|
Post by spyrre on Mar 29, 2021 15:31:49 GMT 3
Jopa Isla näytti yllättyvän hieman intoa jolla nainen tarrasi tarjottuun vesileiliin, mutta antoi tämän juoda (tai kai enemmän kaataa tätä kurkkuunsa) kaikessa rauhassa. Oikeastaan hän jäi silmäilemään tätä hetkeksi ja nyökkäsi sitten topakan hyväksyvästi. "Sulya? Hyvä! Juo vain, voin etsiä lisää myöhemmin! Ei meillä niin kiire ole" puolituinen rohkaisi ja taputti naista olalle. Tarkemmin katsottuna tällä oli oikeastaan yllättävän solakat sormet verrattuna kaikkeen muuhun... ja niitä näytti olevan kuusi. Ei sillä, että moinen olisi selvästikään Islaa haitannut. Sen sijaan lyhyt nainen valpastui kun Sulya esitti epäluuloisia kysymyksiä... joihin tämän ei tarvinnut odottaa vastauksia. "Mitä? Juu, tietysti on! En minä tänne yksin tullut! Me ollaan luolassa tuolla vähän kauempana!" Isla selvensi ja osoitti jälleen alleviivaavasti puiden lomaan. "Olin katselemassa paikkoja, ja löysin sitten sinut! Voit varmaan tulla meidän mukaan kun lähdetään täältä. Siinä voi kyllä mennä vähän aikaa vielä, me laitetaan se linnoitus ja roistot ensin matalaksi täältä! Katsos, kun minä löysin sen aarrekartan, ja me löydettiin ne rosvot koska nekin haluaa sen... ja niillä on meidän kavereita vankina. Niin me mennään sitten sinne! Ihan hyvä voidaan lyödä niitä nyt, ne on tehneet kauheasti kaikkea pahaa. Mutta varmaan parempi puhua siitä lisää muualla." Puolituinen vaikeni vetämään henkeä ja nyökkäsi taas varmemman vakuudeksi, kuitenkin ristien käsivartensa uudestaan hieman happamasti. "....olisin kyllä jo löytänyt sen paikan, mutta menin kai aluksikin vähän väärään suuntaan. Se suippokorva saattoi jo löytää sen koska sillä kävi parempi tuuri. Mutta... no, sinä olet ollut siellä sisällä, eikö? Olet varmaan nähnyt jotain! Voit kertoa meillekin siitä, eikö?"
|
|
|
Post by submarine on Apr 1, 2021 2:14:45 GMT 3
Sulyaksi itsensä nimennyt nainen kuunteli Islaksi itsensä nimenneen puolituisen selittelyitä vaiti, ihmetyksen ja janonsa sammuttamisen vaientamana. Hän selvästikin arvioi lyhyen ilmestyksen olemusta ja vastauksia tarkkaan ja mietti kaikkea kuulemaansa epätoivoisen selviytyjän kauhulla ja tarkkuudella. Tämä kaikki oli hänelle eittämättä aivan odottmaatonta, jopa mahdotonta; miksipä riistetty, lyöty ja kurjuuteen syösty karkuri olisi uskonut saavansa äkkiä armoa, apua ja pelastuksen joltakulta silkasta halusta auttaa? Joka tapauksessa Sulya kuunteli hiljaa ja mietti tarkkaan, ennen kuin vastasi mitään - ainakin niin pitkään, että ehti kumota suuren osan vesileilin sisällöstä kurkkuunsa. Kukaties vesi terävöitti hänen janoista mieltään siinä määrin, että hän pystyi jopa ajattelemaan asiaa tarkemmin. "... olette hulluja, sinä ja toverisi, jos etsitte sitä paikkaa. Siellä teitä odottaa vain tuho ja kuolema! Puhut kuin mukanasi olisi vain kourallinen väkeä. Edes sotajoukko ei tuhoaisi sitä kauhujen ja raakalaisten pesää!" nainen lopulta parkaisi. Äkillinen ja varoittamaton tunnekuohu tutisutti hänen hartioitaan ja hänen silmissään välkkyi kauhu. Hän värisi hiljaa, tuijottaen tyhjyyteen jossa vielä niin tuoreet kauhut yhä vaanivat hänen ajatuksissaan.
"... mutta se on täällä, totta vie. Se ei ole kaukana. Mutta minä en palaa sinne! Mieluummin syöksyn mereen tai hirviöiden leukoihin tässä ja nyt, kuin annan kenenkään raahata minua takaisin sinne!" Sulya jatkoi ja julisti, äkkiä raivoisan tulisena. Hänen villi katseensa iskostui suoraan Islan silmiin, ja se riitti varmasti kertomaan, että hän oli tosissaan siitä mitä sanoi: mikään voima tässä maailmassa ei saisi häntä palaamaan siihen paikkaan. Hän oli nyt vapaa, ainakin linnakkeen kauhuista, ja kuolema olisi pieni hinta sen vapauden säilyttämisestä. "Mutta minä voin kertoa sinulle ja tovereillesi missä se on, jos se on hinta vapaudestani... vaikka se onkin kurja hinta. En haluaisi maksaa sinulle tästä johdattamalla sinut tuhoon", nainen päätyi lopulta huokaisemaan paljon äskeistä voimattomammin. Hän oli heikko ja riutunut, ja äskeinen purkaus ei viipynyt hänen ruumiissaan pitkään. Hänen koko vartensa valahti ja hänen hartiansa notkahtivat, kuin hän olisi ollut vähällä kaatua maahan saman tien. Hän oli nähnyt ja kokenut aivan liikaa...
|
|
|
Post by spyrre on Apr 1, 2021 14:38:12 GMT 3
Islalla tuntui kuluvan hetki, että tämä sisäisti sen kaiken epäluulon ja kauhun joka uupuneessa naisessa vielä kyti. Puolituinen kallisti hieman päätään puolelta toiselle kun Sulya parkaisi ilmoille hätäisen huudahduksensa ja hänen kulmansa kurtistuivat. "...no, niin meille on ennenkin sanottu. On meitä neljä! Ja Kaldanilla on se... iso kissa. Sitä ei varmaan lasketa. Oli meitä viimeksi enemmän kun mentiin johonkin tuollaiseen... mutta tapettiin me noita jo paljon aikaisemmin. Ja se iso ruma tyyppi. Minulla on se sen kypärä, vaikka en tiedä mitä sillä oikein tekee kun siinä ei ole reikiä. Mutta meillä on suunnitelma! Ainakin melkein!" Isla selitti, hätkähtäen kuitenkin toisen tunteenpurkausta. Tämä selvästikin hälytti jopa puolituisen usein onnahtelevaa tajua ihmisistä ja hän kohotti kiireesti käsiään kuin estelläkseen Sulyaa ryntäämästä kuolemaansa samantien.
"Älä! Ei sinun nyt niin tarvitse tehdä! Kerrot vain meille, niin me mennään!" Puolituinen töksäytti, jääden hetkeksi silmiään räpytellen mittailemaan maahan lysähtänyttä Sulyaa. Lopulta tämä kuitenkin uskaltautui astahtamaan lähemmäs varovaisemmin elkein. "Ei sinun tarvitse tulla. Mutta siellä on muutakin väkeä, ja ne rosvot vain vie sinne lisää koko ajan ja meidän pitää etsiä Theia ja Lemundra sieltä! Me tultiin tänne laivalla, ja se tulee takaisin... kai parissa päivässä katsomaan. Jos... no, jos me ei tulla takaisin siihen mennessä niin voin kertoa mihin se tulee, niin voit lähteä sillä! Se vie sinut sitten Specularumiin" hän kertoi kumartuen naisen tuntumaan ja taputtaen tätä mielestään lohdullisesti käsivarrelle. Puolituinen näytti vakavissaan huolestuneelta siitä että heikkokuntoinen pakolainen kuolisi pystyyn niille sijoilleen. "Voit vaikka odottaa siellä luolalla, tai jotain. Se ei ole kauhean kaukana! Meidän pitäisi mennä sinne, täällä ulkona saattaa olla jotain vaarallista. Mutta älä huoli, minä suojelen sinua!" Isla vakuutti. Hän viittasi vielä pimeään kohti luolaa ja yritti sitten vetää Sulyaa varovaisesti käsivarresta mukaansa. Pelastusoperaatio taisi olla vielä jokseenkin keskeneräinen. "Meillä on siellä vähän ruokaakin!" lisättiin vielä, kaiketi houkuttimeksi.
|
|
|
Post by submarine on Apr 2, 2021 0:40:51 GMT 3
Sulya jäi pälyilemään Islaa epäluuloisesti, kuin ei olisi ollut varma teeskentelikö tämä yksinkertaisempaa kuin oli. Oudon, tuntemattoman muukalaisen mukaan lähteminen selvästikin karmaisi häntä, etenkin kun tämä oli jo myöntänyt, että matkan päässä odottaisi kokonainen joukko väkeä, joka ei tosiaan kuulostanut harmittomalta - siitä huolimattakin, että puolituinen oli pelastanut hänen henkensä. Nainen vilkaisi ympärilleen kuin harkiten pakoa, ennen kuin katsoi uudelleen, vastahakoisesti, lyhyeen auttajaansa. "... ei sinulla kaiketi olisi mitään syytä yrittää valehdella minulle. Jos surmasit yhden heistä ja ajoit muut pakoon, ei minusta olisi sinua vastustamaan", hän huokaisi lopulta vastentahtoisesti. Hänessä asuva epäluuloinen tarve uskoa pahinta kaikesta taisteli vallasta järjen ja tolkun kanssa. Mutta hän oli epätoivoinen, yksin ja tuhon oma ilman apua. "... hyvä on sitten. Mennään. Minä kerron teille mitä haluatte tietää, jos tosiaan teillä on keino viedä minut pois täältä. Mutta minä varoitin sinua! Siellä odottaa vain kuolema. Vie minut minne viet", nainen luovutti ja seurasi vaitonaisena lyhyttä hahmoa. Hänen askeleensa olivat voimattomia ja hänen jalkansa laahustivat vain hädin tuskin maasta nousten. Pelkkä kävelymatka luolalle olisi varmasti jo itsessään suuri ponnistus hänelle.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 2, 2021 14:02:57 GMT 3
Isla mutristi hieman naisen epäluulolle, itsekin hieman epävarmasti. "En minä valehtele! Et kai sinä tännekään halua jäädä!" hän huomautti viimein mielestään loogisesti. Jos Sulya syystä tai toisesta päätyisi pakenemaan tämä päätyisi vain pimeään korpeen yksin, eikä sekään kuulostanut hänen korvaansa hyvältä. Kaikeksi onneksi voipunut nainen sentään taipui seuraamaan kohti kyseenalaista turvaa vaikkakin vastahakoisesti... mutta tämäkin riitti Islalle. "Hyvä! Mennään! Me mietitään sitten tarkemmin mitä tehdään!" Puolituinen nyökkäsi painavasti toisen varoitukselle ja alkoi vetää uupunutta pakolaista käsivarresta pidellen peräänsä. Hän oli saanut selvästi taas tarmoaan takaisin mutta tajusi kuitenkin Sulyan uupumuksen ja hidasti menoaan että tämä pysyisi mukana. Kaiketi kaikesta sosiaalisesta ontuvuudestaan huolimatta puolituinen ainakin yritti olla huomaavainen.
Isla auttoi nilkuttavaa kulkua parhaansa mukaan ja nyt päästyään taas omaan elementtiinsä tämä pysyi armollisesti myös vaiti luoviessaan heitä pimeän metsän poikki. Ehkä reitin löytäminen vaati keskittymistä tai puolituinen muisti jälleen ympäristön vaarat, kuka tiesi. Joka tapauksessa matka vei väkisinkin aikaa kun lyhyt nainen etsi reittiä heikkokuntoiselle Sulyalle kivikkoisen ja ryteikköisen korven halki, seuraten rannikkoa nyt takaisin päin. Tämän happamuus aiemmasta epäonnistumisesta tuntui ainakin haihtuneen nyt uuden tehtävän edessä. Yö kului, mutta lopulta edessä alkoi häämöttää korkean rinteen hahmo joka kohosi puiden ylle. Sisällä luolassa oli jo laitettu viipyminen merkille mutta väellä ei rehellisesti ollut ollut muitakaan vaihtoehtoja kuin odottaa... kunnes ulkoa alkoi viimein kuulua ääniä jotka oli eittämättä tunnistettavissa. "Se on ihan tuolla! Tästä vain ylös! Varo niitä kiviä! Ja tuo oli ihmis-susi. Älä huoli, se on ihan kuollut! Älä astu ainakaan siihen, se haisee!" Islan hiljakseen lähestyvä ääni selitti soran vaimean rapinan seasta. Tämä sai ainakin Elaran valpastumaan nopeasti ja rypistämään kulmiaan heittäen hämmentyneen katseen tovereihinsa. Puolituinen ei tuntunut olevan saapumassa yksin.
|
|
|
Post by submarine on Apr 4, 2021 0:57:50 GMT 3
Sulya seurasi Islaa vaiti ja epäluuloisesti läpi pimeän, mutta hänellä ei lopulta ollut mitään todellista sanottavaa heidän määränpäähänsä. Kukaties hän yritti ennakoida tulevaa, mutta sekin oli yhtä tyhjän kanssa; yön oli synkkä, eivätkä naisen silmät selvästikään olleet tottuneet tällaiseen. Hän yritti selvästi pysyä varuillaan, mutta matkaa oli taitettavana, eikä uupunut ja riutunut orja lopulta voinut keskittyä muuhun kuin pysymään puolituisen tahdissa. Lopulta, joskus aamuyön pimeydessä, kaksikko saapui määränpäähänsä. Sulya tarkkaili edessä kohoavaa kukkulaa samanlaisella hiljaisella epäluulolla kuin kaikkea muutakin. Hän hätkähti silminnähden kun Isla varoitti häntä ihmissudesta ja jäi pälyilemään maassa lojuvaa ruumista vaiti. Nyt se näytti pelkältä raakalaismaisen rosvon raadolta... mutta tässä julmassa maassa varoitus oli silti kaikin puolin uskottava. Joka tapauksessa hän kiersi sen kaukaa ja kiiruhti Islan perään. Edessä odotti kaikki se, mistä aikaisemmin oli puhuttu... hyvässä ja pahassa.
Luolan sisällä mikään ei ollut muuttunut. Kaldan viipyi yhä yön selässä kuten Islakin... vaikka ulkoa kantautuikin äkkiä ääniä, jotka kertoivat ainakin toisen palanneen. Trayan oli maannut hiljaa aloillaan, mutta hän ei selvästikään ollut löytänyt todellista unta, sillä Islan terävä ääni sai hänet valpastumaan ja kohottautumaan hyvin nopeasti. Mies vilkaisi Elaraan ja tarttui varmuuden varalta miekkaansa, mutta ei vielä tehnyt mitään hätiköityä. Oli paras olla valmis mihin vain, mutta ulkoa kantautuvat äänet eivät kuulostaneet erityisen vihamielisiltä tai hätäisiltä. Jotakin oli silti meneillään. Loppujen lopuksi hän odotti kuitenkin Elaran päätöstä siitä miten toimia. Tämän arviokyky tällaisissa asioissa oli eittämättä parempi, kuin hänen omansa.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 4, 2021 14:57:31 GMT 3
Löyhkäävässä, pimeässä luolassa ei ollut helppo seurata yön tarkkaa kulumista... mutta silti ajan saattoi aistia. Niin Isla kuin Kaldankin olivat olleet poissa monta pitkää tuntia, ja vaikka se kaiketi oli odotettavissa, ei se silti estänyt levottomuutta. Elara oli istunut paikallaan korallisoihdun äärellä toimittaen yhdentekeviä askareita aikansa kuluksi taikka askeltanut tämän ja luolan suun väliä seuratakseen tapahtumia (tai enemmän niiden puutetta) ulkona suuren osan yöstä. Hän ei ollut häirinnyt lepäävää Trayania havahduttaakseen tätä vahtivuoron vaihtoon, vaikka oli ilmeistä ettei kumpikaan heistä nukkunut... viimeistään, kun ulkoa rinteestä viimein kuului ääniä.
Pieni apina päästi hermostuneen sirkutuksen arpisen nuorukaisen liikkuessa, eikä Elarakaan hukannut aikaa noustessaan taas jaloilleen ja lykätessään käsistään sen mitä ikinä olikaan puuhastellut. Nainen oli riisunut suuren osan epämukavasta panssaristaan saadakseen edes hieman kyseenalaista lepoa mutta miekka riippui vielä hänen vyöllään, ja myös hänen kätensä nousi nopeasti sen kahvalle kun hän jäi kuuntelemaan lähestyvää puheensorinaa. Se tottavie kuulosti varsin tutulta... vaikkakaan hän ei osannut keksiä kenelle Isla olisi puhunut tuolla tavalla. Ei varmasti ainakaan Kaldanille... Elara rypisti kulmiaan ja vaihtoi katseen epäluuloisen Trayanin kanssa ennen kuin poimi soihdun lattialta ja astahti varuillaan miekkansa vetäen luolan suulle. Ulkona oli vielä pimeää eikä hän varmasti näkisi mitään mitä tapahtui ilman valoa... ja jos Islan äänestä saattoi mitään päätellä, tämä ei ainakaan kielinyt vaarasta. Toivottavasti.
Alemmalla rinteellä myös Isla valpastui nopeasti ja kohotti katseensa kun kallion sisältä alkoi ilmaantua kalpeanvihreää kajoa jonkun astuessa ulos. Puolituinen ei empinyt, vaan heilautti helpottuneena kättään hahmon suuntaan harpaten opastamansa Sulyan tuntumaan. Outopiirteinen, panssarittaankin ilmeisen jäntevä Elara piteli vielä kädessään miekkaansa mutta kohotti sen sijaan valoaan nähdäkseen mitä kirottua oli meneillään. "Isla? Mitä nyt? Kuka siellä on?" ylhäältä huikattiin varautuneeseen sävyyn. "Hei! Kaikki hyvin! Tämä on Sulya! Pelastin hänet!" Isla ilmoitti piittaamatta eittämättä hämmentyneestä tavasta jolla Elara jäi seisomaan paikalleen. Sen sijaan puolituinen kääntyi suomaan (kaiketi rohkaisevan?) nyökkäyksen epäluuloiselle pakolaiselle ennen kuin tarttui tämän käsivarteen opastaakseen naisen perille kyseenalaiseen turvaan.
|
|
|
Post by submarine on Apr 6, 2021 0:39:40 GMT 3
Sulya seurasi Islaa sisään varovaisesti ja epäluuloisesti. Hän tähysi hämärään ja kavahti nähdessään, millaisessa kauhun ja hirviöiden pesässä väki oikein lymysikään. Jos hän oli tohtinut epäillä puolituisen sanoja ihmissudesta, ei epäilykselle ollut enää mitään syytä - kuten ei epäilykselle siitäkään, olivatko nämä seikkailijat tosiaan sellaisia hirviöntappajia ja kauhujen tuhoajia kuin oli väitetty. Kukaties sen olisi pitänyt rauhoittaa häntä... mutta ajatus ei ollut juuri sen vähemmän karmaiseva kuin ihmissuden pesään astuminenkaan. Tämä väki oli vaarallisempaa. Nainen jäi seisomaan vaiti paikoilleen, katsomatta ketään silmiin tai tekemättä mitään. Hänen maailmassaan soturit olivat julmia ja arvaamattomia ja rankaisivat väkeä mielensä mukaan. Hänelle oli luvattu vapautta, mutta se oli pelkkä tyhjä lupaus sen tosiseikan rinnalla, ettei hän tosiasiassa voisi vastustaa tämän väen tahtoa mitenkään - ei sen enempää kuin aikaisempien miestenkään, ja todennäköisesti vielä vähemmän. Hän saattoi vain odottaa kuten hyvä vanki. Tai orja.
Trayan katsahti hämillään Islaan, ja sitten Elaraan. He olivat lähettäneet toverinsa etsimään orjuuttajien linnaketta, mutta nyt Isla palasikin mukanaan jokin tuntematon nainen... joka tosin kaikesta päätellen saattoi hyvinkin liittyä orjalinnakkeen arvoitukseen. Hän kuitenkin malttoi mielensä eikä tehnyt mitään hätiköityä, katsahti vain odottavasti Elaraan. Hän oli heidän johtajansa, joten hän edustaisi heitä... ellei sitten käsky kävisi toisin.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 6, 2021 15:14:57 GMT 3
Elara seurasi hämmentyneenä ja varuillaan kun Isla talutti ilmeisen muukalaisen heidän piilopaikkaansa, tehden näille kuitenkin tilaa astua sisälle luolaan. Hän ei varmasti ollut odottanut itsekään tällaista käännettä... ja eittämättä varsinkin aiemman ihmis-suden tapauksen (ja ties minkä muiden mahdollisten hirmujen) valossa olisi pitänyt olla huomattavasti epäluuloisempi tällaisista tapauksista. Mutta kuitenkin kun nainen astui hiljaa sisälle hän ei voinut olla kurtistamatta kulmiaan. Jopa kalpeassa kajossa oli helppoa nähdä kuinka kaltoin kohdeltu tämä oli. Oli se viisasta tai ei, se vei nopeasti Elaran suhtautumista ja tämä laski miekkansa. "Kuolemattomat, hän on aivan riutunut!" hän töksäytti, harpaten itsekin naisen tuntumaan tämän toiselle puolelle. "Sulya? Tule, istu alas. Meillä ei ole tulta, mutta voit levätä. Trayan, anna hänelle huopa. Minä etsin jotain syötävää." Elara ei viivytellyt opastaessaan naisen peremmälle sinne ja patistaessaan tämän istumaan. Hän lykkäsi soihdun takaisin maahan kääntyen sitten tonkimaan rivakasti laihoja kantamuksia ja veti esille pienen nyytin. Kyseessä oli vain matkamuonaa, mutta näissä olosuhteissa tuskin kukaan odottikaan herkkuateriaa...
Isla mutristi hieman kun hänen pelastusoperaationsa takavarikoitiin, mutta ei lopulta vastustellut vaan seurasi muiden perässä. Kun arastelevaa orjaa puuhattiin asettumaan aloilleen ehti puolituinen selittämään juurta jaksaen tapahtumia. Elara kuunteli tätäkin kulmiaan kurtistaen, ei ollut ollut vaikea vetää yhteyttä orjalinnakkeen ja tämän onnettoman pakolaisen välille... "....saatoin tosiaan mennä vähän väärään suuntaan, muuten olisin kyllä löytänyt sen linnakkeen, mutta Sulya lupasi että voi kertoa meille siitä!" Isla viimeisteli topakasti istuessaan itsekin maahan jätetyn reppunsa päälle. Menestyksen puute aiemmin ei selvästikään kaivellut häntä enää sen enempää. "Entä Kaldan? Näitkö häntä?" Elara tiedusteli toimiensa lomasta, saaden kuitenkin vastauksekseen vain epämääräisen olkapäidenkohautuksen joka sai hänet vilkaisemaan jälleen vaiteliaasti kohti suuaukkoa. Kalpea mieskin oli viipynyt jo pitkään...
|
|
|
Post by submarine on Apr 8, 2021 0:42:24 GMT 3
Sulya lähestyi sotureiden tulta hitaasti ja epäluuloisesti. Joukkion johtaja tuntui käyttäytyvän ihmeen viattomasti, kuin säällinen ihminen ainakin, mikä sai riutuneen orjan eittämättä vain epäluuloisemmaksi. Hänen maailmansa oli täynnä julmuutta ja kärsimystä, eikä lempeys ollut muuta kuin kurja juoni. Mutta hänet käskettiin lähestymään ja istumaan, joten niin hän teki - niin hitaasti ja varuillaan, kuin pystyi soturinaisen saattaessa häntä. Hän laskeutui tulen ääreen hiljaa ja pälyili ympärilleen. Paikka löyhkäsi saastalta ja kuolemalta, mutta kumpikaan noista hajuista ei ollut hänelle vieras. Ne korkeintaan korostivat tarvetta varovaisuuteen. Sulyan eteen laskettiin myös ruokaa. Se sai hänet hätkähtämään ja katsahtamaan joukkoa entistä epävarmempana. Mutta varovaisuus ei kestänyt kauaa. Hän oli nälkäinen ja riutunut eikä hänessä ollut jäljellä tarpeeksi sinnikkyyttä alkaa todella miettimään tekojaan. Hän sieppasi nyytin itselleen ja söi ahnaasti, piittaamatta mausta tai mistään muustakaan. Hetken hän oli kuin eläin, joka oli vihdoin löytänyt ruokaa. Mutta hänen silmänsä ja korvansa pysyivät silti tarkkoina. Hän kuunteli ja tarkkaili. Ja niin tehdessään hän äkkiä päätti kaikesta huolimatta tehdä mitä tehtävissä oli.
"Te haluatte linnakkeelle. Se on tuolla jossakin", Sulya töksäytti lopulta yllättäen, jäämättä miettimään sanojaan sen enempää. Hän ei halunnut vain odottaa kohtaloaan hiljaisuudessa. Olipa tällä joukolla mielessään mitä hyvänsä, hän ei jäisi odottamaan sitä. "Minä voin kertoa missä se on ja mitä tiedän. Mutta tuo tuossa lupasi minulle vapauteni siitä hyvästä. Millä aiotte taata sen? Mistä tiedän, että pidätte sananne?" hän jatkoi äkkiä ja napakammin. Kukaties ruoka valoi häneen äkillistä voimaa, tai kukaties hän oli jo todennut, ettei ollut mitään menetettävää. Joka tapauksessa hän ei kukaties ollutkaan aikeissa vain istua hiljaa odottamassa armoniskuja. Orjuus ja piina olivat taittaneet hänestä kaiken uskon hyvyyteen, mutta kukaties hän pystyi silti aavistamaan, että tämä soturinainen hänen edessään vaikutti edes uskovan jonkinlaiseen kunniaan, jos ei muuhun. Siitä oli hyvä aloittaa.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 8, 2021 14:40:09 GMT 3
Elara teki parhaansa opastaakseen Sulyan suojaan valon ja ruuan äärelle, mutta yritti sitten myös antaa naiselle tilaa ennen kuin alkoi tivaamaan mitään muuta. Oli ilmeistä -sekä ymmärrettävää- että kaltoin kohdeltu orja oli epäluuloinen... vaikkakin onneksi tämä kelpuutti sentään ruoan miettimättä nälkäisellä vimmalla. Tämän syödessä Elara astahti hieman kauemmas ja käänsi huomionsa enemmän äänessä olevaan Islaan. Vaikutti siltä että puolituinen oli osunut oikeaan paikkaan juuri oikeaan aikaan, harhailustaan huolimatta.
Arkailevalta vaikuttanut Sulya avasi kuitenkin pian suunsa kaikkien yllätykseksi. Ainakin Elara räpäytti silmiään tämän painaville sanoille kun kukaties ruoan rohkaisema orja ilmoitti mitä voisi kertoa heille, ja tivasi sitten vakuuksia vapaudestaan. Isla näytti rypistävän jälleen hieman kulmiaan näreästi, varsinkin epämääräiselle viittaukselle itseensä. "Eikun Isla. Nimi on Isla" tämä oikaisi painokkaasti. Kukaties puolituinen olisi sanonut jotain muutakin mutta Elara loi tähän merkitsevän katseen ja kohotti hieman kättään toppuuttelevasti joka pakotti hänet perääntymään tyytymättömästi kaikelle tuhisten. Suippokorvainen nainen ymmärsi kovia kokeneen pakolaisen epäluulon vaikkakin Sulyan äkillinen napakkuus olikin yllättänyt. Hän veti henkeä ja katsahti sitten nääntyneeseen naiseen.
"...niin. Me tosiaan etsimme sitä kyynpesää. Ja kaikki tieto mitä voimme saada on varmasti hyödyksi" outopiirteinen soturi totesi punnittuaan sanojaan hieman. Elara yritti parhaansa vaikuttaakseen tasaiselta vaikkakin silmäsi Sulyaa empaattisesti ennen kuin istui itsekin soihdun äärelle. "Ymmärrän, että ne saastat tekevät vangeilleen kamalia asioita. Ne pirut eivät edes salailleet sitä. Olemme täällä pistääksemme lopun sille, ja etsiäksemme toverimme jotka ovat myös vankina. Emme ole vihollisiasi ja voin vannoa että emme aio vahingoittaa sinua. Haluaisimme pelastaa myös muut vangit parhaamme mukaan" Elara kertoi, työntäen ohimennen lattialta laukkuunsa jotain joka vaikutti keskeneräiseltä virkkaustyöltä. Tämä ei välttämättä olisi näyttänyt kaikkein uskottavimmalta soturin käsissä. "En kaiketi voi vaatia sinua uskomaan, mutta minulla ei ole muuta vakuutta kuin aikeemme siitä että taistelemme niitä rosvoja vastaan." "Onpas. Minähän sanoin jo että en valehtele!" Isla tuhahti paikaltaan kuunneltuaan hetken ja nousi repultaan jonka päällä oli istunut. Verrattuna muiden kepeämpiin kantamuksiin tämä pullisteli enemmän, ja pian syykin selvisi kun puolituinen kiskoi sieltä esille jotain. Se oli ensinäkemältä pahaenteinen sarvekas kypärä... josta tarkemmin katsottuna puuttui jotain. Siinä missä olisi pitänyt olla reiät silmille, oli pelkkää läpitunkematonta metallia. "Tuossa! Muistatko sellaisen ison ruman tyypin? Sen piti olla joku pomo siellä. Tuossa on se sen kypärä! Sanoin, että otin sen kun pistettiin se hengiltä kun ne tulivat huitomaan! Ja läjä niitä muitakin!" puolituinen tokaisi. Elara puolestaan päätyi näyttämään aavistuksen yllättyneeltä siitä että Isla oli edes raahannut mukanaan jotakin tällaista... mutta ilmeisestikin ainakin hän oli lakannut jo ajat sitten seuraamasta mitä kaikkea puolituisen hoteisiin tarkalleen milloinkin tarttui...
|
|
|
Post by submarine on Apr 9, 2021 1:07:32 GMT 3
Sulya kuunteli vaiti ja jännittyneen tarkkaavaisena. Jos Elaran jalot sanat herättivät hänessä suuria ajatuksia, hän ei paljastanut mitään, ainoastaan tarkkaili tiukasti. Mutta kun Isla alkoi äkkiä kaivaa jotakin esille, hän valpastui jälleen. Oli vaikea kuvitella, että tämä voisi vetää esiin mitään, mikä todella vakuuttaisi pahinta uskovan karkurin yhtään mistään... mutta se, mitä säkistä lopulta paljastui, ei varmasti vastannut mitään kuvitelmia. Sulya jäi tuijottamaan valtavaa, raskasta kypärää vaiti. Hänen kasvonsa olivat jäykistyneet mutta oli selvää, että näky järisytti häntä perin pohjin. Hän katsoi rumaa, pahaenteistä kapinetta pitkään... ja sylkäisi lopulta sen päälle kaikella myrkyllä ja vihalla, joka hänestä mitenkään löytyi. "Kiemurra kadotuksessa, saastainen kurja!" nainen sihahti kypärälle, kuin sen pinta olisi ollut sitä käyttäneen miehen kasvot. Hänelle ne eittämättä olivatkin - tuskinpa mies oli paljastellut kasvojaan liiaksi orjilleen.
Sulyan katse nousi hitaasti ja tuimasti takaisin luolassa oleviin sotureihin. Hän nyökkäsi. "En voi väittää vastaan tuosta. Hänen nimensä oli Icar, sen oppivat kaikki siinä kurjassa paikassa. Hän oli julma mies. Ei kuten ne kurjat saastat jotka tottelivat häntä. He nauttivat siitä mitä tekivät. Mutta Icar... hän tappoi ne jotka eivät miellyttäneet häntä edes ajattelematta asiaa. Hän... hän oli mielestään kaiketi sen yläpuolella. Hän uskoi olevansa muita parempi. Tai ehkä hänen sielunsa oli vain niin mustunut, etteivät julmuudet tuoneet hänelle enää edes iloa." Sulya sylkäisi uudelleen kypärän kasvoja vasten ja katsoi sitten väkeä kylmänä ja kovana kuin jäätynyt rauta. "Jos te todella voitte tappaa ne kaikki, niin en edes piittaa mitä minulle käy. Tappakaa heidät. Tappakaa heidät kaikki ja polttakaa se paikka. Minä kerron teille mitä haluatte, kunhan vain lupaatte sen!" hän suorastaan ulahti, ponnisten kurkustaan ilmoille kaunaa ja tuskaa, joita ei ollut vielä hetki sitten uskaltanut edes pukea sanoiksi.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 9, 2021 15:07:56 GMT 3
Elara yritti valita sanansa tarkkaan, mutta näytti siltä ettei Sulyaa ollut helppo vakuuttaa noin vain. Hän pyyhkäisi sormensa hankalasti oranssinpunertavien suortuviensa läpi ja oli jo katsahtaa Trayaniin -olihan nuorukainen tunnetusti huomattavasti parempi sanojensa kanssa- kunnes Isla ehti jälleen tunkea lusikkansa soppaan ennen kuin kukaan sai estettyäkään. Kuitenkin vastoin odotuksia puolituisen karkea lähestymistapa oli sellainen, joka jätti kaikki vastalauseet kerralla turhiksi. Oli helppo nähdä että viimeistään tämä teki vaikutuksen jopa Sulyaan.
Elara vaihtoi katseen Trayanin kanssa kun nainen purki kaunaansa kuolleen miehen kypärään, yllättyneenä äsken niin varautuneen naisen purkauksesta. Mutta tämä oli kaiketi ymmärrettävää, hän saattoi vain kuvitella mitä vangit olivat kokeneet näiden orjapiiskurien kourissa sen vähän perusteella mitä nainen sihahti ilmoille. Elara antoi tämän purkaa kaunaansa, Islan puolestaan näyttäessä ottavan tämän vastaan huomattavasti... kannustavammin. Puolituinen päätyi myös räpäyttämään silmiään ensin, mutta röyhisti pian rintaansa ja soi itsekin raskaan kypärän kyljelle painokkaan potkun paljaalla jalallaan. Olihan tämä selvä todiste heidän aiemmista uroteoistaan. "No, kyllä se ainakin kovasti yritti ryömiä pakoon! Mutta ei päässyt!" Isla ilmoitti tyytyväiseen sävyyn. Elara huokaisi ja risti käsivartensa mutta ei puuttunut puolituisen uhoon. Sulya oli selvästi löytänyt itsestään vielä kaunaa ja voimaa, joka kannusti eteenpäin... rehellisesti myös Elaraa itseään. Hän antoi naisen purkaa vihansa ja nyökkäsi sitten jämäkän päättäväisesti.
"Kyllä. Aiomme tehdä sen. Olemme etsineet näitä käärmeitä jo pidemmän tovin ja kun olemme viimein päässeet näin lähelle ne hirviöt eivät tule saamaan armoa" soturi totesi tasaisella mutta jäätävällä äänellä. Hän ei itsekään suhtautunut tähän väkeen millään tavalla suopeasti, eikä ollut pidätellyt asettaan aiemminkaan... ainakaan Elaralla itsellään ei ollut epäilystäkään siitä etteikö hän olisi tarkoittanut joka sanaa. Sitten hän kuitenkin katsahti taas Sulyaa. "...mutta emme halua vaarantaa enää sinuakaan. Kerro mitä voit kun toverimme palaa, niin voit odottaa meitä piilossa. Jätämme sinulle tarvikkeita miten voimme. Otamme sinut mukaamme kun lähdemme" hän jatkoi. Naisen mustat silmät katsahtivat uudemman kerran ohimennen luolan suulle ennen kuin palasivat takaisin. "Lepää siihen saakka. Emme toimi muutenkaan ennen kuin kaikki ovat paikalla ja olemme hahmottaneet tilanteen." Elara vaikeni hetkeksi. "...etsimme tosiaan myös tovereitamme. Kaksi naista, Theia ja Lemundra. Oletko nähnyt heitä siellä?" lisättiin kuitenkin vielä, varovaiseen sävyyn. "Tai sitä kapteenia, Luciania!" Töksäytti Isla paikaltaan lupia kyselemättä, huolimatta saamastaan hieman terävästä katseesta. Pieni taskumatti oli taas ilmaantunut jostain puolituisen näppeihin kun hän istahti jälleen säkkinsä päälle.
|
|
|
Post by submarine on Apr 10, 2021 0:36:11 GMT 3
Viha ja vimma kuolivat jälleen nopeasti pelkäksi kyteväksi kaunaksi, ja Sulya antoi hartioidensa lysähtää jälleen. Hän jäi nyrhimään synkeästi palasia kovasta leivästä, tuijottaen jonnekin tyhjyyteen. Kohti kauhuja, jotka Icariksi kutsuttu mies ja hänen hurttansa olivat hänen ylleen langettaneet. "En tiedä tovereistanne sen enempää. Vankeja pidetään pienissä selleissä, mutta puhumisesta tai yrityksistä huudella muihin selleihin rankaistaan ankarasti. Suurin osa ei ollut siellä kauaa muutenkaan. Tiedän vain mitä näin sellissäni, ja kun minua siirrettiin. Pakenin, kun juopuneet vartijat luulivat voivansa viedä minut syrjempään ja pitää hauskaa", hän totesi ääni onttona. "Minä kerron mitä pystyn. Tiedän miten alas pääsee ja missä vankeja pidetään. Mutta en tiedä paljonko sotilaita on, tai miten he ovat varautuneet, tai mitään sellaista. He pitivät huolta, että heidän vankinsa eivät tietäisi mitään merkittävää."
Sulya oli hetken vaiti, ennen kuin jonkinlainen inho vääristi äkkiä hänen piirteitään. Hän värähti ja sihahti. "Icaria pelättiin linnakkeessa, mutta sen alla... sen alla Maressa hallitsi. Hän oli pahempi. Icar... hän piti itseään liian hyvänä kiduttamaan tai piinaamaan vankejaan. Hän luuli olevansa parempi mies. Mutta Maressa... hän nautti siitä mitä teki. Hän vei vankeja miten halusi ja harva heistä palasi. Hän halusi nähdä... asioita. Hän teki asioita joita en ymmärrä, mutta jotka tappoivat yhtä kaikki. Hän... hän oli pahempi", nainen lopulta sihahti. Kurja kauna kyti yhä vahvana.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 10, 2021 13:47:12 GMT 3
Elaran varovainen toiveikkuus latistui silminnähden hetkeksi kun Sulya ei osannut kertoa heidän tovereistaan mitään... tai ei ainakaan mitään joka herätti paljonkaan toivoa. Enemmänkin toteamus siitä kuinka nopeaan tahtiin ja surutta vankeja katosi epäilemättä toinen toistaan julmemmille kohtaloille ei tosiaankaan rohkaissut toivomaan mitään hyvää, ei näin pitkän ajan jälkeen. Punatukkainen soturi päätyi kuitenkin vetämään henkeä ja nyökkäämään, työntäen nämä ajatukset mielestään. Nyt ei ollut aika epäröidä kun he olivat näin lähellä. Sulyan kertomus paostaan oli ainakin omiaan viemään ajatuksia muualle. Elara ei voinut väittää olevansa yllättynyt siitä mitä nainen oli ollut vähällä kokea mutta silti se sai hänen pisamaiset kasvonsa synkistymään ja kädet puristumaan nyrkkiin. "...ne saastaiset... Ne tulevat maksamaan tästä. Tästä kaikesta" hän murahti hampaidensa lomasta, pyyhkäisten merkitsevästi miekkansa kahvaa. Aiemman empaattisuuden alta nouseva rehellinen viha tuntui jokseenkin jäätävältä kontrastilta. Nainen alkoi katua jopa sitä, että oli sallinut aiemman luopion jota he olivat kuulustelleet pakoon vain pieksennällä, vaikka Trayan oli ollut enemmän kuin valmis muuhunkin... alkoi tuntua että nuorukainen oli saattanut olla oikeassa. Taustalla istunut Islakin kallisti päätään tapaan joka jätti hieman epäselväksi kuinka perillä puolituinen tarkalleen vihjauksista oli. Tämä pysyi hetken vaiti, ennen kuin kuitenkin nousi laskeakseen hetkeksi kätensä Sulyan olalle. "Minä sain niistä vartijoista vain sen yhden. Mutta näin kyllä ne kaksi muutakin. Etsin ne ja tapan nekin sinulle. Muistan kyllä miltä ne näyttivät" puolituinen lupasi, sävyyn joka sai hämmentyneen (ja ehkä hieman varautuneenkin) katseen Elaralta. Tästä puuttui täysin Islan tyypillinen kepeys tai uho... enemmänkin tämä kuulosti lähes luonnottoman vakavalta. Puolituinen myös vaikeni nopeasti uudestaan ja istui sitten takaisin paikalleen ottaen huikan pullostaan. Tämä vaikutti lähes siltä että mietti jo jotain.
Epätietoisuus sai aikaan hetken hiljaisuuden, mutta Sulyalla oli vielä sanottavaa. Julmat vartijat eivät tosiaankaan olleet pahinta jota orjalinnoituksesta löytyi... eikä ilmeisesti edes kammottu, jo nujerrettu Icar. Elara rypisti kulmiaan kuunnellessaan ja pyyhkäisi sitten hieman leukaansa. Oli selvää että Sulya -sekä epäilemättä muutkin vangit- pelkäsivät kuollakseen tätä pahaenteistä Maressaa. "...niin. Me... kuulustelimme erästä paennutta vartijaa, ja hän mainitsi jonkun Maressan. Hän kuulostaa vaarallisimmalta koko paikassa, varsinkin kun kukaan ei ole varma mihin hän pystyy. Mutta ilmeisesti hänellä on hallussaan... julmia keinoja" hän pohti puolittain itsekseen, kunnes sihahti. "...ei sillä ole väliä. Olemme ottaneet päiviltä kieroja noitia ja hirviöitä ennenkin. En välitä mikä hän on, hän ei tule pääsemään pakoon elossa!" Elara töksäytti viileällä vakaumuksella joka kertoi että nainen tarkoitti kaikkea mitä sanoi. Sitten hän käänsi huomionsa jälleen Sulyaan. "Kerro mitä näit. Ehkä voimme päätellä siitä jotain. Sekä se reitti vankien luokse. Uskoisin, että meillä on jo reitti sisälle kunhan löydämme sen. Tarvitsemme vielä nopeimman tien niin selleille kuin Maressan luokse. Kun olemme hoitaneet nämä, olemme ainakin katkaisseet kyyltä pään." Nainen jatkoi, vetäen esille käärön jonka sisältä paljastui karkea kartta alueesta ja levitti sen maahan eteensä.
|
|