|
Post by ninyfa on Sept 2, 2007 20:28:10 GMT 3
Oli lokakuun loppupuolen ilta ja kylmä tihkusade kasteli kaupungin katuja. Katulamppujen valossa ihmiset kiirehtivät tapaamisiinsa. Näin arki-iltana se tarkoitti varmaan hetken rentoutumista jossain ravintolassa, baarissa tai kapakassa työ- tai opiskeluporukan, kavereiden, elämänkumppanin tai muun vastaavan seurassa.
Nora sulki rappukäytävän oven ja veti polveen asti ulottuvan vaalean syystakkinsa hupun päänsä yli suojatakseen pitkät hiuksensa kastumiselta. Hän vilkaisi digitaalista rannekelloaan katulampun valossa, se näytti 19.56. Vielä ei ollut mikään kiire. Tarkistettuaan vielä kerran, että ruskea kirjekuori oli hänen olkalaukussaan, Nora lähti jalkakäytävää pitkin kohti määränpäätään. Tänä iltana se oli Streetbar ’01, jonne oli hänen asunnoltaan ehkä noin vartin kävelymatka. Hän oli käynyt baarissa usein ennenkin niiden neljän vuoden aikana, jotka oli tässä asunnossa asunut. Paikkaan liittyi etupäässä mukavia muistoja, sillä hän oli viettänyt siellä aikaa kaveriporukalla tai käynyt treffeillä. Tänä iltana kyseessä oli toisenlainen tapaaminen ja ehkä juuri siksi hän oli lähettämässään sähköpostissa ehdottanut kyseistä paikkaa. Ajatteli itse olevansa turvassa, kun tunsi paikan entuudestaan.
Laukussa suojassa sateelta oleva kännykkä piippasi viestin merkiksi. Nora pysähtyi markiisikatoksen alle ja kaivoi kännykän laukustaan. Viesti oli Susanilta. "Varmistelin tässä vaan, että sopiihan sulle siis huomenna kahdeksalta?" Nora hymyili ystävänsä viestille ja viestitti nopeasti takaisin: "Kyllä sopii, nähdään sit. Onnea tenttiin!" Hän oli tutustunut Susaniin aloitettuaan ranskan kielen opinnot täällä neljä vuotta sitten. Sittemmin heistä oli tullut oikein hyvät ystävät. Oikeastaan Susan oli yksi hänen läheisimpiä ystävättäriään, sellainen, jonka kanssa saattoi puhua melkein mistä vain. Viime aikoina hänen elämäänsä oli tullut sellaisia asioita, joita ei voinut jakaa edes Susanin kanssa, mutta se ei johtunut siitä, etteikö Susan olisi kuunnellut. Hän vain ei halunnut huolestuttaa ystäväänsä.
Laitettuaan kännykän takaisin laukkuun Nora jatkoi matkaansa ja saapui lopulta tutun baarin eteen. Paikka oli sikäli hieman syrjässä, että sinne mentiin sivukadulta, eikä mainoskylttikään ollut mikään huomiota herättävä. Mutta nämä seikat eivät pahemmin haitanneet, sillä asiakkaat löysivät perille yhtä kaikki. Vetäistyään oven auki Nora pysähtyi hetkeksi katsomaan ympärilleen ja laski hupun päästään. Tänä iltana väkeä ei ollut hirveästi, mikä sopikin hyvin hänen suunnitelmiinsa. Baaritiskin takana näytti olevan tänä iltana tuttu tummatukkainen nuori mies, jonka kanssa Nora oli joskus jutellut enemmänkin. Miehen nimi oli Ricky ja tämä oli opiskelija itsekin. Nora heilautti kättään Rickylle ja alkoi sitten tarkemmin etsiä katsellaan erästä tiettyä henkilöä. Se oli hieman hankalaa, sillä hän oli nähnyt miehestä vain yhden valokuvan, jonka tämä oli lähettänyt sähköpostitse hänelle. Nora itse ei ollut lähettänyt kuvaa, vaikka mies oli sitä pyytänytkin, sillä hän ei halunnut, että kuvaa käytettäisiin joskus myöhemmin jossain ihan muussa yhteydessä. Hetken aikaa hän jo ehti ajatella, ettei mies ollut vielä tullut, mutta sitten hän äkkäsi tämän. Puristaen hieman hermostuneena olkalaukkuaan kylkeään vasten Nora lähestyi pientä kulmapöytää, jonka ääressä mies istui kasvot ovelle päin. Tällä oli edessään lasi, joka oli jo melkein tyhjä.
"Nora?" mies kysyi matalalla äänellä ja katsoi nuorta naista tutkivasti. Hänellä oli lippalakki päässä ja silmälasit, niin kuin Noran saamassa kuvassakin. Lyhyt parransänki sai miehen näyttämään ikäistään hieman vanhemmalta, sillä Nora arveli, ettei toinen ollut paljon häntä itseään vanhempi. Ehkä siinä kahdenkymmenenviiden ikävuoden paikkeilla. Miehen kädet lepäsivät pöydällä, ja Norah ehti huomata, että kynnet olivat melko lailla pureskellut. "Minä olen", Nora vastasi ja istahti kehottamatta miestä vastapäätä. Toinen otti pusakkansa taskusta ruskean kirjekuoren ja ojensi sitä pöydän pintaa pitkin Noralle. "Tässä on kaikki, mitä olen saanut kasaan", mies totesi. Nora otti laukustaan samanlaisen kirjekuoren ja antoi sen miehelle sujauttaen samalla tältä saamansa kuoren laukkuun. "Tuossa minun. Täytyy mennä." Puhuessaan Nora jo nousi seisomaan ja sormeili hermostuneesti olkalaukkunsa hihnaa. Äkkiä hän tunsi olonsa valtavan hermostuneeksi, täältä piti päästä äkkiä pois. "Ole varovainen", mies mutisi, mutta enemmänkin jo Noran selälle, sillä tämä nosti hupun päähänsä ja lähti kohti ovea. Joku asiakkaista soitti taustalla pianoa, musiikki kuulosti kauniilta. Nora työnsi baarin oven auki ja astui ulos kadulle. Tihkusade oli voimistunut ja maassa alkoi olla jo lammikoita. Jostain etäältä kuului auton jarrujen kirskuntaa. Nora ehti ajatella, että joku oli siellä ehkä täpärästi välttänyt kolarin. Sitten hän tunsi rinnassaan lämmön tunteen ennen kuin vajosi pimeyteen.
Tumma hahmo erkani sivukadun varjoista ja polvistui jostain ammutun luodin seurauksena maahan lyyhistyneen naisen vierelle. Hahmo nykäisi olkalaukun ruumiin alta, jonne se oli Noran kaatuessa jäänyt, ja penkoi laukkua. Hän löysi nopeasti etsimänsä, ruskean kirjekuoren, otti sen ja nousi seisomaan. Kenenkään näkemättä hahmo katosi kirjekuori mukanaan kaupungin varjoihin. Kadulle laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Sitten jonkin ajan kuluttua kuului baariin asti kirkunaa, kun naisasiakas löysi maassa makaavan naisen ruumiin. Vaalea takki oli värjäytynyt rinnan kohdalta punaiseksi. Sen jälkeen alkoikin hässäkkä.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 4, 2007 19:51:56 GMT 3
Paul istui poliisiasemalla suhteellisen pienessä huoneessa ja yritti koota ajatuksiaan. Hänen katseensa harhaili täyteen ahdetussa huoneessa seinältä toiselle. Toisella seinällä riippui jonkun harmaantuneen miehen valokuva. Mies oli poliisin univormussa. Vastapäisellä seinällä oli pari taulua, toisessa oli merihenkinen maisema ja toisessa kukkamaljakko, joka toi mieleen kiinalaisen posliinin. Hän itse istui suhteellisen mukavalla selkänojallisella tuolilla niin, että huoneen ovi jäi hänen selkänsä taakse ja hänen edessään oli ikkuna. Siitä ei näkynyt muuta kuin vastapäisen talon kattoa ja taivasta. Oli kaunis lokakuinen iltapäivä. Huoneessa oli myös jykevä toimistopöytä, tummaa puuta, jonka päällä oli kunnioitettava määrä erilaisia papereita, etupäässä niissä näytti olevan käsinkirjoitettua tekstiä, tietokone, jokunen cd-levy ja kyniä. Osa niistä oli siististi purkissa, mutta toiset lojuivat sikin sokin papereiden päällä tai lomassa. Lisäksi pöydällä oli vielä suorakaiteen muotoinen valokuva, mutta Paul ei nähnyt, mitä tai keitä kuvassa oli, sillä se oli selkämys häneen päin. Pöydän toisella puolella, häntä vastapäätä, oli toinen tuoli. Se oli nyt tyhjä, sillä sen – ja samalla koko tämän huoneen haltija – oli lähtenyt hakemaan kahvia.
Paul huokaisi syvään ja työnsi kädet syvälle pusakkansa taskuihin. Kaikki oli tapahtunut jotenkin liian nopeasti. Hän oli lähtenyt aamulla töihin, kuten normaalistikin ja kuvitellut, että tästä päivästä tulisi suunnilleen samanlainen kuin aina ennenkin. Mutta kuviot olivat menneet sekaisin, kun hän oli saanut aamupäivällä töihin yllättäen puhelun. Soittaja oli esitellyt itsensä poliisiksi ja kysynyt, oliko Nora Parker hänen sisarensa. Ihmetellen, miten poliisi ja Nora liittyivät toisiinsa, hän oli vastannut myöntävästi. Tämän jälkeen hän tunsi, että oli jollain lailla pudonnut kärryiltä. Aivan kuin hän olisi elänyt jonkun toisen elämää. Poliisi oli kysellyt, milloin hän oli viimeksi nähnyt Noran, mistä he olivat puhuneet, mitä Nora oli sanonut. Sitten poliisi oli kertonut, että hänen pikkusiskonsa oli kuollut. Eilen illalla. Joku oli ampunut Noran. Streetbar ’01:en edessä. Tiesikö hän, miksi Nora oli ollut siellä? Oliko Noralla vihollisia? Miesystävää? Ex-miesystävää? Kuka olisi voinut haluta Noralle pahaa? Tunsiko hän Noran ystäviä? Voisiko antaa heidän yhteystietonsa? Jne. Hän ei todellakaan voinut väittää muistavansa kaikkea, mitä poliisi oli häneltä kysellyt. Sitten häntä oli pyydetty saapumaan tänne. Paul oli luvan saatuaan sulkenut puhelimen ja käynyt pomonsa puheilla pyytämässä loppupäivän vapaaksi. "Kuolemantapaus perheessä." Niin hän kai oli sanonut. Pomo oli antanut luvan. Sitten hän olikin jo menossa. Lauralle hän oli soittanut vasta autosta, puhunut tälle varmaan jotain sekavia, mutta kyllä Laura oli pääasian ymmärtänyt. Että Noralle oli tapahtunut jotain kamalaa.
Ovi avautui ja keskeytti Paulin mietteet. Etsivä Henry Dickson tuli huoneeseen kantaen kahta kahvikuppia. Hän ojensi toisen Paulille ja laski omansa pöydälle istahtaen sitten tuoliinsa selkä ikkunaan päin. Paul oli heti huomannut pitävänsä tästä miehestä. He olivat suunnilleen samanikäisiä, ja etsivä vaikutti pätevältä ja aikaansaavalta. Hän oli jo tähän mennessä ehtinyt haastatella joitakin Noran ystäviä. Vaikka ei heidän kertomuksistaan ilmeisesti ollut mitään apua. "Me jäimme Chris Evansiin", etsivä Dickson huomautti ja hörppäsi kahvia kupistaan. Paul muisteli Noran entistä miesystävää, joka oli hänen tietojensa mukaan muuttanut jonnekin länsirannikolle. Chriskö olisi ampunut Noran? Naurettava ajatus. "Minä en ole kuullut hänestä mitään...jaa-a, noin kolmeen vuoteen. Heidän suhteensa meni poikki, Chris muutti pois jonnekin länteen, sillä selvä." "Miksi hän niin kauas muutti?" Paul kohautti olkapäitään. "Rehellisesti sanottuna en muista. Tai hetkinen! Olisiko hän saanut sieltä jonkun keikkahomman? Niin se varmaan oli. Silloin olin vain iloinen, että hän lähti niin kauas kuin mahdollista Norasta. Nora oli aika hajalla sen miehen jälkeen, jos ymmärrätte mitä tarkoitan." Etsivä Dickson nyökkäsi ja hörppäsi lisää kahvia. "Olisiko hän voinut kantaa sisarellenne kaunaa jostakin?" Paul pudisti päätään. "Olen varma ettei hän ole mikään tappaja, jos sitä tarkoitatte. Hän oli, melko erikoinen persoona, mutta kuitenkin ihan normaali tyyppi. Enkä ole kuullut Noran mainitsevan häntä enää koskaan sen jälkeen. Siitä on sentään jotain kolme vuotta." Etsivä Dickson nyökkäsi ja kirjoitti jotain muistiin.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 6, 2007 19:46:21 GMT 3
Iltapäivä oli jo pitkällä ennen kuin Paul pääsi lähtemään poliisiasemalta. Etsivä Dickson oli luvannut pitää hänet ajan tasalla tutkinnan edistymisestä. Paul oli kysynyt etsivältä ajatteliko tämä, että Nora olisi surmattu vahingossa. Että kyseessä oli onnettomien sattumien summa. Etsivä Dickson oli myöntänyt, että se oli tietenkin mahdollista, muttei henkilökohtaisesti uskonut siihen. Hänen mukaansa juttu haiskahti tarkoitukselliselta. Ampumishetkikin oli ollut sellainen, että kadulla oli ollut ihan hiljaista.
Paul olisi halunnut käydä Noran asunnolla, mutta etsivä Dickson oli toistaiseksi kieltänyt sen. Asunnolla tehtiin teknistä tutkintaa, mitä se sitten tarkoittikin. Hän voisi kuulemma mennä sinne huomenna illan suussa, jos haluaisi. Noran tietokone oli ainakin haettu poliisilaitokselle. Sitä tutkittaisiin siltä varalta, että koneella olisi jotain tietoa, joka voisi auttaa tutkijoita. Paul tosiaan toivoi, että sieltä löytyisi jotain hyödyllistä. Kaikkein järjettömintä tässä oli se, ettei hän voinut ymmärtää, miksi jollakulla olisi ollut syytä ampua Nora. Eihän hänen sisarensa ollut mikään rikollinen, ei hänen olisi pitänyt kuolla tällä tavalla. Varsinkin kun etsivä Dickson oli melko varma siitä, että kyseessä oli tavalla tai toisella suunniteltu juttu. Sitä Paul ei voinut käsittää. Hänen mielensä oli alkanut kehittää toinen toistaan hurjempia teorioita, mutta mikään niistä ei varmastikaan vastannut todellisuutta. Tämä oli tosielämää eikä mikään tv-sarja tai elokuva, jossa päähenkilöstä paljastui vähitellen omaisillekin tuntemattomia piirteitä. Mutta entä jos sittenkin? Entä jos Nora oli sittenkin sotkeutunut johonkin vakavaan ja saanut maksaa siitä hengellään? Mitä se voisi olla?
Paul heitti kysymykset pois mielestään ja kääntyi kotipihaansa. Autotallin ovi aukeni automaattisesta, ja Paul ajoi Toyotansa sisälle. Hän oli ostanut farmariauton vajaat viisi vuosi sitten, vaikka Laura oli tuolloin hieman epäröinyt ostosta. Myöhemmin se oli osoittanut erittäin tarpeelliseksi, olihan heille tullut ensin Linda, utelias collien pentu, ja sitten Katie, heidän ihana pieni tyttärensä. Otettuaan salkkunsa pelkääjän paikalta ja lukittuaan auton ovet Paul lähti tallista kohti taloa. Hän kurkkasi ohimennen postilaatikkoon ja poimi sieltä muutaman mainoksen, joita Laura ei ollut hakenut. Eikä mikään ihme, sillä hänen vaimonsa oli jo kolmatta päivää kotona ja poti pahaa flunssaa. Laura oli sairastunut siihen jo yli viikko sitten, mutta sinnitellyt töissä kaikesta huolimatta. Sitten hänelle oli noussut kuume ja olo oli mennyt ihan mahdottomaksi. Mutta tänä aamuna tilanne oli näyttänyt jo paremmalta, taudin pahin vaihe oli selvästi ohi. Laura oli halunnut, että Katie olisi kotona hänen luonaan, vaikka Paul olisi kyllä voinut viedä tytön tarhaankin. Hänen mielestään Lauran olisi ollut parempi levätä rauhassa. Katie oli sellainen tehopakkaus, että välillä hänen perässään ei meinannut pysyä, vaikka oli itse ihan tervekin.
"Haloo? Ketään kotosalla?" Paul huikkasi päästyään sisälle ja laskettuaan salkun kädestään. Hän oli juuri riisumassa takkiaan, kun olohuoneesta kuului Lindan iloista haukuntaa ja collie kirmasi eteiseen. Sen perässä tuli 3-vuotias Katie melkein yhtä kovaa. "Isi tuli! Isi tuli!" tyttö huusi ja Paul kumartui nostamaan Katien syliinsä. Laura tuli keittiöstä esiliina yllään ja antoi suukon miehensä poskelle ja puristi tämän käsivartta kevyesti. Voi vain kuvitella, millainen päivä tämä oli ollut Paulille. "Ruoka on ihan justiinsa valmista", Laura totesi, nappasi Paulin tuomat mainokset käteensä ja katosi takaisin keittiöön. "Isi! Mennään katsomaan, mitä me on äidin kanssa tehty", Katie hoputti. "Ja mihis päin mennään?" Paul kysyi hymyillen. "Olkkariin! Me on maalattu vesiväreillä ja tehty vaikka mitä".
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 8, 2007 20:14:10 GMT 3
Noran asunto oli talon toisessa kerroksessa. Paul avasi rapun ulko-oven ja kiipesi portaat toiseen kerrokseen. Hän oli vielä varalta soittanut poliisiasemalle ja varmistanut sieltä, että saattoi mennä Noran asuntoon huoletta. Lupa oli annettu. Pitäisi miettiä sitäkin, mitä Noran tavaroille tapahtuisi. Vuokrasopimus oli voimassa toistaiseksi, ja jos he Lauran kanssa maksaisivat vuokran, niin asunto voisi toistaiseksi pysyä tällaisenaan. Toisaalta siinä ei olisi mitään järkeä, eihän Nora sinne takaisin tulisi.
He olivat eilisiltana jutelleet Lauran kanssa pitkään koko tästä sotkusta, mutta Paulin pää oli silti edelleen varsin tyhjä. Laurakin oli selvästi järkyttynyt tapahtuneesta, mutta pystyi silti ajattelemaan käytännön asioita paremmin kuin hän. Laura oli ehdottanut, että hän antaisi poliisin huolehtia Noran kuoleman tutkimisesta eikä kauheasti murehtisi syyllisen löytämistä. "Poliisi tekee parhaansa ja saa varmasti syyllisen tai syylliset kiinni. Se voi tapahtua ihan pian tai kestää kauemmin. Me emme voi muuta kuin odottaa." Suunnilleen noin Laura oli sanonut ja puhunutkin ihan järkeviä. Silti hän ei voinut olla täysin ajattelematta asiaa. Varsinkaan nyt, kun seisoi tässä siskon asunnon oven takana.
Paul kaivoi housujensa taskusta asunnon vara-avaimen ja aukaisi oven. Hän sytytti pikaisesti valot pimeään eteiseen ja sulki ulko-oven perässään. Noran syystakkeja riippui eteisen henkareissa heti ovesta oikealle, vasemmalla puolella oli matala pöytä, jossa oli kukkamaljakko ja peili sen yläpuolella. Oikealla oli Noran makuuhuone ja olohuone, josta mentiin myös pieneen keittiöön, vasemmalla WC. Olohuoneesta pääsi parvekkeelle. Paul riisui kenkänsä ja sytytteli asunnossa kävellessään lisää valoja palamaan. Olohuoneessa oli Noran työpöytä, jonka päällä aiemmin seisoneen tietokoneen poliisit olivat vieneet mukanaan. Muuten mikään ei näin äkkiseltään näyttänyt olevan hullusti. Paul käveli keittiöön ja aukaisi jääkaapin oven. Hän sulloi suurimman osan ruokatavaroista kassiin, jonka oli tuonut mukanaan, ja kantoi kassin eteiseen. Sitten hän istahti olohuoneen sohvalle ja huokaisi raskaasti.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 13, 2007 19:46:51 GMT 3
Aikansa sohvallaan istuttuaan Paul pakotti itsensä nousemaan ylös. Mikään asunnossa ei antanut pienintäkään vihjettä siitä, miksi siskolle oli käynyt niin. Paul tunsi turhautuvansa. Ehkä hän oli toivonut, että löytäisi täältä jonkin johtolangan. Toisaalta se oli lapsellinen ajatus, olivathan poliisit tutkineet asunnon varmasti lattiasta kattoon asti. Jos täällä olisi ollut jotain löytämisen arvoista, niin kyllä he olisivat ottaneet sen tutkittavakseen. Mutta toisaalta itsepäinen ääni Paulin päässä jaksoi muistuttaa, etteivät poliisit tunteneet Noraa niin kuin hän. Jos täällä olisi jokin ollut hullusti, eivät he tietenkään olisi voineet tajuta sitä. Mutta kun mikään ei näyttänyt olevan edes poissa paikoiltaan.
Paul rupesi sammuttelemaan valoja. Noran makuuhuoneessa hänen katseensa hakeutui yöpöydälle, jossa oli John Grishamin uusin romaani. Pokkariversiona tietenkin, sillä Nora hankki kirjoja mielellään pokkareina, niitä oli miellyttävämpi kuljettaa mukana laukussa. Romaanin välissä oli kirjanmerkki, mutta siinä nyt ei ollut mitään ihmeellistä. Pöydällä oli lukulamppu ja sen vieressä pieni kannellinen rasia, jota Paul ei muistanut nähneensä siinä aiemmin. Hän harppasi rasian luokse, aukaisi kannen ja nosti rasiasta sormiinsa avaimen. Siinä ei ollut mitään tunnisteita, ei avaimenperää tai mitään muutakaan. Eikä se takuulla käynyt Noran kotioveen, sillä hänellä itsellään oli asunnon avain. Ehkä se oli jokin yliopistoon liittyvä avain. Vaikka pukukaapin tai vastaavan. Paul sujautti avaimen taskuunsa ja laski rasian takaisin pöydälle. Sitten hän sammutti loputkin valot, otti ruokakassin mukaansa ja lähti asunnosta lukiten oven huolella perässään. Rappukäytävässä paloivat valot, joku asukas oli varmaan tullut juuri kotiin.
Paul astui kassia kantaen ulos alaovesta ja jäi pitämään ovea auki naiselle, joka oli juuri tulossa rappuun. Naisella oli reppu selässä, ilmeisesti ruokakassi toisessa kädessä ja toisella kädellä hän talutti ehkä nelivuotiasta poikaa. Pojalla oli leikkiauto kädessään. "Vieras setä", poika totesi äidilleen ja katsoi Paulia tarkasti. Nainen vilkaisi ensin lastaan ja sitten Paulia ja hymyili hämmentyneenä. Paul hymyili takaisin, mutta ei sanonut mitään.
Päästyään autolleen Paul nosti ruokakassin takapenkille ja kampesi sitten itsensä ohjauspyörän taakse. Hän väänsi radion auki. Siellä oli menossa säätiedotus. Huomiseksi oli luvassa kovaa tuulta ja ajoittain rankkaa sadetta. Aivan auton vieressä oli penkki, jolla istui mies ja näytti puhuvan kännykkään. Miehellä oli lippalakki vedettynä tiukasti kasvoille ja hän istui etukumarassa. Varmaankin suojatakseen kasvojaan tuulelta. Ei varmasti mikään paras paikka pitää puhelinpalaveriä, sillä katu oli vilkasliikenteinen ja jatkuvasti oli jotain melua. Paul käynnisti moottorin ja ohjasi auton liikennevirtaan. Hän halusi kotiin.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 17, 2007 20:34:02 GMT 3
Muutaman päivän hän oli ottanut sairaslomaa töistä, mutta nyt oli ollut jo aika palata takaisin. Laura olisi halunnut, että olisi ollut kotona vielä päivän tai pari, mutta Paul itse oli inttänyt, että parasta hänelle olisi päästä töihin ja saada sitä kautta ajatukset jonnekin muualle. Itsehän Laura oli hänelle sanonutkin, ettei hänen kannattanut liikaa miettiä Noran kuolemaa, se tekisi olon vain entistä pahemmaksi. Lopulta Laura oli antanut periksi ja oli sovittu, että Paul ainakin kokeilisi, josko hän jaksaisi keskittyä töihinsä. Ainakin tänään aamupäivä oli sujunut ihan hyvin. Työ antoi muuta ajateltavaa ja sitä hän tässä juuri tarvitsikin.
Lounaan jälkeen oli palaveri, jossa käytiin läpi alkavia ja päättyviä projekteja. Sen jälkeen Paul oli soitellut muutaman puhelun ja suunnitellut hieman omaa alkavaa projektiaan. Nyt kello lähestyi jo viittä ja hän voisi hyvällä omallatunnolla lähteä tältä päivältä kotiin. Illalla olisi tiedossa jotain piristävää, sillä Henry, Jack, Phil ja Thomas olivat kuulemma järjestäneet hänelle jotain "poikien juttuja", kuten sähköpostissa asia oli ilmaistu. Paul oli hymyillyt tiedolle, sillä hänellä oli aavistus siitä, mitä kaverit tarkoittivat. Häntä tultaisiin hakemaan seitsemältä, mukaan piti kuulemma ottaa urheilumieltä. Todennäköisesti he menisivät ensin katsomaan korismatsia ja sen jälkeen jonnekin hieman irrottelemaan. Ei mikään hullumpi suunnitelma, mikäli se olisi tosiaan tuollainen.
Paul järjesteli pöydällään olevat paperit siistimpiin pinoihin ja vilkaisi vielä almanakkaansa. Sitten hän päätti vielä varmuuden vuoksi kirjautua sähköpostiinsa. Jos sinne olisi tullut jokin tärkeä viesti, niin sen voisi ihan hyvin lukea jo tänään eikä huomenna. Ohjelman mukaan yksi uusi viesti olikin tullut. Paul ei tuntenut lähettäjää, mutta klikkasi viestin yhtä kaikki auki. Se ei ollut kovinkaan pitkä. "Minulla on tietoja liittyen siskosi kuolemaan. Poliisilta et näitä kuule. Jos haluat tavata, niin tule tänä iltana klo 23 Streetbar '01:sen eteen. Eikä poliiseja, heille en puhu." Allekirjoituksena oli "Noran ystävä". Paul luki viestin kolmeen kertaan, sulki sitten koneensa ja lähti hämmentyneenä parkkihallia kohti.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 22, 2007 19:05:54 GMT 3
Korismatsissa kavereiden kanssa oli ollut ihan mukavaa, se oli myönnettävä. Hieno juttu, että oli kavereita, jotka tuntuivat olevan niin sanotusti samalla aaltopituudella hänen kanssaan. Antoivat hänen puhua Norasta, mutta toisaalta keksivät myös muuta puhuttavaa. Kaiken kaikkiaan olivat ihan entisellään. Hän alkoi kunnolla ensimmäistä kertaa sen poliisilta tulleen kammottavan puhelinsoiton jälkeen ajatella, että elämä tosiaan jatkui. Surra sai, muttei liiaksi. Hänellä oli elämä elettävänään.
Matsista oli vielä menty muutamalla lasilliselle, mutta hän oli pitänyt huolen siitä, että pysyi kaikesta huolimatta ajokuntoisena ja sanoi tarpeeksi ajoissa, että nyt oli mentävä kotiin päin. Koko ajan taustalla kummitteli tuntemattomalta lähettäjältä tullut sähköposti, jossa luvattiin tietoja Norasta. Paul oli pohtinut asiaa useaankin kertaan ja eri puolilta. Toisaalta hän tiesi, että nimenomaan tällaisista asioista hänen olisi pitänyt ilmoittaa poliisille, mutta toisaalta hän oli varma, jos hän niin tekisi, niin tuntemattomalta ei heltiäisi mitään tietoja. Eikö siis ollut parempi käydä tapaamassa henkilöä ja kertoa vaikka sitten jälkeenpäin poliisille? Hän saisi toisen antamat tiedot, joista toivottavasti oli jotain hyötyäkin, ja poliisi voisi sitten jälkikäteen etsiä henkilön. Sen ei luulisi olevan mahdotonta, sitähän poliisit tekivät. Ja kaikki olisivat loppujen lopuksi tyytyväisiä.
Paul pysäköi autonsa kadun varteen, nousi ulos ja lukitsi ovet. Rannekellon pimeässä hohtavat viisarit näyttivät kellon olevan viittä vaille yksitoista. Paul katsoi ympärilleen ja lähti sitten reippain askelin kävelemään kohti Streetbar '01:stä. Hän ei muistanut käyneensä täällä aikoihin, mutta tiesi kyllä paikan. Nora oli käynyt täällä aika usein. Päästyään tarpeeksi lähelle Paul näki, että baarin oven lähettyvillä seisoskeli lippalakkipäinen hahmo, arvatenkin mies. Miehellä oli jotain kädessään, ehkä kassi. Ympärillä oli niin pimeää, ja ainoa kunnon valaisin oli baarin oven edustalla oleva katulamppu, että oli vaikea nähdä kunnolla. "Paul?" miesääni kysyi. "Minä olen", Paul vastasi ja käveli miehen luokse valon alle. "Kävellään", mies sanoi ja lähti Paulin tulosuuntaan kauemmaksi baarista. "Hei! Eikö me ois voitu mennä tuonne?" Paul huudahti miehen perään baarin ovea osoittaen. "Mä en halua, että kukaan kiinnittää meihin huomiota. Haluut sä kuulla mitä tietoja mulla on sun siskosta vai et?" mies kysyi pysähtyen ja kääntyi uudestaan kohti Paulia. "Joo, haluan." Mies nyökkäsi, heilautti kädessään pitämänsä laukun olalleen ja viittasi kädellään Paulia seuraamaan. Paul lähti hetken emmittyään toisen perään.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 29, 2007 19:48:43 GMT 3
Miehet kävelivät peräkkäin, lippalakkimies edellä ja Paul muutaman metrin hänen takanaan, ehkä kymmenisen minuuttia. Lippalakkimies suuntasi askeleensa läheiseen puistoon, joka tähän aikaan illasta oli vähintäänkin autio. Katulamppujen valossa päivisin niin vilkas puisto, jossa pulut, sorsat, pikkulinnut ja oravatkin kerjäsivät päivisin ruokaa, koirat haistelivat jälkiä, lapset leikkivät ja lenkkeilijät juoksivat, näytti tähän aikaan yöstä Paulin mielestä aavemaiselta. Mies istahti yhdelle penkeistä ja laski kassinsa maahan.
Paul istahti toisen viereen penkille ja katsoi miestä kysyvästi. "Mitä halusit kertoa?" Mies otti lippalakin päästään, ja Paul näki ensimmäistä kertaa kunnolla hänen kasvonsa. Toisella oli lyhyt parransänki ja pyöreäsankaiset silmälasit. Paul yllättyi siitä, että vieras oli noinkin nuori, vain jonkun verran päälle kahdenkymmenen. Miehen hieman tukeva vartalo sai hänet vaikuttamaan vanhemmalta. 2Mä oon Sonny. Tai sillä nimellä Nora ties mut. Mutta ei sillä väliä. Me tavattiin kasvotusten vain kerran ja sekin jäi aika lyhkäiseksi. Se oli sinä iltana ku Nora kuoli. Me..." Paul keskeytti Sonnyn ennen kuin tämä ehti jatkaa yhtään pidemmälle. "Olitko paikalla kun Nora kuoli? Mitä näit?" Sonny pudisti päätään. "En mitään erityistä. Meillä oli sovittu tapaaminen siellä baarissa. Nora lähti pian, mä jäin vielä. Sit kuulu huutoa ja siitä alko kauhee sotku. Joku huusi palokuntaa ja toinen poliisia. Ihmisiä ryntäsi ulos katsomaan. Joku tuli takaisin sisään ja huusi, että kadulla on ruumis. Joku baarimikoista varmaan soitti kytät. Sieltä tuli ambulanssikin. Itse asiassa se tuli ensin, mut eihän ne mitään voineet tehdä. Mä häivyin ennen kyttien tuloa, ne ois tietty käskeneet kaikkien jäädä aloilleen ja kuulustelleet jokaista. Mä en halunnu, et multa kysellään mitään. Joku ois saattanu muistaa, et mä juttelin hetken Noran kanssa. Nyt kukaan tuskin muisti mua. Toivottavasti."
Paul kuunteli vaiti ja joukko kysymyksiä nousi hänen mieleensä. Hän esitti sen, joka oli päällimmäisenä. "Miksi sinä ja Nora tapasitte?" "Me vaihdettiin vähän tietoja. Me oltiin keskusteltu mailin ja chatin ja välillä kirjeidenki välityksellä. Mutta nyt piti vaihtaa valokuvia." "Mitä ihmeen valokuvia?" Sonny huokaisi ja katsoi Paulia arvioiden. "Mitä sä tiesit Noran puuhista? Sen opiskelijaelämän sivubisneksestä, jos vois sanoa." Paul pudisti ymmällään päätään ja katsoi Sonnya kummastuneena. Mitä hemmettiä toinen tarkoitti? Oliko Nora puuhaillut jotain peräti rikollista? "En mitään. Nora ei koskaan puhunut mistään sivubisneksistä." "Fiksu likka se Nora. Mitä harvempi ihminen siitä mitään tiesi, niin sen parempi. Se sanoi, ettei ollut puhunut edes parhaalle kaverilleen. Jollekin miehelle se oli kuulemma puhunut, mä oletin, et se tarkoitti sua." Paul ei ollut uskoa korviaan. Mitä enemmän Sonny asiaa selvitti, sitä enemmän Paul tunsi menevänsä sekaisin. Oliko Noralla ollut sittenkin joku mies? Sisko oli aina ollut hyvä salailemaan asioita, jo lapsenakin.
"Ehkä sit parasta, et mä aloitan alusta", Sonny totesi ja pyöritteli lippalakkia kädessään. "Tää voi olla vähän pitkä juttu kyl." "Kerro silti! Minä haluan kuulla ihan kaiken. Tai kaiken sen, mitä pystyt kertomaan. Haluan saada selvyyden tähän juttuun ja vaikuttaa siltä, että sinulla on jotain sanottavaa." Paul huomasi vaistomaisesti luottavansa tähän mieheen, jonka hän oli tavannut ensi kerran vasta vajaat puoli tuntia sitten. Tuskin vieras olisi sepitellyt tällaisia juttuja omasta päästään. Tai sitten täytyi olla jo todella pahasti häiriintynyt. Paul ei uskonut, että niin häiriintynyttä ihmistä voisi ollakaan. Hän keskittyi kuuntelemaan.
|
|
|
Post by ninyfa on Oct 8, 2007 19:00:43 GMT 3
"Nora oli tavallaan eräänlainen ilmiantaja. Tai se on varmaan väärä sana, mut anna kun mä selitän. Siel, missä Nora opiskeli, on yksi salaseura tai jotain sinnepäin. Sen tarkka nimitys on mullekin epäselvä, ku en mä tarkkaan tiedä, et mitä ne hommailee. Mut ilmeisesti se on joka tapauksessa jotain arkaluontoista toimintaa, ehkä jotain ihan oikeesti vaarallista, eikä mikään nörttien iltapäiväkerho, jossa vähän hakkeroidaan. Sen verran mä tiiän, et niiden toiminta liittyy netin käyttöön ja aseiden kanssa siin on kanssa jotain tekemistä. Mä luulen vähän, et ne suunnittelee jonkinlaisia iskuja, jotka ne aikoo kai toteuttaakin."
Paulin oli ensin vaikea käsittää kuulemaansa. Ihan kuin nyt oltaisiin siirrytty jonkin dekkarin sivuille. "Oletko tosiaan varma?" hänen oli pakko kysyä Sonnylta. Kysymys oli tietenkin tyhmä, ja se taisi näkyä nuoren miehen kasvoiltakin, mutta mitään parempaa hän ei tähän hätään keksinyt. "Kyl mä oon varma. Mul on jotain todisteitakin. Ja oli lisääkin, Noralla nimittäin, mut ne hävis sinä iltana ku Nora tapettiin. Mut mä luulen, et Noralla on joku kätkö, johon se jemmas löytämiään tietoja. Paitsi et se ei koskaan kertonut sitä mulle. Et sen suhteen ollaan umpikujassa." "Entä se mies, josta mainitsit? Voisiko hän tietää jotain?" Sonny kohautti olkapäitään vastatessaan: "Voi olla. Mut mä en tiedä, et kuka se on. Siis ei mitään hajua. Toisaalta jos mä haluisin turvallisen jemman papereille ja muille kamoille, ni hankkisin kotiin vaikka kassakaapin tai vastaavaa. Mut..." "Tallelokero!" Paul huudahti ja hyppäsi seisomaan. "Noran asunnossa oli minulle outo avain. Se voisi ehkä sopia johonkin tallelokeroon." Sonny nyökytteli, mutta hieman epävarmana. "On se tietty mahdollista. Mut täällä on aika monta pankkia. Mistä sä lähdet etsimään?" Paul istahti turhautuneena takaisin penkille ja potkaisi pikkukiviä jalallaan. "Olet oikeassa. Ei tule olemaan mikään helppo homma. Mutta hei, kerro lisää Noran roolista siinä salaseurassa."
Sonny oli hetken vaiti ennen kuin jatkoi: "Noran tarkoitus oli ilmoittautua mukaan sen seuran toimintaan ja hankkia sitä kautta tietoja. Hiton vaarallista, sanon mä, mut Nora piti päänsä. Ja sillä oli joku taho, joka kuulemma turvaisi sen selustan. Tavallaan kai siis sen työnantaja." "Tarkoitatko, että Nora soluttautui siihen seuraan hankkiakseen tietoja jollekulle kolmannelle taholle? Siis ei sinulle?" "Nii-in. Mä liityn tähän juttuun ihan toista kautta. Mun veli kuulu siihen seuraan aluks, mut sit ku se alko tajuta, et mitä ne oikeesti puuhaa, niin se erosi. Sen jälkeen Michael katosi. Poliisikaan ei oo löytänyt sitä. Ja täst on aikaa jo lähes vuosi." "Olen todella pahoillani. Alkaa vaikuttaa siltä, ettei Norallakaan ollut käsitystä siitä, minkä kanssa hän oli tekemisissä. Ja sen takia hän sai surmansa." Sonny jatkoi huokaisten: "Nora oli seuran alimmalla portaalla. Se on vissiin sellainen organisaatio, et ensin ollaan ulkorenkaassa ja vähitellen päästään enempi sisäpiiriin. Se vie tietty aikaa ja kaikki ei varmaan pääse koskaan. Mut näyttää siltä, et Nora sai selville jotain sellaista, mikä oli liian vaarallista." "Ja ne ovat oikeasti valmiita tappamaan! Miksei poliisi puutu asiaan? Pidätä niitä. Tai jotain", Paul huudahti. Sonny naurahti matalasti vastatessaan: "Just siks, et puuttuu todisteita. Ja niitä Noran oli tarkoitus hankkia. Ja mäkin oon yrittänyt tehdä sitä samaa hommaa, mut vähän eri kautta. Nyt tuntuu, et onneks oon ollu näkymättömissä. Muuten se kuollut voisin olla mä Noran sijasta. Helvetti." "Minä en silti tajua tätä. Eikö poliisi voisi itse soluttautua sinne?" "Sitä mäkin Noralta kysyin. Mut kuulemma ei. Soluttautujien pitää olla uskottavia."
Paul pudisti hämmentyneenä päätään. Nyt oli jo menetetty yhden ihmisen henki ja toinen oli kateissa. Ties kuinka moni muu oli jo joutunut kärsimään. "Onko sinulla sitten jotain todisteita? Sanoit, että olet itsekin kaivellut seuran toimintaa." Sonny penkoi laukkuaan ja otti esiin ruskean kirjekuoren. "Joo, mä sain nää Noralta sen kuoliniltana siellä baarissa."
|
|
|
Post by ninyfa on Oct 13, 2007 20:12:10 GMT 3
Paul tarttui hanakasti nuoremman miehen ojentamaan kirjekuoreen, muttei kuitenkaan aukaissut sitä. "Mitä täältä löytyy?" "Valokuvia. Noran mukaan niissä esiintyvät miehet oli niitä, joiden kanssa se oli keskustellu liittymisestään salaseuraan. Mut se ei ilmeisesti ollu ehtiny saada niistä vielä irti mitään enempää, niin mä asian tajusin. Noran oli tarkoitus tavata noita miehiä uudelleen tässä jonkun ajan päästä. Ehkä ne sai vihiä Noran puuhista ja...vaikee sanoa." Paul repäisi kuoren auki ja tuijotti kahta valokuvaa, joissa esiintyi kolme ehkä vähän yli kolmekymppistä miestä. Toisessa kuvassa oli kaksi heistä istumassa pöydän ääressä edessään jotain papereita ja toisessa oli yksi mies, joka istui läppäri sylissään. Ihan tavallisen näköisiä miehiä. "Ja sinä et tiedä heistä sen enempää?" Sonny pudisti päätään sanoessaan: "Nora ei syystä tai toisesta selittänyt tarkemmin siinä mailissaan, jonka hän mulle lähetti. Mä taas annoin Noralle yhden kuvan, jonka mä löysin aikoinani broidin tavaroista sen jälkeen, kun se katos. Se kuva tietty hävis Noran laukusta sinä murhailtana." "Kai sinulla on siitä kopio?" Paul kysäisi pyöritellen valokuvia kädessään. "Tietty! Sä voit saada noi ja mä hommaan sulle kopion siitä kuvasta. Tajusin vast noita kuvia verrattuani, et niissä kaikissa esiintyy yks sama mies. Tosin siinä broidin peruja olevassa kuvassa se on vähä eri näkönen. Mut tunnistettavis kyl."
Paul sujautti valokuvat takaisin kirjekuoreen. "Täytyy miettiä, että mitä tästä eteenpäin. Sinusta on joka tapauksessa ollut apua, vaikka tässä on jäänyt paljon avoimia kysymyksiä." "Joo, ja tais tulla sulle aika paljon kaikkee uutta. Nora osasi salata asioita aika hyvin." "Totta. Valitettavasti, sillä jos hän ei olisi ollut niin itsepäinen ja päättäväinen, niin...No, sitä taitaa olla turha jossitella." Sonny kaivoi laukustaan paperia ja kynän ja kirjoitti siihen jotain. Sitten hän ojensi paperinpalan Paulille. "Toi on mun mailiosoite. Tai siis yks niistä. Mut ton pitäis olla turvallinen. Ilmoitan sulle, jos alan epäillä muuta. Mä oon valmis auttamaan sua, jos sä alat penkoa tätä. Et homma etenis. Oon sen Noralle velkaa. Mut varoitan! Jos haluut mennä kyttien puheille, ni mua ei sit missään nimes saa mainita. Mä en...tota...pidä niistä." Paul työnsi paperinpalan taskuunsa ja nousi seisomaan. "Selvä juttu. En yhdistä sinua ja poliisia." "Yks juttu viel! Jos sul ei viel oo, ni hommaa nyt joku, tai mieluusti useampi, mailiosoite, joita käytät. Ja vaihtele niitä. Älä missään nimes lähetä mulle mitään esim. töistäs. Ja kannattaa käyttää jotain vaikka kirjaston konetta, jos sul on siihen mahdollisuus. Ihan vaan vinkkinä." "Kiitos. En olisikaan tullut ajatelleeksi. Pidetään yhteyttä", Paul totesi ja kätteli Sonnya. "Joo, muista olla varovainen. Tää ei oo mikään leikin asia, ku tähän hommaan rupee menemään syvemmälle. Sen mä oon huomannu." Paul nyökkäsi ja lähti kävelemään. Autolle, jonka hän oli jättänyt baarin lähettyville, oli melkoisesti matkaa ja kello näytti jo vaikka mitä.
|
|
|
Post by ninyfa on Oct 20, 2007 13:57:45 GMT 3
Vasta sunnuntai-iltana Paul päätti ottaa siskon asunnolta löytämänsä avaimen puheeksi Lauran kanssa. Hän ei ollut vielä puhunut mitään tapaamisestaan Sonnyn kanssa, mutta oli kyllä harkinnut asiaa. Ehkä kannattaisi kuitenkin ainakin toistaiseksi vaieta. Hän ei halunnut turhaan huolestuttaa Lauraa.
Katie oli mennyt nukkumaan, ja Laura istuskeli sohvalla ratkoen jotain ristisanaa. Tv oli auki, sieltä taisi tulla "Selviytyjät". Paul oli kyllästynyt tosi-tv –ohjelmiin, niitä oli viime aikoina suollettu tv:stä ihan liikaa. Niin turhaa. Laurakaan ei näyttänyt suuremmin keskittyvän ohjelmaan, joten Paul istahti vaimonsa viereen ja laski Noran luota ottamansa avaimen ristisanalehdelle Lauran silmien eteen. "Mihin tällainen avain voisi sinun mielestäni sopia?" Laura otti avaimen käteensä ja käänteli sitä hetken. "Jaa-a. Siinä ei ole mitään tunnistettakaan. Ehkä tämä voisi olla esim. pukukaapin avain. Mistä sinä tämän olet hommannut?" "Löysin sen Noran kämpältä kun kävin siellä tässä aiemmin. En muistanut nähneeni tätä aiemmin, joten se jäi vaivaamaan." Lauraa hymyilytti. "Tuskinpa Nora kaikkia muitakaan tavaroitaan sinulle esitteli. Joku yksityisyys pitää sentään olla, vaikka ollaankin sisaruksia." Paul naurahti: "Olet oikeassa. Alanko kuulostaa jo vainoharhaiselta? Mutta mitä luulet, voisiko se sopia vaikka johonkin tallelokeroon?" Laura kohautti olkapäitään ja pudotti avaimen miehensä kämmenelle. "Onhan se mahdollista. Mitä Nora sellaisella... Hei, hetkinen! Nora kyseli minulta joskus jotain pankeista. Hän halusi muistaakseni tietää joidenkin pankkikonttorien osoitteita." "Ja?" Paul penäsi jatkoa. "Annoin Citybankin osoitteen. Se kun on siinä työpaikan lähellä, ni tuli ekana mieleen." "Loistavaa! Ehkä Nora kävi siellä ja hankki lokeron. Käyn viikolla joku päivä kyselemässä." "Hmm. Kuinkakohan tarkkoja ne ovat siellä? Tuli vain mieleen, että voi olla, että sinne tallelokeroon pääsee vain sen omistaja tai sitten joku muu ehkä valtakirjan avulla." "Mutta tässähän on kuolintapaus! Siellä lokerossahan voi olla vaikka mitä." "Ei kai nyt sentään ihan mitä vaan. Mutta tulin kyllä uteliaaksi. Kannattaa sinun ainakin yrittää." "No joo, ilman muuta."
|
|
|
Post by ninyfa on Oct 28, 2007 14:38:10 GMT 3
Citybankin rakennus kohosi hänen edessään korkeuksiin. Paul oli itsekin kulkenut pankin ohi lukemattomia kertoja, olihan se näinkin lähellä keskustaa, mutta ei ollut aiemmin kiinnittänyt siihen erityisempää huomiota. Hänen tilinsä olivat toisessa pankissa. Mutta Nora oli toivon mukaan asioinut täällä ja vuokrannut tallelokeron, jonka sisältöä saattoi vain arvailla.
Aulassa oli useampikin tiski, jonka takana työskenteli siisteihin tummiin pukuihin sonnustautuneita virkailijoita, sekä miehiä että naisia. Odotustuoleilla istui ehkä kymmenkunta ihmistä jonottamassa vuoroaan tiskille. Paul harppoi vuoronumeroautomaatin luokse ja silmäili sinisiä nappeja, joiden jokaisen vieressä oli tekstilaatta. Toiseksi alimman nappulan kohdalla luki "tallelokerot". Paul painoi nappia ja kone sylkäisi hänelle numerolapun, 495. Repäistyään lapun käteensä Paul kääntyi silmäilemään tiskejä tarkemmin ja huomasi, että yhden tiskin yläpuolella olevassa taulussa luki suurin kirjaimin "tallelokeroasiakkaat". Tekstin vieressä vilkkui harvakseltaan numero 493. Tiskillä näyttikin juuri asioivan takaapäin katsottuna vanhempi harmaahiuksinen herra, joka siis oli asiakas numero 493. Paulia ennen oli vain yksi asiakas. Hyvä juttu. Paul suuntasi kulkunsa tuolirivin luokse ja istahti vapaalle tuolille. Lähellä istui lihavahko nainen, joka näytti näpyttelevän tekstiviestiä. Paul nappasi käteensä pöydän kulmalla olevan pankin esitteen ja alkoi selailla sitä.
Mikäli sisko oli noudattanut Lauralta saamaansa neuvoa, niin hän oli tosiaan hankkinut täältä tallelokeron. Paul ei muistanut Noran koskaan puhuneen mistään asiapapereista tai muusta vastaavasta, joka olisi niin arvokasta, että se pitäisi säilyttää pankin tallelokerossa. Juuri siksi hän luuli uskovansa, että jos täältä todellakin löytyisi lokero Noran nimellä, niin sen sisältö liittyisi tavalla tai toisella Sonnyn mainitsemaan salaseuraan ja sitä kautta Noran kuolemaan. Silloinhan lokeron sisältö, oli se sitten mitä tahansa, voisi olla hyvinkin ratkaisevassa roolissa.
Lihava nainen sujautti kännykän käsilaukkuunsa ja nousi tuolilta, kun valotaululle vaihtui numero 494. Paul selasi pankin esitteen loppuun ja laittoi sen takaisin pöydälle. Esitteessä ei puhuttu mitään tallelokeroista, siinä keskityttiin vakuuttamaan lukijalle, että Citybank pystyi tarjoamaan edullista lainaa, olipa kyseessä sitten tarve hankkia uusi asunto tai keittiöremontti. Äkkiä Paulin kännykkä piippasi viestin merkiksi. Henry kyseli, lähtisikö hän tänä iltana töiden jälkeen lenkille. "Ei oo käyty taas vähään aikaan ja mun kunto alkaa rapistua. Sä oot sen verran hyvä kirittäjä. Mitäs sanot?" Paulin huulille nousi hymy. Totta kai hän lähtisi. Hän vastasi lyhyesti viestiin ja ehdotti, että he näkisivät viideltä tutulla paikalla. Sitten valotaululle vaihtuikin jo numero 495, Paul pomppasi pystyyn ja käveli tiskille.
Virkailija oli arviolta nelikymppinen nainen, jolla oli muodikkaat ohutsankaiset silmälasit ja korvissa pitkät, riippuvat korvakorut. "Päivää, kuinka voin auttaa?" virkailija kysyi ystävällisesti ennen kuin Paul ehti kunnolla istua upottavaan tuoliin. "Päivää. En ole aivan varma, olenko tullut oikeaan pankkiin ja jos olen, niin miten asia siitä etenee", Paul aloitti ja kaivoi takkinsa taskusta Noran luota löytämänsä avaimen. "Onko tämä teidän pankkinne tallelokeron avain?" Virkailija otti ojennetun avaimen vastaan, eikä hänen tarvinnut katsoa sitä kovin kauaa ennen kuin Paul sai vastauksen. "Kyllä on." "Hienoa! Tämä on pitkähkö juttu, joten ehkä parasta, että aloitan alusta. Tämä avain ei nimittäin ole minun vaan sisareni...", Paul aloitti.
|
|
|
Post by ninyfa on Nov 4, 2007 15:23:57 GMT 3
Virkailijan ilme muuttui ystävällisestä hymystä myötätuntoiseksi ja aidosti surulliseksi sen jälkeen kun Paul oli päässyt kertomuksensa loppuun. Hän ei periaatteessa pitänyt valehtelusta, mutta toisinaan valkoinen valhe tai totuuden jonkinasteinen muuntelu tuli ehdottomasti kysymykseen. Niin kuin nytkin. Ei takuulla ollut viisasta kertoa, että Nora oli kuollut hieman hämärässä paikassa ja sitäkin hämärämmissä olosuhteissa sotkeuduttuaan johonkin mitä ilmeisimmin laittomaan, vaikka hänelle olikin ollut hyvä tarkoitus. Autokolari oli neutraalimpi kuolinsyy, eikä herättänyt kysymyksiä. Virkailija otti osaa Noran kuoleman johdosta ja kertoi, että hänen kummitätinsä oli niinikään menehtynyt onnettomuudessa viitisen vuotta sitten. Paul pahoitteli vilpittömästi tapahtunutta ja pyrki sitten kääntämään keskustelun varsinaiseen asiaan.
"Tarkoituksenani olisi tyhjentää sisareni vuokraama tallelokero ja ottaa hänen sinne jättämänsä tärkeät asiapaperit itselleni säilytettäväksi", Paul selitti ja pyöritteli tallelokeron avainta kädessään. Virkailija nyökkäsi ja kääntyi näyttöpäätteen puoleen. "Pieni hetki. Minun on pyydettävä allekirjoitus muutamaan paperiin." "Ilman muuta", Paul sanoi ja huokaisi helpottuneena. "Periaatteessahan vain tallelokeron omistajalla tai hänen valtuuttamallaan henkilöllä on oikeus käydä lokerolla. Pankkimme on näissä asioissa erittäin tarkka, sillä pyrimme kaikin mahdollisin tavoin suojelemaan asiakkaidemme omaisuutta", virkailija selitti samalla kun painoi nappia, ja tulostin sylkäisi muutaman paperin pöydälle. "Tietenkin, ymmärrän asian vallan hyvin. Siksi tulinkin tänne selvittääkseni, miten tällaisessa tilanteessa menetellään." "Nyt kun on kyseessä kuolintapaus, niin asia hieman muuttuu. Ja te olette sentään lähiomainen. Täyttäisittekö nämä? Pyytäisin myös allekirjoituksen tuohon ja tuohon", virkailija sanoi ja ojensi Paulille kaksi lomaketta ja kuulakärkikynän.
Paul silmäili lomakkeen nopeasti läpi ja ruksasi tarvittavat kohdat. Hän allekirjoitti viivoilla nimensä ja kaivoi taskustaan ajokortin, jotta virkailija voisi vahvistaa hänen henkilöllisyytensä. Nainen vilkaisi kuvallista korttia vain pikaisesti ja ruksasi lomakkeeseen. "Toinen näistä jää pankille, toisen saatte te. Haluatteko lakkauttaa tallelokeron nyt heti vai käyttekö ensin tarkistamassa sisällön ja päätätte sitten, josko kuitenkin jätätte jotakin säilytettäväksi tänne?" Paul mietti asiaa hetken ja tuli siihen tulokseen, että olisi ensin parasta tarkistaa lokeron sisältö. "Katson ensin sisällön ja palaan asiaan sen jälkeen." "Hienoa. Pieni hetki, niin pyydän apulaisen paikalle. Hän vie teidät holviin." Virkailija soitti puhelimella jonnekin ja ilmoitti tiskin numeron. Ei kestänyt montakaan minuuttia kun virkailijan selän taakse ilmestyi nuori mies. "Ken saattaa teidät holviin. Jos haluatte lakkauttaa lokeron, voitte asioida alakerrassa olevan virkailijan kanssa." Paul nousi upottavasta tuolista ja taitteli allekirjoittamansa lomakkeen taskuunsa. "Tätä tietä, olkaa hyvä", nuori mies viittasi ja avasi tiskin vieressä olevan portin Paulille valmiiksi. "Kiitos teille", Paul totesi virkailijalle ja lähti Kenin perään.
Ken johdatti Paulin tiskien lomitse hissin luokse, joka vei heidät jonnekin maan alle. "Tännepäin", Ken opasti hissin ovien avauduttua ja lähti johdattamaan Paulia kohti ovea, jossa luki "Asiakkaiden tallelokerot". Paul käveli perässä ja lopulta he tulivat pienehköön huoneeseen, jossa oli kaksi nahkaista sohvaa ja seinällä muutama maisemamaalaus. Tiskin takana istui vanhempi mieshenkilö, joka luki selvästikin jotain urheilulehteä. Hän sulki lehden heidän tullessaan ja sammutti kohdevalon, joka oli pöydällä. "Perillä ollaan", Ken totesi ja viittasi kädellään kohti suljettua ovea. "Tallelokerot ovat tuolla." "Kiitos", Paul töksäytti ja kääntyi tiskin takana olevan miehen puoleen. "Antakaa tallelokeronne avain, olkaa hyvä, niin katsomme, mikä numero lokerossanne on. Ellette muista sitä ulkoa", virkailija aloitti ja lisäsi vielä: "Useimmat eivät muista." "No enpä kyllä minäkään", Paul naurahti ja ojensi avaimen miehelle. Virkailija laittoi sen pieneen laitteeseen, joka piippasi hetken kuluttua. "1012. Se on käytävän oikealla puolella, seuratkaa katossa olevia opasteita. Seinänvierustoilla on pöytiä, jos tarvitsette sellaista. Matkapuhelimen voitte pitää, mutta huomautan, että se ei toimi holvissa. Muistakaa ottaa avain mukaan tullessanne pois." "Kiitos", Paul sanoi ottaessaan avaimen takaisin mieheltä. Hän pääsi ovesta sisään virkailijan avatessa sen jälleen jostain nappulasta ja astui sisälle varsinaiseen holviin. Tallelokeroita näytti olevan aivan valtavasti.
|
|
|
Post by ninyfa on Nov 10, 2007 15:21:32 GMT 3
Paul löysi oikean tallelokeron kuitenkin suhteellisen helposti ja avasi sen avaimella. Lokero oli aika tilava, mutta siellä ei ollut paljoakaan tavaraa. Suljettu matkapuhelin, kaupungin kartta, joka oli taiteltu kokoon, ja kovakantinen pieni kirja, joka oli varmaan puhelinmuistoa tai muistivihko. Paul jätti matkapuhelimen toistaiseksi rauhaan, mutta otti kartan ja kirjan käteensä ja istahti seinänvierustalla olevalle tuolille katsoakseen niitä tarkemmin. Karttaan oli ympyröity punaisella tussilla koko joukko kohtia, joissa Paul ei näin äkkiseltään nähnyt mitään yhdistävää tekijää. Pieni kirja osoittautui muistioksi, jossa oli ihmisten nimiä - tosin vain etunimiä - puhelinnumeroita ja ilmeisesti sovittujen tapaamisten paikkoja ja kelloaikoja. Käsiala ei kuitenkaan ollut Noran. Paul sulki ymmällään kirjan, taitteli avaamansa kartan kokoon ja sulloi ne sekä lokerosta ottamansa matkapuhelimen kassiinsa. Eipähän tästä ollut paljoakaan apua. Hän oli toivonut, että sisko olisi jättänyt lokeroon vaikka jonkinlaisia vihjeitä. Ihan siltä varalta, että joku muu kuin hän itse joskus avaisi lokeron ja tarvitsisi sellaisia. Mutta kun ei niin ei.
Paul oli sulkemassa lokeroa, kun hän huomasi, että siellä oli sittenkin vielä jotain. Käyntikortti. Paul noukki kortin lokerosta ja huomasi hämmästyksekseen, että se oli jonkun sähköfirman työntekijän kortti. Etupuolella oli kuva miehestä ja vieressä nimi Tim Webster. Firman nimi näytti olevan Webster & pojat. Kortissa oli lisäksi yhteystiedot ja motto: "Laatutyötä Sinulle!" Paul käänsi kortin ympäri ja yllättyi vielä enemmän huomatessaan, että Nora oli kirjoittanut kortin takapuolelle sanat: kylmäkellari, ylähylly. Ihmeissään Paul työnsi kortin housujensa taskuun ja sulki tallelokeron. Olihan Noran talossa kylmäkellari, sinne Nora oli vielä tänäkin syksynä säilönyt mummolta saatuja hilloja. Ehkä sekin pitäisi käydä tarkistamassa.
Kävellessään ulos holvista Paul päätti, että hän pitäisi lokeron vielä toistaiseksi. Saattaisihan tulla sellainen tilanne, että jotain takuulla turvallista säilytyspaikkaa vielä tarvittaisiin. Oven ulkopuolella istuva virkailija oli uppoutunut jälleen lukemaansa lehteen ja tuskin vilkaisi Paulia, kun hän poistui paikalta ja astui hissiin noustakseen takaisin maan pinnalle. Paul vilkaisi kelloaan astuessaan hissistä pankin aulaan. Hän ehtisi hyvin vielä takaisin töihin.
|
|
|
Post by ninyfa on Nov 25, 2007 19:47:36 GMT 3
Talonyhtiön kylmäkellariin mentiin pitkän käytävän varrella olevasta ovesta. Samalta käytävältä pääsi myös ainakin pyörävarastoon, sähköpääkeskukseen ja niin edelleen. Paulia kiinnosti kuitenkin vain kylmäkellarin ovi. Hän sytytti valot käytävään ja lähti harppomaan sitä pitkin etsien kylmäkellarin ovea. Se tulikin vastaan käytävän vasemmalla puolella. Paul kaivoi taskustaan siskon asunnon avaimen ja aukaisi oven. Kellarissa oli ehkä parin- tai kolmenkymmenen asunnon komerot vierekkäin, suurimmassa osassa ovessa riippui lukko, joka tarkoitti mitä ilmeisimmin sitä, että komerot olivat käytössä.
Paul ei muistanut tarkalleen, missä päin Noran komero oli, joten hän seurasi ovissa olevia asunnon numeroita ja löysikin pian etsimänsä. Ennen kuin aukaisi oven, hän kaivoi vielä taskustaan pankin tallelokerosta löytämänsä käyntikortin ja pyöritteli sitä kädessään. "Kylmäkellari, ylähylly". Niin sisko oli omakätisesti kirjoittanut kortin kääntöpuolelle. Mitäköhän se mahtoi tarkoittaa? Hämmentyneenä ja hieman jännittyneenä Paul aukaisi komeron lukon. Onneksi sisko oli pian taloon muutettuaan hankkinut – niin kuin monet muutkin asukkaat silloin – sellaisen avaimen, että sillä pystyi pääsemään myös talonyhtiön yleisiin tiloihin ja niin ikään sama avain sopi sekä kylmä- että lämpökellarin ovien lukkoihin. Paul ei edes halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, että hän olisi joutunut vääntämään auki jokaisen lukon erikseen tai hommaamaan talonmiehen paikalle. Hyvä siis näin.
Komeron hyllyillä oli siistissä riveissä hillopurkkeja ja lisäksi lattialla tyhjä pahvilaatikko. Kaiken kaikkiaan komerossa oli hyvin vähän tavaraa, eikä ylähyllyillä näyttänyt olevan mitään. Paul huomasi sydämensä hakkaavan melko lailla, kun hän kurottautui varpailleen yltääkseen ylimmälle hyllylle ja haroi käsillään. Melkein heti hänen kätensä osui johonkin kovaan ja kylmään. Paul veti esineen näkyviin hyllyn reunalle ja pudotti sen hämmästyksissään saman tien reunan yli betonilattialle niin että kuului kilahdus. Hän oli pitänyt hyppysissään pientä käsiasetta.
Paul kompuroi taaksepäin ja joutui ottamaan kiinni komeron avonaisesti ovesta ettei olisi sotkeentunut omiin jalkoihinsa. Häneltä pääsi älähdys. Lattialla hänen edessään oli todellakin pieni ase, joka mahtuisi vaivattomasti varsin pieneenkin laukkuun tai esimerkiksi pusakan taskuun. Paul ei juurikaan tuntenut aseita, eikä hän ollut pitänyt sellaista kädessään armeija-aikojen jälkeen, mutta hänellä oli niistä kyllä omat käsityksensä. Miten saattoi olla mahdollista, että Nora oli hommannut sellaisen itselleen? Ja mitä tarkoitusta varten? Ja miksi asetta oli pitänyt säilyttää täällä? Kysymykset pulpahtelivat väkisinkin mieleen, mutta hän ei osannut vastata niihin.
Hetken asetta hämmästeltyään Paul kumartui poimimaan sen lattialta ja havaitsi sen yllättävän kevyeksi. Hän käänteli asetta käsissään ja huomasi, ettei siinä ollut lipasta. Ase oli onneksi tällä haavaa vaaraton. Laskettuaan aseen uudestaan lattialle Paul kurottautui uudelleen varpailleen ja haroi komeron ylintä hyllyä, mutta siellä ei tuntunut olevan mitään muuta. Onneksi, hän ei todellakaan halunnut löytää enää uusia tämäntapaisia yllätyksiä. Lievää inhoa tuntien Paul pisti aseen päällystakkinsa taskuun, sulki komeron oven ja poistui kellarista. Pää yhä sekavana hän lähti kiipeämään rappusia takaisin Noran asuntoon.
|
|