|
Post by ninyfa on Dec 2, 2007 14:34:51 GMT 3
Paul oli ensin aikonut viedä Noran kylmäkellarista löytämänsä aseen pankin tallelokeroon, mutta vienyt sen lopulta mielestään turvalliseen paikkaan eli siskon asuntoon piiloon. Laura oli saanut hänet toisiin ajatuksiin. "Hei, haloo!? Totta hitossa ne sen verran tarkistaa siellä pankissa kulkijoita, että huomaavat, jos sä kanniskelet siellä asetta. Nehän luulee vielä, että sä oot tekemässä pankkiryöstöä!" Laura oli huutanut keittiössä kuultuaan, mitä Paul oli siskonsa kirjoittaman tekstin perusteella löytänyt. "Siksi Norakin varmaan piilotti sen kellariinsa." Myöhemmin Laura oli pyytänyt anteeksi huutamistaan ja sanonut, että ase oli järkyttänyt häntä aikalailla. Mitään sellaista hän ei nimittäin olisi uskonut Norasta, hän oli pitänyt miehensä siskoa ihan tavallisena nuorena naisena. "Mutta ilmeisesti erehdyin pahasti", Laura oli tokaissut. Paul yritti itsekin vielä sulatella sitä, mitä oli Noran tekemisistä tähän mennessä saanut selville, eikä oikein ollut onnistunut siinä. Hän ymmärsi kyllä Lauran reaktion, varsinkin aseen suhteen, mutta tunsi silti tarvetta puolustaa siskoaan. "Tähän kaikkeen on pakko olla jokin järkevä selitys, kun vain löytäisin sen", Paul oli mutissut.
Lauran kanssa käydystä välikohtauksesta oli nyt aikaa pari päivää. Paul istui punttisalin pukuhuoneessa suihkun jälkeen tukka vielä märkänä ja tuijotti lattiaan. Hän yritti järjestellä ajatuksiaan. Laura oli ehdottanut – tai lähes vaatinut - että hän veisi aseen poliisille ja antaisi niiden hoitaa loput. Tähän mennessä poliiseista ei kuitenkaan ollut kuulunut juuri mitään. Muutaman kerran hänelle oli soittanut se etsivä Dickson, jonka kanssa hän oli puhunut aiemmin, mutta poliisilla ei ollut mitään uutta kerrottavaa. Paul tunsi saaneensa itse enemmän aikaiseksi, mutta hän ei ollut puhunut omista "tutkimuksistaan" mitään poliisille. Eihän hänellä oikeastaan ollut mitään kerrottavaa. Sonny ei halunnut olla poliisin kanssa missään tekemisissä, ja sen hän oli nuorelle miehelle luvannutkin. Kännykän ja aseen löytymisestä ei Paulin mielestä kannattanut kertoa, ainakaan vielä tässä vaiheessa. Mitä se hyödyttäisi?
Tallelokerosta löytynyt kännykkä oli usein Paulin mielessä. Toistaiseksi kapine oli osoittautunut suureksi pettymykseksi. Sen muistissa ei ollut yhtään puhelinnumeroa, eikä liioin tallennettuja tekstiviestejä tai puheluita. Hän oli pitänyt kännykkää päällä yöt ja päivät siltä varalta, että joku soittaisi siihen tai lähettäisi viestiä. Ei kumpaakaan. Turhauttavaa.
Paul nousi penkiltä ja ryhtyi pukeutumaan. Hän oli luvannut Lauralle, että he tekisivät tänä iltana jotain mukavaa ja rentouttavaa, ihan kahdestaan. Menisivät vaikka elokuviin ja syömään, tai mitä Laura haluaisi. Alkoi tuntua siltä, että heidän molempien hermot olivat aika kireällä Noran kuoleman ja sitä seuranneiden tapahtumien jälkeen. Välillä he olivat riidelleet ihan mitättömistäkin asioista. Paul ei halunnut riidellä Lauran kanssa, hänhän rakasti tätä. Mutta viime aikoina sen osoittaminen oli jäänyt vähemmälle. Hänen ajatuksensa pyörivät Noran kuoleman ympärillä, kenties jo vähän liikaakin. Pian olisi siskon siunaustilaisuus. Siitäkään ei tulisi helppoa. Sukulaisia, Noran ystäviä yliopistolta ja niin edelleen. Paul huokaisi raskaasti.
Juuri silloin pukukaapissa alkoi soida puhelin. Eikä soittoääni ollut hänen oman puhelimensa, vaan sen tallelokerosta löytyneen. Paulin sydän alkoi takoa villisti, kun hän penkoi puhelimen esiin urheilukassin sivutaskusta ja vastasi: "Haloo?"
|
|
|
Post by ninyfa on Dec 12, 2007 19:46:13 GMT 3
"Kuka siellä?" ääni puhelimessa kysyi. Kysyjä oli mies, jonka äänessä oli vähäinen ulkomaalaistyyppinen korostus. Paul sanoi etunimensä ja jäi odottamaan. Hän oli melko varma, että soittaja katkaisisi puhelun ja yllättyi siksi, kun tämä jatkoikin: "Etsin Noraa. Mutta taisin soittaa väärään numeroon." "Et välttämättä. Nora ei nyt pääse puhelimeen, mutta olen hänen veljensä. Voisinko ottaa viestin?" "Ai sinä olet se Paul! Nora on puhunut sinusta paljon." Puhujan ääni kuulosti selvästi ilahtuneelta. Paul istahti pukuhuoneen puiselle penkille ja yritti arvailla, oliko soittaja tosissaan ja saattoiko tähän luottaa, vai yrittikö toinen vain vedättää häntä. Ääni kuulosti kyllä vilpittömältä. Ilmeisesti toinen – kuka hän sitten lieneekään – ei tiennyt siitä, mitä Noralle oli tapahtunut. "Yllätyin, koska Noralla ei ollut tapana antaa tätä puhelinta kenellekään. Missä hän on?"
"Noralla on eräs meno", Paul valehteli, muttei ehtinyt jatkaa ennen kuin toinen mies jatkoi puhettaan. "No hmm...sanotko Noralle, että olen palannut Italiasta ja kaikki ei ole ok. Haluan tavata hänet heti kun mahdollista." "Kuulehan, kuka sinä oikeastaan olet? En tainnut kuulla nimeäsi." "Oho, anteeksi. Olen Felip, Noran ystävä. Tai no, eiköhän sinulle voi kertoa, vaikka Nora ei ilmeisesti olekaan puhunut vielä mitään. Tarkemmin sanottuna olen hänen kihlattunsa. Me..." "Hetkinen! Mitä hittoa?" Paul huudahti. "Nii-in." Ääni puhelimessa alkoi kuulostaa huvittuneelta. "Nora halusi, että asia salataan vielä kaikilta. Meidän oli kyllä tarkoitus kertoa kihlautumisesta heti minun matkani jälkeen. No, matka on nyt ohi, joten tuskin Nora pahastuu, vaikka saitkin tietää tällä tavalla."
Paulista tuntui, ettei tämäkään voinut enää olla totta. Felip ei todellakaan tiennyt Noran kuolemasta tuon taivaallista. No, miten tämä olisikaan voinut? Hän oli ollut matkoilla, eikä Noran kuolema onneksi ollut mikään maailmanlaajuisen uutiskynnyksen ylittänyt aihe. Paulin kävi äkkiä toista miestä sääliksi, mutta hän hillitsi itsensä. "Kuulehan, meidän olisi varmaan hyvä tavata. Pian. Minun pitää kertoa sinulle jotain, enkä halua sanoa sitä puhelimessa, vaan kasvotusten. Oletko kaupungissa, vai...?" Felipen ääni kuulosti kysyvältä ja hän olisi ilmeisesti halunnut tivata Paulin asiaa nyt heti, mutta tyytyi lopulta vain sanomaan: "Olen kyllä kaupungissa. Ja sopiihan se, tapaan sinut muutenkin oikein mielelläni. Huomenna päivällä? Onko hyvä?" "Sopii kyllä. Huomennahan on lauantai. Tavataan Noran asunnolla, sinulla on varmaankin sinne avain. Kello kaksi, sopiiko se?" "Mainiosti. Huomiseen siis, Paul." Felip sulki puhelimen.
Paulin käsivarsien iho oli noussut kananlihalle. Hän puki loput vaatteet päälleen ja yritti samalla miettiä, miten kertoisi huomenna toiselle miehelle totuuden.
|
|
|
Post by ninyfa on Dec 30, 2007 22:26:51 GMT 3
Kello ei ollut vielä lähelläkään kahta, mutta Paul oli tuntenut olonsa hermostuneeksi jo heti aamusta alkaen. Felipen tapaaminen oli kummitellut hänen mielessään siitä asti, kun hän eilen sulki puhelimen, eikä hetken lähestyminen ainakaan yhtään helpottanut oloa. Asian ajatteleminen oli myös johtanut siihen, että hänen ja Lauran yhteinen, hauskaksi ja rentouttavaksi tarkoitettu illanvietto, oli mennyt päin honkia. Vaikka hän oli kuinka yrittänyt esittää Lauralle, että murheet olivat jääneet taakse ja kaikki oli muka hyvin, niin Lauraa ei niin vain huijattukaan. Tämä oli arvannut, että aviomiehen ajatukset olivat jossain ihan muualla. Ja sitten he olivat taas riidelleet.
Paul oli yrittänyt selittää Lauralle, että nyt oli kyseessä poikkeustapaus ja se kummitteli siksi hänen mielessään. Kyllä Laurankin ajatukset varmasti olisivat muissa maailmoissa, jos hänen pitäisi kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle järkyttävä uutinen. Laura olisi varmaan ymmärtänytkin, mutta tämä ei ollut kuunnellut häntä loppuun, vaan huutanut, ettei halunnut kuulla enää sanaakaan Norasta tai mistään tämän kuolemaan liittyvistä asioista. Paul ymmärsi kyllä häntä, mutta Lauran käyttäytyminen sai hänen olonsa tuntumaan vain entistä pahemmalta. Toisaalta Paul tiesi, ettei hän voisi enää jättää asiaa tähän. Hän oli huomaamattaan uponnut varsin syvälle siihen suohon, jossa Nora mitä ilmeisimmin oli rämpinyt jo pidemmän aikaa. Sisko oli onnistunut salaamaan sen kaiken häneltä, hänenkin täytyisi siis pystyä selvittämään asioita jatkossa niin, että Laura saisi tietää niistä mahdollisimman vähän.
Noran olohuoneen uudelta näyttävä pyöreä seinäkello näytti kymmentä vaille kahta, kun ovikello soi. Paul, joka oli seisonut kirjahyllyn edessä ja tuijottanut perhevalokuvaa mitään näkemättä heräsi ajatuksistaan ja kiirehti ovelle. Felip seisoi sen takana, miehet kättelivät ja Paul ohjasi toisen sisään. Felip oli selvästikin käynyt asunnossa ennenkin, hän harppoi olohuoneeseen ja istahti enempiä kysymättä sohvalle.
Paul oli puhelimessa saanut sen käsityksen, että Felip olisi ulkomaalainen ja käsitys piti näköjään ainakin osittain paikkansa. Miehellä oli tummat hiukset ja ruskeat, eloisat silmät. Tämä piti selvästi huolta kunnostaan ja ulkonäöstään. Paulista hän muistutti italialaista jalkapalloilijaa. "Sinä siis halusit kertoa minulle jotain, mitä ei voi sanoa puhelimessa. Tässä siis ollaan", Felip totesi ja katseli Paulia tutkivasti. "Joo, tota...otatko vaikka kahvia. Keitin itselleni aiemmin, se on vielä kuumaa." "No, kiitos. Mikä ettei." Paul livahti keittiön puolelle ja kolisteli kuppien ja lusikoiden kanssa. Loputtomiin hän ei kuitenkaan voinut pakoilla keittiössä, eihän kahvin kaataminen kuppiin kovin kauaa kestänyt.
Tuotuaan toiselle miehelle kupin, johon oli tämän pyynnöstä laittanut pari palaa sokeria, Paul nouti oman kuppinsa ja istahti sitten nojatuoliin Felipeä vinosti vastapäätä. Hän pyöritteli lusikkaansa kupissa hetken aikaa, mutta rohkaisi sitten lopulta mielensä ja aloitti: "Tämä koskee Noraa. Tai pikemminkin sitä, mitä hänelle on tapahtunut." Felip pysyi hiljaa ja odotti.
|
|
|
Post by ninyfa on Jan 27, 2008 23:05:53 GMT 3
Felip istui sohvalla siinä, mihin oli jokin aika sitten istahtanut pää kumarassa ja kasvot kätkettyinä käsiensä taakse. Paul seisoi ikkunan luona, eikä oikein tiennyt mitä hänen olisi pitänyt seuraavaksi tehdä. Felipen elekieli kertoi selvästi, että hän itki. Paul katsoi murtunutta miestä ja katui, että oli sanonut asiansa niin suoraan. Mutta hän ei ollut keksinyt enää muutakaan tapaa, jos hän ei olisi sanonut mitään, olisi totuus varmasti jäänyt kertomatta, sillä hän olisi jänistänyt. Tällaiseen asiaan, toisen ihmisen kuolemasta kertomiseen, ei koskaan tottuisi. Ja jotkut sentään tekivät sitä työkseen melkein päivittäin, poliisit ja lääkärit nyt ainakin. Paulia puistatti.
Hetken kuluttua Felip kohotti kasvonsa ja näytti siltä, että hän pystyi taas puhumaan. "Minä en ymmärrä. Tai siis ymmärrän, mutten voi uskoa. Voitko kertoa vielä uudestaan sen loppuosan, mitä sanoit äsken? Siitä baarista siis." Paul käveli huoneen poikki ja istahti sohvalle toisen miehen viereen. "Totta kai. Nora oli mennyt sinne baariin tapaamaan erästä henkilöä ja tavannutkin hänet. Joku asiakas löysi Noran ruumiin kadulta baarin läheltä ja hälytti apua. Minä sain tietää asiasta, kun poliisi otti yhteyttä." Felip pudisteli päätään vaiti, mutta hetken kuluttua hän huokaisi raskaasti: "En olisi ikinä voinut kuvitella, että tämä menee näin pitkälle. Tiesin kyllä, että Nora oli sotkeentunut johonkin vaaralliseen, mutten voinut kuvitellakaan, että siitä seuraisi tämä." "Minullakaan ei ollut mitään aavistusta Noran ongelmista ennen kuin tämä koko vyyhti alkoi purkaantua. Siksi tämä kaikki on ollut minullekin melkoinen painajainen ja olen saanut selville yhtä toista, mitä en voinut kuvitellakaan." Felip katsoi Pauliin sanoessaan: "En sanoisi, että Noralla oli ongelmia. Minusta hän oli hyvinkin tasapainoinen ihminen, tai oli ainakin silloin kun tutustuin häneen. Mutta mitä syvemmälle hän sotkeentui tähän kaikkeen, sitä enemmän hänelle...no, tuli ongelmia. Totta kai tuli. Hänkin pelkäsi. Mutta ei hän lähtenyt tähän siksi, että olisi ollut ongelmissa. Hän lähti, koska halusi auttaa. Tai koska häntä pyydettiin auttamaan, niin minä ainakin sen olin ymmärtänyt. Ja mitä sinuun tulee, niin Nora halusi tahallaan pitää sinut asioiden ulkopuolella. Hänelle riitti se, että minä tiesin hänen tekemisistään ja olin hänen apunaan. Osin siksihän lähdin Italiaan. Ei varmaankaan olisi pitänyt." "Tuskinpa sinä olisit voinut tätä estää sen enempää kuin kukaan muukaan. En usko, että itsesääli tai jälkiviisaus auttaa. Vaikka olen viime aikoina harrastanut niitä molempia itsekin."
Miehet istuivat hetken hiljaa, kunnes Paulin kännykkä rupesi soimaan. "Samperi tämänkin kanssa", Paul ärähti ja kaivoi kännykän taskustaan. Hän vastasi puhelimeen ja kuunteli hetken hiljaa. "Ymmärrän. Totta kai. Tänään? Kyllä se sopii. Tunnin päästä käy hyvin. Muistan kyllä, toimistonne on viidennessä kerroksessa. Sopiiko, että tuon mukanani erään henkilön, joka liittyy läheisesti sisareeni? Hänellä on oikeus kuulla se, mitä haluatte minulle kertoa. Selvä, kiitos. Olemme siellä tunnin kuluttua. Kuulemiin." Paul sulki puhelimen ja kääntyi Felipen puoleen. "Se oli poliisista, etsivä Dickson. Hän hoitaa Noran juttua. He ovat saaneet selville jotain, mistä haluavat kertoa meillekin. Loistava uutinen! Tähän mennessä heistä ei ole paljoa kuulunutkaan. Meidän täytyy lähteä." Felip ei näyttänyt järin ilahtuneelta kuultuaan sanan "poliisi", mutta Paul ei innostukseltaan huomannut sitä, eikä Felip sanonut mitään ääneen. Hän nousi seisomaan ja lähti eteiseen vetämään takkia päälleen. Paul kaasi keittiössä ylijääneen kahvin kuppiinsa, kumosi sen nopeasti kurkustaan alas, sammutti valot asunnosta ja lähti takkia päälleen kiskoen Felipen perässä asunnosta. Ulko-ovi kolahti lukkoon.
|
|
|
Post by ninyfa on Feb 17, 2008 21:11:36 GMT 3
Etsivä Dicksonin työhuone ei ollut muuttunut juuri yhtään siitä, kun Paul oli viimeksi ollut täällä. Irtonaisia papereita oli kenties hieman vähemmän kuin viimeksi, mutta niiden tilalle oli ilmaantunut ruskeita ohuita kansioita, joita lojui jopa lattialla. Pöydällä oleva valokuva näytti seisovan täsmälleen samassa kohdassa kuin viimeksikin. Paul ja Felip istuivat tuoleilla pöydän toisella puolella ja etsivä Dickson seisoi kasvot heihin päin ikkunan luona. Hänellä oli kädessään kuppi kahvia, Paulilla oli omansa, mutta Felip oli kohteliaasti kieltäytynyt juomasta mitään.
"Pahoittelen sotkua", etsivä totesi ja viittasi vapaalla kädellään epämääräisiin kansioihin huoneessa. "Kun uppoan työhöni, niin siivoukset jäävät vähemmälle. Ja tämä samperin huone on niin ahdaskin. Menisin mieluummin vaikka kellariin, kunhan vain saisin hieman enemmän tilaa, mutta minun asemassani olevalla henkilöllä pitää kuulemma olla edustuskelpoinen työhuone, eikä mikään varasto." Paul ei ollut varma, oliko huone tällaisenaan ihan edustuskelpoinen, mutta piti ajatuksen omana tietonaan. "Mutta siis sisarestasihan meidän piti puhua. Ja kihlatustasi, mikäli oikein ymmärsin", etsivä Dickson jatkoi osoittaen viimeiset sanansa Felipelle. Mies nyökkäsi. "Tulit meille vähän puun takaa, vaikka Noran tapauksen parissa on tehty töitä urakalla. Hänellä ei ollut kihlasormusta ja kukaan haastattelemistamme Noran lähipiirin henkilöistä ei maininnut sinua", etsivä jatkoi puhuen edelleen Felipelle. "Me halusimme salata asian", mies vastasi lyhyesti. "No, siinä kyllä onnistuitte", etsivä naurahti, laski kuppinsa pöydän kulmalle ja istahti tuoliin. "Miehet ovat käyneet läpi Noran tietokonetta. Se on osoittautunut hyödylliseksi. Koneella on ääninäytteitä keskusteluista, joita Nora on käynyt joidenkin, etupäässä miesten, kanssa. Toivoisimme, että ehkä siellä olisi teille tuttuja ääniä. Ja etenkin sinulle, Felip. Olet ilmeisesti ollut paremmin perillä Noran tekemisistä kuin Paul."
Felip nyökkäsi vastatessaan: "Luulenpa niin. Nora kertoi minulle aika paljon siitä, mitä hän oli itse asiassa tekemässä ja mitä hän oli saanut selville. Alun perin ajatus siitä, että Nora yrittäisi soluttautua mukaan seuran toimintaan, tuli joltain ulkopuoliselta taholta. Häntä siis tavallaan pyydettiin mukaan. Miksikö? Siitä Noralla ei ollut täyttä varmuutta. Ehkä siksi, että hän opiskeli yliopistolla ja häntä ei helposti epäiltäisi. Hänellä ei ollut kytköksiä rikollisiin, hän ei ollut mitenkään epäilyttävä, vaan ihan tavallinen nuori naisopiskelija. Mutta täytyi siinä olla jotain muutakin. Nora puhui joskus "värvääjästä", jolla hän kai tarkoitti sitä henkilöä, joka oli alun perin ottanut häneen yhteyden ja joka oli hänen kontaktihenkilönsä. Noran mukaan "värjääjä" oli itsekin vain pikkutekijä, joka ei tiennyt riittävästi, että häneltä olisi kannattanut kysellä suuria. Hän vastaanotti Noralta tiedot ja välitti ne taas eteenpäin. Minne tai kenelle? Sitä Nora ei tiennyt. Mutta hän olisi halunnut tietää. Siksi minä seurasin kerran tätä "värvääjää" Noran pyynnöstä. Mutta hän oli ovela. Hän huomasi melkein heti, että varjostin häntä ja eksytti minut hetkessä. Enhän ole mikään salapoliisi. Ilmeisesti hän oli saanut jonkinlaisen koulutuksen tai osasi ammattinsa puolesta välttää kiinnijäämistä. Joskus Nora heitti, tosin pelkkänä arvauksena, että "värvääjä" olisi itse poliisi tai sitten rikollinen. Mutta Noralla ei ollut mitään todisteita arvailujensa tueksi. Niin paljon on – tai oli – muutenkin arvailujen varassa. Se meitä kismitti monesti."
"Entä tämä "värvääjä"? Onko mitään hajua, mistä hänet voisi löytää?" etsivä Dickson kysyi selvästi kiinnostuneena. "Kai Nora jotenkin otti häneen yhteyttä", Paul pisti väliin. "Se tapahtui kai jotenkin sähköpostin välityksellä, en osaa sanoa", Felip vastasi niukkasanaisesti. Paulin mieleen tuli Sonny, silmälasipäinen nuori mies, jonka hän oli tavannut ja joka oli luvannut auttaa häntä. Ei kai kyse ollut yhdestä ja samasta henkilöstä?
"Mutta siis siitä Noran tietokoneesta", etsivä Dickson vaihtoi aihetta huomattuaan, että Felip oli muuttunut vaiteliaaksi. "Meidän on mentävä tapaamaan labran miehiä, jos haluamme kuulla Noran nauhoittamia keskusteluja. Onko teillä aikaa siihen tänään, vai...?" "Kyllä on. Minulla ainakin", Paul vastasi. Felip nyökkäsi myös myöntävästi. Etsivä Dickson hörppi kahvinsa loppuun ja nousi tuolistaan. "Okei, mennään sitten. Pääsemme sinne kellariin, josta oli puhetta." Miehet nousivat ja lähtivät peräkkäin huoneesta.
|
|
|
Post by ninyfa on Mar 24, 2008 14:07:45 GMT 3
Poliisin laboratorio oli Paulin mielestä järjettömän suuri paikka. Etsivä Dickson vei heidät yhteen suureen saliin, jossa oli pitkiä pöytiä ja niiden päällä tietokoneita. Lisäksi siellä oli erilaisia aseita kuten kiväärejä, pistooleja ja joitakin teräaseita. Osa niistä pöydillä, osa hyllyissä tai telineissä. Sitten oli vielä vaatteita, kasseja ja ties mitä muuta kamaa. Salissa oli yhteensä ehkä kymmenkunta ihmistä, joista suurin osa näytti puuhailevan tietokoneiden kimpussa. "Tämän lisäksi meillä on pienempiä huoneita, joissa myös tutkitaan”" etsivä Dickson selitti Felipelle. "Nykyään aika paljon työtunteja menee noiden tietokoneiden tutkimiseen. Salasanat, ymmärrät varmaan." Felip nyökkäili.
Etsivä Dickson johdatti heidät salin perälle, jossa oli kahviautomaatti. Sen luona seisoskeli muutama henkilö kahvia juoden. "Terve Johnson!" etsivä Dickson aloitti ja kätteli nuorta miestä, jolla oli lyhyet vaaleat hiukset ja viikset. "Paul ja Felip", etsivä jatkoi viitaten kahteen seuralaiseensa. "Tulimme kuulemaan, mitä Nora Parkerin tietokoneesta on saatu irti." "Jaaha. Tervetuloa. Sanokaa Will vaan", vaaleahiuksinen mies totesi ja kätteli Paulin ja Felipen. "Okei, mennään tonne." Will lähti johdattamaan heitä kohti lähellä olevaa ovea, joka vei käytävään. Sen varrella näytti olevan lukuisia ovia. "Näissä huoneissa voi työskennellä rauhassa. Tuolla salissa sen sijaan on aina hälinää. Liikaa väkeä", Will totesi, aukaisi yhden oven ja päästi muut miehet edelleen sisälle.
Huoneessa ei ollut ikkunaa, eikä seinillä edes mitään tauluja. Paulin mielestä paikka näytti ankealta, melkein kuin vankikopilta. Mutta toisaalta täällä varmaan tuli keskityttyä työhön, kun ei ollut muita virikkeitä. Huoneessa oli pöytä, jonka päällä oli Noran tietokone. Will istahti tuoliin pöydän taakse, etsivä Dickson istui toiseen tuoliin ja Paul jakkaralle. Felip jäi seisomaan. "Nora oli siis tallettanut koneensa muistiin keskusteluja. Hän itse on äänessä joissakin niistä. Tällaiset keskustelut tuntuvat olevan aika tyhjänpäiväisiä. Osa niistä on selkeästi äänitetty ulkona, osa taas sisätiloissa. Niissä puhutaan ilmeisesti Noran opiskeluun ja vapaa-aikaan liittyvistä asioista. Arvelemme, että hän on nauhoittanut ne nimenomaan keskustelukumppaninsa äänen takia, eikä keskustelun aiheen takia. Ehkä hän halusi verrata ääniä keskenään. Sitten on keskusteluja, jotka Nora on mitä ilmeisimmin nauhoittanut salaa. Ne ovat aina sisätiloissa. Äänenlaatu on yleensä melko huono, mutta olemme pyrkineet parantamaan niitä. Lisäksi keskustelut ovat lyhyitä, lähinnä vain pätkiä."
"Tarkoitus siis on, että kuuntelette näitä ja kerrotte, jos vaikka tunnistatte jonkun äänistä tai muuten keskustelut tuovat mieleenne jotain. Kaikki, vaikka sitten pienetkin asiat, kannattaa mainita. Ne voivat osoittautua tärkeiksi", etsivä Dickson jatkoi. "Niin ja yksi juttu vielä!" Will lisäsi. "Noran koneessa oli aika tehokkaat suojaukset. Hän taisi olla melkoinen haka koneiden kanssa, vai miten?" "No ei varsinaisesti. Hän osasi kyllä itse jotain, mutta uskon, että hän sai lisäksi apua. Mikäli oikein ymmärsin, Nora tunsi jonkun miehen, joka hallitsi tietokoneiden käytön kaikki hienoudet. Hän varmaan auttoi Noraa tässä asiassa", Felip vastasi. "Kuka hyvänsä hän olikaan, teki kyllä hyvää työtä", Will hymähti. "Pistäpä sitten ensimmäinen näyte pyörimään", etsivä Dickson vaihtoi puheenaihetta. Paul otti paremman asennon jakkarallaan ja keskittyi kuuntelemaan.
|
|
|
Post by ninyfa on Apr 27, 2008 17:43:18 GMT 3
Felip ja Paul olivat eronneet poliisiaseman ulkopuolella ja lähteneet eri suuntiin, mutta sopineet tapaavansa myöhemmin viikolla. Paulia harmitti vietävästi, ettei hän voinut auttaa etsivä Dicksonia ja muita Noran tapauksen kimpussa työskenteleviä poliiseja. He olivat kuunnelleet Noran tietokoneelle tallennettuja ääninauhoja, mutta Paul oli harmikseen joutunut toteamaan, ettei yksikään ääni kuulostanut tutulta. Ensin kuuntelusta ei ollut meinannut tulla mitään, kun hän oli keskittynyt vain nauhalta kuuluvaan Noran ääneen. Hän ei millään meinannut tajuta, että siskoa ei enää ollut, vaikka ääni kuuluikin. Myöskään Felip ei ollut myöntänyt, että olisi tuntenut ketään puhujaa äänen perusteella, eikä hän ollut esittänyt käsityksiään siitä, mitä ajatuksia keskustelut kenties herättivät hänessä. Paul ei ollut uhrannut tälle sillä hetkellä sen enempää ajatuksiaan, eikä etsivä Dickson ollut mitenkään osoittanut, että olisi ihmetellyt Felipen niukkasanaisuutta. Nyt, lähestyessään kotia, Paulin mielessä heräsi epäilyksiä. Kaiken järjen mukaan Felipen olisi luullut tunnistavan jonkun nauhalta tai ainakin keskustelujen olisi pitänyt tuoda hänen mieleensä jotain. Jos hän kerran oli ollut jossain määrin selvillä Noran tekemisistä. Vai eikö hän jostain tietystä syystä halunnut kertoa tietojaan? Paul päätti kysyä asiaa suoraan Felipeltä. Hän alkoi kyllästyä jatkuvaan salailuun.
Päästyään kotipihaan Paul ajoi auton talliin ja nousi autosta lukiten ovet. Toisinaan hän meni autotallista suoraan sisälle taloon, sillä tallista vei ovi kodinhoitohuoneeseen, mutta nyt hän päätti kuitenkin kävellä pihan kautta. Lampsiessaan postilaatikon ohi Paul kurkisti sinne, vaikkei varsinaisesti uskonutkaan, että siellä olisi mitään. Mutta hämmästyksekseen hän huomasi, että laatikkoon olikin tipautettu ruskea kirjekuori. Poimittuaan sen laatikosta Paul havaitsi, ettei siinä ollut osoitetta eikä postimerkkiä, vaan ainoastaan hänen nimensä. Hämmentyneenä hän repäisi kuoren auki ja totesi, että kuoressa oli vain yksi valokuva ja käsinkirjoitettu lyhyt viesti. Katsoessaan valokuvaa Paul vakuuttui siitä, että kirjekuoren oli tänne jättänyt Sonny, se nuorimies, jonka hän oli tavannut aiemmin puistossa. Nuorukainen oli luvannut toimittaa hänelle valokuvan miehestä, jonka oli löytänyt veljensä tavaroista ja josta Nora oli ollut kiinnostunut. Paul työnsi valokuvan takkinsa povitaskuun muistuttaen itseään siitä, että hänen pitäisi verrata kuvaa niihin kahteen aikaisempaan, jotka Sonny oli hänelle antanut.
Seuraavaksi Paul silmäili käsinkirjoitettua viestiä. Sonny halusi tavata hänet keskiviikkoiltana eräässä kahvilassa. Paul ei tiennyt, missä Sonnyn mainitsema kahvila sijaitsi, mutta hän voisi kysyä sitä Lauralta. Tämä oli tunnetusti tutustunut lähes kaikkiin kaupungin kahviloihin, tyylistä tai hintatasosta riippumatta. Paul laittoi viestin taskuunsa, käveli loppumatkan kotiovelle ja avasi sen.
|
|
|
Post by ninyfa on May 18, 2008 14:14:13 GMT 3
Oli keskiviikkoilta, Paul istui Cafe Amelién eräässä ikkunanvieruspöydässä ja taitteli hermostuneena lautasliinaa käsissään. Hän oli tilannut itselleen kupin kahvia ja täytetyn patongin, ettei häneen kiinnitettäisi huomiota. Kahvilassa oli ehkä kymmenkunta asiakasta, suurin osa pariskuntia, lisäksi mies kahden pienen tytön kanssa ja eräs mies, joka istui yksinään ja luki sanomalehteä. Paul oli vilkaissut tätä miestä muutaman kerran ja eräällä kerralla hän huomasi, että mies oli tuijottanut häntä, mutta siirtänyt katseensa heti sanomalehteen, kun tuli huomatuksi. Paulin sydän alkoi hakata villisti. Seurasiko mies kenties häntä?
Kahvilan ovi kävi ja Sonny, nuori mies lippalakki päässään, tuli kahvilaan. Hän käveli reippain askelin Paulin luokse, miehet kättelivät, ja Sonny istui pöytään Paulia vastapäätä. Paul vilkaisi vaivihkaa sanomalehtimiestä, mutta hänestä tuntui, ettei mies ollut kiinnittänyt Sonnyn tuloon mitään erityistä huomiota. Ylivilkas mielikuvitus taisi tehdä hänelle tepposet. Paul rentoutui ja kysyi Sonnyltä: "No, entä nyt?" Toinen ei ehtinyt vastata ennen kuin innokas tarjoili kiirehti heidän luokseen ja tiedusteli Sonnyn tilausta. Nuori mies tilasi ison kupin kahvia ja riisui sitten lippalakkinsa. "Mulla ei ole juurikaan sanottavaa. Lähinnä halusin tietää, missä mennään. Sait varmaan valokuvan? Onko siitä ollut apua? Tai mitä kytät on sulle sanoneet?" Paulin täytyi myöntää, ettei valokuva ollut vielä johtanut häntä mihinkään. Sitten hän alkoi kertoa hiljaisella äänellä Sonnylle siitä, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Pankin tallelokerosta ja sen sisällöstä, kylmäkellarista löytyneestä aseesta, käynnistä poliisiasemalla. Sonnya tuntuivat kiinnostavan erityisesti ase ja Felipen osuus tapahtumissa. "Ootko miettiny, et se Felipen tollane äkki-ilmaantuminen ei oo ehkä ihan normaalii? Meinaan, et voiks sä mennä takuuseen, et se on tosiaan joku Noran kihlattu? Jos se viilaakin sua linssiin, hä? Ja varsinki se, et se ei kans näytä tykkäävän poliiseista. Usko pois, mä tunnen tollasii tyyppejä tusinan verran." "Minuakin on alkanut vähän mietityttää tämä Felip. Jotenkin tuntuu, että hän tietää enemmän kuin haluaa poliisille tai edes minulle kertoa. Meidän piti sitä paitsi tavata tällä viikolla ja ajattelin, että hän kertoisi enemmän asioistaan. Mutta en ole saanut häneen yhteyttä, eikä hänkään ole ottanut mitään yhteyttä. Kieltämättä ihmetyttää."
Lehteä lukenut mies nousi pöydästä, kävi hakemassa uuden lehden ja palasi takaisin pöytäänsä. Tarjoilija kävi kysymässä, haluaisiko mies tilata vielä jotain, mutta sai Paulin havaintojen mukaan kieltävän vastauksen. Sonny läpsäytti kädellä otsaansa. "No siinä näet. Ihan puhtaat jauhot sil ei oo pussissa. Sun kantsii olla varovainen, jos vielä näät sen joskus. Tosin mä hiukka epäilen, et se tuskin tulee jutskaamaan sun kanssas ainakaan säästä. Paljonkohan sä kerroit sille niin sanottuja arkaluontoisii asioita?" "Toivottavasti en paljoakaan. Ainakin Felip oli Noran asunnolla ja kuulihan hänkin niitä äänityksiä, mitä Nora oli nauhoittanut." "Voi-voi", Sonny huokaisi ja otti lippalakin päästään. "Oliko Felip jossain vaiheessa yksin Noran asunnossa?" "Ei, olin itsekin koko ajan siellä. Hetkinen! Jonkun aikaa hän kyllä oli yksin olohuoneessa, kun laitoin kahvia keittiössä." "No voi helvetti. Katoitko sen jälkeen, oliko kaikki tallella?" "En tosiaankaan. Ei tullut mieleenikään. Sitä paitsi sitten etsivä Dickson soitti, ja me lähdimme aika vauhdilla poliisiasemalle." "Sun kantsis varmaan tarkistaa se Noran kämppä. Ihan vaan varmuuden vuoksi." "Mehän voidaan mennä sinne nyt täältä. Kaksi silmää näkee enemmän kuin yksi", Paul ehdotti. "No joo. Mut musta tuskin on apua, koska en oo koskaan käyny siellä. Mutta voin mäkin tietty kattella ympärilleni." "Niin! Ehkä saat sieltä jonkun vihjeen, joka auttaa tätä vyyhtiä eteenpäin."
Sonny näytti epäileväiseltä, mutta pisti lakin takaisin päähänsä. Paul pyysi laskun, maksoi ja he lähtivät kahvilasta. Sanomalehteä lukenut mies taitteli lehden kokoon ja poistui itsekin kahvilasta, mutta lähti toiseen suuntaan kuin Paul ja Sonny. Paul oli Felipeä miettiessään jo kokonaan unohtanut sanomalehtimieheen kohdistaneet epäilynsä.
|
|
|
Post by ninyfa on May 31, 2008 19:43:14 GMT 3
Sonny seisoi Noran olohuoneessa ja seurasi katseellaan Paulia, kun tämä käveli ympäri asuntoa ja yritti löytää, olisiko paikalle ilmaantunut jotain ylimääräistä tai puuttuisiko kenties jotain. "Tämä on kyllä aika mahdotonta. Enhän minä täällä käydessäni sen kummemmin painanut mieleeni, että missä kohtaa mikäkin koriste-esine tai maljakko on", Paul mutisi ja pudisti päätään. "Yhden jutun mä kyl huomaan tällee niinku ulkopuolisena. Tääl ei oo ollenkaan valokuvia!" Sonny kommentoi ja istahti sohvalle. "Totta muuten! Nora ei tosin koskaan ollut mikään innokas valokuvaaja. Mutta enpä ole tullut tuota edes ajatelleeksi." "Nii-in. Luulis, et tääl ois esim. kuva susta ja teidän vanhemmista. Puhumattakaan siitä sulhasesta mistä sanoit. Mikä sen äijän nimi nyt olikaan? Felip?" "Juu. Mutta se vaikutti olevan niin suuri salaisuus, että tuskin hänen kuvaansa täällä olisi." "Musta siin jutus on jotain todella pahasti pieles, mut sen kai jo sanoin sulle. Niin et turha mun on täs toistaa itteeni", Sonny totesi ja huokaisi. "Minusta täältä ei puutu mitään. Tai varmasti en osaa kyllä sanoa, mutta en saa mitään mieleenikään. Täytyy varmaan luovuttaa." "No hyvä niin. Mä taidan olla vaan sit vainoharhainen. Heh." "Jaa sinä vai? Jos joku tässä on vainoharhainen, niin se olen kyllä minä. Ennen pidin itseäni ihan tavallisena kadunmiehenä, mutta nyt... siitä ollaan kyllä tosi kaukana." "Ehkä me mennään sit. Jos sul ei oo tääl enää mitään. Hei, yks juttu kuitenki! Mihin sä oot jemmannu sen aseen, josta puhuit? Kai se on visusti piilossa?" Sonny kysyi ja nousi seisomaan laittaen lippalakin päähänsä.
"Ensin se oli täällä, mutta nyt se on autoni tallelokerossa. Ajattelin, että..." "Mitä helvettiä!? Sekö on sun mielest niinku turvallinen paikka. Jumalauta, jos joku näkee sen, niin sähän oot ihan nesteessä. Vai ooks hommannu aseenkantoluvan?" "Eikös jokaisella kunnon amerikkalaisella nykyään ole ase?" Paul yritti lyödä asian vitsiksi, mutta Sonnya ei näyttänyt naurattavan. "Mieti ny vähän. Jos vaikka kytät pysäyttää ja saa vihiä siitä, ni sä oot niin kusessa. Sit sä menetät sen, etkä varmaan nää enää koskaan." "Olet kai oikeassa. En ole ajatellut tätäkään asiaa loppuun asti. Ehdotin Lauralle, siis vaimolleni, että veisin aseen pankin tallelokeroon. Laura huusi melkein yhtä kovaa kuin sinä äsken. Että enhän voi kiikuttaa asetta pankkiin, siitä vasta soppaa syntyy." "Viisas vaimo sulla", Sonny hymähti ja istahti takaisin sohvalle. "Sul ei kyl aina järki juokse, ei millään pahalla. Ainakaan tällaisis asiois." "Juu, no en olekaan ennen ollut tekemisissä aseiden ja herra ties minkä muun kanssa. Sanon suoraan, että oli melkoinen järkytys löytää se ase Noran kellarista. Ei ollut tullut mieleenikään, että hän olisi voinut hankkia sellaisen." "Voinks mä ehdottaa yhtä juttua? Et mä ottaisin sen aseen säilytettäväkseni. Veikkaanpa vaan, et se pysyis mulla paremmassa tallessa. Sä voit tehdä jotain tyhmyyksiä ja sit se on menetetty. Se voi nimittäin olla tärkeää, vähän niinku evoluution puuttuva lenkki." "Mitä ihmettä selität? Puuttuva lenkki? Tai siis juu, ilman muuta voit ottaa aseen talletettavaksesi. En minä sillä mitään olisikaan tehnyt. Jossain vaiheessa harkitsin, että veisin sen poliisille – ja niin varmasti olisi pitänytkin tehdä – mutta jokin esti minua. Toisaalta vieläkään ei ole liian myöhäistä. Nehän voisivat tutkia siitä sormenjäljet ja muuta vastaavaa, vai?" "No varmaan joo, mut mä tunnen yhden tyypin, joka voi tehdä saman homman. Jos saan aseen tänään, ni voin kertoo sulle huomenna." "Nyt putosin kyllä kärryiltä. Sinunhan piti vihata ja kartella poliisia, eikä pyrkiä heidän luokseen." "En mä tarkoittanutkaan, et veisin sitä asetta poliisille, heh." "No mutta kuka muukaan voisi ne sormenjäljet selvittää? Eikös poliisilla ole joku tietokanta.” ”Onhan niillä. Mut täl mun tutulla on suhteita. Älä sä välitä yksityiskohdist, parempi vaan, mitä vähempi tiiät." "No niin kai sitten. Meidän täytyy mennä käymään kotonani. Tulin kahvilaan nimittäin bussilla eli auto on kotona tallissa." "Aha. No okei. Lähdetään, ni saadaan sekin homma hoidettuu. Täs on kai lähel bussipysäkki, mil me päästään sun kämpille." "Onhan toki. Mennään siis."
|
|
|
Post by ninyfa on Jun 1, 2008 20:19:17 GMT 3
Vuosi oli vaihtunut ja oli tammikuun puoliväli. Maahan oli satanut lunta niin, että hautausmaan lukuisat haudat olivat peittyneet lumen alle, vaikka käytävät olikin aurattu auki ja hiekoitettu. Nytkin sateli hiljakseen lunta, kun Paul seisoi Noran haudalla.
Etsivä Dickson oli soittanut Paulille töihin aamupäivällä. Hän oli kertonut, ettei Noran tapausta enää tutkittu niin sanotusti aktiivisesti. Paul ei ollut meinannut ymmärtää, mitä sillä tarkoitettiin, joten etsivä oli saanut tehdä hänelle perusteelliset selvitykset. Kuolemasta oli kulunut jo useampi kuukausi, jäljet olivat kylmenneet. Kaikkia tahoja, jotka vain oli saatu kiinni, oli jututettu ja johtolankoja yritetty seurata. Paljoa ei ollut selvinnyt, eikä mitään uusia suuntia ollut enää tullut esiin. Jutussa oli paljon avoimia seikkoja, joihin poliisi ei ollut kyennyt löytämään vastausta.
Paul oli tuntenut piston omassatunnossaan, sillä hänellä itsellään oli esineitä ja ilmeisesti myös joitain sellaisia tietoja, joista etsivä Dickson olisi saattanut olla kiinnostunut. Mutta hän oli pähkäillyt näitä juttuja - kuten asetta, kännykkää, joka pysyi mykkänä, Felipeä, pankin tallelokeroa, muistivihkoa – Sonnyn kanssa ja vakuuttunut siitä, että ne olivat mitä ilmeisimmin vesiperä. Sonnyn tuttu ei ollut saanut selville mitään uutta aseesta, sillä siinä ei ollut sormenjälkiä. Paitsi kuulemma Paulin itsensä ja Noran. Niitä oli verrattu siten, että hän oli antanut omat sormenjälkensä Sonnylle ja Noran jäljet oli saatu tämän asunnosta. Mutta jos asetta joku muu oli joskus käsitellyt, niin siitä ei ollut mitään tietoa. Sonny oli joka tapauksessa ottanut aseen säilytettäväkseen, eikä siitä oltu puhuttu sen koommin. Felipestä ei myöskään ollut kuulunut mitään. Paul oli alkanut itsekin uskoa siihen Sonnyn teoriaan, että Felip oli ollut vastapuolen leivissä. Hänet oli komennettu pois, koska Paul olisi saattanut ruveta epäilemään jotain. Koko asia tuntui Paulista täysin kummalliselta ja käsittämättömältä.
Oli siirryttävä eteenpäin ja jatkettava elämää. Nora oli kuollut, eikä mikään muuttaisi sitä. Ehkä hänen kuolemansa ja siihen liittyvät hämärät seikat jäisivät selvittämättä. Sitäkin tapahtui, eikä tämä taatusti olisi ensimmäinen kerta. Mutta etsivä Dicksonin päättäväiset sanat olivat kuitenkin jääneet Paulin mieleen: "Murha ei vanhene koskaan."
- - - - - - - - - - - - - Ensimmäisen osan loppu
|
|
|
Post by ninyfa on Jun 29, 2008 15:46:29 GMT 3
Elettiin helmikuista viikonloppua, maassa oli lunta ja sitä sateli lisää parasta aikaa. Parikymppinen Andrew vilkaisi vierellään seisovaa vanhaa miestä, jolla oli kävelykeppi tukenaan. He olivat tulleet hautausmaalle taksilla ja kävelleet pitkin pitkiä lumisia käytäviä ja ohi monien hautakivien melkein hautausmaan toiseen päähän, missä vanhalle miehelle niin tuttu hautakivi sijaitsi. Paul-ukki oli yli seitsemänkymmenen, mutta ikäisekseen suhteellisen reippaassa kunnossa. Kävelykeppiä hän käytti liikkuessaan pidempiä matkoja, sillä hän oli kaatunut jokunen vuosi sitten ja loukannut lonkkansa. Siitä oli seurannut leikkaus ja pitkähkö toipuminen, mutta ne ajat olivat onneksi takanapäin. Ukki asui palvelutalossa, koska siellä hänellä oli enemmän ikäistään seuraa.
Andrew käänsi huomionsa ukista hautakiveen, jossa oli vain yhden henkilön nimi. Sukunimi oli sama kuin hänelläkin, Parker. Tähän oli haudattu Paul-ukin sisko Nora, joka oli kuollut väkivaltaisesti joskus yli neljäkymmentä vuotta sitten. Andrew oli kyllä kuullut vuosien varrella juttuja ukin Nora-siskosta, joka oli joutunut henkirikoksen uhriksi. Ukki ei asiasta juuri koskaan puhunut, lähinnä hän olikin kärttänyt tietoja äidiltään, joka ei itsekään tiennyt paljoa. Nora oli ollut kuollessaan vielä alle kolmenkymmenen ja opiskellut. Hänet oli ammuttu epäselvissä olosuhteissa, eikä poliisi ollut koskaan saanut syyllistä kiinni. Enempää äiti ei hänelle kertonut, vaikka Andrewista oli joskus tuntunut, että asiaan liittyi vielä muutakin. Mutta harvoinpa hän pohti koko asiaa. Ainoa asia mikä häntä ja ukin Nora-siskoa kenties yhdisti, oli se, että hän opiskeli nyt samassa yliopistossa kuin Nora kymmeniä vuosia aikaisemmin. Mutta harvoin hän ajatteli sitäkään.
Paul-ukki yskähti ja viittasi kohti edessä olevaa kiveä sanoessaan: "Ajatteles Andrew, että Noran kuolemasta on kulunut neljäkymmentäkaksi vuotta. Pitkä aika se. Ja silti muistan hänet hyvin sellaisena kuin hän silloin oli. Joskus mietin, mitä hänestä olisi tullut. Olisiko hän koskaan perustanut perhettä? Hän oli välillä vähän rämäpäinen, halusi tehdä toisin kuin muut olettivat." "Nii-in, ukki", Andrew mutisi ja tunsi varpaiden alkavan palella kengissä. "Oli mukava, että ehdit tulla seurakseni tänne, vaikka voinkin kuvitella, että pidät tätä turhana. Sinä olet nuori vielä, sinun pitäisi kuluttaa vapaapäiviäsi jossain muualla kuin vanhan ukon seurassa hautausmaalla." "Ihan mielelläni minä tulin ukki. Välillä on hyvä päästä tuulettamaan päätään", Andrew ehätti vastaamaan. "Jaa opiskelusta vai? Monettako vuotta sinä nyt oletkaan siellä?" "Toista." "Nora ehti opiskella neljä vuotta ennen kuin...tiedäthän sinä, mitä Noralle tapahtui silloin?" "Tiedän ukki. Joku ampui hänet." Paul-ukki horjahti kuin olisi saanut iskun, ja Andrew katui hätäisiä sanojaan. Kyse oli sentään ukin siskosta, toisinaan hän oli unohtaa sen. "Olet tietenkin kuullut siitä äidiltäsi, sehän on selvä. Mutta et ole varmaankaan kuullut koko tarinaa. Lähinnä sitä, mikä oli minun osuuteni siinä. Vaikka se kaikki tapahtuikin Noran kuoleman jälkeen." Andrewin mielenkiinto heräsi. "Sinun pitäisi joskus kertoa tuosta! Ryhdyitkö salapoliisiksi ja yritit itsekin selvittää tapahtumia? Ja miten on mahdollista, että poliisi ei saanut juttua ratkaistua?" "Osut osittain oikeaan. Minä tosiaan tein hiukan omia tutkimuksiani. Olin silloin neljäkymmentä vuotta nuorempi, nimittäin. Minulla oli työpaikka, Laura ja äitisi Katie oli kolmen vuoden vanha. Ja olihan meillä se koirakin...mikä ihme sen nimi nyt olikaan? Pahus, en muista sitä enää! Meillä oli useampikin koira vuosien varrella, mutta tämä oli collie, sen muistan varmasti." "Sen nimi oli Linda", Andrew totesi hymyillen. "Äiti on puhunut siitä." "Aivan!" Paul ilahtui. "Niin tosiaan olikin. No joka tapauksessa. Minä halusin tosiaan itse yrittää saada Noran kuolemasta jotain tietoja, mutta luulenpa, että löysin enemmän arvoituksia kuin vastauksia. Mutta tämä ei ole oikea paikka kertoa niistä asioista." Andrew ei sanonut mitään, mutta lähti seuraamaan ukkia, kun tämä, vilkaistuaan hautakiveä vielä kerran, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään poispäin.
|
|
|
Post by ninyfa on Jul 20, 2008 16:29:38 GMT 3
Andrew asui asuntolassa yliopiston kampuksella, kuten moni muukin opiskelija. Varsinkin ne, jotka asuivat kauempana. Hänellä oli huonetoverinaan Rick, joka oli häntä kaksi vuotta vanhempi. Tämä oli ennen pääsyään yliopistoon ollut vuoden reppumatkaajana idässä. Hän oli mielenkiintoinen tyyppi, joka oli ainakin ehtinyt nähdä maailmaa. Jotkut kadehtivat Rickiä sen vuoksi, mitä hän oli ehtinyt kokea, mutta Andrew ei tehnyt niin. Rick oli kerran sanonut hänelle, että vasta lähdettyään yksin toiselle puolelle maailmaa hän oli löytänyt itsensä ja alkanut tajuta, mitä elämässään tekisi.
Archie oli kuitenkin Andrewn paras kaveri. Hän asui saman käytävän varrella, kolmen huoneen päässä heistä. He olivat tavanneet vasta yliopistossa, ekana vuotena, mutta Andrewsta tuntui, että he olisivat tunteneet toisensa aina. Joskus hän ihmetteli, kuinka oli tullut toimeen ilman sellaista kaveria kuin Archie. Heitä yhdistivät paitsi yhteinen pääaine, niin myös samankaltaiset ajatukset elämästä ja tulevaisuudesta. Archien kämppis oli Ted, hintelä 20-vuotias nuorukainen, joka suhtautui opiskeluun yhtä vakavasti kuin itse elämäänkin. Rick oli joskus heittänyt, että Ted takuulla kuolisi stressiin ennen valmistumistaan, mutta Andrewn mielestä Tedissä oli aineista huippufyysikoksi johonkin alan huippufirmaan tai sitten yliopiston palvelukseen.
Andrewn tyttökaveri oli Susan, joka opiskeli psykologiaa. Muutaman kaverin mielestä sellainen oli huuhaa-aine, jonka opetus pitäisi kieltää lailla, mutta Andrew ei välittänyt moisesta. He olivat seurustelleet runsaat puoli vuotta ja Susan oli hänen ensimmäinen vakava suhteensa. Sitä eivät muutamat nälvivät kaverit lapsellisine mielipiteineen menisi pilaamaan.
Oli maaliskuun loppupuoli ja edessä olisi muutaman viikon päästä tenttiviikko. Andrew oli jossain määrin huolissaan tulevista tenteistä, sillä luennoilla oli käsitelty välillä aika vaikeitakin asioita ja niiden tajuaminen vaati oman aikansa. Kaikkein eniten hän oli kuitenkin huolissaan Archiesta. Tämä oli muuttunut kevään aikana jotenkin erilaiseksi, sulkeutuneemmaksi. Archie oli paljon poissa yliopistolta, erityisesti iltaisin ja Tediltä Andrew oli saanut kuulla, että joskus Archie tuli asuntolaan vasta aamuyön tunteina. Eikä hän läheskään aina herännyt aamun luennoilla. Pahinta oli kai se, ettei hän suostunut puhumaan asioistaan niin kuin ennen. Se oli saanut Andrewn huolestumaan tosissaan. Mutta hän oli päättänyt tivata kaverilta, mikä tätä oikein vaivasi. Mitään niin kamalaa se ei voinut olla, etteikö parhaalle kaverille olisi voinut kertoa.
|
|
|
Post by ninyfa on Aug 23, 2008 21:31:25 GMT 3
Oli maanantaiaamu. Andrew istui tuolilla luentosalin puolivälin paikkeilla ja yritti kuunnella luennoitsijaa, mutta hänen ajatuksensa karkasivat väkisinkin takaisin viikonlopun tapahtumiin. Achien käyttäytyminen huolestutti nykyään muitakin kuin vain häntä itseään siinä määrin, että porukka oli pitänyt asian tiimoilta palaverin perjantai-iltana hänen ja Rickin huoneessa. Heidän lisäkseen siellä olivat hänen tyttöystävänsä Susan, Archien huonekaveri Ted ja Susanin kaveri Sandy, joka myös tunsi Archien suhteellisen hyvin pidemmältäkin ajalta.
He olivat puhuneet Archien muuttuneesta käytöksestä, poissaoloista, välinpitämättömyydestä ja sulkeutuneisuudesta ja esittäneet hatusta vedettyjä arveluja siitä, mikä oli menossa pieleen. Kenelläkään ei ollut asiasta todellista tietoa, vaikka arvauksia esitettiinkin. Ongelmat vanhempien kanssa? Sydänsuru? Jonkun läheisen sairaus? Kiusatuksi joutuminen? Andrew muisti pudistelleensa päätään näille kaikille, vaikkei hänellä itselläänkään ollut mitään parempaa ehdotusta. Archie ei ollut suostunut puhumaan hänen kanssaan. Tämä vältteli selvästikin tilanteita, että olisi joutunut johonkin kahdestaan Andrewn kanssa. Niinpä hän oli kysynyt kaveriltaan suoraan asiasta, kun he olivat syömässä, vaikka saman pöydän toisessakin päässä oli istunut puolituttuja. Mutta Archie oli kieltänyt koko asian ja väittänyt, että kaikki oli ok. Andrewn oli tehnyt mieli tarttua kaveriaan rinnuksista ja kovistella tältä totuutta, mutta siitä ei tietenkään olisi ollut mitään hyötyä.
Kello oli jo yli kahdeksan illalla, kun he lopulta lopettelivat palaveriaan. Mihinkään järkevään lopputulokseen he eivät olleet päässeet. Näytti siltä, että Archie oli menossa lujaa alamäkeä, mutta ei joko tajunnut itse sitä tai ei vain yksinkertaisesti välittänyt. Sitten Rick oli sattumalta katsonut ulos ikkunasta ja äkännyt, että Archie teki lähtöä pihalta pyöräänsä taluttaen. "Nyt vauhtia ihmiset! Otetaan Tedin auto ja mennään perään. Katotaan, mihin se menee ja mitä tekee!" Rick oli huutanut. Sovittiin, että Susan ja Sandy jäisivät asuntolaan, mutta pojat lähtivät puolijuoksua alakertaan ja ryntäsivät parkkipaikalle sivuovesta, jottei Archie huomaisi heitä. Ted istahti ajajanpaikalle, Rick meni takapenkille ja Andrew itse istahti Tedin viereen. Ted ei sallinut kenenkään muun ajaa autoaan, ellei kyseessä ollut hätätilanne ja tätä ei hänen mukaansa luettu sellaiseksi.
Archie hyppäsi pyöränsä selkään päästyään jonkin matkan päähän asuntolasta ja lähti polkemaan varsin reipasta tahtia kohti kaupungin keskustaa. He seurasivat autolla perässä ja joutuivat sovittamaan vauhtinsa melko hiljaiseksi, etteivät olisi hurauttaneet Archien ohi. Matka jatkui kaupungin keskustan läpi ja vasta kun he olivat olleet matkalla melkein puoli tuntia Archie hidasti vauhtiaan ja hyppäsi pyöränsä selästä. Ted ajoi auton Archien ohitse ja pysäytti sen kadun varteen. Rick, joka istui takapenkillä, kääntyi katsomaan tilannetta takaikkunasta ja raportoi muille: "Se jättää pyörän tohon talon eteen ja menee näemmä sisään. Hetkinen! Talon oveen pitää koputtaa, joku avaa sen...no nyt se meni sisään. Voi hitto!" "Mitä?" toiset kysyivät melkein yhteen ääneen. "Sen oven avasi joku kalju ukko. Ruma kuin itse perkele", Rick kommentoi. "Tulkaa, mennään lähemmäs", Andrew vaati ja nousi autosta. Toiset tulivat perässä. Talo, jonne Archie oli kadonnut, oli ainakin ulkoapäin erittäin vanhan näköinen kolmikerroksinen rakennus, jonka ikkunat olivat korkeita. Ainakaan kadun puolella ei ollut parvekkeita. Ovelle johtivat jyrkät portaat, joita reunustivat kaiteet. Kaiteiden alapäässä oli tolpat, joiden nokassa oli kotkia esittävät patsaat. Niiden siivet olivat levitetyt kuin linnut olisivat juuri laskeutuneet alustoilleen. Koko taloa kiersi vain runsaan metrin korkuinen rauta-aita, siinä oli portti portaiden kohdalla ja se oli nyt auki. Kenties taloon odotettiin vielä enemmänkin väkeä.
"Me ei kai voida mennä noin vaan koputtelemaan ovelle", Andrew muisti sanoneensa ja mittaili katseellaan alimpia ikkunoita. Niistä näkisi todennäköisesti sisään taloon, jos he seisoisivat varpaillaan. He kaikki olivat aika pitkiä. "No ei hitossa! Sinne tarvitaan takuulla joku tunnussana tai vastaavaa", Rick supatti hänen takanaan. "Mutta ikkkunat. Voisimme kurkistaa. Toi aita on matalalla ja ikkunat samoin, vai mitä meinaatte?" Ted sanoi varovaisesti. "Jep! Minä ensin", Rick totesi ja kiipesi näppärästi aidan yli. Toiset kaksi tulivat perässä. He kiersivät kuin yhteisestä sopimuksesta talon taakse ja huomasivat, että ikkunat olivat siellä ihan yhtä matalalla. Siellä oli myös parvekkeita. "Jos me aiotaan hoitaa tää fiksusti, niin joku menee nyt tonne aidan viereen noiden pensaiden varjoon ja pitää vahtia, ettei kukaan hoksaa meitä noilta parvekkeilta", Rick antoi ohjeita, ja Ted juoksi kyyryssä hänen osoittamiensa pensaiden luokse. Andrew hiipi seinän viereen ja kohottautui varpailleen. Hän kurkisti ikkunasta sisään, mutta havaitsi huoneen tyhjäksi. Se oli sisustettu vanhan ajan tyyliin, tuli mieleen 1800-luvun loppupuolen jykevät huonekalut. Huone näytti jonkun työhuoneelta, siellä oli kirjoituspöytä, kaapisto ja takka.
"Kiitos, jatkamme tästä huomenna", luennoitsija lopetti luentonsa, ja Andrew havahtui ajatuksistaan. Hän joutui myöntämään, että oli aivan pihalla siitä, mistä äsken oli puhuttu.
|
|
|
Post by ninyfa on Aug 24, 2008 13:03:11 GMT 3
Andrew otti itseään niskasta kiinni ja keskittyi lopuilla päivän luennoilla kuuntelemaan, mutta jatkoi aamulla kesken jääneitä ajatuksiaan illalla vuoteessa ennen nukahtamistaan. He olivat siis seuranneet Archieta tuntemattomaan taloon kaupungin toiselle laidalle ja kurkistelivat ikkunoista sisään. Ensimmäinen ikkuna veti vesiperän, mutta Rick oli ehtinyt toiselle ikkunalle ja kuiskasi: "Tänne Andrew." Hän hiippaili kaverinsa viereen ja kurkisti ikkunasta. Tästä näkyi paljon isompi huone kuin edellisestä, tämä oli mitä ilmeisimmin oleskeluhuone.
Huoneessa oli pitkä pöytä heti ikkunan alla ja useita nojatuoleja puoliympyrän muodossa. Niissä istui ehkä kymmenkunta ihmistä, joista suurin osa miehiä. Archie näkyi istuvan yhdessä tuoleista, hän saattoi olla joukon nuorin, mutta Andrew ei ollut tästä ihan varma, sillä kaikkia paikallaolijoita ei nähnyt selvästi. Ikkunasta vasemmalle, melko kaukana heistä, oli vielä yksi tuoli, joka muistutti enemmänkin jonkinlaista valtaistuinta. Ainakin se oli korokkeella. Sielläkin istui joku hahmo, mutta hänestä oli mahdotonta sanoa sen enempää, sillä valoa ei osunut häneen riittävästi, jotta Andrew ja Rick olisivat nähneet selvästi. Ilmeisesti tämä henkilö kuitenkin oli äänessä, sillä muut paikallaolijat näyttivät kuuntelevan häntä.
Heidän katsellessaan huoneen ovi aukesi ja sieltä tuli vielä kaksi miestä. Toinen heistä oli Rickin aiemmin näkemä kalju tyyppi, toinen näytti melko vanhalta, hänellä oli kävelykeppi kädessään. Miehet istuivat vapaisiin tuoleihin ja kokous jatkui. Äkkiarvaamatta Tedin kuiskaus kuului aivan heidän vierestään: "Psst, pitäisikö meidän häipyä?" "Hitto, älä säikyttele noin", Rick murahti. Hän näytti selvästi säikähtäneeltä. "No sori. Mutta yhdellä noista parvekkeista kävi joku tyyppi tupakalla, hän ei tosin kiinnittänyt meihin mitään huomiota, mutta seuraava voi olla valppaampi." "Okei sitten. Vai mitä sanot, Andrew?" Andrewnkin mielestä he olivat nähneet riittävästi ja kiinnijäämisen riski oli aika suuri, joten he hiippailivat takaisin talon etupuolelle, kiipesivät matalan aidan yli ja kiirehtivät autoon.
Autossa oli paluumatkalla pitkään hiljaista kunnes Rick heitti: "Jospa ne suunnittelee vallankumousta." "Pää kiinni, Rick. Ei nykyään enää suunnitella sellaisia", Ted ärähti ja he jatkoivat matkaa äänettömyyden vallitessa.
|
|
|
Post by ninyfa on Aug 26, 2008 14:08:55 GMT 3
Tiistai-iltapäivänä Andrew ja Susan tapasivat luentojen jälkeen yliopiston päärakennuksen edessä ja lähtivät sitten yhtä matkaa kohti kaupungin keskustaa käydäkseen syömässä. Susan oli saanut Archieen liittyen lyhyen selonteon pojilta jo heti perjantai-iltana, mutta hän halusi nyt kuulla Andrewn version tapahtumista ilman, että muut toivat esiin omia käsityksiään. Susankin oli huomannut, että Andrew oli jo jonkin aikaa ollut huolissaan parhaasta kaveristaan ja heidänkin keskustelunsa olivat yhä enemmän pyörineet Archien ympärillä.
"Sen ei tosiaankaan tarvitse olla mitään ihmeellistä", Susan lohdutti poikakaveriaan, kun he istuivat pizzeriassa lautaset edessään. "Ne ihmiset voivat kokoontua sinne taloon vaikka puhumaan politiikasta tai keskustelemaan kirjoista tai ihan mitä tahansa. Miksi muka meidän pitäisi uskotella itsellemme, että Archie ois sotkeentunut johonkin hämärään?" Andrew nielaisi suunsa tyhjäksi ennen kuin sanoi: "Jos se olisi vaan joku keskustelukerho, niin kai Archie olisi maininnut siitä. Jotain mätää siinä on, vaikka en tajua, että mitä." "Ja hänkö ei edelleenkään suostu puhumaan kanssasi?" "En usko. Yritin sen yhden kerran ja se oli yhtä tyhjän kanssa. Ja viime aikoina en ole häntä nähnytkään. Paitsi siellä talossa." "Ja jos hän ei puhu sinun kanssasi, niin tuskinpa kenenkään muunkaan", Susan mietiskeli. "No ei takuulla! Archiessa on se vika, että hän ei suostu puhumaan asioistaan, ainakaan vastoinkäymisistä. Tai sitten tiedot saa vääntää hänestä melkein väkisin. Ja tässä asiassa hän on päättänyt olla puhumatta. Piste."
Susan hörppäsi juotavaa lasistaan ennen kuin jatkoi: "Entä tästä eteenpäin? Kuulostat ainakin siltä, että alat olla aika kyllästynyt." Andrew joutui nyökkäämään. Häneltä alkoivat keinot olla aika vähissä. "Nii-in. Toista on paha mennä auttamaan, jos tämä ei halua apua. Se on ainakin tullut todistettua tässä asiassa." "Jospa onkin parempi, että annat asian olla jonkun aikaa. Ehkä Archiekin viisastuu, kunhan häntä ei painosteta. Toivon mukaan...", Susanin ääni häipyi kuulumattomiin. "Joo, olet varmaan oikeassa. Täytyy varmaan unohtaa koko juttu, oli se sitten mitä tahansa. Mun pitäisi sentään keskittyä omaankin elämääni", Andrew myönsi ja työnsi viimeisen palan pizzastaan suuhunsa.
|
|