|
Post by spyrre on Sept 14, 2021 22:37:17 GMT 3
Sub: Parantajan majan luokse oli kerääntynyt muutama kyläläinen Akelan etsiessä turhaan käärmettä. Väki oli eittämättä huomannut, millaisella kiireellä kaksikko oli aikaisemmin rynnistänyt sisään - ja huhut äskeisestä välikohtauksesta vangin kanssa varmasti kiersivät jo. Kourallinen väkeä seisoskeli supisemassa keskenään ja odottamassa kuumeisesti, että saisivat tietää enemmän tapahtuneesta - mihin paikalle asteleva sarvipäinen nainen oli omiaan. "Mitä tapahtuu? Loukkaantuiko joku? Miksi hän surmasi sen miehen!?" väki vaati ja tungeksi lähemmäs Akelaa.
Jossakin kaukana joku toinen vavahti ja haukkoi henkeään, kun tietoisuus palasi hänen ruumiiseensa. Hän hymyili ilotonta ja myrkyllistä hymyä. Tämä kaikki oli aivan liian helppoa.
Spyrre: Akela ei ollut ehtinyt pohtia paljoakaan muita kuin välittömästi käsillä olevia asioita, eikä ollut myöskään laittanut merkille herättämäänsä huomiota ennen kuin lähes törmäsi joukkoon huolestuneita kyläläisiä. Hengästynyt ja villikatseinen nainen hätkähti mutta seisahtui vastahakoisesti joutuessaan vastakkain väen sekä tämän kysymysten kanssa. Hän ähkäisi ja astahti kauemmas huolestuneesta tungoksesta mutta ei löytänyt samantien reittiä tämän ohikaan. Katse kävi kireästi majassa näiden takana mutta... kaiketi oli ymmärrettävää miksi väki halusi tietää. Hänellä ei vain olisi ollut hermoja tähän, varsinkaan nyt. "Me... Emme me muuten, mutta se vanki... hyökkäsi ensin! Se oli noiduttu, ja... Tarash on nyt parantajalla" hän selitti silti kiireesti parhaansa mukaan. "Jos näette jotain outoa jossain, niin... varokaa, ja tulkaa kertomaan minulle! Mitä tahansa, tai varsinkin... outoja käärmeitä! Minä... minun pitää mennä nyt!" Akela viimeisteli heilauttaen kättään varoittavasti ympärilleen ennen kuin alkoi puskea jälleen vaativasti eteenpäin. Hän ei ollut löytänyt mitä oli etsinyt, eikä hänestä välttämättä olisi erityisesti apua... mutta kaiketi sarvekas nainen oli silti päättänyt haluavansa pitämään tilannetta silmällä. Pahat aavistukset kutittivat vieläkin hänen takaraivossaan ja epäluuloinen eläin paljasteli hampaitaan pinnan alla. Näiden noitatemppujen tekijä oli jossakin ja hän paloi halua etsiä tämän käsiinsä.... varsinkin tämän jälkeen mitä epäilemättä tämän lähettämä luonnoton käärme oli tehnyt.
Sub: Väki pälyili Akelaa kummissaan, kun nainen selitti jotakin epäselkeää ja outoa äskeisestä. Kukaan ei kuitenkaan tohtinut estellä tai odotuttaa häntä, vaan sivustakatsojat jäivät vain tähyämään hänen peräänsä tai vaihtamaan kummeksuvia katseita.
Majan sisällä parantaja työskenteli täyttä päätä. Hän sekoitti rohtoja keskenään ja hämmensi jotakin tulella, mutta loi Akelaan kuitenki nopean katseen kun hän palasi sisälle. "Onko sinulla se käärme? Pian nyt, minun pitää tietää millainen se oli, jotta tiedän mitä odottaa", nainen tokaisi keskeyttämättä toimiaan.
Tarash makasi siinä, mihin Akela oli hänet auttanutkin. Mies kohotti kyllä katseensa häntä kohti, mutta oli selvää, että myrkky vaikutti nopeasti; hänen pronssinen ihonsa oli muuttunut tuhkanharmaaksi ja hänen katseensa oli epätarkka ja harhaileva. Hän ei sanonut mitään. Tuskaisesta ilmeestä päätellen se olisi vaatinut paljon ponnisteluita muutenkin.
Spyrre: Akela jätti nopeasti epätietoiset katseet taakseen ja porhalsi takaisin majaan, tuskin taakseen katsomatta. Oli kuin nainen olisi pelännyt että soturi heittäisi henkensä sillä hetkellä kun tälle kääntäisi selkänsä mutta kun hän kiskaisi vuodan uudemman kerran sivuun, näytti siltä että näin ei sentään ollut vielä käynyt.... vaikkakin myrkyn vaikutus näinkin lyhyessä ajassa oli silminnähtävä. Havainto sai kylmän väreen hänen niskaansa ja nainen kiirehti sisälle, voiden silti luoda vain tukalan katseen käärmettä tivaavaan parantajaan. "En... löytänyt sitä enää. Tai mitään niistä. Ne olivat vain... kadonneet. Ne olivat varmasti noiduttuja, jollain tavalla." hän vastasi ähkäisten. Oranssi katse oli silti palannut entistä huolestuneempana huteranoloiseen Tarashiin ja nainen astui varovaisesti lähemmäs. "...pirut, mitä se otus teki! Voithan silti auttaa?" Nainen ähkäisi kirouksen, kumartuen sitten lähemmäs miestä. "Tarash? Olethan tajuissasi? Saat pian jotakin lääkettä!"
Sub: Akelan uutiset eivät selvästikään olleet tervetulleita. Parantajan kasvoilla kareili huoeln varjo, mutta hän jatkoi toimiaan. "Kaikki käärmeet ovat noiduttuja. Mutta jos en tiedä mikä käärme se oli, en voi kuin yrittää parhaani. Hän on suuri mies, kukaties hän selviää", nainen vastasi lopulta. Hän selvästi valitsi sanansa tarkkaan. "... sinuna en silti odottaisi liikoja", hän lisäsi kuitenkin lopulta, vaikka selvästi epäröi hetken.
Tarash ei varsinaisesti hätkähtänyt Akelan puhuessa hänelle, mutta hän näytti silti valpastuvan. Hänen katseensa tarkentui hetkeksi ja hän katsoi naista, ennen kuin nyökkäsi. "... en ole menossa minnekään", hän vastasi tyyneen sävyyn. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiseikkaa, että sanojen muodostaminen oli hänelle selvästi työlästä. "Tein... virheen. Nyt maksan siitä", hän mutisi ja jäi tuijottamaan jonnekin majan kattoa kohti.
Spyrre: Akelan varovainenkin toiveikkuus ei herättänyt varsinaisesti vastakaikua kenessäkään muussa. Sarvekas nainen heitti katseen olkansa yli parantajan suuntaan ja hän kiristi leukaansa tämän sanoille. Ajatus rehellisesti kylmäsi, mutta hän pudisti tälle päätään. "Pirut! Kyllä hän selviää! Hän on vahva, ja se oli vain yksi käärme! Hän on selvinnyt varmasti pahemmastakin!" Akela töksäytti ärhäkästi. Hän ei suostunut hyväksymään tällaista, ei näin helposti. Tarashin tapailema mutistu vastaus oli tyyni mutta käänsi silti hänen huomionsa nopeasti mieheen. Naisen arpisille kasvoille nousi tukala ilme mutta sekin työnnettiin nopeasti sivuun. "Uskallakin antaa periksi! Paranet kyllä!" hän tokaisi vastaukseksi, vetäen kuitenkin henkeä. ".... minä päästin sen otuksen pakoon. Jos... onko jotain, mitä voin tehdä? Tarvitsetko jotain? Miten tällaista hoidetaan? Entä tietäjät? Haenko hänet apuun?" Nainen laski hetkeksi katseensa, mutta nosti sen sitten pian, heittäen kysyvän katseen parantajan suuntaan. Hänellä ei rehellisesti ollut aavistustakaan tällaisista asioista...
Sub: Tarash ei vastannut Akelan sanoihin. Sillä, mitä mieltä hän oli, tai mitä hän saattoi sanoa, ei lopulta ollut väliä. Hän elisi tai kuolisi siitä huolimatta. Yuddakin soturi ei pelännyt kuolemaansa tai anellut sen edessä. "Tämä vaatii aikaa. En pysty sanomaan mitään tästä tähän hätään. Minun on katsottava, miten rohtoni vaikuttavat", parantaja vastasi ja astui lähemmäs saviastian kanssa. Hän kumartui Tarashia kohti. "Tämä auttaa kipuun ja saa aikaan parantavan unen. Juo", nainen totesi ja kohotti asiaa Tarashin huulille.
Äkkiä Tarash tarrasi kiinni parantajan ranteesta ja pakotti käden ja astian kauemmas itsestään. Hän loi Akelaan terävän ja tiukan katseen, joka vaati varmasti hänen kaikki voimansa. "Älä... tee mitään hätäistä. Älä lähde kylästä", mies pihahti määrätietoisesti, tuijottaen Akelaa samalla sinnikkäästi. Hän tiesi kyllä miten nainen ajatteli, jopa tässä tilassa.
Lopulta soturi päästi irti kädestä ja salli parantajan kaataa kitkerän liemensä hänen kurkustaan alas. Hän vaipui vaitonaisesti takaisin makuulle.
Spyrre: Yritti miten yritti, Akelan itsepäisyydessä oli varsin epätoivoinen sävy. Arpinen vathar pälyili vuoroin huonokuntoista soturia ja vuoroin rohtonsa kanssa työskentelevää parantajaa, saamatta tukea toivoonsa kummaltakaan suunnalta. Tarash tuntui lähes hyväksyneen tilanteen päätyi se mille tolalle tahansa, ja se sai hänet kuohumaan entisestään. Hän vastasi tukalasti tämän vaiteliaaseen katseeseen ristiriitaisin tuntemuksin, mutta teki silti tilaa kun parantajanainen astui lähemmäs. Lääke jota tämä kantoi löyhkäsi, mutta kukaan tuskin saattoi valittaa siitä nyt. Hän ei voinut muuta kuin jäädä seuraamaan vierestä, kireänä ja turhautuneena. Kun Tarash kuitenkin tarrasi naisen käteen ja käänsi katseensa, Akela säpsähti yllättyneenä. Oli kuin soturi olisi puolihoureissaankin aavistanut jotain... ainakin tiukka katse sai sarvekkaan naisen kiristymään ja luimistumaan. Hänen sisällään kuohui eikä sillä ollut mitään tietä ulos nyt... Akela epäröi, mutta sihahti sitten. "...hyvä. En tietenkään. En tee mitään tarpeetonta. Lepää nyt vain, minä... vahdin. En usko että niitä otuksia on enempää, mutta pidän teitä molempia silmällä" nainen ähkäisi lopulta. Ääni oli aavistuksen latistunut vaikkakin oranssi katse oli määrätietoinen. Hän seurasi itsekin vaiteliaana kun parantaja viimein teki tehtävänsä. Akela veti henkeä ja heitettyään vielä epämääräisen katseen olkansa yli jonnekin hän astahti seinän vierelle ja istui. Näytti siltä ettei hän ollut aikeissa mennä mihinkään vaan todellakin jäädä vahtiin.
Sub: Tarash tuntui vajoavan tiedottomuuteen nopeasti sen jälkeen, kun juoma oli kaadettu hänen kurkustaan. Joko se oli vahvaa, tai sitten hän salli itsensä vaipua tajuttomaksi myrkyn edessä. Joka tapauksessa hän makasi liikkumatta ja puhumatta samalla, kun parantaja jatkoi toimiaan ja sekoitti jo toista juomaa. Nainen tosin keskeytti toimensa hetkeksi ja vilkaisi paikoilleen jäänyttä Akelaa hankalasti. "... ei se tuijottamalla muutu. Sinun olisi parempi mennä pois jaloista, teen kyllä parhaani hänen eteensä. Olisi edelleen paras jos löytäisit sen käärmeen", nainen huomautti toimiensa lomasta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan aikeissa pakottaa toista pois.
Ulkoa kantautui useita epätietoisia ja hämmentyneitä ääniä. Niiden joukossa oli eräs nuori ja erityisen kärkevä, joka vaati tuttuun sävyyn saada tietää joltakin paikalla olevista, mitä oikein oli meneillään. Esra oli ilmeisesti vihdoin saanut tietää äskeisestä välikohtauksesta ja tilanteesta...
Spyrre: Akela ei voinut kuin seurata kireän hiljaisuuden vallassa kun soturi vajosi tajuttomuuteen. Hän ei tiennyt oliko se hyvä merkki vaiko ei, vai saattoiko mikään sellainen tähän hätään ollakaan... Hän valpastui hieman ja käänsi katsettaan kun parantaja puhui rohtojensa lomasta. Sarvekas nainen rypisti kulmiaan tälle ja murahti vastahankaisesti kehotukselle. "Sanoinhan, ne kaikki vain... katosivat jonnekin. Ne lierot olivat varmasti kuolleita, mutta en nähnyt enää yhtäkään" hän ähkäisi turhautuneena, mutta kiristi sitten hampaitaan ja katsahti uudemman kerran ulos. Sieltä kuuluva hälinä ei ollut haipunut, vaan oikeastaan sekaan oli ilmaantunut yksi ääni jonka hänkin tunnisti. Se sai Akelan ähkäisemään uudestaan. "Minä... voin katsoa uudestaan jos löydän jotain. Jos niistä olisi apua. Mutta tulen sitten takaisin. Siltä varalta että jotain muuta outoa tapahtuu" hän lisäsi lopulta vastahakoisesti. Akela ei ollut varma auttaisiko uudelleen etsiminen yhtään mitään mutta ei tainnut olla paljoa muutakaan mitä hän olisi voinut tehdä. Sitä paitsi, kuulosti siltä että Esra saattaisi hyvinkin ilmaantua pian itse vaatimaan selitystä kaikelle hässäkälle. Akela loi vielä tukalan katseen tajuttomaan soturiin mutta nousi sitten jaloilleen ja suuntasi jälleen kerran ovelle sekä ulos. Ehkä tosiaan oli paras yrittää vielä... edes jotain.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 20, 2021 23:10:22 GMT 3
Sub: Ulos oli kerääntynyt entistäkin enemmän väkeä, ja näiden keskuudessa tosiaan seisoi Esra, joka yritti parhaansa mukaan penätä selitystä siitä, mitä oikein oli meneillään. Ikävä kyllä väki ei pystynyt tarjoamaan kummoistakaan, vaan itse kukin velloi yhtä epätietoisena. Selvää oli vain, että jotakin oli pahasti vialla ja se liittyi Tarashiin, Akelaan ja äskeiseen välikohtaukseen - josta suurin osa ei tiennyt sen enempää.
Esra oli jo turhautumassa pahasti. Nuori nainen paiskasi kätensä ilmaan ja päästi äänekkään tuhahduksen, ennen kuin sitten äkkäsi parantajan majasta ulos astuvan Akelan. Hän käännähti heti toista kohti ja harppoi paikalle kiireisesti ja kuumeisesti. "Mitä täällä tapahtuu? Missä Tarash on? Väki ei tiedä mitä tapahtui mutta he väittivät että hän olisi tappanut sen rosvon ja saanut haavan! Mitä on meneillään!?" Esra tiukkasi heti kun pääsi puhe-etäisyydelle toisesta.
Spyrre: Ulkona oli jo melkoinen yleisö odottamassa kun Akela työnsi ovenpeitteen sivuun tieltään, eikä hänen kärsivällisyytensä olisi nyt riittänyt tähän kaikkeen hässäkkään. "Ei tästä ole mitään hyötyä! Menkää kotiinne, tai... kiertäkää paikkoja läpi varmuuden vuoksi, tai jotain sellaista!" Sarvekas nainen puuskahti ja loi kireän, oranssin katseen ympärilleen yrittäen hätistää väkeä tieltään kärsimättömällä käden heilautuksella. Hän pyyhkäisi vaivihkaa kasvojaan kunnes suoristautui nopeasti nähdessään kohti astelevan Esran. Oli helppo nähdä että tämä jakoi hänen turhautumisensa tilanteesta. Akela veti henkeä, ennen kuin nyökkäsi naisen tivaukseen... tosin saamatta omaa kireää olemustaan rauhoitettua paljoakaan. "Se... taitaa olla jotain pahempaa" hän töksäytti viimein, ennen kuin ähkäisi ja kurottautui vetämään Esran hieman sivummalle selittääkseen. Väkijoukko ympärillä ei helpottanut tilannetta, eikä Akela ollut aivan varmakaan kannattiko aivan jokaiselle yksityiskohtia selvittääkään... tosin, hänellä ei myöskään ollut juuri nyt kärsivällisyyttä noudattaa erityisen suurta salamyhkäisyyttäkään. Hän eittämättä teki parhaansa hillitäkseen itsensä mutta olemus oli silti kaikesta huolimatta melkoisen kuumeinen kun nainen tapaili tapahtumia.
"Minä... en tiedä millä tavalla tämä tapahtui, mutta se noita teki tämän jotenkin. Yritän vielä etsiä jotain... Parantaja sanoi, että jos löydän sellaisen lieron vielä jostain, siitä olisi apua" hän viimeisteli kiihtyneesti, samalla kun käsi kiertyi nyrkkiin. "Täytyy tehdä... jotain, nopeasti! Hän... näyttää huonolta."
Sub: Esra kuunteli tyrmistyneenä Akelan selitystä. Hän ei heti näyttänyt edes osaavan sanoa mitään nasevaa - tai mitään muutakaan. Väki kauempana kurotteli kaulojaan ja yritti parhaansa mukaan saada selvää naisen selityksestä, mutta heidän kuulemansa repaleet sieltä täältä tuskin ainakaan selvittivät tilannetta mitenkään. "Sehän... eihän se voi mennä niin", Esra ähkäisi lopulta. Hän ei selvästi osannut kohdata tätä kaikkea sen maltillisemmin kuin Akelakaan. Totta puhuen hän hapuili jo miekkaansa, kuin olisi aikonut kiskaista sen esiin ja rynnätä etsimään tämän takana olevan kunniattoman loitsijan käsiinsä. Sitten hän kuitenkin rauhoittui aavistuksen ja rypisti kulmiaan.
"Millainen käärme se oli? Minä tiedän kyllä millaisia käärmeitä täällä on. Jos sellaista löytyy mistään, niin minä kyllä löydän sen!" nuori nainen julisti lopulta melkeinpä uhmakkaasti.
Spyrre: Akela ei osannut vastata Esran tyrmistykseen kummoisellakaan tavalla. Hän tyytyi vain sihahtamaan yhtälailla kireänä ja pudistamaan neuvottomasti päätään asettaan hypistellen. Ikävä kyllä hänkään ei tiennyt mitä kohti olisi teränsä nyt edes suunnannut, muuten hänkin olisi epäilemättä tehnyt niin... Esran jokseenkin koherentimpi kysymys vei kuitenkin sarvekkaan naisen huomion nopeasti. Oranssi katse nousi varautuneen toiveikkaana, mutta epäröi silti aavistuksen. "...luuletko? Mutta... se vain... katosi, ja... rusensi itsensä purrakseen, en tiedä oliko se edes... no, mikään tavallinen käärme" Akela huomautti mutta rypisti sitten kulmiaan palauttaakseen mieleensä näkemäänsä. "Se oli... musta. Melko iso. En ainakaan nähnyt kuvioita. Niitä oli useampi majassa piilossa, mutta etsin niitä jo sieltä. Onko täällä jossain jotain... sellaisia?" hän kertasi lopulta, jääden sitten silmäilemään nuorta naista jännittyneesti.
Sub: Esra kuunteli ja rypisteli kulmiaan, kuin olisi yrittänyt kovasti miettiä asiaa... mutta oivallus ei kirkastanut hänen kasvojaan missään kohtaa. Lopulta hän ähkäisi turhautuneesti ja pudisti päätään. "Ei täällä ole sellaisia... tai ainakaan sellaisia jotka voisivat saada tuollaista aikaan. MIstä... miten ne edes päätyivät sinne? Miten joku olisi pystynyt vain... tuomaan niitä tänne?" hän ähkäisi lopulta turhautuneesti. Hän ei ymmärtänyt mitään tästä asiasta - tai siitä, miten Tarashin veroinen mies mukamas teki kuolemaa jonkin käärmeen pureman vuoksi...
"... mitä aiot tehdä nyt?" Esra kysyi äkkiä ja katsoi toiseen varsin terävästi. Hänessä paloi turhautunut kiihkoa ja tarve tehdä jotakin asialle. Hän tarvitsi vain suunnan ja tavan...
Spyrre: Akela odotti hetken lähes henkeään pidätellen, mutta toivo osoittautui nopeasti turhaksi. Esra ei tunnistanut hänen kuvailemaansa otusta... mikä toisaalta vahvisti hänen pelkojaan. Käärme ei kukaties ollut luonnollista alkuperää senkään vertaa että olisi ollut jokin oikea eläin. Rehellisesti hänellä ei ollut aavistustakaan, mutta ainakin näiden käytös viimeistään osoitti suorastaan pahaa tahtoa. "En tiedä. Joku myös sulki meidät sinne majaan aikaisemmin ja surmasi vangin, ja.... teki hänesti sellaisen, mikä hirviö se olikaan. Se noita on täällä jossakin" hän ähkäisi viimein hampaidensa lomasta. Turhautunut palo oli ilmeinen myös hänessä vaikka Akela olikin löytänyt aavistuksen enemmän itsehillintäänsä aiemmasta. Sarvekas nainen sihahti ja kiristi leukaansa ennen kuin viimein nosti taas päätään. "Minä... etsin sen saastan. Joko sellaisen madon, tai sen noidan. Täällä on jotain, ja aion löytää sen! Jos se käärme löytyy, parantaja voi tehdä sillä jotain... mutta olen varma että jos onnistun kaivamaan sen noidan esille..." Nainen lopetti lauseensa pahaenteisesti kesken puristaen sormensa miekkansa kahvalle ennen kuin loi uuden, aiempaa terävämmän katseen ympärilleen. Hän ei ollut aivan varma mistä aloittaa, mutta hetken emmittyään tämä pyörähti rivakasti suuntaamaan kohti majaa jossa vanki oli ollut. "Pidä silmäsi auki!" Akela töksäytti olkansa yli.
Sub: Esra katsoi Akelan perään yllättyneenä, kun toinen äkkiä säntäsi liikkeelle, mutta ei jäänyt miettimään vaan kiiruhti hänen peräänsä. Toisen ajatuksia ei ollut lopulta vaikea seurata, ja muiden vastausten puuttuessa se paikka josta kaikki oli alkanut saattaisi paljastaa edes jotakin. "Pitää silti varoa! Jos ne käärmeet purevat meitä niin se on sitten siinä!" nainen huomautti juostessaan toisen perään... vaikka varmaa oli, ettei hän miettinyt asiaa yhtään sen pidempään kuin Akelakaan.
Rosvopäällikön vankilana toiminut maja oli hiljainen ja hylätty, kun kaksikko ehti paikalle. Seinässä ammotti yhä reikä, eikä kukaan ollut ehtinyt ihmetellä asiaa sen enempää, mutta rosvon ruumis oli sentään raahattu pois - ja kauempaa kohoavasta savusta päätellen se oli myös jo hävitetty. Esra pälyili pimeää majaa epäluuloisesti, kuin sen seinässä ammottava aukko olisi ollut jonkin pedon luolan suu. He olivat nähneet ja kohdanneet jo yhtä jos toistakin, mutta noituus oli asia erikseen. Olihan se iskenyt maihin heistä voimakkaimmankin. "... mistä tietää milloin noita yrittää jotain?" nuori nainen mutisi lopulta ja pälyili miekkaansa varuillaan. Mistä tosiaan tietäisi, milloin sitä kuuluisi käyttää?
Spyrre: Akela ei vastannut saati hidastanut menoaan, mutta tiedosti sentään toisen varoituksen jonkinlaisella pikaisella nyökäytyksellä. Se ei siltikään näyttänyt pidättelevän kun tämä suuntasi majalle askelin, jotka kärkkyivät kohdetta hänen kostonhimolleen. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt ainakaan heti. Akelakin seisahtui epäluuloisin elkein vähän matkan päähän majasta silmäilemään niin tätä kuin sen ympäristöäkin, elätellen toivoa löytävänsä edes jotain jälkiä jotka antaisivat vihjeitä jostakin. Ruumista ei enää näkynyt ja maa oli jälkien peitossa kun kylänväki oli raahannut tämän roviolle, ja Akela päästi uuden turhautuneen sihahduksen. Jos täällä oli ollut jotakin, se oli saattanut hyvinkin jo jäädä kaiken muun hässäkän jalkoihin. Tai ainakin täällä ulkopuolella. Sarvekkaan naisen huomio kääntyi hämärään aukkoon majan seinässä. Hänkin mittaili sitä hetken varuillaan arvioiden, vilkaisten kuitenkin Esraan kun tämä puhui. "...ei aina tiedäkään. Ne ovat kieroja saastoja. Mutta jos näkee jotain outoa, niin... no, se saattaa hyvinkin olla se" Akela murahti, astuen sitten lähemmäs käsi miekkansa kahvalla. "Varo, katson sisälle. Pysy kauempana" tämä varoitti ennen kuin hivuttautui aistinsa valppaana aukosta hämärään majaan. Ehkä tänne oli jäänyt jotakin...
Sub: Esra katsahti Akelaan vastahakoisesti, kuin olisi halunnut väittää vastaan - kukaties koska halusi seurata toista. Mutta toisaalta... sisällä oli melkein pimeää ja Akela selviytyi sellaisesta paremmin. Jos jossakin pimeässä nurkassa vaanisi vielä käärmeitä, oli varmaa ettei Esra löytäisi niitä ennen kuin tuntisi pureman jalassaan. "No... minä... katson ympäriltä sitten", nuori nainen lopulta tokaisi innottomasti ja lähti kiertämään majaa epätietoisesti. Hänen oli kaiketi vain luotettava Akelan silmiin.
Itse kullakin kesti aikana. Mutta loppujen lopuksi vaikutti siltä, että kummankin tulokset olivat samanlaisia: kehnoja. Ei käärmeitä, ei jälkiäkään käärmeistä. Ei yhtä ainoaa käärmettä sivuun paiskattujen huonekalujen tai vuotien alla, ei käärmeitä pensaikossa eikä mitään missään. Ainoa, mitä Akela saattoi majasta edes löytää, vangin törkyisiä jäämistöjä lukuun ottamatta, oli terävä sirpale - varsin tuttu sellainen. Se oli selvästi osa suurempaa kiveä, joka oli törröttänyt rosvopäällikön rinnasta. Kaiken keskellä siitä oli ilmeisesti lohjennut palanen, noin sormen mittainen, joka lojui nyt maassa kaiken keskellä. Se oli julman musta ja terävä... mutta se tuskin paljastaisi kaksikolle sen suurempia salaisuuksia.
Äkkiä ulkoa kuului Esran huuto: "Hei!" Se oli selvästi tarkoitettu Akelalle, kiireinen mutta ei varsinaisen hätäinen. Hän oli ilmeisesti löytänyt jotakin.
Spyrre: Akela ei irrottanut katsettaan hämärästä majasta mutta nyökkäsi Esralle myötäävästi ennen kuin astui sisälle niskaansa kumartaen kuin vaaniva kissa. Hän liikkui jäntevästi ja varautuneesti kiiluvien silmien haravoidessa majan nyt hyvin tuhottua sisäpuolta, varuillaan minkä tahansa liikkeen tai äänen varalta. Kireydestään huolimatta nainen lähes toivoi löytävänsä jotakin, käden puristaessa edelleen tiukasti miekan kahvaa. Hän tuskin empisi käyttää sitä jos löytäisi jotain joka edes vihjaisi kohteeseen. Mikään ei kuitenkaan liikkunut missään. Akela kiersi majan tarkasti potkien kiroten sivuun tavaroita ja niiden murskattuja jäänteitä löytämättä mitään. Lopulta jokin himmeästi kiiltävä, terävä esine pisti hänen silmäänsä. Maalattialla lojui pala mustaa kiveä jonka hän tunnisti välittömästi. Sarvekas nainen valpastui ja kumartui epäluuloisesti katsomaan kapinetta hämärässä siristellen. Kivi oli selvästi peräisin siitä mikä ikinä olikaan tappanut vangin... mutta mitä muuta tämä tarkoitti, siitä hän ei ollut varma. Äkkiä ulkoa kuuluva huudahdus hätkähdytti Akelan nopeasti ajatuksistaan. Hän säpsähti ja käänsi päätään, noukkien sitten kivenpalan lattialta räsyn sisälle ennen kuin harppasi takaisin päivänvaloon. "Mitä nyt? Löysitkö jotain?" hän huikkasi hakien toista katseellaan... käsi tosin edelleen varautuneena miekkansa kahvalla.
Sub: Esra melkeinpä hätkähti kun Akela kiiruhti paikalle, mutta osoitti sitten hätäisesti kohti kylän muuria. Sen päällä istui suuri, ruma lintu... totta puhuen tutun näköinen lintu. Se tuskin olisi vielä saanut Esraa millään tapaa hämilleen, mutta linnun nokassa oli jotakin. Jokin putkilo. Se selvästi piteli sitä tarkoituksella. "Se... tuijottaa minua. Siinä on on jotain vialla", Esra tokaisi terävästi. Puheet arvaamattomista noitavoimista olivat selvästi tehneet häneen vaikutuksen.
Siinä samassa, kun Akela harppoi esiin, lintu avasi äkkiä nokkansa ja päästi epämiellyttävän rääkäisyn. Kotelo putosi maahan muurin sisäpuolelle ja lintu kohosi saman tien siivilleen - ei selvästikään vahingossa. Esra tuijotti ruman otuksen perään ja vilkaisi epäluuloisesti maassa lojuvaan kapistukseen. Se näytti käärökotelolta. Tai ainakin sinne olisi hyvin mahtunut rullalle kääritty viesti...
Spyrre: Arpinen nainen harppoi kireästi Esran tuntumaan, tajuamatta heti mitä tämä oli löytänyt. Hän ei huomannut mitä toinen katsoi, ei ennen kuin tämä osoitti kohti kylän muureja. Vasta sitten hänkin tajusi nostaa huomionsa sinne, ja se sai jopa Akelan jännittymään nopeasti. Hän ei tiennyt mikä tuo lintu oli, mutta hän oli nähnyt sen ennenkin... eikä hänkään pitänyt sen olemuksesta tippaakaan. "....se oli täällä aikaisemminkin. Näin sen" Akela sihahti. Yllättäen, myös outo lintu tuntui tunnistavan hänet. Sarvekas nainenkin hätkähti kun se äkkiä rääkäisi ja pudotti maahan jotakin kiiltävää ennen kuin kohosi lentoon. Typertyneeltä Akelalta kului silmänräpäys reagoida ja hän ehti ottaa vain ärähtävän askelen kohti muureja kiskaisten tikarinsa käteensä. Oli jo liian myöhäistä ja lintu lehahti tiehensä kuin musta pahaenteinen varjo. "Se kirottu...! Se tiesi, mitä aioin!" Akela ärähti, laskien kuitenkin pian huomionsa kapineeseen jonka lintu oli pudottanut. Hän silmäili sitä hetken epäluuloisesti kunnes kuitenkin hivuttautui sen luokse. Nainen kumartui ja tönäisi esinettä muutaman kerran veitsensä kärjellä kuin varmistuakseen ettei se tekisi mitään odottamatonta kunnes viimein tarttui siihen ja nosti sen käteensä. "Miksi se toi... tämän? Mikä tämä on?" Nainen mutisi epäluuloisena vilkaisten Esraa, ennen kuin siirsi putkilon varautuneena kauemmas itsestään ja väänsi sen auki. Mikä tämä olikaan, sillä oli selvästi jokin tarkoitus.
Sub: Esra ei osannut tarjota Akelalle kuin hämmentyneitä katseita ja jännittyneen odottavaa tuijotusta. Hän valpastui melkoisesti, kun toinen tarrasi outoon putkiloon ja otti sen itselleen - ja vielä enemmän, kun hän sitten avasi sen. Kukaties hän odotti sisältä hyökkäävän käärmeitä, tai jonkin noitien kirouksen, tai jotakin muuta... mutta pieni kirjoituskäärö, joka sieltä lopulta pyörähti ulos, oli mitäänsanomattomuudessaan kukaties vieläkin tyrmistyttävämpi. "Onko se... onko se jokin kirous?" hän henkäisi ja tuijotti pergamentin palaa varuillaan.
Käärössä ei odottanut kirousta tai mitään muutakaan ylimaallista, vaan yksinkertainen, terävin vedoin kirjoitettu viesti: "Orja. Herrasi odottaa sinua palaavaksi. Mikäli mielit sen soturin selviävän tästä hengissä, saavut yksin tähän paikkaan tänä yönä. Älä kerro tästä kenellekään tai annan hänen kuolla. Hänen henkensä on käsissäni ja minun korvani kuulevat paljon." Tekstin alle oli piirretty yksinkertainen kartta, joka tuskin olisi auttanut ketään pääsemään minnekään - ainakaan, jos paikka ei ollut jo entuudestaan tuttu. Ne paljaat, karut kukkulat, jotka kääröön oli piirretty, kertoivat varmasti aivan tarpeeksi...
Esra odotti valppaana ja tarkkaili toisen ilmeitä ja olemusta herkeämättä. Hän tuskin osasi lukea... ja vaikka osasikin, hän ei ollut aikeissa yrittää kärkkyä tätä viestiä toisen takaa...
Spyrre: Akela ei ollut itsekään varma odottiko putkilon vähintään yrittävän syöstä myrkkyä hänen kasvoilleen kun hän avasi sen epäluuloisin elkein. Niin ei sentään tapahtunut mutta esiin pyörähtävä viesti oli melkein vielä pahaenteisempi... Sarvekas nainen kyräili molempia esineitä ennen kuin veti myös käärön auki ja jäi silmäilemään merkintöjä. Hän ei vastannut kysymykseen mutta varsin nopeasti naisen olemus jäykistyi ja arpiset kulmat rypistyivät entisestään. Teksti ei kaiketi ollut hänelle samanlainen arvoitus kuin pienen kylän väelle vaikka hänkin tihrusti paperia hetken ennen kuin hänen hampaidensa välistä karkasi terävä sihahdus. Äkkiä nainen päästi suorastaan villin ärähdyksen ja repäisi pitelemänsä pergamentin halki raivokkain elkein, ja heitti sitten hurjistuneen katseen ympärilleen. Oranssi katse etsi jotakin muureilta ja katoilta kunnes sähähti itsekseen turhautuneesti. Vasta sitten tämä tuntui havahtuvan Esran läheisyyteen. Sarvekas nainen käänsi päätään ja tapaili hetken sanoja kireän hengityksensä seasta kuin ei olisi hetkeen ollut varma mitä tehdä. "Se... saastainen liero! Se koira leikkii kanssani!" hän ärähti lopulta epämääräisesti. Nainen puristi käärön rusahtaen käteensä ennen kuin työnsi sen jonnekin ja kääntyi sitten harppomaan kihisten kohti porttia.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 21, 2021 21:52:09 GMT 3
Sub: Esra, joka pystyi lopulta vain arvioimaan Akelan eleitä ja ilmeitä, vilkaisi toista hämmentyneenä kun nainen äkkiä ärähti ilmoille kirouksen ja lähti harppomaan ties minne. "Hei, odota! Mikä se oli? Oliko se viesti!? Mitä siinä sanottiin!? Ja mihin sinä olet oikein menossa!?" nuori nainen huudahti ja kiiruhti toisen perään. Näytti pahasti siltä, ettei hän ollut aikeissa antaa toisen vain mennä menojaan tai tehdä mitä halusi. Asia kuului hänellekin!
Spyrre: Toviin ainoa vastaus joka ilmeisen hurjistuneesta Akelasta saatiin ilmoille oli lisää ärinää ja kirouksia. Tämä oli kaukana koherentista eikä varmasti selittänyt yhtään mitään mutta ainakaan määränpäästä ei jäänyt epäilyksiä. Sarvekas nainen harppoi portille ja heitti ympärilleen katseen joka tuntui etsivän jotakin raskauttavaa johon iskeä kiinni entistä suuremmalla tarmolla kuin aikaisemmin... ikävä kyllä äskeinen outo lintu oli jo lehahtanut tiehensä. Se oli jättänyt Akelan pörhistelemään niskavillojaan lähes kaikelle, ilmeisen tolaltaan. "Se... se piru! Se on varmasti vahdannut meitä pidempäänkin! Se saasta ei edes uskalla kohdata minua suoraan ilman jotain... kirottuja temppuja!" Akela ärähti viimein ja iski nyrkkinsä portinpieleen. Hetken aikaa tämä vain puuskutti hilliten raivoaan vain vaivoin. "Täällä saattaa olla jotain... muutakin. Minä... varmistan etten löydä mitään" hän sihahti lopulta ennen kuin lähti jälleen liikkeelle kiertämään muuria tuskin taakseen katsomatta. Kaiketi arpinen nainen epäili että jotain vaani vielä lähellä.... tai kaipasi jotain mihin kanavoida ilmeinen tunnekuohunsa.
Sub: Esra seurasi Akelaa hankalana ja odottaen herkeämättä, mutta toinen oli selvästi suunniltaan raivosta, jota pystyi vain hädin tuskin pidättelemään. Moni kyläläinen vilkuili kaksikkoa epämääräisesti kun yksi puhisi ja ärähteli kylän halki ja toinen seurasi tätä vaitonaisena ja kärkäänä. Lopulta Akela suostui kuitenkin sylkäisemään ilmoille edes muutaman sanan. "Mutta... mitä siinä edes sanottiin? Kuka se on? Mitä hän oikein haluaa?" Esra tapaili. Vaikutti kuitenkin pahasti siltä, että toisesta ei ollut irtoamassa mitään järkevämpää juuri nyt. Lopulta hän jäikin vain tuijottamaan tämän perään hankalana. Oli selvää, ettei Akela halunnut ketään kannoilleen juuri nyt. "Minä... menen katsomaan Tarashia", hän totesi lopulta ja kääntyi kannoillaan, ennen kuin lähti kohti parantajan majaa, vilkuillen taakseen aina välillä.
Jos kylässä oli jotakin muuta vialla, tai jos kirjeen kirjoittajalla tosiaan oli korvia joka paikassa, ne oli piilotettu varsin hyvin. Kylänväki kohisi tapahtuneesta ja pälyili varovaisesti ympäriinsä kulkevaa naista, joka tuntui etsivän jotain ilman tulosta.
Aurinko saavutti lakipisteensä ja alkoi hiljalleen vajota alaspäin. Kukkuloille oli pitkä matka...
Spyrre: Saamistaan kysymyksistä huolimatta Akela ei ollut halukas -tai kykenevä- vastaamaan varsinaisesti mitään mistä olisi saanut irti jonkinlaista oikeaa selitystä. Tämä heitti vain puolittaisen, oudon vastahankaisen katseen olkansa yli Esraan ennen kuin palasi outoon kyräilyynsä. Viesti oli selvästi saanut aikaan paljon vaikkakaan sarvekas nainen vaikeni tästä visusti... joka puolestaan toi esiin entistä enemmän kuplivaa kiukkua ja turhautumista. Niiden alla oli tosin eittämättä paljon muutakin... ne tosin painuivan tehokkaasti muun ärhäkämmän tunnekuohun alle. Niin kaiketi oli tarkoituskin. Esran hankala toteamus sentään sai Akelan nostamaan päätään, ja tämä nyökkäsi toisen jälkeen. "...hyvä. Kiitos. Ole varuillasi. Minä... minun pitää miettiä" tämä töksäytti kääntymättä, ennen kuin jatkoi itsekin matkaansa. Eittämättä hänellä oli paljon ajateltavaa... ja kärvisteltävää.
Kylän väki joutui seuraamaan pitkän tovin ympäriinsä kireästi pyörivää Akelaa, joka tuntui yrittävän nuuskia esille jotakin, mitä ei luultavasti tarkalleen tiennyt itsekään. Ainakaan hän ei saanut silmiinsä lisää lintuja tai käärmeitä, mutta jokin vihjasi etteivät nämä välttämättä olleet velhon ainoat temput... tai ainakaan hän ei lopulta rohjennut olettaa niin. Kaikki tämä oli omiaan nostamaan lisää kuumeista epäluuloa, jolle hän ei kuitenkaan löytänyt kohdetta. Sarvekas nainen seisahtui lopulta uudemman kerran portin tuntumaan. Hän silmäili savuttavaa roviota vähän matkan päässä, heittäen sitten huomattavasti epämääräisemmän katseen taakseen kohti majoja. Kaiken vihankin keskeltä se oli hetken lähes neuvoton. Nainen seisoi hetken paikoillaan kuin punniten asioita kunnes vilkaisi taivaalle ja puristi kätensä miekkansa ympärille. "Saastainen kyy. Sinä... saat katua tätä" tämä sihahti hampaidensa välistä ja astui sitten liikkeelle, rivakkaan tahtiin. Nainen harppoi kohti metsänreunaa suomatta enää huomiota ympärilleen. Ainoa mitä hänen elkeistään saattoi lukea oli eittämättä pahaenteistä... mistä kertoi miekalle jäänyt käsi joka ei hellittänyt otettaan. Akela liikkui kärkkäästi ja määrätietoisesti... eikä katsonut enää taakseen senkään vertaa että olisi edes laittanut merkille palasta pergamenttia joka oli pudonnut hiekkaisen tien tuntumaan. Sillä ei ollut enää väliä... Arpisella naiselle oli määränpäänsä, vaikka sinne olikin vielä matkaa.
|
|
|
Post by submarine on Oct 8, 2021 15:56:25 GMT 3
Ja niin lähti Akela kylästä, uhkuen vihaa kurjia noitia ja heidän juoniaan kohtaan. Hän ei kertonut kenellekään aikeistaan, vaan katosi pimenevään iltaan ja kiirehti synkän, ikivanhan metsän halki kohti tunnettuja, pahamaineisia kukkuloita. Yö oli syvimmillään, kun Akela saapui kelmeässä kuunvalossa kylpeville, paljaille kukkuloille. Jo metsän reunasta tarkkaillessaan hän näki, että häntä tosiaan odotettiin: kukkuloiden rinteelle oli asettunut kourallinen miehiä, jotka värjöttelivät kituuttavan tulen loimussa. He eivät selvästikään yrittäneet piilotella, vaan odottivat; joukkio ilmeisesti uskoi Akelan vain kävelevän heidän luokseen ja antautuvan siltä seisomalta. Mutta hän ei ollut aikeissa tehdä mitään sen suuntaistakaan! Varovaisesti Akela kaarteli ja kierteli paljaita kukkuloita metsän suojasta. Hän laski puolen tusinaa miestä. Osa heistä näytti aikaisempien rosvokahakoiden selviytyjiltä, mutta hän erotti heidän joukostaan myös miehen, jota oli etsinyt - noidan, joka oli paennut häneltä aikaisemmin. Sen lisäksi kauempana tulesta istui jokin mies, jota hän ei tunnistanut ensinkään. Nämä miehet eivät näyttäneet olevan erityisen varuillaan, mutta kukkuloiden yllä kaarteli tuttu, ruma lintu. Kukaties he luottivat sen huomaavan lähestyjän hyvissä ajoin.
Mieli synkkänä ja miekka valmiina Akela lähti ryömimään kukkuloita peittävän, kitukasvuisen pusikon lävitse. Lintu kaarteli ja kierteli hänen yllään, mutta se ei selvästikään ollut yön eläjä, eivätkä sen silmät tavoittaneet häntä. Nopeasti hän jo tähysi miesjoukkoa kukkulan rinteeltä - kurjia, kunniattomia miehiä, jotka tulisivat pian katumaan tekojaan! Ennen kuin yksikään miehistä ehti tajuta mitään, Akela nostatti hirvittävät, näkymättömät voimansa ja paiskasi suuren kivenjärkäleen heidän joukossaan istuvaa noitaa päin. Lohkare iski tämän maahan ja muut haparoivat kauhuissaan pystyyn, tavoitellen aseitaan ja huutaen. Ja samassa hetkessä myös Akela oli pystyssä, tuima miekkansa välähdellen kuunvalossa. Rosvojoukko kävi nopeasti naista kohti, mutta niitäkin nopeampi oli nimetön kauhu, jota Akela ei ollut edes nähnyt aikaisemmin: kukkulan takaa loikkasi esiin kammottava peto, kuin jättiläinen, jonka liha oli mustaa varjoa yön pimeyttä vasten, jonka silmät leimusivat kuin kekäleet, ja jonka kita aukesi valtavaksi, valkoisena hohtavien hampaiden railoksi. Hirviö hyökkäsi Akelaa päin nopeammin kuin hän ehti edes iskeä sitä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se jo tavoitteli hänen henkeään pitkillä, julmilla kynsillä. Yön mustan demonin perässä kukkulan päälle nousi myös kolkko ja kalpea mies, joka huusi Akelaa antautumaan ja laskemaan aseensa suosiolla; muussa tapauksessa hän ja hänen toverinsa saisivat katua! Akela antoi uhmakkaiden sanojen pyyhkäistä ohitseen ja vastasi haasteeseen ainoalla tavalla, jonka tunsi: raivolla ja voimalla. Hän iski mustaa hirviötä vasten näkymättömillä voimillaan ja paiskasi sen suulasta miestä päin sellaisella voimalla, että tämä sortui maahan kuten kiven iskemä noitakin. Mies ja demoni suistuivat maahan yhdeksi röykkiöksi. Tätä todistanut rosvojoukko kauhistui ja unohti samoin tein aikeensa rynnätä Akelan kimppuun; he pakenivat huutaen kohti metsää, eikä verenhimoinen nainen uhrannut heille ajatustakaan. Demoni syöksyi pystyyn jäntevänä ja nopeana kuin kissapeto, mutta Akela oli sitäkin nopeampi. Hänen miekkansa välähti kuolettavana ja raastoi hirviön rinnan auki, suistaen sen takaisin maahan. Seuraava isku leikkasi pään sen harteilta. Mutta vieläkään eivät kurjat noitakonstit olleet ohitse, sillä jopa kukkuloita vartioinut lintu yritti hyökätä Akelaa päin, ja sen nokasta purkautui kauhistuttavia äännähdyksiä, joiden Akela oivalsi välittömästi olevan jonkin kammottavan taikuuden sanoja! Akelan raivokkaat elkeet osoittautuivat taas mustaa noituutta nopeammiksi: yhdellä ärähdyksellä ja kädenheilautuksella hän murskasi linnun näkymättömällä voimallaan ja suisti sen maahan. Ja sen, minkä tuo voima jätti kesken, hänen kantansa viimeisteli säälimättömällä polkaisulla. Kuolemansa hetkellä lihaan ja sulkiin verhoutunut hirviö paljasti todellisen luontonsa, ja jokin näkymätön, kirkuva olemus pakeni siitä. Kaikki tuo vain todisti Akelalle, miten oikeassa hän oli ollutkaan: noitakeinojen käyttäjiin ei ollut luottamista!
Kun vastarinta oli murskattu, Akela käänsi miekkansa maassa lojuvaa, kalpeaa miestä vastaan. Läheltä katsottuna oli selvää, että hänkin oli jonkinlainen noita: hänen yltään roikkui monia synkkiä taikaluja. Miekan alla mies kähisi viimeisillä voimillaan armoa: hän aneli naista säästämään hänen henkensä ja lupasi auttaa Tarashia. Mutta Akela tunsi hänen kaltaisensa väen katalat tavat ja syöksi miekkansa säälimättä miehen rintaan. Sen jälkeen hän otti kaiken mitä mies kantoi mukanaan, toivoen jonkin siitä osoittautuvan vastamyrkyksi Tarashia piinaavan käärmeen puremaan. Akelan poistuessa paikalle kiirehti Esra; nuori nainen oli arvannut Akelan aikeet ja seurannut häntä. Kaikki oli kuitenkin ohi, ja Akela selitti tapahtuneen ja poistumisensa syyt toiselle - enää häntä ei voitu kiristää vaikenemaan. Kaksikko kirosi yhdessä noitien kurjaa kataluutta ja kiiruhti sitten takaisin kylää kohti. Kukaties Tarash voitaisiin vielä pelastaa! Kylän parantaja oli häkeltynyt, kun kaksikko kiiruhti hänen luokseen keskellä yötä. Hän kuitenkin tarttui heti toimeen ja alkoi käydä läpi Akelan tarjoamia outoja noitakaluja ja rohtoja. Näytti kuitenkin pahasti siltä, ettei ratkaisu olisi niin helppo: yksinkertainen parantajanainen ei ymmärtänyt tästä juuri mitään, eikä hän pystynyt mitenkään sanomaan, mikä tuntemattomista aineksista olisi hänelle tuntemattona käärmeen vastamyrkkyä - jos mikään. Ainoa, mitä hän saattoi tehdä, oli kokeilla turvallisemmalta vaikuttavia aineksia ja toivoa parasta. Sekään ei tosin olisi vaaratonta. Siksipä hän vaatikin Akelaa tekemään päätöksen. Akela mietti kuumeisesti. Tarash oli hädin tuskin tarpeeksi tolkuissaan sanomaan kahta sanaa ja hänen tilansa oli selvästi heikentynyt. Koska muutakaan vaihtoehtoa ei tuntunut olevan, hän valitsi epävarman kohtalon varman kuoleman sijaan. Ja sen jälkeen hän ei voinut muuta kuin odottaa.
Seuraavan päivän aikana Tarashin vointi koheni hieman, mutta ihmeparantumista ei selvästikään ollut tapahtumassa; mies oli heikko ja lähestulkoon hengetön. Hän palasi tajuihinsa, mutta näytti epävarmalta, kauanko hän kestäisi - tai jos hän selviäisi, miten kauan häneltä veisi elpyä... jos niin koskaan edes tapahtuisi. Lopulta Akela katsoi ainoaksi mahdollisuudeksi, että Tarash lastattaisiin kärryihin ja vietäisiin linnakkeelle, jonne kylän päällikkö aikoi joka tapauksessa lähettää kaupparetken. Kukaties sieltä löytyisi parantaja, joka osaisi tehdä jotakin asialle...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 9, 2021 23:05:08 GMT 3
Sub: Aamu koitti. Suurin osa kylästä kohtasi sen kuten aina. Väki nousi ja aloitti päivittäisen raadantansa haaliakseen kasaan elantonsa ankarasta maasta keskellä tuimia maita. Mutta osalle tämä oli poikkeuksellinen päivä. Jo kun aurinko oli ollut vasta häivähdys puunlatvoissa, oli kourallinen väkeä uurastanut lähellä portteja. Kärryjä oli lastattu täyteen aseita, sotisopia ja varusteita. Puolen tusinaa kylän sotureista oli noutanut omat varusteensa. Rumia, haisevia juhtia oli puolittain hätistelty, puolittain kiskottu kärryjen eteen. Kourallinen muita valmistautui kuka milläkin tavalla. Tänään kylästä lähtisi kokonainen joukkio kohti metsän reunassa odottavaa linnaketta. Kaupparetkeä oli suunniteltu jo hyvän aikaa ja sitä oli jouduttu viivästyttämään sattuneista syistä, mutta nyt kun tieto valmiudesta oli tullut, ei kukaan enää kuhnaillut. Matkaan oli tarkoitus päästä heti auringon noustessa - eli varsin pian.
Tarash seurasi tuota kaikkea vaitonaisesti kauempaa. Suurin osa väestä yritti teeskennellä, ettei edes huomannut häntä... eikä hän häpeäkseen olisi pystynyt juuri sen avuliaampi olemaankaan. Hän oli havahtunut, jos hänen tilaansa nyt pystyi pitämään minkäänlaisena valveena, yön aikana. Parantaja oli selittänyt hänelle sen, mitä hän ei itse pystynyt päättelemään, ja pian hänelle olikin jo kerrottu, että hänet vietäisiin kauppakärryjen mukana linnakkeelle etsimään parempaa parantajaa. Vielä muutama päivä sitten hänen oli ollut määrä vartioida näytä kärryjä, ei istua niissä kuin raihnainen vanhus.
Hän oli herännyt ja hänen mielensä oli palannut elävien joukkoon, mistä hänen oli ilmeisesti kiittäminen Akelaa ja Esraa, tavalla tai toisella, mutta hänen ruumiinsa häilyi yhä jossakin elämän ja kuoleman välillä. Hän oli onnistunut vääntäytymään jaloilleen ja horjumaan ulos parantajan majasta, mutta jo pelkästään suorassa seisominen tuntui olevan liikaa vaadittu. Siitä huolimatta hän oli yrittänyt tarjota apuaan kärryjen valmisteluissa. Varusteisiin tarttuminen oli ollut vähällä sumentaa hänen tajunsa saman tien.
Nyt Tarash istui syrjässä ja seurasi vaiti, kun väki valmistautui lähtöön - avuttomana ja heikkona, heikompana kuin oli koskaan ollut. Hän näki, miten väki vältteli edes katsomasta häntä kohti. Hänen tilansa kauhistutti heitä. Vielä muutama päivä sitten hän oli ollut eittämättä voimallisin mies, jonka he olivat koskaan nähneet. Nyt hän oli näivettynyt varjo entisestä. Kirottu mies, kuten osa osasi kertoa. Hän oli kajonnut noituuteen ja maksanut siitä kovan hinnan. Kukaties he pelkäsivät jakavansa hänen kohtalonsa. Tarash veti henkeä... ja sortui yskimään. Yöstä kirpeä ilma viilsi hänen keuhkojaan kuin veitsi.
Spyrre: Aamun valmistelut olivat alkaneet varhain, ja kylänväen keralla paikalle oli ilmestynyt ajoissa myös Akela.... ellei hän ollut ollut jossakin lähistöllä jo alunperinkin. Oli vaikea sanoa, mutta kun oli alkanut tapahtua, oli myös sarvekas nainen vain ollut paikalla. Tämä oli vaitelias ja rehellisesti voipuneen oloinen, mutta myös teräväkatseinen kuin olisi vahtinut kaikkea kiiluvin katsein jo ennen kuin väki oli edes porttien ulkopuolella. Tai sitten tämä ei osannut tähän hätään tehdä muutakaan. Retki kukkuloille oli vaatinut hänen voimiaan mutta se kaikki tuntui vain vakuuttaneen Akelan siitä että oli lähdettävä niin pian kuin mahdollista.
Tätä vakaumusta oli epäilemättä vain vahvistanut kun Tarash viimein hoiperteli ulos parantajan majasta. Soturi oli jaloillaan mutta vain hädintuskin, joka oli hälyttänyt Akelan nopeasti. Hän oli liittynyt miehen tuntumaan muiden työskennellessä ja jäänyt siihen, vaikkakin edelleen jokseenkin hiljaisena... ja hankalana. Siitäkin huolimatta hän oli enemmän kuin valmis suomaan teräviä, varoittavia katseita väkeen jos hänen korvansa erottivat pahaenteisiä juoruja ja jupinoita. Kukaties näiden pelko oli ymmärrettävä kaiken tapahtuneen huomioon ottaen, mutta arpinen vathar ei selvästikään ollut nyt pitkämielisellä tuulella sen suhteen. Juoruilijat säpsähtivät ja jatkoivat nopeasti matkaansa pistävin oranssien silmien edestä ja teeskentelivät jatkavansa toimiaan kuin eivät olisi muuta tehneetkään... vaikka vaivihkaisempi pälyily ei kaikonnutkaan yhtä helposti. Kukkulan tapahtumista ei lopulta ollut enää kauaa, ja päätellen kaikesta Akela oli ollut periaatteessa menestyksekäs, mutta tämä ei tuntunut vielä toipuneen epämääräisen hurjasta kireydestään. Nytkin hänen seistessään vähän matkan päässä hänen sormensa hypistelivät ja naputtelivat miekan kädensijaa kuin valmiina tarttumaan tähän uudestaan milloin hyvänsä. Miehen äkillinen raastava yskä hätkähdytti kireän naisen nopeasti ja tämä pyörähti ympäri. "Oletko kunnossa?" hän töksäytti, astahtaen arpisia kulmiaan rypistäen lähemmäs. Tämä oli eittämättä ilmeisen huolestunut, vaikka yrittikin hillitä itseään. "Odota, käyn hakemassa sinulle lisää lämmikettä. Älä huoli, lähdemme varmasti pian. Sitten olemme ainakin liikkeellä."
Sub: Tarash hätkähti aavistuksen, millä tuskin oli paljonkaan tekemistä sen kanssa, miten kylmä ilma sai hänet vavahtelemaan. Hän katsoi nopeasti Akelaan, ennen kuin päästi epämääräisen äänen ja kohotti kättään torjuvasti. "Minä selviän kyllä", mies totesi pakotetun tyynesti. Hän ei halunnut näyttää, miten turhautunut oli siihen, millä tavalla Akela häntä nyt kohteli. Hän ei ollut tottunut tällaiseen, eikä hän toisaalta voinut muutakaan kuin roikkua muiden armoilla juuri nyt. "Kieltäydyin jo aikaisemmin hänen tarjoamastaan huovasta. Kyllä minä selviän", hän toisti.
Mies laski kätensä alas, miekkansa kahvalle - sillä mikään mahti maailmassa ei olisi saanut häntä luopumaan aseestaan, ellei sitten kuolema itse - ja irvisti tahtomattaankin. Hänen miekkakätensä oli kärsinyt kukaties pahiten tästä - tai ainakin selvimmin. Ranteessa, siinä mihin käärme oli purrut, oli ruma tumma jälki, ja suonet juoksivat hänen kätensä ihoa vasten sairaalloisina. Kun hän yritti tarttua miekkaansa, puristus sai sen tuntumaan sitä, kuin hän olisi puristanut tuleen survaistua pronssia. Mutta hän oli soturi, eikä soturi näyttänyt kärsimyksiään. "Kunhan pääsemme matkaan. Voin jo paremmin. Olen todennäköisesti kunnossa kunhan pääsemme linnakkeelle", hän totesi sinnikkäästi. Vaikea sanoa, miten paljon hän uskoi siihen. Kukaties hän oli ainoa, joka uskoi siihen ollenkaan.
Spyrre: Akela kallisti päätään jämäkälle torjunnalle. Näytti siltä että hän olisi halunnut sanoa jotain, mutta ähkäisi sitten lopulta ja tyytyi sen sijaan suomaan epäröivän nyökkäyksen. Ehkä miehen kireys ulottui hänenkin aisteihinsa tai sitten nainen vain reagoi omaansa. Joka tapauksessa hän sentään tuntui hyväksyvän vastauksen, vaikkakin pitkin hampain. Sarvekas vathar seurasi vaiteliaana kun soturi haparoi miekkaansa käärmeen runtelemalla kädellään. Jälki näytti edelleen pahalta kuten miehen olemuskin, mikä sai kylmiä väreitä hänen niskaansa. Ja niitä seurasi nopeasti vihainen palo. Syyllinen oli sentään jo saanut mitä ansaitsi... "...niin. Matkaa on jonkin verran, mutta... saamme hoitoa nopeammin näin silti. Jos siellä on joku joka voi tehdä jotain, niin meillä on millä maksaa" Akela mutisi toisen itsepäiseen positiivisuuteen. Tämä oli eittämättä jotain mihin hänen itsensäkin olisi tarrattava ja nainen nyökkäsi jämäkästi, tuntuen ryhdistäytyvän hieman. Vakaumus päästä perille nopeasti oli nyt varmasti vielä suurempi kuin aiemmin. "Ja jos joku yrittää käydä tiellemme..." nainen lisäsi pahaenteisesti, antaen sanojen kuitenkin hiipua. Zula näytti seisoneen myös lähistöllä aaseineen ja kääntyvän kohti kaksikkoa hoksattuaan heidät. Akela luimistui aavistuksen kun paimentolaisnainen lähestyi. "Kas. Olet jalkeilla. Ainakin suunnilleen. Hyvä. Se on varmasti enemmän kuin kenestäkään muusta voisi sanoa samassa tilanteessa" tämä tokaisi, heilauttaen kättään.
Sub: "Kyllä minä selviän. Jos kuolen matkantekoon, oli selvästi minun aikani", Tarash vastasi Akelan murheisiin niin jämäkästi, kuin nyt pystyi. Hän katsoi toista vakaasti suoraan silmiin. Hänen ruumiinsa riutui, mutta hänen mielensä oli selvästi yhä vahva. Hän ei ollut aikeissa muuttua miksikään houreiseksi riekaleeksi, joka oli menettänyt soturin kyvykkyytensä lisäksi myös soturin lujuuden.
Zula saapui yllättäen näkyviin. Tarash katsahti naista vähäeleisesti. Hänestä oli tullut entistäkin vähäeleisempi nyt. Kun hän ei voinut todistaa kyvykkyyttään sen ollessa vain katkera muisto, saattoi hän vain peitellä tilaansa... joskaan se ei ollut mikään todellinen salaisuus kenellekään. "... niin. Ja sinä pystyt opastamaan meidät perille. Palasit sieltä vasta vähän aikaa sitten", Tarash vastasi pidättyväisesti. Hän yritti kääntää puheenaihetta nopeasti pois itsestään.
Spyrre: Akela jännittyi miehen sanojen johdosta, mutta jämäkkä tokaisu sekä vakaa katse piti hänet silti hiljaisena. Silti oli selvää ettei hän pitänyt siitä että tällainen vaihtoehto edes tuotiin esille ja pitkät sormet kävivät hypistelemään miekan kahvaa tiukemmin. Ainakin hän saattoi nähdä että Tarash oli tolkuissaan joka sentään toi melkoisesti toivoa asiaan. Huomio kääntyi pian Zulaan kun tämä asteli heidän luokseen. Vastaanotto ei ollut suoranaisen lämmin mutta hän ei näyttänyt ottavan sitä erityisen raskaasti. Tarkkaavainen tumma katse tutkaili soturia ja vilkaisi kyräilevää Akelaa ennen kuin tämä hymähti ja nyökkäsi. "Toki. Sen ei pitäisi olla vaikeaa. Niin kauan kuin mikään ei hidasta meitä liikaa niin olemme kyllä ajoissa perillä." Tämä totesi ja rapsutti ohimennen metsästyshaukkaa olallaan, ennen kuin nyökkäsi kohti porttia. "Tavarat on pian saatu lastattua, lähdemme varmaankin pian. Minun pitää palata etujoukkoihin. Ja sinun olisi parasta suunnata kärryillesi. Mutta tulin tuomaan sinulle tämän." Nainen pysähtyi vetämään jotakin vyöltään. Nippu pieniä esineitä kilisi ja kalisi vastakkain kun hän valikoi niistä yhden ja lykkäsi sen sitten kohti soturia. Kapine näytti epäilyttävästi kaiverretulta luunpalalta joka oli ripustettu nahkaiseen nuoraan. "Tuossa. Se on shamaanin sormi. Sen pitäisi tuoda onnea ja torjua pahoja voimia. Siitä on varmaankin sinulle nyt enemmän hyötyä" paimentolainen tokaisi kohauttaen aavistuksen olkapäitään. Rehellisesti kapineesta oli vaikea sanoa yhtään mitään ainakaan päällisin puolin... mutta Akela rypisti silti tälle kulmiaan melkoisen epäluuloisesti.
Sub: Tarash katsahti Zulan ojentamaa, groteskia onnenkalua jokseenkin samaan sävyyn kuin Akela. Sormen roikottaminen narun päässä ei tuntunut kauhistuttavan häntä millään tavalla, mutta siitä huolimatta hän ei vaikuttanut vakuuttuneelta. Lopulta hän puuskahti ja vääntäytyi pystyyn - pitäen samalla visusti huolta, ettei kukaan auttanut häntä. "Pidä onnenkalusi. En ole koskaan luottanut ylempiin voimiin, enkä tunne jumaliasi. En aio nöyristellä taikakaluille vain, koska väki on todennut minunkin olevan kuolevainen", mies totesi lopulta ääni päättäväisen vakaana. Hän askelsi kärryjä kohti määrätietoisesti, aikomatta selvästikään hyväksyä apua nytkään - niin ruumiillista kuin ylimaallistakaan.
Kauempana Esra kiirehti viimeisiä valmisteluja. Hän vilkuili vähän väliä kohti kolmea toveriaan, mutta käänsi aina nopeasti katseensa pois. Hänellä oli vastuutehtävä, joka vaati hänen huomiotaan... eikä hän kukaties muutenkaan ollut varma, mitä olisi edes sanonut.
Spyrre: Paimentolaisnainen kohotti hieman kulmiaan mutta lopulta painavat sanat irrottivat hänestä vain uuden hymähdyksen joka ei ollut edes suoranaisen yllättynyt. "Arvelinkin että saatat sanoa noin. En silti ajatellut siitä olevan haittaakaan" hän totesi kun mies vääntäytyi ylös ja laahusti hänen ohitseen. "Emme tarvitse yhtään enempää kirottuja noitakaluja!" Akela keskeytti ärähtäen, saaden aikaan uuden kulmien kohotuksen. Zula vilkaisi ohitseen tömistelevää vatharia kunnes veti onnenkalunsa takaisin talteen ja kääntyi sitten olkapäitään kohauttaen itsekin kohti omia asemiaan. Sarvekas nainen oli eittämättä kärkkäällä tuulella. Akela seurasi hieman Tarashin jäljessä jääden sitten vaihtelemaan painoaan puolelta toiselle kärryjen tuntumaan ja ympärilleen katsellen. Kauempana erottuva Esra sentään sai tämän valpastumaan hieman enemmän ja hän jäikin vilkuilemaan tämän toimia hetkeksi. Tämä luultavasti toimitti viimeisiä lähtövalmisteluja.... Odottaminen oli varmasti se kaikkein hankalin osa joka ehkä helpottaisi kunhan he vain pääsisivät liikkeelle...
Sub: Tarash istuutui kärryihin. Väki ympärillä pälyili häntä, mutta kukaan ei sen enempää auttanut kuin estellytkään. Sen lisäksi, että miehen tila karmaisi monia, ymmärsi varmasti jokainen, miten pahasti se otti hänen ylpeytensä päälle. He vain jatkoivat toimiaan... joskaan niissä ei ollut paljoakaan jatkamista. Kaikki oli melkein valmista.
"No niin! Ei se odottamalla parane! Matkaan!" huudahti mies, joka kaikesta päätellen oli kylän päällikön serkku, jonka tämä oli maininnut aikaisemmin. Hän suhtautui tähän kaikkeen tottuneesti, eikä antanut riutuneen soturin häiritä itseään. Muukin väki oli kukaties kiitollista siitä. Eikä aikaakaan, ennen kuin kärryjä vetävä juhta usutettiin liikkeelle ja väki, niin soturit kuin kauppiaatkin, lähtivät seuraamaan sitä ulos kylän portista. Moni katseli heidon menoaan. Useat huusivat hyvästejä perään. Muut toivoivat hiljaa onnea. Edessä odotti pitkä matka läpi synkän korven...
Spyrre: Akela ei ehkä ollut lahjakas hienovaraisuudessa, mutta edes hän ei puuttunut siihen kun Tarash kapusi hiljaa paikalleen. Sen sijaan hänkin tuntui suoristavan hiljaa ryhtiään paikallaan. Hän paloi halua lähteä liikkeelle, ainakin paremman puutteessa... se toivottavasti hillitsisi pinnan alla kuplivaa turhautumista. Miekan survaiseminen tämän kaiken aiheuttaneen noidan rintaan ei ollut sammuttanut sitä eikä hän ollut varma miten enää suunnata se. Ainoa mitä hän saattoi tehdä oli mitä saattoi ja toivoa parasta, vaikka se tuntuikin kirotun vähältä.
Karavaanin lastaus olikin pian valmis ja väkeä huudettiin liikkeelle. Akela hätkähti ajatuksistaan ja käänsi itsekin huomionsa eteenpäin kun juhdat alkoivat kiskoa lastia. Sarvekas nainen heitti vielä viimeisen katseen taakseen kylään ennen kuin kiiruhti taas kärryjen rinnalle kun nämä suuntasivat pyörät natisten ulos porteista. Hän oli valmis.... ja jos mikään uskaltaisi nyt heidän tielleen, hän oli ollut vakavissaan siitä että se saisi katua karvaasti.
|
|
|
Post by submarine on Oct 21, 2021 0:44:33 GMT 3
Akela, Tarash ja Zula matkasivat kaupparetken mukana linnakkeelle, kuten suunnitelma oli. Matka sujui kiitettävän rauhallisesti ja ilman ikäviä yllätyksiä, vaikka Akela näkikin eräänä päivänä susimiehiä kauempaa. Hirviöt kuitenkin pakenivat nopeasti jonnekin metsän syvyyksiin; jos nämä olivat jäänteitä aikaisemmalla sotaretkellä kohdatusta laumasta, ne olivat selvästi oppineet, ettei näitä sotureita käynyt vastustaminen.
Linnake itsessään paljastui pieneksi ja yksinkertaiseksi rykelmäksi paalumuurilla suojattuja rakennuksia kukkulan laella. Esra ja muu kylänväki keskittyivät kaupankäyntiin, mutta Akelaa kiinnosti vain ja ainoastaan Tarashin elvyttäminen. Miehen tila ei ollut parantunut matkan aikana millään tapaa - vaikka kukaties jo se, että hän oli yhä hengissä, oli kiitoksen aihe. Varsin nopeasti ilmeni, ettei linnakkeen puoskarilla ollut minkäänlaista ymmärrystä Tarashin piinoista. Mies kaikkosi nopeasti ja kehotti Akelaa etsimään apua jostakin muualta, sillä hän ei pystynyt (saati halunnut) sekaantua noitavoimiin. Niinpä Akelalle ei jäänyt muutakaan vaihtoehtoa, kuin yrittää etsiä vastausta linnakkeella olevilta matkalaisilta, kulkureilta ja sekalaisilta maankiertäjiltä... mikä ei sekään osoittautunut erityisen helpoksi urakaksi. Harva halusi puhua Akelalle ensinkään, ja suurin osa näistäkin vähistä kieltäytyi keskustelemasta synkistä kirouksista muutamaa lyhyttä sanaa enempää. Ainoa, mitä Akela sai osakseen (tuimien katseiden lisäksi) oli joukko typeriä huhuja ja juoruja erilaisista naurettavista ihmeparannuskeinoista - kuten jokin kaukaisen kylän hullu oraakkeli, joka osasi kuulemma manata pyhältä vuohelta parannuksen mihin tahansa vaivaan, tai miten jonkin metsäluolan mehiläisten hunaja voisi elvyttää kenet hyvänsä. Typeriä taikauskoisia huhuja kaikki tyyni.
Lopulta Akelaa kuitenkin potkaisi onni, jollaista hän tuskin oli osannut odottaa; linnakkeelle pysähtynyt aatelismies nimeltä Molvin Balinos lähestyi häntä tarjouksella, josta oli vaikea kieltäytyä: hän kertoi, että hänellä oli palveluksessaan salaiseen tietoon vihitty pyhä mies, joka tunsi mystisen parantamisen salaisuudet ja osasi auttaa miestä kuin miestä - jopa ylimaallisten piinojen suhteen. Hän oli myös valmis tarjoamaan tuon miehen palveluksia Tarashin auttamiseksi, mutta ei tietenkään ilmaiseksi. Hän nimittäin edellytti, että Akela ja Tarash, kumpikin ilmiselviä sotureita, astuisivat hänen palvelukseensa henkivartijoiksi, aseväeksi ja muuksi vastaavaksi. Vaatimus oli kova, ja etenkin Akelaa se epäilytti suuresti, mutta toisaalta kyseessä oli ehdottomasti lupaavin linnakkeelta löytynyt oljenkorsi, eikä toista vastaavaa varmasti tulisi. Niinpä kaksikko lopulta suostui, vaikkakin varautuneesti. Molvin oli tästä varsin mielissään, mutta edellytti kuitenkin, että Akela todistaisi kaksikon taitoja ottelemalla hänen henkivartijaansa, Rinlor-nimistä suurta soturia, vastaan. Kaksitaistelu oli lyhyt ja mitäänsanomattoman selkeä. Rinlor oli kukaties vahva ja kelvollinen, mutta ei lopulta voinut paljoakaan Akelan hurjan hyökkäyksen edessä. Kun Akela oli iskenyt hänen kilpikäteensä ikävän haavan, Molvin keskeytti ottelun ja totesi nähneensä tarpeeksi.
Näytti pahasti siltä, että monet tiet olivat erkanemassa. Kaksikko kertoi Esralle äkillisestä suunnastaan. Nuori nainen ei selvästikään ollut mielissään tästä, ja hyvästit jäivät lopulta vaisuiksi; Esra oli selvästi toivonut voivansa viettää enemmän aikaa ihailemiensa sotureiden ja urhojen kanssa. Kohtalo veti heitä kuitenkin eri suuntiin. Myös Zula erkani joukosta, sillä hän oli saanut työtarjouksen seikkailijajoukkiolta, joka oli aikeissa palata tutkimaan raunioita, jotka tämä joukkio oli aikaisemmin raivannut. Sitähän varten Zula oli alun perin tänne tullutkin; miksipä hän ei olisi tarttunut hyvään tarjoukseen, kun suurin osa paikan vaaroista oli jo voitettu?
Itse kukin jatkoi omaan suuntaansa, kohti tuntematonta. Kukapa tiesi, mitä edessä odottaisi. Ainakin Akela ja Tarash loivat mietteliäitä katseita mieheen, jonka perässä ratsastivat uusille maille. Vain aika näyttäisi, oliko hän sanansa veroinen...
|
|
|
Post by submarine on Oct 27, 2021 0:41:54 GMT 3
Akela ja Tarash seurasivat uutta värvääjäänsä, Molvin Balinosta, tuntemattomille maille, mutta onni ei ollut heidän matkassaan, ja varsin pian kohtalo heitti julmia käänteitä heidän eteensä. Seurue ratsasti koko päivän tuntemattomien maiden halki. Ympärillä aukeni kivikkoista, pensaiden täplittämää maata, jonka ylitse ulvoi yksinäinen tuuli. Maa oli suuri, ja kuten Molvin oli varoittanut, myös vaarallinen; seurue joutui kiertämään kaukaa monipäisen käärmehirviön jonka näki kivikoiden joukossa, ja iltaa myöten Akela osoitti voimiaan surmaamalla jättiläismäisen myrkkykäärmeen - yksipäisen, mutta sitäkin häijymmän. Väki leiriytyi pitkää ruokoa kasvavan joen rannalle ja Molvin kertoi hieman tarkemmin tästä maista ja omista maistaan, jotka odottivat kaukana täältä. Tätä tienoota kutsuttiin nimellä Kosth, ja suurin osa siitä oli kesyttämätöntä, villiä erämaata, jossa monet pedot ja vaarat vaanivat. Molvinin mukaan hänen maitaan piinasivat monet juuri tällaiset vaarat; rosvot ja murhamiehet, vaanivat hirviöt ja jotkin muutkin vaikeudet, joita hän ei vielä nimennyt. Kaksikko kuunteli vaiti, mutta ainakin vielä Molvin vaikutti rehdiltä mieheltä. Molvin paljasti myös jotakin, mikä mykisti etenkin Akelan: hänen kylässään oli Akelan väkeä! Muinainen, ties miten kauan kylässä elänyt seppä, jonka ulkomuoto ja sarvet vastasivat Akelan omia. Hän ei ikävä kyllä osannut kertoa tästä vatharista muuta, sillä edes kylässä ei tiedetty hänestä juuri mitään, mutta tieto eittämättä vain innosti Akelaa entisestään.
Seuraava yö osoitti, ettei tässä maassa saanut tuudittautua hetkeksikään varomattomaan rauhan tunteeseen. Tuntemattomien ratsumiesten joukko syöksyi yöstä päätä pahkaa joukkion kimppuun. Jotkut huusivat kirouksia rosvoille, mutta suurin osa keskittyi taistelemaan hengestään. Taistelu oli armoton ja hirveä. Vaikka miehet ehtivätkin aseisiin ajoissa, kävi nopeasti selväksi ettei heistä ollut vastustamaan ratsain hyökkäävää, suurempaa vihollisjoukkoa. Tarash ja Akelakin taistelivat minkä pystyivät, mutta varsin nopeasti Molvinin asemiehet alkoivat kaatua ja murtua säälimättömien vihollistensa edessä - eikä Akela pärjännyt juuri sen paremmin. Hän kaatui maahan, jäi hevosten jalkoihin ja sai iskun päähänsä, ja sitten hän ei tiennytkään mitään.
Kun Akela palasi tolkkuihinsa, oli jo seuraava päivä. Tarash kertoi löytäneensä sopivan paikan paeta ja napanneensa Akelan mukaansa. Muiden kohtalosta hän ei tiennyt. Molvin ja hänen henkivartijansa Rinlor olivat ratsastaneet pakoon, mutta kukapa tiesi heidän kohtalostaan. Kaksikolla kesti suuren osan päivästä palata takaisin taistelun paikalle. Näky oli kurja. Moni lojui kuolleena ja joukkion hevoset, kantamukset ja rikkaudet oli ryövätty. Lisäksi kaksikkoa odotti irvokas näytös, sillä joesta oli ryöminyt esiin valtavia rupikonnia, jotka parhaansa mukaan ahtoivat miesten ruumiita kitoihinsa. Kaikeksi onneksi ne jättivät elävät rauhaan. Kaksikko keräsi mitä pystyi taistelun jäänteiden keskeltä ja teki sen jälkeen nopean suunnitelman. He olisivat voineet yrittää palata takaisin linnakkeelle, mutta sinne oli monen päivän matka jalan, eikä se veisi heitä eteenpäin. Molvin oli lupaillut paljonkin kylästään - siellä odottaisi parannus Tarashille, Akelan lajitoveri ja moni muukin asia. Jos onni oli matkassa, kukaties Molvinkin oli onnistunut pakenemaan takaisin sinne. Niinpä kaksikko päättikin jatkaa eteenpäin, seuraten reittiä, jota Molvin oli löyhästi kuvaillut.
Matka kesti monta pitkää päivää. Vaarat vaanivat koko ajan lähellä, mutta kaksikko ei onneksi joutunut kohtaamaan niitä silmästä silmään. Ohi kulkenut lauma villisikoja oli pahin, mitä he näkivät läheltä. Kaksikko vaelsi monta päivää, seuraten ensin jokea ja ylittäen sitten sen ja sen toisella puolella aukeavan tasangon. Lopulta he saapuivat metsän reunaan. Tässä kohtaa Molvinin kuvailut osoittautuivat aivan riittämättömäksi, ja kaksikko valitsi lopulta suuntansa pitkälti umpimähkään. Olipa se oikea tai ei, he löysivät lopulta polun joka kulki metsään - merkin sivistyksestä. Taaskin vaarat kääntyivät kaksikkoa vastaan. He seurasivat polkua vain aamupäivän verran, ennen kuin heidät pysäytti suuri joukkoa metsässä vaanivia, epämääräisiä miehiä. Nämä näyttivät ja vaikuttivat ties minkälaisilta rosvoilta ja kävivät säälimättä päälle, kun kaksikko tarjosi mitään vastarintaa. Ja jälleen taistelu oli hurja... ja yksipuolinen. Miehiä oli monta ja matkalaiset olivat vaelluksensa ja piinojensa väsyttämät. Muutamassa hetkessä heidät iskettiin maihin ja kannettiin pois...
|
|
|
Post by submarine on Nov 7, 2021 3:33:00 GMT 3
Metsästä ilmestyneet miehet olivat kaapanneet Akelan ja Tarashin ja raahasivat heitä nyt mukanaan kohti ties millaista kohtaloa. Akela ei kuitenkaan aikonut alistua tähän noin vain, vaan heidät oli hädin tuskin edes napattu, ennen kuin hän jo iski ahdistelijoitaan! Vatharin näkymättömät voimat tulivat täytenä yllätyksenä miesjoukolle, josta suurin osa luhistui lamautuneina. Ja ennen kuin loput miehistä ehtivät ymmärtää tapahtunutta, Akela kaappasi miekkansa luhistuneelta rosvolta ja harppasi pystyyn! Jotkut ehtivät käydä häntä päin, mutta hän iski jokaisen tielleen asettuvan hurjistuneena maahan... ja sitten hänen miekkansa kääntyi kohti lamautuneita. Akela vei päätökseen synkän ja verisen työn samalla, kun Tarash tuli hitaasti tolkkuihinsa. Hän oli saanut tyrmäävän iskun, mutta ei todellista vammaa, ja kaksikko kiiruhti nopeasti pois siltä varalta, että miehiä olisi enemmänkin. Matka jatkui, ja koska ainoat vaihtoehdot olivat jatkaa eteenpäin tai palata takaisin, päätettiin jatkaa. Takana ei ainakaan odottanut mitään lupaavaa.
Seuraavan päivän aikana kaksikko jatkoi tietä myöten. He kohtasivat valtavan, hirvittävän pedon, jonkin muinaisten aikojen karmaisevan valtavan liskon. Se ei pelännyt sotureita hiukkaakaan, mutta kaikeksi onneksi he eivät joutuneet taistelemaan sitä vastaan; hirvitys oli paljon kiinnostuneempi kaksikon ratsusta, ja he ajoivat hevosen lopulta pakoon ennen kuin kiiruhtivat itse toiseen suuntaan. Lopulta polku johdatti kaksikon metsän keskellä kohoavalle tornille. Se näytti varsin oudolta, ja Akela mielsi näkevänsä siinä jopa jotakin... velhomaista. Tämä sai soturit empimään. He olivat tehneet pitkän matkan päästäkseen tänne, mutta siitä huolimatta torni vaikutti liian epäluonnolliselta ja oudolta lähestyttäväksi - ainakaan nyt, kun kaksikko oli jo muutenkin hukassa, voipunut ja vailla kunnollista varustusta tai joukkiota. Lopulta he kääntyivät ympäri ja häipyivät. Metsästä palaaminen vei sekin hyvän matkaa toista päivää, mutta varovaiset kulkijat eivät kohdanneet muita vaaroja matkallaan. Metsän ulkopuolella he päättivät seurata sen reunaa toiseen suuntaan; kukaties se johtaisi kuitenkin kohti lupaavampia maita? Seuraavan päivän aikana kaksikko kohtasi toisen joukon outoja metsärosvoja, mutta tällä kertaa he olivat valppaita ja valmiita. Nyt he yllättivätkin rosvot, ja moni heistä kaatui ennen kuin ehti edes aseitaan vetää. Osa pakeni, mutta he surmasivat silti useita ja nappasivat vanginkin. Kiinni otettua rosvoa kuulustelemalla kaksikolle selvisi, että he olivat tahtomattaan sekaantuneet johonkin epäilyttävään yhteenottoon: rosvot kuuluivat Verisen härän sotajoukkoon, jonka jokin velho oli värvännyt avukseen. Heidän pyrkimyksenään oli saartaa ja valloittaa metsässä oleva torni, jota hallitsi jokin toinen loitsija. Kaikesta päätellen juuri tuon tornin kaksikko oli nähnytkin. Tästä viisastuneena soturit antoivat palkkamiekalle nopean tuomion ja jatkoivat sitten pikaisesti matkaansa; kummallakaan heistä ei ollut pienintäkään halua sekaantua loitsijoiden välienselvittelyihin.
Seuraavien päivien aikana kaksikko seurasi metsänreunaa myöten. He eivät kohdanneet todellisia vastoinkäymisiä, vaikka ympärillä olikin monia merkkejä elämästä; yön aikana heidän ohitseen ratsasti jokin joukkio, eräänä päivänä joukko suuria lentäviä otuksia jahtasi heitä metsän reunaan, ja eräänä yönä he kohtasivat outoja kulkijoita, jotka kuulustelivat heitä eivätkä suostuneet kertomaan, keitä olivat tai mitä oikein tavoittelivat. Tuolta kaksikolta he kuitenkin saivat rohkaisevan tiedon, että heidän etsimänsä kylä oli lähettyvillä. Lopulta, seuraten metsää ja pohjoiseen jatkuvia vuoria, kaksikko onnistui kuin onnistuikin löytämään sen mitä etsi; Balinoksen kylä kohosi kivikon keskellä, kuten heille oli kuvailtukin. Sen näkeminen oli suuri helpotus... mutta kummallekin oli selvää, että vaarat ja hankaluudet eivät olleet millään muotoa ohitse. Heidän palkkaajansa kohtalo oli epäselvä, eikä ollut ollenkaan varmaa, että heitä autettaisiin kylässä. Siitä huolimatta asutus tarkoitti suojaa - ainakin hetkeksi.
|
|
|
Post by submarine on Nov 11, 2021 16:33:40 GMT 3
Akela ja Tarash saapuivat lopultakin etsimäänsä pieneen kylään, Balinokseen. Päällepäin se näytti samalta kuin melkeinpä mikä tahansa kylä näillä ankarilla, kesyttämättömillä mailla; rinteeseen rakennettu rykelmä taloja, joiden yllä häämötti ilmeisesti ahjo, ja jonka ympärillä vuohipaimenet ja hiilenpolttajat uurastivat. Tällä hetkellä kaksikkoa kiinnosti kuitenkin vain se, että kylä tarjoaisi suojaa ja paikan levähtää. Jo muureilla kaksikko herätti melkoisesti huomiota, kun Akela alkoi selittää heitä tarkkaileville vartijoille heidän matkansa käänteitä - etenkin, kun kylän ilmeinen hallitsija Molvin Balinos tuli puheeksi. Kun vartijat saivat kuulla heidän tietävän jotakin miehestä ja siitä, mitä tälle oli tapahtunut, heidät kuljetettiin oikopäätä kylän tämänhetkisen käskynhaltijan, Molvinin veljen Lananin eteen. Lanan, vakava ja topakka mies, kuunteli Akelan kertomaa synkeänä ja kyseli kaiken tapahtuneen läpi moneen kertaan. Hän oli kiitollinen siitä, että kaksikko oli tuonut edes tiedon tapahtuneesta, mutta huoli hallitsi ymmärrettävästi hänen mielialaansa; Molvin ei ollut palannut, ja nyt hän saattoi olla missä vain - jos oli edes hengissä. Eittämättä hänelle oli tapahtunut jotakin, sillä muuten hän olisi varmasti jo palannut kylään. Lanan ei osannut suoralta kädeltä luvata mitään Molvinin tekemistä sopimuksista, mutta sanoi miettivänsä asiaa, ennen kuin majoitti kaksikon pitkätalonsa huoneeseen. Tämä ei varsinaisesti miellyttänyt heitä, mutta ainakin he saivat syödäkseen ja mahdollisuuden levätä.
Myöhemmin illalla Lanan palasi kaksikon luokse mukanaan kaksi muuta: Molvinin tytär Marea ja outo, mystinen mies, jonka nimeksi mainittiin Kararis. Kaksikko selitti tapahtuneen myös Marealle, ja tämän jälkeen Lanan selitti Karariksen olevan pyhä mies, josta Molvin oli aikaisemmin puhunut. Hän antoi tämän tutkia Tarashin läpi, ja punaihoinen mies vahvisti nopeasti heidän sanansa: soturin yllä oli vahva kirous. Kararis totesi voivansa kukaties purkaa kirouksen, mutta ei täällä. Hänen olisi kuljetettava Tarash lähimailla olevalle aavikolle ja pyhälle paikalle, jossa saisi outojen jumaliensa huomion ja voisi suorittaa uhrin kirouksen poistamiseksi. Tämä arvelutti itse kutakin. Lanan vastusti sitä, koska aavikko oli mitä ilmeisimmin hengenvaarallinen paikka, ja kaiken lisäksi Kararis oli ilmeisesti karkotettu siellä hallitsevan väen keskuudesta. Kararis ei kuitenkaan epäröinyt, vaan totesi olevansa Molvinille henkensä ja kunnian velkaa, ja että koska tämä oli luvannut hänen palveluksensa tälle kaksikolle, niin myös tapahtuisi. Akela korosti kyllä, että he auttaisivat kylää kaikin tavoin, ja että he myös yrittäisivät etsiä Molvinin kun tämä olisi hoidettu, mutta tähän hätään Lanan poistui paikalta lähinnä vaitonaisena. Aika näyttäisi, kaiketi...
Seuraavan päivän ajan kaksikko valmistautui matkaan. Balinos ei ollut mikään suuri paikka, eikä siellä ollut tarjolla mahtavia määriä varusteita, mutta he onnistuivat kuitenkin hankkimaan itselleen ratsut ja matkatarpeet vaihtamalla niitä Akelan kantamiin jalokiviin, jotka he olivat alun perin löytäneet petomiesten luolista. Kaksikko löysi mukaansa myös kaksi saattajaa: vahvan oloisen soturi Telbarin ja hieman hidasjärkisen, mutta rattoisan oloisen maankiertäjän Mumonin. Kaksikko oli valmis lähtemään vaaralliselle tehtävälle palkkiota vastaan (Telbarin tapauksessa osa sitä oli hevosen hankkiminen, jotta hän edes pääsisi matkaan), ja apu varmasti tulisikin tarpeeseen. Matkaan lähdettiin lopulta auringon laskettua, sillä Kararis kertoi pimeyden tarjoavan edes jonkin verran suojaa vaaroilta, joita ei nimennyt sen tarkemmin juuri nyt.
Matkasta selvittiin suhteellisen vähällä. Seurue kiersi vuorten sivua myöten yön pimeydessä. He kiersivät kaukaa lauman jättiläismuurahaisia ja levähtivät sinisiä hedelmiä kantavien puiden lehdossa, jossa Kararis kertoi hieman enemmän paikallisesta tilanteesta; vuorilla hallitsi jokin julma soturi, joka kantoi kaunaa kylälle. Hänen aarnikotkaratsastajansa pitivät lähitienoota kauhun vallassa. Pimeän tullen liikkuminen tuntui aiheelliselta. Yön kääntyessä aamua kohti seurue saapui aavikon reunaan. He ylittivät oudon, violetinhehkuisen suolakentän (Karariksen mukaan velhot ja alkemistit maksoivat hyvin rahaa näistä suoloista) ja tekivät leirin kallioiden lomaan. Tarkoituksena oli levätä muutama tunti ja suunnata sitten kohti pyhää paikkaa, jonne oli vain tunnin tai kahden ratsastusmatka. Yön aikana Telbar oli menettää henkensä, kun valtava, kahden miehen mittainen tappajanäätä hyökkäsi hänen kimppuunsa pimeydessä, kun hän ja Tarash olivat vahdissa. Tarashin onnistui kuitenkin raastaa peto irti miehestä ja se pakeni nopeasti yöhön kohdattuaan oikeaa vastarintaa.
Levättyään seurue suuntasi kohti Punaista Kalliota, joka oli heidän etsimänsä pyhä paikka. Sen löytäminen ei ollut hankalaa, sillä kyseessä oli erämaasta kohoava, satoja jalkoja korkea punainen kallio, joka näkyi jopa päivän kävelymatkan päähän. Seurue saapui paikalle keskipäivän paikkeilla. Kalliota ympäröivät kivikot, joissa Kararis kertoi vaanivan jättiläismäisiä skorpioneita ja muita petoja. Lisäksi kallion lähettyviltä kantautui jatkuvaa, karmaisevaa ulinaa, jonka väki saattoi vain toivoa olevan pelkästään tuuli. Kallion laella kohosi, Karariksen mukaan, pyhä alttari, ja hän ja Tarash lähtivät nousemaan kiveen hakattuja portaita. Muiden tulisi odottaa alhaalla kunnes he palaisivat, sillä paikka oli pyhä, ja kallioon hakatut onkalot olivat ankarasti kiellettyjä paikkoja. Niinpä muut odottivat alhaalla, ja vaikka Telbar ja Mumon vaikuttivatkin varsin kiinnostuneilta tutkimaan näitä onkaloja (ja niistä kukaties löytyviä pyhäinjäännöksiä) hieman lähempääkin, Akela piti visusti huolen, ettei kukaan suistuisi epähuomiossa pyhäinhäväistykseen. Mutta juuri muuta he eivät voineetkaan tehdä. Oli odotettava. Lopulta Tarash ja Kararis palasivat - ja ihmeeksi ja helpotukseksi Tarashin vointi näytti tosiaan parantuneen. Hän vaikutti mietteliäältä eikä maininnut juurikaan tapahtuneesta, mutta myönsi silti, että Karariksella tuntui olevan todellisia voimia. Joka tapauksessa kukaan ei halunnut jäädä paikalle hiukkaakaan pidemmäksi aikaa kuin täytyi, ja seurue nousi nopeasti ratsaille ja poistui.
Kohtalolla oli kuitenkin omat julmat suunnitelmansa. Kun joukkio selviytyi ulos kivikosta, heitä odotti valtava joukko ratsumiehiä. Kymmeniä ja kymmeniä, kukaties satoja ratsusotureita - kokonainen aavikkoväen heimo! Seuraavassa hetkessä nämä ratsastivatkin jo kohti vihasta ulvoen; kuolema pyhäinhäpäisijöille! Akela iski kourallisen miehiä maahan mielenvoimillaan, mutta seuraavassa hetkessä häneltä ammuttiin jo ratsu alta, eivätkä hyökkääjät kavahtaneet hiukkaakaan. Tarash kiskaisi naisen nopeasti oman ratsunsa selkään, ja koko joukko pakeni ainoaan suuntaan, joka oli heille auki: takaisin kohti suurta kalliota. Kararis oli maininnut, että kalliolle nouseminen oli rikkomaton ja hirvittävä tabu aavikon väelle. Suunnitelma ei ollut hyvä, mutta muitakaan ei ollut... Joukkio saavutti kallion vain hetkeä ennen takaa-ajajia. He kiiruhtivat ylös rapistuneita portaita samalla, kun aavikon punaiset miehet syytivät nuolia ja vihanhuutoja heidän peräänsä. Kukaan ei kaatunut matkalle, mutta nyt he olivat ansassa...
Paremman puutteessa Akela tutki erästä kalliossa häämöttävistä luolista ja joutui taistelemaan henkensä edestä sisällä vaaninutta jättiläisskorpionia vastaan. Peto saatiin lyötyä maahan Tarashin avustuksella (etenkin, kun se sekasorron keskellä pisti itseään!), ja joukkio tunki luolaan saadakseen suojaa mahdollisilta nuolilta. Mutta nyt he olivat ansassa, ja Karariksen mukaan heidän piirittäjänsä eivät varmasti kaikkoaisi, ennen kuin he olisivat kuolleet. Tilanne ei näyttänyt millään muotoa hyvältä...
|
|
|
Post by submarine on Nov 19, 2021 1:30:12 GMT 3
(11.11.2021)
Joukkio jatkoi tukalassa tilanteessaan. Ensihätään Akela tutki Punaisen kallion muita luolia siltä varalta, että ne tarjoaisivat ratkaisun. Niistä ei löytynyt muuta, kuin kolmisilmäisen jättiläisen hautaholvi - ja näyttävä, suuri miekka, jonka Akela ryöväsi säälimättä mukaansa. Se annettiin Tarashin käyttöön, ja sitten joukkio laskeutui tutkimaan ylimmästä luolasta löytyneitä portaita alaspäin.
Portaiden takaa paljastui kokonainen valtaisa sokkelo ikivanhoja, synkkiä tunneleita, käytäviä ja kammioita. Ne eivät olleet millään muotoa kuolleita, ja heti kättelyssä väki joutui taistelemaan elämästä ja kuolemasta suurten ja groteskien hirviöiden kanssa - ensin muutaman ensimmäisen, ja pian myös kokonaisen lauman, kun he törmäsivät niiden pesäpaikkaan. Kararis, Telbar ja Mumon saattoivat vain kauhistella niiden hirveyttä ja ällistellä Akelan ja Tarashin hurjuutta, joka kaikeksi onneksi riitti hirviöiden kukistamiseen. Oli kuitenkin selvää, että alinen maailma kätki monia vaaroja, ja eteneminen muuttui varovaiseksi. Joukkio väisteli vaaroja ja kauhuja minkä pystyi ja kohtasi ne, kun ei voinut muutakaan. Tunnelit muodostivat valtavan sokkelin. Itse kukin saattoi vain arvailla, kuka tai mikä ne oli alun perin rakentanut ja miksi... joskin tätä viisikkoa huolettivat enemmän se, miten he pääsisivät pois sieltä. Lähes kohtalokas yhteenotto syntyi, kun seurue kohtasi joukon outoja miehiä, jotka lupailivat heille tietävänsä, miten tunneleista pääsisi pois. Itse kukin oli tästä hyvin varuillaan, mutta he antoivat kuitenkin itsensä tulla melkein johdatetuksi ansaan, kun yhtäkkiä heidän kimppuunsa hyökkäsi kokonainen lauma kammottavia, rottamaisia sekasikiöitä. Jopa heitä johdattaneet miehet muuttuivat groteskeiksi rottahirviöiksi. Akela ja Tarash surmasivat niitä kaksin käsin, ja itse kukin heidän tovereistaan joutui myös taistelemaan henkensä edestä, ennen kuin he onnistuivat pakenemaan pois paikalta. Sokkelot uhkasivat herkeämättä henkeä, eikä minkäänlaisesta pakoreitistä ollut vielä merkkiäkään. Odottiko näissä tunneleissa tosiaankin pelastus... vaiko vain entistä julmempi tuho?
|
|
|
Post by submarine on Dec 3, 2021 1:50:14 GMT 3
(18.11.2021)
Sotureiden matka alisissa tunneleissa ja muinaisissa saleissa jatkui samaan, synkeään tapaansa. Joukkio päätti pysytellä kaukana aikaisemmin kohdattujen rottahirviöiden alueista, mikä jätti lopulta ainoaksi mahdolliseksi suunnaksi valtavien kovakuoriaisten asuttamat käytävät jonkin matkan päässä. Kovakuoriaisten ohittaminen ei osoittautunut ongelmalliseksi, sillä suurin osa pedoista ei yksinkertaisesti ollut paikalla, mutta edessä oli siitä huolimatta vain lisää sokkeloisia käytäviä ja vaaroja. Joukkio eteni varovaisesti, tutkien ikivanhoja tunneleita, väistellen turhia vaaroja ja löytäen yhä vain uusia ongelmia.
Ensimmäiseksi haasteeksi osoittautuivat erästä edessä odottavaa kammiota hallussaan pitävät, liskomaiset olennot, jotka olivat sonnustautuneet outoihin metallipanssareihin ja kantoivat vaarallisen näköisiä, kirkasteräisiä aseita. Ne eivät antaneet tietä ja osoittautuivat taistelussa niin kovaksi vastukseksi, että joukkio katsoi lopulta parhaaksi paeta. Tunnustelu osoitti, etteivät muut suunnat olleet juuri sen parempia: erästä edessä odottavaa kammiota pitivät hallussaan valtavat ja karmaisevat hirviöt, kun taas toisessa tien tukkivat sokaisevat salamat, jotka leiskahtelivat kammion poikki säännöllisin väliajoin. Akela päätyi lopulta tutkimaan salamoiden täyttämän kammion takaisia käytäviä henkensä uhalla. Siellä tuntui olevan jotakin, mutta vaarat kävivät yhä pahemmiksi; vaaniva limahirviö oli vähällä surmata hänet, ja edestä kantautui jonkinlaisten hirvittävien petojen karjaisuja, joiden edessä oli parempi vetäytyä miettimään toista siirtoa.
Kun joukkio lepäsi eräässä sivukammiossa, tapahtui välikohtaus, joka vain mutkisti kaikkea entisestään: jokin alisen maailman limahirviö yritti hyökätä heidän kimppuunsa ja sivalsi Tarashia poskelle happomaisen korventavalla ulokkeellaan, mutta sen jälkeen se vetäytyi ilman taistelua, kun Kararis huusi sille käsittämättömiä ja karmaisevan kuuloisia sanoja. Kun Kararikselta kysyttiin äskeisestä, hän vain totesi muistuttaneensa hirviöt siitä, että he palvelivat samaa herraa. Ja melkein samaan hengenvetoon hän tokaisi, että nyt myös Tarash palveli tätä! Ottaessaan papin jumaluuden suojeluksen ylleen Tarash oli myös ilmeisesti otettu tämän jumalan palvelijaksi - ja mikäli hän ei ollut valmis noudattamaan osaansa, hänen yllään oleva suojaus voitaisiin myös evätä! Äkillinen tieto ei tosiaan miellyttänyt sotureita. Kararikselle tämä kaikki tuntui olevan itsestään selvää. Akela ja Tarash olivat kuitenkin vähemmän vakuuttuneita... etenkin, kun Kararis kertoi yksioikoisesti, että hänen jumaluutensa oli Myónor, Se Jonka Väriä Silmä Ei Näe - kaaoksen vellova olemus ja kaikkien limahirviöiden isä! Tarash tulisi vielä kuulemaan Myónorin ja sen vaatimukset unissaan, Kararis lupasi. Tilanne oli vähällä äityä jonkinlaiseksi yhteenotoksi. Tarash koki tulleensa petetyksi, ja Akela alkoi nopeasti silmäillä pappia suorastaan murhaavasti - olihan hän saanut moneen kertaan kokea kaikenlaisten mystikoiden petollisuuden. Kararis vain toisti tehneensä kuten oli pyydetty ja korosti, että tottahan toki tällaisilla palveluksilla oli hintansa. Asia päätettiin jättää sikseen. Jos he nyt alkaisivat taistella keskenään, ei kukaan heistä välttämättä pääsisi ulos yhtenä kappaleena. Mutta varmaa oli, että tästä puhuttaisiin vielä...
Kun edessäpäin tuntui olevan vain uusia vaikeuksia, seurue päätti tutkia taakse jääneitä kammioita vielä tarkemmin. Eihän ollut mitenkään sanottua, etteikö jossakin siellä olisi kaikesta huolimatta reittiä pois tästä kammottavasta paikasta. Tämä suunnitelma koki kuitenkin nopean takaiskun, kun Akelan aikaisemmin näkemät, valtavat hirvitykset hyökkäsivät äkkiä ylläköllä heidän kimppuunsa. Yksi niistä runnoi Mumonin maahan ja nappasi mukaansa, ja muuta hyökkäsivät väliin kun soturit yrittivät juosta apuun. Pedot kähisivät jotakin "tullista" ja "alisista laeista", mutta soturit eivät sitä kuunnelleet. Kuolema hyökkääjille! Taistelussa useampikin jätti sai surmansa ja Tarash osoitti käsittelemänsä valtavan, muinaisesta haudasta otetun miekan kuolettavuuden mestatessaan useampiakin valtavista ja väkevistä vihollisistaan, mutta se ei riittänyt. Mumonin napannut kääntyi pakoon ennen kuin kukaan ehti estää... ja mikä pahinta, Akela ryntäsi sen perään pimeyteen! Seurasi sekasortoinen takaa-ajo, kun Akela jahtasi jättiä ja muut juoksivat Akelan perässä. Kaiken keskellä he hädin tuskin edes tajusivat ohittavansa äkkiä jonkin sekalaisen joukon sotureita, jotka jäivät huutelemaan heidän peräänsä. Nyt ei ollut aikaa puhua!
Takaa-ajo päättyi surkeasti. Kun Akela ja muut ehtivät kammioon, jossa Akela oli jätit aikaisemmin nähnyt, Mumon oli jo surmattu - jos hän oli elänyt enää muutenkaan. Elossa olevat jätit ärisivät, että he voisivat yhtä hyvin häipyä... mutta Akelan ja Tarashin silmissä leimusi viha. He iskivät näitä kurjia ihmissyöjiä vastaan armotta ja runtelivat niistä jokaisen hengettömäksi. Taistelun tuoksinnassa Akela sai kylkeensä julman iskun, joka kirvoitti ilkeän rusahduksen. Mutta murtuneita kylkiluita enemmän pisti Mumonin kohtalo; mies makasi kuolleena ja velttona maassa kuin riepoteltu säkki. Kuolema keskellä saastaisten jättien rojuista koloa ei tuntunut minkään soturin arvoiselta...
Väellä ei ollut montaakaan hetkeä aikaa miettiä tilannetta, ennen kuin heidän takaansa alkoi kantautua ääniä: heidän vilaukselta näkemänsä soturit olivat tulleet heidän peräänsä. Vaan oliko kyseessä ystävä vai vihollinen?
|
|
|
Post by spyrre on Jan 18, 2022 23:55:39 GMT 3
***
|
|
|
Post by spyrre on Jan 18, 2022 23:55:52 GMT 3
Sub: Oli yö, ja Balinoksen kylä uinui vuorten juuria vasten - siinä määrin kuin kukaan tai mikään todella uinui näillä hirviöiden ja demonien piinaamilla mailla. Kylän muurien takana oli hiljaista ja tulia paloi vain harvakseltaan. Eittämättä monetkin silmäparit vahtivat muurien takana aukeavaa maastoa, niin vuorten petojen kuin läheisen metsän kauhujenkin varalta. Joka tapauksessa kylä nautti pimeyden tuomasta, epävarmasta rauhasta.
Kaikki eivät kuitenkaan levänneet tänä yönä. Pieni joukkio lähestyi kylää. He eivät peitelleet tuloaan millään tapaa, vaan etenivät rivakasti ja suoraan kylää ympäröivien peltomaiden poikki. He eivät kiirehtineet, mutta itse kunkin olemus kertoi, että kylä tulisi olemaan pitkän ja työlään matkan pää; itse kukin kulki aristaen saamiaan vammoja tai uupuneena pitkien taipaleiden rasituksesta.
Heitä oli neljä. Jokainen heistä oli sekä olemuksensa, että ulkomuotonsa puolesta karaistunut kulkija, ja suurin osa heistä asteli kuten soturi - valppaana vaarojen varalta mutta pelkäämättä niitä. Nyt, pelkän kivenheiton päässä määränpäästään, osa heistä uskalsi vihdoinkin hengähtää, mutta yksikään heistä ei herpaantunut. Viime päivät olivat todistaneet jälleen kerran, että tämä maa ahnaisi varomattomat suihinsa.
Spyrre: Matkalaiset lähestyivät kylän muureja, odottaen hetkeä että saisivat viimein niiden suoman suojan ympärilleen mutta laskematta suojaustaan vielä. He olivat lähellä, mutta keskellä pimeyttä ei kannattanut herpaantua.... sen he olivat jo kokeneet karvaasti. Tämä matka ei ollut todellakaan sujunut niin kuin he olivat toivoneet. He olivat lähteneet kiireessä, hamuten kasaan viimeisiä kolikoitaan hevosiin matkaa varten mutta nyt he palasivat jalan nilkuttaen, yhtä jäsentä vailla. Akela kiristi hampaitaan siristäen kiiluvaa oranssia katsettaan jatkaen kuitenkin vaiteliaana. Askel askelen jälkeen pisti hänen kylkeään ja hengitys pihisi, mutta nainen ei ollut aikeissa antaa sen näkyä yhtään sen enempää kuin oli pakko. Jos ei muuta, niin ainakin heistä Tarash kulki nyt suoremmassa ja vähemmän kalpeana kuin heidän lähtiessään.... tosin sekin asian laita oli osoittautunut kyseenalaisemmaksi kuin kumpikaan heistä oli arvannut. Se sai kuitenkin odottaa... ainakin vähän aikaa. Sarvekas nainen silmäsi tovereihinsa (tosin aavistuksen kyseenalaisemmin mystikkoon heidän keskuudessaan) ennen kuin harppasi edelle. Muurit kohosivat jo heidän edessään mutta hänen kätensä lepäsi edelleen miekan kahvalla. Se tuskin oli noussut siitä pitkään aikaan edes taistelujen ulkopuolella. "Hei! Vartijat! Avatkaa! Päästäkää meidät sisään!" vathar korotti ääntään kuulostaakseen mahdollisimman jämäkältä, jäädessään tuijottelemaan niskansa kenossa muureille vastausta odottaen. Hän ei ollut kärsivällisin normaalistikaan ja nyt hänen särkevä kehonsa ei ainakaan parantanut tilannetta.
Sub: Itse kukin joukkiosta jakoi Akelan varovaisuuden enemmän tai vähemmän. Soturi Telbar, joka oli palkattu mukaan alun perin pelkäksi saattajaksi, mutta joka oli osoittautunut kykeneväksi soturiksi jo useaan otteeseen, silmäili ympäristöään varuillaan ja vaiti, mutta osoittamatta suurempia merkkejä pelosta. Kararis, pappi josta oli paljastunut yhtä jos toistakin epämiellyttävää, loi ympärilleen vain laimeita, nopeita silmäyksiä. Edes hän ei varmasti, todistetusti, voinut sivuuttaa näiden maiden vaaroja, mutta hän oli jo paljastanut palvovansa pimeämpiä ja hirviömäisempiä voimia; kukaties pappi oli nähnyt liian karmaisevia näkyjä omissa houreisissa palvontamenoissaan, että olisi osannut todella pelätä. Ja Tarash, vähintään päätä pidempi kuin yksikään tästä joukkiosta, ja väkevämpi kuin juuri kukaan tässä tai missään muuallakaan. Hän kulki nyt tosiaankin suorassa, eikä hänen askeltaan painanut mikään piina tai pelko. Hän pysyi valppaana, mutta mikä tässä maassa olisi voinut todella saada hänet pelkäämään? Juuri nyt hänen mieltään synkistivät pahemmin tämän kirotun matkan tapahtumat, kuin mikään yön kauhu olisi pystynyt niitä varjostamaan.
Joukkio saapui lopulta kylän porteille ja Akelan huudot halkoivat yötä. Se sai Telbarin vilkaisemaan ympärilleen levottomasti, kuin peläten äänten herättävän jonkin nimettömän pedon huomion. Ja kun kukaan ei heti vastannut, mies liikahti varuillaan. "Eivät ne varmaankaan edes avaa. Luulevat meidän olevan petollisia demoneita, kurjat", mies mutisi ja sormeili vyöllään roikkuvan pronssisen nuijan kahvaa. "Kylämme portteja eivät vartioi mitkään häpeälliset pelkurit", Kararis huomautti. Se ei selvästikään vakuuttanut Telbaria.
Olipa miten oli, muutaman pitkän hetken jälkeen muurille nousi viittaan kääriytynyt hahmo, josta erottui pimeydessä tuskin muuta kuin silhuetti. Jopa se riitti kertomaan, että tämä tähysi alas epäluuloisesti. "Keitä olette ja mitä toimitatte täällä yöaikaan?"
Spyrre: Akela tihrusti aikansa ylös, heittäen silti katseen taaksensa Telbarin sekä Karariksen sananvaihdolle. Nainen mutristi aavistuksen vaikkakin jätti lopulta kommenttinsa lähinnä epämääräiseen pihahdukseen... joka sekin jäi epäselväksi oliko se tarkoitettu vartijoille vaiko puhuneelle papille. Sen enempää ei kuitenkaan tarvittukaan kun ylös ilmestyi hahmo joka sai kaikkien matkalaisten huomion. Sarvekas nainen valpastui ja nosti katseensa uudestaan. "Olemme palaamassa matkalta! Tulimme tänne.... joitain päiviä sitten" hän huikkasi epäluuloiselle vartijalle, joutuen epäröimään hetken lauseen lopulla. Rehellisesti hän ei ollut enää edes varma kauanko heillä todellisuudessa oli kulunut tässäkin harharetkessä, jossa lähes kaikki tuntui menneen pieleen tavalla tai toisella.... Akela ähkäisi turhautuneena, ja heilautti sitten kättään taakseen kohti sivummalla seisovaa pappismiestä. Vartija tuskin tunnistaisi heidän nimiään vaikka hän ne tälle kertoisikin. "Karariskin on täällä! Olen varma että hänkin viettäisi yön mielummin siellä kuin muurien ulkopuolella!"
Sub: Vartija tähysi alas muurilta epäluuloisesti. Hän ei selvästikään tunnistanut muukalaista äänen tai epämääräisen ulkomuodon perusteella. Mutta Karariksen nimi sai hänet valpastumaan. "Teitä on odotettu monta päivää takaisin. Missä ovat ratsunne? Missä olette viipyneet?" mies penäsi ja kyräili. "Matkamme mutkistui. Sillä ei ole nyt väliä. Avatkaa portit, olemme kohdanneet jo liian monta vaaraa", Kararis tokaisi takaisin ja astui askeleen eteenpäin, jotta erottuisi.
Vartija tähysi vielä hetken, ennen kuin katosi näkyvistä. Hetkeä myöhemmin porttien takaa kantautui kolahdus, ennen kuin niitä lopulta raotettiin. Avautuneesta aukosta kurkisti sama mies, tai ainakin oletettavasti sama, ja heilautti nopeasti kättään. Ja joukkio harppoi nopeasti lähemmäs. "Minun pitää kertoa Lananille, että olette palanneet. Kylässä ovat asiat jo muutenkin sekaisin. Kaikki on-" vartija aloitti, mutta Kararis heilautti kättään. "Se voi odottaa huomiseen. Olemme kaikki matkasta väsyneitä ja väki kaipaa lepoa. Ilmoittakaa hänelle, kun hän herää", pappismies totesi, ennen kuin pitkälti sysäsi vartijan syrjään ja opasti väen tämän ohitse. Mies seurasi tätä hämmentyneenä, mutta ei väittänyt vastaan.
"Olemme päässeet takaisin kylään. Saitte sen, mitä kaipasittekin. Toivon, että aiotte pitää sananne ja etsiä herrani", Kararis totesi, kun portti oli suljettu heidän perässään. Hän kääntyi ympäri ja loi väkeen tasaisen, mutta terävän katseen.
Spyrre: Kaikeksi onneksi Karariksen nimellä oli selvää vaikutusta jolla he välttyivät suuremmalta turhauttavalta penäämiseltä. Akela oli jo avannut kärkkäästi suunsa mutta vaikeni kun aavikkoväen pappi otti keskutelun käsiteltäväkseen. Sarvekas nainen kyräsi miestä uudestaan sallien tämän kuitenkin, haluttomana jäämään kylän ulkopuolelle yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko. Oli kuitenkin selvää että suhtautuminen tätä miestä kohtaan oli nyt jokseenkin erilainen kuin lähtiessä, eikä se pysynyt pinnan alla erityisen hyvin. Portista pääseminen oli silti tärkeintä juuri nyt.
Akela käänsi huomionsa auki narahtavaan porttiin eikä viivytellyt kun vartija viittoi heitä lähemmäs. Tämä oli kaiketi aikeissa sanoa jotain mutta Karariksella oli tähän hätään yhtä vähän kärsivällisyyttä kuin heistä kaikilla ja tämä päätyi vain sysäämään miehen syrjään. Naisen arpiset kulmat rypistyivät hieman mutta hänkin harppoi rivakasti portista, nilkuttaen mahdollisimman vähän mennessään. Kylän asiat olivat ilmeisesti enemmän tai vähemmän sekaisin... mutta kai se oli odotettavissakin rosvojen ja paikan herran kadottua. Hänen pohdintansa tämän suhteen keskeytyivät nopeasti kun Kararis kääntyi vaativasti heidän puoleensa. Sarvekas vathar siristi silmiään terävälle sävylle, eikä näyttänyt suuremmin ilahtuvan moisesta. "Saimme ilmeisesti jotain.... ihan muutakin! Emme edes tiedä mihin olet meidät sotkenut! Sinä teit jotain outoa hänelle, etkä kertonut siitä kuin vasta myöhemmin!" Akela töksäytti, heilauttaen kättään kohti Tarashia. Hän ei selvästikään ollut vieläkään leppynyt siitä paljastuksesta jonka Kararis oli heille puolihuolimattomasti keskellä koitoksia suonut.
Sub: Kararis katsoi Akelaa kohti tyynesti ja heilautti kättään yhdentekevästi, kuin toisen sanat olisivat olleet yhtä tyhjän kanssa. "Pidin sanani. Kirous hänen yllään ei enää piinaa häntä. En voinut tietää, ettette ymmärtäneet vaatimuksienne hintaa", pappi vastasi jo melkeinpä tottuneesti. Sama keskustelu oli käyty jo monta kertaa.
Tarash astui eteenpäin, mikä sai niin Karariksen kuin Telbarinkin valpastumaan. Hän tuskin yritti tehdä sitä millään tapaa erityisen näyttävästi, mutta kuten hän oli saanut moneen kertaan huomata, hänen oli vaikea tehdä mitään herättämättä huomiota. "Olet sanonut tuon jo useaan otteeseen, pappi. Mutta välttelet yhä paljastamasta liikoja voimasta jota palvot. Sanasi voivat olla hienovaraisia ja tarkkaan valittuja, mutta ne eivät pysty kätkemään syyllisyyttäsi", soturi totesi. "En piilottele mitään. Tähän asti meillä ei ole ollut sopivaa hetkeä puhua tästä. Voimme eittämättä keskustella asiasta nyt, kun meidän ei tarvitse murehtia henkemme edestä", Kararis vastasi. Hän kohotti katseensa ylöspäin voidakseen katsoa Tarashia silmästä silmään - ja otti vaistomaisen askeleen taaksepäin, kun valtava mies astui aivan hänen eteensä.
"Nyt, kun uskot olevasi turvassa seurauksilta", Tarash korjasi. Hän oli kohdannut ovelien sanojen ja mystiikkansa taakse piiloutuvia salatietelijöitä ennenkin. Hän ei pitänyt heistä. "Tein vain sen, mitä minulta vaadittiin", Kararis vastasi. Papin puolesta oli sanottava, että hän kavahti vähemmän kuin suurin osa kaltaisistaan.
Spyrre: Karariksen välinpitämätön asenne sai selvästi Akelan kuohahtamaan, kivuliaisuudestaan huolimatta. Naisen arpisilla kasvoilla kävi ikävä irvistys kuin hampaitaan väläyttävä eläin, mutta ennen kuin hän ehti ärähtää mitään, Tarash astui papin eteen. Miehen kunniaksi oli kaiketi sanottava ettei valtava soturikaan saanut tätä hetkahtamaan silminnähtävästi.... tai sitten tämä kätki sen hyvin. Akelakin valpastui katsahtamaan yläviistoon miestä kohti, tosin enemmän odottavaan sävyyn, kaiketi nähdäkseen mitä tämä aikoi. Ymmärrettävästi Tarash oli epäilemättä kaikkein vähiten mieltynyt Karariksen tekosiin... Nainen murahti toisen varsin hillityille sanoille kannattavasti kyräillen samalla puna-nahkaista aavikon kasvattia huomattavasti selkeämmin, ilman moista itsehillintää. "Suostuimme, koska luotimme siihen herraasi! Meille kerrottiin, että olet parantaja, ja jonkinlainen.... viisas mies! Et missään vaiheessa sanonut ettei se ole totta! Oletkin.... samanlainen noita kuin ne muutkin" Akela sihahti, sormeillen miekkaansa. Hän ei selvästikään suonut ajatustakaan kauempana seisovalle vartijalle tai millekään muullekaan. "Nyt, kerro meille mihin olet meidät sotkenut! Heti, äläkä kiertele! Jos valehtelet, niin... saat katua!"
****
Sub: Kararis ei sanonut heti mitään, vaan huokaisi kuin olisi pitänyt koko väittelyä ajanhukkana. Tarash katsoi häntä järkähtämättä nenänvarttaan pitkin alaviistoon. Ensin näytti siltä, kuin pappi ei olisi ollut aikeissa reagoida millään tapaa, mutta lopulta soturi erotti hämärässä, miten hänen katseensa harhautui portinvartijaan, joka seurasi sanaharkkaa kummissaan sivusta. Hän empi. "... me emme siis ole ainoita, joille et ole kertonut koko totuutta", Tarash murahti. Se sai Karariksen katsahtamaan nopeasti häntä kohti - melkeinpä kuin tyrmistyneenä.
"Minä en ole valehdellut mistään, enkä vääristellyt mitään totuuksia. Olen tehnyt osani, eikä minulla ole velkoja teitä kohtaan - ainoastaan sitä miestä, jonka vuoksi vaaransin henkeni kun autoin teitä", Kararis totesi lopulta. Hänen äänensävynsä oli kuitenkin nyt kireämpi. Näytti siltä, että oli kuitenkin tapoja, joilla kaksikko pystyisi vahingoittamaan häntä kylän muurien sisälläkin. "Voit vakuutella itsellesi mitä mielit. Mutta jos et pian ala kertoa sitä mitä minä mielin, on minullakin jotakin kerrottavaa - esimerkiksi sille miehelle, Lananille", Tarash sanoi. Hän risti kätensä rinnalleen.
Kararis heilautti kättään hätäisesti, kuin torjuakseen hänen sanansa tai vaientaakseen hänet. "Hyvä on. Hyvä on. En aikonut muutenkaan vaieta siitä. Mutta ei nyt, eikä tässä. Me puhumme tästä myöhemmin, kun saamme rauhaa. Minä tarvitsen lepoa, ja suosittelen sitä teillekin", Kararis totesi, ennen kuin kääntyi terävästi ja nopeasti kannoillaan.
Tarash katsoi, kun Kararis harppoi pois paikalta. Hän ei aikonut estää tätä menemästä. Uhkaus oli selvästi tehnyt tehtävänsä...
Spyrre: Kireä ja kiukkuinen oranssi tuijotus naulittiin pappiin Akelan jäädessä ärhäkästi odottamaan tämän selitystä. Kararis ei tuntunut kuitenkaan hetkahtavan edes kummankin soturin edessä... ei ennen kuin tämä vilkaisi vaivihkaa jotain sivummalla. Akela ei ollut hillinnyt sanojaan eikä äänensävyään eikä hän edes tajunnut kiihtymyksessään aivan heti mitä mies pälyili ennen kuin vasta kun valppaampi Tarash lausui tämän ääneen. Sarvekas nainenkin kohotti kulmiaan tälle ja vilkaisi toista, ennen kuin katse palasi terävämpänä Kararikseen. Tämä oli valehdellut muillekin? Tai ei ainakaan kertonut asioidensa todellisesta laidasta... ainakin tasainen pappi tuntui hermostuvan vasta kun Tarash toi esille uhkauksensa. Se viimein sai aikaan reaktion, sekä nopean myöntymisen vaikkakin mies kääntyi nopeasti paikalta luvaten puhuvansa myöhemmin.
Akela päästi epämääräisen sihahduksen hampaidensa lomasta ja astahti Karariksen jälkeen kuin aikoen pysäyttää tämän epäillen että tämä suunnitteli livahtavansa tästäkin jollakin tavalla mutta seisahtui sitten kuitenkin empien. Piti hän miehestä tai ei, minne tämä katoaisi täältä? Ja rehellisesti hänen särkyinen olemuksensa valitti lepoa... halusi sitä myöntää tai ei. "....kiero käärme. Valehteli väellekin joka suojasi häntä. Minun olisi pitänyt arvata" nainen töksäytti, kirskauttaen hampaitaan turhautuneena vastakkain. Hän väänsi lopulta sormensa kuitenkin irti aseensa kahvalta, tuijottaen synkästi papin jälkeen ennen kuin nosti katseensa Tarashiin. "...mitä pirua me nyt teemme... tämän kanssa?" hän ähkäisi. Tuskin tarvitsi määrittää kovin tarkkaan mitä hän tarkoitti.
Sub: Tarash puuskahti. Asiat eivät olleet ainakaan muuttumassa yksinkertaisemmiksi. Sitten hän käänsi katseensa Akelaa kohti ja heilautti kättään ylimalkaisesti. "Nyt me odotamme huomista ja puhumme sitten Lananin kanssa. Meillä oli sopimus, joka ei nähdäkseni ole muuttunut miksikään. Mutta mitä muuhun tulee..." hän totesi ja vilkaisi ympärilleen kuin olisi arvioinut sanojaan. "... niin tuo pappi ei ollut väärässä. Sinä kaipaat lepoa. Näen kyllä, miten työlästä tämä on ollut sinulle. Tuo ei parane hetkessä", hän jatkoi ja viittasi kädellään jonnekin naisen ruumiin suuntaan. Hänen tuskin tarvitsi tarkentaa mitä tarkoitti; Akela oli sinnitellyt sitkeästi murtuneista kylkiluistaan huolimatta, mutta taistelut ja matkanteko saattoivat vain pahentaa vammaa. Jos toisen kylki ei ollut tässä kohtaa pelkkää ruhjetta ja tuskaa, se olisi jo pieni ihme.
"Emme kuitenkaan pysty tekemään mitään ennen kuin aamu koittaa. Siihen on vielä monta tuntia", mies lisäsi. Varmemmaksi vakuudeksi.
Spyrre: Ei ollut vaikea nähdä että sarvekas, runnottu nainen kihisi taas turhautuneisuuttaan. Mutta jos ei muuta, niin ainakin he olivat selvästi löytäneet jonkinlaista otetta Karariksen suhteen jolla mies saataisiin puhumaan. Joka tapauksessa tämä käänne oli selvästi jotain joka sai hänen pasmansa jokseenkin sekaisin ja Akelan empimään. Hän ei ollut enää varma asemastaan tai edes siitä mitä tehdä seuraavaksi. Hän oli rynnännyt suinpäin tähän yritykseen jonka oli tulkinnut jonkinlaiseksi viimeiseksi oljenkorreksi, ja se olikin osoittautunut vain uudeksi koukuksi.... ties mihin. Oranssi katse kävi ylhäällä Tarashissa ja nainen punnitsi asioita hetken vaiti, kunnes murahti. "Olen ihan... tarpeeksi kunnossa" hän jupisi, kohauttaen sitten kuitenkin happamasti hartioitaan. "Aiommeko siis... kuitenkin tehdä sen? Etsiä ne ryövärit? Vaikka tuo noita olisikin sotkenut sinut ties mihin? Ehkä se vain vaihtoi kirouksen johonkin toiseen" nainen kysyi kohta. Sävy oli kaikkea muuta kuin imarteleva Kararista kohtaan, enemmänkin tässä oli jopa häivähdys ikävän tuttua kaunaa. Akela selvästi yritti vielä päätellä kuinka kiukkuinen tästä olisi, ja kuinka pahasti heitä olikaan johdettu harhaan...
Sub: Tarash kohotti kulmiaan kuin ei olisi tullut edes ajatelleeksi asiaa aikaisemmin. "Minä aion. Mutta en aio tehdä sitä hänen vuokseen. Minulla ei ole syytä epäillä, että hänen herransa olisi yrittänyt johtaa meitä harhaan, ja olemme jo vannoneet uskollisuutta hänelle. Kukaties hän tietää, mikä tuo pappi on miehiään, kukaties ei. Joka tapauksessa aion tehdä parhaani pelastaakseni hänet", soturi vastasi. Vaikka hän olikin uhrannut asialle nyt ajatuksen, ei hänen selvästikään tarvinnut jäädä pohtimaan sitä.
"... mutta sinä et ole kunnossa. Sinun pitää levätä. Jos jatkat tällä tavalla, et parane koskaan ennalleen", Tarash totesi sitten, nyt painavammin. Hän ei aikonut sallia naisen vain sivuuttaa asiaa.
Spyrre: Akela mittaili soturin olemusta sekä tämän vastausta kysymykseen hetken verran punnitsevan oloisena. Oli tilanne mikä oli, Tarash ei selvästikään miettinyt seuraavaa siirtoaan ja vaikka sarvekas nainen eittämättä olikin ilmeisen vastahakoinen, päätyi tämä lopulta suomaan jonkinlaisen happaman nyökkäyksen. "....no. Niin. Niin kai. Hän vaikutti hyvältä mieheltä. Ja... lupasimme hänen veljelleenkin" vathar puuskahti viimein. Hän veti syvään henkeä ja veti sormensa näreästi sekaisten rastojensa poikki, hoksaten viimein luoda pikaisen vilkaisun hämmentyneen vartijankin suuntaan. Tämä oli eittämättä joutunut todistamaan melko outoa välikohtausta. Tarashin painavampi huomautus vaati kuitenkin huomiota ja sai naisen kyräilemään hieman. Hänen olemuksessaan oli jälleen härkäpäisyyttä mutta myös aavistus kiusaannusta. Lopulta Akela kuitenkin puuskahti uudestaan. Soturi oli lopulta oikeassa tässäkin... Hän pyyhkäisi ohimennen kylkeään kokeilevasti hilliten irvistyksen, mutta säpsähti kimeää epämääräistä vinkaisua pussista kupeellaan. Jotain pientä, jokseenkin epätyytyväistä oli jälleen tainnut herätä... Kirottua, hän oli unohtanut tämänkin otuksen toviksi kokonaan.... eikä hän rehellisesti ollut vieläkään aivan varma mitä mokomalle olisi edes tarkoitus tehdä. "...parempi kai... mennä sitten sisään. Etsitään Kararis huomenna. Laitetaan hänet puhumaan." Nainen mutisi suoden venkoilevalle pussille pienen epämääräisen taputuksen ennen kuin alkoi itsekin nilkuttaa peremmälle kylään. Kukaan heistä tuskin oli nukkunut kunnolla koko pitkäksi venähtäneen reissun aikana...
Sub: Tarash nyökkäsi, kun Akela tuntui vihdoinkin ymmärtävän järkeä. "Kararis puhuu kyllä. En ole huolissani siitä... vaikka olenkin varma, etten tule pitämään siitä mitä kuulen häneltä", hän vastasi, ennen kuin kyyristyi sivummalle nostamaan maasta suuren ja raskaan miekan, joka oli päätynyt hänen käsiinsä tämän kaiken seurauksena. Kuolettava ase oli eittämättä yksi harvoista tämän koko jupakan hyvistä puolista.
"Minulla on majapaikka toisaalla. Etsikää minut kylästä kun minulle on tarvetta", Telbar tokaisi avuliaasti sivummalta. Tarash tarjosi hänelle nopean nyökkäyksen. Soturi oli loppujen lopuksi osoittautunut luotettavaksi toveriksi. Hänellä ei ollut epäilystäkään, etteikö miehen avulle tulisi vielä käyttöä.
"Mennään katsomaan, onko meillä majapaikkaa enää ollenkaan", Tarash tokaisi ja lähti suuri miekka olkaansa vasten leväten astelemaan kohti kylän pitkätaloa. Matkan varrella hän tuli ohimennen vilkaisseeksi Akelaa kohti. "Huomaan, että olet päättänyt pitää tuon", mies tokaisi, osoittaen ohimennen kohti pientä pussia, jota nainen oli äsken yrittänyt rauhoitella.
Spyrre: Akela päästi tyypillisen happaman puuskahduksen kurkustaan, myötäillen toisen aavistusta. Niin hämäräperäisiä kuin Karariksen kiertelevät sanat olivat olleetkin, hänkin osasi jo uumoilla ettei myöskään tulisi pitämään tästä. "Jos haluat, voin iskeä terän hänen sisuksiinsa. Sinä... voit nyt edes paremmin. Se on ainoa syy miksen jo tehnyt sitä" vathar töksäytti soturin noukkiessa suuren miekkansa. Telbarin poistuessa nainen havahtui vielä kääntämään päätään, ja suomaan itsekin tälle nyökkäyksen. Suhtautuminen tätä kohtaan oli selvästi suopeampi kuin papin, eikä hän oikeastaan edes empinyt tätä. Telbar oli ollut kelpo soturi, eikä hänelläkään ollut pahaa sanaa tästä. "Selvä. Me... katsomme, mitä teemme seuraavaksi ja kerromme sitten sinulle" hän totesi ennen kuin kääntyi itsekin kulkemaan Tarashin mukana kohti rakennusta jossa he olivat yöpyneet viimeksi. Ainakin kookas mies tuntui vähemmän synkeältä kuin kaiken huomioonottaen olisi voinut pelätä... ja vähemmän kärvistelevältä kuin hän, ja se sai Akelan vilkuilemaan toista hieman. Tämä keskeytyi kuitenkin kun mies viittasi tyytymättömästi venkoilevaan pussiin. Nainen räpäytti silmiään ja katsahti sitä itsekin hieman hämillään. "En minä oikein voinut muutakaan. Se vain... no, tapahtui. Typerä otus yritti tappaa itsensä uudestaan kun yritin päästää sen kotiinsa! Eihän sitä voinut vain... heittääkään johonkin" hän tokaisi, aavistuksen puolustelevasti.
****
Sub: Kaksikko palasi takaisin pitkätalolle. Jokin palvelija päästi heidät sisään vähin äänin lyhyen selityksen jälkeen, ja niin soturit saivat ainakin muutaman tovin aikaa levätä ennen aamunkoittoa. Silloin heitä kuitenkin odotti varsin topakka herätys, sillä heti, kun pitkätalo täyttyi äänistä, oltiin heidän oveaan jo paukuttamassa. "Päällikön veli haluaa puhua teille! Nouskaa ylös, hän saapuu pian!" joku huudahti oven raosta, ennen kuin kiiruhti paikalta.
Tarash ei varsinaisesti herännyt, sillä se olisi edellyttänyt, että hän olisi ensin nukkunut. Matkalaiset olivat levänneet illan, ennen kuin olivat saapuneet kylään. Suurelle soturille tuo lepo riitti oikein hyvin. Hän oli istunut hiljaiset tunnit vaiti ja mietiskellyt. Mietiskeltävää eittämättä myös riitti. Kukaties tilinteko kylän käskynhaltijalle oli jopa helpotus. Jotakin paljon kouriintuntuvampaa.
Spyrre: Akelakin oli ollut vaitelias illan ajan heidän palattuaan. Tämä luultavasti johtui suureksi osaksi yleisestä härkäpäisyydestä olla myöntämättä niin uupumusta kuin kivuliaisuutta, mutta myös hänelläkin oli varmasti mietittävää... sekä näreiltävää. Nainen oli paremman puutteessa lykännyt pienen eläimen pussistaan tyhjään laatikkoon jonka löysi nurkista ja käynyt sitten keräämään voimiaan. Oli hän aikonut mitä olikaan voipunut vathar nukahti kuitenkin lopulta tovin itsekseen ähistyään mikä tulikin varmasti kaiken jälkeen kipeästi tarpeeseen.
Kun joku aamulla ilmaantui jyskyttämään heidän oveaan Akela säpsähti hereille terävästi. Hän tapaili vaistomaisesti asetta päätyen sitten irvistämään aavistuksen kyljelleen ennen kuin tajusi missä oli ja mitä tapahtui, jonka jälkeen hänen arpisilla kasvoillaan kävi jokseenkin tuskastuneempi irve. Tätä eittämättä kannatti myös kimeä protestoiva kiljaisu peitetystä laatikosta seinustalla. "Hyvä kun ehdimme edes takaisin, ja emme saa edes aamua itsellemme. Ei hän viimeksi näin kärkäs kun ollut." nainen puuskahti. Viimeksi he olivat saaneet jopa hieman odotella huomiota, mutta nyt laita oli selvästi toisin. Joka tapauksessa Akela ei voinut muutakaan kun nousta makuualuseltaan jupisten ja itseään hieroen, suoden kuitenkin samalla pienen vilkaisun kohti Tarashia. Mies oli ollut eilen varsin vähäeleinen kaikesta huolimatta...
Sub: Tarash nousi ja teki muutaman yksinkertaisen venytyksen, ennen kuin murahti toisen sanoille. "Joko jotakin on tapahtunut, tai sitten hän haluaa tietää, missä olemme viipyneet", mies vastasi. Hän ei tuntunut murehtivan asiasta juurikaan. Sen sijaan hän alkoi muitta mutkitta vyöttää miekkaansa - pienempää miekkaansa siis. Hänen uutta suurmiekkaansa tuskin tarvittaisiin kylän arjessa, mutta olisi ollut häpeällistä kulkea ilman asetta ensinkään. "Meidän on paras kertoa hänelle tapahtuneesta ja sopia asioista. Sen jälkeen aion etsiä Karariksen käsiini. Olen päättänyt surmata hänet mikäli paljastuu, että hän on kääntänyt minut jonkin synkeän voiman puoleen", mies puhui varsin rauhallisesti, jopa yhdentekevästi. Hän oli ehtinyt miettiä asiaa varsin pitkään, ja kaikesta huolimatta hän oli lopulta päätynyt vain yhteen lopputulemaan.
"... joskaan siitä tuskin tarvitsee kertoa Lananille juuri nyt", hän lisäsi hetken mietittyään.
Spyrre: "Me... olimme siellä kyllä paljon pidempään kuin meidän olisi pitänyt" Akela totesi laittautuen itsekin valmiiksi saapujaa varten. Se tosin tarkoitti lähinnä sitä että nainen pyyhkäisi vaatteitaan suorempaan, pudisteli olkia rastoistaan ja tarttui itsekin asevyöhönsä pyyhkäistyään kasvojaan ohimennen vedellä. Olo ei ollut kummoinen vaikkakin melkoisesti parempi kuin toviin tähän saakka. Hän nyökkäsi vaiteliaasti soturin sanoille, mutta valpastui silminnähden enemmän kun mies otti puheeksi Karariksen. "Minä tulen mukaan" sarvekas nainen töksäytti, sihahtaen sitten ja pamauttaen nyrkkinsä turhautunein elkein viereiseen seinään. "Olin... hätäinen sen kaiken kanssa. Olisi pitänyt miettiä ja kysyä enemmän, ennen kuin..." sanat kävivät nopeasti lähinnä mutinaksi ennen kuin arpinen vathar kuitenkin nykäisi itsensä ärhäkästi suoraan ja veti asevyönsä paikalleen. "Pirut näiden kirottujen noitatemppujen kanssa" manattiin vielä hampaidensa lomasta.
Sub: "Aion selvittää ensin, mistä on kyse. Kukaties hän pystyy vielä selittämään asiat parhain päin. Mutta olen nähnyt tarpeeksi monta noitaa, etten aio suvaita sitä hetkeäkään", Tarash vastasi. Hänen äänessään ei ollut häivähdystäkään Akelan vihasta ja turhautumisesta. Hän oli selvästi tehnyt päätöksensä vakaasti harkiten, periaatteidensa mukaan ja täydessä kurinalaisuudessa - kuten hän teki kaiken. Ja jos hän tappaisi pappismiehen olisi varmaa, että hän tekisi sen yhtä tyynesti. Kuten soturin kuuluikin.
Juuri muuta Tarash ei ehtinytkään sanoa, ennen kuin ovi riuhtaistiin auki. Lanan itse, perässään kaksi vartijaa, harppoi sisälle. Hän ei näyttänyt erityisen hätäiseltä, mutta hänen kasvonsa olivat, jos mahdollista, vieläkin pahemman huolen ja rasituksen varjostamat. Hän katsahti kaksikkoon vain nopeasti, ennen kuin puhui. "Olette siis palanneet. Nähdäkseni saitte sen, mitä kaipasitte. Siinä tapauksessa teidän on aika toteuttaa velvollisuutenne ja tehdä mitä lupasitte", mies totesi kärkevästi.
Spyrre: Tarashin tyyneys tällaisen edessä ei lakannut hämmentämästä Akelaa. Tämä vilkaisi toista oman kihinänsäkin lomasta, mutta ei epäröinyt lopulta pitkään ennen kuin nyökkäsi itsekin. Hän ei ollut itsekään pidätellyt kättään niiden suhteen jotka tämän onnettomuuden olivat aiheuttaneet... vaikka kukaties tältä olisi voitu välttyä, jos hän olisi tehnyt niin. Se oli nyt kuitenkin myöhäistä. Ennen kuin hän ehti vastata, saapujat ryskäsivät jo sisään ovesta. Lanan vartijoineen harppoi huoneeseen saaden Akelan pyörähtämään rivakasti miestä kohti. Lananin synkkä olemus sai hänetkin rypistämään kulmiaan, ja vilkaistuaan vielä hieman varautuneena Tarashiin vathar suoristautui parhaansa mukaan ja nyökkäsi. Kaiketi he olivat vieläkin aikeissa pitää lupauksensa, kaikesta huolimatta... "...niin. Me lupasimme etsiä veljesi." Nainen totesi hieman hankalasti. "Meillä... meni hieman pidempään kuin piti. Onko jotain tapahtunut?"
Sub: Lanan puuskahti Akelan sanoille kuin olisi yrittänyt löytää kärsivällisyyttään ja heilautti sitten kättään ylimalkaisesti. "Jotain hyvinkin! Teidän ei tarvitse vaivata päätänne hänen löytämisellään, sillä tiedämme kyllä oikein hyvin, missä hän nyt on!" mies tuhahti. Tarash kohotti kulmaansa, mutta seurasi häntä vaiti. Hän aikoi selvästi jatkaa kyselemättäkin.
"Se kurja, aarnikotkillaan meitä piinaava paskiainen on saanut hänet käsiinsä! En tiedä miten, mutta hän lensi kyläämme kaksi päivää sitten ja esitteli Molvinin sormusta meille. Hän on julistanut, että aikoo pitää häntä vankinaan, kunnes kylä alistuu hänen valtaansa. Se kurja!" Lanan ärisi ja paiskoi käsiään. Tarash ei sallinut tilanteen nostattaa hänessä minkäänlaisia tunteita, mutta murahti kuitenkin. "Se helpottaa tehtäväämme. Jos tiedämme missä hän on, olemme jo paljon pidemmällä kuin luulimme olevamme", soturi vastasi yksioikoisesti. Puhinasta päätellen se ei vakuuttanut Lanania mitenkään.
"Niin, hän on vankina vuorten keskellä, sen kurjan linnassa! Harva on edes nähnyt sitä ja palannut elävänä! Hänellä on aarnikotkilla ratsastavia sotureita ja rosvoja puolellaan. Sekö muka on helppoa!?" Lanan sadatteli.
Spyrre: Uutiset nappasivat Akelan ilmeisellä yllätyksellä. Oranssit silmät levisivät aavistuksen ja nainen silmäsi jälleen Tarashiin. Tämä käänne johti heitä selvästi aivan eri suuntaan kuin oli aiottu... mutta kaiketi selvensi joitain asioita. Vaikkakaan ei välttämättä erityisen hyvällä tavalla... "Vankina ehkä, mutta... no, tiedämme missä hän on ja että hän on elossa. Muuten olisi ollut onnesta kiinni olisimmeko löytäneet häntä edes hengissä" hän lisäsi hetken tätä mietittyään. Tieto vaikutti selvästi Akelaan enemmän kuin viileään Tarashiin, vaikka ei lietsonutkaan silminnähtävää kauhua. Nainen tuntui yrittävän enemmänkin hahmottaa tilannetta varautuneeseen tapaan. Se miten aarnikotkasotureiden ja näiden herran majapaikkaa kuvailtiin ei tosiaan kuulostanut houkuttelevalta. Tarashia moinen ei tosin selvästikään hetkauttanut, ja Akela vilkuilikin toista silmäkulmastaan. Oliko soturilla jonkinlainen suunnitelma? "Onko sinne mahdollista päästä jotenkin? Olemme kyllä tappaneet jo niin rosvoja kuin petojakin tieltämme!" Nainen tokaisi sormeillen miekkansa kahvaa.
Sub: "Enpä usko. Hän hallitsee niitä vuoria ja kaikkia sinne johtavia reittejä. Hänen aarnikotkaratsastajansa surmaavat kenet tahansa, joka yrittää tunkeutua hänen linnaansa. Hän on säälimätön mies... enkä edes tiedä, miten hän on yhä hengissä. Hänet syöstiin tämän kylän vallasta kun minun isäni - ja Molvinin isä - oli meitä nuorempi. Hän ei ole vanhentunut päivääkään niistä ajoista! Se kurja on pohtinut kostoaan pitkään!" Lanan selitti tohkeissaan.
Tarash pohti kuulemaansa. Hän kurtisti aavistuksen verran kulmiaan tälle kaikelle, mutta se oli selvästi silkkaa epämieltymystä. Noituutta, jälleen kerran - tai siltä se ainakin vahvasti kuulosti. "Mutta jollakin tapaa hän silti elättää itsensä ja väkensä. Kulkeeko sinne karavaaneja, joita hän suojelee?" Tarash kysyi lopulta. Mutta Lanan vain pudisti päätään. "Ei yhtä ainoaa! Se linna on täysin eristyksissä. Jotkut väittävät, ettei sinne edes pääse, mikäli ei pysty lentämään! Miten aiotte mukamas pystyä tekemään tälle mitään?" kylän käskynhaltija ähki. Hänen kysymyksensä tosin kuulosti varsin vilpittömältä. Hän varmasti toivoi, että heillä olisi jokin vastaus.
Spyrre: Myös Akelan arpiset kulmat rypistyivät entisestään mitä enemmän hän kuuli tästä mystisestä, vuoria hallitsevasta tyrannista. Kaikki kerrottu oli vähintäänkin pahaenteistä.... ja pahimmillaan suorastaan hälyttävän kyseenalaista. Millä ilveellä mies, jonka olisi pitänyt jo olla hauras vanhus ellei kuollut elätti väkeä keskellä vuoria, ilman mitään millä eläisi? "...jotain saastaista noituutta. Sen on pakko olla" nainen sihahti myrkyllisesti sen mitä luultavasti kaikki jo aavistelivat. Jos hän oli ollut epäluuloinen ja varautunut aikaisemmin, nyt mukaan eittämättä ilmaantui myös vaarallisempi leimahdus kun joutilaana asetta hypistelleet sormet kiertyivät tiukasti sen ympärille. Ei epäilystäkään etteikö hän olisi halunnut käyttää sitä...
"Sinne on pakko olla jokin reitti! Pääsevätkö ne rosvotkin sinne jotenkin? Niillä tuskin on niitä lintuja! Tai ainakin ne varmasti tietävät jotain" Akela tokaisi, katsahtaen kuin varmistusta hakien Tarashiinkin. "Ehkä voimme saada niiltä selville jotain tärkeää! Meidän täytyy vain löytää muutama."
Sub: Lanan pudisteli päätään. "En tiedä, miten he liikkuvat sinne tai pois, tai millaisia voimia niillä miehillä on apunaan. Tiedän vain, että kukaan, joka on yrittänyt avoimesti uhmata sitä paikkaa, ei ole sieltä palannut. Nuo vuoret itsessäänkin ovat täynnä hirvittäviä vaaroja. Petoja, villimiehiä ja hirviöitä! Jos emme tee kuten he sanovat, emme koskaan saa veljeäni takaisin."
Tarash risti kätensä rinnalleen ja kohotti leukaansa. "Miksi edes pyydät apuamme, jos olet jo luopunut toivosta? Ole tyyni, me teemme parhaamme. Mutta toverini on loukkaantunut ja tällaiset asiat vaativat aikaa. Joten jätä meille vapaat kädet ja odota. Me vapautamme veljesi", hän julisti, varmana ja vakaana.
Spyrre: "Rosvot eivät vain lennä, tai noidu itsekseen! Niillä on varmasti muita keinoja. Ne jotka näimme liikkuivat vain hevosilla!" Akela tokaisi. Tarash puuttui puheeseen vakaasti ja keskeytti hänen omat melkoisesti kiihtyneemmät sanansa. Se sai jopa vatharin kokoamaan itseään hieman, ja puuskahdettuaan nainen tyytyi nyökkäämään. "Me emme pelkää petoja, hirviöitä, tai rosvoja. Ja tuollaiset kierot noidat ansaitsevat terän sisuksiinsa! Lupasimme etsiä hänet, joten teemme sen, ja tapamme sen velhon!" hänkin ilmoitti ärhäkästi vaikkakin kiihtymys sai eittämättä hänen kylkiluunsa vihlomaan jälleen. Tämäkin tosin tuntui lähinnä aiheuttavan lisää turhautunutta ärtymystä.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 23, 2022 23:47:56 GMT 3
Sub: Akelan sanat saivat Lananin kurtistamaan kulmiaan. Sitten hän pudisti päätään uudelleen. "Sillä miehellä ei ole hevosia, tai sellaisia rosvoja. Hän hallitsee aarnikotkilla ratsastavia sotureita linnastaan käsin. En tiedä, keitä nuo rosvot olivat, mutta samoja miehiä he eivät ainakaan olleet", mies totesi hermostuneesti ja kiristeli hampaitaan. "Kukaties joku muu on kaapannut Molvinin ja toimittanut hänet sille raakalaiselle saadakseen suosiota. Hänen kaunansa tätä kylää kohtaan ei ole mikään salaisuus..."
Tarash vilkaisi vuoroin Akelaan ja Lananiin, ennen kuin murahti mietteliäästi. "Oli asia miten hyvänsä, tiedämme missä hän on nyt. Me tarvitsemme joka tapauksessa aikaa valmistautuaksemme ja levätäksemme. Teidän on paras kertoa meille kaikki mitä tiedätte siitä linnasta ja sen väestä. Mutta me emme aio rynnätä sinne päätä pahkaa nyt."
Lanan nyökkäsi, vaikka huoli ei kaikonnutkaan hänen kasvoiltaan. "Niin, kyllä. Minä kerron kyllä kaiken mitä tiedän. Tehkää miten parhaaksi näette. Saatte kulkea kylässä kuten haluatte. Mikäli keksitte jonkin suunnitelman, annan teille vapaat kädet valmistautua siihen miten parhaaksi näette; jos kylässä on jotakin, mikä voi auttaa teitä tässä, se on teidän käytettävissänne!"
Spyrre: Akelan kärkäs into latistui hiukan kun Lanan huomautti etteivät rosvot jotka he olivat nähneet luultavasti kuuluneet vuorien hallitsijan väkeen. Mitä luultavimmin linnoitukselle pääseminen saattaisi siis kuitenkin olla jonkin verran monimutkaisempaa jos nämä olivat vain toimittaneet vangin aarnikotkaratsastajille... Arpinen nainen ähkäisi tuskastuneena ja vaikeni yrittäen keksiä jotakin muuta, mutta Tarash keskeytti ärhäkän pähkimisen. Soturi suhtautui kaikkeen jälleen huomattavasti vakaammin ja tyynemmin, ja vaikka sarvekas vathar heittikin toiseen pienen kyräilyn miehen toppuutellessa tilannetta joutui hän kuitenkin nyökkäämään happamasti. Halusi tai ei, hän ei tosiaankaan ollut juuri nyt kunnossa jatkamaan rellestystä yhtään mihinkään suuntaan, uuvuksissa ja kylkiluut runneltuina edellisen reissun jäljiltä. Puhumattakaan siitä että heillä oli vielä muutakin selviteltävää.
Lanan tuntui ymmärtävän, eikä ollut ainakaan usuttamassa heitä samantien tarttumaan toimeen. Akela kirskutti hampaitaan malttamattomana mutta nyökkäsi sitten itsekin tälle. "Me... keksimme jotain! Niillä noidilla on aina jokin temppunsa, mutta kunhan löytää sen oikean kohdan mihin iskee veitsensä...." hän tokaisi pahaenteisesti sormeillen miekkaansa. "....siitä puheenollen, meidän piti kaiketi vielä.... puhua Kararikselle. Missä hän on?"
Sub: "Kararis? Hänellä on maja ylempänä kylän rinteellä", Lanan vastasi ja heilautti kättään epämääräisesti, miettimättä kysymystä selvästi sen enempää. Tarash nyökkäsi vaiti tällekin, mutta ei paljastanut minkäänlaisia tunteita asian suhteen. Ne oli kaikki tarkoitettu pappismiehelle.
"Meidän on joka tapauksessa paras käydä toimeen. Palaamme puhumaan sinulle, kun meillä on jokin näkemys tästä kaikesta", soturi totesi ja vilkaisi paljonpuhuvasti Akelaan. Hän ei aikonut viivytellä tämän asian kanssa. Lanan ei heti sanonut mitään tai väistynyt tieltä, joten Tarash astui yksinkertaisesti miehen ja tämän lähettyvillä seisovien vartijoiden ohitse.
"Kylässä on väkeä, joka tietää siitä linnakkeesta ja sen herrasta enemmän kuin minä. Kysykää heiltä. Minä en ole koskaan kiinnittänyt tarpeeksi huomiota siihen kaikkeen", Lanan huokaisi. Hänellä oli selvästi paljon murehdittavaa.
Tarash epäili, että pian hän lisäisi yhden uuden murheen vanhempien joukkoon...
Spyrre: Akela kallisti aavistuksen päätään Lananin heittämälle puolihuolimattomalle tiedolle. Kukaties hienovaraisuus ei ollut koskaan ollut hänen vahvuutensa mutta ainakin nyt mies oli selvästi keskittyneempi aivan muihin asioihin kuin äkillisiin outoihin kysymyksiin. Joka tapauksessa nainen nyökkäsi tälle ja vaihtoi katseen Tarashin kanssa. Hän oli itsekin varsin halukas kuulemaan millä pappi selittäisi touhunsa...
Tarash oli selvästi jo halukas tarttumaan asiaan ja vathar harppasi soturin perään kun tämä astui Lananin joukon ohitse ulos. "Me... katsomme, mitä saamme selville" nainen totesi töksähtäen tämän sanoihin, silmäten kuitenkin voipunutta miestä mennessään. Tämä oli selvästi huolissaan kaikesta, mutta he kaksi tosin aikoivat selvittää ainakin yhden asian ennen tätä kaikkea muuta. Sarvekas nainen suuntasi ulos talosta sormeillen tutun synkeänä miekkansa kahvaa. "Hän sanoi, että... rinteellä. Kaiketi sitten tuolla" hän huomautti hetken ympärilleen silmäiltyään ja heilautti sitten kättään kohti ylempänä odottavia rakennuksia. Karariskin oli kaikesta päätellen pian saamassa tylyhkön aamuherätyksen.
Sub: Kaksikko poistui huoneestaan ja pitkätalosta vaitonaisesti, herättämättä turhaa huomiota. Tarash soi Akelalle vilkaisun ja nyökkäyksen. "Häntä tuskin on vaikea löytää", mies arvioi, ennen kuin asteli kaksikolle kerrottuun suuntaan.
Tarashin arvio osoittautui oikeaksi. Kylänväki osasi neuvoa tien pappismiehen luokse ilman suurempaa kaartelua, eikä tämän asumusta olisi ollut vaikea löytää edes ilman apua; suurin osa kylän rakennuksista oli yksinkertaisia taloja, jotka oli rakennettu puusta ja kivestä. Kararis sen sijaan asui, kaikesta päätellen, vuohennahoista rakennetussa majassa näkyvällä paikalla. Sen ympärille oli jätetty kunnioittavasti väliä, kuin näkymätön raja pyhän miehen ja maallisen maailman välillä. Majan ympärillä liikkui muutama kylän ainaisista vuohista. Kaiken kaikkiaan se oli koruton ja toi mieleen pienen metsäkylän asumukset.
"Hän näyttää heränneen jo muutenkin. Muista, minä aion puhua hänelle ennen mitään muuta. Pelkään jo tietäväni mitä saan kuulla, mutta minun on silti tehtävä tämä oikein", Tarash totesi Akelalle. Hän silmäili savua, joka nousi majan harjalla olevasta reiästä. Kukaties pappismies halusi elää oman väkensä tavoin. Niine hyvineen Tarash astui majan suulle ja vetäisi sitä peittävän verhon sivuun. Hän oli tullut puhumaan, ei odottelemaan lupia.
Spyrre: Akela seurasi vaiti aivan soturin tuntumassa kun he suuntasivat kohti eristäytynyttä, nahoista rakennettua majaa. Tämä erosi näkymästä mutta näytti silti jokseenkin arkiselta... Siltikin nainen silmäili myös tätä varautuneena heidän lähestyessään. Tarashin huomautus sai osakseen oranssin katseen, naisen kuitenkin lähinnä puuskahtaessa tälle. Kaiketi hän ei aikonut sentään väittää vastaan tälle. "... tee mitä haluat. Sinuthan se tähän on sotkenut. Sen parempi myös sitten osata selittää" vathar jupisi. "....ellei se ole päättänyt jo livahtaa" lisättiin puoliääneen. Kun kookas mies astui kiskaisemaan oviverhon sivuun tieltään sarvekas nainen valpastui, ja seurasi sitten varautuneena tämän jäljessä. Joku olisi kukaties voinut sanoa että pyhät miehet olisivat ansainneet jonkinmoista kunnioitusta... mutta kumpikaan heistä ei ollut täällä sitä varten. Akela harppasi itsekin sisälle kyselemättä ja odottamatta, siristäen silmiään ympärilleen hämärässä, yrittäen jo samantien arvioida näkemäänsä. Hän rehellisesti puolittain jo odotti.... jotakin, olihan Karariksella ollut varmasti aikaa valmistautua heidän tuloonsa jos tämä aikoi tehdä niin.
Sub: Tarash kuuli jonkun ähkäisevän ja säpsähtävän kun kiskaisi verhon sivuun ja astui sisään. Seuraavassa hetkessä hän näki Karariksen haparoivan pystyyn ja kääntyvän häntä kohti pienessä, hämärässä asumuksessaan. Maja oli yksinkertainen niin ulkoa kuin myös sisältäkin. Tarash erotti yksinkertaisen makuualustan ja tulisijan, sekä muutaman maahan levitetyn maton, mutta sitä lukuunottamatta maja oli pelkistetty. Astioita, erilaisia harvoja kapineita ja jotakin henkilökohtaista omaisuutta oli aseteltu siististi sinne tänne, mutta suurin osa majan lattiasta oli avonaista - ainakin kunnes Tarash täytti tilan.
"Minä sanoin, että me puhuisimme tapahtuneesta, pappi. Nyt olen saapunut, ja nyt me puhumme ", Tarash totesi kaartelematta. Kararis tuijotti häntä vaiti. Sikäli kuin Tarash asian näki, mies oli ollut keittämässä jotakin pienessä pannussa. "... niin huomaan. Etkö istuisi?" Kararis totesi lopulta ilottomasti. Hän katsoi melkein suoraan ylöspäin lattianrajasta, kohti kasvoja jotka tavoittelivat majan kattoa.
"Tietenkin. Meillä ei ole mitään syytä kiirehtiä", Tarash vastasi ja teki kuten pyydettiin. Hän istui alas, sattumalta oviaukon eteen, ja asetti kätensä polviensa päälle. "Akela liittyy myös seuraamme. Hän on myös halukas puhumaan", mies lisäsi ja nyökkäsi kohti majan oviaukkoa.
Spyrre: Kaikista epäluuloisista aavistuksista huolimatta pienen majan sisällä ei odottanut mitään kovin kyseenalaista... ja yllättyneestä äänestä päätellen jopa asukas oli läsnä. Tarash avasi keskustelun hyvin suorasukaisesti samalla kun Akela kyräisi tämän tuntumasta kiiluvin silmin tulisijan ääreen asettunutta pappia vaiteliaana, mutta jokseenkin salailemattoman pisteliäästi. Naisen käsi lepäsi edelleen miekan kahvalla mutta ei sentään tarttunut tähän sen kummemmin nyt... ainakaan vielä. Kararis ei vaikuttanut innostuneelta vieraistaan, mutta tuskin pystyisi kiemurtelemaankaan irti heistä aivan noin vain kun Tarash asettui vakaasti suoraan miehen eteen. Sarvekas nainen astui itsekin edemmäs ja mittaili pappia kuin arvioiden tämän kehottaessa heitä istumaan. "Niin. Minä en edes nähnyt siellä mitä kirottua olet tehnyt. Sinun on parempi osata selittää hyvin mihin sotkit hänet!" tämä töksäytti, ennen kuin sihahti ja asettui itsekin alas matolle soturin viereen... tosin kätensä vieläkin aseensa kahvalla. Terävä katse odotti salailemattoman kärkkäästi sitä mitä miehellä olisi sanottavanaan, eikä kumpikaan kaksikosta varmasti ottaisi kiertelyä tai viivyttelyä erityisen hyvällä. Varsinkin kun ainakaan Akela ei ollut myöskään tunnettu kärsivällisyydestään.
Sub: Kararis näytti vähintäänkin hankalalta. Oli selvää,että mies ymmärsi oikein hyvin tilanteensa ongelmallisuuden. Tämä vilkaisi kumpaakin kaksikosta, ennen kuin huokaisi ja pudisti päätään. "Minä olen jo kertonut kaiken oleellisen. Te pyysitte minua auttamaan häntä, ja niin minä tein. Vihin hänet jumaluuteni piiriin, jotta sen voima torjuisi häntä piinanneen kirouksen. Tein juuri kuten minulta pyydettiin. Muita keinoja ei ollut. Nyt hän on taas terve ja voimissaan kuten näkyy", pappismies totesi lopulta. Hän pakotti itsensä katsomaan suoraan kaksikkoa kohti.
Tarash ei liikauttanut someakaan, mutta Kararis valpastui silti heti kun hän puhui. "Meidän olisi eittämättä hyvä puhua hieman lisää tästä jumaluudesta. Olet jo osoittanut, että sillä on voimaa. Kerro siis nyt minulle, mikä tämä... Myonor on, ja mitä puhuitkaan aikaisemmin kaaoksen voimista. Mutta tiedä, että olen vannonut iskeväni pääsi harteiltaan, jos aikaisemmat puheesi kaaoksen voimista ja sellaisesta noituudesta ovat tosiaan totta", soturi totesi. Hän ei puhunut sen kovempaa tai kiristänyt sävyään mitenkään. Hänen ei tarvinnut. Jokainen tässä majassa istuva tiesi oikein hyvin, ettei hänen tarvitsisi edes todella yrittää toteuttaakseen sanansa.
Kararis istui vaiti. Ohimennen hänen silmänsä käväisivät Akelassa, melkein kuin etsien jonkinlaista apua. Sitä tuskin löytyi. "Jos tekisit sen, menettäisit suojeluksesi. Siunauksesi ei kestä pitkään, mikäli en opeta sinulle tarpeellisia riittejä", pappi totesi lopulta kireästi.
Spyrre: Ei voinut sanoa että Kararis sai ainakaan minkäänlaista rohkaisua Akelan suunnalta. Sarvekas nainen istui paikallaan mutta tuijotti miestä silti pistävästi ja kärkkäästi kiiluvin oranssein silmin, kuin tilaisuuttaan odottava eläin. Kun mies puhui vastahakoisesti hän vastasi tähän nopeasti hampaitaan väläyttäen. "Siitä ei ollut mitään puhetta aluksi! Sanoit vain, että voit auttaa jos menemme sinne kalliolle, ja viemme uhrin! Mitä kirottua varten se vuohi sitten oli?" vathar ärähti.
Vaikka Akela oli ärhäkästi protestoimassa, vaati kookkaan soturin vakaa toteamus silti melkoisesti painoarvoa. Nainen pihahti ja hillitsi leimahtaneen sisunsa, ja jäi toveriaan vilkaistuaan taas kyräilemään Kararista majan hämärässä. Tasainen uhkaus selvästikin puri mieheen ja tämä empi. Tämän kireä protesti sai aikaan uuden sihahduksen. "Nytkö haluat tyrkyttää hänelle jotain.... noitatemppuja?" Sarvekas vathar töksäytti vähintäänkin epämieltyneenä ja kohottautui kuin aikoisi jo kärsimättömästi jaloilleen. "Nyt ala selittää ja lakkaa kiertelemästä! Mitä kirottuja riittejä? Mikä tuo... jumala on? Ja kaikki muukin! Että voimme päättää onko tämä touhu vaivan tai henkesi arvoista!"
|
|
|
Post by spyrre on Jan 29, 2022 23:53:17 GMT 3
Sub: Kararis suoristautui ja heilautti kättään jonkinlaisena ylevänä elkeenä, kuin Akelan kysymyksiin vastaaminen olisi jo itsessään ollut suuri ihme. "Minun jumalani on Myónor, se jonka väriä ei kuolevainen silmä tavoita. Hän on unien ja ajatuksien herra. Kuten kerroin teille, kaikenlaiset hahmottomat olennot ovat hänen osasiaan. Hän on limojen herra, joka aikanaan hallitsi tässäkin maailmassa. Nyt hänen mahtinsa on kuitenkin kaukana, ja vain ajatuksen ja unen kautta hänet on mahdollista tavoittaa", pappi puhui. Hänen kasvoillaan kareili ilme, jonka Tarash tunnisti harmikseen todelliseksi hurmioksi.
"Limojen herra. Unien jumalasi kuulostaa enemmänkin painajaisten olennolta. Mutta kerro, ja puhu totta: miksi julistit itsesi Kaaoksen voimien palvelijaksi, ja mitä tämä Myónor haluaa? Jos olisin hänen palvelijansa, mitä se edellyttäisi minulta?" Tarash vaati empimättä. Kararis paasatkoon outoa salatietouttaan miten mieli. Häntä kiinnostivat paljon kouriintuntuvammat asiat.
"Myónorin vaatimukset ovat ihmisjärjen tuolla puolen, mutta saat kyllä tietää niistä unien ja näkyjen kautta. Hän haluaa sitä, mitä jokainen jumala; palvontaa, palvelijoita ja omien tarkoitusperiensä edistämistä", Kararis julisti. "Välttelet kysymyksiäni. Älä tee niin enää, tai menetän malttini", Tarash jyrähti. Hänen kätensä nousi miekan kahvalle, ja se karisti ainakin pahimman kopeuden Karariksen kasvoilta. Soturi tuijotti häntä tulisijan ylitse vääjäämättömänä ja tuimana, kunnes hän hairahti ja väisti laskemalla katseensa alas, kohti kyteviä hiiliä.
"Niin. Ymmärrän, että kaltaisesi soturi piittaa vain yksinkertaisemmista seikoista tässä kaikessa. Älä murehdi. Hän ei vaadi sinulta mitään, mitä et voisi hänelle tarjota. Pyhitä surmaamasi viholliset hänelle ja merkitse ne hänen lapsilleen, ja hän on tyytyväinen. Kun hahmottomat olennot syövät heidän lihansa, vahvistat samalla Myónorin voimia", Kararis totesi lopulta. Tarash liikkui nopeammin kuin Kararis ehti edes tajuta. Hän harppasi pystyyn ja eteenpäin kuin raivokas peto. Pappi päästi vain hätäisen ähkäisyn, ennen kuin valtava ja raskas koura iski hänen kasvojaan vasten. Seuraavassa hetkessä Tarash jo kiskoi häntä kurkusta ylös. Hän ei selvästikään pitänyt kuulemastaan...
Spyrre: Kiihtynyt Akela ei selvästikään pitänyt Karariksen asenteesta mutta seisahtui silti vielä kuuntelemaan kun mies alkoi lopulta selittää, samalla kun miehen olemus muuttui lähestulkoon fanaattikseksi. Tämä sai sarvipäisen naisen rypistämään kulmiaan varautuneesti moiseen tottumattomana ja oranssi katse kävi vaivihkaa jälleen tyynessä Tarashissa kun mies tivasi pappia puhumaan suoraan. Hänen sormensa hivelivät vieläkin miekan kahvaa mutta siltikin jopa arpisessa naisessa häivähti aavistus emmintää kun Kararis kertoi jumalansa tahdosta. Hän ei voinut sanoa ymmärtävänsä kunnolla mikä tämä olento oli saati mitä mikään tästä oikeasti tarkoitti, mutta se sai silti aikaan kylmiä väreitä selkärankaan. Akela ei pitänyt kuulemastaan tippaakaan... eikä selvästi myöskään Tarash, joka puolestaan ei empinyt päätettyään kantansa.
Jopa Akela säpsähti kun soturi iski varoituksetta ja raivolla tulen editse. Kararis tuskin ehti tehdä paljoakaan kun valtava mies jo kiskoi tämän kurkusta puristaen jaloiltaan kuin aikeissa kiskoa tämän pään paljain käsin tämän harteilta. Naisen häkellys karisi nopeasti ja hänkin kavahti ylös lattialta, miekka puoliksi vedettynä... kuitenkin lähinnä refleksinä. Rehellisesti näytti siltä että hänen apuaan tuskin tarvittaisiin... "Sinä...! Sinä tiesit, että kukaan ei suostuisi tuollaiseen... mitä kirottua noituutta ja hirviöiden palvontaa tuo sitten onkaan, jos tietäisi mistä on kyse! Siksi et kertonut sen tarkemmin!" Hän ärähti rimpuilevalle miehelle. "Mitä kirottuja näkyjä ja uhreja?! Me emme palvele jotain... limakammotusta! Miten tämä perutaan?! Kerro kun vielä voit!"
Sub: Kararis rimpuili vastaan, mutta hän ei lopulta voinut mitenkään voittaa Tarashia, joka tarrasi häntä niskasta kuin teuraskaritsaa ja riuhtaisi hänen kasvonsa aivan tulisijassa kytevän hiilloksen ylle. Pyhän miehen silmissä loimusi kekäleiden hehkun lisäksi nyt myös kauhu, ja hänen hipiälleen kohoava hiki ei varmasti johtunut pelkästään niiden lämmöstä. "Minä... en ole piilotellut mitään!" mies kähisi, mutta Tarashin koura hänen kurkullaan teki sanoista pelkkää hätäistä sihinää.
"Olen surmannut kaltaisiasi miehiä säälittä, tyytyväisenä siihen, että olen poistanut maailmasta edes yhden mätäpesäkkeen. Onko sinulla viimeisiä sanoja?" Tarash ärähti. Hänen ilmeensä oli yhä tyyni, mutta nyt se oli pelkkä naamio. "Jos... jos tapatte minut, teidät surmataan tai ajetaan kylästä henkipattoina. Kaikki toimenne olisivat olleet turhia", Kararis ähkäisi, mutta päästi sitten parkaisun, kun soturi painoi hänen pitkän nenänsä kekäleitä vasten. "Se ei ole pysyvää!" pappi huudahti lopulta. Kukaties se oli edes alku, sillä hänen käryävä nenänpäänsä nousi hieman ylemmäs. "Puhu, tai kourani vaihtuu saappaaseeni", Tarash ärähti.
"Mikäli... mikäli et ole mieltynyt tähän, niin sinun ei tarvitse kuin olla toteuttamatta sitä, mitä sinulta vaaditaan. Jumalani ei anna siunaustaan tai suojelustaan ilmaiseksi. Mikäli et suorita riittejä ja palvontamenoja, hänen voimansa kaikkoaa yltäsi pian... ja samalla kirouksesi palaa", Kararis jatkoi.
Tarash soi roikottaa miestä tulisijan yllä sen hetken kun pohti, toteuttaisiko uhkauksensa joka tapauksessa.
Spyrre: Oli selvää, ettei Akelan miekkaa tosiaankaan tarvittu kun kookas soturi retuutti avutonta pappia mielensä mukaan tulen yllä. Nainen empi käsi aseellaan mutta hoksasi nopeasti ettei moiselle ollut tarvetta ja tyytyi lähinnä kyräilemään Kararista peittelemättömän epäluuloisesti siitäkin huolimatta että tämän henki oli kirjaimellisesti juuri nyt Tarashin kourissa. Tämän puheet ylimaallisista hirviöistä ja ties mistä karmivat yhtälailla kuin ties mikä noituus... ja tästä hän rehellisesti ymmärsi vielä vähemmän. Pappia riiputtava soturi tosin ei selvästikään kavahtanut moista.
Tarash sai jälleen vaivihkaisen silmäyksen osakseen kun tämä ilmoitti tappaneensa moisia miehiä ennenkin, mutta nopeasti sarvekkaan naisenkin huomio palasi tukalaan pappiin kun tämä yritti tapailla protesteja. Akela sihahti moiselle. "Luuletko, että ne saisivat meitä hengiltä vaikka yrittäisivät? Tai rohkenisivat? Ja silloin heillä ei olisi ketään pelastamassa herraansa, jos he haluavat hänet takaisin" vathar murahti uhmakkaasti. Kävi tämän suhteen miten kävi, kaiketi heidän lupauksensa oli vielä voimassa vähintäänkin Molvinin veljelle... Mutta se tuskin lämmitti Karariksen mieltä nyt lähellekkään sen vertaa kuin kasvoja vasten rätisevät liekit. Kun tämä lopulta älähti vastauksen, rypistyivät naisen kulmat jälleen. Akela vaikeni punnitsevasti eikä sanonut hetkeen mitään, kuin yrittäen arvioida olivatko papin sanat totta. Ne saivat hänet kuitenkin jälleen epäröimään. Tarashista moista oli vaikea nähdä, mutta vaikka tämä ei ollutkaan irrottanut otettaan Karariksesta ei tämä ollut vielä myöskään toteuttanut uhkaustaan. Kaiketi... mitä mies ikinä olikaan tehnyt ei ollut pysyvää.... niin hyvässä kuin huonossakaan mielessä.
"Jos hän ei tee kaikkea... tuota, se palaa?" nainen toisti kireästi, vilkaisten sitten uudemman kerran ylös Tarashiin. "Jos se tulee takaisin, niin... mitä kirottua me sitten teemme? Minä... se mitä Molvin lupasi meille oli ainoa joka kuulosti edes joltain, mitä löysin."
Sub: "Minä en voi auttaa teitä kykyjeni ylitse. Ja minun kykyni tulevat jumalaltani. En ole tehnyt mitään väärää", Kararis julisti parhaansa mukaan. Tarash tuijotti miestä vaitonaisena. Hän ei nähnyt syytä epäillä tämän sanoja.
"Jumaluutesi on epäpyhä iljetys ja herrasi lupasi ihmeitä, joita ei pystynyt takaamaan", Tarash tuhahti lopulta. Hitaasti, melkeinpä vastahakoisesti, hän riuhtaisi papin pystyyn. Tämän kasvot olivat tuhkasta mustuneen ja nenänpää korventunut, mutta juuri nyt pyhä mies näytti vain tyytyväiseltä siihen, että oli yhä hengissä. "Kun olen pelastanut herrasi, pidän huolen, että hän karkottaa sinut ja noituutesi tästä paikasta. Tai sitten hän olkoot yhä kirottu kuin sinäkin", Tarash totesi päin papin kasvoja. Kararis tuijotti soturia vaiti. Hänen katseesaan häilyi monenlaisia tunteita, joista yksikään ei ollut imarteleva. Hän piti kuitenkin suunsa; soturin käsi puristi yhä hänen niskaansa.
Tarash kohotti katseensa pois Karariksen kurjista kasvoista, kohti Akelaa. "Täällä ei ole meille mitään", soturi totesi ja paiskasi sitten papin syrjään. Mies kaatui älähtäen teltan nurkkaan ja jäi sinne makaamaan, tuijottaen häntä varuillaan. Niine hyvineen Tarash harppasi hiilloksen ylitse ja kohti majan ovea. Hänellä oli parempaakin tekemistä, kuin kuunnella noitien valheita.
Spyrre: Monenlaiset ajatukset ja tunteet risteilivät Akelan mielessä kun hän punnitsi tätä kaikkea. Suurena osana näistä oli eittämättä ristiriitaisuus: se mitä Kararis ja tämän hirviöjumala ilmeisesti vaativat kuulosti vastenmieliseltä ja vähintään epäilyttävältä, joltakin sellaiselta johon kukaan järkevä tuskin olisi halunnut kajotakaan - mutta toisaalta, hän muisti vielä elävästi millaisessa kunnossa Tarash oli ollut heidän saapuessaan ennen kuin tämä kyseenalainen "ihme" oli kumonnut tämän kirouksen. Kuitenkin tämäkin oli ilmeisesti lähinnä vain työntänyt tämän syrjään... mutta siltikin, se oli tähän hätään ainoa apu asiaan mitä heillä oli. Oranssi katse kyräili Kararista hämärästä vaiteliaana mutta leimuten, kannattaen ääneti Tarashin painavia sanoja. Heidän ongelmansa ei ollut vielä ohitse, vain kääntynyt ihan uudelle kannalle....
Synkistä sanoistaan huolimatta Tarash ei silti näyttänyt olevan aikeissa toteuttaa aiettaan. Kararis tempaistiin onnekseen ylös, kivuliaana mutta hengissä... ja kaikkea muuta kuin tyytyväisenä. Akela seurasi tätä kaikkea valppaasti, pistäen eittämättä myös merkille papin synkeän olemuksen. Kaikesta päätellen tämä oli silti saamassa pitää henkensä, vaikkakin tuskin saisi samaa ylellisyyttä salaisuuksiensa suhteen. Arpinen nainen kirskautti hampaitaan varoittavasti papille ja heitti tähän terävän katseen mutta kun Tarash harppasi liikkeelle lähteäkseen, ei hänkään puuttunut asiaan. Vaikkakin oli helppo arvata ettei Akelasta tuntunut hyvältä jättää jotakin tällaista kuin Kararis selkänsä taakse näissä olosuhteissa... Nainen sihahti, pyörähtäen sitten itsekin ympäri. Hän seurasi synkeänä miehen jäljessä ovelle kyräillen olkansa ylitse käsi miekallaan jopa silloin kun vielä riuhtaisi majan ovipeitteen sivuun ja astui ulos. ".....pirut. Onhan pakko olla jokin muukin keino, kuin vain.... korvata noituus toisella!" hän ähkäisi lopulta hetken epämääräisen pihinän jälkeen. "Täytyykö sinun tosiaan... tehdä niin kuin tuo sanoi? Voimmeko me tehdä muutakaan? Vaikka yrittäisimmekin löytää jotain muuta joka voisi oikeasti parantaa tuon? Minä... En tiedä edes mistä lähtisin vielä etsimään!"
Sub: Kararis katsoi kaksikon menoa vaiti. Vasta, kun Tarash oli varmasti astunut ulos majasta, ja kun Akela seurasi häntä, mies avasi lopulta suunsa. "Muista, että hän palaa samaan kuntoon, mikäli kääntää selkänsä saamalleen siunaukselle", pappi tokaisi Akelalle.
Tarash oli astunut ulos ja asteli poispäin majalta vilkaisemattakaan taakseen. Hän kuitenkin pysähtyi kun kuuli Akelan sanat ja kääntyi katsomaan häntä. Miehen kasvot olivat yhä aivan yhtä tyynet. "En ole aikeissa tehdä mitään hänen noituudestaan. En tullut tänne myymään sieluani kuolemanpelossa", soturi totesi miettimättä hetkeäkään. Hän ei selvästikään aikonut järkähtää kannastaan noin vain.
Spyrre: Akela heitti vielä terävän, varoittavan katseen ovensuusta Kararikseen tämän puhuessa. Hän ei kuitenkaan vastannut tälle harpatessaan rivakasti ulos. Asian laita oli eittämättä tullut ikävän selväksi ja nainen joutui painiskelemaan ristiriitaisuuksiensa kanssa... Mutta vaikka vathar empi huonojen vaihtoehtojen edessä, soturin itsensä vakaumus oli selvä. Kun tämä kääntyi ympäri yhä viileän varmana tilanteestaan huolimatta Akelakin seisahtui rypistäen kulmiaan tälle jokseenkin tukalasti. "...niin, mutta... Emmehän me voi vain--" hän aloitti, kuitenkin vaieten sitten turhautuneesti käsiään heilauttaen. Nainen haparoi hetken ennen kuin lopulta ähkäisi. Tuntui varsin julmalta että aiempi hengenvaarallinen retki joka olikin jo maksanut Mumonin kuoleman osoittautuisi turhaksi, mutta... toisaalta hän ymmärsi mitä toinen tarkoitti. Olisiko hän itsekään valmis johonkin tällaiseen? Tuskin. Silti, se jätti entistä enemmän tyhjän päälle seuraavan siirron suhteen. "...meidän on sitten kai vain... keksittävä jotain muuta nopeasti. Ennen kuin niin tapahtuu. Etsimme jotain!" Nainen töksäytti viimein... jääden sitten haromaan niskaansa. "Vaikka meidän olisi kai keksittävä jotain Molvinin ja sen vuorten noidan suhteen, jos kerran aiomme yrittää pelastaa hänetkin... Mitä me sitten... teemme seuraavaksi?"
|
|