Post by spyrre on Feb 28, 2021 23:27:02 GMT 3
Sub:
Tumma, kuohuva meri iski synkkiä kiviä vasten. Aurinko oli laskenut jo meren taakse, eivätkä tähdet tuoneet juurikaan valoa pilvien takaa. Rantaviiva näytti hämärässä arvaamattomalta ja vaaralliselta riviltä särmiä ja kulmia ja niiden takana odottavaa, synkeää maata. Aallot liikahtelivat rauhattomasti ja suoranaisen vihamielisesti.
Pieni paatti liukui ääneti kiviä kohti. Miehistö kuljetti sitä hiljaa painostavan jännityksen vallassa, työntäen alusta eteenpäin pitkillä airoilla reunoja myöten. Vain epätoivoinen tai hullu olisi yrittänyt rantaan ilman valoa, mutta yhtäkään lyhtyä ei oltu sytytetty. Väki pelkäsi enemmän sitä, mitä kiinni jäämisestä seuraisi, kuin mitään salakavalaa kivensärmää, joka kukaties odotti pinnan alla puhkoakseen paatin pohjan.
Sillä nämä olivat pahamaineisen Mustan paronin maita. Kerrottiin monia kauhutarinoita siitä, miten hirviöt ja verenhimoiset rosvot odottivat varomattomia, ja miten luvatta tänne tunkeutuvista kovin harva koskaan palasi. Tämä maa oli muutenkin kauhun ja yön petojen tyyssija, ja Mustan paronin maita pelkäsivät jopa ympäröivien seutujen asukkaat. Edes paatin kapteeni, joka oli aikaisemmin ollut niin remakka ja uhmakas, ei ollut naurahtanutkaan pitkään aikaan. Päin vastoin, mies oli odotuttanut kokonaisen päivän, että voisi lähestyä paikkaa pimeän turvin. Sillä vaikka hän olikin kukaties hieman hullu, hän ei ollut mielipuoli.
Alus lipui hitaasti lähemmäs kivistä rantaviivaa, kunnes se lopulta käytännössä kosketti pohjaa. Vesi oli yhä varmasti vyötärönsyvyistä, mutta sen lähemmäksi alus ei selvästikään päässyt - se saisi siis kelvata myös matkustajille.
"No niin. Painukaa matkoihinne. En tiedä missä etsimänne linnake on, tai mitä te oikein sieltä haette, mutta minä en kirottu soikoon ole niin hullu, että jäisin tänne odottelemaan! Palaan kahden päivän päästä tähän paikkaan. Jos ette ole täällä siihen mennessä, kun kuu on korkeimmillaan, voitte etsiä oman reittinne pois täältä!" roteva mies ärähti, ennen kuin vaikeni taas visusti. Hän tähysi pimeässä ensin kallioita edessä, ja sitten aluksen synkällä kannella seisovaa väkeä - sotureita jokainen, tai ainakin sinne päin. Umpihulluja eittämättä, jos tällä tavoin uhkasivat kammottavaa tuhoa ja kuolemaa. Sillä mitäpä muuta he uskoivat voivansa löytää maan kammotuimmasta kolkasta?
Spyrre:
Kenelläkään niistä jotka seisoivat kuun kalvakassa valossa suolaisella kannella tuskin oli varaa väittää vastaan kapteenin arviolle; luultavasti itse kukin heistä (tai ainakin suurin osa) oli hyvin perillä siitä millaiseen paikkaan he olivat astumassa. Tämä ei varmasti ollut turvallista saati järkevää, mutta toisaalta kasvoilta ei erottunut muuta kuin vaiteliasta määrätietoisuutta. He joko onnistuisivat tai sitten eivät, mutta he aikoivat yrittää. Nainen jonka päällä kiilteli panssari, Elara, puristi keihästään ja nyökkäsi miehen sanoille pyyhkäisten ohimennen punertavaa kuontaloaan suippojen korviensa taakse. Ele joka kaiketi kieli jännityksestä, oli ainoa merkki tästä joka pääsi pintaan.
"Hyvä. Nähdään sitten täällä. Jos ei, niin pidämme huolen itsestämme. Kunhan katsot sen aikaa tuon perään." Hän viittasi hansikkaallaan kohti pientä, vihaisesti kirahtelevaa eläintä kauempana joka louskutti nokkaansa ja kaivoi kaikkien neljän käpälänsä kynsiä vihaisesti kanteen. Hän oli joutunut sitomaan pöllökarhunpennun kiinni mastoon saadakseen sen pysymään paikallaan. Se tuntui ikävältä, mutta muuta tuskin oli tehtävissä. Äänekästä otusta tuskin saattoi ottaa mukaankaan sinne minne he olivat menossa... ja hän halusi että se olisi turvassa.
"Kyllä me pärjätään! Ei se niin vaikeaa voi olla löytää!" ilmoitti toinen jokseenkin innokkaampi ääni paljon alempaa. Lyhyt hahmo nykäisi viittansa ympärilleen kuin kovinkin salamyhkäisesti ja suoristi selkäänsä, saaden hieman pälyilyä muilta. Elara huokaisi mutta nyökkäsi.
"...hyvä, mutta pidetään silti varamme. Mennään. Meillä ei ole aikaa tuhlattavana. Meidän on löydettävä heidät ennen kuin ne pirut tajuavat että olemme siellä" panssaroitu soturi totesi viimein, ja loi vakavan katseen tovereihensa ennen kuin kääntyi ympäri ja harppoi kannen poikki kohti rantaa. Pian edessä olisi taas uusi, vaarallinen koitos... jonka varassa olisi heidän kaapattujen toveriensa henki. Oli vain toivottava etteivät he olisi liian myöhässä jo nyt.
Sub:
Paatin kapteeni tuhahti naisen sanoille ja heilautti kättään yhdentekevästi. "Jos ette palaa, niin heitän tuon pienen hirvityksen peräänne kun tulen takaisin! Menkää, kurjat, en minä teitä tänne horisemaan tuonut!" hän ärähti ja huitaisi kuin olisi yrittänyt ajaa matkustajiaan suoraan mereen - mitä eittämättä tekikin.
Oli turha tuhlata enempää sanoja tai jäädä miettimään edessä odottavia vaaroja. Kun soturinainen harppasi veteen, joukko muita seurasi häntä. He olivat kaikki pimeyden verhoamia ja synkeitä, pahaenteisiä varjoja, jotka eivät empineet harpata tyrskyihin ja kahlata rantaan. He liikkuivat nopeasti ja kokeneesti, alitajuisen ja jatkuvan valmiina mihin tahansa uhkaan, joka yrittäisi astua heidän tielleen.
He olivat rannassa nopeasti. Ensimmäisenä kiville kipusi nuorenpuoleinen mies, ei erityisen pitkä tai roteva, mutta olemuksestaan päätellen silti soturi - tai jotakin sen kaltaista. Hänen viittansa alta pilkotti himmeä, pronssisuomuista tehty panssaripaita, ja hänen päätään suojasi kypärä. Kimaltelevasta, kuolettavasta metallista tehty keihäänkärki välähti heikossa tähtien valossa, kun hän työnsi aseen kädestään sivuun kiivetäkseen rannalle. Sitä seurasi pään ylle nostettu miekka huotrassaan - pidempi ja jämäkämpi kuin ne pronssiset kalvat, joita soturit yleensä kantoivat.
Mies varmisti jalansijansa, ennen kuin kääntyi ympäri tarjoamaan kättä myös tovereilleen. Hän oli nuori, mutta kammottavalla tavalla arpinen; viitan ja kypärän altakin saattoi nähdä, että puolet hänen kasvoistaan oli runneltu, kuin hänet olisi yritetty joskus polttaa elävältä - kuten oli varmasti suuri osa hänen muustakin ruumiistaan. Hän seisoi silti varmoin jaloin ja toimi nopeasti ja määrätietoisesti.
Melkein samoihin aikoihin rannalle nousi toinenkin hahmo. Hän ei kuitenkaan tarttunut tarjottuun käteen, vaan nousi kiville ketterästi kuin saalistava peto. Lyhyempi hahmo, mutta monella tapaa jäntevämpi ja voimallisempi. Hänen jokainen liikkeensä oli täynnä alkukantaista voimaa, kuin hän olisi elänyt koko ikänsä petojen tapaan. Hänkin kantoi raskaita soturin aseita, mutta ei mitään näkyvää panssaria.
Hahmo ei joutunut edes etsimään paikkaa, vaan hänen paljaat jalkansa löysivät ne välittömästi liukkailta kiviltä. Hän kyyristyi kuin vaaniva peto, tarkkaili ympäröivää rantaa silmillä, jotka kimalsivat kuin kissapedolla. Ne olivat suuret ja epäinhimilliset silmät epäinhimillisissä kasvoissa - terävissä, kapeissa kasvoissa, jotka saattoivat kuulua vain vatharien mystisen kansan edustajalle. Erityisen petomaiselle jopa sellaiseksi.
"Ylös. Mikä tahansa hirviö näkisi meidät tästä", lyhyt, outo mies sihahti terävästi tovereilleen, äänellä joka leikkasi yötä kuin julma veitsi.
Spyrre:
Elara ei viivytellyt harpata veteen edes raskaassa panssarissaan. Hänkin joutui kantamaan osaa siitä sekä aseitaan olkapäillään välttääkseen niitä kastumasta kahlatessaan kylmien pärskeiden poikki. Hän oli vetänyt kypäränsä päähänsä ja sen varjosta tuijottivat terävät tummat silmät jotka lupasivat kuolemaa kelle (tai mille) hyvänsä joka tulisi heidän tielleen. Sisällä kuohui viha niitä kohtaan jotka olivat kaapanneet heidän toverinsa ja tehneet sanoinkuvaamattomia julmuuksia viattomalle väelle jo aivan liian kauan. Kukaties he eivät voineen vain kitkeä kammottavia orjuuttajia sekä muuta saastaa olemattomiin... mutta ainakin tämän verran hän aikoi tehdä. Sama vääjäämättömyys paistoi hänen tovereistaankin, ja hän luotti siihen, kuten aina ennenkin. Hän kahlasi rantaan ja harppasi sitten vaiteliaasti kiroten ylös märille kiville edelle ehtineen toverinsa avulla. Elarakin suoristui rivakasti ja heitti katseen ympärilleen, kannattaen petomaisen kalpean miehen sanoja terävällä nyökkäyksellä.
"Meidän täytyy etsiä parempi paikka josta näemme paremmin. Jos ne huomaavat meidät liian aikaisin mahdollisuutemme on mennyttä" hän tokaisi, heittäen sitten katseen taakseen veteen josta kuului vielä loiskutusta.
"Isla, vauhtia! Meidän on--- älä sano, että otit sen apinan mukaan!" Viimeiset sanat olivat sävyltään ilmeisen tuskastuneita, mutta merestä kömpivä aiempaa miestäkin lyhyempi hahmo vastasi tähän lähinnä puuskahduksella.
"No en minä Pikkoloa voinut sinne jättää! Ei se ole tiellä, se on pieni!" pygmi tokaisi ja harppoi paljaat jalat topakasti läpsyen rantaan ja seisahtui hetkeksi puristelemaan vettä vaatteistaan, näennäisesti ottamatta synkkää tilannetta erityisen raskaasti. Siltikin kirkkaissa silmissä oli valpas katse, jota monet olivat jo oppineet olemaan aliarvioimatta.
"Käynkö katsomassa? Kyllä minä sen linnoituksen löydän" Lyhyt nainen töksäytti, lähes jo valmistautuen viipottamaan tiehensä... mikä rehellisesti tuskin olisi ollut edes uutta tälle.
Sub:
Arpinen mies kiskaisi toverinsa ylös ja nyökkäsi hänelle nopeasti, suorastaan kannustavasti. Hän puisteli raskaita, märkiä vaatteita yllään, ennen kuin kumartui nostamaan miekan vyölleen ja ottamaan keihään käteensä.
"Maasto muuttuu sankemmaksi kauempana rannasta. Meidän pitää etsiä piilopaikka, kunnes linnake löytyy", mies, Trayan, vahvisti. Hän tähysi jo ympärilleen tarkkaavaisena, yhtä lailla vaarojen kuin suojapaikkojenkin varalta. Mutta yö oli vielä hiljainen.
Vedestä noussutta Vatharia seurasi toinen hahmo, joka oli vielä häntäkin petomaisempi - koska se oli peto, eikä mikään kaksijalkainen. Kiville kiipesi suuri, jykevä kissapeto, jonka kidasta pilkottivat sormea pidemmät, julmat sapelihampaat, ja jonka jokainen liike kertoi vääjäämättömästä kuolemasta mille tahansa epäonniselle, joka vain joutuisi epäonnekseen kohtaamaan sen.
Vathar ei reagoinut suuntaan tai toiseen pedon noustessa maihin. Hän oli selvästi tietoinen siitä, mutta se ei tarvinnut hänen huomiotaan tai apuaan. Hän käänsi terävän katseensa muihin tovereihinsa kuin petolintu kallioilla, etenkin viimeisenä maihin nousseeseen, pieneen olentoon.
"Sinä et mene yksin. Emme kaipaa sinun päähänpistojasi", Kaldan napautti ja harppasi ketterästi ja käytännössä ääneti kiviltä lähemmäs tovereitaan. Hän tosiaan liikkui kuten kissapeto, kuin äänetön tappaja yössä. Ja kun hän puhui, hänen sanansa olivat teräviä ja suoria, eikä hän koskaan (tai juuri koskaan) pidätellyt niitä.
Spyrre:
Elara mittaili pygminaisen olalla keikkuvaa pientä apinaa kaikkea muuta kuin tyytyväisesti, mutta veti sitten lopulta syvään henkeä (taas kerran) ja käänsi huomionsa oleellisempiin asioihin. Yllätyksiin oli ikävä kyllä jo totuttu kun Isla oli kyseessä.
"Hyvä. Mennään sinne, ja mietitään sitten lisää kun emme ole avoimella" hän vahvisti, heittäen myös vain lyhyen katseen olkansa yli kun valtava kissapeto kapusi vedestä. Isla apinoineen puolestaan kyräili otusta harpaten vaivihkaa kauemmas, vain havahtuakseen Kaldanin terävään ääneen.
"Mitä päähänpistoja? Kyllä minä tämän osaan! Te olette vain tiellä! Pidätte ääntä ja... rytisette!" Pygmi töksäytti näreästi, kyräillen nyt puolestaan vatharia loukkaantunein elkein. Elara ähkäisi uudestaan ääneen, tällä kertaa entistä tuskastuneemmin.
"Riittää! Nyt me etsimme suojapaikan, mietitään sitten lisää. Liikkeelle, ei ole aikaa tähän!" Nainen loi terävän katseen Islaan joka näytti vielä tyytymättömämmältä moisesta, mutta ei lopulta väittänyt enempää vastaan tähän hätään. Sen sijaan tämä tuhahti ja harppasi liikkeelle aikeenaan vilistää jo edelle, kohti rehevämpää maastoa kauempana rannasta, apina edelleen olallaan.
"Hänestä on tullut... kärkäs." Elara mutisi ennen kuin nyökkäsi muille ja harppasi itsekin liikkeelle. Vielä toistaiseksi yö oli hiljainen ja tyhjä, mutta tämä saattaisi muuttua hetkellä millä hyvänsä jos kävisi huono tuuri. Ja heidän ainoa reittinsä pois lipui jo aavaa myöten hyvää vauhtia pois päin.
Sub:
Kaldanin silmät kapenivat teräviksi, uhkaaviksi viiruiksi, kun pieni, ärhäkkä nainen alkoi lausua vihaisia vastalauseitaan. Hän suoristautui ja tuntui jännittyvän kuin peto taistelun edellä, ennen kuin hänen suunsa aukesi. Mitä ikinä hän aikoikaan sanoa, se ei varmasti olisi ollut imartelevaa - etenkään pygmistä, joka oli viime aikoina käynyt kovin kärkkääksi omasta arvostaan.
Kukaties oli hyvä, ettei vathar koskaan ehtinyt sanoa mitään. Elaran terävä ääni sai hänetkin havahtumaan. Kirkkaat, meripihkan väriset silmät kääntyivät toista kohti. Hän ei hetkeen sanonut mitään, mutta kääntyi sitten ympäri ja kohti sisämaata.
"Hän saattaa vielä joutua katumaan sitä", hän totesi terävästi Elaran hiljaisille sanoille. Muuta hän ei kuitenkaan sanonut, vaan harppasi nopeasti ja jäntevästi eteenpäin. Suuri kissapeto seurasi hänen perässään ilman mitään käskyä tai edes elettä.
Trayan vilkaisi vielä kerran merelle. Heidät tänne tuonut paatti erkani kovaa vauhtia rannasta, eikä se varmasti palaisi takaisin mistään hinnasta ennen päätettyä aikaa. Heillä ei ollut muitakaan vaihtoehtoja kuin jatkaa.
Mies seurasi muita vaiti, pitäen ympäristöä silmällä ja tuntien itsensä onnettoman kömpelöksi pygmin ja vatharin rinnalla. Kaikeksi onneksi Elara raskaassa panssarissaan oli edes lähempänä häntä.
Soturit eivät kantaneet mukanaan paljoakaan tavaraa ja he liikkuivat kaikesta huolimatta nopeasti. Rantakivikko jäi nopeasti taakse ja maasto ympärillä muuttui kukkuloiden ja metsiköiden rykelmiksi - paljon löyhemmiksi kuin sisämaan ikiaikaiset, synkeät metsät, mutta näkösuojaksi silti. Heille ei ollut suurikaan temppu löytää kelvollista suojapaikkaa, josta pohtia seuraavia askeleita - sikäli kuin mitään pohdittavaa oli. Heillä oli varusteita vain nimeksi, eikä edes todellisia leiritarpeita, joten kyse oli vain piilopaikasta siihen asti, kun heidän todellinen suuntansa ja kohteensa löytyisi.
Spyrre:
Elara ei voinut olla luomatta huolestunutta katsetta ilmeisen kireään Kaldaniin tämän terävien sanojen vuoksi.
"Yritetään nyt vain selvitä tästä. En usko että hän tarkoittaa pahaa... mutta älä ainakaan yllytä häntä enempää." Hän huokaisi ja harppasi sitten itsekin liikkeelle.
"Meillä on nyt muutakin tekemistä kuin kinastella" nainen lisäsi, ennen kuin vaikeni. Hän sekä Trayan jäivät pitämään joukon perää pygmin sekä ketterän vatharin kulkiessa edelle. Elara kiinnitti miekkavyönsä taas lanteilleen kantaen kuitenkin vielä raskaita saappaita kainalossaan kulkeakseen edes hieman vähemmän kömpelösti. Keihästään hän puristi kädessään, valmiina siltä varalta että jokin väijyisi heitä lähestyvän hämärän puuston varjoissa. Edelle kipittänyt Isla puolestaan ei pälyillyt taakseen paljoakaan. Hän epäilemättä laittoi kyllä merkille jäljessään seuraavan Kaldanin joka saikin pygmin puhisemaan itsekseen ja nopeuttamaan askeliaan entisestään, vaikka tämä ei suoranaisesti yrittänytkään pinkoa pakoon. Mielenosoituksellisuus taisi olla silti selkeää. Pieni apina jota hän raahasi pysyi sentään toistaiseksi myös hiljaa roikkuen lyhyen naisen niskassa hermostuneesti sirkuttaen.
Joukkio suuntasi kuunvalossa sisämaahan, jättäen avoimen rannan taakseen. Elara ei hyvällä tahdollakaan pysynyt samassa tahdissa kuin etujoukko vaan pysytteli lähellä arpista nuorukaista, yhtälailla valppaana. Isla ei moisista taas huolehtinut. Tämä luikki varjoisasta loukosta toiseen ja livahteli kasvillisuuden halki, aina välillä näkyvistä kadoten vain ilmaantuakseen jostain aivan muualta hetkeä myöhemmin. Tämä sai muutenkin kireän tunnelman vuoksi hätkähtämään, varsinkin kun pygmin pää ilmaantui äkkiä taas näkyviin hieman ylempänä rinteellä, jonne kukaan ei ollut nähnyt tämän edes kiipeävän.
"Hei! Tuolla on joku luola! Pieni, mutta kyllä sinne mahtuu! Vähän ylempänä niin sieltä näkeekin!" tämä huikkasi ja heilutti kättään kunnes katosi uudestaan reunan taakse, ennen kuin kukaan ehti varsinaisesti edes vastata. Elara ähkäisi äänelle, mutta kokosi itsensä nopeasti ja katsahti ympärilleen. Kaiketi Isla edes yritti olla hiljainen, mutta ei vain ollut siinä erityisen hyvä... Ehkä tämän löytö olisi silti tarkastamisen arvoinen?
Tumma, kuohuva meri iski synkkiä kiviä vasten. Aurinko oli laskenut jo meren taakse, eivätkä tähdet tuoneet juurikaan valoa pilvien takaa. Rantaviiva näytti hämärässä arvaamattomalta ja vaaralliselta riviltä särmiä ja kulmia ja niiden takana odottavaa, synkeää maata. Aallot liikahtelivat rauhattomasti ja suoranaisen vihamielisesti.
Pieni paatti liukui ääneti kiviä kohti. Miehistö kuljetti sitä hiljaa painostavan jännityksen vallassa, työntäen alusta eteenpäin pitkillä airoilla reunoja myöten. Vain epätoivoinen tai hullu olisi yrittänyt rantaan ilman valoa, mutta yhtäkään lyhtyä ei oltu sytytetty. Väki pelkäsi enemmän sitä, mitä kiinni jäämisestä seuraisi, kuin mitään salakavalaa kivensärmää, joka kukaties odotti pinnan alla puhkoakseen paatin pohjan.
Sillä nämä olivat pahamaineisen Mustan paronin maita. Kerrottiin monia kauhutarinoita siitä, miten hirviöt ja verenhimoiset rosvot odottivat varomattomia, ja miten luvatta tänne tunkeutuvista kovin harva koskaan palasi. Tämä maa oli muutenkin kauhun ja yön petojen tyyssija, ja Mustan paronin maita pelkäsivät jopa ympäröivien seutujen asukkaat. Edes paatin kapteeni, joka oli aikaisemmin ollut niin remakka ja uhmakas, ei ollut naurahtanutkaan pitkään aikaan. Päin vastoin, mies oli odotuttanut kokonaisen päivän, että voisi lähestyä paikkaa pimeän turvin. Sillä vaikka hän olikin kukaties hieman hullu, hän ei ollut mielipuoli.
Alus lipui hitaasti lähemmäs kivistä rantaviivaa, kunnes se lopulta käytännössä kosketti pohjaa. Vesi oli yhä varmasti vyötärönsyvyistä, mutta sen lähemmäksi alus ei selvästikään päässyt - se saisi siis kelvata myös matkustajille.
"No niin. Painukaa matkoihinne. En tiedä missä etsimänne linnake on, tai mitä te oikein sieltä haette, mutta minä en kirottu soikoon ole niin hullu, että jäisin tänne odottelemaan! Palaan kahden päivän päästä tähän paikkaan. Jos ette ole täällä siihen mennessä, kun kuu on korkeimmillaan, voitte etsiä oman reittinne pois täältä!" roteva mies ärähti, ennen kuin vaikeni taas visusti. Hän tähysi pimeässä ensin kallioita edessä, ja sitten aluksen synkällä kannella seisovaa väkeä - sotureita jokainen, tai ainakin sinne päin. Umpihulluja eittämättä, jos tällä tavoin uhkasivat kammottavaa tuhoa ja kuolemaa. Sillä mitäpä muuta he uskoivat voivansa löytää maan kammotuimmasta kolkasta?
Spyrre:
Kenelläkään niistä jotka seisoivat kuun kalvakassa valossa suolaisella kannella tuskin oli varaa väittää vastaan kapteenin arviolle; luultavasti itse kukin heistä (tai ainakin suurin osa) oli hyvin perillä siitä millaiseen paikkaan he olivat astumassa. Tämä ei varmasti ollut turvallista saati järkevää, mutta toisaalta kasvoilta ei erottunut muuta kuin vaiteliasta määrätietoisuutta. He joko onnistuisivat tai sitten eivät, mutta he aikoivat yrittää. Nainen jonka päällä kiilteli panssari, Elara, puristi keihästään ja nyökkäsi miehen sanoille pyyhkäisten ohimennen punertavaa kuontaloaan suippojen korviensa taakse. Ele joka kaiketi kieli jännityksestä, oli ainoa merkki tästä joka pääsi pintaan.
"Hyvä. Nähdään sitten täällä. Jos ei, niin pidämme huolen itsestämme. Kunhan katsot sen aikaa tuon perään." Hän viittasi hansikkaallaan kohti pientä, vihaisesti kirahtelevaa eläintä kauempana joka louskutti nokkaansa ja kaivoi kaikkien neljän käpälänsä kynsiä vihaisesti kanteen. Hän oli joutunut sitomaan pöllökarhunpennun kiinni mastoon saadakseen sen pysymään paikallaan. Se tuntui ikävältä, mutta muuta tuskin oli tehtävissä. Äänekästä otusta tuskin saattoi ottaa mukaankaan sinne minne he olivat menossa... ja hän halusi että se olisi turvassa.
"Kyllä me pärjätään! Ei se niin vaikeaa voi olla löytää!" ilmoitti toinen jokseenkin innokkaampi ääni paljon alempaa. Lyhyt hahmo nykäisi viittansa ympärilleen kuin kovinkin salamyhkäisesti ja suoristi selkäänsä, saaden hieman pälyilyä muilta. Elara huokaisi mutta nyökkäsi.
"...hyvä, mutta pidetään silti varamme. Mennään. Meillä ei ole aikaa tuhlattavana. Meidän on löydettävä heidät ennen kuin ne pirut tajuavat että olemme siellä" panssaroitu soturi totesi viimein, ja loi vakavan katseen tovereihensa ennen kuin kääntyi ympäri ja harppoi kannen poikki kohti rantaa. Pian edessä olisi taas uusi, vaarallinen koitos... jonka varassa olisi heidän kaapattujen toveriensa henki. Oli vain toivottava etteivät he olisi liian myöhässä jo nyt.
Sub:
Paatin kapteeni tuhahti naisen sanoille ja heilautti kättään yhdentekevästi. "Jos ette palaa, niin heitän tuon pienen hirvityksen peräänne kun tulen takaisin! Menkää, kurjat, en minä teitä tänne horisemaan tuonut!" hän ärähti ja huitaisi kuin olisi yrittänyt ajaa matkustajiaan suoraan mereen - mitä eittämättä tekikin.
Oli turha tuhlata enempää sanoja tai jäädä miettimään edessä odottavia vaaroja. Kun soturinainen harppasi veteen, joukko muita seurasi häntä. He olivat kaikki pimeyden verhoamia ja synkeitä, pahaenteisiä varjoja, jotka eivät empineet harpata tyrskyihin ja kahlata rantaan. He liikkuivat nopeasti ja kokeneesti, alitajuisen ja jatkuvan valmiina mihin tahansa uhkaan, joka yrittäisi astua heidän tielleen.
He olivat rannassa nopeasti. Ensimmäisenä kiville kipusi nuorenpuoleinen mies, ei erityisen pitkä tai roteva, mutta olemuksestaan päätellen silti soturi - tai jotakin sen kaltaista. Hänen viittansa alta pilkotti himmeä, pronssisuomuista tehty panssaripaita, ja hänen päätään suojasi kypärä. Kimaltelevasta, kuolettavasta metallista tehty keihäänkärki välähti heikossa tähtien valossa, kun hän työnsi aseen kädestään sivuun kiivetäkseen rannalle. Sitä seurasi pään ylle nostettu miekka huotrassaan - pidempi ja jämäkämpi kuin ne pronssiset kalvat, joita soturit yleensä kantoivat.
Mies varmisti jalansijansa, ennen kuin kääntyi ympäri tarjoamaan kättä myös tovereilleen. Hän oli nuori, mutta kammottavalla tavalla arpinen; viitan ja kypärän altakin saattoi nähdä, että puolet hänen kasvoistaan oli runneltu, kuin hänet olisi yritetty joskus polttaa elävältä - kuten oli varmasti suuri osa hänen muustakin ruumiistaan. Hän seisoi silti varmoin jaloin ja toimi nopeasti ja määrätietoisesti.
Melkein samoihin aikoihin rannalle nousi toinenkin hahmo. Hän ei kuitenkaan tarttunut tarjottuun käteen, vaan nousi kiville ketterästi kuin saalistava peto. Lyhyempi hahmo, mutta monella tapaa jäntevämpi ja voimallisempi. Hänen jokainen liikkeensä oli täynnä alkukantaista voimaa, kuin hän olisi elänyt koko ikänsä petojen tapaan. Hänkin kantoi raskaita soturin aseita, mutta ei mitään näkyvää panssaria.
Hahmo ei joutunut edes etsimään paikkaa, vaan hänen paljaat jalkansa löysivät ne välittömästi liukkailta kiviltä. Hän kyyristyi kuin vaaniva peto, tarkkaili ympäröivää rantaa silmillä, jotka kimalsivat kuin kissapedolla. Ne olivat suuret ja epäinhimilliset silmät epäinhimillisissä kasvoissa - terävissä, kapeissa kasvoissa, jotka saattoivat kuulua vain vatharien mystisen kansan edustajalle. Erityisen petomaiselle jopa sellaiseksi.
"Ylös. Mikä tahansa hirviö näkisi meidät tästä", lyhyt, outo mies sihahti terävästi tovereilleen, äänellä joka leikkasi yötä kuin julma veitsi.
Spyrre:
Elara ei viivytellyt harpata veteen edes raskaassa panssarissaan. Hänkin joutui kantamaan osaa siitä sekä aseitaan olkapäillään välttääkseen niitä kastumasta kahlatessaan kylmien pärskeiden poikki. Hän oli vetänyt kypäränsä päähänsä ja sen varjosta tuijottivat terävät tummat silmät jotka lupasivat kuolemaa kelle (tai mille) hyvänsä joka tulisi heidän tielleen. Sisällä kuohui viha niitä kohtaan jotka olivat kaapanneet heidän toverinsa ja tehneet sanoinkuvaamattomia julmuuksia viattomalle väelle jo aivan liian kauan. Kukaties he eivät voineen vain kitkeä kammottavia orjuuttajia sekä muuta saastaa olemattomiin... mutta ainakin tämän verran hän aikoi tehdä. Sama vääjäämättömyys paistoi hänen tovereistaankin, ja hän luotti siihen, kuten aina ennenkin. Hän kahlasi rantaan ja harppasi sitten vaiteliaasti kiroten ylös märille kiville edelle ehtineen toverinsa avulla. Elarakin suoristui rivakasti ja heitti katseen ympärilleen, kannattaen petomaisen kalpean miehen sanoja terävällä nyökkäyksellä.
"Meidän täytyy etsiä parempi paikka josta näemme paremmin. Jos ne huomaavat meidät liian aikaisin mahdollisuutemme on mennyttä" hän tokaisi, heittäen sitten katseen taakseen veteen josta kuului vielä loiskutusta.
"Isla, vauhtia! Meidän on--- älä sano, että otit sen apinan mukaan!" Viimeiset sanat olivat sävyltään ilmeisen tuskastuneita, mutta merestä kömpivä aiempaa miestäkin lyhyempi hahmo vastasi tähän lähinnä puuskahduksella.
"No en minä Pikkoloa voinut sinne jättää! Ei se ole tiellä, se on pieni!" pygmi tokaisi ja harppoi paljaat jalat topakasti läpsyen rantaan ja seisahtui hetkeksi puristelemaan vettä vaatteistaan, näennäisesti ottamatta synkkää tilannetta erityisen raskaasti. Siltikin kirkkaissa silmissä oli valpas katse, jota monet olivat jo oppineet olemaan aliarvioimatta.
"Käynkö katsomassa? Kyllä minä sen linnoituksen löydän" Lyhyt nainen töksäytti, lähes jo valmistautuen viipottamaan tiehensä... mikä rehellisesti tuskin olisi ollut edes uutta tälle.
Sub:
Arpinen mies kiskaisi toverinsa ylös ja nyökkäsi hänelle nopeasti, suorastaan kannustavasti. Hän puisteli raskaita, märkiä vaatteita yllään, ennen kuin kumartui nostamaan miekan vyölleen ja ottamaan keihään käteensä.
"Maasto muuttuu sankemmaksi kauempana rannasta. Meidän pitää etsiä piilopaikka, kunnes linnake löytyy", mies, Trayan, vahvisti. Hän tähysi jo ympärilleen tarkkaavaisena, yhtä lailla vaarojen kuin suojapaikkojenkin varalta. Mutta yö oli vielä hiljainen.
Vedestä noussutta Vatharia seurasi toinen hahmo, joka oli vielä häntäkin petomaisempi - koska se oli peto, eikä mikään kaksijalkainen. Kiville kiipesi suuri, jykevä kissapeto, jonka kidasta pilkottivat sormea pidemmät, julmat sapelihampaat, ja jonka jokainen liike kertoi vääjäämättömästä kuolemasta mille tahansa epäonniselle, joka vain joutuisi epäonnekseen kohtaamaan sen.
Vathar ei reagoinut suuntaan tai toiseen pedon noustessa maihin. Hän oli selvästi tietoinen siitä, mutta se ei tarvinnut hänen huomiotaan tai apuaan. Hän käänsi terävän katseensa muihin tovereihinsa kuin petolintu kallioilla, etenkin viimeisenä maihin nousseeseen, pieneen olentoon.
"Sinä et mene yksin. Emme kaipaa sinun päähänpistojasi", Kaldan napautti ja harppasi ketterästi ja käytännössä ääneti kiviltä lähemmäs tovereitaan. Hän tosiaan liikkui kuten kissapeto, kuin äänetön tappaja yössä. Ja kun hän puhui, hänen sanansa olivat teräviä ja suoria, eikä hän koskaan (tai juuri koskaan) pidätellyt niitä.
Spyrre:
Elara mittaili pygminaisen olalla keikkuvaa pientä apinaa kaikkea muuta kuin tyytyväisesti, mutta veti sitten lopulta syvään henkeä (taas kerran) ja käänsi huomionsa oleellisempiin asioihin. Yllätyksiin oli ikävä kyllä jo totuttu kun Isla oli kyseessä.
"Hyvä. Mennään sinne, ja mietitään sitten lisää kun emme ole avoimella" hän vahvisti, heittäen myös vain lyhyen katseen olkansa yli kun valtava kissapeto kapusi vedestä. Isla apinoineen puolestaan kyräili otusta harpaten vaivihkaa kauemmas, vain havahtuakseen Kaldanin terävään ääneen.
"Mitä päähänpistoja? Kyllä minä tämän osaan! Te olette vain tiellä! Pidätte ääntä ja... rytisette!" Pygmi töksäytti näreästi, kyräillen nyt puolestaan vatharia loukkaantunein elkein. Elara ähkäisi uudestaan ääneen, tällä kertaa entistä tuskastuneemmin.
"Riittää! Nyt me etsimme suojapaikan, mietitään sitten lisää. Liikkeelle, ei ole aikaa tähän!" Nainen loi terävän katseen Islaan joka näytti vielä tyytymättömämmältä moisesta, mutta ei lopulta väittänyt enempää vastaan tähän hätään. Sen sijaan tämä tuhahti ja harppasi liikkeelle aikeenaan vilistää jo edelle, kohti rehevämpää maastoa kauempana rannasta, apina edelleen olallaan.
"Hänestä on tullut... kärkäs." Elara mutisi ennen kuin nyökkäsi muille ja harppasi itsekin liikkeelle. Vielä toistaiseksi yö oli hiljainen ja tyhjä, mutta tämä saattaisi muuttua hetkellä millä hyvänsä jos kävisi huono tuuri. Ja heidän ainoa reittinsä pois lipui jo aavaa myöten hyvää vauhtia pois päin.
Sub:
Kaldanin silmät kapenivat teräviksi, uhkaaviksi viiruiksi, kun pieni, ärhäkkä nainen alkoi lausua vihaisia vastalauseitaan. Hän suoristautui ja tuntui jännittyvän kuin peto taistelun edellä, ennen kuin hänen suunsa aukesi. Mitä ikinä hän aikoikaan sanoa, se ei varmasti olisi ollut imartelevaa - etenkään pygmistä, joka oli viime aikoina käynyt kovin kärkkääksi omasta arvostaan.
Kukaties oli hyvä, ettei vathar koskaan ehtinyt sanoa mitään. Elaran terävä ääni sai hänetkin havahtumaan. Kirkkaat, meripihkan väriset silmät kääntyivät toista kohti. Hän ei hetkeen sanonut mitään, mutta kääntyi sitten ympäri ja kohti sisämaata.
"Hän saattaa vielä joutua katumaan sitä", hän totesi terävästi Elaran hiljaisille sanoille. Muuta hän ei kuitenkaan sanonut, vaan harppasi nopeasti ja jäntevästi eteenpäin. Suuri kissapeto seurasi hänen perässään ilman mitään käskyä tai edes elettä.
Trayan vilkaisi vielä kerran merelle. Heidät tänne tuonut paatti erkani kovaa vauhtia rannasta, eikä se varmasti palaisi takaisin mistään hinnasta ennen päätettyä aikaa. Heillä ei ollut muitakaan vaihtoehtoja kuin jatkaa.
Mies seurasi muita vaiti, pitäen ympäristöä silmällä ja tuntien itsensä onnettoman kömpelöksi pygmin ja vatharin rinnalla. Kaikeksi onneksi Elara raskaassa panssarissaan oli edes lähempänä häntä.
Soturit eivät kantaneet mukanaan paljoakaan tavaraa ja he liikkuivat kaikesta huolimatta nopeasti. Rantakivikko jäi nopeasti taakse ja maasto ympärillä muuttui kukkuloiden ja metsiköiden rykelmiksi - paljon löyhemmiksi kuin sisämaan ikiaikaiset, synkeät metsät, mutta näkösuojaksi silti. Heille ei ollut suurikaan temppu löytää kelvollista suojapaikkaa, josta pohtia seuraavia askeleita - sikäli kuin mitään pohdittavaa oli. Heillä oli varusteita vain nimeksi, eikä edes todellisia leiritarpeita, joten kyse oli vain piilopaikasta siihen asti, kun heidän todellinen suuntansa ja kohteensa löytyisi.
Spyrre:
Elara ei voinut olla luomatta huolestunutta katsetta ilmeisen kireään Kaldaniin tämän terävien sanojen vuoksi.
"Yritetään nyt vain selvitä tästä. En usko että hän tarkoittaa pahaa... mutta älä ainakaan yllytä häntä enempää." Hän huokaisi ja harppasi sitten itsekin liikkeelle.
"Meillä on nyt muutakin tekemistä kuin kinastella" nainen lisäsi, ennen kuin vaikeni. Hän sekä Trayan jäivät pitämään joukon perää pygmin sekä ketterän vatharin kulkiessa edelle. Elara kiinnitti miekkavyönsä taas lanteilleen kantaen kuitenkin vielä raskaita saappaita kainalossaan kulkeakseen edes hieman vähemmän kömpelösti. Keihästään hän puristi kädessään, valmiina siltä varalta että jokin väijyisi heitä lähestyvän hämärän puuston varjoissa. Edelle kipittänyt Isla puolestaan ei pälyillyt taakseen paljoakaan. Hän epäilemättä laittoi kyllä merkille jäljessään seuraavan Kaldanin joka saikin pygmin puhisemaan itsekseen ja nopeuttamaan askeliaan entisestään, vaikka tämä ei suoranaisesti yrittänytkään pinkoa pakoon. Mielenosoituksellisuus taisi olla silti selkeää. Pieni apina jota hän raahasi pysyi sentään toistaiseksi myös hiljaa roikkuen lyhyen naisen niskassa hermostuneesti sirkuttaen.
Joukkio suuntasi kuunvalossa sisämaahan, jättäen avoimen rannan taakseen. Elara ei hyvällä tahdollakaan pysynyt samassa tahdissa kuin etujoukko vaan pysytteli lähellä arpista nuorukaista, yhtälailla valppaana. Isla ei moisista taas huolehtinut. Tämä luikki varjoisasta loukosta toiseen ja livahteli kasvillisuuden halki, aina välillä näkyvistä kadoten vain ilmaantuakseen jostain aivan muualta hetkeä myöhemmin. Tämä sai muutenkin kireän tunnelman vuoksi hätkähtämään, varsinkin kun pygmin pää ilmaantui äkkiä taas näkyviin hieman ylempänä rinteellä, jonne kukaan ei ollut nähnyt tämän edes kiipeävän.
"Hei! Tuolla on joku luola! Pieni, mutta kyllä sinne mahtuu! Vähän ylempänä niin sieltä näkeekin!" tämä huikkasi ja heilutti kättään kunnes katosi uudestaan reunan taakse, ennen kuin kukaan ehti varsinaisesti edes vastata. Elara ähkäisi äänelle, mutta kokosi itsensä nopeasti ja katsahti ympärilleen. Kaiketi Isla edes yritti olla hiljainen, mutta ei vain ollut siinä erityisen hyvä... Ehkä tämän löytö olisi silti tarkastamisen arvoinen?