Post by spyrre on Jul 5, 2020 2:01:41 GMT 3
Sub:
Lurjus käännähtää ympäri ja vilkaisee Akelaan kuin tämä olisi sanonut jotakin täysin typerää.
"Luuletko sinä, etten minä tiedä Muinaisista tai mitä me surkeat kuolevaiset olemme niiden kannalta? Tietenkin minä tiedän, tuo ikäloppu raato jaloissasi opetti minulle kaiken tarpeellisen!" tämä tuhahtaa ja heilauttaa käsiään ympärilleen.
"Mutta mitä väliä sillä on? Tämä maailma on jäinen, kuollut ruho. Mikä vain, mitä ne voisivat tehdä, olisi vähemmän yhdentekevää! Kukaties ne ovat jopa ehtineet miettiä tekosiaan ja osaavat tällä kertaa olla pilaamatta kaikkea mitä yrittivät!" mies hymähtää ja virnistää kuin pelkkä ajatuskin tuottaisi tälle kolkkoa mielihyvää.
Spyrre:
Akela seuraa jännittyneenä lieron liikkeitä ja varautuu selvästi entisestään kun tämä kääntyy ympäri. Siltikin, hänen on pakko räpäyttää silmiään tämän sanoille mutta sarvekas nainen ei liiku paikoiltaan, korkeintaan asettuu enemmän tajuttoman Arkynin eteen.
"Olet ihan yhtä hullu kuin nuo tuolla ylhäällä!" hän sähähtää, leimahtaen välinpitämättömille sanoille.
"Oli maailma mikä oli, väki elää vielä! Nuo... nuo tuhoaisivat vain sen lopunkin! Minä en ainakaan aio alkaa katsoa ovatko ne oppineet yhtään mitään! Vaikka olisivatkin, luuletko että ne kohtelisivat sinua yhtään sen paremmin kuin ketään muutakaan! Jos olisit ehtinyt tänne ennen meitä, tämä olisit nyt sinä!" nainen ärähtää hailauttaen vapaata kättään lyhyesti kohti Arkynia. Hän vaikenee hetkeksi jääden siristelemään hiipparia hetkeksi.
"Jos inhoat häntä niin paljon, niin miksi pirussa autoit meitä?" töksäytetään viimein epäluuloiseen sävyyn.
Sub:
"Mitä väliä on elämällä, joka valuu tyhjiin johtamatta mihinkään? Tämä maailma on jo kuollut", mies hymähtää kepeänpuoleisesti, ennen kuin huokaisee koko turhalle sanailulle.
"Tällä ei oikeastaan ole väliä. Meillä on arviolta... muutama hetki aikaa ennen kuin se demoni ehtii tänne. Joten nyt minä menen tuonne, katson mitä saan aikaan noilla koneilla ja sitten näen, oliko tämä minkään vaivan arvoista", mies toteaa yhdentekevästi ja astuu jo eteenpäin.
Äkkiä Arkynin hervoton ruho alkaa vihdoin osoittaa jotakin elonmerkkejä. Mies päästää murahduksen ja vääntäytyy pystyyn, yllättävän nopeasti kaiken huomioon ottaen, mutta ei millään muotoa ketterästi tai sulavasti. Se saa silti lurjuksen pysähtymään hetkellisesti.
Spyrre:
"Se ei ole sinun päätettävissäsi!" Akela kivahtaa vastaukseksi, kaiketi aavistaen uhkaavia piirteitä miehen asenteessa. Ja pian tämä pääseekin itse asiaan, joka eittämättä kylmää hänenkin niskaansa. Lurjus alkaa saamaan tarpeekseen viivyttelystä. Nainen heittää hätäisen katseen tunnelin suuntaan demonin varalta mutta valpastuu nopeasti uudestaan kun mies astuu määrätietoisesti eteenpäin. Akela kiristyy välittömästi ja kohottaa puristamaansa miekkaa suoraan kohti tätä.
"Älä luulekaan! Sinä et--" hän aloittaa uhmakkaasti mutta kireään sävyyn kunnes säpsähtää Arkynin liikkuessa. Sarvekas nainen ähkäisee ja astahtaa sivuun miehen tieltä, kuitenkin yrittäen pitää aseensa suunnattuna oikeaan suuntaan.
"Arkyn? Oletko... oletko kunnossa?" tiedustellaan varovaisesti naisen pälyiltyä varuillaan miesten välillä. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä äskeinen kokemus oli saattanut saada aikaan Arkynissa.
Sub:
Akelan kysymys on jokseenkin turha; jokainen sillalla seisova voi varmasti nähdä, että Arkyn ei ole kunnossa. Hän hengittää raskaasti ja epäsäännöllisesti ja niin hänen olemuksensa kuin vartensakin on voimaton ja runneltu. Puhumattakaan haavoista ja vammoista, joita tämä ja aikaisemmat taistelut ovat saaneet aikaan. Mutta ainakin hän on pystyssä.
"Meillä ei ole aikaa ihmetellä. Kuulin aivan tarpeeksi. Mene ja tee mitä pystyt noille koneille. Minulla on asiaa hänelle", Arkyn tuhahtaa ja astuu kohti sillalla seisovaa miestä.
Lurjus kallistaa päätään aavistuksen, kuin pohtisi asiaa. Sitten hän vetäisee energia-aseen vyöltä, johon työnsi sen sivuun... ja viskaa sen sivuun. Se putoaa kieppuen alas kuiluun, vellovien energiavirtojen keskelle.
"Taidat olla oikeassa", tämä hymähtää ja astuu lähemmäs.
Spyrre:
Jopa sivusilmällä jonka hän rohkenee suoda vanhemman soturin suuntaan nyt on Akelalle nopeasti selvää ettei tämä voi hyvin. Arkyn on eittämättä ennenkin kokenut kovia, mutta nyt miehen olemus on runnellumpi kuin koskaan aikaisemmin ja se saa naisen rypistämään kulmiaan entisestään. Mutta siitäkin huolimatta hän havahtuu nopeasti kun tämä puhuu. Akela räpäyttää silmiään ja katsahtaa kireästi kohti lieroa. Kun tämä hapuilee asettaan nainen säpsähtää, mutta pysähtyy yllättyneenä kun kapine paiskataan menemään. Hän seuraa silmänräpäyksen katseellaan kuiluun kieppuvaa asetta, katsahtaen sitten Arkynia epäröiden. Lopulta tämä kuitenkin vetää henkeä, puree hampaansa yhteen ja nyökkää lyhyesti. Hän ei pitänyt tästä tippaakaan, mutta... jonkun oli päästävä käsiksi koneeseen. Ainoa joka voisi taisi nyt olla hän. Edes Akela ei elätellyt mielessään harhoja siitä että olisi oikeasti voinut pidätellä hullua hiipparia vaikka olisi yrittänyt.
Sarvekas nainen heittää vielä rivakan katseen uhkaavaan tilanteeseen sillalla ennen kuin pyörähtää taas ympäri ja kiirehtii kohti laitteita. Hän ei ollut varma mitä edes etsi, mutta oli yritettävä.
Sub:
Arkyn suoristautuu. Lurjus pysähtyy käsivarrenmitan päähän. Tämä seisoo ja tuijottaa häntä kuin ei olisi varma, mitä voi edes odottaa.
"Sinulla on kaksi rikkinäistä kättä, yksi silmä ja hädin tuskin edes muisto siitä, kuka olit tai mihin pystyt. Luuletko, että pystyt edes hidastamaan minua?" lurjus tokaisee yhdentekevästi ja kohottaa sitten kättään liioitellun hitaasti lyödäkseen. Kuin uhmaten vanhaa miestä vastustamaan.
Lurjus ei edes yritä vastustaa, mutta Arkynin liike olisi joka tapauksessa liian nopea tälle. Yhtäkkiä hän ärähtää ja pyyhkäisee kourallaan vasten lurjuksen kasvoja ja iskee tämän pää edellä siltaan. Niin lujaa, että kuilu kaikuu.
Isku riittää tainnuttamaan miehenkin hetkeksi, kaikesta huolimatta. Tai kukaties tämä vain miettii äskeistä hetken selällään. Joka tapauksessa tämä lojuu raajat levällään niillä sijoillaan, tuijottaen johonkin ylöspäin.
"Lopetetaan tämä leikkiminen. Sinä tunnet minut. Ja minä tunsin joskus sinut. Sinä kannat minulle eittämättä kaunoja. Kerro nimesi, niin tiedän ketä vastaan rikkomisesta minua nyt rankaistaan", Arkyn pihahtaa ilottomasti. Hetken, katsoessaan nyt alas maassa makaavaan mieheen, hän näyttää melkeinpä joltakin, mitä oli joskus kauan sitten. Joltakin ylevämmältä ja voimallisemmalta.
-
Silta johtaa keskellä kuilua avautuvalle hallintoasemalle. Valtavat koneet kohoavat ylös kuilua myöten, jytisten ja rätisten valtavien energioiden voimasta. Niissä on hädin tuskin mitään ihmissilmälle järjellistä. Ei kunnollisia ohjaimia tai todellisia hallintolaitteita. Kummallisia ulokkeita, jotka voisivat olla sellaisia, mutta jotka ovat niin mutkikkaita, että niissä on hädin tuskin mitään järkeä. Umpimähkään kokeileminen voi hyvinkin olla kohtalokasta... mutta mitäpä muitakaan mahdollisuuksia Akelalla todella on?
Spyrre:
Akela juoksee. Hän kuulee takaansa uhkaavia ääniä mutta jättää kaksi miestä jälkeensä selvittelemään välejään, voimatta lopulta muutakaan kuin toivoa että Arkyn pärjäisi. Oli käsittämätöntä kuinka voimakas lurjus oli yhdentekevästä olemuksestaan huolimatta, mutta vielä enemmän naista rehellisesti häiritsi se ettei hän osannut edes tulkita tämän aikeita suurinta osaa ajasta. Miksi mies oli auttanut heitä? Miksi tämä oli luopunut aseestaan, vaikka mikään ei olisi pakottanut tätä? Oli kuinka oli, tämä oli vaarallinen eikä hänellä ollut aikaa jäädä miettimään tätä. Rätisevät, massiiviset koneet kohosivat jo hänen ylleen.
Nainen hidastaa varuillaan koneiden juurella ja luo lyhyen katseen olkansa ylitse ennen kuin astuu kireästi näiden keskelle. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään näiden kaltaista, edes Muinaisten linnan ihmeet eivät vetäneet vertoja tälle... eikä hänellä ollut ollut mitään ymmärrystä näistäkään. Akela astahtaa kiroten kauemmas kipinöitä sylkevästä kaapelista kulkien sitten kirein askelin peremmälle, katsellen ympärilleen. Hänen täytyi löytää jotain-- jotain, mikä selvästi olisi jotain... tärkeää. Ja sitten tehdä sille... jotain? Sähkövirrat ja puhdas voima mitä laite sylki ei rohkaissut härkkimään tätä, mutta sarvekas nainen tajusi kyllä ajan alkavan käydä vähiin. Hän kiirehti kuumeisesti kaiken poikki yrittäen rivakasti arvioida näkemäänsä. Lopulta hänen silmäänsä pistävät oudot varret sekä välähdykset. Akela suuntaa niitä kohti.
Nämä näyttivät... joltain joka näytti eniten jonkinlaisilta kytkimiltä hänen silmäänsä mitä hän oli nähnyt ja hetken epäröityään nainen veti henkeä ja kurotti kätensä kapinetta kohti. Se särähti ja välähti ikävästi kun hän yritti vääntää sitä pakottaen hänet kavahtamaan taaksepäin. Muuta se ei tuntunut saavan aikaan. Akela kiroaa ääneen ja yrittää uudestaan, tuskin sen paremmin tuloksin. Aika käy vähiin, eikä hänellä ole aavistustakaan mitä tehdä tällaiselle laitteelle. Sarvekas nainen pyyhkäisee verta kasvoiltaan ja siristää laitetta tarkemmin. Sen sivussa on jonkinlainen ikkuna, jonka pinnalla vilisee valoja ja takaa näkyy välähtelyä. Hänellä ei ole aavistustakaan mikä se on, mutta jopa hän kykenee aistimaan voiman sen takana. Akela epäröi, mutta kiristää sitten hampaansa ja kohottaa miekkansa iskuun.
Sub:
Maassa lojuvan miehen vaitelias toimettomuus muuttuu hetkessä energiaksi ja liikkeeksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä tämä on jo pystyssä ja iskee kaksin käsin Arkyniä vastaan. Moukaroivia, pitelemättömiä iskuja. Arkyn joutuu perääntymään niiden tieltä... ainakin askeleen tai kaksi. Mutta kolmannella hän puskee jalkansa vasten siltaa ja iskee takaisin.
Mies ottaa Arkynin nyrkin kasvoihinsa puolustelematta. Tämä horjahtaa taaksepäin sen voimasta ja jää kyräilemään melkeinpä kuin olisi haluton myöntämään, että mokomilla iskuilla on mitään vaikutusta. Mutta samalla tämä alkaa nähtävästi ymmärtää, ettei voi sivuuttaa tiellään seisovaa ainakaan täysin.
"Mitä tämä nyt on? Löysitkö sinä jostakin selkärankasi jäänteet, vanhus? Muistuttiko se sinussa piileskellyt tuli sinua siitä, mitä joskus olit? Nytkö sinä aiot alkaa esittämään että sinulla on vielä jotakin tekoa?" mies tuhahtaa ja suoristautuu kohtaamaan paikoillaan seisovan Arkynin silmästä silmään.
Mutta Arkyn ei pysähdy, vaan astuu eteenpäin ja iskee vastustajaansa uudelleen kasvoihin. Kerran, kaksi, kolme. Tämä horjahtaa taaksepäin lyöntien voimasta... ja kohottaa kätensä suojakseen.
"Minä kysyin sinun nimeäsi!" Arkyn jyrähtää.
-
Akelan miekka kohoaa kohtalokkaasti. Muinaisten tekoa oleva ase ei piittaa lasista tai mistään muustakaan, vaan levistää koneen rungon ja avaa siihen reiän. Samassa silmänräpäyksessä hirvittävä energiaryöpsähdys purkautuu ulos tuoreesta haavasta, ja tuli ja salamat pyyhkivät ympäriinsä. Kosketuskin riittäisi varmasti korventamaan kuolevaisen lihan olemattomiin...
Koneen voima on sen sisällä. Mutta se tuhoaa sinut jos yrität koskettaa sitä kaikuu tuttu ääni äkkiä naisen päässä. Tuttu läsnäolo, jonka tämä on tuntenut jo monta kertaa, on taas lähellä. Ei heikkona ruumiina, vaan vahvana mielenä.
Spyrre:
Taistelu sillalla raivoaa, ja Arkyn tuntuu kuin tuntuukin pitävän pintansa. Mutta siltikään Akela ei uskalla olettaa että tämä riittäisi loputtomiin. Hänellä ei ole aikaa miettiä miten kone toimii tai miten sitä pitäisi käsitellä... Hänen on turvauduttava siihen suorasukaisimpaan keinoon. Miekka repäisee koneen kyljen auki ja tämä sylkee ilmoille villiä energiaa. Nainen kavahtaa jälleen taaksepäin ähkäisten kivusta kun läheltä pyyhkäisevät ryöpsähdykset polttavat ihoa... mutta sisällä on selvästi jotain voimallista. Hän kyräilee aikaansaannostaan arvioivasti, puristaen sitten jälleen otteensa tiukemmin miekkansa ympärille. Äkkiä jokin puhuu äänettä. Akela säpsähtää ja heittää katseen ympärilleen, kuitenkaan löytämättä lähdettä. Hän tunnistaa kuitenkin olemuksen nopeasti; vanha mystikko on lähistöllä. Tämän varoitus iskee syvään, eikä naisella ole syytä epäillä etteikö tämä olisi totta. Miekkaa puristavat kädet värähtävät mutta sitten sarvekas nainen sihahtaa.
"....riittääkö se jos... teen sen?" hän töksäyttää lyhyesti, kohottaen sitten jälleen asettaan.
"Sitten... sitten kai vien tämän kapineen mukanani" nainen toteaa vaisusti mutta uhmakkaasti, heittäen vielä viimeisen katseen kohti siltaa. Sitten miekka kohoaa jälleen ja survaistaan kaikin voimineen koneen sisuksiin hurjan ärjäisyn saattelemana.
Sub:
Vanhan mystikon olevaisuus seisoo Akelan rinnalla, eikä kavahda naisen sanoja tai päätöksiä. Se seuraa vaiti, kun nainen syöksee miekkansa kohti varmaa tuhoa... mutta ei toimettomana.
Minä en elä enää kauaa. Mutta jos minun on kuoltava, seuratkoon siitä edes jotakin hyvää. Ääni kaikuu Akelan mielessä.
Minä ohjaan tämän voiman uudelleen. Minä annan sinulle mahdollisuuden, jonka vuoksi esi-isäsi taistelivat. Käytä se hyvin, sillä muuten sinä ja toverisi todella kuolette tässä paikassa
Akelan seuraava isku koneen sisuksiin löytää jotakin syvempää ja herkempää... ja entistäkin tulenarempaa. Se saa koko valtavan koneen syöksemään kammottavaa, tuhoisaa voimaa kaikkialle, runnellen kaikkea ympärillään; kuilun seiniä, niitä reunustavia arkkuja, siltaa, muita koneita... mutta ei naista.
Voima ei revi Akelan ruumista kappaleiksi kuten sen kuuluisi. Jokin ohjaa ja valjastaa sitä. Se iskee häntä vasten... ja virtaa suoraan häneen. Se on kammottava, polttava tunne, joka täyttää tämän valtavalla, liekehtivällä voimalla. Loputtomalla mahdollisuuksien Tulella. Mutta jo pelkästään sen voima on huumaava ja tukahduttava. Se uhkaa polttaa tämän sisältäpäin, korventaa pelkäksi rangaksi, jos tämä ei pidä varojaan...
Spyrre:
Akela ei ehdi jäädä miettimään mystistä toteamusta sen enempää, vaikka se jättääkin jälkeensä häivähdyksen nopeaa hämminkiä. Hän oli jo tehnyt päätöksensä, halusi tai ei. Kone polttaisi hänet hengiltä, mutta nainen aikoi edes repiä sen sisukset mennessään... tai ainakin yrittää parhaansa. Hänen miekkansa iskee, ja löytää jotain muutakin pelkän koneen. Se on sisältä puhdasta tulta joka syöksyy nyt ulos ryöpyten ja raivoten. Ja hän on aivan sen kaiken keskellä. Hän huutaa tuskaisesti väkisinkin, silti nainen ajaa miekkaansa entistä syvemmälle haavaan kunnes kapine leimahtaa olemattomiin.
Kestää hetki ennen kuin Akela varsinaisesti edes tajuaa murhaavan, polttavan voiman kohinan keskellä ettei kaikki mene aivan niin kuin olettaisi. Se pyyhkii häntä ja korventaa sisuksia hirveällä tavalla, mutta hän on vielä elossa. Tuntui kun kaikki olisi pelkkää tuskaista kohinaa joka yritti polttaa hänet sisältä... mutta jokin pidätteli sitä. Samalla se toi mukanaan outoa leimuavaa voimaa. Akela sortuu polvilleen henkeään haukkoen joutuen ponnistelemaan edes pysyäkseen tajuissaan. Kone syöksee voimaansa hänen vieressään. Naisen tajunta haparoi mutta kohta hän ponnistelee vielä ylemmäs, ja kurottaa kätensä laitteen sisuksiin. Hän puristaa sormensa paksun kaapelin ympärille joka rätisee aivan vain kosketuksen voimasta ja kiskaisee voimiensa takaa, pysähtymättä edes miettimään mikä riivasi hänet edes yrittämään jotain tällaista. Akela aikoi varmistaa ettei tämä laite säästyisi.
Sub:
Mies Arkynin edessä sihahtaa. "Sinä et todellakaan muista mitään mistään. Ainoa mitä sinulla on jäljellä, on kyseenalainen ote todellisuudesta. Siitähän tässä on kyse. Unohdit mieluummin kaiken koska se oli helpompaa ja pysyit järjissäsi. Mutta minä en!" tämä ärähtää.
"Minä muistin kaiken! Minulla on ollut aikakausia aikaa miettiä sinun rikoksiasi, sillä aikaa kun sinä vain unohdit ne ja jatkoit merkityksetöntä harhailuasi. Mutta ehkäpä sinun kuolemasi antaa minulle ainakin jotain hyvitystä tästä kaikesta."
Arkynin ilme ei muutu sen suuremmin, eikä hän haparoi tai emmi. "Sinä et ole ensimmäinen joka yrittää", hän toteaa tyynesti.
Jostakin kuilun tuolta puolen, käytävän takaa, kuuluu jyrinää. Jonkin valtavan ruho yrittää työntyä läpi muinaisista kammioista. Edes ne eivät ole tarpeeksi suuria sen valtavalle massalle.
"Jos haluat hyvityksesi, tule hakemaan se. Meillä ei ole paljoakaan aikaa seisoa ja sanailla", Arkyn tuhahtaa.
Ja nimetön mies tekee juuri niin.
-
Koneet vaikertavat ja syöksevät kuolettavaa energiaansa, kun Akela raatelee niitä. Metalli kuolee tämän otteen alla ja repeää riekaleiksi kuin siitä ei olisi mitään vastusta. Kaapelit katkeilevat. Käsittämättömien, kammottavan voimakkaiden laitteiden energia virtaa ulos niistä tuhoisina aaltoina... ja suoraan naiseen itseensä. Koneen auki revitty sydän vuodattaa voimaansa tappajaansa.
SInun on hallittava voimaa, tai se tuhoaa sinut! Keskity ja hallitse sitä! vanhuksen ääni komentaa kirkkaana ja viiltävänä. Hirvittävä voima uhkaa nielaista naisen puoliksi tajuttoman olemuksen alleen. Jos tämä ei hallitse sitä, se hallitsee tätä... eikä Tulella ole mitään tekemistä itseään heikommalle olennolle...
Spyrre:
Akela horjuu keskellä tulista myrskyä, tuskin tajuten mitään tämän ulkopuolelta. Mutta hän ei ole aivan yksin. Aineeton ääni kantautuu taas tuskan, roihun ja haparoivan tajunnan keskellä. Se tavoittaa jälleen jotain ja haavoitetun eläimen lailla konetta repivä Akela valpastuu vaivalloisesti. Hän horjahtaa taaksepäin ja puristaa päätään kunnes irvistää. Tämä voima yritti viedä hänet mukanaan, eikä hän ollut aikeissa suostua siihen ainakaan suosiolla. Ponnistus on tuskallinen mutta Akela pakottautuu keskittymään. Se ei ole helppoa. Nainen valittaa ja teutaroi henkeä haukkoen, iskien viereistäkin konetta mennessään, mutta kurottaa silti sisälle vellovan tulen keskelle. Voimaa oli kuitenkin paljon... kukaties liikaakin, mutta silti hän uhmasi sitäkin vaikka se saikin kaiken ympäriltä taas hiipumaan rovioon hänen sisällään.
Sub:
Kaikki on ohi nopeasti. Mies hyökkää, tositarkoituksella ja voimalla. Mutta Arkyn tietää jo ennalta mitä tämä tekee. Juuri nyt hän on se mies, joka hallitsi joskus kauan sitten, joka koulutti jokaisen tovereistaan ja seisoi heidän yläpuolellaan. Tämän hetken hän muistaa mitä oli joskus kauan sitten.
Mies hyökkää. Arkyn torjuu iskun sivuun ja murskaa tämän ruumiin vastaiskullaan. Tämä putoaa maahan runneltuna ja rikottuna.
Arkyn kyykistyy maahan paiskatun miehen ylle. Yhtä asiaa hän ei vieläkään muista.
"Kuka sinä olet? Kenet tovereistani minä olen surmannut nyt?" hän kysyy hiljaa, piittaamatta melusta, joka käytävästä hyökyy - tai melusta, joka hyökyy toiselta puolelta, koneiden luota.
Mies päästää pihisevän tuhahduksen. Tämän suu tavoittelee sanoja, joita on vaikea erottaa korvilla... mutta Arkynin silmät tunnistavat sanat tämän huulilta. Miten hän voisi olla tunnistamatta? Hän lausui ne itse.
Sillä minä teen sinusta seuraajani, ja annan sinulle perinnökseni kaiken. Sinä olet oleva pojistani ensimmäinen ja sotureistani jaloin.
-
Kone kuolee Akelan otteessa. Sen tuho leviää ympärillekin, ja metalli sylkee liekkejä ja salamoita. Sama raivoisa hävitys leviää kaapeleita ja johtoja myöten. Kuilua ympäröivät arkut räjähtelevät ja särkyvät, syytäen iljettäviä, puoliksi muodottomia asukkaitaan vellovaan tyhjyyteen allaan. Kaikki on romahtamassa nopeasti ja tuhoisasti.
Myös Akela itse tätä menoa.
Sinun pitää keskittyä. Sinä hallitset voimaa. Sinä voit ohjata sitä. Käytä sitä. Pelasta itsesi ja toverisi tästä paikasta, tai tuhoudutte sen myötä, ääni läpäisee tuhon ja poltteen.
Ja miksipä ei? koneiden Tuli on Akelassa. Rajaton mahdollisuuksien ja voiman Tuli, joka ylittää kuolevaisten rajat ja surkeat ongelmat. Jos tämä haluaisi, tämä voisi kurottaa minne vain, koskettaa mitä vain. Tämä kaikki ympärillä on pelkkää heikkoa lumetta. Mikään siitä ei ole todellinen este sille, joka hallitsee Tulta...
Spyrre:
Hän saattaa lähes tuntea valtavien metallisten koneistojen viimeiset elonhetket ympärillään kun niiden elämä vuotaa ulos. Kaapelit syöksevät tulta ja katkeilevat, kuilusta kaikuu räjähdyksiä. Ei epäilystäkään siitä että kone teki kuolemaa... mikä ei varmasti säästäisi mitään. Ajatus saa ponnistelevan Akelan kurottamaan jälleen kohti todellisuutta sisäisen kaaoksensa keskeltä. Hän ähkäisee ja luo katseen ympärilleen. Mystikon ääni on oikeassa; kaikki on romahtamassa. Ja samalla valtava peto teutaroi käytävän suulla päästäkseen sisään. Nainen vetää henkeä liekehtiviin keuhkoihinsa, antaen sitten katseensa nousta ylös kuilua myöten. Tämä nousi korkealle, kukaties tämä olisi reitti ulos. Tai ehkä siitä voisi tehdä sellaisen. Akela suoristautuu irvistäen ja yrittää noudattaa kehotusta. Hän keskittyy leimuaviin voimiin ja suuntaa ne ylös kurottaviin koneisiin, kiskoen niiden ruhoja paikoiltaan.
Sub:
Arkyn tutkailee maahan runnotun miehen kasvoja vaitonaisesti. Kukaties hänen olisi kuulunut kokea jokin suuri oivallus nyt, kaiken paljastuttua. Välähdys joka saisi hänet muistamaan kasvot. Mutta hän muistaa hädin tuskin edes sanat, tai mitä ne merkitsevät. Se kaikki on mennyttä ja yhdentekevää. Mutta kaikki on ohi muutenkin.
Valtava, ulvova demonin ruho työntyy läpi hohtavasta käytävästä, murskaten sitä tieltään. Sen groteskit, huitovat raajat alkavat työntyä kuiluun, kiskoen loputonta massaa perässään. Arkyn katsahtaa siihen, murahtaa ja tarttuu maassa lojuvaan ruumiiseen.
"Se on kaikki mennyttä. Se, mitä oli, ei palaa", hän mutisee samalla, kun työntää tämän alas sillalta.
Hetkeä myöhemmin demonin valtava, ulvova massa saa sillan notkahtamaan ja vavahtamaan, kun se alkaa työntyä kohti liekkejä ja tulta
-
Tämä kuilu vie tarpeeksi lähelle pintaa, että voit paeta sitä myöten. Käytä voimaasi. Käytä sitä voimistamaan kykyjäsi. Ota toverisi ja kohoa pois tästä paikasta, vanhuksen äänetön ääni toteaa. Se on heikkenemässä nopeasti. Viimeiset kaiut ruumiista, joka on eittämättä jo tuhoutunut valtavan demonin massan edessä, hiipuvat pois.
Muinaisten ja heidän kauhujensa ajat ovat loppumassa. Etsi väkesi ja elä, tämä toteaa vielä viimeisillä voimillaan.
Kuilu on nopeasti muuttumassa pelkäksi räjähdysten ja tuhon myrskyksi. Kaikki on romahtamassa, eittämättä kuilu itsekin pian. Mutta yläpuolella, jossakin kaukana, on vapaus...
Spyrre:
Demonin ulvonta kantautuu jo muun tuhonkin seasta ja Akela katsahtaa kohti siltaa. Hirviö työntyy jo esiin, sillan notkahdellessa sen painon alla. Samaan aikaan Arkyn seisoo yksin tämän edessä. Sarvekas nainen ähkäisee, nyökäten sitten ääneti vanhan mystikon viimeisille sanoille. Tämä oli poissa. Ja tätä menoa olisivat hekin. Akela kohottaa irvistäen kätensä ylös ja tarraa koneistoon entistä voimallisemmin polttavalla mielellään. Se korventaa häntäkin mutta palkkio on valittavan metallin ääni kun kapine rusahtaa erilleen seinästä korkealla heidän yllään.
"Arkyn!" hän huudahtaa taakseen, kurottaen sitten voimansa miehen suuntaan. Suuremmin miettimättä hän tarraa kiinni ja kiskaisee tätä mukaansa, kohti ylös revittyä tason tapaista. Tämä tuskin oli erityisen hellävaraista, mutta sille tuskin mahtoi mitään. Tilanteen hätäisyys oli selvä, ja hänen olisi nopeasti seurattava perässä... Polte voimistui mutta Akela tiesi mitä halusi. Äkkiä korvennettu nainen sinkosi itsekin ylös kuilua, laskeutuen raskaasti koneen kappaleelle. Hän veti henkeä mutta kapineen rusahtaessa allaan oli jatkettava. Akela ärähti ja keskitti itsensä jälleen, kiskaisten nyt kaiken voiman mitä sai irti ympärilleen, kiskaistakseen heidät molemmat ylös, ylemmäs, pois leimuavasta ja romahtavasta kuilusta.
Sub:
Arkynilla ei ole paljoakaan aikaa ymmärtää, mitä ympärillä on menossa. Demoni, tuhoutuvat koneet ja Akela. Hän heittää ympärilleen nopean vilkaisun, mutta ennen kuin hänellä on aikaa miettiä mitään tästä kaikesta, pitelemätön voima tarraa häneen ja vetäisee hänet ylöspäin.
Arkyn ei vastustele sitä, mitä on tapahtumassa. Hän ei todennäköisesti pystyisi, vaikka yrittäisikin. Hän luo katseen ensin ylös, ja sitten alas kohti kuilua. Demoni puskee sinne kaikella massallaan ja voimallaan, mutta kuilu kaikkieen on romahtamassa sen ympärillä. Kaikki tuo energia ja kaikki nuo ihmeet ovat muuttumassa pelkäksi silmittömäksi tuhoksi - hävitykseksi, joka tulee eittämättä nielaisemaan niin demonin kuin myös Muinaisten ihmeet, jotka sen loivat.
Alapuolelle jäävä hävitys muuttuu nopeasti toissijaiseksi, yhdentekeväksi. Arkyn... ja Akela... ovat kohoamassa ylöspäin. Se, että tiellä on kukaties jotakin rakenteita tai maata ja kiveä, ei lopulta tunnu tarkoittavan juuri nyt mitään. Se kaikki on jotakin, joka pysäyttäisi kuolevaisen. Naista sen sijaan ajaa Tulen koko kosminen voima, joka vastaa tahtoon. Ja tämä tahto vie ylöspäin.
Jokin räjähtää lopullisesti alapuolella. Kuilu sortuu ja liekit iskevät ylöspäin pitelemättömällä voimalla. Maailma murenee ympäriltä...
Spyrre:
Kumpikaan heistä tuskin ehtii nyt miettiä tai kyseenalaistaa kun he sinkoavat ylös tuhon keskeltä. Akela ei edes katso alas kun jokin räjähtää kuilussa liekkien ryöpytessä. Kaikki hänen huomionsa menee nyt keskittymiseen, siihen että hän halusi -aikoi- ylös tästä kirotusta kuolemanloukosta. Voima korvensi, mutta totteli... ainakin tarpeeksi hyvin. Hän kiskoo Arkynia perässään kohti murenevan kuilun huippua. Seinät ympärillä romahtavat ja sortuvat alas. Nainen ähkäisee ja pyyhkäisee metallin ja kivensekaisen massan tieltään, ponnistellen aina ylemmäs. Kunnes viimein tavoittaisi reunan jolle pysähtyä... muuten kaikki päätyisi vain suistumiseen alas kuolemaan. Se on ainoa ajatus joka nyt ajaa eteenpäin.
Kuilu tuntuu loputtomalta eikä Akelalla ole aavistustakaan kauanko hän on kiskonut heitä ylöspäin tai montako estettä iskenyt tieltään, mutta äänet alhaalta ovat alkaneet vaieta. Viimein ylhäältä kajastaa jotakin. Hän ei ole varma mitä se on, mutta keskittää silti voimansa tätä kohti. Kuilun pimentyneen seinät katoavat ja äkkiä alla on jotakin tasaista. Uupunut nainen kiskaisee heidät reunan ylitse, päätyen lähestulkoon lysähtämään lattialle henkeään haukkoen. Moinen ponnistus ei ollut ainakaan helpottanut tulen poltetta.
Sub:
Alapuolella on jotakin kiinteää... ja yläpuolella siintää avoin taivas. Tuhkan ja myrskyävien tuulten kieppuva taivas. Ja ympärillä, silmänkantamattomiin, aukeaa jään, tuhkan ja myrskyjen erämaa, jota voisi ensikatsomalta pitää kuolleena ja hiljaisena.
Arkyn nousee hitaasti istumaan. Totta puhuen tilannetta on melko vaikea sisäistää. Äkkiä kaksikko on maan pinnalla. Kuin sen ja unohtuneiden syvyyksien välillä ei olisi mitään todellista eroa. Mutta toisaalta hänellä ei ole aikaa miettiä tilannetta liiaksi.
Maa alkaa murtua ja romahtaa alta. Valtava tyhjä tila alapuolella on saamassa kaiken syöksymään sinne. Vellova tuho, jolta kaksikko on melkeinpä jo paennut, yrittää ottaa heidät vielä omakseen...
"Varo!" Arkyn ärähtää ja riuhtaisee ruumiinsa tuskaisesti liikkeelle. Nyt ei ole aika pysähtyä. Nyt pitää juosta...
Spyrre:
Tokkurainen Akela ei heti edes tajua että yllä kieppuu kiven tai kuolemankatkuisen savun sijasta harmaa taivas, ja ympärillä avoin erämaa. Tuntuu kuin he olisivat viettäneet maan alla ikuisuuden, ja ihoa pureva kylmä tuuli oli lähes vieras. Nainen irvistää ja kohottautuu vaivalloisesti, jääden siristelemään hämmentyneenä ympärilleen. Hän ei kuitenkaan ehdi sanoa mitään kun maa järähtää ja rusahtaa heidän allaan.
Akela päästää yllättyneen huudahduksen kun kivi alkaa antaa periksi. Oli hän täysin tolkuissaan tai ei, onneksi vaistot kuitenkin pelasivat edelleen joka luultavasti säästi hänet syöksymästä alas. Nainen ponnistaa ylös ja heittäytyy refleksinomaisesti liikkeelle kun Arkyn huutaa varoituksensa. Hän ei varmasti ollut tullut ajatelleeksi sitä kuinka paljon tuhoa alhaalla oli aiheutettu, saati että se seuraisi perässä ulos saakka... Akela pakottaa jalkansa juoksemaan ja rynnistää tuhkaisen maan poikki kauemmas railosta joka repeää maahan heittäen taakseen vain lyhyen kuumeisen katseen.
Sub:
Vaikea sanoa, onko kummallakaan kaksikosta voimaa todelliseen pakoonjuoksuun. Kaikeksi onneksi heidän ei tarvitse juosta pitkälle. Maa repeää railoksi heidän takanaan, mutta viimeiset voiman rippeet riittävät harppomaan pois ainakin välittömän tuhon tieltä... joskaan eivät juuri sen pidemmälle.
Arkyn kaatuu ähkäisten kivikkoon ja vääntäytyy kyljelleen, katsomaan miten Muinaisten ihmeet hautautuvat heidän takanaan entistäkin syvemmälle. Maa jyrisee ja tutisee kaksikon alapuolella... tavalla, joka todennäköisesti kertoo samanlaisen tuhon leviävän kaikkialle ikivanhoihin tunneleihin.
Vaan kukapa voisi todella erottaa tämän tuhon maailman loputtomasta vaikerruksesta ja järistyksistä?
Arkyn lojuu vaiti pitkän hetken. Hän lojuu ilman paitaa tai edes kunnollisia housuja jäisen, armottoman maan kamaralla. Mutta se ei häntä juuri hetkauta.
"Kuolkoot pois ja unohtukoot. Niin sen kuuluukin olla", mies tuhahtaa lopulta. Hän ei tarkenna edes itselleen mitä tarkalleen ottaen tarkoittaa.
Spyrre:
Akela rynnistää kauemmas railosta, lysähtäen lopulta vasten suurta kivistä paatta. Maa alla ei enää petä samalla tavalla mikä on onni koska hänen jalkansa (tai kallonsa) saattaisi hyvinkin tehdä niin pian. Arkyn kaatuu maahan sivummalla ja kumpikin heistä jää hetkeksi puuskuttaen katsomaan tuhoa. On vaikea sanoa mitään pitkään hetkeen ja nainen vajoaa itsekin istumaan kiven juurelle tasaamaan rahisevaa henkeään. Maan alta kuuluu jyrinää, joka kertoo tuhon olevan laajaa... mutta se ei enää ulotu heihin saakka. Se riittää hänelle, juuri nyt.
Akela tasaa itsekin henkeään vaiti tovin. Hänellä ei ole aavistustakaan mistä lähteä heti käsittelemään kaikkea tapahtunutta. Nainen pyyhkäisee kasvojaan ja sarventynkäänsä, kohottaen sitten voipuneesti kätensä eteensä. Sitä poltti, mutta se ei ollut hiiltynyt lähellekään sellaisella tavalla kuin sen olisi pitänyt. Kuten hän muutenkin. Arkynin tuhahdus saa hänet kohottamaan katseensa.
"Minä... luulen, ettei sinne jäänyt... paljoakaan" hän henkäisee vastaukseksi. Akela ähkäisee kivuliaasti ja suoristautuu, nostaen katseensa sitten ylös.
"Me... olemme ulkona" todetaan jokseenkin hämilliseen sävyyn, kuin hän itsekään ei olisi aivan uskaltanut uskoa sitä. Kaikki tuntuu vähintäänkin epätodelliselta.
Sub:
"Niin olemme. Kiitos siitä kuuluu... ymmärtääkseni sinulle", Arkyn vastaa.
Mies alkaa vääntäytyä hitaasti pystyyn. Se näyttää työläämmältä kuin voisi olettaa. Sitten hän luo nopean vilkaisun Akelaan, kuin yrittäisi arvioida tätä parhaansa mukaan.
"Sinä käytit Tulta hyväksesi. Sinä otit sen kaikesta siitä vellovasta energiasta ja käytit sitä", hän toteaa. Sanat ovat varsin suorasukaisia. Hän ei selvästikään näe mitään syytä epäillä äskeistä.
"... onko se sinulla yhä?" Arkyn kysyy lopulta.
Spyrre:
Akela päästää pienen hieman epämääräisen äännähdyksen, kuin ei olisi tiennyt miten suhtautua itsekään. Hän ei vastaa heti tai oikeastaan liiku paikaltaan, vetäen viileää ilmaa keuhkoihinsa kuin yrittäen hellittää sisäistä poltetta. Lopulta hän kuitenkin ähkäisee ja irvistää.
"Minä... luulisin niin. Se polttaa" nainen henkäisee viimein.
"...en kai sitten kuollutkaan siihen" hän puuskahtaa, eittämättä ristiriitaisin tuntemuksin. Samalla hän tosin luo vilkaisun kohti Arkynia.
Sub:
Arkyn tutkailee Akelaa katseellaan, kukaties etsien merkkiä jostakin. Sitten hän päästää epämääräisen murahduksen ja nyökkää.
"Niin sitten. Minulla ei ole aavistustakaan, miten se vaikuttaa sinun kaltaiseesi. Mutta poltteesta et vapaudu koskaan. Saatat turtua siihen, mutta se ei koskaan lopu. Ja jos et hallitse sitä... olet jo nähnyt miten se päättyy", mies toteaa lopulta ja luo paljon puhuvan katseen auenneeseen maahan heidän takanaan.
Arkynin katse viipyilee pitkän hetken railossa. Sitten hän tuhahtaa.
"Sain mitä halusin. Yksi uusi pala kurjaa mennyttä, joka ei koskaan palaa ihmisten piinaksi."
Spyrre:
Akela ei ole varma millaista reaktiota odotti Arkynilta, mutta lopulta se jääkin varsin mitäänsanomattomaksi. Nainen räpäyttää tälle hieman silmiään mutta nyökkää sitten voipuneen lyhyesti. Kaiketi hänkin oli nähnyt seurauksista tarpeeksi tietääkseen ettei halunnut sellaista. Kaikki muu olikin suuri kysymysmerkki. Toteamus poltteesta saa hänet vetämään uudestaan syvään henkeä ja nainen jää hetkeksi hypistelemään käsiään neuvottomaan sävyyn. Oranssi katse käy myös auenneessa railossa.
"Se on hyvä. Tuolta tuskin karkasi edes se peto. Tai se mies" Akela toteaa aavistus synkkää tyytyväisyyttä äänessään. Pian nainen kuitenkin alkaa taas hakeutua jaloilleen.
"Mitä me nyt teemme? Meidän pitäisi mennä... johonkin. Eikä meillä ole mitään varusteita" kysyttiin viimein, vaikkakin sitä seurasi pieni epämääräinen tuhahdus.
"....siis taaskaan."
Sub:
Arkynin kasvoilta on mahdotonta lukea, miten tyytyväinen hän on, kun Akela ottaa kuolleen miehen puheeksi. Hän tuijottaa vaitonaisesti railoon, vastaamatta mitään. Kukaties on armollistakin, että nainen vaihtaa puheenaihetta suhteellisen nopeasti. Sille hän lähinnä hymähtää.
"Sinulla on Tuli ja rajaton voima. Mikään kuolevainen kärsimys ei voi sinua enää tavoittaa. Me voisimme juosta alasti tämän erämaan poikki... kuten me nähtävästi käytännössä tulemme tekemäänkin. Sinulla tulee olemaan paljon aikaa vaeltaa tässä kurjassa, kuolleessa maailmassa", Arkyn vastaa lopulta.
Hän kääntyy Akelaa kohti ja levittää käsiään, kuin esittelisi tälle jotakin aivan uutta.
"Nyt me valitsemme suunnan ja kävelemme, koska täällä ei ole enää mitään. Katsotaan, mitä edestämme löytyy", mies toteaa lopulta. Kuin olisi tehnyt tämän kaiken lukemattomia kertoja. Kuin siinä ei olisi enää edes mitään mietittävää.
Jossakin kaukana ulvoo jokin erämaan peto tai kadotuksen demoni. Mutta mitäpä väliä niilläkään enää on? Heissä on Tuli ja voima, eivätkä Muinaisten todelliset kauhutkaan saaneet heitä kaatumaan. Mitä pelättävää heillä enää edes on?
Spyrre:
Akela tuskin ehtii edes tajuta vaitonaisen Arkynin mahdollisia mietteitä kun tämä jää tuijottamaan alas kuiluun. Nainen itsekään ei jää enää pohtimaan kuiluun sortuneen miehen kohtaloa, polttavakin kauna kaikkosi viimeistään kuoleman myötä. Nyt oli epäilemättä oleellisempaakin pohdittavaa.
Kuitenkin hänen huolestuksensa jatkosta ei selvästikään herätä vastaavaa toisessa. Akela päätyy jälleen räpyttelemään silmiään tälle ja vilkuilemaan ympärilleen hämmentyneenä. Oli hyvin vaikea sisäistää oivallusta että hän kykenisi nyt samaan kuin Arkyn... vaikka hän tunsi sen kyllä itsessään jokaisella hengenvedolla. Oli surrealistista että asiat voisivat olla vain... niin helppoja? Mies tuntuu kuitenkin selvästi tietävän mitä tekee.
Akela empii hetken ennen kuin nyökkää ja kohottautuu jaloilleen. Hän katsoo ympärilleen tarkemmin, kuin tosiaan etsien jonkinlaista kiintopistettä. Sitä tuhkaisesta erämaasta ei kuitenkaan löydy helposti. Nainen henkäisee ja hierottuaan hetken katkennutta sarventynkäänsä päätyy lähinnä hymähtämään.
"...no, kai me pääsemme jonnekin ennemmin tai myöhemmin, menimme minne vain. Tuskin täällä on mitään niiden tunnelien demonien tapaistakaan." Nainen heittää pienen epäluuloisen katseen kaukaisen ulvonnan suuntaan kunnes päätyy tekemään kuten on kehotettu. Kaikki suunnat näyttävät samalta tähän hätään tuhkan ja kivien keskellä joten hän kääntyy satunnaiseen suuntaan, alkaen kulkea hieman nilkuttaen kivikon poikki. Oli heillä varmasti ollut huonompiakin suunnitelmia aivan vain heidän lähimenneisyydessään...
Sub:
Arkyn naurahtaa kevyesti. Vaikea sanoa mille tarkalleen ottaen.
"Ennemmin tai myöhemmin jotakin tulee vastaan. Kukaties saamme nähdä, estääkö juttuseura sekoamisen yhtään paremmin", mies tokaisee. Totta puhuen hän ei vaikuta vitsailevan asiasta. Joka tapauksessa hän seuraa Akelan esimerkkiä ja kääntyy ympäri nilkuttaakseen pois.
"Mennään. Ehdimme käydä kaiken tämän läpi moneen kertaan. Nyt haluan vain jättää tämän paikan taakseni... siitäkin syystä, että tuo ei välttämättä jää ainoaksi sortumaksi" Arkyn toteaa.
Hän antaa Akelan valita suunnan. Kokeilkoon tämä uusia voimiaan ja tunnustelkoon maailmaa, jota katsoo nyt aivan uudella tavalla. Kukaties myöhemmin on aika puhua sen kaiken hinnasta, tulevista tuskista ja siitä kaikesta, minkä tämä eittämättä on juuri tietämättään maksanut tästä. Mutta juuri nyt vaellus kuolleen maan halki, mitään ajattelematta, lohdullisen turruttavassa kauhujen erämaassa, on varsin kutsuva ajatus...
Lurjus käännähtää ympäri ja vilkaisee Akelaan kuin tämä olisi sanonut jotakin täysin typerää.
"Luuletko sinä, etten minä tiedä Muinaisista tai mitä me surkeat kuolevaiset olemme niiden kannalta? Tietenkin minä tiedän, tuo ikäloppu raato jaloissasi opetti minulle kaiken tarpeellisen!" tämä tuhahtaa ja heilauttaa käsiään ympärilleen.
"Mutta mitä väliä sillä on? Tämä maailma on jäinen, kuollut ruho. Mikä vain, mitä ne voisivat tehdä, olisi vähemmän yhdentekevää! Kukaties ne ovat jopa ehtineet miettiä tekosiaan ja osaavat tällä kertaa olla pilaamatta kaikkea mitä yrittivät!" mies hymähtää ja virnistää kuin pelkkä ajatuskin tuottaisi tälle kolkkoa mielihyvää.
Spyrre:
Akela seuraa jännittyneenä lieron liikkeitä ja varautuu selvästi entisestään kun tämä kääntyy ympäri. Siltikin, hänen on pakko räpäyttää silmiään tämän sanoille mutta sarvekas nainen ei liiku paikoiltaan, korkeintaan asettuu enemmän tajuttoman Arkynin eteen.
"Olet ihan yhtä hullu kuin nuo tuolla ylhäällä!" hän sähähtää, leimahtaen välinpitämättömille sanoille.
"Oli maailma mikä oli, väki elää vielä! Nuo... nuo tuhoaisivat vain sen lopunkin! Minä en ainakaan aio alkaa katsoa ovatko ne oppineet yhtään mitään! Vaikka olisivatkin, luuletko että ne kohtelisivat sinua yhtään sen paremmin kuin ketään muutakaan! Jos olisit ehtinyt tänne ennen meitä, tämä olisit nyt sinä!" nainen ärähtää hailauttaen vapaata kättään lyhyesti kohti Arkynia. Hän vaikenee hetkeksi jääden siristelemään hiipparia hetkeksi.
"Jos inhoat häntä niin paljon, niin miksi pirussa autoit meitä?" töksäytetään viimein epäluuloiseen sävyyn.
Sub:
"Mitä väliä on elämällä, joka valuu tyhjiin johtamatta mihinkään? Tämä maailma on jo kuollut", mies hymähtää kepeänpuoleisesti, ennen kuin huokaisee koko turhalle sanailulle.
"Tällä ei oikeastaan ole väliä. Meillä on arviolta... muutama hetki aikaa ennen kuin se demoni ehtii tänne. Joten nyt minä menen tuonne, katson mitä saan aikaan noilla koneilla ja sitten näen, oliko tämä minkään vaivan arvoista", mies toteaa yhdentekevästi ja astuu jo eteenpäin.
Äkkiä Arkynin hervoton ruho alkaa vihdoin osoittaa jotakin elonmerkkejä. Mies päästää murahduksen ja vääntäytyy pystyyn, yllättävän nopeasti kaiken huomioon ottaen, mutta ei millään muotoa ketterästi tai sulavasti. Se saa silti lurjuksen pysähtymään hetkellisesti.
Spyrre:
"Se ei ole sinun päätettävissäsi!" Akela kivahtaa vastaukseksi, kaiketi aavistaen uhkaavia piirteitä miehen asenteessa. Ja pian tämä pääseekin itse asiaan, joka eittämättä kylmää hänenkin niskaansa. Lurjus alkaa saamaan tarpeekseen viivyttelystä. Nainen heittää hätäisen katseen tunnelin suuntaan demonin varalta mutta valpastuu nopeasti uudestaan kun mies astuu määrätietoisesti eteenpäin. Akela kiristyy välittömästi ja kohottaa puristamaansa miekkaa suoraan kohti tätä.
"Älä luulekaan! Sinä et--" hän aloittaa uhmakkaasti mutta kireään sävyyn kunnes säpsähtää Arkynin liikkuessa. Sarvekas nainen ähkäisee ja astahtaa sivuun miehen tieltä, kuitenkin yrittäen pitää aseensa suunnattuna oikeaan suuntaan.
"Arkyn? Oletko... oletko kunnossa?" tiedustellaan varovaisesti naisen pälyiltyä varuillaan miesten välillä. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä äskeinen kokemus oli saattanut saada aikaan Arkynissa.
Sub:
Akelan kysymys on jokseenkin turha; jokainen sillalla seisova voi varmasti nähdä, että Arkyn ei ole kunnossa. Hän hengittää raskaasti ja epäsäännöllisesti ja niin hänen olemuksensa kuin vartensakin on voimaton ja runneltu. Puhumattakaan haavoista ja vammoista, joita tämä ja aikaisemmat taistelut ovat saaneet aikaan. Mutta ainakin hän on pystyssä.
"Meillä ei ole aikaa ihmetellä. Kuulin aivan tarpeeksi. Mene ja tee mitä pystyt noille koneille. Minulla on asiaa hänelle", Arkyn tuhahtaa ja astuu kohti sillalla seisovaa miestä.
Lurjus kallistaa päätään aavistuksen, kuin pohtisi asiaa. Sitten hän vetäisee energia-aseen vyöltä, johon työnsi sen sivuun... ja viskaa sen sivuun. Se putoaa kieppuen alas kuiluun, vellovien energiavirtojen keskelle.
"Taidat olla oikeassa", tämä hymähtää ja astuu lähemmäs.
Spyrre:
Jopa sivusilmällä jonka hän rohkenee suoda vanhemman soturin suuntaan nyt on Akelalle nopeasti selvää ettei tämä voi hyvin. Arkyn on eittämättä ennenkin kokenut kovia, mutta nyt miehen olemus on runnellumpi kuin koskaan aikaisemmin ja se saa naisen rypistämään kulmiaan entisestään. Mutta siitäkin huolimatta hän havahtuu nopeasti kun tämä puhuu. Akela räpäyttää silmiään ja katsahtaa kireästi kohti lieroa. Kun tämä hapuilee asettaan nainen säpsähtää, mutta pysähtyy yllättyneenä kun kapine paiskataan menemään. Hän seuraa silmänräpäyksen katseellaan kuiluun kieppuvaa asetta, katsahtaen sitten Arkynia epäröiden. Lopulta tämä kuitenkin vetää henkeä, puree hampaansa yhteen ja nyökkää lyhyesti. Hän ei pitänyt tästä tippaakaan, mutta... jonkun oli päästävä käsiksi koneeseen. Ainoa joka voisi taisi nyt olla hän. Edes Akela ei elätellyt mielessään harhoja siitä että olisi oikeasti voinut pidätellä hullua hiipparia vaikka olisi yrittänyt.
Sarvekas nainen heittää vielä rivakan katseen uhkaavaan tilanteeseen sillalla ennen kuin pyörähtää taas ympäri ja kiirehtii kohti laitteita. Hän ei ollut varma mitä edes etsi, mutta oli yritettävä.
Sub:
Arkyn suoristautuu. Lurjus pysähtyy käsivarrenmitan päähän. Tämä seisoo ja tuijottaa häntä kuin ei olisi varma, mitä voi edes odottaa.
"Sinulla on kaksi rikkinäistä kättä, yksi silmä ja hädin tuskin edes muisto siitä, kuka olit tai mihin pystyt. Luuletko, että pystyt edes hidastamaan minua?" lurjus tokaisee yhdentekevästi ja kohottaa sitten kättään liioitellun hitaasti lyödäkseen. Kuin uhmaten vanhaa miestä vastustamaan.
Lurjus ei edes yritä vastustaa, mutta Arkynin liike olisi joka tapauksessa liian nopea tälle. Yhtäkkiä hän ärähtää ja pyyhkäisee kourallaan vasten lurjuksen kasvoja ja iskee tämän pää edellä siltaan. Niin lujaa, että kuilu kaikuu.
Isku riittää tainnuttamaan miehenkin hetkeksi, kaikesta huolimatta. Tai kukaties tämä vain miettii äskeistä hetken selällään. Joka tapauksessa tämä lojuu raajat levällään niillä sijoillaan, tuijottaen johonkin ylöspäin.
"Lopetetaan tämä leikkiminen. Sinä tunnet minut. Ja minä tunsin joskus sinut. Sinä kannat minulle eittämättä kaunoja. Kerro nimesi, niin tiedän ketä vastaan rikkomisesta minua nyt rankaistaan", Arkyn pihahtaa ilottomasti. Hetken, katsoessaan nyt alas maassa makaavaan mieheen, hän näyttää melkeinpä joltakin, mitä oli joskus kauan sitten. Joltakin ylevämmältä ja voimallisemmalta.
-
Silta johtaa keskellä kuilua avautuvalle hallintoasemalle. Valtavat koneet kohoavat ylös kuilua myöten, jytisten ja rätisten valtavien energioiden voimasta. Niissä on hädin tuskin mitään ihmissilmälle järjellistä. Ei kunnollisia ohjaimia tai todellisia hallintolaitteita. Kummallisia ulokkeita, jotka voisivat olla sellaisia, mutta jotka ovat niin mutkikkaita, että niissä on hädin tuskin mitään järkeä. Umpimähkään kokeileminen voi hyvinkin olla kohtalokasta... mutta mitäpä muitakaan mahdollisuuksia Akelalla todella on?
Spyrre:
Akela juoksee. Hän kuulee takaansa uhkaavia ääniä mutta jättää kaksi miestä jälkeensä selvittelemään välejään, voimatta lopulta muutakaan kuin toivoa että Arkyn pärjäisi. Oli käsittämätöntä kuinka voimakas lurjus oli yhdentekevästä olemuksestaan huolimatta, mutta vielä enemmän naista rehellisesti häiritsi se ettei hän osannut edes tulkita tämän aikeita suurinta osaa ajasta. Miksi mies oli auttanut heitä? Miksi tämä oli luopunut aseestaan, vaikka mikään ei olisi pakottanut tätä? Oli kuinka oli, tämä oli vaarallinen eikä hänellä ollut aikaa jäädä miettimään tätä. Rätisevät, massiiviset koneet kohosivat jo hänen ylleen.
Nainen hidastaa varuillaan koneiden juurella ja luo lyhyen katseen olkansa ylitse ennen kuin astuu kireästi näiden keskelle. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään näiden kaltaista, edes Muinaisten linnan ihmeet eivät vetäneet vertoja tälle... eikä hänellä ollut ollut mitään ymmärrystä näistäkään. Akela astahtaa kiroten kauemmas kipinöitä sylkevästä kaapelista kulkien sitten kirein askelin peremmälle, katsellen ympärilleen. Hänen täytyi löytää jotain-- jotain, mikä selvästi olisi jotain... tärkeää. Ja sitten tehdä sille... jotain? Sähkövirrat ja puhdas voima mitä laite sylki ei rohkaissut härkkimään tätä, mutta sarvekas nainen tajusi kyllä ajan alkavan käydä vähiin. Hän kiirehti kuumeisesti kaiken poikki yrittäen rivakasti arvioida näkemäänsä. Lopulta hänen silmäänsä pistävät oudot varret sekä välähdykset. Akela suuntaa niitä kohti.
Nämä näyttivät... joltain joka näytti eniten jonkinlaisilta kytkimiltä hänen silmäänsä mitä hän oli nähnyt ja hetken epäröityään nainen veti henkeä ja kurotti kätensä kapinetta kohti. Se särähti ja välähti ikävästi kun hän yritti vääntää sitä pakottaen hänet kavahtamaan taaksepäin. Muuta se ei tuntunut saavan aikaan. Akela kiroaa ääneen ja yrittää uudestaan, tuskin sen paremmin tuloksin. Aika käy vähiin, eikä hänellä ole aavistustakaan mitä tehdä tällaiselle laitteelle. Sarvekas nainen pyyhkäisee verta kasvoiltaan ja siristää laitetta tarkemmin. Sen sivussa on jonkinlainen ikkuna, jonka pinnalla vilisee valoja ja takaa näkyy välähtelyä. Hänellä ei ole aavistustakaan mikä se on, mutta jopa hän kykenee aistimaan voiman sen takana. Akela epäröi, mutta kiristää sitten hampaansa ja kohottaa miekkansa iskuun.
Sub:
Maassa lojuvan miehen vaitelias toimettomuus muuttuu hetkessä energiaksi ja liikkeeksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä tämä on jo pystyssä ja iskee kaksin käsin Arkyniä vastaan. Moukaroivia, pitelemättömiä iskuja. Arkyn joutuu perääntymään niiden tieltä... ainakin askeleen tai kaksi. Mutta kolmannella hän puskee jalkansa vasten siltaa ja iskee takaisin.
Mies ottaa Arkynin nyrkin kasvoihinsa puolustelematta. Tämä horjahtaa taaksepäin sen voimasta ja jää kyräilemään melkeinpä kuin olisi haluton myöntämään, että mokomilla iskuilla on mitään vaikutusta. Mutta samalla tämä alkaa nähtävästi ymmärtää, ettei voi sivuuttaa tiellään seisovaa ainakaan täysin.
"Mitä tämä nyt on? Löysitkö sinä jostakin selkärankasi jäänteet, vanhus? Muistuttiko se sinussa piileskellyt tuli sinua siitä, mitä joskus olit? Nytkö sinä aiot alkaa esittämään että sinulla on vielä jotakin tekoa?" mies tuhahtaa ja suoristautuu kohtaamaan paikoillaan seisovan Arkynin silmästä silmään.
Mutta Arkyn ei pysähdy, vaan astuu eteenpäin ja iskee vastustajaansa uudelleen kasvoihin. Kerran, kaksi, kolme. Tämä horjahtaa taaksepäin lyöntien voimasta... ja kohottaa kätensä suojakseen.
"Minä kysyin sinun nimeäsi!" Arkyn jyrähtää.
-
Akelan miekka kohoaa kohtalokkaasti. Muinaisten tekoa oleva ase ei piittaa lasista tai mistään muustakaan, vaan levistää koneen rungon ja avaa siihen reiän. Samassa silmänräpäyksessä hirvittävä energiaryöpsähdys purkautuu ulos tuoreesta haavasta, ja tuli ja salamat pyyhkivät ympäriinsä. Kosketuskin riittäisi varmasti korventamaan kuolevaisen lihan olemattomiin...
Koneen voima on sen sisällä. Mutta se tuhoaa sinut jos yrität koskettaa sitä kaikuu tuttu ääni äkkiä naisen päässä. Tuttu läsnäolo, jonka tämä on tuntenut jo monta kertaa, on taas lähellä. Ei heikkona ruumiina, vaan vahvana mielenä.
Spyrre:
Taistelu sillalla raivoaa, ja Arkyn tuntuu kuin tuntuukin pitävän pintansa. Mutta siltikään Akela ei uskalla olettaa että tämä riittäisi loputtomiin. Hänellä ei ole aikaa miettiä miten kone toimii tai miten sitä pitäisi käsitellä... Hänen on turvauduttava siihen suorasukaisimpaan keinoon. Miekka repäisee koneen kyljen auki ja tämä sylkee ilmoille villiä energiaa. Nainen kavahtaa jälleen taaksepäin ähkäisten kivusta kun läheltä pyyhkäisevät ryöpsähdykset polttavat ihoa... mutta sisällä on selvästi jotain voimallista. Hän kyräilee aikaansaannostaan arvioivasti, puristaen sitten jälleen otteensa tiukemmin miekkansa ympärille. Äkkiä jokin puhuu äänettä. Akela säpsähtää ja heittää katseen ympärilleen, kuitenkaan löytämättä lähdettä. Hän tunnistaa kuitenkin olemuksen nopeasti; vanha mystikko on lähistöllä. Tämän varoitus iskee syvään, eikä naisella ole syytä epäillä etteikö tämä olisi totta. Miekkaa puristavat kädet värähtävät mutta sitten sarvekas nainen sihahtaa.
"....riittääkö se jos... teen sen?" hän töksäyttää lyhyesti, kohottaen sitten jälleen asettaan.
"Sitten... sitten kai vien tämän kapineen mukanani" nainen toteaa vaisusti mutta uhmakkaasti, heittäen vielä viimeisen katseen kohti siltaa. Sitten miekka kohoaa jälleen ja survaistaan kaikin voimineen koneen sisuksiin hurjan ärjäisyn saattelemana.
Sub:
Vanhan mystikon olevaisuus seisoo Akelan rinnalla, eikä kavahda naisen sanoja tai päätöksiä. Se seuraa vaiti, kun nainen syöksee miekkansa kohti varmaa tuhoa... mutta ei toimettomana.
Minä en elä enää kauaa. Mutta jos minun on kuoltava, seuratkoon siitä edes jotakin hyvää. Ääni kaikuu Akelan mielessä.
Minä ohjaan tämän voiman uudelleen. Minä annan sinulle mahdollisuuden, jonka vuoksi esi-isäsi taistelivat. Käytä se hyvin, sillä muuten sinä ja toverisi todella kuolette tässä paikassa
Akelan seuraava isku koneen sisuksiin löytää jotakin syvempää ja herkempää... ja entistäkin tulenarempaa. Se saa koko valtavan koneen syöksemään kammottavaa, tuhoisaa voimaa kaikkialle, runnellen kaikkea ympärillään; kuilun seiniä, niitä reunustavia arkkuja, siltaa, muita koneita... mutta ei naista.
Voima ei revi Akelan ruumista kappaleiksi kuten sen kuuluisi. Jokin ohjaa ja valjastaa sitä. Se iskee häntä vasten... ja virtaa suoraan häneen. Se on kammottava, polttava tunne, joka täyttää tämän valtavalla, liekehtivällä voimalla. Loputtomalla mahdollisuuksien Tulella. Mutta jo pelkästään sen voima on huumaava ja tukahduttava. Se uhkaa polttaa tämän sisältäpäin, korventaa pelkäksi rangaksi, jos tämä ei pidä varojaan...
Spyrre:
Akela ei ehdi jäädä miettimään mystistä toteamusta sen enempää, vaikka se jättääkin jälkeensä häivähdyksen nopeaa hämminkiä. Hän oli jo tehnyt päätöksensä, halusi tai ei. Kone polttaisi hänet hengiltä, mutta nainen aikoi edes repiä sen sisukset mennessään... tai ainakin yrittää parhaansa. Hänen miekkansa iskee, ja löytää jotain muutakin pelkän koneen. Se on sisältä puhdasta tulta joka syöksyy nyt ulos ryöpyten ja raivoten. Ja hän on aivan sen kaiken keskellä. Hän huutaa tuskaisesti väkisinkin, silti nainen ajaa miekkaansa entistä syvemmälle haavaan kunnes kapine leimahtaa olemattomiin.
Kestää hetki ennen kuin Akela varsinaisesti edes tajuaa murhaavan, polttavan voiman kohinan keskellä ettei kaikki mene aivan niin kuin olettaisi. Se pyyhkii häntä ja korventaa sisuksia hirveällä tavalla, mutta hän on vielä elossa. Tuntui kun kaikki olisi pelkkää tuskaista kohinaa joka yritti polttaa hänet sisältä... mutta jokin pidätteli sitä. Samalla se toi mukanaan outoa leimuavaa voimaa. Akela sortuu polvilleen henkeään haukkoen joutuen ponnistelemaan edes pysyäkseen tajuissaan. Kone syöksee voimaansa hänen vieressään. Naisen tajunta haparoi mutta kohta hän ponnistelee vielä ylemmäs, ja kurottaa kätensä laitteen sisuksiin. Hän puristaa sormensa paksun kaapelin ympärille joka rätisee aivan vain kosketuksen voimasta ja kiskaisee voimiensa takaa, pysähtymättä edes miettimään mikä riivasi hänet edes yrittämään jotain tällaista. Akela aikoi varmistaa ettei tämä laite säästyisi.
Sub:
Mies Arkynin edessä sihahtaa. "Sinä et todellakaan muista mitään mistään. Ainoa mitä sinulla on jäljellä, on kyseenalainen ote todellisuudesta. Siitähän tässä on kyse. Unohdit mieluummin kaiken koska se oli helpompaa ja pysyit järjissäsi. Mutta minä en!" tämä ärähtää.
"Minä muistin kaiken! Minulla on ollut aikakausia aikaa miettiä sinun rikoksiasi, sillä aikaa kun sinä vain unohdit ne ja jatkoit merkityksetöntä harhailuasi. Mutta ehkäpä sinun kuolemasi antaa minulle ainakin jotain hyvitystä tästä kaikesta."
Arkynin ilme ei muutu sen suuremmin, eikä hän haparoi tai emmi. "Sinä et ole ensimmäinen joka yrittää", hän toteaa tyynesti.
Jostakin kuilun tuolta puolen, käytävän takaa, kuuluu jyrinää. Jonkin valtavan ruho yrittää työntyä läpi muinaisista kammioista. Edes ne eivät ole tarpeeksi suuria sen valtavalle massalle.
"Jos haluat hyvityksesi, tule hakemaan se. Meillä ei ole paljoakaan aikaa seisoa ja sanailla", Arkyn tuhahtaa.
Ja nimetön mies tekee juuri niin.
-
Koneet vaikertavat ja syöksevät kuolettavaa energiaansa, kun Akela raatelee niitä. Metalli kuolee tämän otteen alla ja repeää riekaleiksi kuin siitä ei olisi mitään vastusta. Kaapelit katkeilevat. Käsittämättömien, kammottavan voimakkaiden laitteiden energia virtaa ulos niistä tuhoisina aaltoina... ja suoraan naiseen itseensä. Koneen auki revitty sydän vuodattaa voimaansa tappajaansa.
SInun on hallittava voimaa, tai se tuhoaa sinut! Keskity ja hallitse sitä! vanhuksen ääni komentaa kirkkaana ja viiltävänä. Hirvittävä voima uhkaa nielaista naisen puoliksi tajuttoman olemuksen alleen. Jos tämä ei hallitse sitä, se hallitsee tätä... eikä Tulella ole mitään tekemistä itseään heikommalle olennolle...
Spyrre:
Akela horjuu keskellä tulista myrskyä, tuskin tajuten mitään tämän ulkopuolelta. Mutta hän ei ole aivan yksin. Aineeton ääni kantautuu taas tuskan, roihun ja haparoivan tajunnan keskellä. Se tavoittaa jälleen jotain ja haavoitetun eläimen lailla konetta repivä Akela valpastuu vaivalloisesti. Hän horjahtaa taaksepäin ja puristaa päätään kunnes irvistää. Tämä voima yritti viedä hänet mukanaan, eikä hän ollut aikeissa suostua siihen ainakaan suosiolla. Ponnistus on tuskallinen mutta Akela pakottautuu keskittymään. Se ei ole helppoa. Nainen valittaa ja teutaroi henkeä haukkoen, iskien viereistäkin konetta mennessään, mutta kurottaa silti sisälle vellovan tulen keskelle. Voimaa oli kuitenkin paljon... kukaties liikaakin, mutta silti hän uhmasi sitäkin vaikka se saikin kaiken ympäriltä taas hiipumaan rovioon hänen sisällään.
Sub:
Kaikki on ohi nopeasti. Mies hyökkää, tositarkoituksella ja voimalla. Mutta Arkyn tietää jo ennalta mitä tämä tekee. Juuri nyt hän on se mies, joka hallitsi joskus kauan sitten, joka koulutti jokaisen tovereistaan ja seisoi heidän yläpuolellaan. Tämän hetken hän muistaa mitä oli joskus kauan sitten.
Mies hyökkää. Arkyn torjuu iskun sivuun ja murskaa tämän ruumiin vastaiskullaan. Tämä putoaa maahan runneltuna ja rikottuna.
Arkyn kyykistyy maahan paiskatun miehen ylle. Yhtä asiaa hän ei vieläkään muista.
"Kuka sinä olet? Kenet tovereistani minä olen surmannut nyt?" hän kysyy hiljaa, piittaamatta melusta, joka käytävästä hyökyy - tai melusta, joka hyökyy toiselta puolelta, koneiden luota.
Mies päästää pihisevän tuhahduksen. Tämän suu tavoittelee sanoja, joita on vaikea erottaa korvilla... mutta Arkynin silmät tunnistavat sanat tämän huulilta. Miten hän voisi olla tunnistamatta? Hän lausui ne itse.
Sillä minä teen sinusta seuraajani, ja annan sinulle perinnökseni kaiken. Sinä olet oleva pojistani ensimmäinen ja sotureistani jaloin.
-
Kone kuolee Akelan otteessa. Sen tuho leviää ympärillekin, ja metalli sylkee liekkejä ja salamoita. Sama raivoisa hävitys leviää kaapeleita ja johtoja myöten. Kuilua ympäröivät arkut räjähtelevät ja särkyvät, syytäen iljettäviä, puoliksi muodottomia asukkaitaan vellovaan tyhjyyteen allaan. Kaikki on romahtamassa nopeasti ja tuhoisasti.
Myös Akela itse tätä menoa.
Sinun pitää keskittyä. Sinä hallitset voimaa. Sinä voit ohjata sitä. Käytä sitä. Pelasta itsesi ja toverisi tästä paikasta, tai tuhoudutte sen myötä, ääni läpäisee tuhon ja poltteen.
Ja miksipä ei? koneiden Tuli on Akelassa. Rajaton mahdollisuuksien ja voiman Tuli, joka ylittää kuolevaisten rajat ja surkeat ongelmat. Jos tämä haluaisi, tämä voisi kurottaa minne vain, koskettaa mitä vain. Tämä kaikki ympärillä on pelkkää heikkoa lumetta. Mikään siitä ei ole todellinen este sille, joka hallitsee Tulta...
Spyrre:
Hän saattaa lähes tuntea valtavien metallisten koneistojen viimeiset elonhetket ympärillään kun niiden elämä vuotaa ulos. Kaapelit syöksevät tulta ja katkeilevat, kuilusta kaikuu räjähdyksiä. Ei epäilystäkään siitä että kone teki kuolemaa... mikä ei varmasti säästäisi mitään. Ajatus saa ponnistelevan Akelan kurottamaan jälleen kohti todellisuutta sisäisen kaaoksensa keskeltä. Hän ähkäisee ja luo katseen ympärilleen. Mystikon ääni on oikeassa; kaikki on romahtamassa. Ja samalla valtava peto teutaroi käytävän suulla päästäkseen sisään. Nainen vetää henkeä liekehtiviin keuhkoihinsa, antaen sitten katseensa nousta ylös kuilua myöten. Tämä nousi korkealle, kukaties tämä olisi reitti ulos. Tai ehkä siitä voisi tehdä sellaisen. Akela suoristautuu irvistäen ja yrittää noudattaa kehotusta. Hän keskittyy leimuaviin voimiin ja suuntaa ne ylös kurottaviin koneisiin, kiskoen niiden ruhoja paikoiltaan.
Sub:
Arkyn tutkailee maahan runnotun miehen kasvoja vaitonaisesti. Kukaties hänen olisi kuulunut kokea jokin suuri oivallus nyt, kaiken paljastuttua. Välähdys joka saisi hänet muistamaan kasvot. Mutta hän muistaa hädin tuskin edes sanat, tai mitä ne merkitsevät. Se kaikki on mennyttä ja yhdentekevää. Mutta kaikki on ohi muutenkin.
Valtava, ulvova demonin ruho työntyy läpi hohtavasta käytävästä, murskaten sitä tieltään. Sen groteskit, huitovat raajat alkavat työntyä kuiluun, kiskoen loputonta massaa perässään. Arkyn katsahtaa siihen, murahtaa ja tarttuu maassa lojuvaan ruumiiseen.
"Se on kaikki mennyttä. Se, mitä oli, ei palaa", hän mutisee samalla, kun työntää tämän alas sillalta.
Hetkeä myöhemmin demonin valtava, ulvova massa saa sillan notkahtamaan ja vavahtamaan, kun se alkaa työntyä kohti liekkejä ja tulta
-
Tämä kuilu vie tarpeeksi lähelle pintaa, että voit paeta sitä myöten. Käytä voimaasi. Käytä sitä voimistamaan kykyjäsi. Ota toverisi ja kohoa pois tästä paikasta, vanhuksen äänetön ääni toteaa. Se on heikkenemässä nopeasti. Viimeiset kaiut ruumiista, joka on eittämättä jo tuhoutunut valtavan demonin massan edessä, hiipuvat pois.
Muinaisten ja heidän kauhujensa ajat ovat loppumassa. Etsi väkesi ja elä, tämä toteaa vielä viimeisillä voimillaan.
Kuilu on nopeasti muuttumassa pelkäksi räjähdysten ja tuhon myrskyksi. Kaikki on romahtamassa, eittämättä kuilu itsekin pian. Mutta yläpuolella, jossakin kaukana, on vapaus...
Spyrre:
Demonin ulvonta kantautuu jo muun tuhonkin seasta ja Akela katsahtaa kohti siltaa. Hirviö työntyy jo esiin, sillan notkahdellessa sen painon alla. Samaan aikaan Arkyn seisoo yksin tämän edessä. Sarvekas nainen ähkäisee, nyökäten sitten ääneti vanhan mystikon viimeisille sanoille. Tämä oli poissa. Ja tätä menoa olisivat hekin. Akela kohottaa irvistäen kätensä ylös ja tarraa koneistoon entistä voimallisemmin polttavalla mielellään. Se korventaa häntäkin mutta palkkio on valittavan metallin ääni kun kapine rusahtaa erilleen seinästä korkealla heidän yllään.
"Arkyn!" hän huudahtaa taakseen, kurottaen sitten voimansa miehen suuntaan. Suuremmin miettimättä hän tarraa kiinni ja kiskaisee tätä mukaansa, kohti ylös revittyä tason tapaista. Tämä tuskin oli erityisen hellävaraista, mutta sille tuskin mahtoi mitään. Tilanteen hätäisyys oli selvä, ja hänen olisi nopeasti seurattava perässä... Polte voimistui mutta Akela tiesi mitä halusi. Äkkiä korvennettu nainen sinkosi itsekin ylös kuilua, laskeutuen raskaasti koneen kappaleelle. Hän veti henkeä mutta kapineen rusahtaessa allaan oli jatkettava. Akela ärähti ja keskitti itsensä jälleen, kiskaisten nyt kaiken voiman mitä sai irti ympärilleen, kiskaistakseen heidät molemmat ylös, ylemmäs, pois leimuavasta ja romahtavasta kuilusta.
Sub:
Arkynilla ei ole paljoakaan aikaa ymmärtää, mitä ympärillä on menossa. Demoni, tuhoutuvat koneet ja Akela. Hän heittää ympärilleen nopean vilkaisun, mutta ennen kuin hänellä on aikaa miettiä mitään tästä kaikesta, pitelemätön voima tarraa häneen ja vetäisee hänet ylöspäin.
Arkyn ei vastustele sitä, mitä on tapahtumassa. Hän ei todennäköisesti pystyisi, vaikka yrittäisikin. Hän luo katseen ensin ylös, ja sitten alas kohti kuilua. Demoni puskee sinne kaikella massallaan ja voimallaan, mutta kuilu kaikkieen on romahtamassa sen ympärillä. Kaikki tuo energia ja kaikki nuo ihmeet ovat muuttumassa pelkäksi silmittömäksi tuhoksi - hävitykseksi, joka tulee eittämättä nielaisemaan niin demonin kuin myös Muinaisten ihmeet, jotka sen loivat.
Alapuolelle jäävä hävitys muuttuu nopeasti toissijaiseksi, yhdentekeväksi. Arkyn... ja Akela... ovat kohoamassa ylöspäin. Se, että tiellä on kukaties jotakin rakenteita tai maata ja kiveä, ei lopulta tunnu tarkoittavan juuri nyt mitään. Se kaikki on jotakin, joka pysäyttäisi kuolevaisen. Naista sen sijaan ajaa Tulen koko kosminen voima, joka vastaa tahtoon. Ja tämä tahto vie ylöspäin.
Jokin räjähtää lopullisesti alapuolella. Kuilu sortuu ja liekit iskevät ylöspäin pitelemättömällä voimalla. Maailma murenee ympäriltä...
Spyrre:
Kumpikaan heistä tuskin ehtii nyt miettiä tai kyseenalaistaa kun he sinkoavat ylös tuhon keskeltä. Akela ei edes katso alas kun jokin räjähtää kuilussa liekkien ryöpytessä. Kaikki hänen huomionsa menee nyt keskittymiseen, siihen että hän halusi -aikoi- ylös tästä kirotusta kuolemanloukosta. Voima korvensi, mutta totteli... ainakin tarpeeksi hyvin. Hän kiskoo Arkynia perässään kohti murenevan kuilun huippua. Seinät ympärillä romahtavat ja sortuvat alas. Nainen ähkäisee ja pyyhkäisee metallin ja kivensekaisen massan tieltään, ponnistellen aina ylemmäs. Kunnes viimein tavoittaisi reunan jolle pysähtyä... muuten kaikki päätyisi vain suistumiseen alas kuolemaan. Se on ainoa ajatus joka nyt ajaa eteenpäin.
Kuilu tuntuu loputtomalta eikä Akelalla ole aavistustakaan kauanko hän on kiskonut heitä ylöspäin tai montako estettä iskenyt tieltään, mutta äänet alhaalta ovat alkaneet vaieta. Viimein ylhäältä kajastaa jotakin. Hän ei ole varma mitä se on, mutta keskittää silti voimansa tätä kohti. Kuilun pimentyneen seinät katoavat ja äkkiä alla on jotakin tasaista. Uupunut nainen kiskaisee heidät reunan ylitse, päätyen lähestulkoon lysähtämään lattialle henkeään haukkoen. Moinen ponnistus ei ollut ainakaan helpottanut tulen poltetta.
Sub:
Alapuolella on jotakin kiinteää... ja yläpuolella siintää avoin taivas. Tuhkan ja myrskyävien tuulten kieppuva taivas. Ja ympärillä, silmänkantamattomiin, aukeaa jään, tuhkan ja myrskyjen erämaa, jota voisi ensikatsomalta pitää kuolleena ja hiljaisena.
Arkyn nousee hitaasti istumaan. Totta puhuen tilannetta on melko vaikea sisäistää. Äkkiä kaksikko on maan pinnalla. Kuin sen ja unohtuneiden syvyyksien välillä ei olisi mitään todellista eroa. Mutta toisaalta hänellä ei ole aikaa miettiä tilannetta liiaksi.
Maa alkaa murtua ja romahtaa alta. Valtava tyhjä tila alapuolella on saamassa kaiken syöksymään sinne. Vellova tuho, jolta kaksikko on melkeinpä jo paennut, yrittää ottaa heidät vielä omakseen...
"Varo!" Arkyn ärähtää ja riuhtaisee ruumiinsa tuskaisesti liikkeelle. Nyt ei ole aika pysähtyä. Nyt pitää juosta...
Spyrre:
Tokkurainen Akela ei heti edes tajua että yllä kieppuu kiven tai kuolemankatkuisen savun sijasta harmaa taivas, ja ympärillä avoin erämaa. Tuntuu kuin he olisivat viettäneet maan alla ikuisuuden, ja ihoa pureva kylmä tuuli oli lähes vieras. Nainen irvistää ja kohottautuu vaivalloisesti, jääden siristelemään hämmentyneenä ympärilleen. Hän ei kuitenkaan ehdi sanoa mitään kun maa järähtää ja rusahtaa heidän allaan.
Akela päästää yllättyneen huudahduksen kun kivi alkaa antaa periksi. Oli hän täysin tolkuissaan tai ei, onneksi vaistot kuitenkin pelasivat edelleen joka luultavasti säästi hänet syöksymästä alas. Nainen ponnistaa ylös ja heittäytyy refleksinomaisesti liikkeelle kun Arkyn huutaa varoituksensa. Hän ei varmasti ollut tullut ajatelleeksi sitä kuinka paljon tuhoa alhaalla oli aiheutettu, saati että se seuraisi perässä ulos saakka... Akela pakottaa jalkansa juoksemaan ja rynnistää tuhkaisen maan poikki kauemmas railosta joka repeää maahan heittäen taakseen vain lyhyen kuumeisen katseen.
Sub:
Vaikea sanoa, onko kummallakaan kaksikosta voimaa todelliseen pakoonjuoksuun. Kaikeksi onneksi heidän ei tarvitse juosta pitkälle. Maa repeää railoksi heidän takanaan, mutta viimeiset voiman rippeet riittävät harppomaan pois ainakin välittömän tuhon tieltä... joskaan eivät juuri sen pidemmälle.
Arkyn kaatuu ähkäisten kivikkoon ja vääntäytyy kyljelleen, katsomaan miten Muinaisten ihmeet hautautuvat heidän takanaan entistäkin syvemmälle. Maa jyrisee ja tutisee kaksikon alapuolella... tavalla, joka todennäköisesti kertoo samanlaisen tuhon leviävän kaikkialle ikivanhoihin tunneleihin.
Vaan kukapa voisi todella erottaa tämän tuhon maailman loputtomasta vaikerruksesta ja järistyksistä?
Arkyn lojuu vaiti pitkän hetken. Hän lojuu ilman paitaa tai edes kunnollisia housuja jäisen, armottoman maan kamaralla. Mutta se ei häntä juuri hetkauta.
"Kuolkoot pois ja unohtukoot. Niin sen kuuluukin olla", mies tuhahtaa lopulta. Hän ei tarkenna edes itselleen mitä tarkalleen ottaen tarkoittaa.
Spyrre:
Akela rynnistää kauemmas railosta, lysähtäen lopulta vasten suurta kivistä paatta. Maa alla ei enää petä samalla tavalla mikä on onni koska hänen jalkansa (tai kallonsa) saattaisi hyvinkin tehdä niin pian. Arkyn kaatuu maahan sivummalla ja kumpikin heistä jää hetkeksi puuskuttaen katsomaan tuhoa. On vaikea sanoa mitään pitkään hetkeen ja nainen vajoaa itsekin istumaan kiven juurelle tasaamaan rahisevaa henkeään. Maan alta kuuluu jyrinää, joka kertoo tuhon olevan laajaa... mutta se ei enää ulotu heihin saakka. Se riittää hänelle, juuri nyt.
Akela tasaa itsekin henkeään vaiti tovin. Hänellä ei ole aavistustakaan mistä lähteä heti käsittelemään kaikkea tapahtunutta. Nainen pyyhkäisee kasvojaan ja sarventynkäänsä, kohottaen sitten voipuneesti kätensä eteensä. Sitä poltti, mutta se ei ollut hiiltynyt lähellekään sellaisella tavalla kuin sen olisi pitänyt. Kuten hän muutenkin. Arkynin tuhahdus saa hänet kohottamaan katseensa.
"Minä... luulen, ettei sinne jäänyt... paljoakaan" hän henkäisee vastaukseksi. Akela ähkäisee kivuliaasti ja suoristautuu, nostaen katseensa sitten ylös.
"Me... olemme ulkona" todetaan jokseenkin hämilliseen sävyyn, kuin hän itsekään ei olisi aivan uskaltanut uskoa sitä. Kaikki tuntuu vähintäänkin epätodelliselta.
Sub:
"Niin olemme. Kiitos siitä kuuluu... ymmärtääkseni sinulle", Arkyn vastaa.
Mies alkaa vääntäytyä hitaasti pystyyn. Se näyttää työläämmältä kuin voisi olettaa. Sitten hän luo nopean vilkaisun Akelaan, kuin yrittäisi arvioida tätä parhaansa mukaan.
"Sinä käytit Tulta hyväksesi. Sinä otit sen kaikesta siitä vellovasta energiasta ja käytit sitä", hän toteaa. Sanat ovat varsin suorasukaisia. Hän ei selvästikään näe mitään syytä epäillä äskeistä.
"... onko se sinulla yhä?" Arkyn kysyy lopulta.
Spyrre:
Akela päästää pienen hieman epämääräisen äännähdyksen, kuin ei olisi tiennyt miten suhtautua itsekään. Hän ei vastaa heti tai oikeastaan liiku paikaltaan, vetäen viileää ilmaa keuhkoihinsa kuin yrittäen hellittää sisäistä poltetta. Lopulta hän kuitenkin ähkäisee ja irvistää.
"Minä... luulisin niin. Se polttaa" nainen henkäisee viimein.
"...en kai sitten kuollutkaan siihen" hän puuskahtaa, eittämättä ristiriitaisin tuntemuksin. Samalla hän tosin luo vilkaisun kohti Arkynia.
Sub:
Arkyn tutkailee Akelaa katseellaan, kukaties etsien merkkiä jostakin. Sitten hän päästää epämääräisen murahduksen ja nyökkää.
"Niin sitten. Minulla ei ole aavistustakaan, miten se vaikuttaa sinun kaltaiseesi. Mutta poltteesta et vapaudu koskaan. Saatat turtua siihen, mutta se ei koskaan lopu. Ja jos et hallitse sitä... olet jo nähnyt miten se päättyy", mies toteaa lopulta ja luo paljon puhuvan katseen auenneeseen maahan heidän takanaan.
Arkynin katse viipyilee pitkän hetken railossa. Sitten hän tuhahtaa.
"Sain mitä halusin. Yksi uusi pala kurjaa mennyttä, joka ei koskaan palaa ihmisten piinaksi."
Spyrre:
Akela ei ole varma millaista reaktiota odotti Arkynilta, mutta lopulta se jääkin varsin mitäänsanomattomaksi. Nainen räpäyttää tälle hieman silmiään mutta nyökkää sitten voipuneen lyhyesti. Kaiketi hänkin oli nähnyt seurauksista tarpeeksi tietääkseen ettei halunnut sellaista. Kaikki muu olikin suuri kysymysmerkki. Toteamus poltteesta saa hänet vetämään uudestaan syvään henkeä ja nainen jää hetkeksi hypistelemään käsiään neuvottomaan sävyyn. Oranssi katse käy myös auenneessa railossa.
"Se on hyvä. Tuolta tuskin karkasi edes se peto. Tai se mies" Akela toteaa aavistus synkkää tyytyväisyyttä äänessään. Pian nainen kuitenkin alkaa taas hakeutua jaloilleen.
"Mitä me nyt teemme? Meidän pitäisi mennä... johonkin. Eikä meillä ole mitään varusteita" kysyttiin viimein, vaikkakin sitä seurasi pieni epämääräinen tuhahdus.
"....siis taaskaan."
Sub:
Arkynin kasvoilta on mahdotonta lukea, miten tyytyväinen hän on, kun Akela ottaa kuolleen miehen puheeksi. Hän tuijottaa vaitonaisesti railoon, vastaamatta mitään. Kukaties on armollistakin, että nainen vaihtaa puheenaihetta suhteellisen nopeasti. Sille hän lähinnä hymähtää.
"Sinulla on Tuli ja rajaton voima. Mikään kuolevainen kärsimys ei voi sinua enää tavoittaa. Me voisimme juosta alasti tämän erämaan poikki... kuten me nähtävästi käytännössä tulemme tekemäänkin. Sinulla tulee olemaan paljon aikaa vaeltaa tässä kurjassa, kuolleessa maailmassa", Arkyn vastaa lopulta.
Hän kääntyy Akelaa kohti ja levittää käsiään, kuin esittelisi tälle jotakin aivan uutta.
"Nyt me valitsemme suunnan ja kävelemme, koska täällä ei ole enää mitään. Katsotaan, mitä edestämme löytyy", mies toteaa lopulta. Kuin olisi tehnyt tämän kaiken lukemattomia kertoja. Kuin siinä ei olisi enää edes mitään mietittävää.
Jossakin kaukana ulvoo jokin erämaan peto tai kadotuksen demoni. Mutta mitäpä väliä niilläkään enää on? Heissä on Tuli ja voima, eivätkä Muinaisten todelliset kauhutkaan saaneet heitä kaatumaan. Mitä pelättävää heillä enää edes on?
Spyrre:
Akela tuskin ehtii edes tajuta vaitonaisen Arkynin mahdollisia mietteitä kun tämä jää tuijottamaan alas kuiluun. Nainen itsekään ei jää enää pohtimaan kuiluun sortuneen miehen kohtaloa, polttavakin kauna kaikkosi viimeistään kuoleman myötä. Nyt oli epäilemättä oleellisempaakin pohdittavaa.
Kuitenkin hänen huolestuksensa jatkosta ei selvästikään herätä vastaavaa toisessa. Akela päätyy jälleen räpyttelemään silmiään tälle ja vilkuilemaan ympärilleen hämmentyneenä. Oli hyvin vaikea sisäistää oivallusta että hän kykenisi nyt samaan kuin Arkyn... vaikka hän tunsi sen kyllä itsessään jokaisella hengenvedolla. Oli surrealistista että asiat voisivat olla vain... niin helppoja? Mies tuntuu kuitenkin selvästi tietävän mitä tekee.
Akela empii hetken ennen kuin nyökkää ja kohottautuu jaloilleen. Hän katsoo ympärilleen tarkemmin, kuin tosiaan etsien jonkinlaista kiintopistettä. Sitä tuhkaisesta erämaasta ei kuitenkaan löydy helposti. Nainen henkäisee ja hierottuaan hetken katkennutta sarventynkäänsä päätyy lähinnä hymähtämään.
"...no, kai me pääsemme jonnekin ennemmin tai myöhemmin, menimme minne vain. Tuskin täällä on mitään niiden tunnelien demonien tapaistakaan." Nainen heittää pienen epäluuloisen katseen kaukaisen ulvonnan suuntaan kunnes päätyy tekemään kuten on kehotettu. Kaikki suunnat näyttävät samalta tähän hätään tuhkan ja kivien keskellä joten hän kääntyy satunnaiseen suuntaan, alkaen kulkea hieman nilkuttaen kivikon poikki. Oli heillä varmasti ollut huonompiakin suunnitelmia aivan vain heidän lähimenneisyydessään...
Sub:
Arkyn naurahtaa kevyesti. Vaikea sanoa mille tarkalleen ottaen.
"Ennemmin tai myöhemmin jotakin tulee vastaan. Kukaties saamme nähdä, estääkö juttuseura sekoamisen yhtään paremmin", mies tokaisee. Totta puhuen hän ei vaikuta vitsailevan asiasta. Joka tapauksessa hän seuraa Akelan esimerkkiä ja kääntyy ympäri nilkuttaakseen pois.
"Mennään. Ehdimme käydä kaiken tämän läpi moneen kertaan. Nyt haluan vain jättää tämän paikan taakseni... siitäkin syystä, että tuo ei välttämättä jää ainoaksi sortumaksi" Arkyn toteaa.
Hän antaa Akelan valita suunnan. Kokeilkoon tämä uusia voimiaan ja tunnustelkoon maailmaa, jota katsoo nyt aivan uudella tavalla. Kukaties myöhemmin on aika puhua sen kaiken hinnasta, tulevista tuskista ja siitä kaikesta, minkä tämä eittämättä on juuri tietämättään maksanut tästä. Mutta juuri nyt vaellus kuolleen maan halki, mitään ajattelematta, lohdullisen turruttavassa kauhujen erämaassa, on varsin kutsuva ajatus...