|
Post by Yomire on Mar 12, 2007 20:09:44 GMT 3
Náryan alkoi hetken aivan paikallaan, vaikka olikin jo herännyt ja oli tajuissaan. Sekavalta tamman olo tuntui vieläkin ja siksi se pitikin silmiään kiinni tiukasti. Aikaa oli kuitenkin kulunut jo sen verran, että hän ei ollut kuullut Teuntekin huutoa, eikä sen puoleen myöskään tuon olennon/pahantekijän poistumistakaan. Kun hän sitten avasi vihdoin silmänsä loputtomalta tuntuvan hiljaisuuden jälkeen, hän katseli ympärilleen. Hän huomasi toisen makaavan maassa. Mutta hetkinen… toinen ei ollut enää siinä muodossa, missä Náryan oli hänet oppinut tuntemaan. ”Teuntek…?” Kuului kysyvä sana tamman suusta. Hän ei ollut varma, oliko toinen enää elossa vai tajuton… karmiva tilanne.
|
|
|
Post by submarine on Mar 12, 2007 20:51:36 GMT 3
Teuntek ei halunnut herätä, ei edes tiennyt ettei halunnut. Hän ei tiennyt mitään, ja pieni osa aivoista sanoi sen olevan kaikkein parasta. Oli parempi olla tiedottomana kuin kohdata tuska, niin hänen aivonsa sanoivat. Mutta toisaalta niillä oli laki, luonnonlaki, jota tuli noudattaa. Jokin ärsyke houkutteli aisteja, ääniä, sanoja. Aivot eivät voineet sulkea niitä pois, koska ne tuotiin niille, eikä ruumis ollut niin tiedoton. Ne saattoivat vain myöntyä ja hitaasti, äärimmäisen hitaasti, kiskoa omistajansa hereille. Ensin tulivat näkö ja kuulo. Teuntek kohotti hitaasti päätään, katsoen vaivalloisesti ympärilleen. Valoa? Se olento? Mitä tämä oikein tarkoitti? Mitä oli tapahtunut?
Ja sitten tunto, maku, haju ja muutama muu aisti, joista ensiksi mainittua olisi pitänyt kai viivyttää vielä pitkään.
Yhtäkkiä Teuntek päästi valtavan parkaisun ja painui uudelleen kasaan. Hän... hänen kätensä... kaikki, kaikki oli kuin tulessa, kaikki oli rikki! Shokki painoi hänet alas, huohottavana ja valittavana. Nyt hänen kätensä oli kirjaimellisesti revitty kappaleiksi, hajalla ja käyttökelvottomina! Ja tuska oli sietämätön!
|
|
|
Post by Yomire on Mar 13, 2007 17:18:01 GMT 3
Náryan kuuli toisen parkaisun ja säikähti kiljahtaen sitä itsekin. "Mitä tapahtui?" Hän kysyi mytyltä maassa, jonka ainakin äänen perusteella tiesi olevan Teuntek. Tamma ei ollut varma mistään tapahtuneista, ja päänsärky alkoi tulla liiallisen miettimisen johdosta sillä tamma oli miettinyt lähes kokoajan kolmea asiaa: miten he pääsisivät täältä ulos?, miten he selviäisivät hengissä? ja miten tämä kaikki sitten lopulta loppuisi? Tuollaisten ajatusten ajatteleminen teki kenet tahansa päänsärkyiseksi olennoksi, varsinkin jos siihen oli vähäisintäkään taipumusta, kuten tuntemallamme tammalla.
|
|
|
Post by submarine on Mar 13, 2007 19:47:46 GMT 3
Aluksi Teuntek yritti puristaa käsiään itseään vasten, mutta se vain pahensi kaikkea, se sattui vain enemmän! Hän veti ne erilleen, mahdollisimman kauas lattiasta ja itsestään. Ne olivat kamalat katsoa, riekaleina ja selvästi vakavilla vammoilla. Mitä ikinä niistä olikaan työnnetty läpi ei varmasti ollut ollut sileää. Teuntek ei ollut edes varma, olivatko kaikki sormet tallella. Yksikään ei ainakaan liikkunut. Mutta tämän voisi korjata, varmasti voisi. Hän kykenisi siihen, jos vain saisi hieman aikaa, hänellä oli vielä sitä ainetta. Tämä ei ollut niin vakavaa, ei voinut olla. Niin hän ainakin vakuutti itselleen, koska ei voinut tehdä muutakaan. Mutta tällä hetkellä ei voinut tehdä mitään muuta, kuin kärsiä.
|
|
|
Post by Yomire on Mar 13, 2007 20:01:06 GMT 3
Jopa siinä pienessä valossa Náryan huomasi Teuntekin kärsivän. Kulmat mutristuivat lähinnä myötätunnosta, sillä ei tamma voinut mitään tehdä toisen auttamiseksi. Hän tekisi, jos vain voisi, siihen Teuntek voisi luottaa. Päänsärky jyskytti kahta kovempaa, kun tamma yritti nousta ylös. Se oli tosin vain erittäin hailakas yritys, joka epäonnistui. Tamma ei voinut muuta kuin vain maata maassa, katsoen hävitystä liiloilla silmillään.
|
|
|
Post by submarine on Mar 13, 2007 20:24:00 GMT 3
Kesti pitkään, ennen kuin Teuntek sai ajateltua mitään. Hänen täytyisi päästä pois täältä, ulos, aivan miten tahansa. Reikä, joka oli ilmeisesti suurentunut siitä äärimmäisen pienestä heidän ollessaan tajuttomana, oli muutaman metrin leveä ja sieltä paistoi selvä aurinko. Pitäisi jotenkin päästä sinne, ei väliä miten. Epätoivoisesti Teuntek lähti työntämään itseään jaloilla ylöspäin. Se kuitenkin tuntui turhalta, jo muutaman sentin jälkeen hän horjahti niin, että joutui vaistomaisesti ottamaan kädellä tukea. Huuto kertoi hyvin, miten huonosti yritys päättyi. Huohottaen Teuntek liukui takaisin alas ja kaatui kyljelleen.
|
|
|
Post by Yomire on Mar 13, 2007 20:33:19 GMT 3
Valkea käänsi katseensa aurinkoon. Niin kirkas ja ihana tämän kaiken pimeyden jälkeen. Nyt, kun tamma yritti nousta ylös hän jopa pääsi kävelemään muutaman askeleen. Sitten hän pysähtyi ja yritti kaikin keinoin pitää tasapainonsa. Päänsärky hellitti hiukan, kun tamma pääsi haistelemaan tuoretta ilmaa, eikä tunneleissa hallinnut tunkkainen ja ummehtunut ilma ollut se ainoa, mitä piti hengittää. Pian Náryan olikin jo aukon luona. Hän käännähti katsomaan Teuntekia surullisin silmin. "Taidat tarvita apua, sallitko minun auttaa jotenkin, jos vain voin?" Tamma kysyi toiselta pitäen liiloissa silmissään pienen toiveikkaan pilkahduksen. Nyt hän voisi hyvittää kaiken. Kaiken hyvän, mitä toinen oli tehnyt hänelle.
|
|
|
Post by submarine on Mar 13, 2007 21:15:39 GMT 3
Teuntek katsoi toiseen, sumein silmin vaikkei tämä hänen silmistään voinutkaan saada selvää, ei samalla tavalla kuin esimerkiksi ihmisten. "Sinä et voi... et voi auttaa minua nyt. Minä selviän, mutta tämä vie aikaa. Jätä minut yksin ja mene, kun voit", hän vastasi. Se ei ollut mikään uhraus, hän ei ollut jättäytymässä perään viivyttääkseen jotakin vihollista. Asia nyt vain oli niin, että kestäisi jonkin aikaa että hän saisi tehtyä, mitä tarvitsi käsiensä korjaukseen. Ja toinen oli hyödytön siinä. Kaiken kaikkiaan, hän ei tarvinnut toista mihinkään.
|
|
|
Post by Yomire on Mar 13, 2007 21:23:33 GMT 3
Se pieni pilkahdus, pieni mutta korvaamaton, lähti leijailemaan tyhjyyteen tamman aivoissa. Huokaus pääsi Náryanin suusta ja tämä sanoi hiljaisella äänellä pitäen katseensa toisessa: "Minä en jätä sinua. En kaiken sen hyvän jälkeen, mitä vuokseni teit." Tamma tiesi, että hän osasi olla joskus hyvinkin jääräpäinen/itsepäinen. Joskus sellainen oli vain hyvästä ja joskus taas pahasta. Náryan ei tiennyt, kumpaa se oli tälläkertaa.
|
|
|
Post by submarine on Mar 13, 2007 21:36:05 GMT 3
Teuntek katsoi hetken aidosti ällistyneenä ylös, vaikka toinen ei voinutkaan tunnistaa ilmettä. Tämän vuoksi? Hän oli tehnyt? "Minä... en minä ole tehnyt mitään sinun vuoksesi", hän vastasi lyhyesti ennen kuin kipu pakotti lopettamaan. Hän oli vain toiminut itsensä hyväksi, ei mistään muusta syystä, vaikka toinen niin luulikin. Tämä oli vain ollut hänen lähellään kun hän oli puolustanut itseään. Ei sen kummempaa.
|
|
|
Post by Yomire on Mar 13, 2007 22:02:30 GMT 3
Náryan sulki violetit silmänsä ja huokaisi. "Ehket tietoisesti, mutta olet pelastanut henkeni." Náryan jatkoi itsepintaisesti avattuaan silmänsä. Katse pysyi edelleen Teuntekissa, eikä se suostunut liikkumaan minnekään, vaikka tamma olisikin mieluiten katsonut vaikka maahan.
|
|
|
Post by submarine on Mar 13, 2007 22:33:53 GMT 3
Teuntek oli hetken hiljaa. Tai oikeastaan hän pysyikin hiljaa. Ei ollut mitään sanottavaa, otus sai luulla mitä tahtoi jos se tekisi sen olosta kerran paremman. Hän ei aikonut väittää vastaan alemmalle lajille, koska se halusi uskoa jotakin muuta. Hän aikoisi tehdä jotakin käsilleen, nyt heti, tätä ei enää kestänyt. Varovasti, äärimmäisen varovasti, Teuntek kohotti vasemman kätensä oikean olkavarren korun luokse. Sinne se katosi hetkeksi. Hän uskoi voivansa liikuttaa yhtä sormea, se olisi tarpeeksi. Kipu oli suuri, mutta loppujen lopuksi hän onnistui vetämään esille kirkkaanoranssin, sitkeän pussin.
Siinä se oli, se riittäisi! Teuntek sai juuri ja juuri puristettua nesteen ulos sieltä. Sitä ei ollut paljoa, mutta hän sai painettua molemmat kätensä muodostuneeseen lammikkoon. Sen sijaan, että hänen kätensä olisivat kastuneet, neste imeytyi niihin, hitaasti mutta varmasti. Ja samalla haavat paranivat, kasvoivat umpeen kuin nopeutettuina. Paitsi yksi sormi, joka tipahti pois. Se ei sattunut. Lopulta Teuntek nosti kätensä ylös, tarkastellen niitä. Tällä hetkellä tieto irroneesta sormesta tuntui toissijaiselta. Siitä ei ollut jäänyt edes arpea. Kädet olivat kaikin puolin kunnossa, vaikka hän olikin muuten haavoilla. Nojautuen seinää vasten hän päätti levätä vielä hetken tässä, ennen kuin kiipeäisi ylös.
|
|
|
Post by Yomire on Mar 14, 2007 20:38:21 GMT 3
Nyt, kun toinen lopetti vastaan väittämisen, tamman katse uskalsi jopa liikkua. Sanaakaan sanomatta se painautui maahan, kavioiden lähettyville, mahdollisimman nopeasti ja vilkkailla liikkeillä.
Hän katsoi hiljaa toisen tekemisiä syrjäsilmällä ja huomasi tämän kädet parantuneen huomattavasti. Hyvä vain, erittäin hyvä.
Tamma kohotti katseensa toiseen ja mutisi jotain, mistä ei parhainkuuloisinkaan saanut selvää. Lähinnä se oli kiitos, lähinnä toiselle tieto, että hän aikoisi lähteä omille teilleen. "Kiitos seurastanne." Náryan sanoi nyt hiukan vahvemmalla äänensävyllä, ennenkuin kääntyi lähteäkseen ja piankos hän käveli hitaasti, verisen jalan kanssa, poispäin.
((En haluaisi tätä peliä lopetettavan vielä [vaikka Náry saattaisikin], mutta jos nyt otetaan ne ryövärit mukaan, jotka eivät uskaltaneet tulla heidän peräänsä. Voisitko sinä toteuttaa sen?))
|
|
|
Post by submarine on Mar 14, 2007 21:34:19 GMT 3
((Hmmh, tuota tuota. En oikein usko, että ryövärit kovin nopeasti palaavat, ne ovat jo kaukana eivätkä tulisi mistään hinnasta näin lähelle tätä paikkaa. Mahdollisesti voisin kyllä keksiä jotakin. Mutta toisaalta, mikäli haluat, voimme aloittaa uudenkin pelin jonnekin.))
Teuntek odotti vielä hetken, tutkien parhaansa mukaan miten pahasti oli vahingoittunut. Kaiken kaikkiaan ihoa oli kirjaimellisesti raastettu pois pieninä alueina, mutta se ei ollut hengenvaarallista. Häneen sattui, mutta hän oli siltikin suhteellisen kunnossa. Nyt täytyisi vain päästä pois ja jatkaa matkaa, niin kaikki järjestyisi taas. Hän ylittäisi vuoret ja lähtisi eteenpäin, jonnekin muualle. Vastaamatta toiselle hän katsoi hiljaa tämän lähtöä ja jäi yhä istumaan hetkeksi aloilleen.
Mikä tämä paikka oikein oli? Nyt valossa hän saattoi nähdä tosiaan sen pienen lammikon, johon kai virtasi vettä jostain. Se oli likaista ja veristä. Maassa ja seinillä oli viivoja, maassa luita. Hän ei tiennyt, mitä täällä tapahtui, eikä todellisuudessa edes halunnut tietää. Istuttuaan vielä jonkin aikaa hän lopulta nousi, katsoi ympärilleen vielä kerran ja lähti sitten kiipeämään. Se oli suhteellisen helppoa nyt kun oli taas kädet. Ei kestänyt kovin kauaa päästä pinnalle, vaikka siinä ajassa toinen olikin päässyt jo pois, jos vain halusi. Katseltuaan horisonttiin ja vuoren yli hän asettui makuulle, vaikka kivi olikin kova ja kylmä. Hetken lepo olisi hyvä asia.
|
|
|
Post by Yomire on Mar 14, 2007 21:40:36 GMT 3
((Hmm, voimmehan me uudenkin pelin jonnekin repäistä, sillä Náry on varmaankin jo tosissaan lähtenyt pois.))
Huokaisten tamma käännähti vielä katsomaan taakseen. Toista ei näkynyt, minne lie jäänyt. Huokauksen sijasta tamma tuhahti ja kääntyi sitten taas katsomaan eteenpäin. Hitaasti ja arasti kävellen tamma jatkoi matkaa kunnes sitten levitti siipensä ja lähti poispäin, kauas vuorista ja niiden lähiympäristöstä.
((Haluatko edelleen pelata seuraavan pelin Teuntekilla? Itse voisin ottaa hahmon nimeltä Drew, hän on n. 11-vuotias erittäin nuori noita, joka ei oikein vielä hallitse voimiaan.))
|
|