyllä tarkasti kuunnellut jokaista sanaa, jota mies oli hänelle sanonut. "Ehkä sitten olen naiivi, mutta en sentään niin naiivi että olisin ihan suoraan kävelemässä ansaan. Sinuakin ehdin hyvän hetkeä tarkkailla, ennen kuin tulin auttamaan.." Tuo huokaisi ja painoi hiukan päätään sulkien silmänsä. hän ei ymmärtänyt tätä verikoira-asiaa. Miten se liittyi mihinkään. Kyllä hän varmaankin olisi aistinut jos joku olisi ollut heidän lähellään juuri sillä hetkellä. "Vaikea minun on heihin keskittyä, kun en heistä tiedäkään, ja mitä he edes minusta hyötyisivät loppujen lopuksi?" Haltia kysyi ymmärtämättä oikein tilanteen laajuutta. Ehkä hänen ei ollut tarkoitus ymmärtää. Tosin Tanya tunsi sen erittäin vaikeaksi udella enempää miehen asioista. Hän käänsi huomionsa hetkeksi oriiseen ja silitti jälleen tuon harjaa. Ehkä hänen vain pitäisi yrittää saada mies kartanoon, ja lähteä matkoihinsa, tosin jos joku häntä etsisi, niin hän pystyisi kyllä katoamaan vaikka pikku ötökkänä johonkin rakoon, sitä tosin tämä nuorukainen, tai mies tiennyt, ja sen korunkin hankittuaan ei hänen tarvinnut huolehtia enää siitä tunsiko joku maagisia olentoja vai ei. Amuletti toimi vallan mainiosti, joten Tanya ei ollut siitäkään huolissaan. No mutta hän ei voinut syyttää tätä nuorukaista myöskään siitä, että oli huolissaan Tanyan turvallisuudesta, ja miten hän saisi toisen edes vakuutettua siitä, ettei hänestä kannattanut niinkään kantaa huolta? Tanya kulki miten hän mieli, ja hän oli vain käymässä tämän kultasilmäisen elämässä. "Mitä hyötyä heille edes olisi minun saamisestani? En minä sinusta mitään tiedä, joten en voi neuvoakaan heitä mitenkään sinun suhteeseesi." Yhtäkkiä Tanyalle tuli mieleen että jos hän todella halusi tarkistaa oliko ymäpärillä ketään niin hän voisi kysyä yhtähyvin metsän asukeilta, kuten pieneltä peipolta, joka istuskeli hiljaisena hänen päänsä yläpuolella olevalla oksalla, ettei sitä huomattaisi. Nainen suuntasi katseensa ylöspäin, kysyen linnulta oliko heidän läheisyydessään mitään metsän ulkopuolista. Peippo pyrähti lentämään oksaltaan ja katsomaan jos olisi mitään. Se kun huomasi madotkin maasta. Tanya kääntyi sitten miehen puoleen aivan yhtäkkiä. "Minä en edes ole sinun vastuullasi." No, hän ei ollut kenenkään vastuulla. Ei enää, eikä ollut ollut pitkään aikaan muutenkaan. Eikä hän odottanutkaan että ketään ottaisi häntä vastuunsa piiriin, sillä Tanya oli jo aikuinen, ja elänyt hyvin, siis erittäin, pitkän aikaa yksinään kantaen omaa vastuutaan itsestään, ja ympäröivästä maailmasta, koittaen välttää kuoleman kohtaamista, kun se oli mahdollista.
|
|
|
Post by R.C. on Jul 24, 2006 18:00:33 GMT 3
”Enkä minä ole teidän vastuullanne, mutta kun rupeatte kantamaan huolta muista, sopii odottaa jonkun ehkä alkavan ajatella omaakin parastanne. Teidän ei kannata olla turhan ylpeä tässä asiassa, sillä silkalla avuliaisuudella ja säälivällä alentuvaisuudella on eronsa, ja vain harva haluaa tulla autetuksi jälkimmäisen varjolla. En koe olevani teille mitään velkaa, koskapa en pyytänyt apuanne ensi tilassakaan - älkää siis ymmärtäkö minua väärin. Varoitin teitä vain hyvästä tahdostani, ja toisaalta jo edellä mainitsemastani tarkoituksesta olla tuottamatta enempää kuolemaa ympärilleni.”, tokaisi nuorukainen kitkerästi haltian viimeiseen toteamukseen, joka oli kalskahtanut hänen korvaansa ehkä turhamaisenkin uhmakkaana. Toisen aika ajoin kylmänkin kliininen suhtautuminen tilanteeseen sai nuorukaisen ihmettelemään, minkä takia nainen oli ylipäätään vaivautunut pysähtymään, sillä pelkät tinkimättömät periaatteet olivat jotakin, jonka nojalla velho olisi vähiten toivonut kenenkään vuokseen vaivautuvan. Hän ei vähintään voinut sietää henkilöitä, jotka keräsivät hyvää karmaa itseriittoisin perustein, vaikka tuskinpa nainen aivan tällainen olikaan. ”Voitte niin ikään perustella tietämättömyytenne ja riippumattomuutenne nyt minulle kuten itsellennekin, mutta viholliselle vasta kun he kuulustelevat teitä. Enkä suosittelisi ottamaan riskiä ja odottamaan jälkimmäistä, sillä tuskinpa pitäisitte niistä tavoista, joilla nämä ’verikoirat’ saattavat tietonsa hankkia.”, jatkoi velho matalampaan ääneen ja sulki hetkeksi silmänsä harkitakseen seuraavia sanojaan, niiden julki puhumista tai esittämättä jättämistä. Lopulta hän päätti kuitenkin arvostaa jonkinlaista tapaetikettiä ja lausahti: ”Tähän mennessä olen epäkohteliaasti pitäytynyt esittelemästä itseäni syystä, etten ole varma, haluatteko tai kannattaako teidän ylipäätään tietää nimeäni. Nyt olen kuitenkin ehtinyt jo kertoa moiseen muodollisuuteen liittyvistä vaaroista. Toisaalta välinpitämättömyytenne ja äskeiset sananne antavat olettaa, ettette edes välittäisi kuulla minusta enempää. Ettekä yhtä kaikki ole kertoneet vielä omaakaan nimeänne. Voitte siis valita.” Juuri kun nuori velho oli ehtinyt viimeistellä lauseensa, lehahti haltian aiemmin matkoihinsa lähettämä lintu takaisin. Se kertoi kiihtyneesti havaintonsa mustista olennoista, jotka lähestyivät kaksikkoa vielä hyvän matkan päässä, muodostaen ja sulkien kuitenkin parhaillaan piiritysrengasta näiden ympärillä. Tulijoiden olemuksesta oli peipon vaikea kertoa sen tarkempaa, sillä metsä oli alkanut laskevan auringon myötä hämärtymään, ja juuri pimeyteen olivat nämä muukalaiset taipuvaisimpia sulautumaan. Vaikka nuorukainen ei tavoittanutkaan tuon linnun välittämiä terveisiä, saattoi hän yhtä kaikki havaita siivekkään hermostuksen, josta saattoi jo vetää johtopäätöksiä puoleen jos toiseen. Velhon kulmat kohosivat aavistuksen hänen siirtäessään katseensa yläpuoliselle oksalle laskeutuneesta peiposta takaisin haltianaiseen. ”Vaan lieneeköhän tässä esittelyille puolin jos toisin enää aikaakaan?”, kysähti hän hieman sarkastiseen sävyyn, odottaen naiselta varmasti selvitystä siitä, mitä tuo oli juuri saanut pieneltä tiedustelijaltaan kuulla.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Jul 24, 2006 18:31:33 GMT 3
Toisen sanat vain todistivat Tanyalle, kuinka typerän keveästi hän olikaan ajatellut.. jälleen. "Minun tarkoitukseni ei ollut olla loukkaava teitä kohtaan mitenkään." Hän pystyi vain sanomaan hiljaisesti. Hän halusi myös kuulla näistä 'verikoirista' ja oli juuri aikomaisillaan esitellä itsensä, kun hätääntynyt peippo lensi takaisin ja kertoi uutisensa. Huolestuneisuus kuvastui kirkkaasti naisen kasvoilta, kun hän katseli säksättävään lintuun. Nopeasti hän katsoi ympärilleen ja sitten tähän outoon mieheen. "Vaikuttaa siltä että olin liian kepeämielinen, ja te olitte oikeassa. Nämä 'ystävänne' oat saartamassa meitä." Hetken hän katsoi ympäröivää metsää ja sitten hevosta, sitten katse kääntyi mieheen. "Pystytkö ratsastamaan?" Nainen kysyi nopeasti ja asteli lähemmäs toista ojentaen kätensä auttaakseen miehen pystyyn. Ilmeisesti hänellä ei ollut intoa jäädä kiinni näille otuksille. "Voimme esittäytyä myöhemmin, jos silloin sitä vielä halajat, mutta nyt ei välttämättä ole pahemmin aikaa. Alkaa hämärtyä, ja emme näe heitä silloin enää kunnolla." Hän aikoi saada tämän miehen nyt hevosen selkään, ja juosta itse hevosen rinnalla, se olisi nopeampaa.
(Tästä jää nyt vähän lyhyt ja hätiköity.. Viitti vielä muuttaa Tanyaa ^^)
|
|
|
Post by R.C. on Jul 25, 2006 19:22:13 GMT 3
”Minulla ei ole ystäviä.”, totesi nuorukainen puolittaisena vitsinä naisen valaistessa hänelle tilannetta. Toisaalta hänen sanansa olivat myös totuus, joten tuostakin lausahduksesta jäi lopulta jokseenkin sarkastinen maku jälkeen. Velho ei myöskään hymyillyt vähääkään tunnustellessaan hieman rintakehänsä kestävyyttä ennen kuin kampesi itsensä istumaan ja siitä naisen avustamana pian seisomaan. ”Pysyn kyllä pystyssä joten eiköhän ratsastuskin tule kyseeseen.”, vastasi hän viipymättä ja jo valppaammin ympärilleen pälyillen. Vetäisten kaavun yläosan taas ylleen mutta jättäen verisen paitansa tarpeettomana maahan käännähti nuorukainen hevosen puoleen. Hän tunsi olonsa yhä hieman huteraksi jaloillaan, vaan nyt kun syvimmät haavansa olivat yrttien ansiosta ehtineet tyrehtyä, parani arkkimaagin olo kaiken aikaa. Kunhan vielä pääsisi täältä pois ja äkkiä, kunto antaisi kyllä sen verran myöten... ”Meidän kannattaisi varmaankin hajaantua, ellette halua tulla epäillyksi seurassani. En usko varsinaisen vihamieheni olevan paikalla, muutoin tilanne olisi paljon vakavampi. Hän on vain päästänyt ”koiransa” vapaaksi kaiken varalta, jos vaikka pääsisi vähemmällä vaivalla. Näin helposti en kuitenkaan aio antautua...”, murisi nuorukainen huomaamattaan omia aatoksiaan, mutta havahtui sitten jatkamaan siitä mihin oli toisen kohdalla jäänyt: ”Tämä lordi, josta puhuin, tekee kaikkensa vahingoittaakseen minua – kovin, kovin kernaasti vielä muiden kautta, mikäli heillä on minkäänlaista osaa elämässäni. Jos hän siis kuvittelee teillä olevan jonkinlaista merkitystä...”, nuori velho vaikeni kesken lauseensa, uskoessaan toisen jo ymmärtäneen, miksi hän piti mielellään tällä tavoin etäisyyttä muihin. Yksinäisyys oli kivuttomampi vaihtoehto, niin omalta kuin eritoten muidenkin osalta. ”Onnistun kenties harhauttamaan heitä jotta pääsette täältä helpommin pakoon. He ovat loppujen lopuksi minun perässäni, joten teidän ei tulisi kärsiä tästä enempää. Olette tehneet jo paljon hyväkseni ja olen kiitollinen avustanne.”, jatkoi nuorukainen noustessaan hieman vaivalloisesti hevosen selkään. Hän yritti välttää haavojensa avautumista. ”Teidän olisi hyvä suunnata kohti saartorenkaan heikointa kohtaa tai piiloutua, mikäli uskotte pystyvänne siihen. Vedän heidän huomionsa puoleeni.”, suunnitteli velho ja odotti, mitä suuntaa nainen pitäisi turvallisimpana, ellei tuolla ollut omasta takaa parempia ideoita esittää. Vastausta odotellessaan tarkisti nuorukainen tikarinsa helpon saatavuuden ja kääri toisen kaapunsa hihoista, jotta hänen kauttaaltaan riimuin tatuoitu käsivartensa olisi paremmin liikuteltavissa. Muste iholla ei näyttänyt pysyvältä, mutta sillä oli varmasti jonkinlainen tarkoitus mahdollisen yhteenoton varalta.
|
|