|
Post by spyrre on Feb 10, 2020 23:02:26 GMT 3
Sub: Olisi eittämättä helppo olettaa, että kaksikkoa odottaa vain pohjaton, hiljainen pimeys. Todennäköisimmin kuoleman ikuinen synkkyys, uneton uni kylmässä, julmassa maassa. Mutta jos ei, niin sitten ainakin kurja, surkea pimeys jossakin kivisessä loukossa, jossakin kuolleiden, pohjattomien tunneleiden hylätyssä nurkassa - sillä mitäpä voisi odottaa siltä loukolta, johon kaksikko syöksyi juuri sellaisista kurjista loukoista? Mutta kohtalo on usein oikukas...
Kaksikkoa ei odota kuollut, kylmä, pimeä loukko. Sen sijaan heidän ympärillään on valoa, elämää ja lämpöä... jos nyt kumpikaan heistä pystyy arvostamaan moista. Heidän makuusijansa, paikka johon heidän tajuttomat, runnellut ruhonsa lopulta päätyvän, on lammen ranta. Seesteisen, solisevan lammen, jonka pinta välkehtii rauhallisesti, kun vesi virtaa sen lävitse. Kukaties he ovat huuhtoutuneet rantaan sen varrella; kaksikon vaatteet ovat ja he lojuvat pientareella yhdentekevästi ja summittaisesti.
Kaksikon ympärillä aukenee ihmeellinen näkymä, jota tuskin voi pitää minään muuna, kuin jonakin epätoivoisena haaveiluna kuolemanjälkeisestä; lampea ympäröi sankka, rikkomaton kasvusto, kuin valtaisa viidakko. Sen kasvit ovat outoja ja sopusuhtaisia, kirkkaan vehreitä ja miellyttävän näköisiä. Aivan toisenlaisia kuin ylisen maailman kurjat, sitkaat, häijyt pusikot. Ne ovat kohoavat maasta korkeina ja kepeinä, kuin mikään vaiva tai kärsimys ei niitä painaisi. Ne kohoavat täynnä elämää, muodostaen lammen ympärille ihmeellisen, sankan, suojelevan seinämän.
Näky on ensi vilkaisullakin ihmeellinen ja käsittämätön. Asia erikseen, missä kunnossa kaksikko on sitä ihastelemaan...
Spyrre: Kestää pitkän, loputtoman hetken ajan ennen kuin runnellussa hahmossa alkaa ilmetä elonmerkkejä joita tämä itsekään ei varmasti ollut enää odottanut. Viimein tiedottoman pimeyden lomasta alkaa kuitenkin nousta aistimuksia ja tuntemuksia jotka kiskovat jälleen tajuntaa kohti pintaa. Särkyä, jomotusta, pahoinvointia. Aluksi Akela yritti jättää nämä huomiotta, pysyä lohdullisen pimeyden syleilyssä mutta nämä alkavat käydä vaativammiksi eikä hän lopulta pystynyt enää vastustamaan niitä. Sarvekas, runnottu nainen päästää tuskaisen, vaisun ähkäisyn ja raottaa silmiään.
Päässä pyöri, eikä hänellä ollut aavistustakaan pitkään toviin mitä oli tapahtunut kunnes näkökenttä alkoi hiljakseen hahmottaa jotain. Ensimmäinen asia jota hän hahmotti oli valo. Sitten märät, kylmät vaatteet. Ja lopulta soliseva vesi sekä kasvillisuus jonka seassa hän lojui. Akela kohotti vaivalloisesti päätään siitä missä makasi, jääden hetkeksi tuijottamaan ympärilleen kuin ei olisi ymmärtänyt mitä näki. Kasveja, jollaisia hän ei ollut koskaan nähnyt. Ja enemmän kuin hän olisi uskonut mahdolliseksi. Katse kääntyi pienellä viiveellä hakemaan Arkynia. Olo oli vähintäänkin runneltu, mutta hiljakseen mieleen alkoi palautua jonkinlaisia aavistuksia siitä mitä oli tapahtunut...
Sub: Arkyn. Ruumis runneltu, liha särjetty, luut murrettu. Tuskin kukaan epäilisi hänen olevan jo kuollut. Hänen, joka viimeisinä hetkinään käytti omaa ruumistaan suojatakseen Akelaa edes hieman murskaavalta, kuolettavalta syöksyltä tuhoon. Hänen, jonka lihan demoni poltti ja aivot korvensi. Eittämättä hänen runneltu ruumiinsa on vain ajelehtinut rantaan lähellä naista, tiedottomana kuten toisenkin, mutta vailla elämän kipinääkään, joka tässä näyttää vielä olevan.
Ja sitten Arkyn noudattaa Akelan esimerkkiä. Mies lojuu puoliksi lammessa, vyötäisiään myöten helmeilevässä vedessä, ja äkkiä hän kohottautuu käsiensä varaan - kummankin kätensä. Liikkeet ovat hitaita, suorastaan haparoivia, mutta ei liene epäilystäkään, etteikö hän olisi hengissä. Mies kohottaa yläruumistaan ja luo ympärilleen hitaan, valppaan katseen. Hän näkee tämän kaiken käsittämättömän ympärillään, eikä hänellä ole mitään sanottavaa siihen. Kukaties jotakin näin outoa ei voi kohdata muutenkaan, kuin hiljaisuudella... olkoonkin, että hänen oma hengissä säilymisensä todennäköisesti lähentelee sitä outoutta...
Spyrre: Sen vähän perusteella mitä hänen sekava mielensä kaiken perusteella tavoitti Akela epäilemättä jo osasi pelätä sitä mitä näkisi. Miehen ruhoa ei tarvinnutkaan etsiä kauaa... ja näky onkin yhtälailla rujo kuin hän muistikin. Vielä itsensä kanssa pinnistelevä nainen osaa vain tuijottaa hetken hiljaa ja kiristää hampaitaan... kunnes Arkyn liikkuu. Akela säpsähti itsekin tyrmistyksestä kunnes tajusi pienellä viiveellä mitä tämä tarkoitti... vastoin kaikkea järkeä. Hän päästi epämääräisen ähkäisyn ja kohottautui itsekin huterasti polvilleen. Nainen ojensi kätensä tarttuakseen ylös kömpivään mieheen ja auttaakseen tätä kiskoutumaan kuiville vaikkakin tämä tuo ilmoille irveen. Hetkeen hänkään ei tiedä mitä olisi sanonut. "Sinä... Minä jo luulin, että..." hän töksäytti viimein. "Se oli... ihan hullua! Mitä oikein... En voi uskoa että kumpikaan meistä on enää edes elossa!"
Sub: Arkynin katse löytää vasta nyt Akelan. Hän tuijottaa naista hetken vaiti, ennen kuin murahtaa ja tarttuu toisen käteen. Vaikea sanoa, tarvitseeko hän todella apua, mutta apua eittämättä arvostetaan silti. Mies vääntäytyy pystyyn yllättävän voimallisesti. Hän ei haparoi tai horjahtele... enemmänkin hän tekee sen kaiken hitaasti. Kuin ei olisi varma, mihin hänen ruumiinsa pystyyn - tai kuin ei tietäisi, haluaako vielä todella nousta.
"... se johtuu siitä, että otin vastaan suurimman osan pudotuksesta", Arkyn kirahtaa äänellä, jossa ei ole minkäänlaista innostusta tai kerskailua. Asia ei ole hänestä selvästikään niin miellyttävä kuin kiinnostavakaan. Hän vilkaisee uudelleen ympärilleen. Hänen toinen kätensä roikkuu edelleen, mutta ei enää yhtä velttona kuin aikaisemmin. Hänen kasvojensa runneltu puoli on peittynyt rujoon, arpeilevaan kudokseen. Ainakin hänen järkensä selvästi toimii, sillä hän tarkkailee ympäristöään terävästi, tehden selkeästi huomioita tästä kaikesta. "... en odottanut tätä", hän murahtaa lopulta.
Spyrre: Akela tarttuu toisen käteen, laittaen yllätyksekseen merkille voiman jolla Arkyn lopulta kömpii ylös. Tämäkään ei varmasti ollut jotain mitä hän oli odottanut... ei varsinkaan kaiken jälkeen. "Mutta... sinähän... Ja kasvosi! Se haava on parantunut" nainen tapailee selvästikin yrittäen hapuilla otetta tästä kaikesta. Siinä missä toinen on selvästi jo varsin ajan tasalla, vaikuttaa Akela olevan pyörällä päästään ja rehellisen tolaltaan. Lopulta hän kuitenkin havahtuu hieman ja vetää henkeä yrittäen kiskoa jonkinlaista rotia itseensä. Hänkin kääntää huomionsa varuillaan ympäristöön, ja alkaa irvistäen hakea jalkoja alleen. "Mikä... tämä paikka on? En ole koskaan nähnyt mitään... tällaista."
Sub: Arkyn koskettaa kasvojaan varovaisesti ja irvistää. "Eikä ole. Luiden päällä on vain arpea. Tämä ei parannu moneen vuoteen kunnolla", hän tuhahtaa sitten ja sylkäisee suustaan limaista saastaa. Ainakaan hampaat eivät paista enää yhtä kovasti, vaikka hänellä ei olekaan kunnollisia huulia vasemmalla puolella. Siinä samalla mies kohottaa haavoittunutta kättään. Pelkästään sen nostaminen silmien eteen kysyy voimia, ja hän tuijottaa tutisevaa, runneltua raajaansa tuimasti, kuin yrittäisi pakottaa sen voimakkaammaksi. Lopulta hän päästää sen putoamaan velttona alas. ".... ja tälläkään en tee yhtään mitään vielä pitkään aikaan", hän tokaisee lopulta... ihmeen itsevarmana. Kuin hänellä olisi paljonkin kokemusta tästä. Ja kuin hän ei olisi erityisen tyytyväinen ihmeeseen, josta tavalliset kuolevaiset voisivat vain haaveilla.
Akelan kysymys saa Arkynin havahtumaan runnellun ruumiinsa ällistyttävästä elinvoimasta eittämättä paljon välittömämpiin murheisiin. Hän vilkaisee uudellen ympärilleen ja päästää uuden, kähisevän murahduksen. "... no. Voin vakuuttaa, että nuo kasvit eivät ole ilmaantuneet tänne omia aikojaan... eivätkä ne varmasti olleet täällä joskus muinoin, jos täällä edes oli mitään luolaa. Tämä on Muinaisten tekoa", mies murahtaa sitten varsin suorasukaisesti.
Arkynin terve käsi kohoaa ylöspäin, osoittamaan korkealla siintävää luolan kattoa. He ovat suuressa luolassa, jonka katon pystyy näkemään vain, koska outo viidakko heidän ympärillään on auki lammen yläpuolelta. Sen katossa loistavat oudot valot, ja niiden lomassa, siellä täällä, pystyy näkemään kuiluja ja reikiä ylöspäin. Monista laskeutuu kaapeleita, putkia tai jotakin muuta vastaavaa. Läheskään kaikista ei näe kasvillisuuden takaa, minne ne edes menevät. "Me putosimme tuolta tänne. Eikä minulla ole aavistustakaan, mikä täällä oikein odottaa", mies murahtaa. Hän osoittaa sivumennen kohti lähintä yläpuolella ammottavaa reikää. Kukaties sitä, josta he putosivat. Se tuskin on heidän ulottuvillakaan... silläkään ehdolla, että he edes haluaisivat palata takaisin demonin ja mutanttien kitaan.
Spyrre: Arkynin tyytymättömyydestä huolimatta Akela ei voi olla silti tuijottamatta runneltua miestä ihmeen vallassa. Oli näky groteski tai ei, oli silti selvää että oli ihme että toinen oli edes tällaisessa toimintakunnossa... tai edes elossa. Yritti kuinka yritti, hän ei silti pystynyt ymmärtämään miten tämä oli mahdollista. Lopulta sarvekas nainen vääntäytyy pälyillen jaloilleen tietämättä mitä muutakaan olisi tehnyt. Aivan vain paikka missä he ovat vaati ehdottomasti oman ihmettelynsä...
"Nämä ovat niin.... vihreitä. Oletko varma että ne edes ovat... tavallisia kasveja? Jotain... vanhaa noituutta" Akela mutisee, koskettaen varuillaan yhtä lehteä. Katse käy oudon viidakon läpi sekä lammikossa kunnes kohoaa myös ylös pienen kulmien kurtistuksen keralla. Pudotus oli valtava, mistä he ikinä olivatkaan tulleet. "....ainakin se peto on tuolla ylhäällä. Mutta... niin on kyllä reitti uloskin" nainen henkäisee latteasti. Hän vilkaisee ympärilleen uudemman kerran ennen kuin katsahtaa mieheen. "Meidän on kai pakko katsoa ympärillemme. Voitko kävellä? Tai minä voin käydä nopeasti katsomassa." Akela käännähtää astuakseen kokeilevasti kasvillisuuteen.
Sub: "Muinaisten keinoilla moni ihme on mahdollinen", Arkyn vastaa toisen ihmettelyyn. Hänen sanansa ovat happamia, kuin myrkkyä hänen huulillaan. Kuin niiden sanominen olisi jo itsessään iljettävää valhetta... jota hän ei kuitenkaan voi todella kieltää. "Jossakin lienee reitti pois täältä. Mutta ole varuillasi. Tämä paikka on voimakkaammin elossa kuin edes oletin. Eikä kaunis puutarha ole varmasti kaikki, mitä täällä odottaa", hän lisää sitten painokkaasti ja luo toiseen napakan katseen, kuin varmistaakseen etteivät ympärillä häämöttävät ihmeet vain sokaise tätä.
Toisen viattomat, apua tarjoavat sanat saavat miehen vain nyrpistymään entisestään. Hän murahtaa ja astuu eteenpäin melkeinpä haastavasti. "Pah. Jos luulet, että olen antanut jo kaikkeni, saat pettyä pahasti", Arkyn vastaa. Ja sitten, ilmeisesti varmistuneena ruumiinsa voinnista, hän astuu eteenpäin. Jos hänen askeleensa haparoi, sitä on vaikea nähdä. Eikä hän selvästikään ole aikeissa jäädä odottamaan ja antamaan tilaisuutta tarkastella lähemmin.
Spyrre: Eittämättä häkeltynyt Akela oli jo ehtinyt harhautua hetkeksi tutkimaan näkemäänsä epäuskoinen ilme kasvoillaan, mutta havahtui miehen happamaan varoitukseen. Hän räpäytti silmiään ja käänsi päänsä yllä kohoavasta kasvista jota oli ihmetellyt, nyökäten sitten hieman kulmiaan rypistäen. Siltikin hän tuskin täysin ymmärsi mistä oli kyse. Puutarha oli outo ja vähintäänkin ihmeellinen hänen silmiinsä, mutta ei itsessään uhkaava... Arkyn tosin tuntui epäilevän toisin. Arkynin kieltäytyessä avusta Akela hämmentyy jälleen hieman ja jää seuraamaan huolestuneena kun toinen harppaa härkäpäisesti liikkeelle. Hän ei kuitenkaan epäröi kauaa vaan seuraa pian jäljessä hieman neuvottomaan sävyyn... vaikuttaa rehellisesti siltä että runnellun miehen askel on vakaampi kuin hänen. "En minä sitä tarkoittanut" nainen mutisi puuskahtaen kiusallisesti. "...luuletko että täällä on lisää niitä hirviöitä?" tiedusteltiin lopulta varovaisesti. Taisi olla parasta vaihtaa aihetta...
Sub: Arkyn ei selvästikään aio jäädä murehtimaan tarkoituksista tai aikeista, vaan harppoo eteenpäin voimiensa tunnossa... tai ainakin sen oloisena. Hän heittää ympärilleen nopeita, tarkkaavaisia vilkaisuja, mutta ei jää miettimään tai ihmettelemään. "Täällä saattaa olla pahempaakin. Se demoni ei todellakaan ole pahinta, mitä Muinaiset ovat jättäneet jälkeensä", mies vastaa synkeästi ja varmana.
Arkynin sanoista huolimatta outo, viidakkomainen puutarha kaksikon ympärillä on kaikkea muuta kuin uhkaava hirviönpesä... olkoon se sitten totta tai vain petollista lumetta. Heidän ympärillään kohoaa terveitä, pitkiä, vahvavartisia kasveja, joiden vehreys suorastaan ryöppyää joka puolelle. Niitä on raivattava tieltä, eikä niitä selvästikään vaivaa mikään tauti tai puute. Moni niistä on suuri ja valtava, paljon suurempi kuin juuri mikään ylisen maailman kitukasvuinen puukaan. Puutarha on täynnä outoja, huumaavia hajuja ja huimaavia värejä. Suuret, räikeät kukat koristavat puiden varsia, ja niiden oksilta roikkuu kirkkaita, kullanhohtoisia hedelmiä, jotka tuntuvat suorastaan tarjoavan pehmeää, makeaa lihaansa kulkijoille.
Metsässä on muutakin elämää. Oudot, tuntemattomien eläinten kirkkaan äänet kaikuvat lehvien lomassa. Erään puun rungolla istuu outo, kirkkaanvärinen sulkalisko. Sen sulkapeite on tuuhea ja pyörryttävän monenkirjava. Sen kidassa ei ole edes yhtä ainoaa hammasta, pelkkä tasainen nokka, ja sen jalat ovat pienet ja heikot, melkein kynnettömät. Sen suusta ei kantaudu karkeaa rääkynää tai pedon karjuntaa, vaan outoa, miellyttävää laulua. Ne ovat eittämättä saaliseläimiä, puolustuskyvyttömiä, mutta samaan aikaan ne eivät piilottele... eivätkä voisikaan räikeine väreineen.
Joissakin taruissa kerrotaan paratiiseista. Moni niistä jää toiseksi ensimmäiselle vilkaisullekin tästä ihmeellisestä paikasta. Eikä Arkyn näytä räpäyttävän silmäänsäkään sille...
Spyrre: Akela katsahtaa toista epäuskoisesti. "...en ole varma mikä olisi pahempi kuin sellainen hirviö" hän toteaa skeptisesti. Jotain niin kauheaa on ainakin vaikea kuvitella... vaikkakin jokin saa hänet kurtistamaan kulmiaan kuin jokin vaivaisi häntä. Silti, ajatuksista ja varoituksista huolimatta on hyvin vaikea olla huomaamatta sitä värikästä puutarhaa joka levittäytyy heidän ympärillään. Akela nilkuttaa toisen perässä yrittäen olla kompastelematta tiheään kasvillisuuteen mutta se on helpommin sanottu kuin tehty, kun kaikki ympärillä tuntuu kuin vetävän katsetta puoleensa. Hän tuijottaa hetken niska kenossa ylös kurottavia suuria kasveja, hidastaa ohittaessaan outoja reheviä kukkia ja seisahtuu hetkeksi hämmentyneenä huomatessaan outoja värikkäitä eläimiä puissa. Kaikki tämä on suorastaan uskomatonta ja ylikuormittaa aistit nopeasti. "Mutta... en tiedä. Katso näitä eläimiä. Jos täällä olisi jotain vaarallista... en usko että ne olisivat täällä. Ne ovat pieniä, ja... eivät pelkää" nainen huomauttaa viitaten kohti kirkkain silmin alas tuijottelevaa pientä sulkaista eläintä. "...mikä tuo edes on? En ole nähnyt noin outoa liskoa ennen..."
Sub: Arkyn pysähtyy ja vilkaisee naista olkansa ylitse. Hänen katseensa on outo. Siinä on yhtälailla paheksuntaa jotakin outoa, kivuliaampaa. Kukaties se on sääliä. "Niinpä niin. Muinaisten ihmeiden loisto on häikäisevä ja sokaiseva. Eivät kurjat kuolevaiset niitä turhaan havittele. Heidän luomuksensa ovat meille outoja, viekoittelevia, ihmeellisiä. Mutta älä hetkeäkään luule, etteikö täällä olisi kuolemaa ja kauhua", Arkyn tuhahtaa lopulta.
Mies osoittaa äkkiä vaiti alaspäin, pois mehukkaista hedelmistä, vaarattomista eläimistä ja ihmeellisistä, värikkäistä kukista. Vehreään maahan, jota viidakko peittää. Siellä, kaiken tämän keskellä, melkeinpä piilossa, pilkottaa jotakin kelmeän vaaleaa. Luita. Outoja, epämuodostuneita, rujoja luita on siellä täällä, kasvien alla ja juurella. Kuolema peittyy vehreyden alle, mutta se on silti läsnä. "Muinaiset loivat tämän, ja he loivat sen, mikä meidät yritti tappaa. Ja he loivat sen kurjan maailman, jonka runtelemana ihastelet tätä paikkaa paratiisina. Älä unohda sitä, näitpä mitä hyvänsä", Arkyn kähisee synkeästi.
Spyrre: Sarvekas nainen seisahtuu ja rypistää kulmiaan, ymmärtämättä saamaansa paheksuvaa katsetta. Hän ei rehellisesti vieläkään tiennyt mitä ajatella tästä kaikesta mutta väkisinkin näky oli hämmästyttävä ja hämmentävä... mutta Arkyn ei selvästikään ajatellut samoin. Hän heittää uuden, varautuneen mutta hämmentyneen katseen ympärilleen varoituksen vuoksi kuitenkaan onnistumatta vieläkään näkemään mitään erityisen vaarallista.... ainakaan ennen kuin mies osoittaa alas. Hän seuraa elettä ja ähkäisee tajutessaan mitä kasvillisuus peittää alleen. "Mitä... mitä täällä on tapahtunut?" töksäytetään samalla kun Akela harppaa sivuun luun päältä johon oli epähuomiossa seisahtunut. Hän antaa katseensa pyyhkiä maan poikki laskien luita ja jäännöksiä, kunnes kumartuu varovasti katsomaan lähempää yrittäen ottaa selvää tästä.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 12, 2020 22:51:40 GMT 3
Sub: Arkyn katselee ympärilleen vaitonaisen rauhallisena ja kohauttaa olkapäitään, kuin asialla ei lopulta olisi paljoakaan väliä. "Osa luista on tuoreempia, osa vanhempia. Ainakin osassa on selviä jälkiä väkivallasta, mutta enpä usko, että täällä taistellaan. Niitä on tuotu tänne. Todennäköisesti ne eivät olleet silloin luita", mies tokaisee lopulta ääneen. Hän ei selvästikään mieti asiaa millään todellisella mielenkiinnolla, kunhan tekee havaintoja. "Kuten sanoin. Tämä paikka on yhtä kuolettava ja petollinen kuin kaikki muutkin täällä. Älä herpaannu", hän tokaisee terävästi, napakammin.
Arkyn ei jää mietiskelemään asiaa sen pidemmäksi aikaa. Hän lähtee tarpomaan eteenpäin. Hänen ilmeensä on yhtä tuima kuin hänen olemuksensakin. Kuin ihmeellinen metsä heidän ympärillään olisi inhottavinta, mitä hän on koskaan nähnyt.
Spyrre: Akela kyräilee luita epäluuloisena ja mietteliäänä, rypistäen kulmiaan. On eittämättä häiritsevää että osa niistä ei selvästikään ole peräisin mistään vanhasta taistelusta... Puutarha saattaa sittenkin pitää sisällään jotakin hämäräperäistä. Vaikka sitä onkin vaikea uskoa. Hän vetää henkeä ja suoristautuu, nyökäten sitten Arkynin varoitukseen. Siitä huolimatta mies saa jälleen aavistuksen hämmentyneen katseen tuimuudestaan joka saa sarvekkaan naisenkin rypistämään kulmiaan. "...täällä alhaalla on... jotain. Se... ei saa päästä ylös" hän toistaa mieleensä nousevan ajatuksen mutisten lähes itsekseen, astuen sitten uudella varovaisuudella toisen perään. Runneltu keho olisi vaatinut lepoa mutta kaunis puutarha saattoi hyvinkin olla paljastumassa ansaksi...
Sub: Arkyn tuntuu havahtuvan omista, eittämättä synkeistä mietteistään ensimmäistä kertaa, kun Akela äkkiä kohottaa äänensä kuuluviin. Hän kurtistaa kulmiaan, tai ainakin ehjää kulmaansa, toisen sanoille, ymmärtämättä selvästikään heti mitä tämä edes tarkoittaa. "... mitä tarkoitat? Täällä on paljonkin yhtä ja toista, jonka en soisi näkevän päivänvaloa. Mutta mistä tämä äkillinen varmuus?" hän tokaisee lopulta. Hänen askeleensa hidastuvat hieman. Kukaties toisen käytös kiinnittää enemmän huomiota, kuin varsinaiset sanatkaan.
Spyrre: Akela tuntuu havahtuvan itsekin kun mies kiinnostuu äkkiä ja seisahtuu kuin vasta itsekin tajuten varsinaisesti sanoneensa jotain ääneen. Hän räpäyttää silmiään kuin ei olisi hetkeen aivan varma miten vastata. "Täällä... oli väkeä. Minun väkeäni, joskus. He... yrittivät sulkea jotain tänne, mutta se ei tainnut onnistua. Luulisin" nainen onnistuu tapailemaan lopulta vähintään epämääräisesti. "...siitä kai on kauan. Se kallo siellä ylhäällä... hän yritti hakea apua, mutta ei päässyt ulos."
Sub: Arkyn ei vastaa heti mitään. Hänen katseensa on tutkimaton, mutta vaiteliaan keskittynyt. Kuin hän yrittäisi arvioida, mitä Akelan sanat oikeastaan tarkoittavat... tai mitä niistä voi edes uskoa. "... oletko varma, ettet vain iskenyt päätäsi pudotessasi?" mies mutisee lopulta aavistuksen toiveikkaana. Hän kuitenkin pudistaa päätään nopeasti, kuin ei edes harkitsisi mokomaa tosissaan. "En tiedä mitä se tarkoittaa, tai miten se on mahdollista, mutta jos niin on, niin siinä on vain yksi syy lisää uskoa tämän paikan vaaroihin", hän tokaisee hanakammin.
Akela: Sarvekas nainen mutristaa hieman mutta tokaisu vaatii silti hetken lisää mietintää kuin hän ei rehellisesti olisi aivan varma. "Varmasti löin. Varmaan montakin kertaa. Kuten sinäkin" hän puuskahtaa viimein ja pyyhkäisee jomottavaa ohimoaan ennen kuin kuitenkin pudistaa päätään. "...mutta ei se siitä johdu. Hän... kertoi sen jo ennen sitä. Jotenkin." Akela vaikenee jälleen vähintäänkin hämillään, mutta valpastuu Arkynin melkoisesti konkreettisempaan tokaisuun. Hän nyökkää tälle varautuneena ja luo uuden epäluuloisen katseen kauniiseen puutarhaan. "...parempi etsiä ainakin reitti jonnekin ennen kuin päätämme mitä pirua edes teemme. Olemme ties kuinka syvällä. En... tiedä kuinka kauan jaksamme vain rynnistellä ympäriinsä."
Sub: Arkyn ei ala väitellä. Hän päästää mietteliään äänen, ennen kuin lähtee taas kulkemaan eteenpäin, pyyhkien vehreitä oksia pois tieltään. "Meidän on parempi ainakin hankkiutua pois täältä. Pitää löytää jokin paikka, josta voimme suunnistaa", mies vastaa. Sanoissa on kuitenkin outo, varautunut sävy. Kuin hän jättäisi osan niistä roikkumaan.
"... näiden paikkojen ei pitäisi näyttää tältä. EI tämän pitäisi selvitä näin kauan ilman mitään herraa", Arkyn mutisee hetken perästä. Hän katselee ympärilleen, selkeästi epämieltyneenä tähän kaikkeen. Väreihin, vehreyteen, kauniisti laulaviin eläimiin. "Suurin osa Muinaisten raunioista on pelkkää kuollutta sokkeloa, niin maan päällä kuin allakin. Niissä vaanii vain epämuodostuneita mutantteja ja Muinaisten rujoja virheitä - kuten yläpuolella. Mutta tässä on jotakin mätää. Tämä paikka on voimissaan", mies mutisee.
Äkkiä ja varoittamatta Arkyn tarraa kiinni sivuun työntämäänsä kasviin ja repäisee siitä oksan. Se tursuaa kirkasta, helmeilevää, elinvoimaista nestettä. Ei jälkeäkään taudeista tai kurjuudesta. Kuin muun maailman kurjuudet eivät täällä olisi edes todellisia...
Spyrre: Akela seuraa perässä, mietteliäänä ja varautunein askelin. Hän puristaa ohimennen vettä vaatteistaan ja hiuksistaan kulkiessaan ja nyökkää toisen sanoihin. "Kaikki näyttää aivan samalta. Eihän täältä löydä mitään kun kaikkialla on näin paljon kasveja" nainen mutisee, tottumattomana moiseen. Rehellisesti päästyään yli ensimmäisestä ihmetyksestä hän alkaa tajuta itsekin kuinka vähän oikeastaan näkee ympärilleen tiheässä kasvillisuudessa. Tunne ei ollut mukava. Hän heittääkin uuden kysyvän katseen Arkyniin. Mies näyttää vielä epäluuloisemmalta kaikesta kuin hän. "Se... on kyllä outoa. Joku pitää ne elossa" Akela pohtii rypistäen kulmiaan mutta säpsähtää hieman kun toinen repäisee oksan viereisestä kasvista. Hän seisahtuu silmiään räpäyttäen. "Se näyttää paljon paremmalta kuin mikään kasvi mitä olen nähnyt..." hänkin toteaa hetken kuluttua, epävarmana mitä ajatella tästä. "Ehkä jos... se on niin, niin... kukaties nuo hedelmätkin ovat edes syötäviä" Akela pohtii silmäten ympärilleen varovaisen toiveikkaasti kaikesta huolimatta ja ojentaa kätensä sitten kohti lähintä hedelmää.
Sub: Arkyn rutistaa oksan nyrkkiinsä. Se räsähtää rikki, ja hän pudottaa sen murtuneet jäänteet vaiti maahan. "Saattaa hyvin olla, että ne ovatkin syömäkelpoisia. Tai sitten nuo luut ovat niitä epätoivoisia, jotka elättelivät samanlaisia haaveita", Arkyn huomauttaa aavistuksen terävästi. Hän antaa sanojensa roikkua hetken, melkeinpä tarkkaillen miten nainen reagoi.
"... joskin luulisi, että ne olisivat oppineet sen jo vähemmälläkin", mies huokaisee ja pyöräyttää silmiään... tai silmäänsä. Sitten hän rutistaa sen kiinni hetkeksi ja huokaisee uudelleen, terävämmin, kuin lannistuen jonkin edessä. "Kyllä ne ovat syötäviä. Se on makea ja mehukas ja sellaisen rinnalla tuskin mitään, mitä olet koskaan syönyt, on yhtikäs mitään. Sen kaltaisia kasvaa vain muutamassa paikassa maan päällä, tai edes suurten ja mahtavien kaupunkien luolissa, ja niillä mässäilevät vain mahtavimmat kuninkaat ja sotaherrat, jotka teloittaisivat kenet tahansa muun niihin kajoavan", Arkyn tuhahtaa. "... ja täällä niitä kasvaa niin paljon, että niistä riittäisi eläinten rehuksikin", hän lisää ihmeen synkeänä. Vaikka kaiken järjen mukaan tästä kaikesta pitäisi olla haltioissaan.
Spyrre: Akelan varovainen kädenojennus pysähtyy kesken toisen synkkien sanojen johdosta ja nainen jännittyy luoden epäluuloisen katseen alas kohti luita. Hetken aikaa hän tuntuu lähes punnitsevan riskejä, mutta nostaa katseensa hieman yllättyneenä kun Arkyn jatkaa edelleen synkkään sävyyn mutta varsin erilaisin näkemyksin. Akela joutuu suhtautumaan tähän hetken vilkuillen niin miestä kuin houkuttelevia, mehukkaita hedelmiä. Oli kuinka epäluuloinen tilanteesta hyvänsä, tosiasia taisi kuitenkin olla että kumpikaan heistä tuskin oli syönyt pitkään aikaan ja ainakin Akela alkoi jo tiedostaa sen muunkin särkynsä lomasta. Tosin tapa jolla mies tästä kaikesta puhui sai hänet epäröimään. ".... oletko varma? Vaikka jotain kai nuo pienetkin eläimet täällä syövät" hän pohti varuillaan ja rypisti kulmiaan. "Kuulostaa... melkoiselta. Eikö se ole hyvä meille, olivat ne mitä olivat? Tuskin sinäkään olet syönyt mitään pitkään aikaan. Ja hukkasimme varusteemmekin. Ei meillä ole oikein muutakaan." Akela vilkaisi vielä toista ja kurotti sitten uudemman kerran poimimaan kokeilevasti lähimmän hedelmän käteensä, vaikkakin varovaiseen sävyyn.
Sub: Arkyn huokaisee Akelan sanoille, kuin niissä piilisi jokin kovinkin epämiellyttävä totuus. Sitten hän kohauttaa olkapäitään lannistuneesti ja innottomasti. "Tokihan se on hyvä meille. Mutta ei se tee siitä hyvää asiaa", mies vastaan yrmeän selittämättömästi.
Arkyn kyräilee hetken, ennen kuin nappaa äkkiä suorastaan mielenosoituksellisesti lähimmän hedelmän ja puraisee sitä hanakasti. Hän jää syömään sitä vaiti, ilmeisen innottomana sen mausta. Siitä huolimattakin, että sen liha on pehmeää, kullankeltaista ja ehdottoman mehukasta. Ja kuten hän väitti, se on myös ihmeellisen makeaa ja taivaallisen hyvää... mikä tuntuu olevan hänelle suorastaan vain suurempi inhotuksen aihe.
Spyrre: Akela luo toiseen uuden epämääräisen hämmentyneen katseen osaamatta tulkita yrmeää kommenttia. Hän katsahtaa hedelmää kädessään ja pyörittelee sitä varautuneesti kuin miettien mitä tämän suhteen lopulta pitäisi tehdä, mutta protestistaan huolimatta Arkyn päätyy silti nopeammin ratkaisuun. Sarvekas nainen jää katsomaan jokseenkin yllättyneenä kun mies äkkiä sieppaa kullanhohtoisen hedelmän ja iskee siihen hampaansa. Tovin verran hän räpyttelee tälle silmiään kunnes kaiketi todettuaan että tämä tosiaan taisi olla syötävää (miehen happamasta ilmeestä huolimatta) Akelakin noudattaa varautuneesti esimerkkiä. Vaikutti siltä että Arkyn oli hyvin oikeassa myös toisesta asiasta. Jo ensimmäinen puraisu sai hänet jännittymään häkeltyneenä siitä mausta mikä hedelmästä irtosi. Niin suureelliselta kuin kuvailu oli kuulostanut se taisi olla aivan liian osuvaa... tämä epäilemättä oli herkullisinta mitä hän tuskin oli osannut edes kuvitella syövänsä. Toivuttuaan tyrmistyksestää Akela tarttui tilaisuuteen nälkänsä viemänä, ja mehukas hedelmä katosi varsin nopeasti. Vielä sormiaan nuollen hän kurotti miettimättä jo toista. "Se on... hyvää! Ihan erilaista kuin...mikään!" hän töksäytti. "Mistä tiesit?"
Sub: Arkyn seuraa Akelan into jakamatta sitä. Hänellä ei selvästikään ole mikään kiire hedelmänsä kanssa, vaan hän syö sitä hitaasti ja innottomasti. Toisen intokin tuntuu vain lisäävän karvasta makua hänen kielellään. Toisen viaton kysymys saa miehen katsahtamaan synkeästi jonnekin sivulle. Mutta toisaalta hän näyttää myös miettivän. Pitäisikö hänen kukaties vastata? Olisiko parempi, jos asiasta ei puhuta? Mitä se hyödyttäisi? Tai haittaisi?
Äkkiä jostakin kajahtaa rääkäisy. Se on tuskanhuuto, inhimillinen tai ainakin tarpeeksi lähellä sellaista, ettei se selvästikään kuulu ainakaan millekään mutanttipedolle tai demonille. Se kaikuu jostakin läheltä, sankan viidakon sisästä, täynnä hätää ja tuskaa. Ja aivan yhtäkkiä se myös katkeaa kohtalokkaan nopeasti. Eläimet ovat vaienneet, eikä yksikään pienistä sulkaliskoista laula.
Arkyn murahtaa ja heittää hedelmänsä sivuun. "Paras ottaa selvää tuosta. Otan täällä odottavat vaarat mieluummin edestäpäin kuin yllätyksellä niskaani", hän tokaisee ennen kuin harppoo ääntä kohti. Onko hänen äänessään kukaties oudon huojentunut sävy?
Spyrre: Ainakin hetken verran Akelan ilme on kirkastunut kun hän keskittyy syömään herkullista ateriaa. Se epäilemättä maistui entistä paremmalta hänen nälkänsä vuoksi eikä hän aivan heti laita merkille Arkynin emmintää. Miehellä oli selvästi antipatiansa koko paikkaa kohtaan ja hän ymmärsi sen hyvin mutta hedelmistä kysymisen reaktio saa naisen silti katsahtamaan toista ymmällään pienellä viiveellä. Hän ei ehdi kuitenkaan kysyä mitään kun jostain kuuluva tuskainen huuto saa hänet säpsähtämään ja jännittymään välittömästi. Akela jähmettyy kuuntelemaan puoliksi syöty hedelmä kädessään ja yrittää hahmottaa ympäristöään. Arkyn on kuitenkin jo liikkeellä, lähes hanakasti. Nainen ähkäisee yllättyneenä mutta harppaa silti rivakasti toisen perään. "Odota! Entä jos siellä on joku peto! Meillä ei ole aseitakaan!"
|
|
|
Post by spyrre on Feb 13, 2020 23:25:42 GMT 3
Sub: Arkyn hädin tuskin kuuntelee toisen varoittavia, hätäisiä huutoja. Häntä ajaa kiihkeä, palava energia, jonkinlainen vimma joka tuntuu heränneen hänen synkeässä mielessään. Tai kukaties se heräsi jo aikaisemmin, mutta nyt hän ei enää pidättele sitä. Hän harppoo eteenpäin nopein, jäntevin askelin, jotka osoittavat hädin tuskin mitään merkkejä aikaisemmasta kärsimyksestä tai taisteluiden vaatimasta verosta.
"Katsotaan mikä kurja tässä irvokkaassa valheiden pesässä vielä tohtii vaania!" mies puuskuttaa mennessään. Sanoissa on synkeää, veristä murhanhimoa, jollaista tuskin odottaisi...
Spyrre: Akelaa itseäänkään tuskin saattoi hyvällä tahdollakaan moittia kärsivälliseksi, mutta Arkynin suorastaan hurjistunut rynnistys kasvillisuuteen yllättää hänet silti pahasti. Edes hän ei olisi mielellään kaiken jälkeen rynnistänyt aivan heti suoraan uuteen vaaraan -varsinkaan tyhjin käsin- mutta mies ei jäänyt miettimään. Sarvekas nainen ei voi muuta kuin heittää uuden vastahakoisen katseen ympärilleen ja seurata, niin nopeasti kuin nilkutukseltaan pystyi. Oli vaikea nähdä mitä kasvillisuuden seassa vaani, mutta selvästikin he olivat aikeissa ottaa siitä selvää...
Sub: Arkyn puskee läpi rehevästä viidakosta... ja äkkiä se loppuu hänen ympärillään. Yhdessä silmänräpäyksessä mies loikkaa lehvien seasta aukealle, jonka avaruus ja kirkkaat valot pakottavat jopa hänen kuumenneen verensä tyyntymään muutamaksi hetkeksi - tarpeeksi pitkäksi aikaa, että hän ehtii räpytellä ainoaa silmäänsä ja vilkaista ympärilleen.
Puutarha ei selvästikään lopu tähän. Sen sijaan edessä aukeaa jonkinlainen aukea sen sisässä. Se on kookas ja selvästikin tarkoituksella tehty; aukea on päällystetty kirkkailla, välkähtelevillä kivillä, jotka muodostavat outoja, päätä huimaavia mosaiikkikuvioita. Hiottuja jalokiviä, jotka heijastavat valtaisan luolan katon kimallusta. Keskellä aukeaa kohoaa outo pilari, yhtälailla jalokivin koristeltu. Pilarin pintaa on kuitenkin kirjailtu myös oudoin kaiverruksin, jotka tuntuvat suorastaan vangitsevan katseen. Sen muoto on monella tapaa kuin ylisten käytävien outoa arkkitehtuuria, mutta tätä on muovattu jollakin tapaa... kukaties inhimillisemmät kädet ovat mukailleet sitä tasaisemmaksi, helpommaksi katsoa.
Pilari humisee outoa, käsittämätöntä voimaa. Se vangitsee huomion ja tahdon, eikä Arkyn osaa hetkeen kuin tuijottaa sitä. Sitten hän kuitenkin oivaltaa katsoa alaspäin, pilarin juurelle, johonkin paljon rujompaan ja groteskimpaan. Pilarin juurella kyyristelee kammottava hirviö - kammottava ja ihmeellinen. Se on kuin lisko ja käärme yhtä aikaa, mutta samalla jotakin paljon jäntevämpää ja ketterämpää. Kuin jokin outo, unenomainen ihannekuva pedosta, joka on aivan liian täydellinen tähän kurjaan maailmaan. Se on solakka ja voimakas, ja sitä peittävät metallinhohtoiset, pitkät, sulokkaat sulat. Sen kaula on pitkä, ja se päättyy solakkaan, terävänokkaiseen päähän. Sen pitkät, jäntevät jalat kaartuvat hirvittäviksi sirppikynsiksi. Sen jäntevä selkäranka jatkuu pitkäksi, sulavaksi hännäksi.
Peto on hirvittävä ja kaunis. Se on kammottavassa ristiriidassa irvokkaan petinsä kanssa; se loikoo melkeinpä laiskasti, välinpitämättömästi kaluttujen luiden, mätänevien raatojen ja hädin tuskin syötyjen uhriensa jäänteissä. Sen sirppimäiset kynnet ovat kiertyneet tuoreen, vielä nytkähtelevän ruumiin ympärille - inhimillisen olennon, kukaties jonkin mutantin. Laiskasti, kiirehtimättä, se upottaa pitkän nokkansa raadon kalloon, läpäisten sen kuin hauraan munankuoren.
Arkyn tuijottaa vaiti...
Spyrre: Akela jää väkisinkin hieman jälkeen kompuroidessaan kasvillisuuden lävitse miehen perään. Tämän olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla vielä huonommassa kunnossa kuin hän mutta vammat tuntuvat enää tuskin hidastavankaan Arkynin askelia kun tämä harppoo eteenpäin. Nainen puuskuttaa ja työntää reheviä oksia tieltään, kunnes niitä ei yhtäkkiä enää ole. Hän ei ehdi edes tajuta aukiota ennen kuin jo kompuroi sinne, lähes kompastuen jalkoihinsa. Akela ähkäisee ja pelastaa tasapainonsa täpärästi ehtien vasta sitten oikeasti katsoa ympärilleen. Rehevä kasvillisuus oli piilottanut suorastaan hohtavan aukion taakseen täysin ja nyt seisoessaan sen keskellä hänen leukansa loksahtaa auki väkisinkin tyrmistyksestä. Jo aivan puutarha oli ollut häkellyttävä näky... jostain tällaisesta puhumattakaan. Se kaikki ylikuormittaa nopeasti varsinkin uupuneen mielen. Akela jää tuijottelemaan ympärilleen typertyneenä, tuskin edes hoksaten vähäeleistä eläintä kaiken keskellä kun kaikki muukin suorastaan vaatii huomiota.
Sub: Arkyn oivaltaa äkkiä jähmettyneensä kyyryyn, kuin jokin kurja peto. Hän suoristautuu, silmäillen samalla todellista petoa vaiti. Kukaties varuillaan, mutta yhtä kaikki vaiti.
Peto tiedostaa kaksikon läsnäolon hitaasti, kiirehtimättä. Sen liikkeet ovat melkeinpä laiskoja. Sen toinen silmä kääntyy katsomaan heitä kohti, eikä se reagoi välittömästi mitenkään. Sen pitkä, kuolettava nokka kohoaa verisestä ruumiista, ja se aukaisee äkkiä kitansa leveäksi. Mitään ääntä ei kuitenkaan kuulu. Sen terävä kieli lipoo ilmaa.
Laiskasti, kuin pedolla ei olisi mitään kiirettä, se nousee ruumisröykkiönsä päältä. Se on valtava; pedon hartiat kohoavat varmasti ihmisen rinnan korkeudelle. Sen kaikkien kuuden jalan kynnet napsahtavat kevyesti kiveä vasten, kun se laskeutuu alas ruumiiden päältä.
Peto lähestyy. Se ei kiirehdi, ei edes yritä vaania. Ei kiertele tai harkitse. Kuin se olisi odottanut tätä, tai kuin se olisi tottunut saaliiseen, joka kävelee sokeasti sen suuhun. Se astelee kaksikkoa kohti askel askeleelta, tuijottaen heitä laiskasti. Melkeinpä apaattisesti...
Spyrre: Akela tajuaa vasta reilusti myöhässä herpaantuneensa pahalla tavalla kun outo eläin viimein liikkuu. Oli ollut vähintäänkin typerää rynnistää tällä tavalla tuntemattomaan mutta sekavuudesta ravistautuminen on yllättävän hankalaa. Hän hätkähtää ja ähkäisee kirouksen, hapuillen samalla refleksinomaisesti vyötään kuin asetta etsien. Sitä ei kuitenkaan löydy... mutta outo peto ei selvästikään pidä minkäänlaista kiirettä. Tai oikeastaan edes yritä saalistaa niin kuin olisi olettanut. "Mikä... tuo on?" Akela onnistuu töksäyttämään, perääntyen askelen verran. Samalla hän heittää rivakan katseen ympärilleen, etsien mitä tahansa minkä saattaisi napata käteensä. Kaiketi keppikin oli tähän hätään parempi kuin ei yhtään mitään kun otus oli selvästikin nyt kiinnostunut heistä. Hänen aivonsa eivät rehellisesti toimineet parhaimmalla mahdollisella tavalla mutta paremman puutteessa nainen hapuili otetta lähimmästä oksasta katkaistakseen sen.
Sub: Pedossa on jotakin hypnoottista. Sen ylimalkaiseen olemukseen on hankala edes reagoida. Levollisuus kätkee alleen kuoleman, ja Arkyn tajuaa sen häpeällisen myöhään. Kuolettava peto ei kiirehdi millään tapaa. Se ei edes yritä rynnistää heidän päälleen tai yllättää heitä mitenkään. Kuin se odottaisi kaksikon vain pysyvän paikoillaan ja odottavan, että se tappaa heidät omia aikojaan. "... jotakin, joka ei koskaan ole joutunut kamppailemaan ruuastaan", Arkyn ärähtää lopulta toisen tyrmistyneeseen kysymykseen. Pedon käytös ja sen iljettävä ruokavarasto kertovat miehelle selvästi aivan tarpeeksi.
Äkkiä Arkynkin liikahtaa, mutta ei Akelan tapaan taaksepäin, vaan eteenpäin. Hän harppaa eteenpäin kipakasti ja äreästi. Mennessään hän kahmaisee maasta melkeinpä ohimennen ikivanhan, kalutun luun. Peto jää tuijottamaan häntä, kuin ei aivan ymmärtäisi mitä tapahtuu. Seuraavassa hetkessä Arkyn iskee puristamansa luun ärähtäen, hartiansa takaa pedon päähän. Se päästää oudon, tyrmistyneen kirahduksen ja horjahtaa sivuun, kuin ei saman tien edes tajuaisi mitä tapahtuu.
Kestää hetki. Sitten toinen. Peto tuijottaa tyhjyyteen kuin ei ymmärtäisi tapahtunutta. Sitten sen toisen silmän katse nauliutuu kiinni mieheen, joka tohti kajota siihen. Seuraavassa hetkessä sen valtava nokka aukeaa kammottavan laajalle, kuin halkaisten sen pään kahtia. Ja nyt se päästää kammottavan, metallinkirskuvan rääkäisyn. Se on täynnä tyrmistynyttä raivoa.
Peto hyökkää kaksikkoa kohti valtavine kynsineen ja kuolettavine nokkineen. Se ei ole ollenkaan niin hidas vihaisena...
Spyrre: Niin hölmöä kuin se olikin, Akela haparoi miten edes toimia tilanteen suhteen. Hän oli tavannut petoeläimiä ja hirviöitä ennenkin, eikä siitä ollut epäilystäkään etteikö tämä olisi ollut sellainen... mutta se oli aivan erilainen kuin yksikään. Hänen ei olisi missään tapauksessa pitänyt epäröidä ja jäädä katsomaan mitä se aikoi... kaikeksi onneksi joku toinen ei selvästikään aikonut tehdä niin. Akelakin päätyi säpsähtämään yllätyksestä kun Arkyn harppasi äkkiä eteenpäin. Peto ei edes yrittänyt puolustautua kun mies iski tätä rajusti kaappaamallaan luulla. Ei ainakaan heti. Nainenkin päätyy tuijottamaan hetkeksi jokseenkin typertyneenä... mutta sitten otus viimein reagoi. Huomattavasti selkeämpään tapaan.
Peto rääkäisee ja avaa kitansa, juuri ennen kuin rynnistää heitä kohti. Tämä viimein saa Akelankin havahtumaan kunnolla adrenaliinin hulvahtaessa liikkeelle. Nainen sihahtaa kirouksen ja tarraa molemmin käsin oksaan jota puristi, kiskaisten sen irvistäen poikki. Kaikkea muuta kuin kätevä ase, mutta se taisi olla ainoa mitä hänellä oli juuri nyt käden ulottuvilla. Hän heilauttaa sen sivulle ja iskee kaikin voimineen oksalla kuin piiskalla päin rynnistävän otuksen naamaa samalla kun kompuroi sivummalle. Tämä tosin tuskin pidättelisi sitä kovin kauaa.
Sub: Peto on hurja ja raivoissaan... mutta se ei selvästikään tiedä mitään saalistamisesta tai minkäänlaisesta todellisesta vastarinnasta. Se tulee päälle suoraan, raivolla, typeränä. Se ei edes odota, että kukaan todella vastustaisi sitä - etenkään nyt, kun se yrittää tosissaan.
Arkyn astuu sivuun pedon tieltä. Pelkkä yksinkertainen vetäytyminen, eikä peto edes yritä jahdata. Se puskee vain suoraan ohitse, kohti Akelaa. Ja kun nainen yhtäkkiä sivaltaa sitä osalla päin naamaa, se kuluttaa monta hetkeä ravistellakseen päätään ja rääkyäkseen korvia särkevällä tavalla.
"Me emme ole mitään rappeutuneita, pelokkaita herkkupaloja!" Arkyn ärähtää vihaisesti harpatessaan itse eteenpäin pedon sivusta. Mies ei edes epäröi. Peto on päästänyt hänet aivan selustaansa, ja hän harppaa sen kimppuun puristaen luuta. Iskun jäljiltä se on katkennut pelkäksi törröttäväksi pätkäksi. Hän iskee sen kaikin voimin pedon lonkkaan kuin naulan, ja se uppoaa rusahtaen luuhun asti.
Peto kiljaisee. Se pyörähtää ympäri sekopäisenä, yrittäen turhaan saada otetta luusta. Toivoton, typerä otus. Se ei selviäisi päivääkään maan päällä...
Spyrre: Peto saattoi olla kaunein eläin mitä oli nähty, mutta kun se ryntäsi päälle rääkyen ja huitoen, oli se viimein vain sitä mitä se oli: vihainen, holtiton eläin. Akela ärähti ja iski otusta silmille kun Arkyn harppasi sen kimppuun takaa. Naisen olemukseen oli jälleen ilmestynyt vihainen, uhmakas liekki ja miehen iskiessä luunsälön syvälle otuksen lihaan hänkin käytti tilaisuuden hyväkseen. Oksa viskattiin maahan samalla kun Akela harppasi peremmälle aukiolle. Hän kaappaa käsiinsä kiiltävällä mosaiikilla lepäävän kivenmurikan ja keskittyy ennen kuin sinkoaa sen sähähtäen kaikin voimin päin teutaroivaa otusta. Hänkään ei selvästi pidättele enää iskujaan.
Sub: Peto teutaroi ympäriinsä, unohtaen täysin kaksikon, yrittäen vain kiskoa tuskaa aiheuttavan luun irti lonkastaan. Arkyn seuraa sen liikkeitä synkeästi. Äkkiä raskas kivi iskeytyy hirviön kalloon, kirvoittaen siitä rujon rusahduksen. Peto kavahtaa pystyyn, sohien ja huitoen, mutta lankeaa sitten maahan tainnoksissa. Se potkii ja sohii, mutta ei enää ymmärrä edes miten päästä ylös.
Arkyn suo pedolle nopean, tuiman silmäksen, ennen kuin polkaisee toisen maassa lojuvan luun katki, teräväksi ja säleiseksi piikiksi. "En tiedä kuka sinua ruokkii, pieni peto, mutta sinun olisi pitänyt tyytyä armopaloihisi", mies tuhahtaa synkästi. Sitten hän loikkaa maassa sätkivän pedon kimppuun.
Peto yrittää sohia ja potkia, mutta Arkyn on sen yllä hetkessä, sukeltaen kynsien ja nokan ohitse vaivatta. Hänen kätensä kohoaa korkealle, ennen kuin syöksee kuolettavan luupiikin pedon silmään. Ilmoille kajahtaa uusi, entistä tuskaisempi rääkäisy, joka kuitenkin kuolee nopeasti ja lopullisesti.
Arkyn jää hetkeksi tuijottamaan synkeästi, hiljaa kuolevan hirviön ulkomuotoa. Ei peto, pelkkä avuton tappaja. Pelkkä haavekuva, pelkkää valhetta. Kuten maailmansakin.
Spyrre: Kivi rusahtaa maaliinsa rujosti, eikä solakalla pedolla ollut lopulta puolustusta oikeaa hyökkäystä vastaan. Se lankeaa sätkien maahan, eikä Arkyn hukkaa aikaa siepata käteensä uuden terävän luunsäleen. Akela hapuilee itsekin käteensä jotain, mutta pysähtyy laittaessaan merkille miehen antaman armoniskun. Lisko sohii ja kiemurtelee kuolonkouristuksissaan mutta muuta se ei voi enää tehdä. Nainen puuskuttaa hetken kireänä paikoillaan seuraten tilannetta ja puristaen kylkeään. Toisessa kädessään hänellä on uusi kivi, mutta näyttää siltä ettei sen viskaaminen ole enää tarpeen. Nainen irvistää ja vetää henkeä, heittäen sitten jokseenkin varautuneen katseen ympärilleen kauniilla, mutta ruumiiden sotkemalla aukiolla. Nyt myös paikan asukas oli liittynyt niihin. "....en tiedä mitä tapahtui, mutta... en pidä tästä paikasta" hän ähkäisee viimein hampaidensa lomasta. "Toivottavasti noita ei ole ainakaan lisää."
Sub: Arkyn vetää henkeä, ennen kuin nousee pystyyn nytkähtelevän, kuolevan pedon yltä. Se on yhä omalla tavallaan kammottava ja kaunis. Sen ulkomuoto tekee siitä kammottavan, melkeinpä ylimaallisen saalistajan näköisen... mutta sen surkea, teutaroiva kuolema on täydessä ristiriidassa tuon kaiken kanssa. Lumetta. Lumetta ja tuhlausta.
"... pah. Jos niitä on, ne kuolevat samalla tavalla", Arkyn tuhahtaa synkeästi. Hän nyökkää päällään kohti valtaisaa raatojen röykkiötä, jonka hirvittävä haju leijailee vaivatta kaksikon sieraimiin nyt, kun he seisovat aukiolla. "Tämä otus tuskin on koskaan saalistanut itse yhtikäs mitään - eikä todellakaan tuota ruumiisvuorta. Sitä ruokitaan. Siitä huudosta päätellen se sentään saa tuoretta lihaa", mies toteaa varsin tyynesti. Hän näyttää arvioineen tilannetta mielestään jo aivan tarpeeksi hyvin. "Jokin irvokas lemmikki, ja vielä irvokkaampi isäntä", hän päättää.
Spyrre: Akela kirskuttelee hampaitaan itsekseen kyräillen samalla kaikkea ympärillään epäluuloisen kireästi. Oli helpommin sanottu kuin tehty tarkastella kaikkea mutta olla silti katsomatta mitään liian tarkkaan mutta hän tekee silti parhaansa. Siltikin oli vaikea päästä eroon epämääräisestä pyörryttävästä tunteesta. Nainen kiroaa ja ravistaa päätään pyyhkäisten jomottavia ohimoitaan. "...no. Olen kyllä tappanut paljon pahempiakin otuksia kuin tuo" hän mutisee vastaukseksi, kohottaen kuitenkin päätään kun mies jatkoi. "Ruokkii? Kuka sitä muka ruokkisi? Täällä?" Sävy oli yllättynyt, mutta varautunut. "...luuletko että täällä on muka vielä jotain... väkeä? Muuta kuin... hirviöitä? Ehkä nuo... otukset mitä se syö vain harhailevat tänne jostain?"
Sub: "... sitten niiden on oltava aivan yhtä typeriä, sillä mikä tahansa älyllinen olisi oppinut pysymään kaukana", Arkyn vastaa synkästi toisen epäluuloisiin mietteisiin.
Äkkiä aukean reunalta kajahtaa kauhistunut rääkäisy. Arkyn käännähtää sitä kohti ja näkee kaksi hahmoa... mutta nämä eivät ole mitään hirviöitä tai irvokkaita petoja. Ne ovat inhimillisiä, kutakuinkin ihmisen kaltaisia hahmoja. Niiden ruumiit ovat epäsuhtaisia ja rujoja, kuin jollakin mutanteilla, ja niiden varret ovat kumaria ja kivuliaan näköisiä, mutta ne ovat ehdottomasti älyllisiä ja inhimillisiä: hahmot seisovat kahdella jalalla ja puristavat käsissään etäisesti tutun näköisiä, oudosta metallista tehtyjä aseita. Niiden kasvoja peittävät kummalliset, tyylitellyt naamiot, jotka kätkevät niiden piirteet taakseen.
Hahmot tuijottavat kaksikkoa ja tapettua petoa hetken. Niiden naamioiden takaa kantautuu kauhistunutta muminaa. Ja sitten ne rääkäisevät uudelleen ja pakenevat metsään huutaen kauhusta.
Spyrre: "Eivät ne tuolla ylempänä ainakaan kovin älykkäiltä vaikuttaneet. Nämä ovat varmaan jotain samankaltaisia" Akela sihahtaa hieroen sarvekasta päätään. Hän ei ollut alkuunkaan varma mitä olisi ajatellut tästä kaikesta, mutta ainakin puutarha oli viimein näyttänyt sen pahaenteisen puolensa hyvin selkeästi... Hänen ajatuksensa keskeytyvät nopeasti kun kauempaa kuuluu yllättäen kauhistunut huuto. Akela säpsähtää ja pyörähtää kohti ääntä, jännittyen yllättyneenä tajutessaan hahmot aukion reunalla. Nämä olivat suunnilleen inhimillisiä vaikkakin rujoja... mutta sen sijaan että olisivat vaikuttaneet järjettömiltä pedoilta kuten hän olisi olettanut ne olivat pukeutuneet naamioihin ja puristivat aseita. "Mitä kirottua..." nainen ähkäisee, säpsähtäen sitten uudestaan kun olennot pakenevat rääkyen kasvillisuuteen. Hetkeen hän ei edes tiennyt miten reagoida moiseen. "...hei! Ehkä ne tietävät miten täältä pääsee ulos!" Hän töksäytti, harpaten sitten rivakasti eteenpäin kohti suuntaa jonne olennot olivat rynnistäneet.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 18, 2020 21:51:12 GMT 3
Sub: Arkyn on aivan Akelan kintereillä. Hän ei epäröi, olipa syynä sitten halu olla päästämättä toista ryntäilemään yksinään, tai ottaa selvää näistä oudoista pakenijoista. Hän harppoo toisen kintereillä, puskien lehtiä ja oksia pois tieltään. Puutarha ympärillä kaikuu outojen, häirittyjen eläinten huudoista, ja sankka viidakko tekee nopeista liikkeistä jälleen hankalia, mutta se tuskin todella häiritsee kaksikkoa. Pakenijoita ei lopulta ole vaikea seurata; kauhistuneet huudot kuuluvat pitkälle, ja ne jättävät jälkeensä selviä, helposti seurattavia uria.
Pakomatka ei kestä kauaa. Outo viidakko katkeaa kuin seinään. Se on niin sankkaa, että Arkyn ehtii aavistaa edessä odottavan vain hetkeä ennen kuin he jos astuvat ulos viidakosta, avoimeen tilaan joka voisi äskeisen rinnalla olla ääretön ja tyhjä. Mies ärähtää ja pysähtyy, kyyristyen varuillaan. Vaikka äskeinen peto olikin kaatunut heidän vimmansa edessä helposti, hän ei ole aikeissa toistaa samaa virhettä.
Jos puutarhan keskellä häämöttänyt aukea olikin ihmeellinen näky, kalpenee se heti tämän rinnalla. Kaksikon edessä aukeaa piha. Ei mikään pieni raivattu alue keskeltä viidakkoa, vaan se pihamaa, jossa puutarha kasvaa. Tai ainakin osa siitä. Metsä loppuu kuin leikaten, ja sen takaa paljastuu kivetty, mosaiikkimainen piha, joka jatkuu pitkän kivenheiton verran eteenpäin, ja pitkälle oikealle ja vasemmalle. Sitä reunustavat... seinät, Arkyn ymmärtää. Eivät mitkään muurit, vaan seinät, joissa häämöttää ovia ja ikkuna-aukkoja. Työstetystä, tasaisesta kivestä tehdyt rakennusten seinät.
Paljaan, kivetyn pihamaan toisella puolella häämöttävät korkeat, palatsimaiset rakennelmat. Hohtavat, loisteliaat julkisivut, joiden suurista, avonaisista ovista kajastaa häikäisevä valo. Kuin tosiaankin jonkin valtavan palatsin sisäpiha, johon yhtälailla valtaisa viidakko on suljettu kuin mikäkin ylimyksen puutarha, kaikkine ihmeineen.
Arkyn räpäyttää silmiään, hetkellisen häkeltyneenä jopa hänkin. Näky on valtaisa ja sen sulattelu vaatii aivan liikaa aikaa. Hän hädin tuskin edes huomaa, että pihalla ja palatsin avonaisessa salissa liikkuu enemmänkin rujoja, naamioituja hahmoja - niiden lisäksi siis, jotka jo ryntäävät sinne huutaen.
Spyrre: Akela onnistuu löytämään itsestään vielä ryöpsähdyksen energiaa rynnätessään uudelleen kasvillisuuteen. Tosin tällä kertaa se ei ole hän joka pakenee jotakin vaan päin vastoin. Nainen tuskin oli varma itsekään mitä aikoi jos saisi pakenevat olennot kiinni, hän vain seurasi toivoen näiden johtavan heidät jonnekin... ja niin lopulta tapahtuikin.
Jälleen viidakko loppui yllättäen heidän edessään ja sarvekas nainen kompuroi aukealle. Hänkin jännittyi välittömästi varuillaan siltä varalta että jotain aiemman kaltaista tapahtuisi... mutta typerryttävän aukionkaan näkemisen jälkeen hän ei voinut mitenkään olla varautunut siihen hohtavaan palatsiin joka kohosi heidän edessään. Kaikki näytti loisteliaalta ja vähintäänkin utopistisen epätodelliselta. Akela pälyili epäuskoisesti ympärilleen ja seurasi katseellaan ylös sileää, korkeaa seinää lähes horjahtaen nurin, kunnes ähkäisi ja ravisti päätään. Hänen oli pakko puristaa silmänsä hetkeksi kiinni kootakseen itsensä ennen kuin avasi ne uudestaan... ja hahmotti viimein loiston seasta sen olennaisen. Liikettä. "Niitä on lisää" hän ähkäisi Arkynille, liikahtaen kireästi. Olennot tosiaan olivat johtaneet heidät jonnekin... ja nyt hänellä ei ollut aavistustakaan mitä tehdä asian suhteen muuta kuin yrittää katsoa mitä ne aikoivat. Nainen astahti varuillaan edemmäs, pitäen silmällä olentoja.
Sub: Arkyn toipuu nopeasti ja nyökkää Akelan sanoille. Heillä on välittömämpiäkin murheita. Ihmettely ja pällistely saavat odottaa. "Valppaana. Nuo tuskin aikovat vain katsoa sivusta", mies vastaa. Hän nyökkää päällään kohti oudon palatsin varjossa häämöttäviä hahmoja.
Oudot, naamioidut mutantit pälyilevät kaksikkoa useasta eri suunnasta. Kaksi pakoon sännännyttä ryntää jo ylös palatsin portaita, huutaen outoja ja karkeita sanoja - eittämättä varoittaen muita heistä, tai jotakin sellaista. Arkyn etenee varuillaan, tarkkaillen samalla ympäristöään. Monilla olennoista on käsissään aseita tai työkaluja. Niiden kaikkien kasvoilla on outoja naamioita, jotka on tehty jostakin välkehtivästä metallista tai säkenöivästä kivestä. Heidän ilmaantumisensa on saanut ne herpaantumaan, ja nyt heitä tuijotetaan joka suunnalta erilaisten askareiden keskeltä - kuin nämä olennot olisivat tämän paikan palvelijoita tai vartijoita.
Arkyn suo palatsillekin hieman tarkemman vilkaisun. Se on ihmeellinen, eikä hän pysty väittämään vastaan. Sen seinät ovat kimaltavien kivien ja outojen metallien peitossa, ja kirkkaat valot, eittämättä Muinaisten ihmeitä, tuikkivat niiden joukosta kuin tähdet. Valtavien ovien takaa häämöttävä sali näyttää sekin yhtälailla säkenöivältä ja mahdottomalta...
"Varo. Ne aikovat jotakin", Arkyn murahtaa ja pysähtyy. Hän kääntää katseensa alas palatsin seinistä, takaisin sen outoihin asukkaisiin. Osa mutanteista lähestyy kaksikkoa. Ne, jotka kantavat aseita. No kohottavat pitkiä, julman teräviä keihäitään uhkaavasti ja huutavat nopeita ärähdyksiä - käskyjä tai uhkauksia, hankala sanoa. Joka tapauksessa niiden aikeista tuskin on epäilystäkään...
Spyrre:
"Ainakin me tapoimme sen pedon joka söi niitä" Akela huomauttaa, vaikkakin varautuneesti. Saattoi kaiketi toivoa että tämä merkitsisi jotakin, mutta hän ei ollut varma... ei varsinkaan kun olennot olivat paenneet heidän edeltään kauhuissaan tällä tavalla. Mikä asetelma täällä ikinä vallitsikaan, oli se heille outo ja vieras.
Joka tapauksessa hänkin lähestyi varuillaan, yrittäen olla pälyilemättä liikaa hohtavaa palatsia. Tämä suorastaan vaati huomiota ja ällistelyä eikä siihen nyt ollut varaa. Sen sijaan nainen tarkkaili naamioituja olentoja jotka olivat häärineet tämän tuntumassa iskevänä kontrastina loistolle ja täydellisyydelle. Ne olivat jääneet tuijottamaan tavalla josta hän ei pitänyt... ja sitten osa astui eteenpäin huutaen ja aseita heristäen. Hän seisahtuu jännittyneenä Arkynin tuntumaan ja rypistää kulmiaan. "...tiedätkö mitä ne sanovat?" hän sihahtaa miehelle. Tosin vaikkei sanoja ymmärtänytkään, oli näiden merkitys kaiketi selkeä... "Kuulkaa, emme me aikoneet mitään pahaa! Me haluamme vain löytää ulos täältä!" Akela kohotti viimein ääntään ja viittaa epämääräisesti ylös. Sai nähdä ymmärsivätkö olennotkaan heitä...
Sub: "... ikävä kyllä. Tämä on vanhaa, rapistunutta mongerrusta jostakin sellaisesta, joka kukaties joskus polveutui Muinaisten kielestä", Arkyn tuhahtaa, melkein kuin inhoaisi myöntää tietävänsä asiasta mitään. "Ne sanovat meitä rosvoiksi ja tunkeilijoiksi ja aikovat tappaa meidät valtiaansa nimessä", hän jatkaa synkkänä, sen suuremmin kaartelematta. Mies astuu eteenpäin ja kohottaa kättään. Hän ärähtää ilmoille sanoja, jotka ovat kukaties samankaltaisia kuin mutanttien karkeat, rikkinäiset huudahdukset. Niissä tosin on paljon hienostuneempi, jäntevämpi sointu. Melkeinpä syntyperäinen.
Eteenpäin astuneet mutantit jähmettyvät. Ne empivät ja mutisevat. Arkyn suoristautuu ja kohottaa leukaansa, omaksuen melkeinpä hallitsijamaisen olemuksen. Miehen ylevä asennoituminen katkeaa lyhyeen, kun ensimmäinen mutanteista rääkäisee naamionsa takaa yhden ainoan kammottavan, raivon värittämän sanan. Se harppaa eteenpäin ja survaisee keihään suoraan miehen röyhistettyä rintaan verenhimoisesti ja raivoisasti.
Muut seuraavat perässä. Ne hyökkäävät säälimättä Arkynin ja Akelan kimppuun, tavoitellen pitkillä aseillaan heidän lihaansa ja henkiään...
Spyrre: Siitäkin huolimatta että oli itse kysynyt, Akela katsahtaa silti toista melkoisen yllättyneenä kun mies toteaa ymmärtävänsä outoa kieltä. Hän vilkuilee toista epävarmasti mutta nyökkää, rypistäen kulmiaan entisestään. Hän ei oikeastaan ehtinyt edes jäädä epäilemään Arkynin sanoja vaan kun toinen sanoi ymmärtävänsä hän uskoi, jääden puolestaan mittailemaan vihaisia olentoja. Arkyn aikoi kuitenkin selvästi muutakin. Kun mies astui eteenpäin ja puhui vihaiselle vastaanotolle tämä sai häneltäkin entistä häkeltyneemmän katseen. Jopa hänen korvaansa kuulosti siltä että tämä osasi kieltä jopa paremmin kuin mutantit...
Jännittyneen hetken ajan Akela epäröi ja vilkuili kireästi niin olentoja kuin Arkyniakin. Mies oli selvästi ottamassa jonkinlaista auktoriteettia joka sai olennot epäröimään. Hän ehti jo toivoa että nämä uskoisivat, mutta sitten... Ensimmäinen hurjistunut rääkäisy ja mutantti survaisi aseensa Arkynia päin. Tämä kirvoitti Akelasta välittömästi vihaisen huudon kun muutkin otuksista hyökkäsivät. Hän ei jäänyt miettimään. Ei nytkään. Sarvekas nainen harppasi eteenpäin ja kurotti, ja äkkiä häntä tavoitteleva keihäs törmäsi johonkin näkymättömään. Hän irvisti mutta tarrasi sitten aseeseen kiskaistakseen sen olennon kädestä vihaisen sähähdyksen keralla.
Sub: Kukaties Arkyn odotti hyökkäystä. Kukaties hän vain on valmis kohtaamaan kuoleman. Joka tapauksessa mies ei epäröi hetkeäkään, vaan harppaa sivuun kuolettavan keihään tieltä, ennen kuin ase edes kunnolla survaistaan häntä kohti. Hän pyyhkäisee otteen aseen varresta ja ärähtää. "En tiedä valtiaastasi, enkä aio myöskään kuolla hänen nimessään", Arkyn tuhahtaa mutantille. Miehen nyrkki liikkuu nopeammin kuin olento edes tajuaa. Sen rääkynä katkeaa korahtavaan rusahdukseen, kun hän iskee sen maahan yhdellä ainoalla lyönnillä kalloon.
Seuraavassa hetkessä Arkyn on jo täydessä, räjähtävässä liikkeessä. Keihäs pyörähtää täyteen kuolettavaan mittaansa hänen kädessään, ja hän sivaltaa sillä oikealle ja vasemmalle päin hyökkääviä mutantteja. Veri värjää hetkessä niiden rujot ruumiit siinä missä kauniin kiveyksenkin. "Minä yritin antaa teille mahdollisuuden!" mies karjaisee vihaisesti. Hän iskee aseita sivuun, lävistää ruumiita ja runnoo silvottuja vastustajiaan sivuun pelkällä hirvittävällä voimallaan. Hetkessä hän herää täyteen voimaansa päälle ryntäävien, epämuodostuneiden vartijoiden keskellä kuin tyhjästä noussut myrsky... tai kukaties vain pinnan alla piilotellut.
Spyrre: Hurjistunut nainen harppaa lähemmäs mutanttia keihään vartta myöten ja tempaisee sen olennon otteesta polkaisten tätä rujosti polveen mennessään. Naamioitu vartija rääkäisee tuskasta juuri ennen kuin Akela paiskaa horjuvan otuksen naamalleen maahan. Vieressä Arkyn on kuitenkin jo vauhdissa, nopeammin kuin hän ehtii edes mukaan. Sarvekas nainen yllättyi nopeaa vimmaa joka miehestä purkautui. Tämä oli vaikuttanut tähän saakka jokseenkin tyyneltä tilanteessa kuin tilanteessa... mutta nyt hän itse oli tuskin saanut asetta käteensä kun hohtava piha jo tahrautui vereen. Hänen oli astuttava aavistus kauemmas mutta ei ehtinyt jäädä pähkimään paljoakaan päälle hyökkäävien rujojen otusten keskellä. Akela iskee itsekin eteenpäin ärhäkästi, sivaltaen ja runnoen, siitäkin huolimatta että puree selvästi hammasta itsekin iskujen voimasta. Veri vuotaa, jopa hänen omansakin kun keihään kärki viistää liian läheltä hänen paksun takkinsakin läpi. "Antakaa meidän olla!" hän ärähtää, iskien aseensa läpi yhden olennon jalasta harpatessaan sivuun tämän tieltä.
Sub: Keihäitään heiluttavat mutantit eivät varmasti olleet odottaneet todellista vastarintaa. Eivät haavoittuneelta, runnellulta mieheltä ja aseettomalta, kolhitulta naiselta. Seuraavassa hetkessä niiden keskellä repeää raivo, joista toinen on kuin kaiken runteleva myrsky ja toinen varmasti pahempi kuin mikään viidakossa saalistava peto. Veri, ruumiit ja tuska ryöppyävät hetkessä ylitse, kun puolen tusinaa hyökkääjää lankeaa hengettöminä tai kuolevaa tekevinä maahan. Muiden vihaiset huudot muuttuvat nopeasti tuskaisiksi ja kauhistuneiksi rääkäisyiksi, kun ne perääntyvät, liukastellen veressä, kompuroiden tovereidensa ruhoihin ja nilkuttaen omista vammoistaan.
"Juoskaa! Juoskaa takaisin kultaiseen taloonne! Kahk kahul mintap!" Arkyn karjaisee mutanttien perään tuimasti. Järkytys ajaa niitä pakoon täysin odottamattoman kuoleman keskeltä. Miettimättä tai arvioimatta Arkyn sallii palavalle verelleen vallan ja paiskaa ärähtäen keihään mutanttien perään. Ase lävistää takimmaisen niistä selästä rintaan sellaisella voimalla, että keihäs työntyy melkein koko matkan ruhon läpi, ennen kuin se paiskautuu maahan. Se siivittää loppuja pakenemaan entistä kovempaa.
Äkkiä palatsin portailta kajahtaa käskevä huuto. Arkyn kohottaa hurmeisen katseensa ja näkee pitkän hahmon. Ei ollenkaan kuten nämä runnellut, turhaan itseään kauniilla naamioilla peittelevät raajarikot. Pitkän, suoravartisen, kaapuun verhotun hahmon. Sen kasvot ovat yhtälailla naamion peitossa, mutta on selvää, ettei kyseessä ole samanlainen mutantti. Sen olemus on ylevä, hallitsijamainen. Hahmon ympärillä kuhisee monia mutantteja, jotka heristelevät aseita. Ne huutavat raivolla ja niiden olemuksessa on esiin lietsottua raivoa ja sotaisuutta.
Hahmo tarkkailee edessään näkyvää teurastusta hetken vaiti, tutkimattomana. Sitten se kohottaa verhotun käden ja huutaa terävän käskyn. Pakenevat mutantit karjaisevat ja kääntyvät kauhunsa unohtaneina ympäri, ja niiden perässä rynnistää portaita alas toista tusinaa samanlaista.
"... haluavat enemmän verta. Onko sinusta tarjoamaan lisää?" Arkyn murahtaa ja harppaa Akelan luokse. Hän pyyhkäisee käteensä ohimennen uuden keihään kuolemaa tekevältä, runnellulta mutantilta. Hänessä palaa outo, voimallinen tuli, joka tekee hänen jokaiesta liikkeestään vääjäämättömän voimakkaan ja hirvittävän järkkymättömän. Hän on hädin tuskin päässyt edes alkuun. Nukkuva raivo on herätetty...
Spyrre: Mutantit perääntyvät vastarinnan yllättäminä joukkonsa huvettua varsin nopeasti. Akela ärähtää kivuliaasti mutta ei ehdi harkita tekevänsä harkitsemattomia kun Arkyn ehtii taas edelle ja paiskaa keihään pakenevan olennon perään. Nainen, joka mahdollisesti oli harkinnut tekevänsä jotain saman kaltaista epäröi, mutta jännittyy nopeasti uudestaan kun tajuaa että kauempana tapahtui jotain muutakin.
Olennot pakenevat Arkynin huudon saattelemina, mutta se oli vetänyt paikalle jotain muutakin. Akela sihahtaa pahaenteisesti hoksatessaan että palatsin portaille, kuhisevan otusjoukon keskelle on ilmaantunut aivan uudenlainen, kaavutettu hahmo. "....tuo ei ole yksi niistä" hän töksäyttää epäluuloisesti. Nainen jää puuskuttaen ja veristä asetta puristaen paikalleen mittailemaan näkyä... ja sitten ylevä, pitkä hahmo ojentaa kätensä ja huutaa käskyn. Pakenevat mutantit kääntyvät uudestaan heitä kohti. Akela ähkäisee kirouksen mutta vetää keihään tiukemmin käteensä, vilkaisten ohimennen Arkynia. Tämä tuntuu olevan täysin valmis edessä odottavaan. Ei sillä että vaihtoehtoja olisikaan. "Jos ne sitä vaativat niin sitä sitten saavat" hän sihahtaa hampaidensa välistä. "...tuo hiippari komentaa niitä. Jos saamme sen..." Suurempia odottelematta sarvekas nainen astuu taas vihamielisesti eteenpäin, keihäs valmiina kohti jälleen päin rynnistäviä olentoja... mutta mittaillen etäisyyttä portailla seisovaan hahmoon.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 19, 2020 23:04:46 GMT 3
Sub: Mutantit pakenivat vielä äsken kauhun vallassa kaksikon raivon tieltä, mutta niiden ilmeisen valtiaan käsky karkottaa hetkessä kaiken pelon ja saa ne hyökkäämään uudestaan tovereidensa rinnalla, rääkyen ja heristellen aseitaan. "Kunhan pääsemme sinne asti!" Arkyn ärähtää vastaukseksi Akelan pohtimiin suunnitelmiin ja harppaa itse eteenpäin sen suurempia miettimättä. Polte ajaa häntä, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän antaa sen kuljettaa itseään. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän ei hillitse voimiaan.
Mutantteja on kokonainen huutava lauma, kuohuva ja rääkyvä vyöry, ja ne puskevat kaksikkoa päin yhtenä raivostuneena laumana. Mutta Arkyn loikkaa kohtaamaan ne ärähtäen. Hän iskee niitä päin, iskee oikealle ja vasemmalle, pyyhkii keihäänsä kammottavalla terällä aseita sivuun ja upottaa sen lihaan. Mutanttien rynnäkkö murtuu ja niistä kärjimmäiset kaatuvat kammottavan miehen edessä hänen iskujensa tahtiin. Oikealle ja vasemmalle, pyörien ulvoen ja verissä päin maahan. Miehen keihäs liikkuu kammottavan nopeasti, ja hän iskee niitä päin hillittömällä voimalla, raastaa tiensä niiden läpi.
Moinen hyökkäys, jopa kammottavassa voimassaan, olisi varmasti kuolettavan holtiton. Millä hetkellä hyvänsä jokin vihollinen voisi livahtaa hänen taakseen, kun hänen koko huomionsa ja voimansa on suunnattu eteenpäin. Mutta hänellä on toinen peto, yhtälailla raivoisa. Peto, joka on aivan varmasti valmis antamaan saman kurjan kohtalon kaikille niille, jotka lipsahtavat ohitse...
Spyrre: Akela ei ollut suunnitellut aloittavansa jotakin tällaista rynnätessään viidakossa pakenevien mutanttien perään, mutta siitä huolimatta nyt kun joukko epämääräisiä olentoja hyökkäsi heitä kohti, sarvekkaan naisen asenne oli löytänyt asemansa nopeasti. Hän ei edes epäröi harpatessaan näitä vastaan aseineen, vaikkakin puuskuttaen, villi katse silmissään. Hänen huomionsa oli nauliutunut vaarallisesti taustalla mutantteja heitä päin ajavaan hahmoon, mutta rynnäkkö oli ensimmäinen ongelma. Jälleen kerran Arkyn toimi ensin ja raivolla. Haavoittunut mies ei osoittanut enää edes merkkejä huonosta kunnostaan ja Akela päätyykin harppaamaan tämän tuntumaan, pois tieltä mutta tarpeeksi lähelle. Mutantit yrittävät saartaa heitä mutta hurjistunut nainen astuu näiden tielle keihäs edellä, lävistäen ensimmäisen tielleen eksyvän. Ja sitten toisen, ja seuraavan. Olennot taistelivat vastaan pakottaen hänet pysymään liikkeessä mutta Arkynin hurjuus auttoi pitämään ne loitolla... samaan aikaan kun Akela hivuttautuu eteenpäin kohti portaita. "Käske ne pois! Tai saat katua!" hän ärähtää hahmon suuntaan, survaisten samaan aikaan keihäänsä jälleen uuteen vastustajaan.
Sub: Vaikka valtiaansa käskyt saavatkin mutanttien lauman unohtamaan pelkonsa, eivät ne tee niistä sen kuolemattomampia - kuten kaksikko osoittaa nopeasti ja raivolla. Arkyn runtelee ja repii, eikä Akela jää sen huonommaksi. Kauniit naamiot peittyvät rujojen ruhojen vuotamaan vereen, ja elävät joutuvat tahtomattaankin perääntymään.
Ei kestä pitkään, ennen kuin kaksikko on jo raivannut tiensä palatsin suurille, kivisille portaille. Arkyn puskee ulvovaa laumaa sivuun verissä päin, irrottaen raajoja tai lävistäen ruumiita jokaisella iskulla. Samaan aikaan Akela näkee tilaisuutensa ja harppaa kohti outoa, vaitonaisesti tätä kaikkea seuraavaa valtiasta.
Naamioitu hahmo hätkähtää askeleen taaksepäin Akelan huutaessa raivostuneen käskynsä. Tottelemisen sijaan tämä kuitenkin kohottaa kättään ja huutaa uuden, käskevän sanan. Äänessä on vihaisempi, tyytymättömämpi sävy, mutta ei pelkoa tai mitään todellista hätää. Kuin tämä olisi vain tyytymätön kehnoihin sotureihinsa.
Äkkiä portaille astuu uusia vihollisia. Ne eivät ole mitään kumaria, kyttyräselkäisiä mutantteja, vaan pitkiä, panssaroituja hahmoja. Kuin sotureita. Mutta niiden suojusten alta ei paista voimallinen, lihaksikas ruumis, vaan korventunut, kärsinyt ruho. Kuin soturit haarniskojensa sisällä olisivat palaneet pelkiksi keloiksi luidensa ympärille. Silti ne liikkuvat... ja ne liikkuvat voimalla ja tarkoituksella. Kammottavia sotureita on neljä. Ne astuvat portaisiin ja kohottavat pitkiä, kuolettavia miekkoja valtiaansa suojaksi. Niiden tyhjissä silmissä ja avonaisessa, hampaamassa suussa iskee outoja, sinertäviä kipinöitä. Kuin se tuli, joka poltti ne, myllertäisi yhä niiden rangoissa...
Spyrre: Verinen matka pihan poikki kestää vain brutaalin hetken kun kaksikko raivaa tiensä epämääräisten vartijoiden ohitse. Akelalla ei ole aavistustakaan ymmärtääkö portailla seisova hahmo edes häntä mutta ainakin ärähdys saa sen perääntymään... ja sitten kohottaa kätensä uhkaavasti uudestaan. Esiin astuu uusia vastustajia... mutta tällä kertaa huomattavasti oudompia. On sarvekkaan naisen vuoro hätkähtää ja hän epäröi näyn edessä kun panssaroidut, hiiltyneet soturit astuvat esille. Kuitenkin ne kohottavat aseitaan ja tämä riittää ravistamaan hämmentyneen Akelan takaisin ajan tasalle. Kuten aikaisemminkaan hän osaa tulkita tällaisen eleen vain yhdellä tapaa, eikä nainen aio jäädä katsomaan kun olennot ryntäävät heidän kimppuunsa. Hän ärähtää sanattoman, uhmakkaan huudahduksen ja sukeltaa sitten eteenpäin, ensimmäisen olennon sivustaan. Verentahrima keihäs survaistaan kohti vastustajaa voimalla ja pidättelemättä, naisen epäilemättä aikoen lävistää tämänkin oudon vihollisen samalla tapaa kuin aiemmatkin, ehtimättä pohtia sen enempää.
Sub: Arkyn iskee ja iskee. Mutantit yrittävät hukuttaa häntä ruhoihin ja raivoonsa. Ne luottavat siihen yksinkertaiseen tosiseikkaan, ettei hänellä voi olla tarpeeksi heille kaikille. Ne saavat kuitenkin huomata, että hänellä tulensa ja vimmansa on pohjaton. Ne oppivat sen tuskalla ja maksavat verellään. Lopulta, jälleen, ne perääntyvät. Ryömivät ja juoksevat ulvoen pakoon, unohtaen kaikkien valtiaiden ja ylempien voimien tahdon pelkän yksinkertaisen kauhun tieltä. Mies ei edes katso niiden perään, vaan pyörähtää ympäri etsimään uutta vihollista. Mutta se, minkä hän näkee, saa hänen ainoan silmänsä leviämään.
Mutantit vetäytyvät pois outojen, poltettujen sotureiden tieltä. Ne huutavat vimmoissaan, mutta yksikään niistä ei halua jäädä portaisiin. Ne pakenevat ja vetäytyvät valtiaansa ympärille ulvahdellen ja uhmakkaina. Nähtävästi niitä ei tarvita.
Yksi sotureista astuu Akelan tielle. Sen mustat, käpertyneet sormet puristavat vaivattomalla voimalla pitkää miekkaa, ja sen toinen käsi on ojentunut naista kohti. Sen ruumis on oudon jäykkä, eikä se liiku millään vimmaisella voimalla vaan vääjäämättömällä, tasaisella harppauksella. Naisen keihäs survaisee eteenpäin voimalla, mutta outo kaamiosoturi sysää kätensä sen tielle kankeasti. Keihäänterä kääntyy sivuun palaneesta lihasta ja kimmahtaa siitä kuin nahkaan kääritystä kivestä - tylpästi, ilman mitään kalahdusta. Epäinhimillisen kammotuksen suusta karkaa outo, kohiseva kähähdys, ja seuraavassa hetkessä se iskee pitkän, kuolettavan miekan alas naisen päähän hirvittävällä, suoralla voimalla...
Spyrre: Akela ei ehdi tarkastella tarkemmin mitä hänen takanaan tapahtuu, muuta kuin että Arkyn tuntuu jälleen ajavan rujoja olentoja vaivatta tieltään. Sen sijaan hänen huomionsa keskittyy väkisinkin uusiin kammottaviin hirviöihin hänen edessään. Mikä loimuava ruho ikinä onkaan, nainen ei aio jättää aloitetta tälle... mutta hänen ärhäkkä hyökkäyksensä pysäytetään helposti. Akela ähkäisee hölmistyneenä ja horjahtaa taaksepäin kun otus sysää aseenterän tieltään saaden hänen käsivartensa tärähtämään kivuliaasti. Ennen kuin hän ehtii kunnolla edes toipua hirviö iskee miekallaan murhaavasti. Puuskuttava nainen jännittyy ja heittäytyy sivuun villisti. Arpisilla kasvoilla käy irve mutta hän ponnistautuu nopeasti taas jaloilleen ja pyörähtää olentoa kohti, yrittäen survaista tätä uudemman kerran ja heikkoa kohtaa hakien. Panssarin sisältä kajastaa jotakin, ja hän tähtää tätä kohden suojusten lomasta.
Sub: Poltettu soturi on jäykkä ja hidas, mutta yhtä aikaa kammottavan nopea ja vääjäämätön. Miekka liikkuu sen käsissä jäykästi, mutta yhdessä hetkessä se iskee, toisessa pamahtaa jo portaisiin... ja kolmannessa se on jo uudelleen ylhäällä. Se seuraa naista kädellään ja rintamallaan, valmiina ja nopeana. Akelakin on nopea. Naisen keihäs välähtää yhdessä kuolettavassa silmänräpäyksessä sisään valkeasta suojuksesta ja uppoaa kuivaan, hiiltyneeseen ruumiiseen. Kuin ikivanhaa puuta survaisisi.
Soturinkammotus ei hätkähdä, kompuroi tai osoita mitään merkkejä tuskasta. Sen ruumis ei värähdäkään, kun keihäs lävistää sen. Mutta samassa hetkessä sen tyhjä käsi nytkähtää metalliselle varrelle... ja rutistaa sitä niin lujaa, että se vääntyy rääkyen mutkalle. Vääjäämätön, kammottava voima riuhtaisee runnellun keihään irti ruhosta. Haavasta ei ryöppyä verta... vaan tulta ja kipinää. Soturin ruumiista ryöppyää samaa tulta, joka kareilee sen silmäkuopissa.
Äkkiä, kuin tulen päästäminen valloilleen olisi samalla herättänyt siinä jonkin kuumeisen palon, hirvitys hyökkää eteenpäin. Se harppaa Akelaa päin ja tarraa molemmilla käsillään miekkaansa. Se iskee alas, sivulle, survaisee nopeasti ja antaa olan takaa kammottavia iskuja, joista varmasti jokainen riittäisi halkaisemaan soturin kuin soturin kahtia. Eikä se aio selvästikään lopettaa, ennen kuin nainen on kuollut...
Spyrre: Tämä luonnoton vastustaja liikkuu lähestulkoon järjen vastaisesti, eikä Akela osannut arvioida kunnolla sen liikkeitä. Nainen välttää miekan ja survaisee oman aseensa kuitenkin kohteeseensa. Kun terä upposi rusahtaen hän odotti kaikesta huolimatta edes... jotain, mutta korventunut soturi ei edes hetkahtanut. Akela ei ehtinyt edes kiskaista keihästään takaisin kun palanut käsi jo tarrasi tähän hurjalla voimalla. Metalli vääntyy valittaen ja sarvekas nainen irrottaa refleksinomaisesti otteensa kavahtaen taaksepäin entistä tyrmistyneempänä. Otus vain kiskaisee terän irti itsestään, ja hän ei voi olla jäämättä hetkeksi tuijottamaan esiin vuotavia kipinöitä. Veren sijasta olennon sisällä virtasi tuli. Sitten hirviö hyökkää uudestaan. Akela joutuu kavahtamaan täpärästi uudestaan taaksepäin kun miekka humahtaa hänen ohitseen lähes häntä hipoen... ja sitten uudestaan, ja uudestaan. Kaamiosoturi on nopea ja murhaava, sekä selvästi kammottavan vahva eikä sillä ole aikomustakaan lopettaa. Akela joutuu ponnistelemaan välttääkseen osumat, mutta on vähällä kompastua nilkuttaviin jalkoihinsa kaaoksen keskellä. Terä syöksyy kohti aivan liian läheltä eikä hänellä ole enää edes asetta. Kirouksen sähähtäen nainen kokoaa hätäisesti itsensä ja särkevän mielensä, ja puskee hätäisesti voimansa eteenpäin, päin miekkaa heiluttavaa hirmua hidastaakseen tämän iskuja ja saadakseen aikaa livahtaa kauemmas tämän tieltä. Aineeton voimaa iskee terää vasten ja tätä sivuun, mutta iskut ovat selvästi vahvoja.
Sub: Soturin palanut ranka liikkuu yhä kankeasti, sysäyksinä. Sen liikkeet ovat suoria ja mutkattomia. Kuin se muistaisi ikivanhoja hyökkäyksiä osaamatta arvioida niitä mitenkään. Mutta samaan aikaan se on niin nopea ja voimakas, että kaikki ennalta-arvattavuus on toissijaista. Jokainen liike on tappava, ja ennakoitavuus tekee niistä vain ja ainoastaan välteltäviä, ei yhdentekeviä. Palatsin valtias seuraa tätä kaikkea synkeässä hiljaisuudessa, kolmen samanlaisen vartijansa seisoessa vaiti ympärillään. Tämä ei selvästikään näe syytä lähettää niitä mukaan taisteluun - ei, vaikka nainen tuntuukin välttelevän iskuja oudon vikkelästi, ja vaikka poltetun soturin miekka iskeekin ihmeet leveältä ohitse. Mitäpä siitä?
Äkkiä kammottava ajojahti katkeaa. Kuolleen soturin miekkakäden ympärille iskeytyy koura, joka naulitsee sen paikoilleen, kohdaten kammottavan voiman yhtä hirvittävällä voimalla. Tyhjät kasvot kääntyvät kohti Arkynia. Hän pitelee hirvitystä paikoillaan yhdellä ainoalla kouralla. Miehen kasvot ovat kuin tuima, kylmän raivon puhtaaksi pyyhkäisemä naamio. Hän on veren peitossa, mutta sen alta häämöttää pelkkä väritön viha. Hänen ei sano tai tee mitään pitkään hetkeen.
Kammottava soturi irrottaa toisen kätensä miekan kahvalta, kuin huitaistakseen miestä sillä. Arkynin käsi liikkuu nopeammin kuin se ehtii edes tajuta. Hän irrottaa ja pyyhkäisee sellaisella voimalla, että hirvityksen koko ruumis rutisee ja rasahtelee. Yhtäkkiä hänen kätensä tarttuu kuivaan, palaneeseen kurkkuun ja hän paiskaa ruhon maahan sellaisella voimalla, että kivi huutaa. Hän on raivo ja tuli. Tämä ilmestys on pelkkä vanha kekäle.
Spyrre: Akela on hetkessä pakotettu peräätymään, joka jää lähestulkoon kompuroinniksi. Miekka viuhuu läheltä vaikka hän onnistuukin vaivoin pitämään sen irti itsestään... mutta hänellä ei ole mitään oikea vastavetoa tälle. Tuntuu siltä että on vain ajan kysymys koska hänen voimansa ja ketteryytensä herpaantuvat... ja se tuntuu olevankin hyvin lähellä. Otus harppaa jälleen hänen peräänsä ja valmistautuu iskuun, mutta äkkiä se pysähtyy kesken. Sarvekas nainen kavahtaa kauemmas ennen kuin tajuaa väliin astuneen Arkynin joka on tarrannut otuksen luisevaan käteen. Tämä ei edes hätkähdä hirviön voimaa tai kipinöivää katsetta vaan pysäyttää sen vastahangan nopeasti ja äkkiä rujo otus iskeytyy murskaavasti kiveen. Akela ähkäisee ja kompuroi askelen kauemmas, jääden itsekin tuijottamaan hurjistunutta soturia hetkeksi kunnes muistaa jälleen tilanteen. Arkynin kyvyt vain eivät tunnu lakkaavat hämmästyttämästä. "Varo, niitä... on lisääkin" hän ähkäisee viimein hengityksensä lomasta ja heittää rivakan katseen ympärilleen uutta asetta murskatun tilalle etsien.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 20, 2020 23:27:34 GMT 3
Sub: Jos Arkyn kuulee Akelan varoituksen, hän ei osoita mitään merkkejä asiasta. Poltettu soturi sohii ja huitoo pitkillä, hiiltyneillä sormillaan, rimpuillen turhaan hänen murskaavassa otteessaan. Isku kiveen tuntuu tehneen vähemmän, kuin se yksinkertainen vääjäämätön voima, jolla mies murskaa ruhoa maata vasten. "Lakkaa. Sinä olet pelkkä haamu", Arkyn ärähtää vastaan rimpuilevalle ruholle. Se yrittää saada hänestä otetta, mutta hän riuhtaisee sen ylös ja iskee takaisin kiveen kerta toisensa jälkeen. Kuin saalistaan avusttomana riepotteleva peto.
Palatsin portailta kaikuu kauhistunut, tyrmistynyt ulina. Valtiastaan ympäröivät mutantit vaikertavat ja kohottavat käsiään ilmaan kuin pihamaan näky ylittäisi kammottavuudessaan kaiken, mitä ne ovat koskaan nähneet. Portaille astuneet, palaneet hahmot ovat vaiti ja ilmeettömiä, kuten on niiden takana seisova naamioitu hahmokin. Tämän aivoituksia on mahdotonta edes arvailla... mutta ainakin käskyjen huutaminen on unohtunut tyystin.
Spyrre: Rehellisesti näky Arkynista murjomasta korventunutta soturia maahan epäinhimillisen brutaalilla voimalla saa kylmiä väreitä hänenkin niskaansa, mutta nainen työntää tämän nopeasti sivuun mielestään. Akela astahtaa itsekin aavistuksen kauemmas tästä puuskuttaen edelleen kaiken jäljiltä ja heittää rivakan katseen ympärilleen. Muut kaamiosoturit eivät liiku kuten ei niiden herrakaan, ja mutantit tuntuvat keskittyneen kauhistuneeseen valittamiseen... mutta vihainen ja kivulias nainen ei osaa silti suhtautua erityisen luottavaisesti. Ruumiiden täplittämällä ennen kauniilla pihalla lojuu myös varuisteita kuolleista sormista kirvonneina. Akela ojentaa kätensä ja lähin verentahrima keihäs lennähtää hänen otteeseensa ennen kuin nainen pyörähtää taas kohti linnan vaiteliasta herraa. "No?! Riittääkö tämä?! Lakkaa usuttamasta näitä kimppuumme tai otamme ne kaikki hengiltä! Me emme ole jotain... kirottuja rosvoja!" hän ärähtää... vaikkakin sanojen hyöty (tai vakuuttavuus) saattavat jäädä kyseenalaisiksi. Jos näitä edes ymmärrettiin.
Sub: Akelan huuto saa laumojen valtiaan nähtävästi havahtumaan. Hahmo perääntyy askeleen, mutta kohottaa sitten kättään uudestaan ja huutaa uuden, terävän komennon ilmoille. Samalla silmänräpäyksellä kaikki kolme poltettua kammotusta astuvat eteenpäin, kohottaen pitkiä, kuolettavia miekkojaan. Ne eivät kiirehdi tai rynnistä kohti, vaan astuvat askel kerrallaan alas portaita, yhtenä kuolettavana rintamana. Niiden liikkeissä on jotakin seremoniallista ja muodollista. Kuin ikivanhojen soturitaitojen kaikuja.
"Riittää!" Arkyn ärähtää tämän surkean esityksen kiihdyttämänä. Yhtäkkiä miehen puristamasta ruhosta karkaa kammottava ääni. Hitaasti rikki väännetyn, säröilevän luun rutina. Seuraavassa hetkessä hän riuhtaisee sen kuivan, näivettyneen pään irti.
Lieskat hulmahtavat ruumiista kuin avatusta astiasta, iskien ylöspäin sinihehkuisina ja säkenöivinä. Ne nielaiset miehen ryöpytykseensä... mutta ne eivät polta häntä. Hän ei edes huomaa niitä. Ne pyyhkivät hänen ylitseen kuin vesi, eivät edes kosketa häntä. Hän vetää syvään henkeä ja hengittää niitä kuin ilmaa. Savuton tuli saa ilman väreilemään, mutta se ei edes kosketa häntä. "Tämä saa riittää! Minulla on monta kysymystä tästä ilveilystä, ja aion saada vastauksen jokaiseen!" Arkyn julistaa lieskojen keskeltä. Hän tarraa loimuavaan, päättömään ruumiiseen, ja paiskaa sen hirvittävällä voimalla eteenpäin. Se pyörii liekehtien kivien ylitse ja pysähtyy kaltaistensa jalkoihin. Ne eivät siitä piittaa, astuvat vain ylitse... mutta kukaties niiden käskijä saa edes hieman mietittävää.
Spyrre: Akelan vaativa ärähdys ei saa aikaan vastausta, mutta kaiketi se ainakin tiedostetaan... vaikkakaan tuskin toivotulla tavalla. Viimein loputkin karmivat soturit astuvat eteenpäin heitä kohden ja nainen sihahtaa ilmoille kirouksen. Arkyn saa selvästikin nopeasti tarpeekseen kaikesta. Hänkin säpsähtää kun mies viimein ärähtää ja vääntää retuuttamansa ruhon kappaleiksi... ja äkkiä ruumiista hulmahtaa ilmoille tulta. Nainen henkäisee ja perääntyy, mutta liekit eivät pure mieheen vaan sen sijaan tämä päätyy vain paiskaamaan ruhon muiden jalkoihin. Tämän sanoja ei tiedosteta sen enempää kuin hänenkään, ikävä kyllä. Akela kyräilee hetken lähestyviä luurankosotureita kunnes alkaa hivuttautua hieman sivummalle ja syöksähtää sitten eteenpäin, yrittäen livahtaa näiden ohitse, epäilemättä koko farssin herran luokse. Hän oli jo nähnyt kuinka vähän keihäs teki näihin hirvityksiin, mutta kukaties tämä olisi eri asia...
Sub: Elottomat, liekehtivät soturit kääntyvät yhdessä silmänräpäyksessä kohti naista. Ne eivät epäröi tai mieti hetkeäkään, vaan liikkuvat aivan yhtä nopeasti, samassa hetkessä. Pitkät miekat kohoavat hirvittävissä kaarissa, kun ne harppaavat hyökkääjää kohti. Nainen ei varmasti ehdi ajoissa pois niiden tieltä...
Seuraavassa hetkessä Arkyn on niiden keskellä. Ensimmäinen ruumis käännähtää häntä kohti nytkähtäen, miekka kohotettuna joko hyökkäykseen tai torjuntaan. Arkynin isku murskaa sen polvilleen. Hänen käsissään on tuhotun soturin miekka, eikä ruho pysty vastustamaan sen terää. "Mene! Lopeta tämä! Mutta älä tapa sitä!" Arkyn ärähtää käskyn. Eittämättä Akelalle.
Mies ei jää selittelemään. Hän potkaisee polvilleen iskemänsä soturin sivuun ja käy kahta muuta vastaan kammottavalla nopeudella ja voimalla. Kukaties ne haluaisivat yhä estää Akelaa... mutta hän ei jätä niille valinnanvaraa. Hyökkäys on liian raju, että ne voisivat murehtia mitään muuta.
Miekat iskevät kammottavalla voimalla yhteen, ja niiden rääkynä sekoittuu kauhistuneiden mutanttien ulvonaan...
Spyrre: Akela on selvästikin aliarvioinut kuivettuneiden vastustajiensa nopeuden jolla ne kääntyvät häntä vastaan. Nainen kiroaa ääneen ja kohottaa hätäisesti keihästään -luultavasti turhaan- mutta sen enempää hän ei ehdi tehdäkään... eikä oikeastaan tarvitsekaan. Samassa Arkyn on olentojen keskellä, murjovana ja murhaavana. Nopeus yllättää Akelankin, mutta miehen ärähdys ravistaa hänet nopeasti ajan tasalle. Sarvekas nainen sihahtaa ja pyörähtää sitten viivyttelemättä jälleen kohti pitkää, ylevää (ja ilmeisen ylimielistä) hahmoa. Arkyn piti selvästi hyvin puolensa joten hän ryntäsi taas eteenpäin, huitaisten ohimennen tielleen eksyvän mutantin edestään alas portaita. Hänkään ei aikonut enää katsoa tätä touhua yhtään pidemmälle kuin oli pakko, pihaa oli peitetty vereen jo aivan tarpeeksi. Akela harppaa vihaisesti ärähtäen hahmon eteen, iskien sitten keihäänsä varrella hienostelematta tätä vatsaan, varsin hienostelematta. Kaiketi hän halusi lopettaa touhun, mutta sentään toistaiseksi muisti Arkynin sanat...
Sub: Mutanttien valtias saa vihdoinkin syyn kavahtaa toden teolla. Tämän naamion takaa karkaa tyrmistynyt ääni, kun Akela yhtäkkiä loikkaa portaat ylös. Sitä seuraa nopeasti huudettuja, hätäisiä käskyjä... jotka eivät saa mutanttien laumassa aikaan muuta kuin hämmentynyttä ulinaa. Naamioitu hallitsija unohtaa käskynsä ja yrittää kompuroida alamaistensa sekaan, hyökkääjän ulottumattomiin, mutta ympärillä vellovat mutantit pakenevat huutaen kauemmas. Yksikään niistä ei enää halua kohdata tätä kammottavaa soturia.
Viime hetkellä, kun nainen on jo käytännössä tämän kimpussa, valtias äkkiä huutaa ilmoille uuden, ymmärrettävän käskyn: "Ei! Pysähdy!" Ääni on hätäinen, melkeinpä tottumaton, mutta siinä on silti selvää inhimillisyyttä. Kukaties se kuuluu naiselle, tosin sen käheys ja vääristyminen tekevät arvioimesta hankalaa - ja yhdentekevää. Paljon tähdellisempi lienee outo kapistus, joka ilmestyy samalla hetkellä tämän käteen jostakin kaavun kätköistä. Outo, pitkävartinen sauva, joka päästää ilmoille pahaenteisen, metallisen ulahduksen. Valtias tähtää naista sillä, kuin yrittäisi uhkailla tätä pysähtymään...
Spyrre: Nilkuttava, mutta verentahrima ja adrenaliininsa ajama Akela ei ole aikeissa päästää kaavutettua kohdettaan pakenemaan kun tämä viimein tajuaa alkaa kompuroida taaksepäin. Hän ärähtää hurjistuneesti ja huitaisee toisenkin hätäisen mutantin tieltään mutta juuri ennen kuin hän saavuttaa hahmon tämä huutaa... yllättäen sanoja jotka hän jopa ymmärtää. Se yllättää sarvekkaan naisen selvästi pahemmin kuin mikään muu tästä ja hän säpsähtää hämmentyneenä hetkeksi pysähdyksiin, oudosta äänestä huolimatta. "Sinä... ymmärrät! Ja silti sinä--" hän sihahti, hätkähtäen kuitenkin uudestaan kun tämä kiskaisee kaapujensa kätköstä jotakin. Akela jännittyy välittömästi, vaikka hänellä tuskin on aavistustakaan mikä esiin ilmaantunut kapine edes oli. Joka tapauksessa, tapa jolla sillä osoitellaan kertoi hänelle luultavasti tarpeeksi. Nainen ärähti uudemman kerran ja harppasi sivumpaan, iskien ärhäkästi keihäänsä varrella nyt osoittelavaa kättä kohti, kirvoittaakseen esineen sen otteesta. "Lopeta se! Nyt!"
Sub: Akela ei selvästikään epäröi. Eikä valtias selvästikään odota sitä. Tämän koko olemus kielii siitä, miten tämän selvästikin odottaa hyökkääjän kavahtavan oudon kapistuksen näkemistäkin... eikä suinkaan sitä, että raivopäinen nainen vain kävisi suoraan hyökkäykseen. Naamion takaa karkaa älähdys, kun keihään raskas varsi iskee kapistusta pitelevään ranteeseen. Se kalahtaa hyödyttömän maahan. Tämä kohottaa käsiä suojakseen ähkien. Kestää hetki, ennen kuin Akelan sanat tuntuvat edes saavan mitään todellista reaktiota aikaan. Hahmo haparoi hetken, ennen kuin huudahtaa haluttomasti ilmoille uuden käskyn vieraalla ja oudolla kielellä.
Portaiden alapäässä, pihamaalla, poltetut soturit laskevat äkkiä aseensa ja perääntyvät Arkynin ympäriltä... lukuunottamatta sitä, jolta miekanisku on jo vienyt pään. Toiselta puuttuu miekkakäsi. Arkyn seisoo vaiti ilmestysten keskellä, murskattu ja mestattu ruho jaloissaan. Hänen paljaaksi palaneessa rintakehässään on useita syvältä näyttäviä miekaniskuja, julmia haavoja jotka pelkkä silmänräpäyksiä kestänyt yhteenotto on jo jättänyt, mutta hän ei edes huomioi niitä.
Spyrre: Isku löytää kohteensa, eikä Akela selvästikään aio odottaa että jotakin muuta tapahtuu. Hän ärähtää astahtaen maahan kalahtaneen esineen tuntumaan samalla pyöräyttäen keihäänsä valmiiksi uuteen iskuun, tällä kertaa alleviivatusti terä edellä. Kuitenkaan enempää uhittelua ei enää tarvita. Naamioitu hahmo haparoi viimein ilmoille uuden käskyn. Meteli hänen takaansa lakkaa ja Akela heittää epäluuloisen katseen nopeasti olkansa yli. Kaamiosoturit ovat perääntyneet eikä mitään muutakaan tunnu enää yrittävän heidän kimppuunsa. Arkyn seisoo näiden keskellä, verta vuotavana mutta näennäisesti siitä piittaamatta. Sarvekas nainen vetää syvään henkeä ja suuntaa terävän katseen maahan ajattuun hallitsijamaiseen hahmoon. "No niin! Jos kerran ymmärrät meitä, niin älä yritä enää mitään typerää! Sanoinhan että emme ole rosvoja, mutta tapamme kyllä kaiken mikä yrittää kimppuumme! Kuunteletko nyt?"
Sub: Mutantit mumisevat ja ähkivät jotakin ympärillä, mutta yksikään niistä ei tohdi lähestyä naista, jonka keihään varassa niiden valtiaan henki nyt häilyy. Ne pälyilevät rauhattomina sinne tänne, myös naamioituun hahmoon, jonka kyhjötys keihästään puristavan naisen edessä tuskin on millään tapaa hallitsijamaista. Naamioitu ilmestys tuntuu itsekin tajuavan asian varsin nopeasti. Tämä päästää epämääräisen sihahduksen, ennen kuin nousee polvensa varasta pystyyn - tosin ilman mitään äkkinäisiä liikkeitä, jotka voisivat näyttää hyökkääviltä. Tämä puristaa yhä iskettyä rannettaan, selvästi tottumattomana tällaiseen kipuun.
"Te... te hyökkäsitte palatsiini. Te surmasitte jalon lemmikkini ja jahtasitte alamaisiani", hahmo lopulta takeltelee ilmoille. Sanat haparoivat, kuin tämä joutuisi etsimään ja muistelemaan niitä tottumattomuuttaan. Niiden sävy on epämääräisen tyrmistynyt. Ei niinkään syyttävä kuin häkeltynyt siitä julkeudesta, jota tämä nyt todistaa.
Spyrre: Akela seuraa epäluuloisen valppaana niin hahmon kuin tämän palvelijoiden liikkeitä kun kaavutettu hallitsija alkaa kömpiä jaloilleen. Tämä näyttää sentään liikkuvan varovasti tajuten tilanteensa joten hän salli sen, vaikkakaan ei antanut aseensa kärjen liikkua pois kohteestaan hetkeksikään. Arpinen nainen rypistää kulmiaan häkeltyneille julistuksille kunnes puuskahtaa. "Jalon lemmikin? Sen hirvityksen joka söi väkeä tuolla? Se kävi kimppuumme. Näimme väkeä, ja seurasimme heitä koska toivoimme että he tietäisivät reitin ulos mutta sitten kaikki hyökkäsivät lähes samantien kun pääsimme metsästä. Olisimme voineet sanoa tämän samantien jos meitä olisi kuunneltu ennen kuin meidän täytyi tappaa puolet väestä!" hän ärähti ilmeisen turhautuneena. "Kuten myös senkin, että emme ole täällä edes tarkoituksella! Putosimme tuolta ylhäältä. Emme edes tiedä mitä kirottua täällä on meneillään."
Sub: "Olette tunkeutuneet puutarhaani ja surmanneet alamaisiani. Olette julistaneet sodan minua vastaan", hallitsija vastaa, kuin ei aivan ymmärtäisi toisen selittelyjä. Tämän kannalta asia on selvästi varsin selkeä. "Nyt aiotte surmata minut. Palvelette varmasti jotakin teeskentelijöistä", tämä jatkaa itsepintaisesti.
Hahmo on totta puhuen varsin pitkä, ainakin päätä pidempi kuin Akela. Tämä on kohottautunut täyteen mittaansa itsepintaisella sinnikkyydellä ja seisoo nyt palatsinsa salissa koko ylhäisessä olemuksessaan. Melkeinpä kuin sallisi naisen läsnäolon. Tai kuin ei aivan ymmärtäisi tämän pitelemää keihästä ja uhkaa itselleen.
Spyrre: Akela ei vastaa aivan heti, kuin itsekin jokseenkin hämmentyneenä syytöksistä. Hän kallistaa hieman päätään ja rypistää sitten uhmakkaasti kulmiaan pitkälle hahmolle. "Kuuntelitko ollenkaan? Me emme halunneet edes tulla tänne! Meillä ei ollut vaihtoehtoja!" hän ärähtää aiempaakin ärhäkämmin vastaukseksi. Veri kuohui edelleen vaikka keihästä puristavat käsivarret tärisivätkin jo hieman. "Me emme hyökänneet! Yritimme puhua, ja sitten nämä... väki yritti tappaa meidät! Puolustauduimme! Emme tulleet tänne tappamaan ketään, mutta jos on pakko niin isken tämän kyllä sinuunkin! Olet ajanut jo aivan tarpeeksi väkeäsi kuolemaansa! Minulla ei ole aavistustakaan mistä teeskentelijöistä edes puhut, me emme palvele ketään!"
Sub: Akelan hartialle laskeutuu käsi. Äkkiä Arkyn astuu hänen vierelleen. Hän puristaa yhä miekkaa kädessään, mutta se on pelkkä yhdentekevä sivuseikka... kuten sekin, että hänen ruumiissaan on haavoja, jotka riittäisivät varmasti tappamaan tavallisen ihmisen. "Riittää", Arkyn toteaa kuuluvasti. Hänen toinen, runneltu kätensä viipyilee naisen hartialla hetken, ennen kuin irtoaa siitä. Kukaties se pyrkii estämään toista tekemästä mitään äkkipikaista. Naamioitu valtias hätkähtää, kun mies heittää puristamansa miekan tämän jalkoihin. Hän tuijottaa tätä ainoalla silmällään järkkymättömän suoraan, tuimana mutta ilmeettömänä.
"Olen tappanut vartijoitasi, ja tapan lisää jos tarpeen on. Olen varma, että uskot olevasi koskematon, ja että sinulla on samanlaisia leikkikaluja ties miten paljon kaapusi alla piilossa. Tiedän, että odotat vain hetkeä surmata toverini, kunhan hän herpaantuu, ja että uskot pystyväsi siihen pelkällä käden liikahduksella - tai kukaties pelkällä sanalla", Arkyn toteaa kaartelematta sen suuremmin. "... mutta minä en ikävä kyllä kuole siihen. Ja jos aiot jatkaa tätä typerää leikkiä, menetän malttini ja etsin jonkun muun jolle esittää kysymykseni sen jälkeen, kun olen ottanut sinutkin päiviltä", hän lopettaa.
Valtias tuijottaa maahan viskattua miekkaa kaikessa hiljaisuudessa. Sitten tämä kohottaa naamioidut kasvonsa hitaasti ja esittää jonkin oudon kysymyksen samalla käsittämättömällä kielellä. Se kuulostaa siltä, kuin se olisi tarkoitettu kummallekin heistä.
Spyrre: Arpinen nainen pitää panttivankiaan silmällä niin järkkymättömästi että hätkähtää kun hänen olalleen laskeutuu käsi. Ote keihäästä kiristyy refleksinomaisesti ennen kuin hän kuitenkin tajuaa Arkynin astuneen luokseen. Akela vilkaisee mieheen ja hillitseekin sitten pahimman kiihtymyksensä vaikka kireä kyräily palaakin yläviistoon pitkään hahmoon heidän edessään. Arkyn viskaa aseensa maahan ja Akela silmääkin tätä hieman yllättyneenä, puristaen kuitenkin oman keihäänsä käsiinsä, aikomatta selvästikään edes laskea terää osoittamasta linnan hallitsijaa. Mies on selvästi tavoittanut taas oman määrätietoisen asenteensa, sarvekkaan naisen näyttäessä lähinnä epäluuloiselta. Arkynin alkaessa puhua hän pitää puolestaan silmällä vartijoita heidän ympärillään siinä missä näiden valtiastakin. Miehen sanat siitä kuinka hahmo vain odotti tappaakseen hänet sai kuitenkin aikaan katsahduksen sekä jännittymisen kun Akela kiristi otettaan keihäästä. "Yritäpä vain" hän sihahti, antaen miehen kuitenkin sanoa sanottavansa. Kun valtias viimein vastaa, ovat sanat kuitenkin outoja ja käsittämättömiä. Akela räpäyttää varautuneena silmiään ja vilkaisee sitten kysyvästi Arkynia osaamatta tehdä muutakaan.
Sub: "Jos yrität mokertaa minulle tuota Ylemmän puheen irvikuvaa vielä hetkenkin, tulet katumaan sitä. Puhu tavalla jonka toverini ymmärtää", Arkyn vastaa äreästi. Hänen sanoissaan on oikeaa terää. Edessä seisovan hahmon koko olemus, puhumattakaan kaikista tämän toimista, tuntuu suorastaan iljettävän häntä.
Valtias tuntuu epäröivän hetken. Tämä pälyilee heitä, etenkin Akelaa, ja myös ympärilleen, alamaisiinsa. Ja sitten, vastahankaisesti, tämä yrittää uudelleen. "Sinä... kannat tulta. Mutta et ole..." Tämä aloittaa - ja tulee saman tien keskeytetyksi. "Ymmärsin sen jo ensimmäisellä kerralla. Enkä aio vastata siihen", Arkyn tuhahtaa.
Valtias on jälleen hiljaa. Ja sitten, äkkiä, kuin yrittäen unohtaa äskeisen täysin, tämä levittää käsiään ja kohottaa äänensä suorastaan teatraalisen kuuluvaksi. "Näen nyt, että te ette ole vihollisieni kurjia alamaisia, vaan jaloja vieraita palatsissani! Olette tervetulleita vieraakseni ja nauttimaan minun, Muinaisten viimeisen jälkeläisen, heidän perintönsä hallitsijan, kaikesta vieraanvaraisuudesta! Teitä tullaan kohtelemaan kunniallisina vierainani! Unohtakaamme tämä epämiellyttävä väärinkäsitys!" tämä julistaa äkkiä kuin olisi juuri myötämielisyydessään päättänyt antaa asioiden olla.
Spyrre: Varsin nopeasti Akela tunsi jääneensä jonkin merkittävän ulkopuolelle, tai kuin olisi olemassa jokin hyvin oleellinen seikka jonka kaikki muut tiesivät paitsi hän. Arpiset kulmat rypistyivät mutta Arkyn oli nopea ärähtäessään hallitsijalle. Ei sillä, että ymmärrettävänkielinenkään sananvaihdon alku olisi oikeastaan valaissut Akelalle paljoakaan. Myös Arkyn sai jälleen pienen epätietoisen katseen mutta hän ei alkanut tivata mitään nyt, melkoisesti välittömämpien asioiden keskellä. Hetken vallitsi hiljaisuus, ja sitten kaavutettu hallitsija äkkiä levitti kätensä ja soi julistuksensa. Kireä Akela säpsähti tätäkin ja oli vähällä jo kohottaa uudestaan keihästä ennen kuin sisäisti tilanteen paremmin. Tämä tosin sai hänet tuijottamaan hetkeksi epäuskoisena. Nyt he olivat olevinaan... vieraita? Kaiken tämän jälkeen? "Pidätkö minua typeränä?" hän töksäytti ärhäkästi. "Minkä vuoksi minun pitäisi luottaa tippaakaan siihen että meitä ei iskettäisi selkään heti tilaisuuden tullen äskeisen jälkeen?" Sarvekas nainen ei selvästikään ollut aikeissa olla erityisen luottavaista sorttia, jo lähes kylvettyään niskaansa kaadettujen mutanttien veressä. Ainakaan hänen otteensa keihäästä ei herpaantunut vieläkään.
Sub: Arkyn astuu eteenpäin, Akelan ja naamioidun valtiaan väliin. "Hyväksymme ehdottomasti vieraavaraisuutenne, arvon valtias. On eittämättä parempi, ettemme joudu keskustelemaan näistä asioista enempää tällä tavoin karkeasti portaillanne", hän toteaa. Sanoissa ei ole tippaakaan kiitollisuutta tai lämpöä, eikä hänen olemuksensa ole muuttunut mihinkään.
Ennen kuin Akela ehtii osoittaa sen suurempaa tyrmistystä, Arkyn nojautuu tämän puoleen, tarpeeksi lähelle että pystyy madaltamaan ääntään. "Leiki mukana. Ei minulla ole aavistustakaan mitä aseita tuolla on, mutta se on aivan varmasti yhä aseistettu, emmekä me tiedä tästä paikasta mitään. Sitä paitsi en todellakaan ole millään tapaa kuolematon näitä keinoja vastaan", mies sihahtaa varsin painokkaasti. "... ja sitä paitsi minulla todellakin on paljon kysyttävää", hän lisää.
Sitä tosiseikkaa, että he ovat yhä keskellä vihollisiaan, tuntemattomassa paikassa, melkein aseettomina, on kaiketi turha edes erikseen mainita. Puhumattakaan siitä, että miehessä on monta uutta lovea äskeisen jäljiltä - vaikka hän ei niitä erikseen murehtisikaan juuri nyt.
Spyrre: Epäluuloisen kireä Akela hätkähtää jälleen kun Arkyn astuu kaiken keskelle, jääden vuorostaan kyräilemään toista epäuskoisena. Toinen on selvästi aikeissa tarttua tähän teatteriin mikä ei houkuttele häntä puolestaan tippaakaan, mutta vaiteliaampi toteamus tavoittaa kuitenkin suipot korvat. Nainen kiristää hampaitaan ja vilkuilee, mutta tuntuu sitten sisäistävän että riidan haastaminen enempää ei välttämättä ole viisasta. Hän heitti vastahankaisen katseen verisiin ruumiisiin pitkin pihaa kunnes puuskahti ja laski viimein keihään kärjen osoittamasta naamioitua valtiasta mutisten samalla jotakin epämääräistä. Asetta Akela ei kuitenkaan laskenut kädestään vaan jäi sormeilemaan tämän vartta kireästi. "....jos luulet että tämä on jotenkin hyvä idea, niin..." hän sihahti vastaan. Katse kävi varuillaan kaavutetussa hahmossa, nyt tosin punnitsevammin. "Se puhui... muinaisista? Onko se muka... mahdollista?" nainen mutisi epäuskoisesti, yrittäen sisäistää kaikkea.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 25, 2020 23:20:18 GMT 3
Sub: Arkyn pysyttelee vaiti, huomioimatta Akelan epäluuloista kysymystä mitenkään. Kukaties hän ei itsekään tiedä... tai kukaties hänen vastauksensa eivät sopisi tähän tilanteeseen. Sen sijaan hänen huomionsa pysyy heidän edessään seisovassa hahmossa, palatsin ilmeisessä valtiaassa.
Naamioitu hahmo kääntyy ympäri ja julistaa kovaan ääneen jotakin vieraskielistä ja käsittämätöntä. Tämän sanat ovat suuripiirteisiä ja uljaita, tai selvästi ainakin sellaisiksi tarkoitettuja. Tämä puhuttelee ympärillään kyhjöttäviä mutantteja ensin suurilla julistuksilla ja sitten ankarasti ja nuhtelevasti. Mutantit mumisevat jotakin ja kohottelevat käsiään kuin kauhuissaan tai anteeksiantoa anoen.
"Se kertoo niille, että olemme Muinaisten palvelijoita, ja että ne ovat typeryyksissään suututtaneet meidät", Arkyn selittää matalalla äänellä Akelalle. "... lisäksi se julistaa, että tästä rikoksesta joka kymmenes niistä on menettävä henkensä uhrilahjana, ja että loppujen ruoka-annoksia vähennetään, ennen kuin ne ovat hyvittäneet tekonsa surmaamalla jotakin 'teeskentelijöitä'", hän lisää aavistuksen synkemmin.
Spyrre: Akela ei vaikuttanut myötämieliseltä orastavaa teatteria kohtaan alunperinkään, eikä hänen asenteensa näytä ainakaan muuttuvan paremmaksi kun valtias kääntyy puhuttelemaan alamaisiaan. Nainen katsahtaa jälleen Arkyniin odottavasti, ja kun mies kääntääkin sanotun rypistää hän nopeasti kulmiaan ilmeisen tyytymättömästi. "Eihän tuossa ole mitään järkeä" hän töksäyttää ainakaan ääntään madaltamatta.... oikeastaan enemmänkin päin vastoin. "Me emme palvele ketään! Ja usutit itse ne meidän kimppuumme! Nuo kaikki kuolivat sen vuoksi!" Verentahrima, sarvekas nainen heilauttaa kättään pihaa kohti ja jää kyräilemään valtiasta keihäs edelleen tiukasti otteessaan, aikomatta selvästikään lähteä minkäänlaiseen pokkurointiesitykseen.
Sub: Mutantit pitävät lisää kauhistuneita, rauhattomia ääniä, kun Akela kohottaa ääntään - kuin naisen vihaiset, niille vieraat sanat vain korostaisivat äskeistä. Arkyn laskee kätensä Akelan hartialle ja pudistaa päätään; nyt tuskin on oikea aika yrittää kiistellä tällaisesta. Kaikesta huolimatta he ovat pahasti alakynnessä. Paras odottaa parempaa tilaisuutta...
Spyrre: Kiihtynyt Akela kääntää katseensa yllättyneenä kohti miestä kun tämä alkaa toppuutella. Hänen olemuksensa on jokseenkin epäuskoinen, vaikkakin hän tuntuu hillitsevän itseään tajutessaan mutanttien levottomuuden. "Mutta... Kuulithan sinä! Se aikoo tappaa niitä lisää, ihan vain koska itse käski niitä ja ne tottelivat!" hän protestoi, kuitenkin purren sitten hampaansa yhteen vastentahtoisesti. Kaiketi Arkynilla oli perää tässä... he tuskin olivat juuri nyt kenenkään läsnäolijan suosiossa. Sarvekas nainen vaikeni hampaitaan kirskutellen, vaikkakaan ei voinut olla luomatta joitain melkoisen ikäviä katseita naamioidun hallitsijan suuntaan. Eittämättä monestakin syystä.
Sub: Arkyn ei vastaa. Hän tuskin perustaa tästä juuri sen enempää, mutta joskus on parempi vaieta ja odottaa sopivampaa hetkeä. Juuri nyt heidän suurin huolenaiheensa lienee hengissä selviäminen, ei heidän henkeään hetki sitten tavoitelleiden mutanttien pelastaminen.
Jos palatsin valtias huomioi Akelan ärhäköitä sanoja mitenkään, tämä ei ainakaan näytä sitä. Sen sijaan tämä julistaa vielä muutaman painavan sanan, ennen kuin antaa kuuluvan käskyn. Se saa mutanttien laumat hajaantumaan moneen suuntaan. Osa kiiruhtaa ilmeisestikin korjaamaan ruumiita pois, osa taas jonnekin muualle.
Valtias kääntyy kaksikkoa kohti kaikessa ylevässä olemuksessaan. Tämä on ristinyt kätensä arvovaltansa merkiksi ja silmäilee heitä naamionsa takaa etäisellä kunnianarvoisuudella. "Tulkaa, arvon vieraat. Esittelen teille ihmeellisen palatsini kaikessa loistossaan. Olette varmasti tehneet pitkän matkan löytääksenne luokseni."
Spyrre: Akela kyräilee ympärilleen pitkän, vastahankaisen vaiteliaan tovin. Lopulta hän tyytyy vain kumartumaan synkeästi poimimaan maasta kaavutetun hahmon aiemmin pudottaman kapineen. Hän vilkaisee sitä, tosin pystymättä ottamaan siitä suurempaa selkoa ja lykäten sen sitten puuskahtaen suuremmin miettimättä jonnekin vyölleen. Kun valtias kääntyy jälleen heidän puoleensa sarvekas nainen jännittyy hieman uudestaan. Hän ei sentään enää kohota asettaan vaikkakin suoristautuu vähäeleisesti minkä voi (vaikka jääkin silti melkoisesti lyhyemmäksi) muukalaisen tuntumassa. Kutsu saa aikaan lisää epämääräistä vilkuilua niin hahmoon kuin Arkyniinkin, kunnes nainen päätyy lähinnä nyökkäämään puolivillaisesti. Hallitsija tuskin edes odotti oikeaa vastausta, tai Akela ei ainakaan olettanut sitä.
Sub: "... olisimme eittämättä hyvin kiinnostuneita ihmeidenne näkemisestä", Arkyn vastaa aavistuksen yrmeästi. Hänen olemuksensa ei ole juuri lämmennyt, mutta ainakin hän leikkii mukana.
Valtias silmäilee hetken Akelaa ja kapistusta, jonka nainen työntää vyölleen. Lopulta tämä ei kuitenkaan sano mitään, vaan kääntyy ympäri ja lähtee kävelemään syvemmälle palatsiinsa, pitkä kaapunsa perässään laahaten. "Seuratkaa, arvon vieraat. Tulette huomaamaan, etten turhaan nimeä itseäni Muinaisten viimeiseksi jälkeläiseksi. Minä itse, ainoana, olen kannatellut tätä paikkaa läpi vuosisatojen ja ohjannut heidän palvelijoitaan jatkamaan oikeita toimiaan!" tämä julistaa ylpeänä.
Spyrre: Rehellisesti kaikkein mieluiten Akela olisi juuri nyt istunut (tai käpertynyt kasaan) jonnekin, mutta kaiken tämän väen edessä hänellä ei ollut aikomustakaan näyttää jotakin tällaista heikkoutta... ei varsinkaan kaavutetun, itse julistautuneen Muinaisten jälkeläisen. Hän laittaa epäilemättä merkille tämän katseen oudon laitteen suuntaan ja antaa kätensä häälyä tämän yllä hetken lähes uhmakkaasti, mutta myötäilee silti Arkynin innottomia sanoja pienellä nyökkäyksellä. Kun valtias lähtee johdattamaan heitä peremmälle palatsiin sarvekas nainen vilkaisee Arkynia jälleen hieman epävarmasti mutta nilkuttaa sitten muiden perään, keihäs edelleen kädessään. Ylpeä julistus saa aikaan lisää varautunutta hämminkiä heidän seuratessaan ylevää hahmoa. "...sinä yksin? Miten se muka on mahdollista? Jos täällä ei ole ollut muita sitten sen... mullistuksen, niin... Siitähän on ties kuinka kauan!" hän huomauttaa, rypistäen kulmiaan varautuneesti.
Sub: "Minä yksin kannan Muinaisten todellista tietoa ja viisautta! Muiden palatsien syöpäläiset ovat pelkkiä kurjia teeskentelijöitä, jotka eivät tiedä tai ymmärrä! Muinaisten tieto on pitänyt minut elossa, ja heidän mahtinsa on suojannut minua vihollisiltani!" valtias julistaa ylimalkaisesti ja kiertelemättä. Kuin asia olisi itsestään selvä eikä siinä olisi mitään mietittävää.
Valtias johdattaa heidät syvemmälle palatsiin. Se on valtava, sokkeloinen holvien ja käytävien verkosto, joka on veistetty valkoisesta kivestä, oudoista metalleista ja lasista. Kaikkialla hohtavat Muinaisten valot ja useissa paikoissa humisevat mystiset, outoja energioita iskevät koneet. Monissa niistä on selvästi muualta haalittuja osia. "... kukaties tiedämme nyt, miksi ylhäällä oli niin vähän mitään", Arkyn mutisee Akelalle hiljaa heidän edetessään.
Saleja on monia, ja ne leviävät sinne tänne. Kaikkialla tuntuu juoksentelevan samanlaisia naamiotuja mutantteja, jotka kantavat outoja laitteita sinne tänne tai toimittavat jotakin käsittämätöntä erilaisten koneiden parissa. "Katsokaa! Tämä on vain yksi monista ihmeistä, joita hallitsen! Tällaiset ytimet ohjaavat ja muovaavat valtavia energioita, joiden avulla tämä palatsi elää ja kukoistaa! Se on yksi niistä, joiden voimalla hallitsen elämää ja kuolemaa tässä paikassa!" valtias julistaa, kun he ohittavat suuren kammion, jossa kohoaa valtaisa, kammottavalla tavalla kipinöivä ja rätisevä pilari. Se näyttää melkein joltakin suunnattomalta monoliitilta, mutta se on outoa, himmeää metallia, ja selvästi täynnä valtavia voimia. Lukemattomat kaapelit risteävät siitä kaikkiin suuntiin, myös seinien sisään. Koko kammio värisee, mutta valtias tuntuu hädin tuskin edes miettivän asiaa. Kuin se olisi hänelle jokapäiväistä.
Spyrre: Akela rypistää kulmiaan hieman lisää ylimalkaiselle vastaukselle. Ajatus siitä että heidän edellään asteli juuri yksi Muinaisista (tai jotain hyvin niiden kaltaista) oli vähintäänkin vaikeasti sisäistettävä ellei uskomaton ja sarvekkaalla naisella oli vaikeauksia suhtautua tähän. Vaikkakin palatsi heidän ympärillään saattoikin tukea valtiaan väitettä omilla ihmeillään. Akela seuraa perässä katsellen ympärilleen varuillaan, yrittäen vaivoin piilottaa ihmetystään. Näkymät olivat ylimaallisia ja surrealistisia, palatsin ollessa vielä häkellyttävämpi kuin mitä he olivat nähneet tähän saakka. Hän soi hieman harhautuneen nyökkäyksen Arkynin pohdinnoille haravoiden katseellaan lukuisia valkeita saleja ja käytäviä, kunnes he tuntuivat saavuttavan jonkin määränpään. Keskellä huonetta kohoava kipinöivä monoliitti vei hänenkin huomionsa ja Akela hidastaa hieman askeleitaan, epäröiden kulkea liian läheltä moista kapinetta. Näky on vaikuttava, mutta sai silti aikaan kylmiä väreitä. "...tuollaisia taisi olla ylhäälläkin. Vaikka ne eivät toimineet" hän mutisi.
Sub: "Tuo on suurempi. Sen voima on varmasti kammottava", Arkyn vastaa hiljaa. Hän ei tosiaan näytä erityisen ihastuneelta tähän ihmeeseen. Ties mitä hirveyksiä tämä valtias pystyisikään moisella hallitsemaan...
Valtias jatkaa matkaansa jäämättä odottamaan tai ihastelemaan omia ihmeitään sen suuremmin. Kammiosta toiseen, läpi kultaisten loiston ja ihmeellisten koneiden. Kammiot ovat suuria ja avaria, mutta samalla ne muodostavat järjettömän, sokkeloisen verkon, joka tuntuu vielä suuremmalta kuin eittämättä edes on. Kaikkialla on huoneita ja kammioita ja portaat vievät ylös ja alas.
"Muinaisten ihmeet sallivat minun hallita jopa elämää! Minä yksin tunnen sen salat ja muovaan sitä kuin kuolevainen savea! Katsokaa ihmeitäni!" valtias julistaa taas eräässä kammiossa. Tämä ei tosin ole samanlainen kuin muut. Siellä ei ole koneita tai metallisia rakennelmia, vaan... outoa elämää. Ensihätään voisi luulla, että kammiossa on outo puutarha, tai kukaties puita jotka kohoavat suoraan lattiasta. Sen sijaan ne ovat outoja, kelmeitä eliöitä, kuin lihaa ja verta puun muodossa. Niiden rungot liikahtelevat nytkähdellen ja rasahdellen, melkeinpä kivuliaasti, ja tuon tuostakin niiden joukosta karkaa outoa, matalaa valitusta. Kuin ne huokailisivat.
Valtias kuljettaa kaksikkoa karmaisevan puutarhansa poikki. Kammion läpi kulkee polku, jonka kummallakin puolella häämöttää rivikaupalla näitä järjettömiä luomuksia. "Näiden olentojen luominen oli minulle vaivatonta! Puutarhani ihmeiden rinnalla ne eivät ole mitään, mutta silti ne todistavat yhtälailla perintöäni ja tietojani!" valtias julistaa suorastaan mielihyvää tihkuen.
Spyrre: Paremmissakin olosuhteissa Akela tuskin olisi ollut elementissään palatsin sokkeloissa, ja nopeasti hän oli varsinkin nyt toivottomasti eksyksissä. Hän osasi vain seurata Arkynin jäljessä nojaten vaivihkaa keihääseensä samalla kun yritti ottaa edes jonkinlaista tolkkua jostain. Lopulta heidän edessään avautui taas jotain... jotain, josta hän ei ensimmäisellä katseella kunnolla edes ymmärtänyt mitä katsoi. Nainen siristää silmiään valtiaan mahtipontisuudelle kun tämä opasti heidät johonkin joka näytti toiselta, oudolta puutarhalta, ennen kuin Akela tajuaa puiden liikkuvan ja ääntelevän. Hän ähkäisee ja jännittyy hetkeksi paikalleen kalveten, ilmeisen typertyneenä näkemästään. Puumaiset, tuskaisesti nytkähtelevät olennot ovat vähintäänkin selkärankaa hyytäviä. "Mitä... piruja nuo ovat? Miksi sinä -tai kukaan- tekisi jotain... tuollaista?" hän onnistuu viimein töksäyttämään, epäröiden kulkea moisten halki. Hän ei selvästikään heijastellut valtiaan osoittamaa mielihyvää tästä.
Sub: Valtias vaivautuu uhraamaan Akelallekin nopean vilkaisun. Tämä tuijottaa häntä hetken vaiti, kuin ei aivan edes ymmärtäisi kysymystä. "Koska... koska minä pystyn siihen, ja koska se on Muinaisten mahtavaa ymmärrystä!" tämä julistaa lopulta ilmeisen paljonpuhuvasti. "Jos en käyttäisi ymmärrystäni luodakseni mahdotonta, en olisi perintöni arvoinen. Mutta tulkaa, älkää murehtiko tästä yhdentekevyydestä!" tämä jatkaa, ja karistaa hankalan kysymyksen mahdollisimman nopeasti pois ajatuksistaan.
Valtias jatkaa eteenpäin, kiireisemmin. Tällä kertaa heidän ei tarvitse kulkea kauas, sillä jo varsin lähellä tämä pysähtyy uudelleen, viitaten suureen oviaukon takana aukeavaan kammioon. "Katsokaa, tämä on mahtavan tietämykseni kehto! Tässä paikassa muovaan elämää ja annan sitä niille, jotka katson arvoisiksi!" tämä julistaa jälleen.
Oviaukon takan häämöttävässä kammiossa kohoaa outoja sammioita. Niiden ympärillä kiiruhtaa sinne tänne monia mutantteja, jotka kumoavat outoja nesteitä ja aineita niihin. Metallisista astioista kohoaa häkellyttävän värisiä höyryjä ja kaasuja, ja valtiaan orjat hämmentävät niitä kuin valtavia patoja. "Tämän palatsin jokainen elämänmuoto on minun luomukseni! Minä olen laskenut jokaisen muodon ja aineen tarkalleen! On ainoastaan kurjien vihollisteni syytä, etteivät ne vastaa odotuksiani. Heidän surkeat juonensa tekevät niistä pelkkiä rujoja muotopuolia niin usein! Mutta silti he eivät pysty edes tähän!" valtias jatkaa paasaamistaan.
Arkynin huomio kiinnittyy sammioon, jonka ympärille kerääntyy enemmän mutantteja. Yksi niistä kiskoo pitkällä, koukkupäisellä sauvalla jotakin sammion syvyyksistä. Vasta, kun outo möykky alkaa huitoa ja rääkyä, hän oivaltaa sen olevan pieni, kuin vastasyntynyt olento. Kukaties samanlainen kuin muut mutantit. Rääkyvä mytty kiskotaan nopeasti ulos sammiosta ja se katoaa haparoivan, mumisevan mutanttijoukon keskelle. Monta samanlaista nostetaan ulos sen perässä.
Spyrre: Akela tuijottaa naamioitua olentoa hetken epäuskoisesti. Tämä ei selvästikään näe karmivissa olennoissa mitään kummallista, ja pian usuttaakin heitä taas eteenpäin. Sarvekas nainen luo pitkän, vastahakoisen katseen lihaisiin puihin ja kiiruhtaa sitten pois niiden keskeltä niin vaivihkaisesti kuin osaa. Hänellä ei ole aavistustakaan ovatko moiset ilmestykset edes millään tavalla tietoisia olemassaolostaan, mutta... rehellisesti hän toivoi niiden vuoksi ettei näin ollut... Matka jatkui, mutta ei nyt kauas. Pian he olivat jo uuden kammion ovella, jossa hääri paljon muotopuolia olentoja suurien astioiden ympärillä. Akelalla tuskin on oikeaa ymmärrystä tästäkään kun nainen jää katselemaan näkyä. Varsin nopeasti outojen sammioiden tarkoitus ainakin selviää. Valtiaan julistus herättää lähinnä enemmän epäluuloa ja hämminkiä, vaikka katsetta olikin vaikea saada irti kaikesta muusta.
"Sinä... teit nuo kaikki? Noilla?" Akela varmistaa ilmeisen hämmentyneenä, säpsähtäen sitten kun yhdestä padasta ongitaan esille pieni, rääkyvä olento. Tämä sai aikaan lisää häkeltynyttä tuijotusta, kunnes nainen irvistää ja kääntää päänsä kuin aavistuksen pahoinvoivana. "...mitkä viholliset? Onko täällä siis jotain muutakin väkeä?" tiedustellaan hetken kuluttua kun Akela saa pyöriteltyä sanoja päässään.
Sub: "Olen luonut palvelijani ja petoni, eikä kyvyilläni ole rajaa!" valtias vahvistaa yksiselitteisesti, suorastaan tyytyväisenä Akelan häkeltyneeseen kysymykseen. Toinen kysymys sen sijaan ei selvästikään miellytä yhtä paljoa. "Viholliseni ovat surkeita pyrkyreitä, jotka yrittävät kaikin tavoin ja kaikkina aikoina evätä mahtavat työni ja ryövät rikkauteni alhaisiin ja raakalaismaisiin tarkoituksiinsa! Minun on sodittava heitä vastaan taukoamatta. Siksi palvelijani pyrkivät tuhoamaan tehdät, sillä he uskoivat teitä vihollisikseni", tämä selittää myrkyllisen epämieltyneenä koko aiheeseen.
"Mutta en puhu enempää heistä! Seuratkaa perässäni, sillä ihmeeni ovat moninaiset ja ehtymättömät!" valtias julistaa sitten, ja kääntyy pois kammion ovelta astellakseen taas jonnekin palatsinsa syvyyksiin.
Arkyn seuraa vaitonaisen mietteliäänä... mutta ei ennen kuin silmää hiljaisena, miten rääkyvien, vastasyntyneiden mutanttien perässä kammiosta kumotaan ulos kokonainen röykkiö elottomia, kuolleita myttyjä. Hän ei viitsi jäädä katsomaan mitä niille aiotaan tehdä, tai mihin mutantit vievät ne. Kauniin pinnan alla on joka tapauksessa jotakin rujompaa...
Spyrre: Rypyt Akelan kulmilla syvenevät kun valtias jatkaa voimiensa julistamista mutta hän ei vastaa vaan luo sen sijaan vastahakoisen katseen kohti Arkynia. Alkaa vaikuttaa siltä että mies tiesi jo alunperinkin varsin hyvin kaiken synkästä luonteesta... Ainakin ajatus padoissa keitettävistä rujoista lapsista oli rehellisesti varsin vastenmielinen, jopa kaiken jälkeen mitä hän oli nähnyt. Silti, kaavutetun olennon äreä kuittaus vihollisistaan pisti silti korvaan. Sarvekas nainen heitti lyhyen katseen patojen täyttämään huoneeseen ennen kuin käänsi tälle nopeasti selkänsä, kuten Arkynkin. Kumpikin heistä oli nähnyt tästä tarpeeksi, vaikkakin toinen varmasti ymmärsikin melkoisesti enemmän... "Ne... hirviöt ylhäällä. Tulevatko nekin täältä?" nainen mutisi vastentahtoisesti kulkiessaan.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 27, 2020 22:41:00 GMT 3
Sub: Valtias päästää epämieltyneen, nopean äänen naamionsa takaa. Kukaties sitä voisi sanoa tuhahdukseksi, jos tämän arvolle sopisi tuhahdella. Sitä seuraavat suuripiirteiset sanat ovat eittämättä asianmukaisempia. "Sellaiset kurjat, rapistuneet irvikuvat ovat pyrkyreiden surkeita yritelmiä! Minun käteni luovat vain kunnollista, todellista elämää! Vain viholliseni sallivat orjiensa rapistua sillä tavoin", tämä vastaa tavalla, jonka synkeyden ymmärtämiseksi ei tarvitse nähdä kasvonpiirteitä.
Valtias jatkaa kiireesti eteenpäin, eikä kaksikolla ole juuri muitakaan mahdollisuuksia kuin seurata. Suunnistaminen tässä valtavassa, sokkeloisessa palatsissa tuntuu sulalta mahdottomuudelta. Kaikkialla välkehtivät metalli ja lasi, eikä mikään paikka tunnu eroavan toisesta tai luovan kokonaisuutta; palatsin rakentajat, olivatpa sitten tosiaan Muinaisia tai jotakin muuta, eivät selvästikään joutuneet murehtimaan rakennelmiensa käytännöllisyyttä.
Arkyn pysyttelee vaiti. Hänen paljaassa yläruumiissaan ammottavat haavat ovat kuroutuneet melkein umpeen, pelkiksi verisiksi juoviksi, eikä niiden aiheuttama tuska tai vahinko varmastikaan ole varsinainen syy hänen vaitonaisuuteensa. Sen sijaan hän selvästikin miettii paljon. Hänen ainoan silmänsä katse pyyhkii tämän kaiken ylitse, pistää merkille kaiken ja arvioi kaikkea. Hän ei näytä todellisen yllättyneeltä mistään, mutta jokainen uusi asia saa hänessä aikaan uutta synkkää mietteliäisyyttä. Kuin hän näkisi tässä paikassa vain jonkin synkän helvetin, jonkin groteskin vääryyden.
Spyrre: Valtiaan yrmeä vastaus ei tunnu saavan Akelaa ainakaan suoranaisen vakuuttuneeksi mistään vaikka sarvekas nainen silmääkin tätä tarkemmin... kukaties aavistuksen pistävämmin. "Entä ne korventuneet ruhot tuolla? Mitä teit heille?" tiedustellaan jokseenkin suoraan samalla kun he harppovat hohtelevien käytävien poikki. Kaikki tuntui surrealistiselta, kuin mieli olisi lähes kieltäytynyt uskomasta tämän olevan todellista. Hänen vihlova päänsärkynsäkään tuskin auttoi asiaa vaikka Akela yrittikin pysyä ajan tasalla.
Sub: Akelan kysymykset saavat palatsin valtiaan vilkuilemaan tätä olkansa ylitse mietteliäästi ja vaitonaisesti. Kukaties tämä yrittää pohtia, miksi nainen tietää niin vähän, vaikka tuntuu kuuluvan jonkun asioista paljon enemmän ymmärtävän seuraan. Tai kukaties tämä joutuu arvioimaan vastaustaan. Joka tapauksessa tämä pysyy vaiti hyvän tovin, ennen kuin vastaa. "He ovat Muinaisten kunniakkaita sotureita, jotka kantavat heidän ikuista tultaan. Vaikka heidän heikko lihansa on kuollut, tuli heidän sisällään on ikuinen ja ehtymätön. Minä en ole tehnyt heille mitään, vaan he tottelevat minua, Muinaisten todellista perillistä!" valtias lopulta vastaa yhtälailla itsevarman mahtipontisesti.
"... ja mistä niiden kaamojen Tuli tuli? En ole nähnyt Tulta vielä missään tämän muun joukossa", Arkyn tokaisee äkkiä. Sävystä päätellen hän ei tosiaan ole mielissään siitä, että aihe tuli puheeksi. Mutta kun nyt kerran niin on tapahtunut, hänkin tarttuu siihen.
Valtias on vaiti jälleen pitkän hetken. Kukaties pidemmän. "Se on vihollisteni syytä. Muinaisten Tuli on muualla... enkä pysty tällä hetkellä tavoittamaan sitä. Kurjat viholliseni pyrkivät haittaamaan kaikkia toimiani!" tämä kirahtaa lopulta katkerasti.
Spyrre: Epäluuloinen Akela laittaa merkille hetken hiljaisuuden, mutta se saa hänet lähinnä kurtistamaan kulmiaan enemmän. Kun vastaus viimein saadaan, on sekin rehellisesti melkoisen mystistä laatua. Sarvekas nainen räpyttelee silmiään mutta jää punnitsemaan sanoja... kukaties yhtälailla tulkiten merkitystä kuin yrittäen päätellä kuinka suuri osa tästä oli totta ja kuinka paljon palatsin valtiaan mahtipontisuutta. Yllättäen Arkynkin puuttuu puheeseen. Hän silmää miestä mutta jää yhtälailla kuuntelemaan, valpastuen vaivihkaa. Aavistus siitä että puhe oli nyt jostakin oleellisesta ja salamyhkäisestä nosti päätään. Jälleen kerran, niin vastoinkäymiset kuin tämä mystinen "tuli" olivat yhtälailla outojen vihollisten syytä. Valtiaan katkeruus ainakin oli hyvin silminnähtävää. "Me olemme juosseet tuolla ylhäällä jo tovin pitkin ja poikin. Emmekä kyllä kohdanneet siellä mitään tai ketään muuta kuin niitä hirvityksiä" Akela huomauttaa. "Ovatko ne sitten... varastaneet jotain? Jos olet niin mahtava kuin sanot niin mitä väkeä täällä on joka voi haitata sinua noin?"
Sub: Naamioiden valtiaan olemus käy hankalammaksi, tai kukaties turhautuneemmaksi, kun Akela jatkaa kyselyään. Tämä pälyilee naista tuon tuostakin ja hypistelee käsiään jännittyneesti. Aihe ei selvästikään miellytä tätä hiukkaakaan. "Eivät viholliseni ole ylhäällä, vaan täällä! Kurjat pyrkyrit ovat linnoittautuneet palatseihinsa ja käyvät sotaa toisiaan ja minua vastaan! He havittelevat kaikki valtaa jota eivät edes ymmärrä, ja ainoastaan heidän lukumääränsä tekee heistä todellisen kiusan minulle! Minun on tuon tuostakin rankaistava heitä heidän kurjista pyrkimyksistään, enkä voi omistaa aikaani edeltäjieni suurelle työlle!" tämä puuskahtelee kiihtyneesti, pysähtymättä.
Muutama mutantti kipittää kiireesti sivuun valtiaansa tieltä ja kohottaa käsiään anteeksiantoa anellen. Ne mumisevat käsittämättömiä sanoja niin tälle kuin kahdelle perässä seuraavallekin. Niiden valtias ei kuitenkaan pysähdy edes katsomaan niitä, vaan kulkee nopeasti ohitse. "... mutta meidän ei tarvitse puhua heistä nyt. Te olette eittämättä väsyneitä ja voipuneita pitkästä matkastanne. Tulkaa. Minä annan teille ruokaa ja juomaa. Samalla voitte siirtää ajatuksenne miellyttävämpiin asioihin", valtias lopulta toteaa, ja vaihtaa äkisti suuntaansa. Ilmeisesti tämä tosiaan haluaa viedä heidän ajatuksensa muualle uteliaista kysymyksistä...
Spyrre: Puheenaihe on selvästi epämiellyttävä ja jopa Akela huomaa sen aiheuttaman kiihtymyksen. Kaiketi tämä herättää jo jonkinlaisia ajatuksia, mutta vaikka vastaakin vastentahtoisesti niin valtias ei selvästikään ole halukas puhumaan niistä. Edes Akela ei hieman yllättäen ala inttää vaan vaikenee pohtivasti. Nainen vilkaisee epäluuloisesti mutisevia mutantteja heidän matkansa varrella mutta todettuaan nämä vaarattomiksi, seuraa muiden perässä. Naamioitu olento on jo halukas vaihtamaan aihetta ja tämän lupaukset saavat Akelan katsahtamaan jälleen hieman varovaisesti Arkyniin, kuin ei olisi ollut aivan varma tästä kaikesta. Tosin, luotti tähän valtiaaseen tai ei, taisi silti olla hölmöä kieltäytyä kaikesta suoralta kädeltä... varsinkin heidän nykyisessä tilanteessaan. Sitä Akelakaan ei voinut kieltää vaikka olisi halunnut. "Minne olemme menossa?" hän tiedustelee silti varautuneesti seuratessaan keihäänseensä nojaten.
Sub: "Te olette vieraitani, ja minä kohtelen vieraitani hyvin. Te saatte nauttia puutarhani antimista minun pöydässäni, nauttien samoista ihmeistä kuin minäkin. Tulkaa, älköön kukaan väittäkö minua huonoksi isännäksi!" valtias vastaa pysähtymättä. Tämä on omaksunut taas ylimalkaisen ja mahtipontisen asenteensa.
Matka salien läpi jatkuu. Jos kaksikkoa todella ollaan viemässä johonkin erityiseen paikkaan, ei sitä pysty toteamaan ainakaan arkkitehtuurista. Edelleen samanlaisia saleja salien perään. Joidenkin ovien takana häämöttää outoa puutarhaa, mutta Arkyn ei voi rehellisesti sanoa varmaksi, että se on edes sama josta he tulivat. Kuka tietää miten suuri tämä paikka onkaan? Usein he ohittavat myös suljettuja ovia. Jotkin niistä ovat jääneet raolleen, ja niiden takana häämöttää pimeitä kammioita - kammioita, jotka nopealla vilkaisullakin vaikuttavat paljon ränsistyneemmiltä ja kärsineemmiltä kuin nämä loisteliaat salit, joiden läpi heitä kuljetetaan. Osa käytävistä näyttää enemmänkin hylätyiltä, osa taas tarkoituksella suljetuilta... jopa teljetyiltä. Kerran tai kaksi jostakin kaukaa salien läpi kaikuu outoja ulvaisuja tai huutoja. Jos valtias kuulee ne, tämä ei osoita mitään merkkejä siitä. Tuon tuostakin aseistettuja mutantteja juoksee sinne tänne. Koko paikka tuntuu oudon kuumeiselta ja vainoharhaiselta. Kuin tarkkaan, mielipuolisesti valvotulta kultaukselta, jonka alla vaanii jokin kammottava mätä.
"... meidän pitää saada selville enemmän tästä paikasta ennen kuin teemme mitään", Arkyn mutisee ohimennen Akelalle. Tässä on selvästi paljonkin sellaista, jota he eivät vielä tiedä...
Spyrre: Akela ei vastaa vaan seuraa perässä epätietoisen varautuneena. Valtiasta ja tämän aikeita on varsin vaikea lukea nyt kun tämä on taas löytänyt aiemman asenteensa ja nainen jää pyörittelemään ajatuksia mielessään. Mietittävää on jo lähes liikaakin ja Akela mutisee vaisun kirouksen pyyhkäisten sarvekasta otsaansa. Kukaties jos palatsin valtiaaseen saattoi luottaa edes sen verran että saattaisi istua hetken verran... jo se olisi tervetullutta. Salit ja käytävät joiden halki he kulkevat jatkuvat samanlaisina. Tai siltä tämä vaikuttaa päällisin puolin. Akela on jo ajat sitten kadottanut suuntavaistonsa mutta pikkuhiljaa hänkin alkaa huomata asioita jotka tuntuvat oudolta jopa täällä. Rapistunut, pimeä kammio siellä, teljetty ovi täällä... Kummallisia ääniä ja juoksentelevia, hätäisiä hahmoja. Hän hätkähtää refleksinomaisesti vaimeita ulvaisuja ja jännittyy mutta äänet kantautuvat kaukaa ja niitä ei tunnu seuraavan mitään muuta. Silti nämä epämääräiset, kohdalleen sopimattomat yksityiskohdat saavat jo valmiiksi vainoharhaisen varpailleen vaikkei hän osaakaan tarkalleen sanoa miksi. Arkynin hiljaiset sanat saavat aikaan ainakin vaisun, jäykän nyökkäyksen. Jokin tässä ei ollut kohdallaan, ja Akela oli tyytyväinen edes voidessaan puristaa keihästä kädessään varmuuden varalta.
Sub: Lopulta valtias pysähtyy suuren, pitkän salin oville. Kyseessä on selvästi jonkinlainen juhlasali, tai ainakin siitä on tehty sellainen. Sen keskellä komeilee suuri, alttarimainen pöytä, kuin yhdestä palasta veistetty kiven ja metallin yhdistelmä. Kammion seiniä kiertävät oudot, epämääräiset veistokset. Niiden korkeat, kattoon kurottavat muodot tuntuvat melkeinpä vihjaavan jonkinlaisiin valtaviin, synkkiin hahmoihin, mutta samalla niistä on mahdotonta erottaa mitään konkreettisia, inhimillisesti eroteltavia piirteitä. Kuten ylemmässäkin kerroksessa, mutta paljon monumentaalisempina. Siinä, missä ihmishahmon pää olisi, jos nämä nyt olisivat ihmishahmoja, jokaisella on valtaista, loimottava tulinen valopylväs. Patsaat muodostavat oudon, painostavan kehän, jonka keskipisteessä kammion pöytä on. Ne häämöttävät sen yllä kuin synkeät jumalhahmot.
Valtias ei pysähdy edes katsomaan tätä näkyä. Tämä heittää ilmoille kuuluvan käskyn, ja muutama kammiossa valmiina kyhjöttänyt mutantti kiiruhtaa äkkiä jonnekin. Kukaties noutamaan herransa lupaamaa ateriaa. "Istukaa, vieraani. Istukaa pöytääni, sillä pian saatte syödäksenne yllin kyllin", valtias lupailee.
Arkyn lähestyy pöytää vaitonaisesti. Hän pistää merkille, että pöytää reunustavat tuolit eivät selvästikään kuulu siihen; ne näyttävät kuluneilta ja kärsineiltä, kukaties ylempää ryövätyiltä. Kukaties kammiossa ei alun perin tarvittu sellaisia... tai kukaties sen alkuperäisten käyttäjien istuimet eivät sopisi heidän käyttöönsä.
Spyrre: Jännittynyt ilmapiiri ei ainakaan laimennu kun he viimein saapuvat salin oville, joille heidän oppaansa ja isäntänsä pysähtyy merkitsevästi. Tämä on selvästi heidän määränpäänsä ja Akelakin seisahtuu ovensuuhun pälyilemään sisälle. Varautuneisuudesta huolimatta hän ei voi tukahduttaa kokonaan pientä epämääräistä ähkäisyä joka pyrkii esille kun hänen katseensa hahmottaa mitä kammiossa odottaa. Massiiviset, pilarimaiset hahmot häämöttävät painostavina ja keskellä kaikkea levittäytyvä pöytä on kaikkea muuta kuin tervetulleeksi toivottava vaikka sen ympärille onkin koottu tuoleja. Tämä kaikki saa hänen niskavillansa pystyyn, kuin eläimellä joka aistii jonkin suuremman pedon lähistöllä. Akela kiristää otettaan keihäänsä varresta ja pakottautuu sitten astumaan sisälle Arkynin jäljessä, vaikkakin silmäillen pois kiiruhtavien mutanttien jälkeen. Hänen oli hyvin vaikea luottaa outoon tilanteeseen ja levottomuus pyrkii väkisinkin pintaan. Hän töytäisee yhtä tuolia hieman keihäällään ennen kuin kuitenkin istuu vastahakoisesti, tietämättä oikein mitä muutakaan tekisi. "...mikä paikka tämä on? En ole nähnyt mitään tällaista ennen" hän mutisee pälyillen jonnekin ylös, olematta itsekään aivan varma kenelle esittää kysymyksensä.
Sub: "Tämä on yksi Muinaisten pyhistä kammioista, joissa he keskittivät mielensä mahtavia töitään varten. Mikä olisi sopivampaa kuin se, että se palvelee nyt samaa tarkoitusta minun käytössäni?" Valtia toteaa ylimalkaisesti. Tämä istuu alas pöydän päähän. Se on huomattavasti suurempi kuin muut, eikä naamioitu hahmo sovi siihen ollenkaan. Ei kokonsa eikä muotonsa puolesta.
Arkyn istuu vaiti tuolille, melko lähelle valtiasta mutta ei aivan viereen. Hän on kantanut poltetuilta ruumiilta ottamaansa miekkaa mukanaan koko tämän ajan, mutta tuntuu hädin tuskin edes huomioivan suurta asetta. Hän laskee sen alas pöydän viereen yhdentekevästi. Mies katsahtaa ylöspäin, valtaviin patsaisiin jotka kohoavat pöydän ylle uhkaavina, painostavina, mahdottomina edes kunnolla käsittää. Niiden piirteet ovat pelkkää loimuavaa energiaa... eikä hän paljasta niille mitään muuta, kuin kylmän, tuiman tuijotuksen. "Vai pyhä paikka?" hän äkkiä tokaisee ilmoille. Se on hädin tuskin kysymys, eikä hänen sävynsä jätä mitään epäselkeyttä mitä mieltä hän on väitteestä.
"Kyllä! Muinaisten paikoista pyhimpiä! Tuntekaa, miten heidän mahtavat energiansa myllertävät tässä paikassa! Kivi ja metalli värisevät, lasi soi! Tämä paikka oli yksi heidän valtansa keskipisteistä!" valtias kertoo innostuneena.
Spyrre: Akelan on vaikea suhtautua tähän julistukseen kammion pyhyydestä, keskellä valtavien hahmojen loimotusta. Tämä kaikki saa hänen olonsa vähintäänkin epämukavaksi ja nainen puristaa keihästä tiukasti sylissään istuessaankin. Se on hyvin pitkälti ainoa mitä hän osaa tehdä kiristellessään hampaitaan kaikelle. Arkyn puolestaan vaikuttaa hyvin epävaikuttuneelta... jälleen. Akela hätkähtää hieman tämän terävää tokaisua ja vilkaisee miestä epävarmasti. Hän oli eittämättä ymmärtänyt toisen vastenmielisyyden kaikkea kohtaan, mutta oudon paikan voimaa oli silti vaikea jättää huomiotta saati kiistää. Ainakin valtias julistaa heti näkemyksensä ilmoille. "En tiedä mitä täällä tapahtuu, mutta en pidä siitä" sarvekas nainenkin päätyy mutisemaan viimein vastentahtoisesti. Oli tosin mahdotonta edes yrittää teeskennellä tuntevansa olonsa mukavaksi juuri nyt, kaikki huomioon ottaen. Arkynin asenne oli silti selvästi vielä painavampi kuin hänen.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 28, 2020 23:28:09 GMT 3
Sub: Valtias ei juuri piittaa Akelan hämmentyneestä olemuksesta. Tämä kohottaa katseensa kohti kammion korkeuksia selvästi hullaantuneena tästä kaikesta. "Minä yksin vartioin näitä paikkoja niiltä, jotka vainoavat minua näissä saleissa. Katsokaa, miten ne tottelevat minua!" tämä tokaisee ja kohottaa kättään.
Valtias ei varsinaisesti tee mitään sen kummempaa, kunhan kurottaa kohti korkeuksia, mutta kammio reagoi silti tähän jollakin oudolla tavalla. Leiskuvat valot patsaissa alkavat loimuta entistä voimakkaammin, ja niiden välillä iskee suuria, rätiseviä energian kaaria. Niiden leikkauskohdissa välähtelee outoja, sokaisevia värejä ja muotoja. Melkein kuin outoja kuvajaisia, joita on mahdotonta kuitenkaan todella ymmärtää. Ne ovat olemassa vain hetken ja katoavat yhtä nopeasti, näkyvät pelkkinä silmissä kummittelevina haamuina, mutta niissä on silti jotakin hirvittävää ja valtaisaa. Koko sali kaikuu oudosta rätinästä ja ilmassa haisee energian palo.
Valtias lopettaa yhtä nopeasti kuin aloittikin. Tämä laskee kätensä alas ja leimuavat energiat rauhoittuvat takaisin loimuaviksi valoiksi. "Minä hallitsen heidän mahtavia salaisuuksiaan. Ja silti minua tohditaan yrittää horjuttaa!" tämä kirahtaa vihaisesti.
Spyrre: Riippumatta vastahankaisten vieraidensa olemuksista, valtias on selvästi tohkeissaan päästessään näyttämään voimiaan. Akela säpsähtää voimakkaasti ja on vähällä karata refleksinomaisesti jaloilleen tuoliltaan kuin säikäytetty eläin kun jo valmiiksi epäilyttävät monumentit heräävät eloon ja alkavat rätistä. Hänellä ei ole aavistustakaan mitä tapahtuu, mutta ainakin se on nopeasti ohi, vaikka jättääkin jälkeensä niskavilloja nostattavan tuntemuksen. Tällä oudolla naamioidulla valtiaalla on selvästi voimaa, sitä ei ollut kiistäminen... "Mitä ne tekevät?" hän töksäyttää epäluuloisesti siristellessään jonnekin ylös, ennen kuin asettuu vastahakoisesti takaisin paikalleen. "...tai mitä sinä sitten teet täällä? Miksi se... muu väki on sinua vastaan? Tässä kaikessa on jotain hämärää."
Sub: "Ne kurjat teeskentelijät esiintyvät todellisina kilpailijoinani, vertaisinani! Voitteko kuvitella, ne kurjat väittävät jokainen olevansa Muinaisten todellisia perillisiä, jokainen olevansa yksi ja ainoa todellinen! He sotivat minua vastaan vääryydellä anastamillaan aseilla ja orjilla, jotka ovat häikäisseet valheillaan! He sotivat toisiaankin vastaan, sillä he ovat hulluudessaan sokeita itsekin. Mutta te näitte! Minä hallitsen todellista voimaa, toisin kuin he!" valtias kihisee vihaisesti. Tämän äänensävy kohoaa välillä melkeinpä vimmaisen korkealle, kuin tämä olisi vähällä alkaa vain huutamaan suoraa huutoa.
Arkyn seuraa tätä kaikkea vaiti. Hänen katseensa on kuitenkin kaventunut pelkäksi juovaksi, pelkäksi pistäväksi silmäykseksi, joka pyrkii parhaansa mukaan näkemään naamioiden ja kaapujen läpi.
"Heidän vuoksi en pysty omistautumaan todellisille pyrkimyksilleni! Koska he nahistelevat keskenään ja minun kanssani kuin pahaiset lapset, eivätkä myönnä minun oikeuttani, en pysty keskittymään syvempien kammioiden avaamiseen. Kuvitelkaa! Heidän julkeudellaan ei ole rajoja!" valtias jatkaa, enemmänkin itsekseen kuin kenellekään muulle.
Spyrre: Akelakin kuuntelee vuodatusta kurtistettujen kulmiensa alta, punniten ja pyöritellen. Ei epäilystäkään että ainakin valtiaalla itsellään oli selvä oikeutus kantaansa, mutta silti kaikki herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Sarvekas nainen vilkaisee taas epätietoisesti synkkään Arkyniin, jännittyneenä huoneessa vallitsevasta kiihtymyksestä. Hänellä luultavasti on mielipiteensä monista asioista (ainakin puheet orjista saavat rypyt arpisilla kulmilla syvenemään) mutta nainen valpastuu kuitenkin enemmän kiihtyneelle julistukselle todellisista pyrkimyksistä. "...syvempiä kammioita? Mitä siellä on? Etkö sinäkään ole päässyt sinne?" Hän päätyy kysymään suoraan, vaikkakin varautuneena.
Sub: "Syvempiä kammioita, niin! Kaikki se mahti allamme, ja ne kurjat pyrkyrit eväävät minulta oikeuteni!" valtias myötää vihaisesti, vaikka ei selvästikään edes kunnolla kuuntele mitä Akela tarkalleen ottaen kysyy. Vieraat tuntuvat olevan tälle enemmänkin hyvä tilaisuus vahvistaa omia kantojaan.
Valtias on selvästi aikeissa jatkaa päivittelyään, mutta äkkiä jostakin kauempaa kantautuu mutina, joka saa tämän herpaantumaan. Sivukäytävästä on tulossa mutanttipalvelijoita, jotka kantavat suuria astioita. Näky saa tämän päästämään tyytyväisen äänen ja kokoamaan itsensä nopeasti. "Mutta unohtakaamme nämä kurjat asiat hetkeksi, vieraani! Ateriamme on saapunut!" valtias julistaa tyytyväisenä.
Valtias jää seuraamaan kädet yhteen painettuina, miten mutantit kantavat pöytään astioittain ruokaa. Monissa niistä on puutarhasta tuttuja hedelmiä, mutta joillakin vadeilla on myös muuta; outoja, murean näköisiä lihoja ja paistettuja, pieniä lintuja. Mutisevat mutantit nostavat tuota kaikkea pöydälle naamioidut katseet alaspäin luotuina. Sitä on paljon enemmän kuin kolmikko varmasti voisi edes syödä.
"Katsokaa, älköön kukaan väittäkö, etten olisi jalo isäntä! Syökää, vieraani! Syökää puutarhani ihmeellisiä antimia! Tässä palatsissa vain minulla on valta sanella, ketkä niitä syövät, mutta teille annan niistä vapaasti!" valtias julistaa tyytyväisenä. Tämä ei kiirehdi tarttumaan mihinkään itse, vaan selvästikin odottaa ja seuraa mitä kaksikko tekee.
Spyrre: Akela tekee parhaansa nyhtääkseen naamioidun valtiaan purkauksesta irti jotain joka selventäisi asioita enemmän, mutta ei varsinaisesti onnistu saamaan muuta kuin sitä josta tämä on jo manannut. Ilmeisesti näissä sokkeloisissa käytävissä on muitakin Muinaisten asuinsijoja sekä niiden asukkaita jotka halajavat samoja asioita kuin mitä tälläkin on... Tämä yllättää ainakin hänet, Akela ei olisi olettanut maan alta löytyvän näinkin paljon elinvoimaista elämää. Mutta kaipa hänet on jo nähdynkin myötä todistettu vääräksi. Merkitsevämpi kysymys olisi kai se mikä tekee näistä muista "teeskentelijöitä" mutta hän ei ehdi tuoda sitä esille ennen kuin sivumpaa kuuluva liike harhauttaa hänetkin. Akela jännittyy mutta rentoutuu hieman tajutessaan mutanttien saapuvan jälleen, nyt kantaen mukanaan astioita aseiden sijaan. Tuoksu saavuttaa nenän ennen mitään muuta ja sarvekas nainen valpastuu väkisinkin. Pari kiireessä syötyä hedelmää ei varsinaisesti pitele pitkää nälkää kovin kauaa loitolla... Hän seuraa kiinteästi kun ruoka asetellaan pöydälle, vaikkakin suo joitain varovaisia vilkaisuja naamioidun valtiaan suuntaan. Tällä ei tunnu olevan kiire tarttua omiin tarjoiluihinsa. "Hetki sitten yritit tappaa meidät. Mistä tiedän ettei tämä ole ansa?" suorapuheinen Akela töksäyttää varautuneena.
Sub: Valtias päästää ilmoille tyrmistyneen, häkeltyneen äännähdyksen; Akelan koko kysymyskin on selvästi absurdi ja epäkunnioittava. "Minä en tarvitse ansoja! Minä olen Muinaisten perillinen ja heidän mahtinsa hallitsija! Te olette täällä armostani. Jos en haluaisi teitä tänne, poistaisin teidät täältä!" tämä jyrähtää vihaisesti. Äänessä kareilee outoa mielipuolisuutta, kuin tämä saattaisi hetkellä millä hyvänsä unohtaa kaiken pitkämielisyytensä...
Äkkiä Arkyn alkaa nauraa. Se on uskomattoman teatraalinen, pakonomainen nauru, pelkkää mukana leikkimistä, mutta hän lyö silti kätensä yhteen kuin kovinkin tyytyväisenä. "Akela, älä viitsi. Ehdotat mahdottomia. Tokihan armollinen valtias kaikessa viisaudessaan on tuollaisen typeryyden yläpuolella. Sillä jos hän todella yrittäisi jotakin sellaista, olisi hän eittämättä täysi typerys. Mutta tokihan hän ymmätää, ettei minun kaltaistani pystyisi myrkyttämään hengiltä millään tällaisella", Arkyn toteaa. Hänen kasvoillaan on täysin teennäinen hymy... joka sekin kuolee hetkeksi täysin, kun hän luo naamioituun hahmoon nopean katseen.
Valtias on täysin vaiti, jähmettynyt asentoonsa kuin ei tietäisi mitä tohtii tehdä. Kaikesta huolimatta tämä selvästikin muistaa, keiden varassa tämän henki vielä äsken oli.
"Älä huoli, ei hän yrittäisi mitään niin typerää, sillä hän ei ole typerä, vaan Muinaisten perillinen ja valtias!" Arkyn lisää. Hänen äänessään ei ole mitään imartelevaa.
Spyrre: Akela ei ole salaillut varautuneisuuttaan eikä selvästi tee niin nytkään, niin paljon kuin se tölväiseekin heidän kyseenalaisen isäntänsä ylpeyttä. Valtias kiihtyy kysymyksestä melkoisesti ja tämä saa kireän Akelan jo liikahtamaan tuolillaan kuin vaivihkaa hakien paikkaa josta päästä nopeasti liikkeelle tarpeen vaatiessa. Hän ei ilmeisestikään arvosta hurjistunutta sävyä... mutta jännityksen korvaa nopeasti ilmeinen häkeltyneisyys kun Arkyn katkaisee tilanteen. Myös sarvekkaan naisen katse kääntyy melkoisen typertyneenä mieheen kun tämä alkaa nauraa, kuin hän ei hetkeen olisi alkuunkaan varma mitä edes tapahtuu. Nopeasti hänkin kuitenkin alkaa saada tästä kiinni ja mutristaa kiusallisesti, vaikkakin heittää pikaisen kireän silmäyksen naamioituun hahmoon. "...niin. Ei varmaankaan. Se tuskin saisikaan paljoa aikaan" Akela myötää lopulta. Arkyn puhui lopulta varsin totta eikä hän epäillyt sitä... ja naamioitu hahmokin oli hiljentynyt nopeasti. Sarvekas nainen puuskahtaa vaisusti ja asettuu sitten paikalleen, laskien viimein keihään kädestään lähelle pöytää vasten. Kukaties tilanne sai hänet silti epäluuloiseksi mutta hän ei voinut kieltää etteivätkö herkulliset tuoksut silti tekisi itsehillinnästä vaikeaa... ja pian hän kurottikin kätensä ja tarttui herkkuihin pöydällä. Nälkä olikin kalvanut jo pitkän tovin.
Sub: Valtias seuraa hyvin vaiti, kun kaksikko alkaa syödä. Äskeinen ei selvästikään miellytä tätä. Arkyn ei kuitenkaan edes katso tätä kohti, vaan kurottaa itsekin ruokaa, jota alkaa syödä nopeasti mutta tyynenä. Joko tämä kaikki ei tosiaankaan tee häneen mitään vaikutusta, tai sitten hän ei vain näytä sitä.
Kaiken hiljaisuuden keskellä valtias päästää ilmoille terävän, ärtyneen komennon. Huoneen reunamilla kyyristelleet mutantit tottelevat sitä kiireesti ja lähtevät luikkimaan pois huoneesta. Niiden läsnäolo tässä tilanteessa tuskin ainakaan ilahduttaa tätä millään tavoin...
Kaikesta huolimatta ruoka on aivan yhtä hyvää kuin aikaisemminkin. Hedelmien taivaallinen, humalluttavan makea maku on ennallaan. Liha on mureaa ja mausteista. Linnut ovat pieniä ja liha suorastaan putoaa niiden luista. Ateria kelpaisi eittämättä kuninkaallekin maan päällä... eikä asia totta puhuen siinä mielessä taida olla juuri eri tavalla täälläkään. Joskin täällä hallitsijalla tuntuu olevan näitä ihmeitä yli kaikkien omien tarpeidensa.
Spyrre: Kun Akela käy käsiksi ruokaan, siinä ei ole paljoakaan sivistyneisyyttä. Ei varsinkaan kun hän jatkaa varautunutta pälyilyään tuon tuostakin syödessäänkin vaikka lopulta herkut saavatkin harhautumaan. Tuntui kuin kurisevat sisukset eivät olisi saaneet täytettä päiviin... joka taisi olla tottakin. Oli vielä vaikeampi valita mitä syödä ensiksi kukkuraisesta pöydästä jollaista hän tuskin oli koskaan edes uneksinut näkevänsä. Arkyn ei selvästikään ollut yhtä hyvillään tästä mutta Akela ei rehellisesti ehtinyt heti laittaa tätä merkillekään. "Miten tämä kaikki voi vain... olla täällä? Ylhäällä maan päällä ei varmaan edes löydy mitään... tällaista" Akela mutisee syödessään. Ihmetys tätä kaikkea kohtaan orasti vieläkin.
Sub: Kukaties valtias itse olisi voinut vastata Akelan kysymykseen, mutta Arkyn avaa suunsa ennen sitä. Eikä hän äänensävystään päätellen ole eritysen vaikuttunut - tästäkään. "Muinaisten ihmeet eivät kuole helpolla. Valtiaamme tässä, hänellä oli hyvät lähtökohdat asioihin. Muinaisten kaupunkeja ja jäänteitä on siellä täällä. Tohtisinpa väittää, että pelkkä pyrkyrikin voisi tehdä täällä itsestään varsin vakuuttavan 'Muinaisten todellisen perillisen' jos hänellä on mitään ymmärrystä tällaisista asioista", mies tokaisee. Hänen äänensävyssään on kärkevyyttä, jota hän ei edes yritä peitellä.
Äkkiä valtias jäykistyy täysin, kuin miehen sanojen sivaltamana. Tämä päästää vihaisen huudahduksen ja harppaa pystyyn. Arkyn valpastuu saman tien, ja hänen kätensä on pöytää vasten nojaavalla miekalla nopeammin kuin silmä ehtii nähdä. Mutta yllättävää kyllä, valtiaan äkillinen raivo ei kohdistu häneen.
Valtias huutaa vihaisia, käsittämättömiä sanoja, mutta ne on osoitettu kammiosta luikkiville mutanteille. Yksi niistä lankeaa äkkiä polvilleen, kohottaen käsiään ja rääkyen kuin anelisi armoa. Muut pakenevat kauemmas siitä. Yhtäkkiä valtiaan ojennetusta kädestä iskee kammottava salama. Silmänräpäyksen kestävä välähdys, joka sytyttää ilman palamaan sen ja orjan välillä. Räsähdys iskee korviin yhtä pahasti kuin valo silmiin. Seuraavassa hetkessä sitä seuraa palavan lihan käry.
Kuollut mutantti kaatuu maahan hirvittävällä tavalla runneltuna, kammottavan energian lävistämänä.
Spyrre: Akela on keskittynyt nälkänsä taltuttamiseen nopeaan tahtiin, mutta valpastuu kyllä kun Arkyn puhuu. Sanat ja implikaatiot tavoittavat hänetkin ja sarvekas nainen vilkaisee varautuneena ympärilleen. Ei ollut ollut vaikea arvata että moinen suora vihjaus saa palatsin valtiaan kiihtymään melkoisesti. Tämä huutaa vihaisesti ja nousee, hälyttäen välittömästi Akelankin. Nainen pudottaa palan hedelmää kädestään ja kurottaa keihäänsä ponkaisten itsekin tuoliltaan. Valtias huutaa jotakin jota hän ei ymmärrä mutta yllättäen nämä näyttääkin olevan suunnattu muualle. Yksi mutanteista lankeaa lattialle ja äkkiä siihen iskee salama. Akela kavahtaa kauemmas ja kohottaa keihäänsä harhautuen kuitenkin tyrmistyneenä tuijottamaan rätisevää ja käryttävää ruumista. Oli vaikea uskoa että valtiaalla oli näin huono sihti, mutta hänellä ei myöskään ollut aavistustakaan mikä oli syy tähän hirmutekoon. "Miten-- Miksi teit tuon?!" hän sihahti lopulta pahimmasta selvittyään, kääntyen tuijottamaan kaavutettua hahmoa kireänä. Tämä selvästikin pystyi yhteen jos toiseen.
Sub: Valtias ei vastaa mitään, vaan astelee käryävän raadon luokse kaikessa hiljaisuudessa. Tämä kumartuu ja nostaa jotakin käteensä. Se on kullankeltainen hedelmä. "Yksikään, joka uhmaa minua varastamalla ruokaani, ei ansaitse kutsua itseään palvelijakseni! Ja tunkeilijoille minä annan hirvittävän lopun", valtias toteaa synkästi, ja pudottaa sitten hedelmän kädestään yhdentekevästi. Hedelmä osuu maahan kovaa ja kierähtää sivuun. Seuraavassa hetkessä valtias murskaa sen jalkansa alle suuremmin miettimättä ja astelee takaisin pöydän luokse.
"Jos sallin mitään niskoittelua, arvovaltani kuolee saman tien. Minä olen Muinaisten perillinen, eikä minua voi uhmata omassa palatsissani!" Valtias kihisee. Vaikea sanoa, kenelle tarkalleen.
Spyrre: Akela ottaa pitkän askelen kauemmas ja seuraa liikettä keihäällään kun valtias astelee pahaenteisesti käryävän ruumiin luokse ja poimii sitten tämän vierestä jotain. Hän siristää silmiään epäuskoisesti tajutessaan mikä se on: yksi hedelmistä. Nainen tuijottaa sanattoman tyrmistyksen vallassa kun varastettu herkku murskautuu välinpitämättömästi lattiaan. "...sinullahan on koko... puutarha täynnä noita! Tuon vuoksiko hänen piti kuolla?" hän ähkäisee lopulta kun hahmo astelee kihisten paikalleen. Akela ei edes pysty piilottamaan vastenmielisyydensävyä äänessään, tai ei edes yritä. "Minä en välitä kuka sinä olet. Tai luulet olevasi. Mutta tuo on täysin mielipuolista! Sääli jokaista, joka joutuu palvelemaan sinua täällä!" Töksäytetään vielä kireän, itseään kokoilevan hiljaisuuden jälkeen. Akela irvistää pidellen vieläkin keihästään heittäen puolittaisen katseen kukkuraisen pöydän suuntaan. "...minulla ei ole enää nälkä. Tämä on hullua!"
Sub: Valtias päästää uuden, raivostuneen äänen ja kohottaa kättään Akelaa kohti. Liikkeessä on kuolettavaa vaaraa, mutta mitään ei tapahdu vielä. "Varo sanojasi! Sinä olet vieraani, mutta se ei anna sinulle oikeutta mihinkään! Minä olen Muinaisten perillinen ja tämän palatsin hallitsija! Nämä kurjat elävät ja kuolevat tahdostani, eikä niiden elämällä ole mitään sen suurempaa merkitystä!" tämä huutaa vihaisesti.
Arkyn nousee pystyyn paikaltaan. Ei nopeasti, ei hyökkäävästi, mutta nousee kuitenkin. Hänellä on miekka kädessään, ja hän tuijottaa valtiasta tasaisesti ja varoittavasti.
Äkkiä jostakin kauempaa kohoaa huutoa. Yhtäkkiä paikalle juoksee pälättävä, huutava mutantti, joka vaikertaa ja huitoo käsillään. Sen sanat saavat valtiaan unohtamaan vieraidensa käytöksen näennäisen välittömästi - sillä äkkiä tällä on muuta hurjistuttavaa. "Pyrkyrit! Itäisten salien kurja pyrkyri hyökkää jälleen! Minä tuhoan hänen kurjat joukkonsa ja murskaan hänet kuin surkean itikan!" valtias julistaa hurjistuneena ja ryntää pois paikalta piittaamatta kaksikosta hiukkaakaan.
Arkyn vilkaisee valtiaan perään vaitonaisesti, ennen kuin katsahtaa Akelaan. "... meidän olisi kukaties paras seurata. Haluan nähdä, mistä tässä kaikessa nyt lopulta on kyse", hän tuhahtaa.
Spyrre: Luultavasti ei ollut mitenkään viisasta soittaa suutaan juuri äskeisen todistettuaan, mutta Akela ei selvästikään miettinyt tätä niin pitkälle. Sarvekas nainen harppaa aavistuksen kauemmas ja kohottaa uudestaan keihästään kun hurjistunut valtias liikauttaa kättään uhkaavasti. Hänen pistävä katseensa ei kuitenkaan muutu ainakaan vähempää vihamieliseksi kun valtias huutaa raivokkaat sanansa. Myös Arkyn nousee kuin varautuen johonkin... mutta ennen kuin kukaan ehtii päättää miten hätäisesti haluaa toimia keskeytyy tilanne jälleen.
Akela hätkähtää ja pyörähtää keihäineen ympäri kun sisään äkkiä rynnistää mutantti. Tämä jää kuitenkin huutamaan ja huitomaan selittämättömästi, joka kuitenkin vie naamioidun hahmon huomion. Akela räpäyttää silmiään ja astahtaa hieman sivuun ulos rynnistävän valtiaan tieltä kun tämä kiirehtii heidät unohtaneena muualle... tämä oli selvästi saanut muuta tärkeämpää ajateltavaa. "Niin minäkin. Minä en ole varma uskonko mitään mitä tuo omahyväinen sekopää on höpissyt meille" Akela mutisi vastaukseksi Arkynille. Hän puristaa keihään kunnolla käteensä, luo viimeisen synkän katseen korventuneeseen ruhoon ja harppoo sitten itsekin käytävään valtiaan perään. Ehkä he näkisivät viimein mistä oli oikeasti kyse...
|
|
|
Post by spyrre on Mar 5, 2020 23:06:00 GMT 3
Sub: Palatsin salit ja käytävät tuntuvat olevan nyt paljon enemmän täynnä elämää - kiireistä, hätäistä elämää. Mutantteja säntäilee sinne tänne ja kaikkialla kaikuu huuto ja epämäätäinen, kuumeinen pälätys. Arkyn pistää merkille aseet, joita monet niistä näyttävät kantavan johonkin. Keihäitä, miekkoja ja myös erilaisia tuliaseita. Siellä täällä on kookkaampiakin mutantteja, jotka huutavat käskyjä muille. Kyseessä näyttää tosiaan olevan jonkinlainen taistelu tai hyökkäys. Sotajoukkojen hallitsija, palatsin valtias, harppoo tämän kaiken läpi nopeasti ja vihaisesti, antaen nopeita käskyjä sinne tänne. Suunta tuntuu kuitenkin olevan tiedossa ja selvä - siitä huolimattakin, että salit ovat yhä vain yhtä sokkeloa.
Melkeinpä ohimennen Arkyn tulee vilkaisseeksi Akelaa kohti. Katse on arvioiva ja laskeskeleva. Nainen on haavoittunut ja joutunut sen lisäksi jo kohtaamaan melkoisen määrän vaaroja. Hän etsii merkkejä väsymyksestä tai piilotelluista vammoista - jostakin, mikä antaisi syytä käskeä tätä jättäytymään taaemmas...
Spyrre: Mitä ikinä palatsissa onkaan meneillään, on se selvästikin ajanut kaiken asujaimiston liikkeelle kuin härnätyn muurahaispesän. Akela tutkii katseellaan saleissa ryntäilevää väkeä ja laittaa myös merkille näiden elkeet. Aseet, huudot sekä suunta kertovat selvästi aikeista, kuten varmasti myös kaiken keskelle harppova hurjistunut valtias joka lähtee johtamaan joukkoaan johonkin. Sarvekkaan naisen olemus kiristyy ja hän vetää muutaman kerran syvään henkeä ennen kuin kiskaisee painonsa taas keihäänsä päältä johon oli nojannut ja suoristautuu. "Ne kaikki ovat menossa tuonne. Siellä tapahtuu jotain" hän töksäyttää, enemmän todeten, ja harppaa sitten liikkeelle samaan suuntaan. Hän ei epäröi ja olemuksessa on jokseenkin ärhäkkä kiilto vaikka nainen nilkuttaakin. Äskeinen tapahtuma ei selvästikään miellyttänyt Akelaa tai saanut häntä piristymään tippaakaan, ja hänellä oli vakaa aikomus ottaa viimein selville mistä oli kyse.
Sub: Arkyn vastaa mietteliäällä murahduksella. Hän ei jää pohtimaan toisen vointia tai kykeneväisyyttä sen enempää - Akela on todistanut olevansa aivan tarpeeksi varteenotettava soturi, ettei ole hänen asiansa vahtia tätä tai tehdä päätöksiä tämän puolesta. "Katsotaan sitten, millaisia nämä 'kurjat pyrkyrit' oikein ovat", mies tokaisee melkeinpä synkeästi. Hänkin seuraa valtiasta nopeasti, tarkkaillen ympärillä kuhisevaa, kuumeista valmistautumista lähinnä puolittaisesti ja yhdentekevästi.
Kun valtias saapuu paikalle, jossa ilmeisesti on meneillään jotakin, kaikuvat siellä jo taistelun äänet. Mutantteja ryntäilee sinne tänne, kiiruhtaa kohti taistelua tai nulkuttaa verisinä poispäin. Ilmassa haisee savu ja ympärillä kajahtelee laukauksia ja outoja räsähdyksiä. Valtias ei pysähdy tutkimaan näkyä sen tarkemmin, vaan kiipeää nopeasti portaat ylempään kerrokseen ja heittää auki ovet, jotka avautuvat kookkaalle, avaralle parvekkeelle - sitäkin avarammalle, koska sen takana aukeaa tyhjää tilaa. Jokin sisäpiha, samankaltainen kuin aikaisempi puutarha, mutta paljas ja kivinen - joskaan ei tyhjä.
Arkyn astuu parvekkeelle kyselemättä lupia tai odottelematta selityksiä. Hän nojautuu kaiteeseen, ja näkee alla avautuvan taistelukentän. Laajalla pihalla taistellaan, ja veri tahraa jo maata ja aseita. Palatsin valtiaan naamioidut mutantit iskevät yhteen hahmojen kanssa, jotka eivät rehellisesti eroa paljoakaan niistä. Ne eivät käytä naamioita, mutta kaiken kaikkiaan ne ovat yhtälailla rotevia, epäsuhtaisia ja ulvovia. Niilläkin on erilaisia aseita, joilla ne silpovat vihollisiaan. Ne karjuvat raivolla ja ulvovat mielipuolisesti iskiessään toisiaan vasten, vuodattaessaan verta ja kuollessaan yhtenä kaoottisena mylläkkänä.
Spyrre: Akelakin ryhtyy tuumasta toimeen toteuttamaan ehdotusta. On helppo seurata niin valtiaan kuin kuhisevan joukonkin perässä, ja meteli kertoo tapahtumista jo ennen kuin he näkevätkään kunnolla. Sarvekas nainen rypistää nenäänsä ilmassa leijuvalle savulle sekä verelle, luoden rivakan katseen jonnekin ryntäävien mutanttien perään. Kuitenkin hän seuraa nopeasti Arkynin tuntumassa ylös portaita valtiaan jäljessä kun tämä harppoo taistelukentän ylle avautuvalle parvekkeelle. Akela ei myöskään epäröi paljoakaan astua parvekkeella ja tämän kaiteen äärelle, siristäen sitten sihahtaen silmiään näylle. Alhaalla pihalla vallitsee teurastus. Mutantit iskivät villisti samankaltaisia olentoja vastaan villien huutojen keralla. Akela antaa katseensa pyyhkäistä näkymän yli etsien jotakin syytä tälle kaikelle, pyörähtäen sitten kohti valtiasta. "Miksi nuo hyökkäävät? Etkö aio tehdä mitään?!" hän töksäyttää terävästi.
Sub: Valtias ei kiinnitä Akelaan juurikaan huomiota, vaan tuntuu tarkkailevan alapuolella avautuvaa näkyä keskittyneesti. Tämä ei selvästikään ole ensimmäinen kerta; katse naamion takana tutkii yksityiskohtia ja vihjeitä tilanteen suunnasta sen sijaan, että yrittäisi ymmärtää tapahtumia yleisemmällä tasolla. "Se on itäisten salien kurja valtaaja! Hän yrittää jälleen hyökätä! Typerys! Hän janoaa varmasti kostoa viimeisestä tappiostaan!" valtias kihisee. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti tee mitään asialle, kunhan seuraa tilannetta tiukasti.
Alapuolella taistelevat mutantit tuskin edes kaipaavat mitään sen suurempaa käskyä tai ohjetta. Ne tuntuvat tietävän oikein hyvin mitä niiltä odotetaan; tappamista ja kuolemista herrojensa nimissä. Ne ulvovat ja huutavat, runtelevat toisiaan ja vuotavat vertaan. Monella tapaa näky muistuttaa linnakkeella käytyjä taisteluita, jotka olisivat täältä katsoen yhtä hyvin voineet tapahtua toisessa maailmassa; veren ja kuoleman sekoittamat soturit tappavat toisiaan raa'asti ja sekaisessa laumassa. Suurin osa taistelusta raivoaa pihan keskivaiheilla. Mutantit ovat hajonneet pieniksi ryppäiksi, jotka puskevat toisiaan vasten, silpovat ja huitovat. Välistä jokin kourallinen pääsee murtautumaan läpi ja ryntäämään pihan poikki, mutta ovista ryntää lisää taistelijoita paikalle koko ajan; tappajat lankeavat pian uusien vihollisten aseisiin saamatta aikaan sen suurempaa. Koko tilanne näyttää pelkältä turhalta verenvuodatukselta, jolla ei tunnuta saavuttavan mitään...
Spyrre: Varsinkin ylhäältä näköalapaikalta näky on kaoottinen ja groteski. Akelan sormet puristuvat tiukemmin kaiteeseen kun hän seuraa teurastusta synkkänä ja ilmeisen kahden vaiheilla, heittäen tuon tuostakin pistäviä katseita valtiaaseen kaiken takana. Sarvekas nainen oli nähnyt verenvuodatusta ennenkin, mutta tämä tuntui tarkoituksettomalta teurastukselta. Mistä ikinä tarkalleen oli kyse, hänen silmänsä ei tavoittanut muuta kuin tappamaan parhaansa mukaan pyrkiviä mutantteja ja kaikkea kaukaa katselevan palatsin valtiaan. "Tämä on järjetönstä" hän murahtaa viimein. "En tiedä minkä pirun vuoksi nahistelette, mutta sinä et edes yritä auttaa väkeäsi! Pelkäätkö liata kätesi? Aiotko vain odottaa että ne kaikki ovat tappaneet toisensa?"
Sub: "Orjien tehtävä on kuolla valtiaansa vuoksi! Sitä varten ne on luotu!" palatsin hallitsija kivahtaa Akelalle, kun hän penää tältä jonkinlaista henkilökohtaista osallistumista tähän kaikkeen. Sävy on kylmä ja ärtynyt, mutta tämän huomio on kuitenkin kiinnittynyt tiukasti alla käytävään taisteluun. Kuin tämä etsisi merkkejä jostakin.
"Katsokaa! Se typerys yrittää kiertää selustaani! Mutta hän on hullu jos luulee, että en odottaisi sitä!" valtias huudahtaa äkkiä. Valtias ojentaa kätensä osoittamaan kohti pihaa reunustavan palatsin ikkunoita. Taistelun ylikin pystyy kuulemaan, miten niistä kajahtelee laukauksia. Taistelua ei käydä vain pihamaalla, vaan myös ympäröivissä käytävissä ja saleissa. "Vahvistin puolustustani niissä hänen viimeisen hyökkäyksensä jälkeen! Hän on niin ennalta-arvattava!" tämä tuhahtaa.
"... tätä peliä on nähtävästi pelattu pitkään", Arkyn tokaisee ääneen, ei varsinaisesti kenellekään. Hän seuraa tilannetta paljon etäisempänä ja kylmäkiskoisempana kuin toverinsa... joskaan tuima ilme ei ole kadonnut minnekään hänen kasvoiltaan.
Spyrre: Akelan olemus ei ainakaan kirkastu kipakasta vastauksesta. "Pelkuri! Sitä orjapiiskurilta odottaisinkin!" hän tiuskaisee takaisin, kuin yrittäen saada jonkinlaista pahaa makua suustaan. Kuitenkin sarvekas nainen kääntää päätään osoitettuun suuntaan kun tilanne kokee jonkinlaista kehitystä. Hyökkääjät yrittävät sisälle myös muualta, mutta niihin oli valmistuttu, valtiaan ilmeiseksi omahyväisyydeksi. Arkynin sanat saavat Akelankin sihahtamaan. "Peliä. Ilmeisesti juuri sitä" töksäytetään vastenmielisesti, ja nainen sylkäisee maahan. Hän ei selvästikään arvosta näkemäänsä, mutta tällä kertaa hänellä ei ole myöskään kiire puuttua tähän. Akelakin näyttää tyytyvän pitämään tilannetta varuillaan silmällä.
Sub: Valtiaan katse käy nopeasti Akelassa, ja naamion takaakin sen pistävyys on helppo huomata. Mutta taistelu on selvästi liian tärkeä, että tämä ehtisi kiinnittää liiaksi huomiota solvaavaan naiseen. Yhtä nopeasti huomio palaa takaisin näytelmään, joka avautuu ympärillä.
Arkyn seuraa tätä kaikkea yhtä lailla vaiti. Taistelu ei ole hänen, mutta joka tapauksessa sen vaiheet saattavat pitää sisällään vastauksen moneenkin kysymykseen. Kaikesta ylevästä puheestaan huolimatta tämäkin hallitsija näyttää käyvän kovin samanlaisia sotia kuin yläpuolisen, runnellun maailman valtaa pitävät... joskin täällä aseet ja välineet ovat toista maata.
Ilmassa kaikuu huutoja, osa niistä varmasti käskyjäkin, mutta on selvää, että kummallakin puolella toteutetaan paljon suurempiakin sotasuunnitelmia. Taistelu pihamaalla velloo edestakaisin vailla tulosta, kunnes äkkiä vastapuoli tekee liikkeensä. Äkkiä pihan toisen puolen ikkunoista alkaa kajahdella laukauksia, kun näkymättömissä olevat ampujat syytävät kuolemaa taistelijoiden joukkoon. Suojaton pihamaa täyttyy yhä pahemmasta kuolemasta. "Pah! Hän on hullu jos uskoo tuon tarkoittavan mitään!" valtias parjaa. Ja toden totta, seuraavassa hetkessä hänen joukkonsa vastaavat.
Lauma pälättäviä mutantteja raahaa paikalle raskaan kapistuksen, joka räsähtelee ja särisee hirvittävien energioiden voimasta. Ne suuntaavat sen pelosta kiljuen kohti julkisivua, josta laukaukset kajahtelevat. Hirvittävän ärjynän saattelemana laite syöksee ilmoille näkymättömän säteen, joka kuitenkin sytyttää ilman palamaan hetkessä ja piirtää siihen liekehtivän juovan, joka pyyhkii seinän läpi. Se särkee kimaltelevan metallin ja ihmeelliset valot ja sylkee kammottavaa kuolemaa ikkunoiden läpi.
Kaiken keskellä sotilaat tappavat ja kuolevat ulvoen, syistä joita on vaikea edes käsittää.
Spyrre: Jos Akela huomaa valtiaan synkän katseen, ei hän ainakaan näe tarpeelliseksi tiedostaa sitä mitenkään. Hänkin on kääntänyt huomionsa naamioidusta hahmosta muualle vaikkakin hänen silmänsä eivät osaakaan arvioida näkyä yhtä tarkkaan kuin Arkynin. Mutta eittämättä Akelakin näkee tarpeeksi. Taistelu velloo, kunnes sivustalla alkaa tapahtua. Väijytykseen vastataan kuitenkin nopeasti. Kun jotakin raskasta ja uhkaavasti rätisevää raahataan pihalle sarvekas nainen ottaa varautuneen askelen kauemmas parvekkeen reunasta. On helppo tajuta aseen voima jo ennen kuin se edes laukaistaan, ja kun tuho pyyhkäisee läpi ilman, rakenteiden ja lihan Akela sävähtää. "Mikä piru tuo on?" hän ähkäisee, luultavasti lähinnä Arkynille. Kapine on ainakin hänen silmäänsä kammottava... vaikkakin muistuttaa huolestuttavalla tavalla jotain mitä palatsin valtias oli tehnyt aiemmin jo ihan itsekin.
Sub: Arkynin kulmat kurtistuvat. Hän ei selvästikään pidä näkemästään, mutta tyytyy tuhahtamaan. "Yksi ihme lisää muiden joukossa, mitäpä muutakaan? Nähtävästi tämä ulvova lauma ymmärtää tarpeeksi tietääkseen, miten niillä pystyy tappamaan toisiaan", hän murahtaa Akelalle kaidetta vasten nojaten.
Äkkiä mies valpastuu ja vilkaisee pihan toiselle puolelle, vastapuolen riveihin. "Valppaana. Pidä pääsi poissa näkyvistä", mies tokaisee... vaikka ei itse noudatakaan neuvoaan liian tarkkaan.
Palatsin ovista, toisiaan tappavien rivien takana, horjuu ulos metallisia hahmoja. Ne ovat kuin käveleviä ruumiita, jäykkiä ja honteloita yhtä aikaa, haparoivat eteenpäin unissakävelijän varmuudella. Siitä huolimattakin ne näyttävät hyvin samankaltaisilta, kuin ylemmän kerroksen hahmot... ja niiden oudoissa, kasvottomissa päissä ammottaa aukkoja, joista kajastaa samanlaista pahaenteistä hehkua.
Seuraavassa hetkessä piha täyttyy uudenlaisista kammottavista äänistä, kun koneet alkavat sylkeä kuolettavia salamoita taistelijoiden joukkoon. Niiden iskut särkevät kiveä ja muuttavat lihan tuhkaksi ja savuksi. Ne ampuvat kaikkialle, piittaamatta keneen tai mihin osuvat. Ruhoja ja niiden palasia sinkoilee sinne tänne ja harhaosumat saavat seinät räjähtelemään tai iskevät jonnekin kattoa kohti. Melu runtelee korvia, välähdykset silmiä, ja kaikki on yhtä kaaosta...
Spyrre: Akela suojaa silmiään kädellään aseen loimua vastaan... vaikka osittain se saattaa olla tarkoitettu varjostamaan kalvenneita kasvoja näkyvistä. Tuho on kammottavaa siitäkin huolimatta että hän seuraa tätä kaikkea ulkopuolisena. Siltikin, on vaikea seurata tätä tuhoa sivusta mitään tuntematta. Suonissa kuumottaa ja nainen puree hampaansa kirskahtaen yhteen. Pian mukaan astuu kirjaimellisesti uusi, yhtälailla kammottava ase. Arkynin varoitus saa naisen valpastumaan ja kääntämään päätään. Metalliset hahmot on varmasti helppo tunnistaa ja Akelasta irtoaa uusi sihahtava, yllättynyt kirous. "Noita rautahirviöitä... täälläkin?!" hän töksäyttää, kumartuenkin sitten manaten matalammaksi. Ikäväkseen hän osaa jo aavistaa mitä moisten esiin astumisesta seuraa, ja tämä osoittautuukin oikeaksi. Rehellisesti Akela ei edes halua nähdä tätä liian tarkkaan äänten kertoessa jo varmasti aivan tarpeeksi. "Tämä on mielipuolista" hän ähkäisee, kääntäen sitten pistävän katseensa takaisin valtiaaseen. "Sinä. Ja sinä sallit tämän. Tai oikeastaan teet tämän kaiken" sihahdetaan myrkyllisesti. Akela tosin osaa jo aavistaa ettei hahmo osaa nähdä mitään väärää tässä missään.
Sub: Palatsin valtiaskin painautuu matalaksi hirvittävien salamoiden iskiessä ympärille. Tämä kaikki ei tunnu kuitenkaan aiheuttavan tässä mitään suurta huolta. Ei mitään sellaista, mitä tämä ei olisi selvästi nähnyt jo aikaisemmin. "Minun kimppuuni hyökätään. Minä vain puolustan itseäni ja oikeuttani. Jos en tekisi niin, tuo kurja tai joku muu pyrkyri tuhoaisi minut", tämä vastaa ynseästi Akelalle. "Kuolema ja tuho eivät tuntuneet olevan teistä niin erityisen vastenmielisiä, kun jaoitte sitä itse", tämä huomauttaa, ennen kuin kohottaa varovasti päätään kaiteen takaa nähdäkseen mitä tapahtuu.
Konesotureiden salamat iskevät kaikkialle kammottavalla voimalla, runtelevat taistelukenttää ja surmaavat hirvittävän määrän taistelijoita silmänräpäyksessä. Ne pyyhkivät hallitsemattomina sinne tänne, myös kohti kammottavaa sotakonetta, jonka säteet äsken polttivat ilmaa. Konetta hallitsevat mutantit kiljuvat ja ujeltavat sen ympärillä. Ne kiskovat ja repivät sitä, yrittävät saada sen tottelemaan itseään samalla kun kuolettavat iskut pyyhkivät sinne tänne. Lopulta, viime hetkellä, kone herää uudelleen eloon ja syöksee uuden tulisen säteen taistelukentän ylitse - samalla hetkellä, kun salamat repivät sen ja sitä käsittelevien mutanttien läpi.
Konesoturit ja sotakone räjähtävät samalla hetkellä. Koko palatsi tuntuu vapisevan. Kammottava, kaiken peittävä, paksu savu leviää kaikkialle. Räjähdyksiä seuraa kuolemanhiljaisuus. Taistelu on tauonnut.
"Se typerys tuskin yrittää mitään hetkeen", valtiaan ääni tokaisee paksun savun keskeltä. Kuin tässä kaikessa ei olisi mitään erityistä.
Spyrre: Valtiaan vastaus saa aikaan uuden peittelemättömän terävän katseen, siitäkin huolimatta että Akelakin on painunut matalaksi parvekkeen kaiteen taaksen. "Me emme hyökänneet. Usutit ne kimppuumme" töksäytetään näreästi vaikkakin sarvekas nainen vaikenee sitten itsekin happamasti. Kaiketi hänelläkään ei taida olla tähän hätään erityisen nokkelaa vastausta, vaikka onkin selvää ettei hän pidä näkemästään... tai juuri nyt mistään muustakaan. Taistelun metelin yli kinaaminen taitaa olla turhaan heitettyä vaivaa muutenkin. Pihalla leimuaa tuho entistä kauheampana, kunnes viimein kaikki taukoaa valtavaan, perustuksiakin järisyttävään räjähdykseen. Akela ähkäisee ja tarraa niin kaiteeseen kuin keihääseensä kaikin voimin. Jytinää seuraa löyhkäävä savu sekä hyytävä hiljaisuus. Nainen kuuntelee hetken jännittyneenä (vaikkakin epäilemättä korvat soiden) kunnes valtiaan ääni havahduttaa hänet. "Vai typerys? Vaikea uskoa että täälläkään olisi ketään enää elossa! Tapatit kaikki!" hän ärähtää, tosin keskeytyen yskimään savun keskellä.
Sub: Savu alkaa hälvetä pikkuhiljaa. Sen yli kantautuu myös surkeaa valitusta sieltä täältä - kaiketi jo itsessään todiste Akelaa vastaan... joskin kovin heppoinen. "Pah! Tämä oli pelkkä pieni kahakka! Luuletko, että Muinaisten mahti on näin vähäistä!?" valtias ärähtää savun ja tuhon keskeltä. Kun valtiaan hahmo tulee esiin, on helppo nähdä, ettei tämä ole oikeastaan edes liikkunut siitä missä äsken seisoi. Kuin olisi jokseenkin irrallaan tästä kaikesta äsken tapahtuneesta. Tämä tyytyy vain pyyhkimään pahimpia tomuja kaavuistaan.
"Tämä ei ollut mitään. Tällä tavoin he vainoavat minua tuon tuostakin. Minulla, kuten heilläkin, on paljon enemmän orjia ja aseita. Tämä on pelkkää ikuista härnäämistä, eivätkä he jätä minua rauhaan!" valtias puhisee.
Spyrre: Vastoin odotuksia vaisut äänet pihalta alkavat kieliä elonmerkeistä, joka saa Akelan viimein suoristautumaan ja katsomaan uudestaan vastentahtoisesti kaiteen yli alas. Savu pistelee silmiä ja nopeasti hän kääntyy jälleen suunnaten huomionsa kaapujaan pyyhkivään valtiaaseen. Tämän välinpitämättömyys kuohuttaa selvästi tunteita ja nainen päästää sanattoman ärähdyksen ennen kuin vastaa. "Niinkö? Pieni kahakka? Tuskin kaikkien heidän mielestä!" hän sähähtää ja heilauttaa keihästään terävästi pihanäkymän yllä. "Mutta tietysti, sinähän se uhri olet! Jollain pirun ilveellä! Istut täällä piilossa samalla kun väki kuolee puolestasi! Ja sitten sanot ettei se ollut mitään! Olet tyranni! Ja ilmeisesti se toinen on aivan yhtä sekaisin kuin sinäkin!" Akela vuodattaa kunnes pyörähtää kiukkuisesti ympäri ja harppaa kohti parvekkeen ovea. Hän on epäilemättä nähnyt mielestään tarpeeksi. "Tämä on typerää. Meidän piti etsiä reitti takaisin ylös! Mennään!"
Sub: Äkkiä Arkyn tarraa Akelaa hartiasta. Ote ei ole erityisen tiukka, mutta siinä on tiettyä painoa, joka vaatii toista odottamaan. Hän nojautuu toista kohti ja puhuu matalalla äänellä. "Odota. Älä hätäile. Näit juuri millaisia aseita ja voimia näillä on käytössään. Minä en ainakaan välittäisi lähteä harhailemaan tänne", Arkyn tokaisee hiljaa. Sanat on selvästi tarkoitettu vain naiselle. Hän katsoo tätä varsin painokkaasti.
"Tuo pitää meitä edelleen vierainaan, vaikka sillä varmasti on syynsä. Meillä on paremmat mahdollisuudet jos pysymme väleissä edes jonkun kanssa täällä ja pyrimme ottamaan selvää tilanteesta. Muuten joudumme kohta taistelemaan senkin edestä hengestämme, saati sitten paetaksemme", mies toteaa. Hän ei kuulosta erityisen huolestuneelta, mutta selvästi sitäkin painokkaammalta; syystä tai toisesta hän ei ole aikeissa häipyä täältä vielä...
Spyrre: Akela säpsähtää äkillistä otetta mutta ehtii tajuta mistä on kyse ennen kuin reagoi äkkipikaisesti. Sen sijaan pistävä oranssi katse kääntyy Arkyniin ja nainen jännittyy, ei selvästi erityisen hyvillään sanoista. "Väleissä? En tiedä haluanko olla missään väleissä, tai edes tekemisissä tämän kanssa!" hän sihahtaa, vaikkakin sentään matalaan ääneen. Kuitenkin sarvekas nainen epäröi vaikkakin ilmeisen vastentahtoisesti. "Mitä sitten aiot tehdä? Vain... seurata tuon perässä?" töksäytetään kunnes Akela vaikenee hetkeksi kulmiaan kurtistaen. "...he... yrittivät sulkea tänne jotain... pahaa. Luuletko, että... se on kaikki tämä?" hän mutisee viimein hieman epämääräisesti, kuin muistaen viimein jotain huolestuttavaa.
Sub: "Niele se. Tulet katumaan, jos annat tuon ärhäkkyytesi tärvellä kaiken", Arkyn toteaa varsin painokkaasti - joskaan ei suoranaisen vihaisesti. Nyt ei selvästikään, hänen mielestään, ole aika raivota edes tällaista järjettömyyttä vastaan. "Aion katsoa tätä kaikkea juuri niin kauan kuin vaatii, että saan selville mistä tässä on kyse ja mitä se tarkoittaa", hän lisää sitten. Kukaties sen on tarkoitus kuulostaa jotenkin rohkaisevalta, kukaties ei.
Valtias seisoo kauempana, yhä samalla paikalla, ja silmäilee kaksikkoa vaiti. Akelan asenne ja sanat tuskin miellyttävät tätä, mutta kaikesta päätellen jopa tämä on ymmärtänyt, ettei voi komennella heitä miten haluaa. Siispä tämä odottaa vaiti ja tarkkailee heidän toimiaan.
"... en tiedä mikä se pahuutesi on. Mutta tiedän, että tämä kaikki voi tehdä joka tapauksessa varsin paljon pahaa väärissä käsissä. Haluan tietää montako näitä vääriä käsiä oikein on", Arkyn mutisee hetken mietittyään.
Spyrre: Kurinpalautus saa aikaan lisää kärttyisiä katseita, mutta kaiketi tilanteen vakavuus menee silti sentään perille. Akela sihahtaa silti turhautuneesti ja tyrkkää käden sivuun mutta kääntyy silti ympäri. Hän vilkaisee happamasti valtiaaseen joka ei kuitenkaan näytä tekevän paljoakaan heidän suhteensa... mutta ei silti ole vaikea arvata etteikö epäluulo olisi molemminpuolinen. Sarvekas nainen pohtii hetken kunnes kohauttaa turhautuneesti olkapäitään. Miehen puheissa on kaiketi perää... ottaen huomioon senkin mitä hän oli todistanut. Moinen herätti väkisinkin hyvin epämiellyttäviä tuntemuksia hänessäkin. "...no. En tiedä onko se viisasta, mutta. Ehkä... on hyvä tietää enemmän" jupistaan lopulta. "Tämä kaikki saattaa aivan hyvin olla jonkinlainen ansa. Se ei uskalla yrittää mitään vain sinun takiasi, muuten se olisi jo ottanut meidät hengiltä."
Sub: "Ja se on oikeassa siinä suhteessa. Joten otetaan tästä irti mitä pystytään", Arkyn vastaan, ennen kuin astuu kauemmas Akelan luota ja katsahtaa sitten uudemman kerran valtiaaseen.
Palatsin hallitsija silmäilee kaksikkoa vaiti, kunnes tuntuu päätyvän siihen tulokseen, että he ovat saaneet asiansa selvitettyä, eikä mitään erityisempää ole tapahtumassa. Tämä kohottautuu pystyyn ja pyyhkäisee suoranaisen teatraalisesti kaapunsa helmaa. "Se siitä. Tulkaa, tässä paikassa ei ole enää mitään meille", tämä tokaisee, ennen kuin lähtee astelemaan pois parvekkeelta kaikessa ylhäisyydessään.
Alapuolella, taistelukentällä jossa savu vasta on hälvenemässä, on enää runneltuja ruumiita, tuhottua loistoa ja kuolevien vaikerrusta. On kovin vaikea väittää vastaan valtiaan sanoille tässä suhteessa...
Spyrre: Akela jää synkeän vaiteliaana, mutta mietteliäänä, silmäilemään ympärilleen keihään vartta sormeillen. Ajatukset parveilivat hänenkin mielessään vaikkakaan hän ei selvästi pitänyt siitä. Joka tapausessa sarvekas nainen tuntuu toistaiseksi päättävän sulattaa tilanteen. Sama taitaa päteä palatsin valtiaaseenkin. Tämä puhuu uudestaan vasta heidän jälkeensä ja saa taas osakseen synkeän katseen. Akela ei tunnu olevan tämän teatterin ystävä mutta hillitsee itsensä. Kun naamioitu valtias kääntyy astelemaan pois Akela kiristää hampaitaan, ennen kuin harppaa kuitenkin tämän ja Arkynin jälkeen, haluamattakaan enää katsoa taakseen. Hän osaa kyllä arvata mitä pistävän, hälvenevän savun lomasta paljastuu. "Minne me olemme menossa?" tokaistaan sen sijaan suorasukaisesti kireään sävyyn.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 6, 2020 23:05:00 GMT 3
Sub: Ympärillä ryntäilee yhä hätäisiä, pälättäviä mutantteja. Osa kiiruhtaa aseiden kanssa sinne tänne, osa haparoi verissä päin pois taistelun raunioista. Valtias ei kuitenkaan piittaa niistä, vaan astelee pois paikalta kuin olisi nähnyt kaiken tarpeellisen ja kiinnostavan. Arkyn seuraa tätä vaiti, silmäillen ympäristöään etäisen kiinnostuneena, mutta pidättäytyen paljastamasta mitään tuntemuksistaan. Hän kantaa miekkaa kädessään painottoman yhdentekevästi, odottamatta selvästikään että joutuisi enää käyttämään sitä tähän hätään.
"Olette varmasti väsyneitä, arvon vieraat. Saatan teidät kammioon, jossa voitte levätä koetuksienne jäljiltä", naamioitu valtias vastaa yleismaalliseen sävyyn Akelan kysymykseen.
Spyrre: Ikävä kyllä Akela tuskin on yhtä hyvä piilottamaan tuntemuksiaan, mutta ainakin hän tyytyy nyt kihisemään lähinnä sisäisesti seuratessaan muiden perässä. Hän silmäilee ryntäileviä mutantteja jotka valtias puolestaan jättää yhdentekevinä huomiotta nyt kun ne ovat tämän kannalta tehneet tehtävänsä. Keihäs on edelleen puristettu tiukasti hänen käteensä mutta luultavasti enemmän muista syistä kuin siksi että edes nainen olettaisi joutuvansa taistelemaan. Sen sijaan valtiaan tasainen vastaus kaiken jälkeen saa hänet lähinnä vilkaisemaan vaiteliaasti Arkyniin. Akelan varautuneisuutta kaikkea kohtaan tuskin on vaikea lukea.... mutta ainakaan hän ei väitä avoimesti vastaan.
Sub: Matka luvattuun lepokammioon on pitkä. Se kulkee jälleen monen kuhisevan kammion, salin ja käytävän lävitse, ja ohittaa vielä useampia, jotka näyttävät suljetuilta ja hylätyiltä. On hankala edes arvailla, miten massiivinen tämän valtava palatsi oikein onkaan. Tarpeeksi massiivinen ainakin, että sen valtaviin saleihin mahtuu useita toistensa kanssa nahistelevia valtiaita, nähtävästi. Arkyn silmäilee tätä kaikkea edelleen vaiti. Kukapa tietää, paljonko täällä on vielä sellaista, mitä heille ei edes ole näytetty? Todennäköisesti paljon enemmän kuin jo nähtyä.
Lopulta matka päättyy syrjäisemmän kammion oviaukolle. Totta puhuen se jopa näyttää jossakin määrin vieraskammiolta, tai joltakin sellaiselta. Pyöreä, korkea kammio, jonka keskellä kohoaa jonkinlainen lähde. Sitä reunustaa muutama pitkä, matala tuoli, jotka on kaiketi tarkoitettu makailuun veden äärellä. Seiniä pitkin kiipeää jonkinlaisia köynnöksiä, jotka peittävät paljasta kiveä ja metallia. Kaiken kaikkiaan se ei näytä niin erityisen kammottavalta.
"Voitte levätä täällä, arvon vieraani. Lähetän... palvelijan tuomaan teille ruokaa ja arvollisempaa juomaa, sekä palvelemaan tarpeitanne. Mikäli kaipaatte jotakin, kääntykää hänen puoleensa."
Arkyn katsahtaa valtiaaseen sivusilmällä. Tämä puhuu palvelijastaan sävyllä, jota tuskin käyttäisi mutanteistaan. Mutta jälleen hän pysyttelee vaiti.
Spyrre: Akelakaan ei voi olla pohtimatta mitä salaisuuksia massiivinen palatsi pitää sisällään kun he kulkivat jälleen läpi lukuisien käytävien ja kammioiden. Hohdosta ja ylellisyydestä huolimatta tämä tuntui pinnan alla lähes hieman karmivalta ja nainen loi monia epäluuloisia katseita hylättyihin, hämäriin loukkoihin joita he ohittivat. Kuitenkaan vastassa ei ainakaan vielä odottanut mitään erityisen kauheaa kun he viimein saavuttivat määränpään. Kammio lähteineen oli lähes petollisen rauhallinen ja Akela jää hetkeksi kyräilemään tätäkin ovesta kuin arvioiden missä ansa piili. Kun ei kuitenkaan löytänyt mitään hänkin astui varuillaan peremmälle. "....emmeköhän pärjää" hän mutisi valtiaan toteamukseen varautuneena. Kieltämättä mietitytti miksi olento jatkoi tätä teatteria vieläkin, vaikka epäilemättä kaikki heistä olivat perillä siitä ettei kukaan suhtautunut kehenkään mitenkään luottavaisesti... tai edes suopeasti. "Me... etsimme reittiä takaisin tuonne ylös. Tiedätkö mistä täältä löytyy sellainen?" Akela kysäisi silti suoraan, mittaillen naamioitua hahmoa ja tämän reaktiota.
Sub: Naamioitu valtias pysyy hetken vaiti, eikä vastaa heti Akelan kysymykseen. Kukaties tämä yrittää miettiä, voiko jättää sen vain huomiotta. Mutta lopulta tämä kuitenkin suostuu vastaamaan - omalla tavallaan. "Ylös on toki reittejä. Mutta kurjat kiusanhenkeni vahtivat moniakin niistä mustasukkaisesti. He pitävät teitä jo varmasti vihollisinaan - sillä olettehan te vieraitani. Mikäli haluatte ylös täältä, on teidän ensin autettava minua tuhoamaan heidät", valtias vastaa lopulta varsin suoraan.
Arkyn hymähtää, ei mitenkään erityisen yllättyneenä. "Eittämättä. Mikäpä olisi sen parempi, kuin uusi ase tuohon jauhavaan nahisteluun", hän tokaisee yhdentekevästi.
Valtias jää odottamaan vaiti. Tämä selvästikin olettaa, että Arkyn aikoo jatkaa. Hän kuitenkin vain laskee miekan kädestään sivuun ja istuu alas matalalle tuolille, kuin asia ei edes kiinnostaisi häntä.
Spyrre: Akela laittaa merkille viiveen valtiaan vastauksessa ja rypistää jo hieman kulmiaan ennen kuin tämä edes puhuu. Ja kun tämä viimein tekee niin sarvekkaasta naisesta irtoaa ärhäkkä sihahdus, siitäkin huolimatta että oli pyrkinyt hillitsemään itsensä. "Vai niinkö? Kävipä sopivasti! Me emme ole sinun kirottuja pelinappuloitasi! Jos haluat nahistella täällä ja murhata omaa väkeäsi niin saatte tehdä sen keskenänne! Te kaikki!" töksäytetään äreästi samalla kun Akela napauttaa painokkaasti keihäänperän vasten komeaa lattiaa. Ainakin valtiaan tarkoitusperät taisivat tulla esille, mutta se ei silti tarkoittanut että se olisi ollut millään tavalla miellyttävää.
Sub: Valtias tuijottaa Akelaa vaiti. On varmasti paljonkin sellaista, mitä tämä mielellään sanoisi tai tekisi juuri nyt... mutta toisaalta nämä kaksi ovat jo osoittaneet, etteivät tosiaan ole samalla tavalla hallittavissa, kuin voihkivat, pelokkaat mutantit. "... tulette varmasti huomaamaan, että me pystymme auttamaan toisiamme monella tapaa, arvon vieraat. Tulette myös näkemään, että pyrkyrit, jotka vainoavat minua, ovat määrättömästi julmempia ja kammottavampia kuin minä. Mikäli käännätte selkänne minulle, menetätte ainoan liittolaisen ja tuen, jonka pystyisitte täältä löytämään", valtias vastaa lopulta varsin laskelmoidusti ja painokkaasti. Jokainen sana on valittu varovasti ja tarkkaan.
Spyrre: Närkästynyt Akela suoristaa selkäänsä ja tuijottaa uhmakkaasti vastaan naamioituihin kasvoihin. Epäilemättä hän odottaa reaktiota, joka on kuitenkin melkoisesti laskelmoidumpi ja tyynempi kuin hän oli aavistellut. Arpiset kulmat rypistyvät entisestään ja nainen epäröi vilkaisten välinpitämätöntä Arkynia vaivihkaa kuin tuen toivossa. Tosin miehen asenne aiemminkin taisi jo puhua puolestaan. Ikävä kyllä muistutus heidän tilanteestaan keskellä tätä kaikkea ajoi asiansa perille... halusi Akela sitä tai ei. Nyt hän puolestaan viivyttelee vastaustaan liikahtaen epämukavasti paikallaan. "...ja siitäkin meillä on vain sinun sanasi" sihahdetaan sitten. "....harkitaan sitä. Mutta jos yrität jotain typerää, tai selviää että olet valehdellut niin saat katua!" hän töksäyttää lopulta kirskutellen hampaitaan ilmeisen turhautuneena. Moinen myönnytys ei miellyttänyt, mutta... tilanne eittämättä vaati jotain muuta kuin sokeaa rynnistystä johonkin. Sitä oli jo kokeiltu ja nähty kuinka huonosti se toimi täällä.
Sub: On vaikea sanoa, millainen vaikutus Akelan sanoilla on valtiaaseen. Tämän olemus ei ainakaan muutu mihinkään. Sen sijaan tämä vain hieraisee käsiään yhteen ja jatkaa omalla, ylevällä tavallaan. "Minä olen Muinaisten todellinen perillinen, eikä minun sanani kaipaa todisteita. Mutta tulette varmasti näkemään, että teidän on parempi olla liittolaisiani kuin vihollisiani", tämä vastaa sen suuremmin kaartelematta, ennen kuin kääntyy ympäri.
Valtias poistuu ilman sen suurempia sanoja tai elkeitä. Tämä katoaa nopeasti jonnekin kulman taakse, palatsin sokkeloisiin syövereihin. Ja sitten kaksikko on jälleen kahden kesken.
"Ehdin jo odottaa, että yrittäisit kaikesta huolimatta kohta jotakin typerää", Arkyn tokaisee. Hän katsahtaa tuoliltaan naiseen ohimennen, melkeinpä ilmeettömänä.
Spyrre: Akela tyytyy kyräilemään kulmiensa alta pidempää naamioitua hahmoa kun tämä kääntyy ja harppoo ylevästi tiehensä. Tämän sanat epäilemättä hiersivät hänen ylpeyttään mutta hän onnistuu puremaan hampaansa yhteen ennen kuin töksäyttää jälleen jotain, mikä luultavasti jäisi vain turhaksi. Arkynin huomautus havahduttaa sarvekkaan naisen kuitenkin ja saa hänet kääntämään päätään. Oranssit silmät räpyttelevät kunnes ilmoille pyrkii uusi turhautunut puuskahdus. "Hiljaa siellä" hän ähkäisee näreästi ja nilkuttaa sitten itsekin penkkien luokse. "Ehkä olisi pitänyt. Se on ylimielinen typerys. Eikä sekään selvästi ole ihan järjissään, varmaan sen enempää kuin se toinenkaan. Ja jos meidän pitää puuttua tähän..." Akela istuu raskaasti, napauttaen jälleen turhautuneena keihäällään lattiaa. "....tämä alkaa tuntua taas kirotun tutulta" puuskahdetaan epämääräisesti. Tilanne alkaa muistuttaa ikävästi linnakkeen tapahtumia ja se ei miellyttänyt tälläkään kertaa.
Sub: Arkyn hymähtää toisen sanoille. Hän jää silmäilemään runneltua kättään ja raapii sitä hajamielisesti peukalonkynnellään. Siitä irtoilee vanhaa, kuollutta nahkaa - jonka alla on epäilyttävän elinvoimaista, uutta lihaa. "Vallalla ja voimalla on sellainen taipumus. Jos jossakin on sitä, ihmiset haluavat sen. Ja sen jälkeen... sen jälkeen heillä harvemmin on mitään ajatusta siitä, mitä sen hallitseminen edellyttää", hän tokaisee. Jokin sanoissa saa hänet empimään aavistuksen, mutta hän tuhahtaa loputkin sanoista lopulta ilmoille synkeämmin.
Spyrre: "Niinpä! Parempi olisi vain iskeä terä niihin kumpaankin ja sillä selvä!" Akela puuskahtaa hanakasti ja heilauttaa turhautuneesti kättään. Herää kysymys ehtikö hän suoranaisesti miettiä koko tokaisua sen enempää mutta ainakin hänellä on selvä mielipiteensä... ja epämieltymyksensä. "En voi sietää tuollaista väkeä" jupistaan vielä ennen kuin sarvekas nainen vetää syvään henkeä ja pyyhkäisee irvistäen kasvojaan. Sanoi mitä sanoi, hetken istuminen keskenään jossakin periaatteessa suojaisessa paikassa ei ollut vastenmielistä vaikkei hän pitänytkään siitä miksi he siellä olivat. Ohimennen hän tulee katsahtaneeksi Arkyniin. "Kätesi alkaa näyttää paremmalta" hän huomauttaa, hieman epämääräiseen sävyyn. Tästä ei kaiketi voinut enää yllättyä samalla tavalla mutta oli silti vaikea olla tiedostamatta kuinka outoa tämä oli.
Sub: "Ikävä kyllä sinulla ei ole tarpeeksi teriä tälle paikalle", Arkyn huomauttaa tasapaksusti. Toisen puhiseva uho ei selvästikään ole tarttumassa häneen, eikä hänellä taida olla oikeaa mielipidettä koko asiasta muutenkaan - tai kukaties hän vain peittää sen hyvin. Mies venyttelee kättään mietteliäästi ja kokeilee sormiensa voimaa. Hän puristaa sen nyrkkiin useamman kerran, kuin arvioiden mihin se pystyy. Silti liikkeet ovat hajamielisiä, tottuneen yhdentekeviä. Hänen ajatuksensa on muualla.
"Käteni alkaa näyttää taas kädeltä", Arkyn vastaa, kukaties jonkinlaisena epämääräisenä korjauksena Akelan ihmettelyyn. Hänellä ei ole kiire tarttua asiaan, mutta hetken kuluttua hän katsahtaa silti naiseen ainoalla silmällään. "Tämä sen sijaan vienee pidempään. Voi mennä vuosia ennen kuin näen kunnolla", hän tokaisee äkkiä, pyyhkäisten kättään tyhjän, runnellun silmäkuoppansa ylitse. Tai sen, mitä edes kuopasta on enää jäljellä. Kommentti itsessään on yhdentekevä, mutta jo sanat itsessään lienevät aivan tarpeeksi suuri myönnytys; asian suhteen on turha enää edes teeskennellä mitään tavanomaisuutta, eikä hän nähtävästi ole aikeissa vaieta siitä enää ainakaan täysin.
Spyrre: Akela suo tokaisulle uuden puuskahduksen mutta jättää turhautuneen uhonsa sentään siihen. Ajateltavaa on paljon muutakin, eikä Arkyn tunnu muutenkaan jakavan hänen närkästystään. Kaiketi se hillitsee hieman kuten huomionkin kääntyminen muualle. Akela kallistaa hieman päätään toisen sanoille, tarkastellen miestä paremmin. Nämä yli-inhimilliset kyvyt eivät helposti lakkaa hämmästyttämästä vaikka niilläkin on kaiketi rajansa. "Mutta... se tulee kuitenkin takaisin, eikö niin? Kelle hyvänsä muulle tuo olisi pysyvää" hän huomauttaa, voimatta olla sävähtämättä hieman tyhjälle silmäkuopalle. Kammotus ylhäällä oli tehnyt hirvittävää jälkeä jopa Arkyniin... "Olisipa se noin helppoa muillekin. Siitä on vain... mitä, tunteja? Ja olet jo jaloillasi melkein kuin aikaisemminkin." Akela huokaisee korjaten hieman tukalasti asentoaan penkillä. Viimein hän laskee keihäänsäkin lähes kuumeisesta otteestaan, luotuaan vielä viimeisen kireän katseen ympärilleen.
Sub: Arkyn tuhahtaa, kuin ei pitäisi moisia seikkoja erityisen kiinnostavina tai tärkeinä. "Muut olisivat kuolleet siihen typeryyteen mitä tein, eikä heidän tarvitsisi murehtia minkään pysyvyydestä. Minä saan sen sijaan miettiä sitä hyvän, pitkän tovin. Koska kuten sanoit, en tule ainakaan lepäämään hetkeäkään poissa jaloiltani", hän puuskahtaa.
Arkyn katsahtaa käteensä vielä kerran, ennen kuin vilkaisee kammion kattoon. Siellä hohtavat samanlaiset ylimaalliset valot kuin kaikkialla tässä palatsissa. "... pitkä aika miettiä tosiaan", hän mutisee.
Spyrre: Akela räpäyttää jälleen silmiään kuin ei olisi aivan varma vastauksesta. "No... niin kai. Mutta onhan se parempi niin. Sinä paranet, ja se on tärkeintä! Muut eivät saisi edes sellaista mahdollisuutta, tai minäkään" hän toteaa. Synkkyys toisen olemuksessa erottuu vaikkei hän oikein tiedäkään mistä se on peräisin, varsinkin kun toipuminen on vain ajan kysymys. "...vaikka eipä mikään tässä sotkussa kai ole mennyt kovin helposti. Sentään eksytimme sen toisen mielipuolen jäljiltä tällä touhulla, jos ei muuta." Akela puuskahtaa vaikka värähtääkin hieman ajatukselle.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 11, 2020 23:00:53 GMT 3
Sub: Arkyn katsahtaa Akelaan, ennen kuin hymähtää jokseenkin kuivakasti. "Siinä mahdollisuudessa ei ole mitään niin hienoa kuin luulet. Siihen on syynsä, että muille ei ole annettu sitä", hän tuhahtaa varsin ilottomasti.
Arkynin katse häilyy hetken jossakin tyhjyydessä, ennen kuin hän äkkiä huokaisee kuuluvasti ja pyöräyttää hartioitaan. "Tiedän ettet halua jäädä tänne, ja että minun syyni kuulostavat typeriltä. Mutta ikävä kyllä en voi muutakaan. Tähän liittyy... asioita, joita en voi jättää noin vain sikseen. Minun on pysyttävä täällä, kunnes olen täysin selvillä mistä tässä kaikessa on kyse", hän tokaisee äkkiä. Kuin myöntäen vihdoinkin sen tosiseikan, että Akela tuskin on lopulta niin typerä, että vain kuuntelee hänen selittelyitään loputtomiin - näennäisestä hyväksynnästään huolimatta.
Spyrre: Sarvekas nainen mutristaa sanoille, mutta jokseenkin mietteliäästi. Oli varma mistä moinen asenne johtui tai ei, mutta ainakin toisen synkkyys siitä oli selvää. Akela pysyi hetken vaiti pyyhkäisten kivistävää kylkeään takkinsa läpi mutta kohottaa katseensa uudestaan kun Arkyn puhui. Hän katsahtaa miestä räpäyttäen hieman silmiään, kunnes kallistaa päätään. "Se valtias puhui jotain siitä... tulesta. Niillä on sellainen kai täällä. Ne... palaneet soturit, niissä ei ollut mitään muuta sisälläkään" hän totesi hetken kuluttua. "Se ei edes polttanut sinua kun revit sen yhden kappaleiksi. Onko se... tapahtuiko niille jotain samanlaista kuin sinullekin? Sitäkö etsit?"
Spyrre: Arkyn huokaisee aavistuksen turhautuneemmin "Tuli ei ole mikään 'se'. Kenelläkään ei ole 'sellaista' missään. Tuli on... jotakin paljon suurempaa", hän toteaa, ennen kuin työntää rystysensä otsaansa vasten. Kuin yrittäisi selittää lapselle mitä on ilma tai elämä. "Täällä on Tulta, mutta niin on muuallakin", hän yrittää, ja huomaa tämänkin täysin turhaksi yritykseksi heti alkuunsa.
Arkyn pyöräyttää silmäänsä ja yrittää vielä kerran. "Tuli on se, jota kohti Muinaiset kurottivat. Se ei ole sitä minkä ääressä ihmiset nykyään värjöttelevät kylmyyttään. Se on kosminen voima, Ensimmäinen energia. En edes yritä selittää sitä sen tarkemmin, mutta se on energia, jonka valjastamiselle kaikki Muinaisten ihmeet perustuvat", mies lopulta selittää. Tuskin juuri sen selkeämpää, mutta ainakin tämä on edes jonkinlainen yritys.
Spyrre: Akelan kulmat rypistyvät entisestään. Hän kuuntelee kuitenkin vaikka päätyykin hieromaan taas epämääräisesti kylkeään. Kaiketi selityksestä ainakin yritetään saada kiinni, vaikka se ei selvästikään ole ihan helppoa. "...se on siis niissä koneissa? Se naamioitu sekopää osasi selvästi tehdä muutakin sillä?" hän veti johtopäätöksensä lopulta vaikkakin hämmentyneenä. Mutta ainakin tämä selitti kauheat tuliset salamat jotka syöksyivät ilman halki valtiaan käsistä. Tosin tämä ei rehellisesti selventänyt kauheasti. "Miten se sitten voi olla... ihmisissä? Ja miksi ne toiset olivat käveleviä ruumiita mutta sinä et?"
Sub: Koko puheenaihe saa Arkynin selvästi turhautumaan. Hän puuskahtaa ja pudistaa päätään, mutta ei tunnu saman tien keksivän mitään järkevää tapaa ilmaista asiaa. "Ei, ei se ole niissä. Tai siis, on, mutta... ei ilma ole keuhkoissa vaikka sitä hengittäisi. Koneet ovat vain... sen valjastamista. Muinaisilla oli monta tapaa valjastaa sitä voimaa", hän toteaa lopulta. "Jos minun olisi määriteltävä missä se on, niin... se on kaikkialla tämän kosmoksen palossa. Mutta ihmisille se on pelkästään tähtien tulta ja auringon kituuttavaa lämpöä. Muinaiset sen sijaan ymmärsivät miten siihen tartutaan, miten se alistetaan tahtoon ja miten siitä tislataan puhdasta mahtia", hän jatkaa vastahankaisesti. Mies selvästikin tietää varsin paljon, mutta asian selittäminen on hankalaa... eikä hän mitä ilmeisimminkään edes halua paljastaa erityisen paljoa.
Yksi kysymys johtaa toiseen, ja pian Akela esittääkin sen, mitä Arkynkin eittämättä on jo osannut odottaa. Hän tuhahtaa uudestaan ja jää tuijottamaan eteensä. Pitäisikö mokomaan edes vastata? Asian kaivelu on muutenkin myrkkyä hänen huulillaan. "... koska mitä todennäköisimmin ne ovat Muinaisten aikojen jäänteitä, eivätkä Muinaiset piitanneet siitä, mitä heidän aseilleen tapahtuisi, tai millaisia seurauksia heidän mahdillaan olisi. Ja koska minulla on ollut... pitkä aika, jona miettiä sen voiman seurauksia ja vaaroja ja harjoittaa itsehillintääni sen käytössä", hän tuhahtaa lopulta, antaen ilmeisesti periksi asian suhteen. Menkööt sitten.
Spyrre: Vihdoin ja viimein vastauksia saadaan ilmoille, vaikkakaan Arkyn ei selvästi ole tyytyväinen siitä. Akela tosin on selvästi valpastunut, mittaillen toistai oransseilla silmillään. Hän on taas vaiti pidemmän tovin kallistaen päätään puolelta toiselle kunnes päästää mietteliään äänen. "On kai siinä.... järkeä" hän mutisee viimein, vaikkakin jokseenkin epämääräisesti. Koko kuvan hahmottaminen oli vaikeaa mutta ainakin periaatteesta oli mahdollista saada ote jotenkin. Oudolta se tosin silti tuntui. Selitys sotureiden suhteen irrotti Akelastakin pienen sihahduksen. "...ties mitä heillekin on sitten aikoinaan tehty. Mutta ainakin sinä voit hallita sitä. Miten opit sen? Olet kai tutkinut näitä kaikkia jo kauan." Sarvekas nainen jäi kuuntelemaan valpastuneena ja seuraamaan miehen reaktioita. Hän tuskin oli odottanut tämän vastaavan kysymyksiin, ja nyt kun jotain saatiin irti oli hän selvästi kiinnostunut.
Sub: Arkyn pudistaa päätään. "Ei sitä opita niin. Se ei ole... taito. Lihassa ei ole Tulta jota hallita, eikä kuolevainen tahto merkitse Tulelle mitään. Sen enempää kuin lumihiutaleet merkitsevät liekeille", hän puuskahtaa. Arkyn jää tuijottelemaan taas hetkeksi vaiti jonnekin tyhjyyteen. Nämä eivät olet asioita, joiden kaivelu saavuttaa mitään. Mutta Akela on kaiketi ansainnut edes... jotakin.
"Tuli on sytytettävä lihaan. Sen voi sytyttää vain Tulta käyttäen. Mutta, katso. Tämä Tuli ei sammu tai ehdy. Mikä tahansa annos sitä on ehtymätön ja loppumaton kosminen lieska. Muinaiset eivät sytyttäneet sitä tai ruokkineet sitä. He ainoastaan tarttuivat siihen ja eristivät sen muotoon, jota kuolevaiset välineet pystyvät valjastamaan käyttöön", mies toteaa. "Se on mahdollista sulkea myös lihaan ja ruumiiseen. Se ei ehdy, se ei pääty, eikä se koskaan lakkaa. Eikä ruumis, johon se on valjastettu, koskaan ole vailla elinvoimaa, mahtia tai energiaa. Ruumis, joka on juonut Kosmoksen loputtomasta Tulesta, ei koskaan koe kuolevaisten heikkoutta", Arkyn jatkaa. Hänen sanansa ovat oudon etäisiä, melkein kuin hän toistaisi jotakin kuulemaansa.
Ja sitten hän tuhahtaa ja sylkäisee maahan. "Paitsi että se on surkea valhe, jonka minulle aikanaan selitti eräs tuon 'valtiaan' kaltainen typerys. Hän todella uskoi siihen. Mutta liha on lihaa ja Tuli on tulta, ja polttipa yksi toista miten paljon hyvänsä, se ei muutu kuolemattomaksi. Se palaa."
Spyrre: Oranssit silmät leviävät hieman kuunnellessaan. Niin outoa ja mystistä kuin tämä kaikki hänelle varmasti onkin, saattaa Akelakin silti tajuta että kyse on jostain valtavasta... ainakin suunnilleen. Ihmetyksen lomastakin kuitenkin nousee Arkynin synkkä olemus joka saa sarvekkaan naisen rypistämään kulmiaan. "Se... polttaa sinua kuitenkin? Ja ne tekivät tuon sinulle" hän toteaa viimein hetken hiljaisuuden jälkeen. Sävyssä on jonkinlaista oivallusta, ja jopa häivähdys kaunaista terävyyttä. "Tuollaisista suuruudenhulluista kuin tuo tyranni ei selvästikään ole puutetta! En tiedä mistä se kaivoi esille jotain sellaista jolla tehdä tuo, mutta... Toivottavasti se saasta sai ansionsa mukaan!"
Sub: Arkyn katsahtaa äkkiä Akelaan. Hänen ilmeessään on outoa hämmennystä, kuin jokin toisen sanoma olisi tullut hänelle täytenä yllätyksenä. Sitten hän tuhahtaa ja naurahtaa suorastaan katkerasti ennen kuin pudistaa päätään. Se on kolkko, iloton nauru, yhtä aikaa säälivä ja kurja. "Voi tyttö. Ei tätä kukaan minulle tehnyt. Minä tein tämän aivan itse. Minä tapoin ja uhrasin sen eteen kammottavan paljon. Minä sain kuulla kaikki mahdolliset varoitukset ja tartuin silti Muinaisten Tuleen ja heidän salaisuuksiinsa. Minä itse, aivan itse, tein omat virheeni. Älkään kukaan koskaan väittäkö, että minä olisin ollut kenenkään pelinappula!" hän suorastaan jyrähtää. Aivan hetkiseksi miehen piirteet tuntuvat vääristyvän tuskalliseksi, surkeaksi naamioksi. Hänen ainoan silmänsä takana leimuaa hirvittävä tuli, ja hänen koko ruumiinsa väreilee. Mutta seuraavassa hetkessä hän hillitsee itsensä, ja se katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyykin. Pelkkänä kammottavana varjona, takaisin jonnekin syvälle pinnan alle.
"Ja voi kyllä, sain ansioni mukaan moneen kertaan", Arkyn mutisee paljon hiljempaa.
Spyrre: Hänen saamansa reaktio tulee epäilemättä yllätyksenä Akelallekin. "Mutta sinä sanoit että..." hän töksäyttää mutta vaikenee säpsähtäen kun mies ärähtää vastaan. Äkillinen hurjistunut olemus josta lähes leimuaa jotakin epäinhimillistä saa hänet jännittymään ja sarvekas nainen nousee jo refleksinomaisesti istuimeltaan. Kaikki katoaa kuitenkin hämmentävän nopeasti ja perusteellisesti, vaikka jättääkin jälkensä. Akela kyräilee hetken paikallaan epävarmana istuako takaisin vai ei. Lopulta hän kuitenkin suoristautuu vaiteliaana. "Minä... en tiennyt että... " hän mutisee viimein. Nainen heittää epämääräisen, päämäärättömän katseen ympärilleen ennen kuin astahtaa eteenpäin huoneen keskellä solisevalle lähteelle ja kumartuu tämän ääreen. Hän kauhaisee vettä kasvoilleen ja käsilleen piittaamatta likaisesta läiskästä jonka levittää puhtaaseen veteen. "Varmaan se on paras katsoakin mitä nämä hiipparit täällä sitten oikein puuhaavat" hän lisää, irvistäen hieman itsekseen. Aihe oli selvästi käynyt hankalammaksi kuin oli odotettu. Mutta hänkin kykeni nyt ymmärtämään Arkynin kiinnostuksen muinaisraunion asukkaisiin ja näiden touhuihin.
Sub: Arkyn ei vastaa heti. Hän istuu vaiti paikoillaan, tuijottaen tyhjyyteen tarmolla, jonka luulisi polttavan reiän metalliseen seinäänkin. Hänen kasvojensa takana liikkuu synkkiä ajatuksia, jotka ovat päässeet aivan liian lähelle pintaa - vanhoja haavoja, joita hän on mennyt repimään auki jälleen kerran. Hän odottaa pitkän hetken ennen kuin sanoo yhtään mitään, antaa Akelan peseytyä ja puhua, ei kommentoi.
Kun mies lopulta avaa suunsa uudestaan, hän tekee sen raskaasti, uupuneena tähän kaikkeen. "Voin vakuuttaa, että aion ottaa selvää, mitä tämä valtias ymmärtää ja tietää, ja mitä nämä 'pyrkyrit' ovat. Ja kun olen saanut selville, pidän huolen ettei mikään siitä tule koskaan nousemaan ylös. Minä tiedän täysin, mikä on Muinaisten ihmeiden hinta. Ja tiedän jo nyt, että tuo naamioitu ilmestys ei käsitä siitä mitään", hän mutisee synkästi. "... haluan vain tietää mistä se on tullut ja mikä se on. Muuten minulla ei ole aavistustakaan millaisen uhan kanssa tässä ollaan tekemisissä."
Spyrre: Kukaties Akelakin pääty katumaan kärkästä inttämistään, tai ainakaan hänellä ei ole kiire puhua uudestaan. Sarvekas nainenkin pysyy vaiti pitkän tovin pyyhkien verta ja saastaa yltään, upottaen hetkeksi ohimennen jopa likaiset rastoittuneet hiuksensakin lähteeseen. Tämä kirpaisi ohimoiden haavoissa ja hän irvisti uudelleen, jääden puristelemaan vettä hiuksistaan. Kun Arkyn puhuu jälleen Akela kääntää hieman päätään ennen kuin nyökkää lyhyesti pohdittuaan. "Minä... luulen, että minun väkeni yritti samaa silloin aikoinaan. Kukaties ne olivat juuri nämä sekopäät, jotka tappoivat heidät. Tai ainakin hänet tuolla ylhäällä. Mistä ikinä onkaan kyse, uskon että he olivat oikeassa ettei tämän touhun saa antaa nousta pinnalle." Nainen tuhahtaa synkästi ja pyyhkäisee märät rastansa takaisin korviensa taakse. "En tiedä tästä paljoakaan, mutta... autan myös. Se on parasta kaikkien kannalta."
|
|
|
Post by spyrre on Mar 12, 2020 22:42:35 GMT 3
Sub: Arkyn pohtii asiaa hetken vaiti, ennen kuin päästää epämääräisen murahduksen. "Kuka tietää. Ehkä tämä tosiaan on väkesi pelkäämä pahuus. Joskaan kenelläkään täällä ei selvästikään ole mikään kiire ylös... ainakaan vielä. Kukaties tuo nahistelu on pitänyt heidät kiinni toistensa kurkuissa", hän pohtii. Asiasta on vaikea sanoa mitään järkevää, mutta kaiketi sekin on parempi, kuin muinaisten synkkyyksien miettiminen.
On hiljaista, ennen kuin Arkyn sitten avaa suunsa uudelleen, melkeinpä kokeilevasti. "... en tosin ole varma mitä väkesi tarkalleen ottaen on. Tiedän vain, että tämän kurjan, jään valtaaman maailman historiassa on pitkä tovi, jolloin se pysytteli jossakin muualla. Kuka tietää", mies mutisee. Tämä asia näyttää jopa mietityttävän häntä oikeastikin.
Spyrre: "Pakkohan sen on olla. Tai sitten täällä on vielä lisää jotain... ties mitä. Silloin en osaa edes kuvitella mitä se olisi. En tiedä oliko edes se hirviö tuolla ylhäällä niin paha kuin tämä kaikki" Akela toteaa istuessaan lähteen reunalle. Liikkeet ovat jokseenkin varovaisia vieläkin ja hän nykäisee kokeilevasti saastaisen takkinsa lievettä. Siltikin puheenaihe mietityttää selvästi häntäkin. Kuten luultavasti aiempi keskustelukin, vaikka kumpikin eittämättä katsoi nyt parhaaksi jättää aran aiheen sikseen. Kun Arkyn puhuu hetken kuluttua uudelleen Akela kohottaa päätään uudestaan. Sarvekas nainen räpäyttää silmiään oikeastaan melko epätietoisesti ja epäröi. "Minä... niin. Niin se... kai oli. Maan pinnalla oli silloin huono olla. Luulisin" hän vastaa lopulta jossain määrin epämääräisesti, kuin ei olisi ollut aivan varma kaikesta itsekään. "...mutta siitä on silti kauan" lisätään kuitenkin hieman varmemmin.
Sub: Arkyn silmäilee Akelaa vaiti. Hänen katseessaan on aitoa varovaisuutta, kuin hän ei tohtisi lausua kaikkea haluamaansa ääneen. "... on pahempaakin kuin muutama typerys, jotka leikkivät mahdilla jota eivät tajua", mies lopulta mutisee, tavalla joka puhuu aivan hyvin puolestaan; hänellä ei ole mitään halua käsitellä asiaa sen enempää.
Kukaties Arkyn aikoisi sanoa vielä jotakin, kukaties ei, mutta sillä tuskin on väliä, sillä äkkiä he eivät enää ole kahden kesken. Käytävältä kammion ulkopuolelta kaikuu askelia. Mies suoristautuu ja luo ovea kohti tyynen katseen, joka kätkee taakseen kaiken aikaisemman kuohunnan.
Ovelle ilmaantuu hahmo, joka ei ole naamioitu valtias eikä myöskään kumara mutantti. Kyseessä on jotakin muuta. Jotakin, joka näyttää totta puhuen ihmeen inhimilliseltä. Nopealla vilkaisulla pelkkä kaapuun verhoutunut nuorukainen, keskimittainen ja kevytrakenteinen. Varsin nopeasti pystyy kuitenkin toteamaan, ettei tämä ole miltä näyttää; ilmestyksen iho sinertää kuin kylmettyneellä tai hukkuvalla, ja tämän silmissä on jotakin outoa. Jotakin epäinhimillistä, lähempänä jotakin saalistajaa kuin tavallista ihmistä. "Tervehdys, vieraat. Minut on lähetetty tuomaan teille virvoitusta ja suuhunpantavaa", tämä tokaisee oudon terävin, haparoivin äänenpainoin. 'Tämän käsissä tosiaan on jokin tarjotin, mutta se tuntuu juuri nyt sivuseikalta...
Spyrre: Mietteliäs Akelakin istuu paikoillaan hetken vaiti. Hän punnitsee asioita mielessään ja rypistää kulmiaan Arkynin pahaenteiselle mutinalle kuitenkaan sanomatta itse vielä mitään. Sen sijaan nainen oli tarttunut varovasti takkiinsa vetääkseen tätä sivuun veden äärellä, mutta kun ovella näkyy äkkiä liikettä hän säpsähtää ja vetäisee tämän takaisin paikalleen. Hahmo joka kammion ovella seisoo ei ollut mitään mitä hän olisi odottanut, edes kaiken näkemänsä jälkeen... tai kuka ties varsinkin sen perusteella.
Akela tuijottaa silmänräpäyksen kaavutettua nuorukaista hämmentyneenä, ennen kuin jokin tämän olemuksessa pistää perille. Jännittynyt nainen ponnistaa ylös lähteen ääreltä ja harppaa keihäälleen. Hän sieppaa aseen käteensä mutta tämän jälkeen ei olekaan enää varma mitä tehdä. Mikään tässä esiin astuneessa palvelijassa ei itsessään pitäisi olla hälyttävää... mutta tässä on jotakin joka karmi hänen niskaansa. Eittämättä ei vähiten ruumismainen ulkomuoto tai outo katse... tai haparoiva puhe. "Kuka... mikä sinä olet?!" Akela töksäyttää puolestaan, osaamatta myöskään heti tiedostaa pideltyä tarjotinta.
Sub: Ilmestys kallistaa päätään aavistuksen verran, kuin yrittäisi ymmärtää mitä on mennyt tekemään väärin. Sitten se katsahtaa jäykästi tarjottimeen jota pitelee, ja sitten uudelleen naiseen. "Minä... olen hallitsijani poika ja hänen ylin palvelijansa. Minä tuon teille hänen antimiaan, koska hän käski", tämä toteaa lopulta varsin avuttoman oloisesti.
Ilmestys odottaa hetken, ennen kuin astuu varovaisesti sisään, tunnustellen mahdollisia vastalauseita.
Spyrre: Vastaanotto oli epäilemättä kaikkea muuta kuin kohtelias, mutta Akela ei ehtinyt murehtia tästä. Epäluuloinen nainen kyräili vierasta hahmoa tosin puristaen keihästä enemmän jonkinlaisen varmuuden vuoksi kuin hyökkäystä suunnitellen. Ainakin hän räpäytti silmiään lähestulkoon yhtälailla hämillään oudon palvelijan sanoille kuin tämäkin. Nuorukainen tuntui olevan vähintäänkin hämmentynyt kaikesta ja tämä lisäsi vain kaiken outoutta. Akela heittää kysyvän katseen kohti Arkynia, jännittyen pian uudelleen kun saapuja astuu varovaisesti sisälle. Epäluuloinen nainen seuraa tämän liikkeitä mutta ei lopulta protestoi tai estä tätä... vaikkei kyllä istu takaisin alaskaan. "....poika? Oletko sinäkin jotain sellaista kuin... ne muutkin olennot täällä?" hän kysyy varautuneesti.
Sub: Arkyn tarkkailee ilmeettömänä tulokasta, paljastamatta vielä ajatuksiaan mihinkään suuntaan. Siitä huolimattakin hänen katseensa pysyy tiukasti tämän jokaisessa elkeessä ja ilmeessä, arvioiden ja tutkien. Uusi nappula tässä oudossa pelissä...
Tulokas laskee tarjottimen alas ja katsoo Akelaa kohti suoraan, vailla mitään luontaista kiertelevyyttä tai hienovaraisuutta. Tämä kallistaa taas päätään puolelta toiselle, kuin miettisi kysymystä. "Ei, minä en ole orja, vaan hallitsijani poika ja ylin palvelija. Minä olen täydellinen, eikä minua tehty uhrattavaksi sodissa tai kuolemaan palveltuani aikansa. Minusta on tehty täydellinen, vailla mitään vikoja", tämä vastaa varovasti, kuin yrittäisi arvioida millainen vastaus edes on sopiva. Hahmo kohottaa varovasti kätensä näkyville. Niiden sormet ovat pitkät ja notkeat, kuin jääravun jalat. "Minä olen hänen luomistaan paras, ja siksi minä olen hänen poikansa."
Spyrre: Sarvekas nainen suoristaa selkäänsä kuin eläin yrittäessään näyttää suuremmalta, mutta astahtaa silti aavistuksen kauemmas kun outo olento astuu sisälle. Hän laskee kuitenkin keihäänsä perän taas maahan vaikka sormet puristavat edelleen tiukasti tämän vartta kun hän tarkastelee nuorukaista terävin silmin. Hänen kysymyksensä oli eittämättä vähintäänkin tyly mutta outo nuorukainen ei tunnu laittavan sitä pahakseen. Akela odottaa kun tämä pohtii tilannetta ennen kuin vastaa, saaden hänen kulmansa rypistymään hieman lisää. Toviin hän ei ole varma mitä edes sanoa. "....vai niin. No. Selvä. Niin kai... sitten" arpinen nainen mutisee lopulta töksähtäen. Hetken aikaa hän sormeilee jälleen epätietoisesti keihään vartta, heittäen viimein lyhyen katseen tarjottimellekin. "Sinä... tiedätkö sinä mitä täällä oikein tapahtuu? Kuka se on joka hyökkää teidän kimppuunne? Ja minkä vuoksi?" tiedustellaan kokeilevasti, kaiketi toivoen ettei tämä olento välttelisi aihetta samalla tavalla.
Sub: Valtiaan ilmeisen pojan ilme on mitäänsanomaton, melkeinpä olematon. Kuin lapsella, joka ei tiedä mitä odottaa tai osaa epäillä tai varautua millään tapaa. Tämä katselee Akelaa kaartelematta ja miettii kysymystä selvästi ilman mitään sen suurempaa varautumusta. "Pyrkyrit ja teeskentelijät sotivat valtiasta vastaan. Heitä on monia, ja he uskovat, että heillä on oikeus hänen ihmeisiinsä. He ovat ottaneet osan niistä, ja nyt he sotivat häntä vastaan saadakseen loputkin.
"Joskus he sotivat toisiaan vastaan. Joskus valtias hyökkää heitä vastaan", palvelija toteaa. Tämä joutuu selvästikin miettimään asiaa paljon, tavalla joka kertoo sen olevan aivan liian arkista pohdittavaksi erityisen tarkkaan. Kuin joku kyselisi, miksi yläpuolella on juuri nyt kylmä.
Arkyn luo Akelaan nopean silmäyksen palvelijan selän takana. Ilmestys vaikuttaa totta puhuen yksinkertaiselta, vaikka onkin eittämättä parempi keskustelija kuin mumisevat mutantit. Se saattaa olla heidän edukseen...
Spyrre: Akelan yritys tuotti tulosta, ainakin hieman. Jos ei muuta, se tosiaan kertoi ettei nuorukainen tosiaan pohtinut liian tarkkaan mitä tämä sanoi, ja Akelakin silmäsi vaivihkaa Arkynia. Hetken epäröityään hän nyökkää hieman ja istuu uudelleen vaikkakin keihäs edelleen kätensä ulottuvilla. "Mutta keitä ne teeskentelijät ovat? Mistä ne ovat tulleet? Miksi ne uskovat että tämä... kaikki kuuluu niille?" hän jatkaa tarkastellen jälleen reaktioita.
Sub: Lisää päänkallistelua. Tämäkin kysymys on selvästi kovin perustavanlaatuinen, eikä palvelijalla ole siihen mitään hyvää vastausta saman tien. "Teeskentelijät ovat... teeskentelijöitä. Ne väittävät tämän kuuluvan niille koska ne janoavat valtiaani mahtia ja ihmeitä. Minä uskon että ne tulivat yläpuolelta. Siellä on kurjaa, ja sieltä tulleet kurjat voivat vain himoita turhaan tällaista mahtia", tämä tapailee. Seassa on selvästi melkoinen annos omaa päättelyä.
"... minä toin teille ruokaa ja juomaa", palvelija yrittää äkkiä. Tämä mietiskely ei selvästikään ole erityisen mieluisaa.
Spyrre: Siitä huolimatta että nuorukainen kyllä vastasi, näytti siltä ettei tällä ollut mitään tyhjentäviä vastauksia asioihin sen enempää kuin muillakaan. Akela päästää pienen tuskastuneen puuskahduksen ja raapii sarvekasta otsaansa mietteliäänä, mutta havahtuu sitten hieman nuorukaisen hieman avuttomaan huomautukseen. Nainen katsahtaa tätä ja sitten uudelleen tarjotinta kuin vasta nyt muistaisi sen olemassaolon. "Ai. Niin. Kiitos. Kai" hän töksäyttää sitten, ja kurottaa hetken tarjoiluja kyräiltyään käteensä yhden kupeista. Aiempi ateria oli jättänyt pahan maun hänen suuhunsa, mutta sille ei mahtanut mitään että he olivat joutuneet olemaan pitemmän tovin varsin vähällä ravinnolla... tai ainakin lastiruumaan suljettuna ollut nainen. "Täällä taitaa harvemmin käydä ketään ulkopuolelta. Onko täällä koskaan näkynyt... minun kaltaistani väkeä?" Akela kysäisi vielä, tosin rehellisesti odottamatta kummoista vastausta tähänkään. Kallo ylhäällä oli kuitenkin ollut varsin vanha.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 13, 2020 23:00:34 GMT 3
Sub: Akelan viimeinen, melkeinpä viaton kysymys saa palvelijan yllättävän hankalaksi. Tämä vilkaisee ympärilleen kuin pelkäisi jonkun kuuntelevan ja päästää epämääräisen äännähdyksen, kuin ei tietäisi mitä vastata - tai saako vasta. "Minä olen nähnyt... luita joilla on tuollaiset sarvet. Mutta niitä on vain siellä paikassa, jonne ei saa mennä. Siellä minne valtias..." palvelija aloittaa, mutta vaikenee kesken kaiken kallistaa päätään. "Siitä ei saa puhua. Täällä ei ole näkynyt sinun kaltaisiasi", tämä tokaisee sitten varsin yksiselitteisesti.
Spyrre: Akela oli ehkä aavistellut että ylhäältä löytyneen kallon tovereita saattaisi olla jossain muuallakin, mutta hän ei ollut odottanut äkillistä ja selvää tukaluutta jonka kysymys aiheuttaa. Nainen lopettaa astian pyörittelyn kädessään ja nostaa pistävän keltaisen katseen valpastuneena nuorukaiseen. Tämä tapailee sanoja, mutta tajuaa sitten itsekin sanoneensa jotain mitä kaiketi ei olisi pitänyt. Akela rypistää kulmiaan uudestaan. "Miksei siitä saa puhua? Onko siellä tapahtunut jotain pahaa?" hän tiedustelee viimein hetken mietittyään, yrittäen kuulostaa hieman varovaisemmalta. Se tosin ei tainnut onnistua hirveän hyvin nyt kun hän oli saanut hajua jostain tällaisista salaisuuksista.
Sub: Palvelija epäröi, kuin ei olisi varma miten toimia. Tämä kallistelee päätään, miettii ja katsoo ympärilleen. Todellista hätää tai epäröintiä tässä ei näy, enemmänkin outo neuvottomuus. "Se on... paikka jonne vain valtias saa mennä. Mutta hänkään ei pysty nyt menemään sinne, sillä... se on hankala paikka ja pyrkyrit vievät liikaa hänen huomiotaan", tämä toteaa lopulta, ilmeisesti tyytyväisenä omaan näppäryyteensä.
Arkyn päästää kevyen hymähdyksen ja nousee pystyyn. Hän nappaa käteensä maljan jotakin juomaa, nuuhkaisee sitä ja kumoaa sitten nopean siemauksen. "Älä nyt, Akela. Ei hän ole täällä kuulusteltavana, vaan palvelemassa meitä parhaansa mukaan", Arkyn toteaa ihmeen tyynesti. "Et kaiketi ole joutunut aikaisemmin tekemään mitään tällaista?" mies huomauttaa ja katsahtaa sinertävään ilmestykseen.
"... olen minä palvellut myös pyrkyreiden viestintuojia. Valtias haluaa että katson mitä ne tekevät ja tarkkailen niitä", palvelija toteaa varsin suoraan. Sitten se räpäyttää silmiään, ilmeisesti vasta tajuten, ettei äskeistä olisi välttämättä kannattanut sanoa.
Arkyn hymähtää ja vilkaisee ohimennen Akelaan. Ei liene vaikea arvailla, miksi tämä on laitettu palvelemaan heitä...
Spyrre: Kesti hetken ennen kuin kysymykseen saatiin vastaus, palvelijan joutuessa viimein miettimään enemmän sanojaan. Akela odotti kiinteästi tätä silmäillen ja kun tämä vastasi hän päästi pienen mietteliään äännähdyksen. Vastaus oli epämääräinen, mutta hänellä oli aavistus aiemman perusteella mihin tämä ehkä viittasi. Tai niin hän saattoi ainakin uumoilla. Nainen oli aikeissa mahdollisesti sanoa jotain, mutta Arkyn keskeyttää tämän. Yllättäen miehen tokaisu irrotti nuorukaisesta enemmänkin saaden Akelankin valpastumaan terävämmin. "Olet siis vakooja. Arvasinhan" hän töksäytti. "No, siitä vain. Ei minulla ole salattavaa, näyttää että se pätee teihin enemmän. Piruako luulette saavanne selville?" Arpinen nainen tuhahti äreästi nuuhkaisten sitten ohimennen pitelemäänsä juomaa epäluuloisesti.
Sub: Palvelija kallistaa jälleen päätään puolelta toiselle, selvästikin miettien Akelan sanoja. Kuin arvioisi itsekin asiaa. "Ei, minä olen palvelija", tämä korjaa lopulta ja jää katselemaan omia sormiaan. "Minä teen kuten valtias haluaa ja kerron hänelle mitä hän haluaa tietää. Vakoojat ovat niitä jotka hiipivät palatsissa ja yrittävät selvittää hänen salaisuuksiaan", tämä erottelee varsin seikkaperäisesti.
Arkyn päästää kevyen tuhahduksen koko asialle. "No, valtiaasi haluaa joka tapauksessa tietää yhtä ja toista. Voit kertoa hänelle, että aiomme tehdä yhteistyötä hänen kanssaan, emmekä ole aikeissa häipyä mihinkään", mies toteaa. "... eikö niin?" hän kysyy ja katsahtaa Akelaan.
Spyrre: Akela puuskahtaa nuorukaisen sanoille melkoisesti näreämmin kuin Arkyn, selvästikään vakuuttumatta yhtään mistään... varsinkin kun tämä eittämättä todisti myös sen että ympäriinsä hiippaili myös suoranaisia vakoojia. Rehellisesti tästä tuskin saattoi syyttää nuorukaista itseään mutta ei se mieltä lämmittänytkään. Arkynin puhuessa ja katsahtaessa häneen suoraan odottavasti, sarvekas nainen kyräilee hetken. "...niin kaiketi" hän töksäyttää lopulta happamesti. "Mutta voit myös kertoa sille että tiedän että se juonittelee jotain, joten parempi olla yrittämättä mitään typerää" Akela viimeisteli ja hörppäsi sitten kiukkuisesti kupistaan. Kaiketi hän oli mukana tässä, vaikka ei luottanutkaan tippaakaan heidän vieraanvaraiseen isäntäänsä... tai emäntäänsä, miten vain.
Sub: Arkyn pyöräyttää silmäänsä Akelan sanoille. Hienovaraisuudesta on nähtävästi turha edes uneksia. Hän antaa kuitenkin asian vain olla. Liian myöhäistä kaiketi sanoa mitään muutakaan sen suhteen.
"Valtias on varmasti tyytyväinen kuullessaan aikeistanne", palvelija vastaa mitäänsanomattoman suoraan. Jos Akelan sanoilla on mitään varsinaista vaikutusta tähän, ei se ainakaan näy päällepäin. "Tarvitsetteko jotakin muuta? Minun on määrä vastata kaikista tarpeistanne, mutta mikäli minua ei tarvita, voin poistua", tämä lisää sitten - kukaties vähintäänkin aavistaen, miten vähän tämän läsnäoloa oikeastaan arvostetaan.
Spyrre: Sarvekas nainen tyytyy puhisemaan näreästi kaikelle, eittämättä varsin suorasukaisesti. Jos hän huomaa Arkynin ilmeen ei tähän ainakaan kommentoida. Sen sijaan hänen huomionsa on oudossa palvelijassa. Nainen vilkuilee tätä kohauttaen sitten harteitaan. "Jos olet kytännyt meitä tarpeeksesi ja et aio tehdä mitään hyödyllistä, niin siitä vain. Mene tekemään jotain muuta" Akela tokaisee hörpäten kuitenkin kuppinsa tyhjäksi. Nuorukaisen oudon tuijotuksen edessä oli varsin vaikea tuntea oloaan ainakaan mitenkään luontevaksi saati mukavaksi.
Sub: Palvelija kumartaa kömpelösti, ennen kuin perääntyy ovelle. "Kuten haluatte. Mikäli tarvitsette jotakin, kutsukaa minua. Nauttikaa valtiaan lahjoista", tämä toteaa, ennen kuin kääntyy ympäri ja astuu ulos huoneesta.
Palvelijan askeleet kaikkoavat käytävää myöten nopeasti jonnekin palatsin uumeniin. Arkyn katsoo tämän perään hetken, ennen kuin kääntää huomionsa Akelaan ja tuhahtaa. "Valtiaamme ei selvästikään ole tottunut mihinkään, mikä ajattelee itse eikä vain tottele tämän käskyjä", hän huomauttaa happamasti.
Spyrre: Akela ei vastaa seuratessaan palvelijan kömpelöä poistumista huoneesta. "Ei selvästikään. Nyt saa luvan opetella siihenkin" hän tokaisee Arkynin pohdintoihin, piilottelematta myrkkyä äänessään. Ajatus oli selvästikin jotain joka inhotti häntä erityisesti. "...toisaalta poikaa käy hieman sääliksi. Kaiketi muitakin. He ovat vain työkaluja eivätkä edes tajua sitä. Tai jos tajuavat, eivät ymmärrä että siinä on jotain vikaa." Tuhahdettiin lopulta Akelan silmäiltyä hetken ovelle kunnes nainen pudistaa taas päätään ja hieraisee otsaansa. Sävyssä häilähtää viimein aavistus voipumusta nyt kun ylimääräiset silmät olivat poistuneet. "Saa nähdä mitä se hiippari meistä tarkalleen haluaa. Mutta luulen että meidän pitäisi ottaa selville mitä siellä on minne kukaan ei ilmeisesti saa mennä. Se mitä väkenikin ikinä yritti pitää täällä on ilmeisesti myös siellä."
Sub: Arkyn pyöräyttää hartioitaan uudemman kerran, mutta ei vastaa saman tien mitään. Hän miettii hetken vaiti, ennen murahtaa ympäripyöreästi. "Meidän pitäisi ottaa selvää monestakin asiasta. Kuten siitä, mitä nämä 'pyrkyrit' oikeastaan ovat, miten suuri tämä paikka todella on, ja millaisia aseita tuolla valtiaalla oikein on hallussaan. Aion pitää huolen, ettei yksikään tämän vanhan haudan ihmeistä nouse enää pahentamaan ylistä maailmaa, mutta en ole sentään niin tyhmä, että aikoisin vain rynnätä suin päin tuhooni", mies tokaisee, ja luo sivumennen Akelaan painavan silmäyksen. Toinen eittämättä tietää, mitä tässä vihjaillaan...
"... mutta sitä ennen sinun pitäisi levätä. Älä luule, että pystyt esittämään väsymätöntä loputtomiin", Arkyn toteaa äkkiä. Sanat ovat vähintään yhtä painavia kuin äskeinen katse.
Spyrre: Akela päästää synkän myötäävän äänen nyökätessään toteamukselle. Heillä on epäilemättä paljon selviteltävää, eikä kukaan ollut selvästi antamassa heille ainakaan suoria vastauksia helposti, yrityksistä huolimatta. "No. En ole varma miten aiot tehdä sen, mutta kai sen tietää sitten kun näkee enemmän ympärilleen" hän tuhahtaa ja laskee kupin kädestään. Toinen suorempi tokaisu keskeyttää selvästi naisen pohdinnat ja tämä kohottaa katseensa hieman yllättyneenä. Kukaties hieman syylliseenkin sävyyn, syystä tai toisesta. "Minä pärjään ihan hyvin! Tässä on vielä paljon tekemistä! Ja olemme vieläkin keskellä sen hiipparin juonia, jos herpaannumme täällä..." hän töksäyttää, vaikkakin epäröi hieman. "...vaikka voin kai kokoilla itseäni hetken" myötäillään lopulta vastahakoisesti.
Sub: "Jos aiot rimpuilla ilman unta ja lepoa kunnes tämä kaikki on ohi ja pääsemme takaisin pinnalle, voit yhtä hyvin syöksyä tuohon miekkaan saman tien ja säästää kaikkien vaivaa", Arkyn tuhahtaa Akelan uhmakkaille sanoille. Toisen uho on järjetöntä ja typerää, pelkkää itsetuhoista kovistelua - juuri sellaista, johon hän on eittämättä nähnyt monen kaatuvan aikojen saatossa. "Minä pystyn pitämään vahtia sen aikaa. Siltä varalta, että 'valtiaamme' olisi tarpeeksi tyhmä yrittämään jotakin... tai joku muu", hän lisää sitten. Sävystä päätellen hän ei pidä sitä todennäköisenä, mutta olisi yhtälailla hullua jättää asia täysin oman onnensa nojaan.
Spyrre: Akela kyräili vastentahtoisesti mutta joutuu lopulta puuskahtamaan nujertuneesti. Sanoi pää (sekä itsepäisyys) mitä tahansa, keholla oli silti rajansa halusi tai ei, ja ne tulivat vastaan ennemmin tai myöhemmin. "Tämä on huono paikka siihen, mutta.... ehkä se on pienempi paha" hän myöntyy tovin ähminnän jälkeen. "Ehkä... lepään hetken. Vähän. Kerro jos huomaat jotain outoa" lisättiin vielä napakasti naisen heittäessä kireän katseen ympärilleen. Lopulta kaikesta huolimatta Akela asettui lattialle nojaamaan istuimen reunaan, luotuaan tähänkin epäluuloisen katseen. Hän istui tämän vierelle vetäen keihäänsä polvilleen ja sulki sitten syvään henkäisten silmänsä. Kukaties hän onnistuisi lepuuttamaan itseään edes hieman.
Sub: Arkyn nyökkää ja asettuu itse takaisin tuolilleen istumaan, juoma-astia hajamielisesti toisessa kädessä leväten. "Lepää, niin voit luottaa ainakin omiin voimiisi. Tulet kyllä tarvitsemaan niitä. Minä vahdin", mies tokaisee.
Arkyn jää istumaan ja tuijottelemaan jonnekin kammion oven suuntaan. Hänen katseensa ei ole erityisen tarkka tai keskittynyt, mutta tuskinpa sen on syytäkään olla; kammiossa on vain yksi sisäänkäynti, ja vain umpiunessa olevalta jäisi huomaamatta siitä sisään yrittävä. Ja toisin kuin naisen tapauksessa, hän ei selvästikään tunne kuolevaisia väsymyksiä kuten tämä - tai melkeinpä kuka tahansa muu.
Spyrre: Jonkin ajan kireän liikahtelun jälkeen Akela onnistuukin torkahtamaan paikalleen... vaikkakaan tätä tuskin saattaa sanoa erityisen levolliseksi. Hän torkkuu paikalleen käpertyneenä unessakin asetta puristaen, ja tuon tuostakin liikehtien levottomasti. Unet tuskin olivat laadultaan mukavia mutta ainakin arpinen nainen saa lopulta ummistettua silmänsä toviksi. Hän tuskin sai useinkaan sellaista luksusta kuin jonkun vahtimaan selustaansa nukkumisensa ajaksi. Eittämättä sekin oli jo paljon.
Sub: Jossakin korkealla yläpuolella, jossakin kaksikon kaiken tietoisuuden ulkopuolella, käytävät jyrisevät. Jokin kammottava, epäinhimillinen ulvoo hirvittävällä, luita viiltävällä tavalla. Kuin groteskia demonin naurua. Siihen sekoittuu kuolevien miesten tuskanhuutoja ja laukauksia - pelkkää voimatonta vastarintaa kammottavan demonin edessä.
Käytävä on täynnä metallista ryminää, kun valtava, panssaroitu hahmo harppoo kauemmas kuolettavasta demonista ja nopeasti kuolevista sotureista. Edes Bal Ashad ei tuhlaa aikaansa huutamalla raivoaan. Tämä pysähtyy vain häviävän lyhyeksi hetkeksi, vain etsiäkseen uuden suunnan johon paeta monilla hengillä ostettujen hetkien aikana.
Valtavan soturin varjossa luikkii toinen hahmo, joka näyttää täysin yhdentekevältä tämän rinnalla. Ympärilleen pälyilevä, hermostuneesti hymähtelevä ja inahteleva mies. Hänen pistoolinsa on tyhjä, eikä siitä totta puhuen ole ollut mitään hyötyä - sen enempää kuin Bal Ashadin kädessä roikkuvasta, katkenneesta miekastakaan. "Liiku, se tulee kohta!" lurjus älähtää valtavan, panssaroidun soturin selkää päin.
"Pidä suusi, kurja! Muuten heitän sinutkin sen tielle!" Bal Ashad ärähtää taakseen. Hänen äänessään ei ole hätää, tuskinpa edes voisi olla, mutta raivo tätä kurjaa tilaa kohtaan on peittelemätöntä ja suurta. "Et edes tiedä minne mennä", lurjus hymähtää hermostuneesti, mielipuolisen huvittuneena vitsistä, jota tuskin kukaan muu tässä tilanteessa näkisi. "Pidä suusi!" soturi toistaa, mutta sanat ovat ponnettomia. Ympärillä on vain käytäviä ja kammioita, eikä mitään todellista pakoreittiä.
Lurjus kohottaa värisevän sormen hermostuneesti. "Mutta katso! Tuo vie alaspäin! Alhaalla ei ole täällä, ja täällä on vain kuolemaa!" tämä inahtaa ja naurahtaa päälle hullunkiiltoisesti.
Bal Ashad miettii vain hetken, ennen kuin harppaa ärähtäen kohti alaspäin vievää tunnelia. Hermostuneesti hihittävä lurjus seuraa hänen perässään kuin varjo.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 18, 2020 22:52:41 GMT 3
Sub: On mahdotonta sanoa, kauanko aikaa kuluu. Lepäävät harvemmin laskevat tunteja, eikä mikään muutu maanalaisessa, kimaltelevassa palatsissa muutenkaan. Voi siis vain arvailla. Aikaa kuluu jonkin verran. Ei valtavasti, mutta enemmän kuin hetki - enemmän, kuin uupunut, haavojaan paranteleva soturi tuntemattoman keskellä todennäköisesti voisi toivoa.
Rauha rikkoutuu kuitenkin nopeasti ja yksiselitteisesti. Taistelun äänet hiipivät tajuntaan. Jossakin mutantit huutavat ja aseet ärjyvät. Ei aivan vieressä, mutta niin lähellä, ettei sitä voi noin vain jättää huomiottakaan. Lähettyvillä kuolema ja hengenvaara ovat taas läsnä...
Spyrre: Akela tuskin tiedostaa kauanko hän ehtii käyttää unissaan. Hän liikehtii levottomasti nukkuessaan ja välillä päästää hiljaisen tukalan äänen mutta ainakin nainen saa oltua rauhassa.... siihen saakka kunnes jokin hälyttää hänet takaisin hereille. Akela säpsähtää terävästi ja avaa silmänsä, kiristäen samantien otettaan puristamastaan aseesta ennen kuin on edes kunnolla ajan tasalla. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut tajutakseen että jotain oli tekeillä. Hätäiset huudot ja äänet tunkeutuivat jo unenkin läpi eikä sarvekas nainen ollut hetkeen aivan varma oliko hereillä vai ei, mutta siristeltyään epäluuloisesti silmiään hän kömpii rivakasti, vaikkakin hieman huterasti taas jaloilleen heittäen terävän katseen ympärilleen. "Mitä tapahtuu?" hän onnistuu ähkäisemään hakiessaan tukea viereisestä istuimesta yrittäessään samalla hahmottaa mistä metakka kuuluu.
Sub: Arkyn on ylhäällä ja ilmeisen täydessä valmiudessa ennen kuin äänet ehtivät edes kunnolla tunkea tajuntaan. Hän harppaa pystyyn istumapaikaltaan, jolta ei nähtävästi ole liikahtanut koko tänä aikana. Miekka on saman tien hänen kädessään. Hän ei ota mitään asentoa tai kohota asettaan mihinkään suuntaan, mutta varmaa on, että hän on valmis käyttämään sitä. Valppaana, terävänä.
Mies heittää Akelaan ohimenevän sivusilmäyksen ja suo tälle nopean, toisen läsnäolon tiedostavan nyökkäyksen. "Jos pitäisi arvata, niin sitä samaa mitä saimme nähdä jo eilen. Huutoa ja laukauksia. Kaikesta päätellen tällaiset kahakat ovat jatkuvia", hän murahtaa naiselle.
Spyrre: Oranssi katse löytää nopeasti Arkynin valmiina läheltä ja se tuo jonkinlaista varmuutta. Akela pyyhkäisee rivakasti kasvojaan ennen kuin kiroaa vaisusti kääntäen itsekin huomionsa kohti ovea. "Taasko? Kuinka paljon väkeä niillä typeryksillä on ajettavaksi kuolemaan ihan huvinsa vuoksi?" hän jupisee mutta selvästi valpastuneena. Sarvekas nainen epäröi hetken ennen kuin astahtaa varuillaan oviaukkoon katsoakseen tarkemmin ulos käytävälle. "....pitäisikö meidän puuttua tuohon? Ne tuntuivat kyllä tappavan toisensa aivan hyvin itsekin." Sävy kuulosti epämieltyneeltä koko tilanteeseen... vaikka kaiketi he olivat aiemmin tulleet luvanneeksi jotain siitä että auttaisivat linnakkeen hallitsijaa...
Sub: "Uskoisin, että saimme vastauksen tuohon kysymykseen jo eilen: arvon valtiashan keittää padoissa uusia menetettyjen tilalle. Muillakin on varmasti keinoja menetystensä korvaamiseen", Arkyn tokaisee nuivasti. Miehen huomio tuntuu kiinnittyneen kaukaa kuuluviin taistelun ääniin, eikä hän heti vastaa mitään toisen nihkeään jatkokysymykseen. Kaikesta päätellen hän ei itsekään ole millään tavalla riemuissaan ajatuksesta sotkeutua asiaan sen enempää, mutta ikävä kyllä kaikki ei taida olla niin yksinkertaista...
"... no, me lupasimme. Ja sitä paitsi, meidän on parempi pyrkiä olemaan selvillä, millaisia vaaroja edessämme tarkalleen ottaen on. Tuo tulee toisesta suunnasta kuin eilinen, joten se lienee jokin toinen näistä 'pyrkyreistä'", Arkyn vastaa lopulta, pohdittuaan aikansa. Mies ei selvästikään arkaile ajatusta taistelusta, mutta koko tilanne riittää mitä ilmeisimmin synkistämään hänenkin kasvonsa. Turhaa tappamista järjettömien tarkoitusperien vuoksi...
Spyrre: Akelan ilme ei ainakaan kirkastu toisen vastauksesta mutta vaikka hän päästääkin ilmoille uuden vastahankaisen ähkäisyn seuraa tätä kuitenkin lopulta synkkä nyökkäys. "Niinhän me kai lupasimme" myötäiltiin happamasti. Sarvekas nainen vetää syvään henkeä ja suoristautuu vetäen sitten keihäänsä valmiiksi. "Kai meidän on mentävä katsomaan. Saatpa ehkä selville jotain. Toivottavasti. Emmepä me mitään löydä täälläkään istumalla" Akela tokaisi harpaten sitten käytävälle. Jos ei muuta niin ainakin hänen päänsä oli nyt levon jälkeen hieman selkeämpi, vaikkeivat säryt olleet minnekään kadonneetkaan. Mutta ainakaan niiden ei annettu hidastaa.
Sub: Arkyn katsahtaa Akelaan uudelleen, aavistuksen tarkkaavaisemmin. Hän kurtistaa ainoaa kulmaansa ja kallistaa päätään melkeinpä kysyvästi. "Oletko varma, että haluat saman tien puskea taisteluun? Levon jälkeen haavat vasta alkavat tuntua. Riittänee, jos minä menen katsomaan mistä on kyse", hän tokaisee sen suuremmin kaartelematta. Mokomat sanat ovat eittämättä kolhu ärhäkän naisen itsetunnolle, mutta jokin velvollisuudentunto kaiketi vaatii häntä silti edes ehdottamaan...
Spyrre: Tuskin tulee yllätyksenä kenellekään että ehdotusta seuraakin nopeasti melkoisen terävä katse. "Älä luulekaan että minä jään tänne istumaan sillä aikaa kun ryntäät keskelle ties mitä" Akela töksäytti äreästi. "Jos siellä on jotain mihin pitää puuttua, meidän molempien pitää olla valmiina! Mennään!" Nainen pyörähtää ympäri ja harppoo eteenpäin. Jos haavat jomottivat, hän ei aikonut ainakaan näyttää sitä tai jäädä odottamaan että jokin vihamielinen löytäisi hänet ensin.
Sub: Arkyn luo vielä viimeisen silmäyksen toiseen, ennen kuin hymähtää ja kääntyy kohti oviaukkoa. "Mennään sitten. Voitpahan vain syyttää itseäsi tuskistasi", hän tokaisee, ennen kuin harppaa itsekin liikkeelle.
Palatsin käytävät ovat aivan yhtä sokkeloisia ja laajoja kuin tähänkin asti. Ne harhailevat sinne tänne vailla määränpäätä, eikä hohtavien salien ja kammioiden asettelussa tunnu olevan mitään todellista mieltä. Mutta kaikeksi onneksi taistelu ei ole erityisen kaukana, eikä sen ääniä ole vaikea seurata. Edestä kaikuu laukauksia ja huutoja. Ennen pitkää niiden jatkoksi liittyvät myös muut taistelun merkit. Mutantteja ryntäilee sinne tänne kuin vihaisia muurahaisia, kantaen aseita tai kiiruhtaen mukaan tappamaan ja kuolemaan. "Ne eivät mieti hetkeäkään miksi edes tekevät tätä", Arkyn tuhahtaa ohimennen, kun kaksikko lähestyy taistelua. Ympärillä juoksentelevat mutantit hädin tuskin edes tiedostavat heidän olemassaoloaan. Niiden tarve palvella valtiastaan elämällään (ja kuolemallaan) tuntuu tekevän kaikesta muusta yhdentekevää...
Spyrre: "Olen ihan tarpeeksi kunnossa!" Akela tuhahtaa harppoessaan käytävälle. Palatsi on yhtälailla sokkeloinen kuin ennemminkn mutta niitä myöten kantautuva meteli opastaa oikeaan suuntaan. Kun näkyviin ilmaantuu muitakin merkkejä sekä hätäisesti ryntäileviä mutantteja sarvekas nainen terävöityy. He alkavat olla lähellä, mitä ikinä meneillään olikaan. "En usko että niille on edes annettu mahdollisuuksia miettiä mitään muutakaan. Päin vastoin" hän murahtaa synkeästi seuratessaan katseellaan ohi kuhisevia olentoja, kunnes harppaa yhden tielle ja tarraa rivakasti tätä käsivarresta. "Kysy siltä mitä siellä tapahtuu" hän tokaisee Arkynille silmäillen otusta.
Sub: Arkyn suo Akelalle jopa yllättyneen katseen, kun nainen äkkiä pysäyttää yhden mutanteista. Hän huokaisee, ennen kuin lausuu muutaman nopean, vaativan sanan olennolle. Se rimpuilee ja kiljuu naamionsa takaa jonkin vastauksen, mutta ei selvästikään halua selittää mitään sen tarkemmin kuin on täysin pakko - otuksella on liian kiire kuolla. "Pohjoisten käytävien teeskentelijä, ilmeisesti. Tämä yrittää hyökätä. Nähtävästi sitä samaa kuin aikaisemminkin", mies toteaa lopulta Akelalle, ennen kuin käännähtää kannoillaan ja lähtee jatkamaan kohti taistelun ääniä. Kaikesta päätellen tämä on arkipäiväistä ja tavallista...
"... no. Katsotaan olenko yhä yhtä unessa", Arkyn tuhahtaa synkästi, pitkälti vain itselleen...
Spyrre: Mutantti on selvästi kaikkea muuta kuin mielissään viivästyksestä, vaikka rääkyykin jonkinlaisen vastauksen. Kukaties Akela olisi toivonut jotain selkeämpää, tai edes jotain koherentimpaa syytä tällä kertaa, mutta se on selvästi liikaa toivottu. Nainen silmäilee rimpuilevaa otusta oikeastaan jokseenkin säälien, mutta nyökkää sitten kuitenkin lyhyesti ja laskee irti päästäen tämän jatkamaan menojaan. Luultavasti kuolemaansa. "Tämä on typerää" hän jupisi itsekseen, mutta kääntyy seuraamaan Arkynin jäljessä kohti ääniä. Aika todistaa verilöylyä uudemman kerran... tällä kertaa hän sentään tiesi mitä odottaa.
Sub: Ei ole vaikea huomata, koska kaksikko alkaa saapua paikalle jossa taistelu käydään; aivan lähettyviltä kajahtelevien tuhon ja kuoleman äänten lisäksi käytävät ovat väärällään ruumiita. Mutantteja on paiskottu sinne tänne ja niitä lojuu kuolleena seinänvierillä röykkiöiksi asti. Arkyn pysähtyy hetkeksi ja vilkaisee tuhoa. Verta ja raatoja on kaikkialla, totta puhuen huomattavasti enemmän kuin voisi kukaties odottaa. Kaiken lisäksi jokaisella niistä on valtiaan tunnus - hopeinen naamio. Moni niistä on myös runnottu hengiltä kammottavalla tavalla, kuin jokin hirvittävä voima olisi riepotellut ja murjonut niitä. "... nähtävästi tätä sotaa soditaan käytävillä. Se on veristä puuhaa parhainakin aikoina", mies tokaisee lopulta. Hävitys ei saa häntä epäröimään tai pelkäämään, mutta kaikesta päätellen teurastus on pahempaa kuin eilisenkään perusteella luulisi...
"Ole valmiina", mies tokaisee ja katsahtaa Akelaan. Toivon mukaan tämä muistaa vielä linnakkeen taistelut...
Spyrre: Akelan olemus kiristyy silminnähden kun he alkavat saavuttaa taistelua. Ilmassa leijuu ruudin ja veren löyhkä, ja nopeasti lattialla alkaa lojua ruumiita. Nainen katsahtaa näitä ohimennen harppoessaan ohi kunnes rypistää kulmiaan ja hidastaa aavistuksen katsoakseen tarkemmin. "....en näe vastustajan ruumiita. Niillä on tällä kertaa mukanaan jotain vaarallisempaa" hän arvioi silmäillessään tuhoa. Arkynin toteamus saa silti vastaukseksi epäröimättömän nyökkäyksen ja Akela seuraa nopeasti toisen jalan jäljissä, vaikkakin varuillaan. "Etsitään se vaarallisin kapine, ja otetaan se hengiltä. Sen luulisi auttavan jo paljon" nainen sihahtaa sormeillen jo keihästään kärkkäästi.
Sub: Muuta tarvitsee tuskin sanoakaan. Arkyn harppoo eteenpäin miekka kädessään, kiirehtimättä tai kuhnailematta. Akela tekee eittämättä samoin. Taistelun jyly ja laukaukset kaikuvat kammottavan voimakkaina edessä, ja kahden ruumiiden tukahduttaman kulman takaa se vihdoin avautuu heidän edessään...
Edessä aukeaa leveä, pitkä käytävä, joka näyttää valikoituneen taistelun tapahtumapaikaksi. Se on täynnä kuhisevia, rääkyviä, verisiä hahmoja. Mutanttien rivit täyttävät käytävän laidasta laitaan syvinä riveinä, ja Arkynin on vaikea edes nähdä niiden ylitse mistä on kyse... tai olisi, jos vastassa ei olisi jotakin valtavaa. Mutantit survovat keihäitä ja ampuvat tuliaseita kohti valtavia, kelmeitä jättiläisiä. Ne ovat ainakin kaksi kertaa mutantteja pidempiä, ja niiden rinnalla suurinkin näistä näyttää surkealta ja heikolta. Ne ovat kalpeita ja niiden ruumis näyttää kuin jostakin valottomasta, hyisestä lammesta nousseelta. Kasvottomia, mylviviä jättiläisiä, joiden päässä on pelkästään suuri, sykkivä reikä.
Arkyn seisahtuu varuillaan, yrittää hahmottaa tilannetta ja arvioida voimatekijöitä. Jättiläiset ovat valtavia, eivätkä ne näytä tuntevan tuskaa; kun keihäs tai luoti puhkaisee hirvityksen ruhon, se vain murskaa haavoittajansa mylvien ruhonsa alle. Ne tuntuvat hädin tuskin edes piittaavan vammoistaan. Niiden ruumiita lojuu harvakseltaan edes salissa. Mutanttien ulvovat rivit sen sijaan huojuvat ja notkuvat niiden murskaavan massan tieltä kuin lapset sotureiden edessä...
Spyrre: Akela ei epäröi harppoessaan kohti taistelun ääniä mutta kun se viimein avautuu heidän edessään nainen pysähtyy nopeasti häkeltyneenä. Se mitä kohosi kuhisevien, epätoivoisesti taistelevien mutanttien edessä oli jotain mitä hän ei ollut nähnyt... ja jotain, jonka tappaminen ei välttämättä olisikaan niin yksinkertainen asia kuin olisi voinut toivoa. Ne iskivät palatsin puolustajia rujosti tieltään, edes hetkahtamatta näiden epätoivoisia yrityksiä ajaa hirviöitä taaksepäin. "....mitä kirottuja hirviöitä nuo ovat" Akela ähkäisee, yrittäen hillitä hyytävää tunnetta niskavilloissaan. Näky kasvottomista, ruumismaisista jäteistä on vähintäänkin karmiva. "Ehkä... tuollaisen tappaminen keihäällä ei olekaan ihan helppoa" hän lisää kireästi. Nainen heittää rivakan, arvioivan katseen ympärille, yrittäen etsiä mitä tahansa mistä olisi apua. Keihäs hänen kädessään tuntuu äkkiä melkoisen heppoiselta.... ottaen huomioon kuinka vähän hirviöt piittasivat niistä kuten luodeistakaan tähän saakka.
|
|