|
Post by submarine on Mar 13, 2021 2:36:20 GMT 3
Trayan ähkäisi ja tarttui hätäisesti hänelel lykättyyn apinaan. Eläin ei selvästikään ollut mielissään, kun se kirjaimellisesti sysättiin syrjään, mutta nyt ei kaiketi ollut vaihtoehtoja; toisin kuin Kaldanin kissapeto, pieni apina ei varmasti osaisi pysytellä vaiti. Mies haparoi siitä hetken otetta, ennen kuin antoi sen kiivetä hermostuneesti niskaansa, jonne se jäi roikkumaan surkeasti tuijottaen. Totta puhuen hän itsekään ei näyttänyt juuri sen innokkaammalta. Elaran sanat saivat miehen hätkähtämään. Hän vilkaisi toista hieman epävarmasti, ennen kuin nyökkäsi vastahankaisesti. "En ole varma miten paljon perustan unesta tällaisessa paikassa, mutta... hyvä on. Herätä minut, kun on minun vuoroni vahtia", Trayan totesi lopulta. Hän nojautui taaksepäin, mutta uni oli selvästi kaukana hänen mielestään. Mies tuijotti jonnekin tyhjyyteen luolan hämärässä ja haparoi huulilleen jotakin säveltä, jota hyräili hiljaa. Hänen kätensä lepäsi hänen miekkansa kahvalla, eikä hänen leponsa varmasti ollut sen rauhanomaisempaa.
-
Luolan ulkopuolella Kaldan oli, kaikkien odotusten vastaisesti, jäänyt odottamaan. Puolialaston vathar kyyristeli kivillä kuin saalistava petoeläin, paljastamatta itseään juuri millään tapaa - ei ennen kuin Isla astui esille. Silloin hän liikahti kevyesti, tavalla joka olisi varmasti jäänyt huomaamatta tavalliselta kulkijalta. Mutta tuskinpa vain terävältä puolituiselta. "Kuulustellut sanoivat sen olevan lähellä merta. Sisempänä tuskin on muuta kuin hirviöitä ja kunniattomia rosvoja", vathar sihahti puolituiselle, paljastamatta mitään ajatuksistaan tai tarkoitusperistään. Hän tarkkaili pientä naista kiven päältä kuin petolintu kallioilta, himmeä tähtien kajo silhuettiaan piirtäen. Kukaties hän odotti nähdäkseen, mitä toinen aikoi.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 13, 2021 15:15:41 GMT 3
"En minäkään. Mutta täytyy pärjätä sillä mitä on" Elara totesi Trayanin levottomiin sanoihin, suoden nuorukaiselle kuitenkin pienen hymyn. Kaiketi hän yritti rohkaista tätä jollakin tapaa omasta kireydestään huolimatta. Oli kuinka oli, oli odotettava mitä tuleman piti, tämä osio oli muiden varassa. Nainen jäi poissaolevasti kiilottamaan varuisteitaan korallin vihertävässä valossa kuunnellen Trayanin haparoivaa hyräilyä, samalla kun piti silmällä onkalon pimeää suuaukkoa.
Isla puolestaan ei suonut huomiota enää taakseen harppoessaan ulos paljaat jalat näreästi läpsyen. Hän oli uumoillut aiemmin lähteneen vatharin saaneen jo etumatkaa... johonkin, mutta valpastui nopeasti kun hahmo liikahti kivillä. Puolituinen pysähtyi ja jännittyi kuin olisi aikonut pinkaista johonkin refleksinä vaivihkaiseen liikkeeseen, mutta tunnisti kuitenkin varjon nopeasti. Se sai hänet rentoutumaan vaikkakin toi taas esille pienen nyrpistyksen. "No... niin! Sinne minä olinkin menossa! Lakkaa se kärkkyminen, melkein viskasin sinua kivellä naamaan!" puolituinen ilmoitti. "Jos ne menee sinne laivoilla, niin siellä sen täytyy olla. Ellei ne mene jotain jokea pitkin johonkin, mutta merestä sekin tulee!" Isla risti käsivartensa kyräillessään ylös Kaldaniin ja nyökkäsi sitten määrätietoisesti. "Ei se mitään! Tarvitsen vain jonkin paikan mistä näkee niin löydän sen kyllä! Tai sitten pitää etsiä vähän lisää. Sinä voit... tehdä sitten mitä nyt teetkään" ilmoitettiin ennen kuin puolituinen nykäisi hupun ylös niskastaan. Tämä vilkaisi vielä maassa retkottavaa kuollutta ihmis-sutta ennen kuin tyrkkäsi tämän puolihuolimattomasti jalallaan vierimään alarinteeseen ja alkoi sitten itsekin kavuta ylös luolan päälle. Tämä eittämättä oli korkein paikka tähän hätään joka heillä oli käytettävissään.
Isla kiipesi kiville ketterästi ja jäi sitten tähyilemään ympärilleen ennen kuin hetken kuluttua myhähti itsekseen. "Meri on tuolla. Me tultiin kai... tuolta. Minä menen sitten... tuonne!" Puolituinen ilmoitti hetken kuluttua, osoitellen puiden ylitse. Kauempaa saattoi kukaties erottaakin mustan, öisen meren kimalluksen, vaikkakaan ei paljoakaan muuta. Se tosin tuntui riittävän Islalle. Tämä ei oikeastaan jäänyt edes miettimään sanojaan (tai mitään muutakaan) vaan loikkasi jo alas kiveltä johon oli kavunnut, eittämättä valmiina vipeltämään jo johonkin. Ilmeisestikin puolituinen oli jo ainakin mielestään tarpeeksi hyvin selvillä siitä mitä aikoi tehdä...
|
|
|
Post by submarine on Mar 14, 2021 1:28:16 GMT 3
Kaldan silmäili Islaa yhä vaiti, kuin yrittäen arvioida, mitä pienen naisen päässä oikein liikkui. Kysymys oli muuttunut viime aikoina entistä hankalammaksi... tai kukaties helpommaksi, mutta tärkeämmäksi. Hän katsoi ääneti, kun tämä ilmoitti jämäkästi aikovansa tehdä mitä aikoi ja kiipesi kukkulan huipulle etsimään suuntimia. Tilanteessa ei kaiketi lopun perin ollut paljoakaan mietittävää, ja Kaldankin suoristautui kivellään, kun Isla valitsi lopulta itselleen suunnan ja harppoi jo alamäkeen. "Älä yritä mitään typerää. Nyt vaarantaisit kaikkien muidenkin hengen", Kaldan totesi lopulta varsin suoraan toisen selkää kohti. Sitten hän harppasi alas kiveltä ja suuntasi nopeaa, äänetöntä juoksua jonnekin pimeyteen, eri suuntaan kuin Isla. Heillä oli paljon tehtävää, eikä aikaa sanailuun tai asioista kinasteluun ollut. Jos he eivät löytäisi linnaketta yön turvin, olisi se paljon vaarallisempaa päivällä... eikä heillä ollut aikaa kuluttaa useita päiviä varovaiseen ja hitaaseen etsiskelyyn. Oli siis liikuttava nopeasti ja tehokkaasti.
((Kannattaa varmaan käydä etsintöjä vähän ennalta läpi, ennen kuin jatketaan.))
|
|
|
Post by spyrre on Mar 18, 2021 16:20:35 GMT 3
"Psh. Älä itse. Olen selvinnyt pahemmastakin. Tämä ei ole mitään" kukkulan huipulle kavunnut puolituinen tuhahti edes taakseen vathariin katsomatta. Saattoi olla ettei kalpea mies enää edes kuullut mutta Isla ei tuntunut piittaavan. Tämän sävyssä oli aavistus jotain mitä huolettomassa puolituisessa ei yleensä ollut, mutta sitä ei ehtinyt miettimään kauaa. Lyhyt nainen loikkasi nopeasti alas kiviltä ja luikki itsekin ketterästi alarinteeseen. Tämä katosi myös nopeasti varjojen ja kasvillisuuden sekaan, suunnaten kohti kauempana kimmeltävää merta, hiljaisemmin askelin kuin tältä olisi uskonut. Isla oli nyt selvästi taas elementissään jossa moni oli saanut katua aliarvioidessaan lyhyttä naista silloin kun tämä oli vakavissaan...
Pimeä maasto ei ollut helpointa luovia pelkässä kuun valossa, mutta siltikin lyhyt lähes huomaamaton varjo kulki tämän poikki äänettömästi ja empimättä. Oli kulunut tovi jos toinenkin että Isla oli jälleen saavuttanut rannikon mutta sen jälkeen oli varsin helppoa vain seurata rantaviivaa hieman kauempaa. Puolituinen osoitti yllättävää keskittymistä ja valppautta nyt yksin liikkuessaan ja olisi varmasti pystynyt livahtamaan jopa eläinten ohitse näiden huomaamatta... jonka hän oli eittämättä joutunut jo tekemäänkin muutamaan kertaan. Kuten oli tiedossa paikka oli vaarallinen ja niin hirviöt kuin pedotkin vaanivat ympärillä. Hän oli joutunut kiertämään jo äreän näköisen suuren karhun, mutta huolimatta onnistumisestaan tässä, menestys oli muuten jäänyt jokseenkin... toivottua pienemmäksi. Isla oli seurannut öistä rantaviivaa jo pitkälle, tarkastellut ja kierrellyt kallioita sekä metsiköitä luolien tai muiden elämänmerkkien varalta, mutta löytämättä vielä mitään. Tämä ärsytti naista enemmän kuin hän olisi olettanut ja tämä manasi hiljaa itsekseen kulkiessaan. Joka hetki jonka hän tarpoi turhaan korvessa antoi Kaldanille lisää aikaa löytää linnoitus jota he etsivät, ja jonka hän oli vannonut löytävänsä ensin... mutta se alkoi näyttää hankalammalta hänelle kuin oli odotettu. Kukaties hän oli lähtenyt kaikesta huolimatta väärään suuntaan? Se ei olisi haitannut niin paljon muuten, ei vaikka hän olisi joutunut etsimään lisää seuraavana yönä, mutta ajatus siitä että vathar oli ehkä jo ollut menestyksekkäämpi kirveli hänen ylpeyttään varsin ikävästi. Siltikään Isla ei ollut aikeissa luovuttaa näin vähällä vaikkakin se sai puolituinen happamaksi... Ehkä saattoi toivoa ettei mies olisi ollut sen menestyksekkäämpi kuin hänkään ja jatkaa etsintäänsä...
|
|
|
Post by submarine on Mar 19, 2021 1:52:14 GMT 3
Jostakin yön läpi kantautui huuto. Se oli hätäinen ja täynnä kauhua, mutta se ei ollut mikään avunhuuto; kukaan, joka kulki näillä main, ei varmasti elätellyt mitään typeriä toiveita pelastajista. Sen sijaan se oli kuolemaansa pelkäävän, hätää kärsivän kurjan huuto - ääni, joka kohosi tuhon hetkellä niin ihmisistä kuin eläimistäkin, vailla tarkoitusta, pelkkänä viimeisten hetkien kauhuna. Se leikkasi yön läpi terävästi, mutta ei jäänyt ainoaksi: pimeydestä, ei aivan rantaviivaa myöten mutta sitä sivusta lähestyen, kantautui muitakin ääniä. Huutoja, joista osa oli raivostuneita ja hurjia, sekä tarpeeksi tarkkoihin korviin erottuvat juoksuaskeleet. Tähtien himmeä valo paljasti pian rääsyihin verhotun hahmon, joka juoksi hätäisesti, kompastellen maan kiviin ja haparoiden sokeana eteenpäin. Tätä seurasi useampikin hahmo, joiden päällä ei ollut rääsyjä, vaan himmeästi kimaltelevaa pronssia ja saastaisia vaatteita. Miehiä oli kolme ja heistä kohosi raivostuneita huutoja, kun he jahtasivat yksinäistä pakenijaa. He olivat todennäköisesti lähteneet pakenijan perään vasta myöhemmin, sillä heidän askeleensa olivat varmempia ja nopeampia - kengät tekivät maan muodoista yhdentekeviä, ja heissä oli selvästi enemmän voimaa juosta, kuin hoipertelevassa pakenijassa. Nyt he kuitenkin saavuttivat tätä nopeasti.
"Pysähdy, kurja! Pysähdy tai nyljen sinut!" yksi miehistä karjui pakenijan perään. Hän heilutti kädessään julmaa, terävää miekkaa. "Et sinä pakoon pääse! Jos emme saa sinua, pedot syövät sinut ja jäytävät luitasi!" toinen yhtyi huutoon. Hänen katseensa oli yhtä lailla raivoisa pimeyden keskelläkin, eikä hänen puristamansa nuija ollut sen lempeämpi. "Sinä... sinä kurja!" kolmas mies puuskutti. Hän oli tovereitaan tanakampi ja hänellä oli selvästi vaikeuksia pysyä näiden perässä. Jokainen sana kuitenkin tihkui myrkkyä, joka varmasti purettaisiin pakenijaan.
Jos pakoon juokseva hahmo ajatteli mitään tästä, hän ei paljastanut sitä. Hän juoksi henkensä edestä, piittaamatta hirviöistä tai pienenevästä välimatkasta. Häntä ajoi selvästi tuhoon tuomitun kauhu ja voima, jotka ehtyisivät vasta kun tuho olisi jo hänen yllään - mitä se olisikin pian, jos kukaan ei tekisi mitään. Ja silmänräpäys silmänräpäykseltä takaa-ajo lähestyi pientä yössä hiipivää hahmoa...
|
|
|
Post by spyrre on Mar 19, 2021 17:08:15 GMT 3
Omiaan jupissut Isla valpastui ja jännittyi välittömästi paikoilleen kasvillisuuden suojaan kun hänen tarkat korvansa havaitsivat metsästä lähestyvän metakan. Tämä keskeytti tehokkaasti happamat ajatukset ja sotki pasmat hetkeksi ja puolituinen vetäytyi matalaksi yrittäen siristellä runkojen lomasta äänten suuntaan. Jotain oli meneillään, siitä ei ollut epäilystäkään... ja oikeastaan oli varsin helppo arvata ainakin suunnilleen mitä jo ennen kuin hän varsinaisesti näkikään mitään.
Epätoivoisesti kompuroiva pakenija rynnisti korvesta kohti rantaa varsin läheltä, takaa-ajajat kintereillään. Tämä tuskin tulisi löytämään rannalta mitään muuta kuin oman kuolemansa mutta tällä tuskin oli muutakaan suuntaa kun tämä pakeni sokeasti yön poikki. Ainakin puolituisen äskeinen äreys oli kadonnut nopeasti. Isla kallisti päätään piilostaan ja seurasi takaa-ajoa hetken katseellaan arvioiden näkemäänsä, kunnes nainen lopulta mutristi hieman. Eihän tällainen nyt käynyt. Miehiä oli kolme ja nämä olivat aseistautuneita, mutta Isla ei lopulta edes epäröinyt paljoakaan vetäessään taskustaan jotakin. Hän sujautti sen sormeensa ja äkkiä lyhyt hahmo tuntui suorastaan sulavan varjoihin. Puolituinen oli varsin hyvä tekemään itsestään huomaamattoman halutessaan muutenkin, mutta tässä oli jo yliluonnollista tehokkuutta jota tavalliset silmät eivät läpäisisi noin vain. Ainoastaan hiljaa heilahtava pensaan oksa kertoi että jokin lähti liikkeelle kohti metakkaa.
Takaa-ajajat olivat jo hyvää vauhtia saavuttamassa saalistaan. Nämä pitivät vihaista huutoa joka olisi varmasti peittänyt alleen ympäristön mahdolliset äänet... ainakin siihen saakka kunnes nämä saivat muuta ajateltavaa. Ilman mitään kummempaa varoitusta jostakin pimeydestä lennähti jotakin, kovaa ja tarkasti kohti etummaista, miekkaa heiluttavaa korstoa. Se ei ollut erityisen suuri ja hädintuskin erottui hämärässä mutta vastoin kaikkea järkeä ja odotuksia se iski kuin leka paiskautuessaan päin miehen naamaa. Se päästi rujon rusahduksen iskiessään tämän kasvot sisään ja murtaen kallon vaivatta. Mies hoiperteli hetken ennen kuin lysähti verisen korahduksen keralla kasaan maahan. Samaan aikaan metsä ympärillä pysyi yhtä hiljaisena ja pimeänä kuin aikaisemminkin, antamatta mitään muuta merkkiä äskeisestä.
|
|
|
Post by submarine on Mar 23, 2021 1:47:15 GMT 3
Takaa-ajajien joukko oli jo melkein saavuttanut pakenijan, eikä yksikään heistä katsellut liiaksi ympärilleen... niin vähän kuin se olisikaan auttanut sen suhteen, joka heitä nyt vaani. He olivat keskittyneet saaliiseensa, läähättivät ja puuskuttivat samalla kun kädet jo ojentuivat haromaan otetta. Julma, ajojahdin nostattama kiihko ja vimma ajoivat heitä eteenpäin, ja varmaa oli, että heidän ajamansa kurja saisi maksaa kalliin hinnan paostaan.
Äkkiä etummaisen miehen kasvot räjähtivät veriseksi sotkuksi, kun jokin iskeytyi tähän hirvittävällä voimalla. Muut miehet huudahtivat tyrmistyneesti ja hoipertelivat sivuun, suorastaan loikkasivat kauemmas näkymättömästä uhasta, jota eivät edes ymmärtäneet. Samaan aikaan heidän toverinsa vaipui maahan hädin tuskin koristen, liian nopeasti ja armottomasti iskettynä edes ymmärtääkseen mitä tapahtui. Mieskaksikko loi nopean, tyrmistyneen katseen surmattuun toveriinsa. Näky oli rujo jopa yön pimeydessä. Luunsirpaleet, katkenneet hampaat ja hirvittävä veren ryöppy tahrasivat maata miehen ympärillä ja tämä lojui kaiken keskellä heikosti kouristelevana, pihisevänä turmiona. Kumpikin mies heitti ympärilleen nopeita, hätäisiä katseita, sormeillen aseitaan äkillisen pelon valpastuttamina. Kumpikaan heistä ei kavahtanut väkivaltaa, he olivat nähneet ja tehneet sitä koko ikänsä, mutta ympärillä oli aavemaisen hiljaista, eikä missään näkynyt edes asetta, joka olisi surmannut heidän toverinsa. Kuin mies olisi saanut ylleen jonkin tuntemattoman, ylemmän voiman vihan, joka oli päättänyt hänen elämänsä silmänräpäyksessä.
"Hei..." pulleampi, itsensä läkähdyksiin juossut mies aloitti ja kumartui kurottamaan kättään maassa lojuvaa kohti, kuin toivoen voivansa ravistella tämän jotenkin henkiin. Miehen toveri kuitenkin ärähti ja sysäsi hänet kauemmas, pyyhkien maastoa villisti katseellaan. "Unohda se, typerys! Täällä on jotakin!" toinen ärähti ja kohotti nuijaansa varuillaan kohti pimeää metsikköä. Hän yritti selvästi ennakoida ja arvioida uhkaa, mutta hänenkään silmänsä eivät paljastaneet pimeyden keskeltä yhtikäs mitään...
Kaiken keskellä miehet olivat täysin unohtaneet jahdattavansa, joka oli jo kadonnut näkyvistä jonnekin puiden keskelle. Se kaikki oli muuttunut paljon yhdentekevämmäksi nyt kun tappajista olikin äkkiä tullut tapettavia...
|
|
|
Post by spyrre on Mar 23, 2021 15:53:27 GMT 3
Tarvittiin vain silmänräpäys, ja äkkiä kolme takaa-ajajaa oli muuttunut kahdeksi, huomattavasti vähemmän hurjistuneeksi sellaiseksi. Kun nämä yrittivät vielä tyrmistyksen vallassa selvitellä mikä oli iskenyt heidän toverinsa rujosti hengiltä, pysyi metsä hiljaisena. Jahdattu onneton kompuroi pakoon nyt uupuneena mutta ilman jahtaajiaan kun miehet jäivät kyräilemään varuillaan ja epäluuloisena ympärilleen. Hetkeen ei tapahtunut mitään, kuin joku muukin olisi odottanut ilmapiirin painostavuuden nousemista, sitten jostakin pimeästä kantautui vaisu hihitys. Ja sitten mieskaksikkoa kohti alkoi lentää jotain. Paljon jotain. Nämä eivät olleet yhtään sen selvempiä mutta tällä kertaa niitä paiskottiin varsin rivakkaan tahtiin. Jos joku ehti miettiä tätä, nämä murikat eivät iskeneet lähellekään samanlaisella voimalla kuin ensimmäinen joka oli riittänyt murskaamaan kallon helposti, mutta myös nämä lensivät tarkasti sekä kovaa, kuten melkein nyrkin kokoisen paiskatun kiven olisi olettanutkin. Ja sillä joka nyt syyti moisia korstojen niskaan, oli selvästi melkoinen varasto näitä. Ainakin tähän hätään vaikutti siltä että väijyjä yritti lähinnä villitä kaksikon pakoon äskeisen jäljiltä, mutta tämä ei kyllä säästellyt yllättävän napakan heittokätensä kanssa... Miehet joutuivat suojaamaan itseään epätoivoisesti miten taisivat mutta silti kivet ruhjoivat näitä julmasti, eikä pimeässä kärkkyvä puolituinen varmasti epäröisi kivittää näitä maahan jos nämä jäisivät tulilinjalle.
|
|
|
Post by submarine on Mar 24, 2021 1:29:23 GMT 3
Pimeydestä alkoi singota kiviä. Vaikka ne eivät olleetkaan yhtä murskaavia kuin äskeinen isku, niissä oli silti tuskallista voimaa, ja kumpikin miehistä huusi kivusta ja tyrmistyksestä yrittäessään suojata itseään parhaansa mukaan. "Kuka siellä!? Mitä tahdot!? Lopeta, kirottu! Saat yllesi sellaisen vihan, että-" toinen miehistä yritti huutaa, mutta sanat katkesivat ulahdukseen kun kivi kolahti hänen päähänsä. Toinen miehistä jätti huutelun sikseen ja rynnisti ärähdellen kohti pusikkoa, josta kivet tuntuivat tulevan... mutta turhaan. Viskoja oli jo jossakin muualla ja hänen ainoa palkkionsa oli kivulias kivenmurikka hartiaan. "Mikä pelkuri sinä olet!?" toinen miehistä valitti. Kumpikin kääntyili, ähki ja yritti turhaan erottaa jotakin vihollista, jota kohti hyökätä.
Muutamassa hetkessä sisu ja vastarinta unohtuivat pimeästä singottujen kivien tuskaisan, murskaavan voiman tieltä. Kumpikin kaksikosta oli nopeasti verillä ja ruhjeilla, eikä heillä selvästi ollut mitään toivoa taistella näkymättömiä vihollisia vastaan. "Tule! Häivytään!" toinen miehistä lopulta inahti, eikä hänen toverillaan ollut lopulta vastaanväitettävää. Kaksikko säntäsi juoksuun sinne mistä oli tullutkin, tai ainakin jonnekin sinne päin. "Saat kyllä katua tätä!" kajahti vielä uhmakas huuto perään, mutta se oli pelkkää lyötyjen koirien voimatonta ulinaa.
Kaksikko pakeni pimeyteen. Näiden jahtaamaa pakenijaa ei näkynyt missään, mutta tuskinpa tämäkään oli kauas vielä ehtinyt. Vaan mitä tekisi pimeydessä vaaniva puolituinen? Miehet olivat todennäköisesti tulleet juuri siltä linnakkeelta jota hän oli etsinytkin, ja nämä eittämättä aikoivat myös palata sinne... mutta entäpä näiden takaa-ajama? Tuskinpa tätäkään voisi vain jättää oman onnensa nojaan?
|
|
|
Post by spyrre on Mar 24, 2021 16:45:47 GMT 3
Isla osoitti jälleen että hänellä oli todella aihetta olla ylpeä kivityskädestään... sekä vikkelistä kintuistaan. Miehet päätyivät pyörimään neuvottomina ja tuskaisina ympyrää yrittäessään etsiä sitä pirua joka syyti kiviä heidän niskaansa milloin miltäkin suunnalta, mutta saivat palkkiokseen jokaisesta yrityksestään vain uusia kolhuja ja ruhjeita. Varjot eivät paljastaneet herkeämätöntä hyökkääjää, ja lopulta miehillä oli varsin vähän vaihtoehtoja jos eivät mielineet jäädä kivitettäviksi. Vihaiset huudot ja uhkaukset eivät saaneet vastaukseksi muuta kuin lisää vauhtiin kannustavia murikoita sekä uuden epämääräisen hihityksen jostakin näkymättömistä. Ties mikä paha henki miehiä ahdistelikaan, ei tämä kuitenkaan näyttänyt seuraavan kovinkaan pitkälle kun nämä lähtivät pakoon... tai ainakin kivien paiskominen näiden perään loppui samalla kun nämä kompuroivat takaisin metsän siimekseen.
Miesten kääntyessä ympäri paetakseen jäi Isla seuraamaan hetkeksi näiden menoa piilostaan. Hänen aiemmin hapan mielialansa oli eittämättä noussut melkoisesti moisesta menestyksestä vaikka tämä ehkä olikin ollut pieni aiheesta harhautuminen. Kuitenkin siitä oli selvästi saatu irti jotain, aiemmankin suhteen. Puolituinen harkitsi vakavasti kaksikon jahtaamista, useammastakin syystä. Nämä epäilemättä olivat matkalla sinne mistä olivat tulleetkin eivätkä itsensä jo valmiiksi uuvuksiin juosseet rosvot varmasti pystyisi karistamaan häntä jos hän päättäisi olla päästämättä näitä pakoon... mutta toisaalta, se ei tainnut olla aivan se syy miksi hän oli alunperinkään puuttunut asiaan. Näiden jahtaama vanki oli kadonnut jonnekin yöhön eikä tätäkään tuskin olisi myöskään loputtoman vaikea jäljittää... ja jos niikseen, eiköhän tämäkin tietäisi suunnilleen mistä oli paennut. Muut tuskin pitäisivät siitä että hän päästäisi kaksi ryökälettä pakosalle näin, mutta... no. Jättäisikö sankari juuri pelastetun oman onnensa nojaan? Eihän se kävisi.
Isla raaputti hetken mietteliäästi pörröistä takaraivoaan kunnes kohautti olkapäitään ja harppasi pusikosta maahan lyyhistyneen ruumiin vierelle. Miehen kasvoista ei ollut jäljellä paljoakaan mitään koherenttia mutta niiden seasta törrötti jotain, jonka puolituinen kumartui nappaamaan käteensä. Se näytti epäilyttävästi jälleen yhdeltä kivenmurikalta, tällä kertaa naruun kiinnitetyltä sellaiselta, mutta muuten tuskin erilaiselta kuin ne muutkaan... vaikkakin kapineen teho aiemmin oli sanonut jotain aivan muuta. Puolituinen pyyhkäisi kiveä muutaman kerran ruumiin vaatteisiin ennen kuin ripusti sen takaisin kaulaansa, ja vielä rivakasti tämän taskut läpi taputeltuaan (ja takavarikoituaan niin miehen miekan kuin löytämänsä pienen pussinkin) tämä pyörähti ympäri ja vipelsi takaisin pensaikkoon. Tällä kertaa äskeisen pakenijan jälkeen, kaikki aistit äänien varalta valppaina. Oli hän löytänyt linnoitusta tällä reissulla tai ei, ei tämä silti kaiketi ollut jäänyt aivan turhaksikaan...
|
|
|
Post by submarine on Mar 26, 2021 1:26:36 GMT 3
Mieskaksikko pakeni jonnekin pimeyteen, kaiketi sinne mistä oli tullutkin, eikä kumpikään näistä varmasti aikonut pysähtyä, ennen kuin äskeinen outo hyökkäys olisi pelkkä karmaiseva muisto. Samaan aikaan joku toinen oli kuitenkin jäänyt lähemmäs äskeistä välikohtausta. Miesten jahtaama pakenija ei tosiaan ollut vaikea löytää, sillä tämä oli jäänyt tuskin nopeaa juoksupyrähdystä kauemmas paikasta ja kyhjötti nyt puskissa, yrittäen parhaansa mukaan erottaa mitä oikein oli meneillään. Tämä oli eittämättä kuullut äskeiset hätäiset ja tuskaiset äänet, ja vaikka silmitön pako olisikin ollut monessa mielessä järkevämpi teko, oli uteliaisuus vienyt voiton... ja kukaties uupumus. Pakenija oli selvästikin nuorehko ja nainen. Lisäksi hän oli selvästi kokenut paljon kurjuutta viime aikoina. Hän oli pukeutunut pelkkiin repaleisiin rääsyihin ja hänen kasvonsa olivat likaiset. Hänen lommoiset poskensa ja ohuet raajansa kertoivat ilmiselvää tarinaansa kurjista oloista, eivätkä ruhjeet ja haavat ainakaan heikentäneet vaikutelmaa mitenkään - etenkään ranteissa olevat hiertymät, jotka tuskin saattoivat olla muuta perua kuin raskaiden kahleiden jättämiä.
Nainen kyyristeli puskissa ja yritti tähytä parhaansa mukaan pimeyteen, jossa oli selvästi tapahtunut jotakin. Hän ei nähnyt todennäköisesti juuri mitään, mutta hänen koko olemuksensa oli valpas ja varuillaan kuin rasahduksen kuulleella peuralla. Yksikin uhkaava ääni tai äkillinen vaara saisi hänet varmasti pakenemaan saman tien... mutta hän oli uupunut ja eittämättä myös eksyksissä keskellä vaarallista maata. Epätoivoinen pakenija yritti saada jotakin merkkejä siitä, mitä tuleman piti...
|
|
|
Post by spyrre on Mar 26, 2021 14:04:38 GMT 3
Muut asiansa viimeistelleen Islan ei tosiaan tarvinnut mennä kauas löytääkseen äskeisen pakenijan. Hän oli eittämättä itsekin olettanut että joutuisi luultavasti etsiskelemään tätä hetken mutta valpastui nopeasti varjoissa kun tajusi terävillä aisteillaan piilottelijan läheisessä pusikossa. Ei todellakaan tarvinnut miettiä pitkään sitä kuka tämä olisi, jo aivan tämän nääntynyt ja uupunut olemus kertoi tarpeeksi pimeässäkin kun puolituinen silmäili naista hetken verran kasvillisuuden lomasta. Tämä tosiaan vastasi juuri sitä mielikuvaa joka jokaisella varmasti olisi kaltoin kohdellusta, paenneesta orjasta... joka oli selvästi vieläkin valpas ja kauhuissaan kokemastaan. Tilanne vaati siis selvästi harkittua ja huolellista puuttumista.
"Hei!" Kuului äkkiä kireästi pensaikon lomasta tuijottelevan naisen sivustalta kun lyhyt hahmo lykkäsi päänsä esiin varjoista. "Ei hätää, se olin minä! Pelastin sinut! Ajoin ne korstot pois, ne juoksikin tosi kovaa! Näitkö? No, paitsi se yksi, se ei juokse enää mihinkään. Oletko sieltä linnoitukselta?"
|
|
|
Post by submarine on Mar 28, 2021 1:44:57 GMT 3
Pimeydessä kyyristelevä hahmo säpsähti kuullessaan äkillisen huikkauksen ja aistiessaan liikettä sivustastaan. Hän kavahti jo taaksepäin, aikoen eittämättä rynnätä pakoon jo toistamiseen samana yönä. Ruoskitun ja nääntyneen kurjan mieli ymmärsi tästä kaikesta yhden selvän, varman tosiseikan: häntä jahdanneiden miesten verta oli juuri vuodatettu janoiseen maahan, eikä hän varmasti pystyisi tekemään mitään jollekin sellaiselle, joka oli tappanut leikiten yhden ja ajanut kaksi muuta pakoon. Oli juostava. Villi, levinnyt katse pyyhkäisi pimeän lävitse, ja äkkiä pakoon kavahtava nainen jähmettyikin uudelleen aloilleen - tuijottamaan näkyä, jonka hädin tuskin erotti pimeyden keskeltä, mutta joka erosi niin paljon kaikesta, mitä hänen kauhistunut mielensä oli ehtinyt loihtia esiin, että se vähäkin riitti hämmentämään hänet täysin. Pimeyden keskeltä tuijotti... pieni nainen, ei suinkaan mikään yön hirviö tai verenhimoinen tappaja. "Mitä... kuka sinä olet?" hän ähkäisi lopulta kähellä äänellä. Hän tuijotti pientä hahmoa yhä epäluuloisesti, mutta jopa jossain määrin uteliaana. "Sinä... teit tuon? Sinä ajoit ne pakoon?" nainen tapaili, eikä selvästikään ymmärtänyt mistä oikein oli kyse. Kukaties pakokauhu ja uupumus olivat saaneet hänet hourailemaan? Missään tästä ei ollut minkäänlaista järkeä...
|
|
|
Post by spyrre on Mar 28, 2021 16:37:13 GMT 3
Puolituinen kallisti hieman päätään kauhistuneen naisen kysymyksille. Hänelle tilanne oli lopulta varsin selvä; mutta kai oli aivan kohteliasta selittää hieman. Surkean näköinen pakolainen oli kuitenkin joutunut selvästi juoksemaan henkensä edestä pitkän aikaa. Sellainen sai kyllä varmasti pään sekaisin. "Juu, minä se olin! Olisin kyllä saanut ne kaksi kiinni, ja muut ei välttämättä tykkää että päästin ne karkuun, mutta... no, ei ne nähneet minua kuitenkaan! Ja pitihän sinut nyt pelastaa kunnolla" tämä ilmoitti ja astahti pensaikosta naisen tuntumaan ravistellen hieman roskia vaatteistaan. Toisen häkellys oli silminnähtävää, ja hän seisahtui hetkeksi silmäilemään tätä ristien kätensä rinnalleen ennen kuin nyökkäsi painokkaasti. "No, niitä ei tarvitse miettiä enää! Minä olen Isla! Kuka sinä olet? Tule, meidän pitäisi mennä, täällä ei ole kauhean hyvä paikka olla ja on aika pimeää. Pitää kuitenkin kävellä vielä jonkin matkaa! Tuonne päin! Haluatko vettä ensin? On minulla kai vähän viinaa matissa, mutta sitä ei varmaan kannata ottaa täällä" Puolituinen selitti parhaansa mukaan ja osoitti jonnekin pimeään korpeen josta oli tullut, vetäen samalla esille vesileiliään jota tyrkytti naisen suuntaan. Tämä oli nyt hänen mielestään pelastettu varsin ansiokkaasti, ainoa mitä oli jäljellä oli viedä tämä turvaan. Ainakaan kukaan ei voisi väittää etteikö hän olisi saanut reissullaan jotain hyvää aikaan!
|
|
|
Post by submarine on Mar 29, 2021 0:55:25 GMT 3
Jostakin ilmestyneen puolituisen rehvakas asenne ja jatkuva puheensorina hämmensivät riutunutta naista selvästi täysin. Mitä ikinä hän olikaan odottanut pimeästä hyökkäävän, ei se tosiaan ollut ollut mitään tällaista - vielä vähemmän kun ilmestys nyt avasi suunsa. Tämä oli tullut ties mistä, ajanut joukon aseistettuja rosvoja pakoon hetkessä, ja oli nyt jo aikeissa häipyä ties minne - hän mukanaan. Etevämpikään tuskin olisi tajunnut tilanteesta yhtikäs mitään, eikä henkensä edestä paennut, riutunut ja kärsnyt nainen tosiaan ollut senkään vertaa sopiva yrittämään ymmärtää tätä kaikkea. "Sulya. Minä... olen Sulya", hän ähkäisi lopulta hämillään. Siinä kohtaa pieni nainen oli kuitenkin jo tarjoamassa vettä ja osoittelemassa pimeyteen. Siinä oli sentään jotakin, jota hänen ei joutunut miettimään; hän tarrasi ojennettuun vesileiliin ja kumosi siitä korventuneeseen kurkkuunsa mielipuolen lailla, vähällä tikahtua veden alle. "Mitä... mistä sinä tulit? Mitä teet täällä? Onko... onko teitä muitakin?" Sulya haparoi samalla kun joi. Hermostunut katse pyyhki ympäristöä. Hän oli kukaties pelastunut, mutta tilanne tuntui suorastaan epätodelliselta. Hyväuskoisempikin olisi saattanut jo epäillä jonkinlaista kurjaa juonta... ja hänen hyvät uskonsa oli piesty pois jo hyvän aikaa sitten...
|
|