|
Post by spyrre on May 13, 2021 14:32:42 GMT 3
Elara katsahti tuimaa Kaldania toimiensa lomasta ja soi tämän sanoille lyhyen, sanattoman hymyn. Tällä kertaa se kuitenkin oli soturin viileä, teräksinen hymy jolla ei ollut mitään tekemistä hyväntahtoisuuden kanssa vaan joka lupasi pahaa heidän vastustajilleen. Kalpea mies oli oikeassa, ja hänkin oli joutunut odottamaan toimintaa jo mielestään liian kauan kärvistellen turhautumistaan. Mutta ei enää pitkään. Oli selvää että Sulya oli vieläkin varautunut kaikesta ja tämän terävä vastaus ei lopulta yllättänyt suippokorvaista naista. Elara silmäili pakolaista ja nyökkäsi sitten ykskantaan julistukselle. "Hyvä. Se on kaikki mitä toivomme" hän totesi, suoden naiselle kuitenkin uuden hieman yllättyneemmän katseen kun tämä jatkoi. Elara empi tälle sekä Trayanin sanoille hieman kuin olisi ollut vähällä sanoa jotain, mutta tyytyi sitten vain uuteen lyhyeen nyökkäykseen. Rehellisesti hän ei ollut alkuunkaan varma kuka olisi jäljellä -tai halukas- kostaakseen heidän puolestaan jos he jäisivät sille tielleen... mutta tuskin sen sanomisesta oli lopulta hyötyäkään. Tai sen ajattelusta. He eivät olleet tulleet tänne nujerrettaviksi.
"Kukaties se taru löytää vielä tiensä johonkin tavernaan tarinankertojan suuhun" hän tokaisi arpiselle nuorukaiselle puolikevyesti kun tämä asteli hänen viereensä, ennen kuin loi varmistavan katseen ympärilleen. Koko joukko oli valmiina ja edessä oli monta haastetta. Punahiuksinen soturi kiersi panssaroidut sormensa keihäänsä varrelle ja nosti kilven toiseen käteensä ennen kuin nyökkäsi muille. "Mennään." hän totesi lyhyesti, astuen ulos yöhön luolan ahtaasta suuaukosta. Isla päästi epämääräisen, innostuneen kiherryksen ja vipelsi naisen perässä. Sulya jäi yksin soihdun äärelle, seuranaan luvattu säkki varusteita sekä ruma sarvekas kypärä joka oli jäänyt tuijottamaan maahan siihen mihin Isla oli sen lykännyt. Mikä syy olikaan alunperin edes saanut puolituisen raahaamaan mokoman mukaansa oli selvästi menettänyt hohtonsa eikä tätä kiinnostanut enää retuuttaa sitä... kaikkien onneksi, kaiketi. Ainakin se palveli muistutuksena siitä että jo yksi orjien piinaajista oli kokenut karun loppunsa.
Yön pimeydessä pieni joukko suuntasi alas korkeaa kivistä rinnettä puiden lomaan, seuraten ketterän vatharin ja varjoihin luikahtaneen puolituisen jäljessä. Maasto oli vaikeaa ja vaarallista, mutta ainakin nämä kaksi olivat jo ehtineet tutkia heidän ympäristöään jonkin verran... ja Kaldan tunsi reitin perille. Joku outo peto ulvaisi kaukana kun soturit astuivat puiden lomaan, vain kalvakka kuu valonaan ja kytevä kostonhalu oppaanaan.
|
|
|
Post by submarine on May 16, 2021 1:17:41 GMT 3
Neljän soturin joukko eteni yön halki hiljaisena ja vääjäämättömänä kuin kuolema itse. Vaikka pimeydessä eittämättä kulkikin petoja, jotka herättivät tavallisessa väessä sanatonta kauhua, ei yksikään niistä tohtinut asettua heidän tielleen. Sillä nyt he olivat vailla sääliä, valmiina tuomaan tuhon kaikelle, joka vain asettuisi heidän tielleen. He eivät olleet saalis millekään pedolle, he olivat hirviöiden surma. Ja sitä paitsi heidän joukkonsa oli pieni, harjaantunut ja nopea. Kaldan johti joukkoa edestä käsin. Kalpea vathar liikkui yössä yhtä huomaamattomana kuin petonsa. Kun hän tuli edes oman väkensä näkyville, se tapahtui aina vain silmänräpäyksien ajaksi, eikä hän sanonut mitään. Yhdessä hetkessä hän oli läsnä, toisessa taas kadonnut. Koska tahansa muulloin olisi voinut luulla, että hän vältteli tovereitaan... mutta jo se yksinkertainen tosiseikka, että hänet nähtiin ensinkään, kertoi toista; hän varta vasten pidätteli kulkuaan ja paljasti itsensä kerta toisensa jälkeen, jotta muut voisivat seurata häntä. Trayan piteli perää. Hän ei ollut huomaamattomin tai nopein. Hänen suojanaan toimi pimeys, ei kuolettava vaivihkaisuus, eikä hän varmasti olisi voinut lähestyä orjuuttajien synkkää linnaketta tällä tavalla ilman yön tarjoamaa turvaa. Mutta hän pysyi silti muiden tahdissa ja piti jousensa ja aseensa valmiina.
Lopulta Kaldan vaikutti seisahtuvan pidemmäksi aikaa. He olivat kulkeneet jo pitkän tovin, mutta väsymys ei selvästikään ollut syy hänen pysähtymiseensä; vathar seisoi kivien lomassa ja kuunteli kaukaa kantautuvia kuohuja, kun meri iski rantakiviä vasten. Hän kyyristeli vaiti ja odotti muita. Ja lopulta hänen kalpea kätensä survaisi keihään eteenpäin kohti pimeyttä. Kaukana sen lomassa erottui hädin tuskin suuri muoto kukkulan päällä. Se oli eittämättä orjuuttajien linnake. Sen paalumuurit nousivat pimeyttä vasten. Mitään suoranaista valoa ei näkynyt, mutta rakennuksen sisällä palavat tulet loivat sen ympärille kuitenkin vaivihkaisia, häilyviä vihiä muodoista. "Salainen sisäänkäynti on lähellä. Kivikossa", vathar totesi hiljaa ja julmana kuin keihäs jota piteli. Hänen ei tarvinnut sanoa muuta: soturit tarttukoot aseisiinsa ja seuratkoot. Pian veri virtaisi.
|
|
|
Post by spyrre on May 16, 2021 15:45:34 GMT 3
Tuima joukko suuntasi yön poikki, vaiteliaina ja valppaina, edellä aina välillä vilahtelevan kalpean hahmon jäljessä. Raskaasti panssaroitu Elara ei myöskään ollut joukon huomaamattomin ja pysyttelikin Trayanin lähettyvillä heidän kulkiessaan. Metalli hohteli kuun valossa kuten heitä johdattava vatharkin. Kaldan oli nopea ja vaivihkainen liikkeissään mutta miehen ajoittaisetkin häivähdykset riittivät opastamaan heitä tarpeeksi hyvin. Islaa ei näkynyt tähän hätään senkään vertaa vaikkakin väki oli eittämättä jo tottunut tämän omapäiseen liikuskeluun. Puolituinen oli luultavasti jossakin lähellä ketteräjalkaisena ja varjoihin sulautuen, ja ilmestyisi toivottavasti ennemmin tai myöhemmin... Elara ei ainakaan huolehtinut tämän liikkeistä, ei nyt kun koko joukko oli liikkeellä ja valppaana. Jos satunnainen peto eksyisi heidän kohdalleen oli hänen keihäänsä kyllä valmiina... eikä hän uskonut että moinen voisi paeta vatharin tarkkoja aisteja tehdäkseen niin huomaamatta.
Vaikutti siltä että joukko vältti välikohtaukset tähän hätään, kukaties hirviöt ja pedot aistivat saapujien terävän määrätietoisuuden. Oli kuinka oli, alkoivat meren äänet lähestyä ja lopulta Kaldanin hahmo pysähtyi alleviivaavasti kivikkoon. Elara siristi silmiään ja suuntasi miestä kohti, seuraten katseellaan tämän osoitusta. Siellä, viimeinkin, odotti valtaisa pahaenteinen rakennelmanhahmo jota he olivat etsineetkin. Soturi nyökkäsi ja kumartui matalammaksi tarkastellen näkymää hetken aikaa. Tämä ruma linnake oli se hirviö jonka he olivat tulleet surmaamaan, ja siitä huolimatta että se näytti suurelta ja uhkaavalta hänen verensä kuohahti hurjasta odotuksesta. "Hyvä. Pitäkää silmällä vartijoita ja ottakaa ne hengiltä heti jos ne sattuvat tielle. Johda meidät sinne. Iskemme lävitse ennen kuin ne voivat estää meitä" nainen totesi, vetäen sitten kypäränsä päähänsä. Hän kohottautui tuimasti nyökäten tovereilleen ja astahti sitten liikkeelle. Hieman muista sivummalla kuunvaloon ilmaantui myös melkoisesti lyhyempi hahmo, laukku selässään ja apina olallaan. Isla mittaili näkymää arvioivasti päätään kallistaen kunnes tuhahti itsekseen. "Psh. Tuollainenhan on ihan helppo löytää. Kunhan vain osuu tuurilla oikeaan suuntaan" tämä jupisi ennen kuin livahti itsekin muiden jälkeen.
|
|
|
Post by submarine on May 18, 2021 21:44:39 GMT 3
Kaldan soi Islalle tuiman katseen, mutta ei vastannut puolituisen jupinaan, ennen kuin katosi itse taas pimeyteen. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan peitellyt suuntaa johon pyyhkäisi, vaan johdatti tovereitaan perille. Mereltä puhalsi kylmä, ujeltava tuuli joka kohosi hitaasti kuin surunvalitus edessä häämöttävän teurastuksen vuoksi. Mikään muu ei liikkunut tai pitänyt ääntä linnakkeen lähellä; orjuuttajat eivät selvästikään partioineet maastoa vaan turvasivat muureihinsa, ja jopa nälkäiset hirviöt olivat oppineet, ettei linnakkeen ympärillä odottanut muuta kuin kuolema. Matka vatharin löytämälle salakäytävälle ei ollut pitkä. Se oli jonkin matkan päässä rannasta, ja se itsessään oli piilotettu varsin hyvin, mutta sinne johtavat jäljet kavalsivat sen; rantaan tulleet, pimeän turvin liikkuneet alukset olivat tuon tuostakin laskeneet ankkurinsa tähän ja noutaneet synkän kauppatavaransa linnakkeen kätketyltä sisäänkäynniltä. Vaikka jälkiä olikin yritetty peittää, oli vakituisesti käytetyn reitin kätkeminen tältä joukolta sula mahdottomuus. Eikä salareitin löytäminen ollut sen vaikeampaa. Kuolema lähestyi.
Salainen sisäänkäynti sijaitsi notkelmassa. Maa oli näillä tienoin kumpuista ja kivikkoista, eikä läheltäkään kulkeva olisi varmasti huomannut tässä notkelmassa mitään kummallista. Mutta nyt kun Kaldanis kyyristeli näköetäisyydellä siltä, oli helppo huomata siellä häämöttävä luolan suu. Se oli suuri ja johti maan alle - ja sitä myös selvästi vartioitiin. Matala, melkeinpä pelkäksi hiillokseksi tukahdutettu tuli kyti luolan suuaukon lähellä, ja tarkimpien silmät saattoivat erottaa sitä vasten, miten lähettyvillä kyhjötti joukko miehiä kääriytyneinä viittoihin. Kukaties puolen tusinaa. "Sisällä ei ole enempää. Linnakkeelle on pitkä matka - kunhan kukaan ei pakene", Kaldan totesi pahaenteisesti. Vihollisia oli enemmän kuin heitä, ja eittämättä ainakin osa yrittäisi paeta tekemään hälytystä jos pystyisi... mutta heillä ei ollut mitään syytä sallia sitä.
Trayan yritti parhaansa mukaan tähytä pimeyteen, mutta hänelle tämä kaikki ei ollut läheskään yhtä selkeää, kuin vatharille, joka näki tähtien valossakin kirkkaasti kuin päivällä. Hän hädin tuskin erotti luolan synkän suuaukon pimeyttä vasten, ja hänelle sen lähettyvillä oleva tuli oli pelkkä kituuttava valonläiskä. Mitään miehiä hän ei erottanut. Toisaalta hän ei millään tapaa epäillyt Kaldanin sanoja - tai soturien kykyä surmata muutama rosvo ennen kuin nämä ehtisivät vastata millään tapaa.
|
|
|
Post by spyrre on May 20, 2021 14:32:57 GMT 3
Joukko seurasi Kaldania ja tämän petoa rannalle aistinsa valppaina. He alkoivat olla jo hyvin lähellä, jonka varmistivat viimeistään pahaenteiset kulkemisenjäljet hiekassa. Elara silmäili näitä synkästi ja kiristi sitten otettaan keihäästään kun harppasi entistä päättäväisemmin kalpean miehen jälkeen. Yksikään orjapaatti ei enää lähtisi täältä jos se olisi hänestä kiinni... tai ainakin hän aikoi aiheuttaa näille niin paljon vahinkoa kuin vain mahdollista jos ei muuta. Ehkä he olivat etsimässä tovereitaan (sekä mystistä kapteenia, jota ainakaan Isla ei varmasti ollut unohtanut) mutta hän oli myös ollut hyvin vakavissaan siitä, mitä oli luvannut Sulyalle.
Salareitti ei ollut kaukana, ja pian he pysähtyivät keskelle pimeyttä tähyämään hailakkaa valonkajetta kostean kivikon suojissa. Myös Elara joutui siristelemään silmiään melkoisesti mutta erotti kukaties hieman Trayania paremmin matalan tulen ääressä kyhjöttäviä hahmoja. Hän arvioi näkymää piilossa kallioiden lomasta ja päästi sitten punnitsevan myhähdyksen. "Ne kaikki kuolevat siis tänne ja nyt. Yksikään ei saa paeta" nainen totesi suorasukaisesti ja katsahti ympärilleen. "Meidän on yllätettävä ne, mutta minä ja Trayan emme ole hiiviskelijöitä. Kaldan ja Isla, te pääsette lähelle. Varmistakaa että niillä on muuta mietittävää hetki, minä tulen perässä. Trayan, varmista ettei kukaan pakene."
Puolituinen risti käsivartensa ja kyräsi Kaldania silmäkulmastaan mutta kohautti sitten olkapäitään. "No, sen ei pitäisi olla kauhean vaikeaa. Nuo ei kyllä näe mitään ennen kuin on vieressä ja alkaa huutaa" tämä tokaisi, alkaen kaivella jotakin vaatteidensa piiloista. Isla veti esille jonkinlaisen pullon tai purnukan jota hetken pyöriteltyään nyökkäsi itsekseen ja harppasi jo liikkeelle. Äkkiä tämä kuitenkin seisahtui vielä ja pyörähti ympäri. "Ai niin. Pidä tuota taas hetki" puolituinen tokaisi ja lykkäsi sirkuttavan apinan taas kyselemättä Trayanille ennen kuin livahti pimeään. Elara ähkäisi ja kirosi hiljaa mutta ei lopulta voinut tehdä muuta. Islalla ei selvästikään ollut aikeitakaan jäädä neuvottelemaan asiasta.
Osalla väestä ei ollut muita mahdollisuuksia kuin odottaa että saisivat tilaisuutensa toimia. Raskaasti panssaroitu nainen painautui parhaansa mukaan pois näkyvistä pitäen kuitenkin terävästi silmällä tapahtumia nuotion luona. Heti harhautuksen tultua hän oli valmis liikkumaan... kuten oli hänen keihäänsäkin.
|
|
|
Post by submarine on May 28, 2021 2:29:50 GMT 3
"Miekkani riittäisi tuon joukon tappamiseen", Kaldan vastasi Elaran sanoihin synkeästi ja lyhyesti. Kuten nainen eittämättä tiesi, hänen sanojaan ei oltu tarkoitettu ylenkatsoviksi tai edes yltiöpäisen itsevarmoiksi - hän yksinkertaisesti ei nähnyt tarvetta tälle kaikelle valmistelulle. Mutta siitä huolimatta hän ei lausunut suoranaisia vastalauseita, mikä jo itsessään riitti kertomaan hänen olevan valmis odottamaan muita. Peto hänen vierellään kuitenkin heijasteli hänen omaa kärsivällisyyttään, sillä se paljasteli jo hampaitaan ja piti matalaa murinaa. Vathar valpastui hieman, kun Isla kohosi taas ääneen. Hän katsoi lyhyttä naista vaitonaisesti ja antoi tämän tehdä mitä teki. Tämä oli eittämättä hänen tapansa selvitä ja pitää päänsä tämän kohdalla. Islan kanssa väittely olisi ollut eittämättä yhtä typerää kuin tämän säksättävän apinan kanssa sanailu. Joten hän odotti kunnes tämä oli sanonut sanottavansa ja livahtanut itse pimeyteen. Vastan sen jälkeen vathar loi nopean katseen Elaraan, ennen kuin livahti itsekin yöhön.
Trayan piteli Islan ojentamaa apinaa jokseenkin avuttoman näköisesti ja vilkaisi hänkin Elaraan, vaikka hädin tuskin edes näki naista tässä pimeydessä. Hänen tehtäväkseen jäisi ilmeisesti pitää huoli, ettei puolituisen armas lemmikki pakenisi. Toisaalta se oli eittämättä varsin alentava osa... mutta toisaalta, hän kyllä ymmärsi, miten vähän tämä soturijoukko todella kaipasi hänen apuaan. "Minä... odotan täällä ja valmistaudun tulemaan apuun sitten", Trayan yritti kiusaantuneesti vakuutella Elaraa. Hänen oli kaiketi paras pysytellä loitommalla tästä kaikesta. Apina yrittäisi varmasti purra jos hätääntyisi taistelun melskettä.
Ja jossakin pimeyden keskellä kalpea Vathar odotti, että Isla paljastaisi tämänkertaiset metkunsa. Kun ne veisivät miesten huomion, veisi hän seuraavassa silmänräpäyksessä ensimmäisten hengen. Ja jos se ei riittäisi, Elara olisi paikalla muutamaa hetkeä myöhemmin. Se riittäisi, ei kysymystäkään.
|
|
|
Post by spyrre on May 28, 2021 14:37:36 GMT 3
"Varmasti. Olen enemmän huolissani siitä että ne yrittävät juosta" Elara totesi Kaldanin sanoihin. Oli totta ettei hän millään tavalla epäillyt tämän kykyjä vaikka vartijoita oli enemmän, he olivat jo ottaneet hengiltä tätä väkeä suurin joukoin. Nämä hyökkäykseen varautumattomat vartijat tuskin olivat merkittävästi varteenotettavampia kuin ne soturit jotka olivat valmistautuneet ja vyöryneet heidän peräänsä joukoin, mutta olivat silti tulleet isketyksi armottomasti hajalleen. Voimalla he varmasti pärjäisivät... mutta se seikka jossa he kaikki eivät olleet yhtä taitavia oli huomaamattomuus. Jos jonkun, niin tämä oli Kaldanin valtti, kuten myös Islan... tai ainakin silloin kun puolituinen niin halusi.
Puolituinen kaikkosi niine hyvineen kyselemättä tai empimättä. Elara soi vielä nyökkäyksen kalpean miehen jälkeen kun tämä seurasi perässä, katsahtaen sitten jokseenkin kiusallisesti apinavahdiksi joutunutta Trayania. "Tuota eläintä ei olisi edes pitänyt ottaa mukaan. Minäkin jouduin jättämään Pollyn laivalle" hän mutisi, huokaisten sitten. "Pysy tarkkana. Me emme välttämättä huomaa kaikkea kun alkaa tapahtua. Luotamme sinuun." Nainen heitti arpiselle nuorukaiselle nopean rohkaisevan hymyn ja liikahti sitten asemiinsa kivien taakse... tosin tuskin ehtien tänne saakka kun nuotion kajon suunnalla äkkiä nousi tyrmistynyt kaaos joka sai hänetkin hätkähtämään.
Oltiin puolituisesta mitä mieltä hyvänsä, kenelläkään tuskin oli aihetta epäillä tämän kykyjä livahtaa huomaamatta pimeyden halki minne tämä sitten mielikään. Vartijat kyhjöttivät tulensa ääressä puolittain torkkuen, kun äkkiä ilman mitään varoitusta pimeydestä lensi jotain joka räsähti keskelle leiriä. Miehet ehtivät hätkähtää hälytettyinä ja hapuilla aseitaan juuri ennen kuin jotakin vihaisesti surisevaa ja ärhäkästi purevaa ryöpsähti näiden keskelle. Parvi suuria, vihaisia hyönteisiä ei epäröinyt käydessään hurjistuneena päin mitä hyvänsä joka oli tarpeeksi lähellä, eikä aseista ollut paljoakaan apua moisia vastaan. Ja silmänräpäyksessä oli hetkellinen tyrmistys ja kaaos valmis kun vartijat hyppäsivät tyrmistyneesti huudahtaen jaloilleen ympärilleen huitoen ja yrittäen selvittää mitä oli oikein tapahtunut. Metelin taustalla kenenkään kuulematta nuotion valon ulkopuolelta pimeästä kantautui pieni, epämääräinen kiherrys.
|
|
|
Post by submarine on Jun 5, 2021 1:24:36 GMT 3
Kaldan tuskin tiesi tarkalleen mitä odottaa, mutta se ei millään tapaa hidastanut hänen hyökkäystään, kun piilossaan kyhjöttävät vartijat äkkiä antoivat itsensä ilmi tyrmistynein huudoin ja sekasortoisesti huitoen. Ärhäköiden hyönteisten parvi oli todennäköisesti enemmän, kuin mitä pimeydessä kyyristelevä mies olisi saattanut edes toivoa - ei pelkkä ohimenevä harhautus, vaan kuolettavan sekaannuksen aiheuttaja, joka estäisi vihollista ymmärtämästä tilannetta kunnolla. Täydellinen paikka iskeä, eikä hän epäröinyt ottaa sitä. Äkkiä miesten huutoihin sekoittui tuskaisempi ja välittömämpi ulvaisu. Kaldan harppasi esiin pimeydestä ja syöksi samalla askeleella pitkän, julman keihäänsä ensimmäisen miehen rintaan. Miehen varusteet eivät edes hidastaneet väkevää iskua. Huutoa seurasi nopeasti vaimeneva korina, ja vathar riuhtaisi keihään irti hänen rinnastaan - samalla liikkeellä, jolla pyöräytti sen seuraavaa päin. Kaksi miestä lakosi nopeammin kuin kolmas edes ehti ymmärtää mistä oli kyse.
Miehet reagoivat hitaasti ja hätäisesti. He pyörähtelivät ympäri, haparoiden pimeässä esiin aseitaan ja yrittäen tähytä parhaansa mukaan uutta, varoittavampaa ääntä kohti inhottavien pikkupetojen jäytäessä heitä. Osa heistä huomasi vatharin kalpean hahmon, osa ei. Se oli kaikki sekasortoista kuin susilauman hampaisiin jääneiden peurojen pako. Eikä Kaldan epäröinyt koskaan olla peto...
|
|
|
Post by spyrre on Jun 5, 2021 21:31:40 GMT 3
Jälleen kerran, jos Isla jotain osasi, oli se kaaoksen aiheuttaminen. Nytkin temppu toimi esimerkillisesti kun vartijajoukko kavahti sekannuksen keskellä nuotionsa ääreltä, tarjoten hyvän tilaisuuden hetkeään odottaneelle vatharille. Kaldan iski pimeästä julmasti, ja vain hetkessä monta miehistä sylki jo verta samaan aikaan kun näiden toverit yrittivät vasta tajuta tilannetta. Tyrmistyneisiin huutoihin sekoittui jo varoittavampia ääniä kun joku näistä äkkäsi pahaenteisen hahmon livahtamassa pimeässä ennen kuin tämäkin katkesi tukahtuneeseen huutoon kun keihäs upposi tähän. Miehillä oli tuskin tilaisuuttakaan yrittää järjestäytyä hämminkinsä keskellä kun metalli välähti valopiirin ulkopuolelta.
Normaalisti tämä tuskin olisi ollut millään tavalla huomaamatonta mutta nyt vartijoilla oli melkoisesti liikaa muuta ajateltavaa että nämä olisivat laittaneet metelinsä alta kantautuvia ääniä merkille ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Kaldan oli iskenyt nopeasti ja salakähmäisesti, mutta seuraava oli kaukana siitä. Äkkiä joukon keskelle iskeytyi panssaroitu hahmo, joka paiskautui epäröimättä reunimmaisia miehiä päin. Ensimmäinen ehti tuskin päästää häkeltyneen huudahduksen kun keihäs jo iskeytyi tähän, ja viereinen ei saanut aikaa sen enempää. Vartija hapuili hätäisesti asettaan ja kääntyi kohti hyökkääjää mutta tämä iskettiin maahan kilven julmalla iskulla, ruman rusahduksen keralla. Tämä jäi valittaen kakomaan maahan samalla kun muut kavahtivat tyrmistyneinä kauemmas hyökkääjästä. "Mitä... keitä te olette?!" yksi miehistä älähti kompuroidessaan taaksepäin, mutta sai vastauksekseen vain vääjäämättömän kylmän katseen kypärän varjosta. Kenties jossakin muussa tilanteessa Elara olisi saattanut empatisoida kauhistuneita vartijoita jotka eivät edes ymmärtäneet kunnolla mitä tapahtui, mutta... ei nyt, eikä täällä. Panssaroitu nainen ei edes vastannut vaan harppasi eteenpäin ja upotti keihäänsä maassa vielä kiemurtelevaan mieheen tuskin katsomattakaan. Synkkä vääjäämättömyys varmasti puhui aivan tarpeeksi ja viimeiset kauhistuneet vartijat kohottivat aseitaan. Tai ainakin muut paitsi yksi joukon perällä kärkkynyt, joka epäilemättä oli jo ymmärtänyt tilanteen toivottomuuden. Mies heitti villin katseen ympärilleen ja metallin kalahtaessa vastakkain rynnisti pimeään. Tällä ei selvästi ollut aikomustakaan jäädä katsomaan toveriensa teurastusta.
|
|