|
Post by spyrre on Sept 22, 2019 21:50:49 GMT 3
Spyrre: Yksin jääminen pimeyteen oli yhtä aikaa lohdutonta, mutta myös jollakin oudolla tapaa lohdullista kaiken jälkeen... ainakin hetken. Hyytävä kiviselli soi tilaisuuden koota itseään vaikkakin nopeasti tämän periksiantamattomat seinät kävivät varsin ahdistaviksi varsinkin kun aika kului hitaasti. Jonkin aikaa turhautunut ja ahdistunut nainen yritti pysyä edes suunnilleen lämpimänä ja tolkuissaan liikehtimällä ympäriinsä sen verran kuin saattoi mutta lopulta kun särkyinen ja väsynyt keho alkoi antaa periksi päätyi hän lopulta vain käpertymään sellinsä nurkkaan. Hänen hengityksensä höyrysi ja Akela hytisi pimeässä kohtalotoveriensa valituksia kuunnellen, pohtien kuulisiko hän vielä toverinsa tutumman äänen muiden seassa. Kaikesta päätellen Kirania ei taidettu olla ainakaan vielä viedä minnekään, mutta mies tuskin oli hyvässä kunnossa itsekään juuri nyt.
Piirteettömän ajan kuluessa pimeässä sarvekas nainen ei vaivautunut enää reagoimaan hetkellisiin valoihin kun vartija kulki ohitse. Lopulta tämä kuitenkin päätyi vajoamaan kohmeiseen horteeseen nurkkaansa uupumuksen viedessä voiton. Oli mahdotonta sanoa kauanko kului tai edes vuorokaudenaikaa, kunnes käytävällä jälleen liikehdittiin. Vasta tuttu huikkaus havahdutti Akelan, mutta äänen tunnistaminen toi kyllä välittömästi kuuman häivähdyksen hänen suoniinsa. Hän kohotti aavistuksen päätään mutta ei lopulta liikuttanut kohmeisia raajojaan kääntäessään katseensa oven taakse ilmaantuneeseen, edelleen yhtä tuttavallisesti hoputtavaan miekkoseen. Jos ei muuta, niin ainakin hän sai aavistuksen pientä tyydytystä siitä että tämä oli viattomasta olemuksestaan huolimatta ottanut opikseen sen verran että nojasi jo varmuuden vuoksi valmiiksi hieman taaksepäin. Se, mitä hiippari teki täällä jälleen oli kaiketi kysymys erikseen joka sai Akelan uupuneenakin epäluuloiseksi. "Piruako sinä haluat?" hän sihahti lopulta karheasti paikoiltaan, oranssit silmät varsin pistävinä. Mitä tämä pahanilmanlintu voisi vielä saada pahemmaksi?
Sub: Luukusta tihrustava mies ei selvästikään kavahtanut sen enempää Akelan äreää olemusta kuin huonoa vointiakaan. Hän tuntui tutkiskelevan sellissä lojuvaa hahmoa hetken verran, kukaties yrittäen arvioida tämän kuntoa, ennen kuin hymähti kevyesti. "Enpä usko, että sinulla on juurikaan varaa valittaa tai ärhennellä seurastasi. Minä olen parasta mitä tähän hätään sinulle on tarjolla - ja väittäisin kyllä, että olen huomattavasti parempi vaihtoehto kuin se hirviö, joka saapuu noutamaan sinua ennemmin tai myöhemmin", mies tokaisi ääni heleänä ja asenne kepeänä. Hän tuntui löytävän suoranaista tyydytystä siitä tosiseikasta, ettei joutunut jakamaan toisen kärsimyksiä. Hänen kevyetkin liikkeensä saivat aikaan pehmeää kahinaa, joka kertoi hänen sonnustautuneen paksuun, lämpimään takkiin. Sen alta kaiketi kelpasikin hymyillä surkean ohuessa vaatetuksessa hytisevälle naiselle - etenkin, kun otti huomioon millä tavalla mokoma oli aiheuttanut hänelle menetystä ja tappiota. "... tai ainakin hän varmasti aikoi noutaa sinut", mies hymähti katseltuaan toisen ahdinkoa hetken. Sitten hän kallisti päätään kuin olisi yrittänyt kuunnella jotakin.
Kului yksi hetki, ja sitten toinen. Mies ehti jo päästää mietteliään äänen. Ja sitten korviin kantautui vihdoinkin se, mitä hän kaiketi oli odottanutkin. Ääni oli heikko, hädin tuskin korvaan erottuva. Se kaikui jostakin yläpuolelta ja kajahteli pitkin käytäviä; kun se lopulta ehti alas tyrmiin asti, oli se enää pelkkä surkea häivähdys. Mutta sekin riitti kertomaan paljon: hätäisiä huutoja, rytinää ja kiireisiä juoksuaskeleita. Yläpuolella oli meneillään jotakin, joka sai linnakkeen väen hädän valtaan.
Mies huokaisi helpotuksesta ja päästi kevyen vihellyksen, joka purkautui hänen huuliltaan leppoisana höyrynä. "Ehdin jo pelätä, että hiilet olisivat sammuneet. Mutta osaan edelleen asiani", hän tokaisi tyytyväisenä. Sitten hän katsahti sellissä lojuvaan Akelaan varsin tyytyväisen näköisenä. "Joku selvästikin huomasi kekäleet, jotka sulloin öljyvarastoon. Siinä on heille yllin kyllin päänvaivaa joksikin aikaa", lurjus selitti jutustelevaan, yhdentekevään sävyyn.
Spyrre: Akelan töksäytys ei selvästikään saanut vastausta jonka hän olisi toivonut, ja nainen sihahti uudestaan ilmoille kaunaisen pilven höyryä kyräillessään itsetyytyväistä naamaa. Mies oli selvästi varsin tyytyväinen asetelmaan jonka oli saanut aikaiseksi vaikkakaan arpinen nainen ei ollut varma miksi tämä oli nähnyt tarpeelliseksi tulla vielä kärkkymään häntä. "Olisin mielummin vaikka oikeiden kyiden seurassa" hän murisi, yrittäen olla näyttämättä niin palelevalta kuin oli. Tämä ei tosin ollut helppoa. Maininta noutajasta sai aikaan sentään pienen levottoman liikahduksen vaikkakin nainen pyrki olemaan näyttämättä tätäkään. Tämä ei kuitenkaan vastannut kysymykseen miksi liero oli jälleen täällä. Akela ei irrottanut katsettaan miehestä ehtimättä kuitenkaan tivata enempää kun tämä kuitenkin jatkoi, aiheuttaen jo jokseenkin syvemmän kulmien rypistyksen. "Mitä-- " hän aloitti epäluuloisesti, kuitenkin vaieten tajutessaan itsekin äänet joita alkoi kantautua ylemmistä kerroksista. Huutoja, juoksua. Oranssit silmät levisivät yllätyksestä ja Akela unohti hetkeksi esityksensä. Nainen kompuroi jaloilleen jääden hetkeksi kuuntelemaan ääniä lattian lävitse kunnos katse laskeutua jokseenkin häkeltyneenä takaisin alas. "Sinäkö... Miksi? Mitä kirottua sinä oikein teet?" hän töksäytti, onnistumatta tähän hätään edes salaamaan tuntemuksiaan. Tai sitä, ettei hänellä rehellisesti ollut aavistustakaan mitä tämä liero aikoi saavuttaa tempullaan.
Sub: Mies hätkähti ja vilkaisi Akelaan kulmat hyväntahtoisesti koholla, kun nainen alkoi äkkiä hapuilla tyrmistyneitä sanojaan. Kuin hän olisi tosiaankin ollut yllättynyt toisen hämmennyksestä - tai ainakin kuin hän olisi nauttinut kovasti luomastaan tyrmistyksestä ja järkytyksestä... puolin ja toisin. "Hmh? Kuten jo sanoin, tungin mytyllisen palavia hiiliä linnakkeen öljyvarastoon. Kokemuksen perusteella arvasin, että ehtisin oikein hyvin tänne ennen kuin ne polttaisivat läpi nahasta ja sytyttäisivät tynnyrit palamaan", lurjus tokaisi, kuin kyseessä olisi ollut yksinkertaisin asia maailmassa. Vain pieni, kaikkea muuta kuin viaton hymynkare suupielessä soti leppoisaa olemusta vastaan. "... mutta se ei ole se mitä oikeasti kysyit. Miksi on paljon tärkeämpi kysymys. Katsos, minä kerroin tämän sinulle jo aikaisemmin..." mies vastasi ja nojautui sitten eteenpäin, hieman syvemmälle sellin pimeyteen. Hänen silmissään oli palavampi ja vimmaisempi katse kuin koskaan tähän asti. Hän oli varsin tosissaan ja kiihkeän vakaa siitä mitä nyt sanoi. "Minä saan aina omani. Ja jos se iso raakalainen ei ymmärrä sitä hyvällä, niin sitten joudun vain tekemään hieman lisää työtä sen eteen", hän jatkoi silmittömän tyytyväisenä. Jostakin yläpuolelta kaikui jysähdys, jonka oli eittämättä aiheuttanut leimahtava öljytynnyri.
"Ja nyt sinä lennät häkistäsi, ja se on suuri harmi meille kaikille. Kirottua, miten kaikki vastoinkäymiset iskevät yhtä aikaa", mies lisäsi jälleen paljon leppoisammin. Hullunkiilto sammui hänen katseestaan ja viaton olemus palasi hänen kasvoilleen. Hän kumartui hieman ja oven takaa alkoi kantautua kopinaa - raskasta telkeä avattiin. "Vaan mahtavatko siipesi vielä kantaa?" konna hymähti melkeinpä itsekseen. Loppujen lopuksi häntä ei selvästikään kiinnostanut erityisen paljoa.
Spyrre: Akela joutui selvästi prosessoimaan pitkän tovin kohmeisessa mielessään sitä mitä mies jutusteli suorastaan hyväntuulisesti. Ylhäältä kaukaa kuuluva räjähdys kertoi selvästi mitä oli tapahtumassa ja hän saattoi lähes aistia lattioidenkin lävitse millainen kaaos linnakkeen käytävillä varmasti vallitsi. Hän oli epäilemättä pitänyt tätä lieroa petollisena ja julmana, mutta ei ollut varautunut tähän suorastaan vimmaiseen olemukseen joka levisi tämän kasvoille hetkeksi. Oliko tämä aikeissa polttaa kaiken maan tasalle kostoksi Balshadille? Ajatus, mitä Akela itsekään tuskin olisi laittanut niin pahakseen toisessa tilanteessa, mutta takana oli selvästi muutakin. Häkeltynyt nainen ähkäisi ja avasi suunsa sanoakseen jotain mutta vaikeni entistä hämmentyneempänä kun oven telkeä alettiin vetää auki. Sarvekas nainen jännittyi ja astahti varuillaan kauemmas muistaen epäilemättä aseen jota mies oli aiemmin heristellyt, mutta olemus terävöityi selvästi ilmeisestä hämmingistä huolimatta. Jos ovi oli tosiaan aikeissa aueta, se olisi hänen ainoa epätoivoinen tilaisuutensa mihinkään... vaikka konna sitten juonisi lisääkin. Rehellisesti tämän epäilyt siitä mitkä hänen mahdollisuutensa edes olivat, saattoivat olla aiheellisia mutta Akela ei viivytellyt harpatessaan ärähtäen ovelle heti kun tämä raottui vähänkään.
Sub: Lurjus oli jälleen omaksunut varsin leppoisan asenteen, mutta se ei selvästikään tarkoittanut, että hän oli äkkiä tyhmistynyt; kun Akela äkkiä harppasi ovea kohti, oli hän heti valmiina. Salpa pamahti auki, mutta hän harppasi samassa hetkessä kauemmas. Toinen käsi liikkui jo raskaiden vaatteiden alle ennen kuin hänen jalkansa oli edes laskeutunut kiveykselle. "Soh. Siivissäsi näyttää yhä olevan voimaa, mutta olen pudottanut nopeampiakin lintuja lennosta", mies tokaisi kevyesti. Ovi heilahti auki, mutta hän oli harpannut jo kauemmas... ja vetänyt jälleen kuolettavan aseensa. Toinen käsi piteli haisevaa, savuttavaa lyhtyä korkealla, toinen osoitti pistoolilla suoraan naista kohti. Eleen tarkoitus oli selvästikin pidätellä; jos hän olisi halunnut ampua, olisi se jo tapahtunut.
"Älä huoli, saat kyllä lentää tiehesi aivan pian. Mutta sitä ennen tarvitset eväät matkallesi", lurjus hymähti. Sitten hän äkkiä heitti lyhdyn maahan. Se kolahti kumoon, mutta ei sammunut. Varjot muuttuivat pitkiksi ja entistä synkemmiksi. Selittelemättä mitään sen suurempia mies kiskaisi vyöllään roikkuvan aseen käteensä. Se oli tavanomainen ja karkea kapistus: luuvartinen hakku, joka oli tehty sitomalla jämäkkä, terävä kivikiila sen päähän. Sellaisia kantoivat monet soturit ja matkalaiset. Helppo, yksinkertainen ja tarpeen vaatiessa tehokaskin. Lyhtyä ja hakkua seurasi vielä koruton ja yksinkertainen veitsi, luukahvainen sekin. Sen terä oli hiottua liuskekiveä; aivan tarpeeksi hyvä naisen käsiä sitovien köysien katkomiseen jos ei muuta. "Suurin osa vartijoista on todennäköisesti kiiruhtanut jo kauhistelemaan tulta. Mutta eivät he vartiopaikkojaan silti tyhjiksi jättäisi", mies totesi ja heitti hakun maahan lyhdyn viereen. Naista kohti osoittava pistooli ei ollut järkähtänyt piiruakaan.
"Älä tuota pettymystä. Olisi kovin surkeaa jos jäisit seuraavassa hetkessä kiinni tai heittäisit henkesi kaiken tämän jäljiltä. Sinun pitää juosta vapaana vielä hetki pidempään. Toivottavasti ehdit kauas", lurjus hymähti. Hän selvästikin odotti, että nainen poimisi annetut armopalat... ja pysytteli valppaana siltä varalta, että ne kääntyisivät kohta häntä itseään vastaan.
Spyrre: Akela oli varautunut kohtaavansa aseen piipun heti oven auetessa eikä se varsinaisesti tullutkaan yllätyksenä. Enemmänkin sellaisena tuli nopeus jolla mies kiskaisi tämän esille harpatessaan kauemmas... ja se, ettei tämä ampunut. Vimmaisuudestaan huolimatta sarvekas nainen ei ollut tarpeeksi typerä rynnätäkseen päin kohti nostettua aseen piippua kun liero oli selvästi valmiina, ja tämä pysähtyi epäluuloisesti sihahtaen kynnykselle. Hän ei selvästikään tehnyt tätä mielellään mutta vaikka ei ollutkaan vielä aivan mukana mitä pirua miehen päässä liikkui oli hän tajunnut tarpeeksi hoksatakseen ettei hänen ampumisensa olisi ollut tälle nyt suurikaan ongelma jos tämä olisi vain halunnut tehdä niin. Hän yritti vielä epäilemättä laskelmoida mihin ansa oli tässä tarkalleen aseteltu, mutta päätyi rypistämään kulmiaan entisestään kun liero jatkoi viskaten jotakin lattialle. Nainen hätkähti epäluuloisesti ja jäi hetkeksi tuijottamaan lyhtyä sekä terävää hakkua, epäilemättä vainuten jonkinlaista syöttiä... johonkin. Ikävä kyllä, ansa tai ei, olivat hänen omat rahkeensa nyt hyvin vähissä. "Sinä... Olet vielä pahemmin sekaisin kuin luulin. Aiotko vain kerätä toisenkin palkkion päästäni?" Akela tokaisi terävästi kyräillessään miestä aseen ylitse. Tämä oli ainoa syy jonka hän onnistui keksimään. Tarjotut armopalat kuohuttivat sisua puhumattakaan houkutuksesta iskeä hakku läpi miehen kallosta, varsinkin kaiken valossa. Kuitenkin hän epäröi, kunnes sihahti uudemman kerran. Vieläkin kyräillen nainen kumartui ja poimi varusteet varuillaan, puristaen hakun käteensä. "...seuraavan kerran, jos pääsen täältä, tunnistan kyllä naamasi. Älä luulekaan että voit silloin vain livahtaa." Töksäytystä seurasi vielä varsin kylmä, pistävä katse ennen kuin sarvekas nainen pyörähti ympäri ja kiirehti käytävälle. Häntä kuohutti kuinka niljake oli järjestellyt kaiken, mutta hän ei voinut muuta kuin tarttua tilaisuuteen jos halusi saada yhtään mitään... ja hänen oli vielä löydettävä Kiran, puhumattakaan siitä että tyrmissä oli vielä muutakin väkeä.
Sub: Mies ei estellyt Akelaa millään tapaa. Aseen piippu pysyi koko ajan tiukasti naista kohti, mutta se oli pelkkä varotoimenpide. Hän olisi jo ampunut jos olisi ampuakseen, siitä tuskin oli mitään epäselvyyttä. Sen sijaan hän vain seurasi kaikessa rauhassa vierestä, kun asiat menivät kaiketi pitkälti juuri kuten hän itse oli ne mieltänytkin. "Ennen toista palkkiota minun pitää kerätä edes ensimmäinen. Mutta älä huoli, me kyllä tapaamme vielä. Juoksehan nyt. Minulla on muitakin murheita", mies naurahti. Hän heitti nopean sivusilmäyksen ympärilleen. Kaikesta leppoisasta itsevarmuudesta huolimatta hänkään ei voinut olla niin mielipuoli, ettei olisi ymmärtänyt seurauksia jos joku näkisi tämän. Siinä kohtaa mikään selittely tai sukkeluus ei auttaisi.
Akela kääntyi pakenemaan ja lurjus jäi katsomaan hänen peräänsä. Tuli ja valo katosivat naisen mukana ja pimeys nielaisi miehen sisäänsä. Viimeisenä katosivat silmät, joista kiilui yhä sama mielipuolinen, järkkymätön katse. Hän naurahti kuuluvasti ja heleästi... ja sitten kajahti huuto. "Vanki pakenee! Vartijat! Vanki pakenee! Pako!" mies huusi täyttä kurkkua ja hätäisesti. Ääntä oli vaikea edes tunnistaa, niin aidon kauhistuneelta se kuulosti... toisin kuin se huvittunut naurahtelu, joka sitä seurasi. Sitä tosin ei kukaan todennäköisesti kuullut. Juoksuaskeleet kuljettivat lurjuksen nopeasti syvemmälle pimeyteen, pois paikalta ja vartijoiden katseista. Nainen ei ollut ainoa, jonka olisi paras olla muualla kun vartijat ehtisivät paikalle... joskin sillä erotuksella, ettei hänen tarvitsisi murehtia juuri välitöntä pakoa pidemmälle. "Lennä kovaa ja pitkälle, lintunen..." mies hymisi itsekseen luikkiessaan pimeyteen. Hän kyllä saisi omansa, ennemmin tai myöhemmin...
Kaikesta hämmingistä huolimatta vartijoilla tuskin kestäisi pitkään kiiruhtaa paikalle huutojen houkuttelemana... ja vielä vähemmän aikaa heillä kestäisi lähteä ajamaan pakolaista toden teolla takaa. Naisen sopi tosiaan pitää kiirettä...
Spyrre: Siitäkin huolimatta että juoksi nyt kaltereiden toisella puolella jopa asetta kädessään puristaen, ei Akela voinut päästä yli tuntemuksesta että pelasi täysin tämän rosvon käsiin. Hän ei kuitenkaan voinut muutakaan. Tämän katse porautui painostavana hänen niskaansa kun nainen kiirehti pois päin jättäen hiipparin seisomaan pimeään käytävään niin nopeasti kuin saattoi. Tämän kepeä jutustelu lähinnä karmi hänen niskaansa, ja syy olikin varsin selvä. Luontevuus jolla hätäinen huuto kajahti hänen takaansa sai Akelan vilkaisemaan säpsähtäen tämän suuntaan, mutta tuskin vaati paljoakaan pähkimistä mitä tapahtui. Hän irvisti ja kirosi hidastamatta askeleitaan, ja kiirehti käytävää reunustavien tyhjien sellien ohitse kulman taakse. Mikä tilanne sitten ikinä olikaan, hänen oli kiirehdittävä ja toimittava nyt jos mieli saada yhtään ketään ulos... ja mielellään yrittää livahtaa itsekin. "Kiran? Oletko täällä?" hän huikkasi ääntään madaltaen ja kohotti lamppuaan kohti sellejä siristellen sisälle, ennen kuin joutui pysähtymään hetkeksi nyrhimään kömpelösti siteitään saamallaan veitsellä. Sekään ei ollut niin helppoa kuin olisi voinut toivoa, mutta sentään onnistui saamaan hänen kätensä viimein vapaaksi. Ikävä kyllä tämä ei tainnut auttaa hänen päätään puristavan pannan suhteen. Akela manasi hiljaa ääneen nostaen hetkeksi kätensä nykäisemään kapinetta ennen kuin kiirehti jälleen eteenpäin. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi yhtään tämän enempää...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 24, 2019 22:37:33 GMT 3
Sub: Jos Kiran oli yhä jossakin sellissä, ei hän ainakaan vastannut mitenkään naisen huutoihin. Tyrmien käytävät eivät juuri eronneet selleistä: ne olivat hyisen kylmiä ja ahtaita. Akelan lyhty leikkasi vain surkean pienen loven painostavaan pimeyteen, eivätkä teljetyt ovet paljastaneet mitään taakseen teljetyistä vangeista. Sen selvittäminen olisi edellyttänyt luukkujen aukomista ja sisään tihrustamista... eikä naisella varmasti ollut aikaa sellaiseen. Takaa kaikuvat juoksuaskeleet kertoivat vartijoiden jo kiiruhtavan paikalle. He eivät peitelleet läsnäoloaan mitenkään, ja pian askeleita seurasivat vihaiset huudot. Niistä oli vaikea arvioida miesten määrää, mutta ainakin oli selvää, että hämminki ylempänä oli saanut heidät ärhäköiksi. Vihaiset huudot muuttuivat nopeasti jälleen juoksuaskeleiksi - tällä kertaa lähestyviksi. Naisen valo ei varmasti jäisi heiltä huomaamatta, kun he vain ehtisivät samalle käytävänpätkälle.
Välikohtaus ja naisen huudot eivät tuntuneet saavan aikaan minkäänlaista reaktiota suurimmassa osassa selleistä; joko niiden vangit värjöttelivät kaikessa hiljaisuudessa ja odottivat asioiden menevän ohitse, tai sitten ne olivat tyhjiä. Ainakin yksi vainki oli kuitenkin toista maata. Edestä kuului raskasta paukutusta jo ennen kuin Akela ehti edes harpata kulman ympäri. Samalla hän sai tosin epäonnekseen huomata, että siellä odotti metelin lisäksi myös umpikuja; käytävä päättyi yhteen oveen muiden joukossa. Nurkan takan odotti pelkkä surkean lyhyt käytävänpätkä. Kolme ovea, yksi kummallakin puolella ja yksi käytävän päässä. Takimmainen niistä oli aivan samanlainen raskas sellinovi kuin muutkin, mutta sen taakse teljetty ei selvästi aikonut jäädä sinne mätänemään: joku ryskytti ovea hirvittävällä voimalla kuin olisi yrittänyt murtaa sen saranoiltaan. Se tutisi iskujen voimasta kuin moukarilla lyötynä, kuin siitä olisi yrittänyt läpi jokin valtava eläin... mutta raskaat teljet eivät selvästikään aikoneet murtua niin helpolla. Paksu salpa iski pidikkeitään vasten kerta toisensa perään, mutta pidätteli sisällä olevaa samanlaisella itsepintaisuudella, kuin jolla tämä sitä runnoi.
Vartijoiden äänet vain lähestyivät. Ne kuuluivat jo niin läheltä, että miehet olivat todennäköisesti ehtineet jo melkein yhyttää pakenijan. "Sinä! Katso tuolta! Tule, joku ryskyttää tuolla!" vihainen ääni komensi. Ja seuraavassa hetkessä juoksuaskeleet lähestyivät jo kulman takaa...
Spyrre: Akelan tavoitteet olivat tähän hätään varsin yksinkertaiset: hän aikoi löytää toverinsa ja painua ulos koko kirotusta paikasta, mielellään laskien mennessään ulos mahdollisimman monta kanssavangeistaan. Kuitenkin kun hän enemmän tai vähemmän nilkutti pitkin ahdasta käytävää, pysyivät vastaantulevat sellit hiljaisina. Vastausta ei suonut niin tuttu kuin vieraskaan ääni joka olisi ilmaissut halua vapauteen... ja vaikka nainen harkitsikin kiskaisevansa telkiä auki edes summanmutikassa jäi tämäkin suunnitelma lyhyeksi aivan vain kiireen vuoksi. Hän ei voinut tuhkata aikaansa mahdollisesti tyhjiin selleihin taikka sellaiseen, joka luultavasti ei edes hyödyntäisi mahdollisuutta vaikka sellaisen saisikin, niin karulta kuin se kuulostikin.... varsinkin kun takaa alkoi kuulua jo huutoja sekä juoksuaskelia. Nämä pakottivat Akelan eteenpäin entistä suuremmalla kiireellä, mutisten kireitä manauksia hampaidensa lomasta. Niljake oli aiemmin sanonut Kiranin olevan jossakin täällä... oliko tälle jo... tehty jotain?
Oli luultavasti kiinni vain hetkistä ennen kuin sotilaat näkisivät hänen lyhtynsä ja tajuaisivat tilanteen, mutta sitten kauempaa alkoi kuulua ääntä. Joku ryskytti nurkan takana raivokkaasti kuin aikeissa murtautua lävitse sellistään. Akelakin säpsähti mutta valpastui välittömästi uuden toivon nostaessa päätään. Sarvekas nainen heitti vain lyhyen vilkaisun takaa-ajajien äänien suuntaan ja syöksähti sitten kohti ryskytystä. Nopeasti hän kuitenkin tajusi ajaneensa itsensä kirjaimellisesti umpikujaan. Käytävä päättyi vain uuteen selliin... mutta joku selvästikin iski ovea vasten lähes hämmentävällä voimalla. Akela ei tosin ehtinyt nyt jäädä miettimään tätä. "Kiran? Oletko se sinä? Odota, avaan sen" hän sihahti kiiruhtaen ovelle ja tarraten kohmeisin sormin telkeen. Sotilaat olivat luultavasti jo lähellä.
Sub: Oven toiselta puolelta ei kuulunut mitään vastausta naisen hätäiseen kysymykseen, mutta tuskinpa kumpikaan todella aikoi jäädä muutenkaan kyselemään tai vastailemaan liiaksi juuri nyt; turmio huohotti jo aivan niskassa. Rynkytys lakkasi, todennäköisesti jotta toinen edes pystyisi tekemään sen mitä lupasi. Vaikka telki ei ollut antanut myöten, olivat iskut silti vääntäneet sitä vinoon, eikä se varmasti aukeaisi ilman voimankäyttöä. Perässä kiiruhtavat takaa-ajajat eivät varmasti antaisi jahdattavalleen pitkää aikaa ponnisteluun... "Jotain siellä yritetään! Päällikkö rankaisee armotta, jos ne päästävät vangit vapaaksi!" kuului yhden vartijan hätäinen huuto toiselle. Ajoipa miehiä sitten viha tai pelko omasta kohtalostaan, siivittivät edes kaikuvat äänet heitä vain entisestään...
Raskas telki vaati kovia riuhtaisuja, mutta kun se lopulta aukesi, ei sisällä olija jäänyt odottelemaan sen enempiä armopaloja. Metalli kalahti, ja seuraavassa hetkessä ovea vasten jysähti uusi isku, joka paiskasi sen voimalla auki. Kukaties sen toisella puolella odottava toivoi saavansa kaadettua oven edessä seisovan pois tieltään, kukaties hän vain ei aikonut odottaa enää hetkeäkään. Sellin pimeydestä harppasi ulos jäntevä, jännittynyt hahmo, asento kumarana ja kädet kohotettuina puolustukseen tai hyökkäykseen. Kyseessä ei ollut Kiran, se oli ainakin selvää. Tämä mies oli vanhempi, vaikka hänen tarkkaa ikäänsä olikin vaikea arvioida lampun surkeassa valossa. Hänen päällään oli vain kevyt ja kehno vaatetus, kuten omaisuutensa menettäneeltä vangilta saattoi olettaakin, mutta sellien hyisevä kylmyys ei kuitenkaan ollut selvästikään taittanut terää hänen sisustaan; hän oli jännittyt ja valmis. Hän ei ollut erityisen suurikokoinen tai roteva, mutta hänen elkeissään oli silti jäntevyyttä joka kertoi oman ruumiinsa voimiin ja niiden käyttämiseen tottuneesta soturista. Mies seisahtui vain hetkeksi kädet koholla. Hänen silmänsä siristyivät lyhdynvalossa, ja häviävän lyhyen tovin hän tuntui melkeinpä empivän kun näki, kuka hänen edessään seisoi... tai mahdollisesti makasi oven sivuun paiskaamana. "... sinä et ole mikään vartija", mies mutisi.
Samassa silmänräpäyksessä, kuin sanojen esiin manaamana harppasi kulman takaa esiin vartija - ja toinenkin. Heidän kasvoillaan oli hurjistunut, tuima ilme ja heidän käsissään aseita. Kumpikin puristi kourassaan samankaltaista hakkua kuin jonka lurjus oli aikaisemmin viskannut Akelalle... ja kumpikin kohotti omaansa hätäisesti nähdessään edessä häämöttävät hahmo. Toinen kohotti pitelemäänsä lyhtyä kiireellä ja toinen karjaisi vihaisesti. "Maahan siitä, senkin saasta!" mies karjaisi. Niine hyvineen he hyökkäsivät kaksikkoa päin, iskien ja huitoen saadakseen murjottua heidät maahan ennen kuin mitään vastarintaa edes syntyisi...
Spyrre: Kuka sellin uumenissa ikinä oli raivonnutkaan, asettui tämä kuitenkin hänen sanoistaan ainakin sen verran että nainen pääsi käsiksi oveen. Akela laittoi merkille voiman jolla jopa sellin telki oli isketty vinoon mutta räpäytti tälle vain ohimennen silmiään hämmentyneenä, jäämättä miettimään tätä sen enempää. Hän joutui tempomaan salpaa hetken puuskuttamaan rasituksesta kun tämä viimein suostui kolahtamaan sivuun. Nainen veti henkeä ja oli juuri avaamassa suunsa mutta sanat muuttuivat kurkusta karkaavaksi hölmistyneeksi ähkäisyksi. Sellin ovi paiskattiin auki varoituksetta eikä runneltu Akela ollut varautunut tähän, suurin osa huomiostaan kireästi lähestyvien vartijoiden suuntaan pälyillen. Raskas uksi paiskasi hänet sivuun ja lyhyt nainen lennähti lattialle, tuskin vaatien suurtakaan ponnistusta sille joka ryntäsi esille. Lyhty ja hakku kolahtivat lattialle ja hän joutui haukkomaan hetken henkeään tajuten kuitenkin nopeasti jonkun harpanneen uhkaavasti esille käytävään. Hän ei saanut suuremmin selvää yksityiskohdista mutta tämä oli selvästi valmis taisteluun... eikä tämä mies ollut Kiran. Hänen toiveikkuutensa vajosi uudestaan, mutta muukalaisen elkeet ravistelivat kyllä nopeasti tolkkua Akelaankin. Nainen sihahti ja ponnistautui polvilleen hapuillen asettaan käteensä, pysähtyen kuitenkin itsekin kun toinen vankikin tuntui tajuavan suunnilleen mistä oli kyse ja epäröi. Akela veti henkeä mutta ei ehtinyt vastata kun takaa kuuluvat huudot keskeyttivät kaiken. Vartijat olivat löytäneet karkurin, eivätkä nämä epäröineet. Eikä aikonut Akelakaan.
Sarvekas nainen puristi kätensä hakkunsa ympärille ja pyörähti välittömästi ympäri kun vartijakaksikko harppasi esiin nurkan takaa. Nurkkaan ajetun vimmalla hän syöksähti näitä päin ärähtäen ja iski terävän kiilan villissä kaaressa kohti toisen vartijan kylkeä, tuskin ehtien jäädä miettimään koko taktiikan järkevyyttä. Ainoa mitä hän tiesi nyt oli ettei hän aikonut ainakaan takaisin selliin.
Sub: Jos vihdoin sellistään ulos riistäytynyt mies tunsi mitään pelkoa päälle hyökkääviä, aseitaan heiluttavia vartijoita kohtaan, ei siitä ainakaan näkynyt merkkiäkään niiden silmänräpäysten aikana, jotka kaksikolla oli aikaa valmistautua. Hän ei totta puhuen edes liikahtanut paikaltaan; hän ei perääntynyt tai ottanut mitään todellista valmiusasentoa - heitti vain silmäyksen toiseen miehistä. Vastustajaansa. Nainen hyökkäsi paljon hanakammin ottamaan toisen vartijoista vastaan, mutta joka tapauksessa yhteenotot tapahtuivat melkein samassa silmänräpäyksessä.
Kukaties vartija ehti luulla hyökkäyksensä hurjuuden jähmettäneen edessään seisovan miehen silkasta pelosta. Ainakaan hän ei millään tavalla hillinnyt sitä. Hän huitaisi, mutta samassa hetkessä mies väisti sivuun silmäänsäkään räpäyttämättä, tottuneella kepeydellä jota tuskin kukaan olisi odottanut hyisissä tyrmissä riutuneelta vangilta. Ase humahti ohitse ja kimmahti seinästä, ja ennen kuin vartija ehti edes kohottaa sitä uudelleen, mies lankesi hänen ylleen kammottavana armottomien ja päättäväisten iskujen mylläkkänä. Se ei ollut mitään holtitonta raakuutta, vaan karmaisevaa määrätietoisuutta. Nyrkit ja polvet tulivat nopeasti ja voimalla, jokainen niistä tarkasti tähdätty ja loppuun asti viety. Ne runtelivat hänen uhrinsa naamaa, kalloa ja asekättä vailla mitään sääliä. Vartija notkahti hyökkäyksen rajuuden alla, lamaantui sen raakuudesta ja kohotti veltostuvia käsiään voimattomasti käsiä suojakseen. Ja samassa hetkessä kun mies aisti hänen velttoutensa, hän kiersi jäntevät sormensa tämän kuontaloon iskevän käärmeen nopeudella. Kaikella voimallaan, kuin myrskyn huipentuvana jyrähdyksenä, hän syöksi tämän kasvot armotonta, periksiantamatonta kiveä vasten. Liha ja luu murtuivat rusahtaen.
Vartija valahti veltoksi lopullisuudella ja varmuudella, jota hänen veltosta kädestään lipsahtanut, lattiaan kolahtava hakku vain korosti. Mies antoi tämän nytkähdellä hetken otteessaan ennen kuin päästi putoamaan maahan yhdentekevän raskaasti. Hän ei jäänyt katsomaan värisevää ruhoa tai aiheuttamaansa punaista turmiota, vaan kahmaisi samassa silmänräpäyksessä maahan kierähtäneen aseen kätensä. Hän kierähti ympäri samalla nopeudella ja varmuudella, kääntäen huomionsa nyt ympärilleen ja muihin lähettyvillä seisoviin... olivatpa he keitä hyvänsä tai kuinka moninaisia tahansa. Kaikki oli vienyt vain muutaman kohtalokkaan hetken, mutta taistelussa sekin riitti muuttamaan kaiken. Yksi oli kaatunut, mutta mitä seuraavaksi?
Spyrre: Samaan aikaan kun Akela iski, syöksyi toinen vartija hänen ohitseen muukalaisen kimppuun. Hän ehti laittaa tämän merkille ohimennen ja kirosi, mutta ei voinut tälle paljoakaan juuri nyt. Hänen hakkunsa kiila iski räsähtäen miehen kylkeen ja tämä huudahti tuskaisesti horjahtaen. Mies ei kuitenkaan ollut valmis kaatumaan vaan vastasi iskuun joka pakotti Akelan harppaamaan sivuun aivan liian täpärästi. Hän ei ollut todellakaan nyt parhaassa kunnossaan ja nainen tunsi vihlaisun kasvoillaan kun kivinen terä viisti ylitse, kuitenkaan tavoittamatta muuta. Lämmin veri valahti hänen poskensa yli mutta sarvekas nainen vastasi hurjistuneella ärähdyksellä ja harppasi uudemman kerran vastaan, kun isku tuskin oli hujahtanut ohitse. Hän heilautti hakkuaan uudestaan, tällä kertaa yläviistoon... eikä vartija epäonnekseen ollut yhtä vikkelä jaloistaan. Kuului uusi rusahdus kun terä upposi kallon lävitse. Mies iskeytyi raskaasti seinää vasten verta sylkien, kunnes valui nykien alas lattialle.
Akela ei jäänyt katsomaan aikaansaannostaan vaan harppasi lähemmäs. Hän iski jalkansa ruhon päälle kiskaisten aseensa irti ennen kuin käännähti huohottaen ympäri, kohti muukalaista ja toista vartijaa... vain tajutakseen ettei tästä kaiketi tarvinnut enää murehtia. Kukaties hän oli mieltänyt että hänen olisi pitänyt auttaa aseetonta vankia mutta... tämä oli selvästi pärjännyt aivan mainiosti. Hetken aikaa sarvekas nainen räpytteli silmiään jokseenkin brutaalille näylle tasaten henkeään, kunnes havahtui jälleen. Kiire tuskin oli vielä lähellekään ohitse. "Se... yläkerrassa palaa. Mutta vartijoita tulee varmaan lisää" hän ähkäisi viimein lyhyesti. Akela pyyhkäisi rivakasti verta kasvoiltaan ja noukki sitten lattialle pudonneen lyhdyn ennen kuin heitti nopean katseen ympärilleen. "Ulos pääsee kai... tuolta. Pidä varasi. Minä... toverini on vielä täällä jossain." Akela heilautti kättään käytävää myöten ennen kuin veti henkeä ja pyörähti jälleen ympäri, eittämättä valmiina ryntäämään takaisin käytäville kuumeiseen etsintäänsä. Mikään tässä asetelmassa tuskin vaikutti erityisen lupaavalta.
Sub: Kaikki oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin... tai ainakin ensimmäinen osa siitä. Toinen vartija lojui maassa kuolleena, toinen makasi heikosti nytkähdellen jossakin tuskan ja tajuttomuuden rajamailla. Hyökkääjät kaatuneet, mutta heidän joukossaan seisoi yhä kaksi - eikä se läheskään aina ollut tarpeeksi pieni määrä taistelun loppumiseen. Hetken kaksikko silmäili toisiaan. Mies seisoi aloillaan tasaisesti, kohottamatta asettaan mutta laskematta sitä myöskään todella sivuun. Koskaan ei voinut olla liian varovainen, etenkään kun veri oli jo vuotanut. Siitä huolimatta hän ei tuntunut valmistautuvan mihinkään todelliseen taistelun jatkumiseen. Hänen olemuksensa oli tyyntynyt yhtä nopeasti kuin kiihtynytkin, eikä äskeinen voimannäyttö selvästikään ollut hänelle sen kummoisempi asia kuin naisellekaan.
Nainen rikkoi hiljaisuuden ensimmäisenä. Hän selitti nopeasti äskeistä ja tilannetta, ja mies kohotti kulmiaan aavistuksen. "Se selittänee, miksi emme ole kumpikin jo hartioita myöten uusissa vartijoissa", mies tokaisi ja katsahti uudelleen alas. Hän loi toiseen vielä nopean silmäyksen, ennen kuin kumartui tekemään jotakin rusikoidulle vartijalle jaloissaan. Varsin nopeasti paljastui, että miehen tavoitteena oli vartijan takki. Hän riuhtoi sen pois tämän päältä nopeilla liikkeillä, joista hellyys oli kaukana - mutta osoittamatta kuitenkaan sen suurempaa julmuutta tai kiinnostusta tätä kohtaan. "Mutta arvaan, ettet ole juurikaan tuota toveriasi paremmassa tilanteessa. Et näytä siltä, kuin olisit hiipinyt ulkopuolelta vapauttamaan häntä", mies totesi ja loi toiseen painokkaan silmäyksen. Hänellä ei selvästi ollut samanlaista kiirettä kuin toisella. Kaikki aikanaan, eikä hätiköinti varmasti ainakaan auttaisi mitään.
Spyrre: Akela päätyi räpäyttämään jälleen aavistuksen silmiään muukalaisen tyynelle vastaukselle ja käänsi vielä verentahrimia kasvojaan tätä kohti. Kuka tämä ikinä olikaan, mies ei selvästikään ollut aikeissa hetkahtaa aivan vähästä... mitäluultavimmin tämä ei ainakaan ollut yksi sattumanvaraisesti vangituista talonpojista. Sen näki selvästi jo elkeistä heti kun hänellä oli varsinaisesti aikaa katsoa. Sarvekas nainen päästi epämääräisen myöntäväksi määriteltävän äännähdyksen, kääntäen kuitenkin lamppuaan hieman poispäin kuin olisi tutkaillut sellejä ympärillä eikä piilotellut omaa ulkonäköään. Tähän hätään hänellä oli ainoastaan pimeys peittämässä piirteitään. "Ne muutkin kuin nuo kaksi tietävät kyllä jo että täällä tapahtuu jotain. Se saastainen kyy varmasti piti huolen siitä" hän murahti, pälyillen ympärilleen varautuneena. Ainakaan vielä käytävältä ei lähestynyt muita ääniä...
Akela havahtui pian äkilliseen kysymykseen. Hän epäröi aavistuksen ennen kuin pudisti päätään vastaukseksi, puristaen verentahrimaa hakkua. "En. Ne raahasivat meidät molemmat tänne. Ne tappavat hänet jos en löydä häntä. Minä... pääsin ulos sellistä, ja... äh, ei sillä ole nyt väliä!" Nainen ähkäisi, pyyhkäisten rivakan turhautuneena villejä rastojaan. Hän oli selvästi kiireinen jatkamaan eteenpäin mutta hoksasi kuitenkin muukalaisen kiskovan takkia vartijan päältä. Akela oli hytissyt jo pitkän tovin ja havahtui tähän seikkaan oikeastaan vasta nyt, malttaen viivytellä kuitenkin vielä sen verran että noudatti esimerkkiä... siitäkin huolimatta että tämä takki oli huomattavasti vähemmän hyvässä kunnossa. Joka tapauksessa hänkin tajusi että jos edes suunnitteli ulos pakenemista tämä olisi ehdottomasti tarpeen. "Täytyy pitää kiirettä. En tiedä kuinka kauan se palo pitää ne kiireisenä. Varsinkin jos se korsto tajuaa että täällä tapahtuu jotain" hän jatkoi nykiessään jokseenkin kovin ottein veristä takkia irti ja sitten niskaansa, ja kääntyi sitten kiirehtiäkseen pääkäytävälle. Liero oli aikaisemmin kertonut suunnilleen missä Kirania pidettiin... vaikka eittämättä heräsikin kysymys oliko tähän niljakkeeseen luottamista edes tässä. Tai oliko toinen enää edes selleissä vaikka tieto olisikin aiemmin pitänyt paikkansa...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 27, 2019 23:48:07 GMT 3
Sub:
Mies nousi pystyyn kiskoen samalla murtamansa miehen takkia harteilleen. Kuten turkisvaatteet yleensäkin, se oli pelkkä yksinkertainen ruumiinpeite, jossa oli päänreikä keskellä ja karkeat hihat. Raskas ja kömpelö vaate, jonka pukeminenkin oli työlästä. Siitä huolimattakaan mies ei missään kohtaa päästänyt kättään pois aseensa kahvalta - saati sitten päästänyt huomiotaan herpaantumaan naisesta edessään. Hän oli valpas ja selvästi valmis toimimaan pienimmästäkin uhan merkistä, mutta ei tuntunut jakavan toisen yleistä kiirettä millään tapaa. "Siinä tapauksessa olemme kohtalotovereita. Olen virunut itsekin täällä jo aivan tarpeeksi pitkään - mutta älä hätäile. Ryntäilemällä ympäriinsä täällä tulet vain kiirehtimään kuolemaasi", mies tokaisi ja kohotti kättään pidättelevästi. Hän ei ollut vielä edes liikahtanut siitä, mihin oli jäänyt seisomaan lyötyään toisen vartijan maahan. "Vaikka meneillään olisikin jotakin, tarvitset silti paremman suunnitelman jos haluat löytää ystäväsi tai paeta täältä. Olitpa miten hurja soturi hyvänsä, et tule surmaamaan kaikkia edessäsi seisovia tuolla, saati sitten murtamaan jokaista estettä tieltäsi. Olemme samassa tilanteessa; minäkään en aio jäädä tänne riutumaan enää tämän pidemmäksi aikaa... vaikka en aiokaan poistua täältä aivan vielä. Joka tapauksessa voimme auttaa toisiamme, mutta siihen tarvitaan suunnitelmaa", mies tokaisi. Hän laski hakun hartialleen, mutta se oli korkeintaan muodollinen rauhanele, joka tuskin olisi todella hidastanut sen käyttöä, jos tarvetta olisi.
Spyrre:
Vereltä löyhkäävä, hänelle lopulta aivan liian suuri turkistakki tuntui raskaalta aristavan kehon päällä, mutta hyvin nopeasti tämä kuitenkin alkoi suomaan lämpöä ajaen pahinta kohmeisuutta etäämmälle. Akela veti hiljaa henkeä niin tasatakseen hengitystään kuin helpotuksesta, mutta valpastui vielä muukalaisen puhuessa. Kukaties kuumottava tilanne ei ollut vielä ohi vaikka vartijat makasivat kuolleina maassa mutta vaikka heittikin mieheen varautuneen katseen, arpinen nainen ei näyttänyt itsekään odottavan uutta hyökkäystä... ainakaan tämän suunnalta. Hänellä oli kiire aivan muualle... mutta toisella oli tästä oma näkemyksensä. Akela mittaili vanhempaa miestä katseellaan ja rypisti kulmiaan tyytymättömästi. "Suunnitelmani on etsiä Kiran ja sitten reitti ulos täältä. Mitä muuta muka tarvitaan? Vartijoita tulee lisää hetkellä millä hyvänsä!" hän töksäytti kärsimättömästi ja heilautti kättään kohti käytävää. Veri roiskahti tummana karkean aseen terästä. "Ei ole aikaa muuhunkaan! Sinä saat tehdä mitä tahdot, ja apu onkin varmasti hyvästä mutta minä en lähde mihinkään ennen kuin löydän hänet." Repliikki viimeisteltiin kireällä puuskahduksella, kunnes Akela pyörähti jälleen ympäri käydäkseen läpi sellejä. Kuinka muutenkaan hän olisi Kiranin löytänyt kuin etsimällä?
Sub: Mies kallisti päätään aavistuksen. Hän ei ollut mitenkään nuori, se oli selvää, mutta totta puhuen hänen todellista ikäänsä oli vaikea sanoa. Hänen kasvonsa olivat terävöityneet ja ahavoituneet kuten ikääntyneellä miehellä, mutta niissä ei näkynyt mitään todellisia iän merkkejä. Lihakset eivät olleet kuihtuneet, kuten eivät muualtakaan ruumiista, eikä hänen ihonsa roikkunut luiden päällä iän veltostuttamana. Hänen hiuksensakin olivat kasvaneet pitkäksi, tuuheaksi kuontaloksi, joka oli sidottu puolipystyksi harjaksi. Sekin näytti siltä kuin olisi saanut kasvaa kokonaisen eliniän... mutta täyteläisen mustassa kuontalossa ei siitä huolimattakaan ollut yhtä ainoata harmaata juovaa tai mitään iän merkkiä. Hänessä oli outoa elinvoimaa ja pinnan alla palavaa elämää, mutta hän oli selvästi ehtinyt nähdä paljon vuosiensa varrella - monien, monien vuosiensa. Kukaties juuri tuo ristiriita hänen olemuksessaan tekikin hänen ilmeistään tutkimattomia ja vaikeaselkoisia. Äkkiä hän liikautti asekättään. Se ei kuitenkaan ollut hyökkäys, vaan hän käänsi hakun kevyellä ranneliikkeellä osoittamaan naista päästä varpaisiin, kaikessa rusikoidussa, sisukkaassa komeudessaan. "Ei mitenkään pahalla, mutta tarmosi ei näytä palvelleen sinua erityisen hyvin tähän asti. Uskotko sen tehoavan nyt paremmin, kun olet jo hakattu ja melkein aseeton?" mies huomautti aavistuksen kuivakkaasti. Hän kohotti kulmiaan hitusen korkeammalle.
Spyrre: Akela oli mielestään tehnyt kantansa selväksi, mutta tämä ei ilmeisesti ollut vakuuttanut muukalaista.... siitäkään huolimatta että kaikessa oli hänestä selvää järkeä. Hän mutristi uudestaan saamalleen skeptiselle katseelle vilkuillen itsekin miestä, mutta ei vieläkään päässyt toteuttamaan aikomustaan vain harppoa menemään. Jokin miehessä ja tämän elkeissä oli outoa tavalla mitä tumma nainen ei varsinaisesti osannut määrittää, ja hän jännittyi kun tämä nosti hakkuaan jokseenkin alleviivattuun elkeeseen. Tämä sekä tähän liitetty kommentti viimeistään katkaisivat hänen aatteensa ja Akela suoristautui silmiään siristäen. "Kuulehan nyt, vanhus! En tiedä mitä kirottua haluat minun sitten tekevän, mutta en ole palaamassa siihen koppiin! Aikaa ei ole! Täytyy mennä! Nyt!" Hän ärähti tuskastuneena, mutta esiin nousi eittämättä myös levottomuutta. Hän epäilemättä tarkoitti mitä sanoi. "Jos sinulla ei ole parempia ehdotuksia, niin sinun kannattaisi tehdä samoin, ennen kuin lisää väkeä ilmaantuu! Ellet ole sattunut kuulemaan minne tänne ne ovat tunkeneet hänet?" Nainen katsahti toiseen odottavasti, varsinaisesti olettamatta lopulta mitään erityisen valaisevaa. Mutta kaiketi sitä saattoi toivoa että muukalainen tietäisi jotain mitä hän ei.
Sub: Toisen ärhäkät sanat tai hätäinen asenne eivät tuntuneet tekevän mieheen suurtakaan vaikutusta. Hän hymähti kevyesti, kuin toisen olemus olisi lähinnä huvittanut häviävän aavistuksen verran, ennen kuin pyöräytti päätään. "Ikävä kyllä en tiedä toverisi olinpaikkaa. Me voimme kuitenkin auttaa toisiamme... ainakin mikäli maltat kuunnella minua hetken ennen kuin rynnistät kuolemaasi", mies vastasi. Sitten hän näytti vakavoituvan ja kevyt pilke sammui hänen silmäkulmastaan. Hän loi paljon vakavamman katseen alas vartijoihin ja tyrmiin heidän ympärillään.
"Minä itse päädyin vangiksi todennäköisesti varsin samalla tavalla kuin sinäkin, mutta toisin kuin sinä, minä pyrin tänne alun perinkin. Olen tullut etsimään täältä jotakin, enkä aio poistua ennen kuin löydän sen", mies tokaisi äkkiä paljon määrätietoisempana kuin tähän asti. Sitten hän levitti käsiään kuin esitelläkseen itseään. "Mutta jäin kiinni kesken kaiken. Minulla ei ole varusteitani. Tarvitsen siis jotakin tasoitukseksi, ja sinä vaikutat tähän hätään parhaalta mitä on tarjolla", hän jatkoi nyökäytti leukaansa toista kohti. Sanoissa ei ollut mitään loukkaavaa tai vähättelevää sävyä, vaan pelkkä toteamus siitä miten asiat nyt olivat. "... mutta toisin kuin sinä, minulla oli myös pakoreitti valmiina. Sellainen, jonka avulla pääsisi ulos tästä loukosta joutumatta taistelemaan koko linnaketta vastaan. Voin toki jakaa sen sinun ja toverisi kanssa... mutta ensin minun on tehtävä se mitä tulin tekemään", hän jatkoi painokkaasti.
Laskeutui hiljaisuus, kun mies odotti toisen vastausta. Kukaties sen rikkoi kaukainen huuto, muistutus siitä ettei heillo lopulta ollut todellisuudessa paljoakaan aikaa vain seisoskella, mutta hän ei tuntunut olevan vieläkään turhan huolissaan siitä.
Spyrre:
Akelaa eittämättä tuskastutti kuinka hänen kiireensä ei tuntunut saavan mitään vaikutusta aikaan, niin selvästi kuin aika tuntuikin tikittävän hänen omasta mielestään. Hän kyräili miestä kulmiensa alta ja puuskahti uudemman kerran tämän huvitukselle tilanteessa jossa hänestä ei olisi ollut sellaiselle tilaa, mutta valpastui kun mies vastasi. Aluksi virke sai aikaan terävähkön katseen kunnes toinen kuitenkin vakavoitui silminnähden. Sarvekas nainen räpäytti silmiään yllättyneenä ja jäi hetkeksi vuorostaan mittailemaan outoa miestä varovaisen hämmentyneenä. Niin kiire kuin Akelalla olikin, oli hänen silti punnittava tätä kaikkea hetki. Mies oli... tullut tänne tarkoituksella? Mitä niin tärkeää tämä havitteli, että näki jonkin tällaisen sen arvoisena? Vaikkakin vielä enemmän suippoon korvaan eittämättä pisti maininta ulospääsyreitistä...
".....etsit jotain? Tiedätkö, missä se on? Tai miten löydät sen?" hän tiedusteli viimein varautuneena, jokseenkin hitaammin. Vaikka pieni välikommentti saikin kyräilemään hieman, kuulosti tämä kaiketi houkuttelevalta vaihtokaupalta. Ainakin melkoisesti enemmän kuin koko linnoituksen vartijoiden (ja varsinkin Balshadin) läpi ulos puskeminen... "Me emme varsinaisesti suunnitelleet joutuvamme tänne" Akela protestoi jupisten, mutta puuskahti sitten ristien vaivihkaa palelevat käsivartensa. "...mutta... no. Jos sinulla on tosiaan jonkinlainen reitti ulos ja olet valmis auttamaan, niin... kaiketi se on reilua että yritän myös auttaa sinua siinä mitä pirua sitten teetkään jos pystyn." Hän totesi, vaieten kuitenkin hetkeksi ja kavensi silmiään terävästi. "....kunhan sinuun voi luottaa. Koska jos ei, niin kadut sitä."
Sub: Mies naurahti kolkosti ja ilottomasti, kuin toisen sanoissa olisi piilenyt jonkinlainen julma vitsi. Hän kallisti päätään taaksepäin. "Kukaties me kumpikin näemme pian, onko minuun luottamista. Ja eittämättä saamme kumpikin katua jos niin ei ole", hän hymähti synkeästi. Mutta sitten hän tuntui jättävän asian sikseen ja nojautui aavistuksen verran eteenpäin, kuin voidakseen jakaa suunnitelmansa ilman pelkoa, että kukaan muu kuulisi sitä vahingossa - siitä huolimattakin, että kuka tahansa sen täällä kuullut olisi joka tapauksessa varmasti ollut heidän perässään.
"Mutta kuuntelehan nyt. Hiivin tähän rotanpesään sillä tiedän, että vain muutama päivä sitten synkeät kulkijat toivat tänne mukanaan arkun. Tuossa arkussa ei ole mitään hyvää, sillä tiedän noiden muukalaisten palvelevan pohjoisen synkkiä mystikoita, jotka kutsuvat itseään Khorasin äänen seuraajiksi. He himoitsevat menneen maailman ihmeitä ja muinaista mahtia, eikä heillä ole minkäänlaisia hyviä tarkoitusperiä. Siinä arkussa on oltava jotakin, jonka heidän kätyrinsä ovat tonkineet esiin jostakin mutanttien täyttämästä rauniokaupungista. Sellaiset synkät salat ovat ainoa asia tässä maailmassa, jonka vuoksi he nostavat sormeakaan", mies puhui. Hänen äänessään olisi synkkä ja tuima sävy, joka vain synkkeni entisestään hänen jatkaessaan. Hän oli selvästi tosissaan. Äkkiä napautti hakun kättään vasten ja puristi jäntevät sormensa sen pään ympärille. "Aion pitää huolen, ettei tuon arkun sisältö tule koskaan pääsemään niiden muukalaisten mestarien luokse. Mutta vain typerys uskoisi, että he jättäisivät sitä vartioimatta edes lukkojen takana... ja heillä on käytössään sanoinkuvaamattomia keinoja, joiden uhmaaminen olisi kuolemaksi heikolle tai pelokkaalle."
Mies jäi odottamaan vaiti, tuijottaen edessään seisovaa naista tiukasti. Hän selvästikin odotti toisen vastausta... ja kukaties arvioi samalla tämän reaktiota ja sisua.
Spyrre: Miehen elkeet saivat aikaan jälleen pientä hämminkiä, mutta vaikka rypistikin kulmiaan jäi Akela silti kuuntelemaan. Rehellisesti hän ei ollut alkuunkaan varma miten moneenkaan tästä olisi pitänyt suhtautua (eikä vähiten muukalaiseen itseensä) varsinkin kun tämä kertoi mitä oikeastaan etsi. Sarvekas nainen jäi epäröimään hetkeksi muistamatta edes yrittää vältellä lepattavan, löyhkäävän lamppunsa valoa. Ainakaan hän ei epäillyt toisen kertomaa, koska olihan hän kuullut siitä jo aiemmin... vaikkakaan tämä seikka ei ollut ainakaan omiaan huojentamaan yhtään. Akela nyökkäsi synkeästi kuunnellessaan yrittäen olla liikehtimättä levottomasti. "Se on jossakin täällä. Tyrmissä. Kuulin siitä. Jos löydämme paikan mitä vartioidaan niin se on varmaankin siellä." Todettiin viimein kun hän oli mittaillut miestä hetken. Hän oli osannutkin jo pelätä hieman aavistavansa mistä oli kyse... Mutta jos muukalainen puhui totta... ja olihan hän kaiketi jo luvannut. "...vaikka parempi olla varovainen muutenkin. Se... korsto joka toi sen, on täällä ja varmasti hoksaa pian että jotain tapahtuu. Paras jos... emme törmää siihen." Nainen vaikeni ja heitti varautuneen katseen jonnekin ylös, ennen kuin sihahti ja kääntyi ympäri sylkäisten maahan kuin härkäpäisenä mielenosoituksena. "....sitä suuremmalla syyllä kannattaa pitää kiirettä. Ja etsitään Kiran ensin!"
|
|
|
Post by spyrre on Sept 28, 2019 23:19:21 GMT 3
Sub: Mies ei rentoutunut millään tapaa, eikä hänen olemuksensa kevennyt hiukkaakaan, mutta siitä huolimattakin hän paljasti kevyen hymyn vastaukseksi toisen uhmakkaisiin sanoihin. Ja vaikka ele olikin hieman muodon vuoksi tehty, kohotti hän silti asettaan vilpittömään tervehdykseen kuin ainakin soturi toiselle. "Tiedä sitten, että minä olen Arkyn Corsain ja toivotan sinut tervetulleeksi rinnalleni. Meidän on tänä yönä liattava kätemme vielä useaan kertaan, mutta olen tyytyväinen toveriin rinnallani. Mutta menkäämme nyt, sillä vartijoita ilmaantuu paikalle varmasti pian enemmänkin ihmettelemään tovereidensa kohtaloa", hän totesi. Sanat olivat tottuneet ja melkeinpä muodolliset, kuten ele itsessäänkin, mutta se ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että hän selvästi koki sen tarpeelliseksi.
Arkyn kääntyi jo ympäri seuraamaan ärhäkkää, kiirehtivää naista, mutta seuraavassa hetkessä käytävää pitkin kajahti ääni, joka oli kuin vahvistava vastaus hänen juuri lausumilleen sanoille. "Ei tuolla ollut ketään! Siellä on muutenkin ne hyypiöt, eikä se niiden ohi olisi päässyt muutenkaan!" kuului huuto kulman takaa. Selvästi kolmas vartija, jonka tämän toverit aikaisemmin olivat usuttaneet eri suuntaan. Kiireiset askeleet lähestyivät nopeasti kulman takaa. Mies oli selvästi hätäinen ja valpas... mutta siitä huolimattakin pahaa-aavistamaton.
Spyrre: Muodollisuus ei ollut vieläkään hänen alaansa, mutta sarvekas nainen kallisti silti hieman päätään ja nyökkäsi sitten tervehdykselle. "Akela. Mitä enemmän niitä saastoja saan hengiltä ja mitä vähemmän sellaista kirottua roinaa päätyy niiden mielipuolten käsiin, sen parempi." hän töksäytti, vetäen aseensa hieman kiusallisesti olalleen. Joka tapauksessa sanoissa oli perää ja viivyttely ei varmasti enää kannattanut.
He molemmat kääntyivät jatkamaan käytävää myöten, mutta hyvin nopeasti ääni kulman takaa seisautti ainakin Akelan. Huuto kauempaa sai hänet jännittymään välittömästi, ja ajattelematta hän himmensi lamppunsa muutenkin liian väljän takin liepeellä ja harppasi lähemmäs kulmaa. Nainen painautui seinän viereen kuin väijyvä eläin, ja veti vieläkin verta tihkuvan hakkunsa valmiiksi. Hän ei tarvitsisi kuin häivähdyksen liikettä nurkan takaa, ja hakku iskisi kyselemättä ja säästelemättä. Arpinen soturi oli selvästi varsin vakaassa aikeessa surmata vielä tietämättömän vartijan ennen kuin tämä saisi edes mahdollisuutta tehdä muuta.
Sub: Vartija ei selvästikään epäillyt mitään... ei ainakaan ennen kuin ehti jo niin lähelle, ettei asialla ollut enää väliä. Askeleet hidastuivat ja muuttuivat aavistuksen hillitymmiksi, kuin jokin paha aavistus olisi saanut tulijan hidastamaan kulkuaan - puhumattakaan siitä tosiasiasta, etteivät hänen toverinsa olleet vielä vastanneet yhtään mitään. "... hei, mitä te siellä lymyätte? Oletteko te edes siellä!?" mies ähkäisi varuillaan. Mutta siinä kohtaa nainen iski jo.
Hakku heilahti... ja pysähtyi melkeinpä samassa silmänräpäyksessä kuin seinään. Yhtääkiä Arkynin käsi oli kiertynyt aseen varren ympärille, aivan sen pään alle. Hän oli eittämättä nopea, mutta vielä hirvittävämpi oli se voima, joka piteli iskuun heilahtanutta asetta. Oli, kuin joku olisi sitonut aseen varteen jämäkän köyden ja kiertänyt toisen pään kivenjärkäleen ympärille. Arkyn seisoi paikoillaan silmänräpäyksen, järkähtämättömänä ja jopa tuimana. Hän vastasi Akelan mahdollisiin katseisiin yhdellä ainoalla vaiteliaalla päänpudistuksella, ennen kuin harppasi äkkiä hänen ohitseen, kulman taakse.
Näkymättömistä kajahti älähdys, jota seurasi samassa hetkessä kova pamahdus. Lattiaan kalahtavan aseen ääni oli ilmeinen, mutta sitä säesti paljon pehmeämpi jysähdys, kun joku selvästi iskettiin kiveä vasten. Kulman takana odotti näky, joka ei lopputuloksena ollut kaiketi läheskään yhtä outo tai odottamaton kuin se tosiseikka, että mies oli nähnyt sen edes tarpeelliseksi: vartija retkotti pitkin pituuttaan lattianrajassa. Arkyn häämötti hänen yllään. Hän painoi tätä lattiaa vasten polvellaan ja runnoi samalla hakkunsa vartta miehen suuhun estääkseen tätä huutamasta apua. Jostakin syystä tämä eli yhä, vaikka mokoma eittämättä tarkoittikin enempää päänvaivaa itse kullekin...
Spyrre: Akela kuunteli paikalleen jähmettyneenä lähestyviä ääniä kun vartija harppoi pitkin käytävää. Tämä alkoi selvästi käydä epäluuloiseksi, ja tämä oli merkki toimia. Nainen sihahti hiljaa ja aikoi harpata eteenpäin, kiskaisten hakkunsa iskuun... kuitenkin äkkiä joku pysäytti tämän. Akela päästi häkeltyneen ähkäisyn kun jokin tarrasi voimalla hänen aseeseensa. Varsin tyrmistynyt oranssi katse kääntyi kohti Arkynia, eikä hän hetkeen ollut varma mistä oli kyse. Kuitenkin tatuoidut, arpiset kulmat rypistyivät pian mutta tiukka katse onnistui pidättelemään tarpeeksi pitkään että toinen ehti astumaan ohitse ennen protesteja. Miehellä oli selvästi omat aikeensa, vaikka nekään eivät tainneet olla helläkätisiä.
Akela toipui pian pahimmasta hämmingistään ja nainen kiirehti perään, kohti jokseenkin väkivaltaisia ääniä. Lamppu vedettiin jälleen esiin ja hän seisahtui himmeän valon loimussa katsomaan tapahtumia heitettyään pikaisen vilkaisun muuallekin ympärilleen. Mitään muuta liikettä ei tainnut näkyä ja nopeasti Akela käänsikin huomionsa takaisin Arkyniin ja tämän pitelemään vartijaan. "Mitä pirua sinä luulet tekeväsi?" sihahdettiin samalla kun hän astahti lähemmäs varuillaan (ja varsin vihamielisesti) runnottua vartijaa kyräillen, kuin harkiten olisiko kannattanut vain iskeä hakku tämänkin kalloon. Vaikkakin, saattoihan se toki olla että tämä tapaus tietäisi jotain hyödyllistä... ajatus, joka sai Akelankin viivyttelemään ilmeisestä kireydestään huolimatta. Hän ei rehellisesti ollut silti varma oliko tällainen viivyttely riskin arvoista.
Sub: Arkyn soi Akelalle vain nopean ja puolittaisen katseen, ennen kuin käänsi huomionsa takaisin vartijaan allaan. "Voimme joko koluta jokaisen sellin läpi yksi kerrallaan ja odottaa, että kaikki linnakkeen vartijan ehtivät kimppuumme, tai sitten voimme kysyä sellaiselta joka tietää", hän tokaisi ja kumartui sitten allaan rimpuilevalle vartijalle. "Kuulitko, poika? Sinulla on tilaisuus selvitä tästä hengissä, toisin kuin ainakaan toisella tovereistasi. Me etsimme hänen toveriaan ja arkkua, jonka tänne tulleet muukalaiset toivat mukanaan. Puhu, jos arvostat henkeäsi. Jos yrität huutaa apua, et tule saamaan toista tilaisuutta", mies komensi tasaisesti ja rauhallisesti. Hän ei tuhlannut aikaansa uhkailuun tai turhaan kovisteluun... etenkin kun otti huomioon, millainen raukka hänen käsiensä alla tarkalleen rimpuili.
Vartija oli reilusti muita nuorempi, kuten hänen äänestäänkin oli voinut kuulla. Hädin tuskin edes aikuinen mies, jos sitäkään. Nyt hänen silmänsä ammottivat kauhusta suurina ja hänen kaikkia piirteitään jäyti hirvittävä pelko. Mitään sen suurempaa uhkailua tuskin olisi edes tarvittu. Arkyn kiskaisi hakun nuorukaisen suusta. Tämä alkoi soperrella sanoja melkeinpä saman tien, sohien maahan painetuilla käsillään kuin olisi parhaansa mukaan yrittänyt näyttää niilläkin tietä. "Tuolla... tuolla! Se mies on tuolla käytävällä! Keskipaikkeilla! Vasemmalla! Ja... ja ne muukalaiset veivät sen arkkunsa toiseen päähän käytäviä. Tuonne noin! Sen oven edessä seisoo vartijoita!" nuorukainen takelteli hädissään. Ohjeet olivat vähintäänkin summittaisia, mutta lopulta suuntia ei ollut erityisen montaa ja tämä osasi selvästi olla varsin näppärä pelkän päällään viittomisenkin kanssa. Nuorukainen ei selvästikään halunnut kokeilla onneaan, saati sitten menettää henkeään. Ohjeet olivat kaiket aivan riittävät heidän tarpeisiinsa.
Arkyn nyökkäsi ilmeettömänä. "Hyvä poika. Nyt minun on tehtävä tästä kivuliasta, tai muuten toverisi arvaavat että petit heidät", hän murahti. Nuorukaisen silmät levisivät, jos mahdollista, vielä aavistuksen lisää. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin Arkyn kiskaisi hänen päänsä hiuksista ylös ja pamautti sen sitten kiveä vasten voimalla. Nuorukainen valahti veltoksi saman tien - hyvällä tuurilla vain taintuneena.
Mies nousi vankinsa yltä ja huokaisi kevyesti. Mokomaa armoa tuskin voitaisiin antaa tänä yönä erityisen montaa kertaa...
Spyrre: Akela irvisti mielenosoituksellisesti lyhtynsä takaa, edelleen hakkuaan tiukasti puristaen. "Aiotko todella luottaa tuollaiseen-- " hän aloitti terävästi, mutta keskeytti repliikkinsä epämääräiseen puuskahdukseen. Kaiketi... Arkynin perusteluissa oli perää, vaikkakaan hän ei pitänyt tästä yhtään. Hänestä he olisivat voineet hyvin hoitaa kaiken itse ilman viivytyksiä, mutta mies oli jo käynyt kuulustelemaan varsin kauhistuneelta kuulostavaa vartijaa. Toisen määrätietoisen tasaiset kysymykset toivat ilmoille vastauksia nopeammin kuin sarvekas nainen olisi odottanut, ja oikeastaan vasta nyt hän ehti katsoa maahan survottua vartijaakin paremmin. Tämä ei selvästikään ollut raavas mies jollaisia kaksi aiempaa, epäröimättä heidän kimppuunsa käynyttä tapausta olivat olleet... mutta siltikin Akela jäi kyräilemään tätä, vaikkakin vaikeni huomatessaan että tämä todella puhui.
Nainen pälyili kireästi tapahtumia edessään (ja tuon tuostakin ympärilleen) pyyhkien ohimennen hiljakseen hyytyvää verta kasvoiltaan kun Arkyn hoiti kuulustelujaan. Meripihkaiset pedonsilmät pitivät silti tarkasti silmällä tapahtumia kuin odottaen koska jotakin menisi pieleen... mutta kaikeksi onneksi toimenpiteessä ei kuitenkaan mennyt kauaa. Hän heitti varautuneen katseen suuntaan jonne hätäinen nuorukainen viittoi sormeillen samalla hakkuaan. Eittämättä Akela pohti vieläkin tilanteen lopullista ratkaisua kun mies äkillisesti iski nuoren vartijan lattiaan. Jopa nainen hätkähti hieman, mutta astahti sitten kulmiaan rypistäen eteenpäin. "Olisimme kyllä löytäneet ne itsekin" hän mutisi, mittaillen liikkumatonta vartijaa jokseenkin kahden vaiheilla. "Se elää vielä. Luuletko että se ei kieli välittömästi kun saa mahdollisuuden tehdä niin?"
Sub: Arkyn kohotti kevyesti kulmiaan toisen kärkeville kysymyksille, ennen kuin tuhahti yhdentekevästi. "En aio olla täällä niin pitkään, että joutuisin ottamaan selvää. Vartijoita tulee joka tapauksessa lisää, eivätkä nämä tyrmät ole niin suuret, että heillä olisi todellisia vaikeuksia löytää meitä", hän tokaisi varsin ykskantaan. Mies ei totta puhuen tuntunut enää edes pohtivan asiaa sen suuremmin. Hän survoi jo nuorukaisen pudottamaa asetta, pitkää luuveistä, vyölleen. Hänelle asia oli yhdentekevän selvä, eikä heillä ollut aikaa murehtia sen suuremmasta. "Jos todella haluat pitää huolen, ettei keskenkasvuinen, pelokas poika elä tarpeeksi pitkään sanoakseen enää yhtään mitään, saat kyllä tehdä sen itse", Arkyn lisäsi happamasti. Katse, jonka hän loi Akelan suuntaan, ei ollut erityisen imarteleva.
Arkyn ei jäänyt katsomaan mitä nainen tekisi. Hän harppasi jo pois maassa lojuvan ruhon luota ja harppoi kohti suuntaa, jossa tämä oli väittänyt vangin olevan. Kaiketi he saisivat nähdä varsin pian, oliko tähän tosiaan luottamista...
Spyrre: Sarvekas nainen kyräili vastaan, mutta yllättäen tällä ei tuntunut olevan kiire vastata. Epäilemättä hän laittoi merkille saamansa sävyn ja katseen mikä sai Akelan puolestaan suoristamaan jälleen uhmakkaasti selkäänsä kun Arkyn kääntyi jo jatkamaan matkaa. Hän heitti katseen miehen jälkeen ja sitten vartijaan jaloissaan, tuntuen hetken olevan varsin kahden vaiheilla sen suhteen mitä tehdä. Ainakaan Akela ei rynnännyt samantien perään vaan kumartui pian tajuttoman puoleen, laskien lamppunsa maahan. Käytävältä kuului ääniä jotka kielivät jokseenkin kovakouraisesta käsittelystä, mutta pian nainen kuitenkin suuntasi perään. Hän kiskoi parhaillaan päälleen nuorukaisen jokseenkin vähemmän veristä ja pienempää takkia, heittäen ohimennen hieman happaman katseen Arkyniin. Toista vastaavaa nainen retuutti olkapäällään. "Etsitään hänet nopeasti niin voimme hakea rojusi ja häipyä" hän jupisi harppoessaan rivakasti (vaikkakin hieman nilkuttaen) ohitse kohti osoitettuja sellejä. Rehellisesti hän vaikutti hieman kiusaantuneelta syystä tai toisesta. Hänkään ei lopulta ollut halunnut kajota puolustuskyvyttömään nuorukaiseen ärhäköistä sanoistaan huolimatta. Ja olihan nyt tärkeämpääkin tekemistä.
Hyvin nopeasti Akela työnsikin äskeisen taakseen kuin välikohtausta ei olisi edes tapahtunut. Hän kiirehti kohti sellirivejä ja kurottautui kurkistamaan sisälle niihin joita aiemmin oli suunnilleen osoitettu. "Kiran?" hän sihahti jälleen matalalla äänellä, toivoen jonkinlaista vastauta...
Sub: Vartijan kertoma suunta vei takaisin kohti vartiotupaa ja reittiä ylöspäin, mutta ei kaikeksi onneksi sinne asti. Välissä oli ainakin yksi kulma, ja Arkyn jäi sen paikkeille vahtimaan valppaasti. Kun Akela sitten lopulta seurasi, hän loi tähän vain nopean, vaitonaisen katseen ja nyökkäsi. Jos toisen teot (tai se mitä hän kaiketi oli jättänyt tekemättä) saivat hänessä aikaan mitään ajatuksia, ei hän ainakaan lausunut niitä ääneen.
Sellit joista nuorukainen oli puhunut eivät lopulta eronneet mitenkään muista käytävällä olevista. Ensihätään vaikutti siltä, ettei kukaan aikonut edes vastata naisen hiljaiseen sihahdukseen, mutta sitten yhden oven takaa karkasi ilmoille hädin tuskin korvin kuultava ääni, tuskin tukahtunutta kuiskausta vahvempi. Siinä ei ollut sanoja, mutta se olisi ainakin saattanut tulla ihmisestä - kukaties jopa miehestä.
Oven takaa paljastuva näky oli karu. Selli oli yhtä pieni ja kurja kuin se, missä Akela oli virunut. Sen lattialla lojui murjottu, kärsinyt hahmo, jonka repaleisten rääsyjen alta häämöttivät vanhat ja tuoreet haavat. Hahmo oli verissäpäin, eikä hän reagoinut oven avaamiseen tai valoon juuri muuten, kuin kohottamalla päätään aavistuksen - kuin se olisi ollut kaikki mihin hän edes pystyi. Lattialla lojui Kiranin runneltu hahmo. Se olisi tuskin voinut olla kauempana siitä elinvoimaisesta, väkevästä soturista joka aikaisemmin oli huoletta hyökännyt sotilaiden kimppuun ja paennut heitä ilman pienintäkään murhetta...
Spyrre: Akela suuntasi vaiteliaana vahtiin asettuvan Arkynin ohi, itsekin vain vilkaisten tätä silmäkulmastaan. Hän ei selvästikään aikonut selitellä mitään mutta ainakaan enempää tuoretta verta ei ollut ilmaantunut hänen päälleen, eikä sen löyhkä leijunut käytävällä sen vahvempana kuin aikaisemminkaan. Joka tapauksessa sarvekas nainen kiirehti tutkimaan sellejä, lähes jo epäillen tulisiko hän enää saamaankaan vastausta... kunnes äkkiä yhden oven takaa kantautui ääni. Hän jännittyi välittömästi kunnes pyörähti lähes hätäisesti tämän suuntaan ja tarrasi telkeen kiskoakseen tämän auki. Akela ei varmasti ollut odottanut näkevänsä toveriaan täysissä voimissaan, mutta se mitä oven takaa paljastui sai hänet silti hyytymään hetkeksi. Hän ähkäisi tuijottaen runneltua soturia hetken lepattavassa valossa epäuskoisen kauhun vallassa. Tämä oli Kiran, ei epäilystäkään... mutta tämä oli lähes surrealistista tajuta. Eihän siitä ollut kauaakaan, kun hän oli nähnyt tämän viimeksi kun he olivat paenneet yhdessä... eihän? Hyvin pian järkytyksen alla alkoi kuitenkin kyteä.
Vaikka hän oli hetkeksi kadottanut otteensa, kiskaisi Akela itsensä nopeasti takaisin nykyhetkeen. Näky järkytti mutta lietsoi esiin hurjistuneita liekkejä kun hän kiirehti astumaan sisälle. "Kiran! Mitä kirottua... Mitä ne hirviöt tekivät sinulle! Pitäisi ottaa hengiltä niistä jokainen!" hän ähkäisi, kumartuen runnellun soturin viereen kiskoen samalla toista takkia olaltaan. "Minä pääsin ulos, ja... Odota, tässä! häivytään täältä! Pääsetkö ylös?" selitettiin kiireellä jokseenkin katkonaisesti, samalla kun sarvekas nainen nyki turkisvaatetta toisen päälle tulematta oikeastaan tajunneeksi ettei hänelläkään ollut nyt enää huppuaan. Tuoreet, julmat vammat saivat osakseen tukalia katseita kuin hän ei olisi varsinaisesti edes tiennyt mitä tehdä näille... ei ainakaan nyt näissä oloissa. Aika alkoi varmasti olla jo kulumassa vähiin... eikä Kiranin löytäminen ollut ollut lähellekään heidän ainoa ongelmansa. Oli pakko päästä liikkeelle, ja kaiketi miettiä sitten tarkemmin...
Sub: Oli vaikea sanoa, tiedostiko Kiran Akelan läsnäoloa edes kunnolla. Hän ähkäisi ja vääntelehti maassa, mutta oli selvää, ettei hän ollut todella tolkuissaan. Linnakkeen päällikkö ei selvästi ollut valehdellut aikeistaan. Kylmyys ja väkivalta olivat vääntäneet miehestä kaiken voiman ja elämän. Hän tuskin selviäisi pitkään tässä paikassa; jos vammat eivät häntä tappaisi, kylmyys tekisi sen.
Arkyn katsahti sisään selliin ja kurtisti kulmiaan. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen, kävi läpi nopeita ajatuksiaan, ja harppasi sitten sisään. "Meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Minä kannan hänet. Ole valmiina siltä varalta, että meidät väijytetään", mies tokaisi napakasti. Ei ollut aikaa miettiä sen enempää tai pohtia mikä todella kannattaisi. Nainen ei varmasti lähtisi ilman toveriaan... eikä tämän jättäminen kituuttamaan hyiseen selliinsä muutenkaan miellyttänyt.
Vaikka Kiranin roteva ruumis olikin eittämättä raskas, ei Arkyn näyttänyt juurikaan piittaavan siitä. Hän kiskoi nuoremman miehen käden hartiansa ylitse ja alkoi vääntää tätä pystyyn kannateltavakseen. Tämä eittämättä tekisi kaikesta huomattavasti vaikeampaa, mutta vaihtoehtoja ei tosiaan ollut. "Meillä ei ole mitään piilopaikkaa hänelle. Joudumme vain sysäämään hänet syrjään, jos hankaluuksia tulee", mies totesi. Hän katsahti painokkaasti toiseen; Akelan olisi eittämättä mentävä edeltä ja etsittävä vartioitu selli - heidän määränpäänsä.
Spyrre: Mitä pidempään hän joutui katsomaan mitä hänen toverilleen oli tehty, sitä enemmän kytevä tuli hänen sisuksissaan syttyi vihaisiin liekkeihin. Akelalla ei kuitenkaan ollut nyt aikaa moiseen kun hän teki parhaansa yrittäessään saada takkiin kiedottua Kirania havahtumaan lattialta. Hän puri hammasta hillitäkseen itsensä, niin pitääkseen kuohun sisällään kuin kohdatakseen sen tosiseikan että heillä saattaisi olla enemmänkin ongelmia. Julmasti runneltu soturi tuskin oli edes tolkuissaan saati sitten varmasti pysyisi jaloillaan... Nainen ei ehtinyt pähkimään kauaakaan kunnes Arkyn ilmaantui, ja tällä oli ilmeisesti suunnitelma jälleen valmiina. Akela katsahti toista ja räpäytti silmiään mutta ei saanut aikaiseksi protestoida kun vanhempi mies jo kumartui määrätietoisesti. Roteva Kiran ei varmasti ollut kevyt raahattava mutta osoittamatta mitään suurempia vaikeuksia tämä vedettiin ylös lattialta lähes kevyesti. Hänen kurkustaan karkasi pieni hämmentynyt ähkäisy ennen kuin nainen kuitenkin napsautti suunsa kiinni ja nyökkäsi hieman epämääräisesti. Hän tuskin piti tästä suunnitelmasta yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan, mutta oli tehtävä mitä oli... Ilmeisesti Arkyn oli vahvempi kuin mitä olisi olettanut ja varmasti kykenevämpi raahaamaan Kirania ympäriinsä kuin hän.
"Hyvä. Mennään sitten. Pysykää hieman taaempana, menen edeltä. Jos jotain tapahtuu, niin... luultavasti huomaat" Akela henkäisi. Hän kiristeli vieläkin hampaitaan ja tasasi hengitystään jäykästi, mutta kääntyi ympäri hakkuaan oikeastaan varsin hanakasti puristaen. Askelet palasivat varuillaan käytävälle, ja heitettyään epäluuloiset katseet ympärilleen Akela asteli joutuisasti suuntaan jossa vartioidun huoneen oli väitetty olevan. Kieltämättä heräsi kysymys kuinka monta vartijaa jonkin tällaisen suojaksi oli laitettu... hän ei uskonut että Balshad olisi halunnut ottaa riskejä moisten kapineiden suhteen.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 29, 2019 22:39:07 GMT 3
Sub: Arkyn talutti nuorempaa, rotevampaa miestä perässä, kun Akela otti johdon. Harteikas, lihaksikas ruho ei totta puhuen tuntunut hidastavan häntä läheskään yhtä paljoa kuin olisi voinut ensihätään luulla. Hän vaikutti liikkuvan hitaammin enemmänkin siksi, ettei olisi epähuomiossa ollut liian kovakourainen tiedottomalle miehelle, jonka pää roikkui velttona sivulla ja jalat laahasivat kylmää kivilattiaa pitkin. "Noniin, ei hätää, mies. Yritähän nyt, jalalla vastaan ja sitten toinen eteen. Kyllä tämä tästä. Yhtä jalkaa ja sitten toista. Noniin", Arkyn hymisi hiljaa toiselle. Sanat eivät saaneet nuorempaa soturia ainakaan tottelemaan millään tapaa, mutta niiden tarkoitus olikin kaiketi enemmänkin yrittää pitää hervotonta miestä edes jossain määrin tässä maailmassa. "Ei tämä pelkällä pieksennällä näin pahaksi menisi. Sinut on huumattu. Se on varmasti vesihämähäkin myrkkyä. Yrittivätkö he saada sinut tunnustamaan, kun olisit liian tainnoksissa katsoaksesi mitä suustasi tulee?" mies jatkoi pitkälti yksipuolista puheluaan. Jos hänen raahaamansa Kiran varsinaisesti reagoi sanoihin, sitä oli mahdotonta sanoa. Ähinä ja epämääräinen mongerrus saattoivat johtua mistä vain.
Loppujen lopuksi tyrmät eivät olleet suuret, eikä ollut vaikea löytää pakenijoiden seuraavaa määränpäätä. Perimmäisellä käytävällä, monen nurkan takana, häämötti ovi, jonka kummallakin puolella seisoi vartija. Ovi itsessään ei näyttänyt mitenkään erikoiselta, mutta sitä vartioivat hahmot riittivät jo itsessään paljastamaan, että sen takana odotti jotakin huomattavaa. Vartijat olivat tummanpuhuvia ja verhonneet piirteensä mustilla kankailla, joiden alta oli vaikea erottaa mitään tarkempia yksityiskohtia heistä. Siltikin oli selvää, että he olivat aivan eri väkeä kuin tyrmän vartijat. Kumpikin heistä tähysti tuon tuostakin valppaasti ja jatkuvan epäluuloisesti ympärilleen. He olivat valppaita ja valmiita mihin tahansa vaikeuksiin. Kummankin vyöltä roikkui miekka, tavanomaisista aseista väkevin ja arvokkain. Vain ylellisen äveriäillä olisi ollut varaa hankkia sellaista itse, ja vain sotureista parhaille annettiin sellaisia käyttöön. Eivätkä nämä vartijat näyttäneet miltään ruhtinailta...
Spyrre: Lähtiessään koluamaan kolkkoja käytäviä nyt uudella tarkoituksella, tuntui Akela lähes kärkkyvän mitä tahansa mikä vastaan tulisi. Sisällään hän kihisi raivosta nyt aiempaakin kovemmin, ja suorastaan odotti saavansa tilaisuuden purkaa tämän johonkin. Juuri nyt oli kuitenkin osoitettava vielä itsehillintää ja sarvekas nainen paneutui kaikesta huolimatta tehtäväänsä. Oli hänen huolensa katsoa ettei tiedotonta Kirania raahaava Arkyn tulisi yllätetyksi.... ja rehellisesti, jos päässyt jakamaan oman kätensä oikeutta linnakkeelle, hän halusi juuri nyt itsekin viedä tältä väeltä jotakin arvokasta. Oli varsin selvää että minkä perässä Arkyn ikinä olikaan oli juuri tällaista... puhumattakaan siitä että se olisi myös isku velhomestareille. Tämä ei ainakaan ollut seikka jota Akela laittoi tippaakaan pahakseen... vaikkakin välittömämpi kosto olikin eittämättä päällimmäisenä.
Hän vilkuili vaivihkaa olkansa ylitse mieskaksikkoon kun Arkyn yritti pitää nuorempaa runneltua soturia edes hieman tolkuissaan, mutta puri pian hammasta ja suuntasi huomionsa painokkaasti eteenpäin. Mitä nopeammin mystinen vartioitu selli aarteineen löytyisi, sen parempi... Akela kolusi käytäviä äärimmilleen jännittyneenä, puristaen herpaantumatta hakkuaan tiukasti kädessään. Lopulta edestä, mutkittelevien kulmien takaa kantautui viimein valoa sekä elonmerkkejä. Nainen jäykistyi välittömästi ja veti oman lyhtynsä suojaan, ennen kuin viittasi merkitsevästi taakseen että oli löytänyt jotakin. Jos oli epäillyt että kyseessä olisi saattanut olla vain satunnaisia vartijoita, kumoutui tämä epäilys nopeasti kun kurkisti kulman ympäri. Nainen odotti hetken ennen kuin kurkisti varuillaan pimeän suojista eteenpäin ja sai silmiinsä varsin erilaisia sotureita kuin oli odottanut. Näiden vöillä riippuvat miekat vetivät huomion nopeasti puoleensa ja Akela vetäytyi takaisin piiloonsa ennen kuin heitti synkän katseen taakseen. Tämä ei tulisi olemaan helppoa heidän tilanteessaan... "Niitä on kaksi. Niillä on miekat" hän sihahti hiljaa, päästäen sitten vaisun, turhautuneen kirouksen ja nykäisi kaunaisesti päätään kiristävää pantaa. Jos hän olisi voinut edes käyttää voimiaan... Mutta nyt ei ollut aikaa viivytellä. "....ehkä saamme ne yllätyksellä. Täytyy olla nopea ennen kuin ne muut tajuavat mitä tapahtuu" Akela jatkoi ja veti aseensa valmiiksi, vaikkakin ei voinut olla vilkaisematta puolitajutonta Kirania levottomasti.
Sub: Jopa Kirania raahaava Arkyn selviytyi asemiin armollisen rauhassa. Jos linnakkeen sotilaat olivat vielä tajunneet jotakin olevan vialla tyrmissä, eivät he olleet ehtineet uhrata sille sen suurempia ajatuksia. Joka tapauksessa hän nyökkäsi toisen sanoille ja laski varovasti nuoremman soturin nojaamaan seinää vasten. Olipa miten oli, hän ei voisi raahata kohta mukanaan miestä, joka kävi käytännössä katsoen ruumiista jo muutenkin. "Sinun on parempi odottaa tässä", hän tokaisi hiljaa soturille ja taputti häntä melkeinpä lohdullisesti päälaelle, ennen kuin kääntyi katsomaan Akelaa, hieroen leukaansa kevyesti.
"He eivät jättäisi mitään osaamattomia, helposti yllätettäviä hölmöjä vahtimaan jotakin näin tärkeää. Nuo soturit odottavat hyökkäystä", Arkyn tokaisi hetken pohdittuaan päätään pudistaen. Sitten hän osoitti naisen lyhtyä. "Anna tuo minulle. Teeskentelen olevani vartija ja yritän päästä heidän lähelleen. Jos saan heidät harhautettua, voimme yllättää heidät keskellemme", mies tokaisi sen suurempia ihmettelemättä. Suunnitelma oli eittämättä vaarallinen, mutta hän ei murehtinut mokomaa hetkeäkään. Hän ei ollut tullut tänne ollakseen turvassa; vaarattomasta suunnitelmasta oli turha edes haaveilla.
Spyrre: Akela lähes askelsi paikallaan turhautumisesta, yrittäessään pähkäillä uutta ongelmaa. Hänkään ei oikeasti ollut niin typerä että olisi pitänyt vain ryntäämistä kahden osaavan soturin kimpuun tällaisessa kunnossa hyvänä ideana, mutta lähes kuumeisessa kiireessä hän ei ollut varma mitä muutakaan olisi voitu tehdä. Arkyn toimi jälleen maltillisemmin, eikä nainen voinut olla heittämättä pientä tuskastunutta katsetta tähänkin... siitäkin huolimatta että miehen huomautus piti eittämättä paikkansa. Tosin suunnitelma löytyi kuitenkin. Akela havahtui ja katsahti lyhtyään varautuneena kun toinen toi ajatuksensa ilmi. Tämäkään ei rehellisesti kuulostanut ainakaan hyvältä... mutta sellaista vaihtoehtoa heillä ei tainnut ollakaan. Sarvekas soturi katsahti epäröiden seinän viereen aseteltua Kirania ennen kuin veti henkeä ja nyökkäsi sitten.
"No... ehkä... se on parempi. Minä en ainakaan menisi vartijasta. Mutta ole varovainen. Jos ne aikovat jotain niin tulen apuun" hän myöntyi vastahakoisesti, ja ojensi sitten lyhdyn vaiteliaasti toiselle. Samaan aikaan toinen käsi puristui tiukemmin vieläkin veren tahraaman hakun ympärille, odottaen tilaisuuttaan.
Sub: Arkyn otti lampun vastaan kaikessa hiljaisuudessa ja nyökkäsi toiselle. Hän näytti keskittyvän johonkin, kuin olisi yrittänyt valmistautua vartijan esittämiseen jollakin sisäisellä, henkisellä tavalla. Odottelu ei tosin hyödyttäisi heitä millään tavalla, ja muutaman nopean hetken jälkeen hän vetäisikin henkeä ja harppasi sitten kulman ympäri nopeasti, kuin olisi ollut harppomassa nopeasti paikalle.
Vartijat hätkähtivät, kun joku harppasi äkkiä kulman takaa. Kummankin käsi lennähti saman tien miekankahvalle, mutta he eivät kuitenkaan vetäneet aseitaan vielä. Toinen heistä kantoi omaa lyhtyään, jota kohotti epäluuloisesti - kuin varmistaakseen, ettei tulokkaan käryyttävän, kituuttavan lyhdyn heittämiin varjoihiin ollut piiloutunut ketään. "Seis! Mitä oikein toimitat täällä!?" toinen vartija tiukkasi heti. He olivat jännittyneitä, kuin tosiaankin valmiita iskemään häntä hetkellä millä hyvänsä, yhdestäkin väärästä liikkeestä. Nämä miehet palvelivat muita herroja, eivätkä he selvästi luottaneet vieraan linnakkeen väkeen hiukkaakaan. Arkyn levitti käsiään rauhoittelevasti ja suorastaan viattomasti. "Rauha, toverit! Etsimme karkureita, eivätkä he ole missään muualla. Oletteko aivan varmoja, ettei heitä ole näkynyt täällä?" hän ähisi kuin turhautuneena.
Seurasi ärsyyntynyt sanaharkka. Vartijat ärisivät, etteivät olleet nähneet ketään ja että tunkeilijan pitäisi häipyä. Arkyn puolestaan piti yllä tympiintyneen, hätäisen vartijan rooliaan varsin hyvin, tavalla joka teki hänestä näiden silmissä sekä ärsyttävän, että vaarattoman oloisen. Miehet kyllä vastustelivat ja olivat ajamassa häntä koko ajan pois, mutta kaikesta ilmeisestä tarkkaavaisuudestaan ja kärkkäydestään huolimattakin heidän huomionsa kääntyi samalla häneen. Vanhempi mies ei selvästikään tehnyt tätä ensimmäistä kertaa.
Loppujen lopuksi, häkellyttävän nopeasti ulkopuolisen silmään, Arkyn seisoikin jollain ilmeellä kaksikon toisella puolella urputtamassa. Viattomat, itsepintaiset liikkeet olivat ikään kuin vain saaneet hänet ajelehtimaan sinne. Ja kumpikin vartija ärisi vihaisia, turhautuneita sanojaan hänelle selkä visusti näkymätöntä vihollista kohti...
Spyrre: Akela ei voinut muutakaan kuin jäädä odottamaan jännittynein elkein, kun Arkyn valmistautui omaan osaansa ja astui sitten esille kulman takaa, suoraan kahden soturin eteen. Sarvekas nainen lähes pidätteli henkeään seuratessaan tilanteen avautumista varjoista. Hän melkein odotti sotureiden arvaavan juonen ja valmistautui syöksähtämään väliin hetkellä millä hyvänsä... mutta pääsi yllättymään itsekin miten vakuuttavasti vanhempi mies esitti roolinsa. Kumpikaan vartijoista ei selvästikään pitänyt saapujasta mutta eivät kuitenkaan epäilleet kuka tämä oli, ja pian Arkyn oli jollain ilveellä onnistunut hivuttautumaan ei vain hyvin lähelle, vaan myös sotureiden toiselle puolelle kinatessaan. Akela ei voinut olla olematta vaikuttunut tästä, mutta katse terävöityi nopeasti uudestaan hetkellisestä hämmingistään kun hän tajusi mitä tämä tarkoitti. Tässä oli hänen tilaisuutensa...
Sanaharkan jatkuessa huoneen edustalla luikahti varjoista hiljaa esille uusi, melkoisesti lyhyempi hahmo. Kukaties hän ei ollut ketterimmillään juuri nyt mutta matka ei ollut pitkä ja tämän parempaa tilaisuutta tuskin olisi edes saanut, ja äkkiä sarvekas nainen oli miesten selustassa. Varoituksetta ja epäröimättä julma hakku sivalsi kovaa kohti toisen niskaa, varsin suorasukaisella tavalla.
Sub: Arkyn oli selvästi hyvä tällaisessa. Hänen katseensa ei missään kohtaa harhaillut selustasta esiin hiipivään Akelaan, eikä hän hetkeksikään herpaantunut roolistaan. Kukaties pimeys johon nainen oli jäänyt auttoi hieman asiaa, mutta kaikesta huolimatta vartijoiden huomio pysyi visusti hänessä kohtalokkaaseen hetkeen asti. Kumpikaan ei ehtinyt tajuta mitään, ennen kuin ase heilahti kuolettavasti pimeydestä.
Hakku heilahti ja iskeytyi toisen mustiin verhotun miehen niskaan. Mutta rusahduksen ja korahduksen sijaan isku saikin aikaan kolahduksen ja tukahtuneen älähdyksen. Jokin jämäkkä ja periksiantamaton käänsi naisen hakun syrjään ilkeästi kättä repäisten. Iskun voima sai miehen kuitenkin horjahtamaan teutaroiden sivuun ja seinää päin, mutta kaikkea muuta kuin kuolleena. Kurinalainen vartija yritti vääntäytyä heti pystyyn. Hän kiskoi miekkaansa esiin ennen kuin todennäköisesti edes ymmärsi kunnolla mitä oli edes tapahtunut. Kangas oli repeytynyt syrjään niskasta, ja soihtujen valossa välkehti nyt metallinen suojus, joka peitti miehen haavoittuvaista niskaa. Se oli lommoutunut pahoin iskusta, mutta samaan aikaan se oli myös ällistyttävästi pelastanut miehen hengen iskulta, jolta ei olisi pitänyt olla pelastumista...
Arkyn ei jäänyt katsomaan mitä tapahtui. Toinen vartija pyörähti huudahtaen ympäri yhdessä silmänräpäyksessä, ja aivan yhtä nopeasti hän oli tämän kimpussa. Hän paiskasi lyhtynsä ja hakkunsa maahan ja sukelsi matalalta kiinni mieheen. Hänen toinen kätensä kiertyi vääjäämättömällä voimalla tämän vyötäisille ja toinen pyyhkäisi vyöltä pitkän luutikarin. Se iskeytyi naulamaisella kiskaisulla suoraan vartijan kylkeen... ja pysähtyi uppoamatta tuumaakaan. Terä painoi vasten jotakin periksiantamatonta, joka vain painui aavistuksen iskun alla. Panssaripaita. Arkyn ehti hädin tuskin oivaltaa ajatuksen, ennen kuin mies alkoi rimpuilla hänen otteessaan. Hän oli iskenyt koko voimallaan kiinni mieheen takaapäin, mutta sekin oli vain hädin tuskin vienyt edes ilmat miehen keuhkoista. Hän väänsi jo vastaan päästäkseen ympäri tai iskemään häntä...
Toinenkaan vartija ei pysynyt tainnoksissa kuin silmänräpäyksen. Isku niskaan oli varmasti tehnyt pahaa jälkeä, mutta hän ei empinyt tai lamaantunut vaan sihisi kirouksia yhteen puristettujen hampaiden välistä. Mies työnsi itseään pystyyn ja veti samalla ilkeästi välähtelevää miekkaa, jonka terällä tanssi lupaus varmasta kuolemasta...
Spyrre: Akela hyökkäsi ja iski voimiensa takaa, sama kiukku mielessään polttaen joka oli ajanut häntä eteenpäin. Nyt se toi hänelle päättäväisyyttä ja voimia toimia epäröimättä kaikista ruhjeistaan huolimatta... mutta se ei riittänytkään. Hakku osui täysin maaliinsa pahaa-aavistamattoman miehen niskaan ja sen olisi pitänyt lopettaa selkkaus hyvin lyhyeen. Sen sijaan terä äkkiä kilpistyi johonkin voimalla joka sai Akelankin horjahtamaan ähkäisten ja otteen hakusta lähes kirpoamaan. Vartija kaatui, mutta selvästi enemmänkin runnoutuneena kuin oikeasti edes vahingoittuneena ja häkeltyneen silmänräpäyksen jälkeen Akela tajusikin mistä tämä johtui. Panssaria. Metallista sellaista. Tämä ei tiennyt hyvää... mutta paluuta ei ollut.
Toinen soturi oli havahtunut välittömästi hyökkäykseen, Arkynin iskiessä puolestaan tämän kimppuun. Sarvekas nainen ehti kuitenkin heittämään vain ohimenevän, varmistavan katseen näiden suuntaan ennen kuin joutui keskittymään omaan tilanteeseensa. Hänen vastustajansa oli hyvää vauhtia vääntäytymässä ylös, miekkaansa vetäen. Akela tunsi adrenaliinin ryöpsähtävän suonissaan eikä viivytellyt. Vastaten uhmakkaalla ärähdyksellä nainen harppasi eteenpäin vartijan tielle ja survaisi hakkunsa tällä kertaa suoraan päin tämän kasvoja ennen kuin tämä ehtisi jaloilleen.
Sub: Nämä eivät tosiaan olleet mitään tavanomaisia vartijoita. Niskaansa iskun saanut soturi horjahteli hädin tuskin jalkojaan löytäen, mutta hänen soturitaitonsa saivat hänet silti kiskaisemaan miekan huotrastaan ja iskemään sen vasten naisen hakkua. Huono asento teki torjunnasta huteran, mutta siitä huolimattakin mies pakotti iskun sivuun. Metalli ja kivi rahisivat vastakkain ja mies tuijotti kimppuunsa käynyttä murhaavasti. "Sinä kirottu. Loppusi tulee olemaan tuskainen!" vartija kähisi ääni tukahtuneena pihinänä. Hän alkoi vääntäytyä pakolla pystyyn, runnoen naista tieltään pelkällä voimalla.
Arkyn väänsi parhaansa mukaan, mutta sai huomata, että hänen murhaava hyökkäyksensä oli kääntynyt häntä itseään vastaan. Hänen päänsä oli miehen hartoiden alapuolella, ja alun ylläköstä toipuva vartija oli jo kahmaissut siitä lujan otteen. Hänen luutikarinsa ei löytänyt paikkaa johon upota, eikä hän voinut päästää otettaan miehen vyötäisiltä, tai tämä saisi hänet otteeseensa. He kamppailivat kumpikin hankalassa asennossa, pystymättä todella saamaan ylilyöntiasemaa toisistaan. Vartija yritti iskeä häntä nyrkillä päähän minkä pystyi, mutta sai huomata ettei hän talttunut niin helpolla. "Jätä se narttu! Minä tapan sen!" Arkynin puristama vartija äkkiä ärähti. Hänellä kesti silmänräpäys oivaltaa, että mies ei uhitellut häntä vaan huusi toverilleen. Samassa silmänräpäyksessä tämä olikin kiskaissut varusteidensa joukosta esiin jotakin, joka veti kuolettavuudessaan leikiten vertoja mille tahansa miekalle; kokenut kulkija tunnisti pistoolin muodon välittömästi...
Ähisevä vartija yritti painaa Arkynia alaspäin samalla kun haroi parhaansa mukaan pistoolilla ilmaa saadakseen naisen tähtäimeensä. Huonon asennon vuoksi hän joutui mahdollisesti käyttämään huonompaa kättään, sillä oikea pidätteli miestä, mutta näin läheltä sekään tuskin olisi suuri ongelma... Arkyn ärähti. Vartija piteli häntä matalana. Liipasinsormi liikahti ja ase ärjäisi. Mutta samalla hetkellä tämän alta pyyhkäisi hirvittävä voima, joka paiskasi miehen asekäden jonnekin kattoa kohti. Laukaus leikkaisi käytävän läpi kuin salama, mutta luoti pamahti jonnekin kattoa kohti. Vartija rimpuili. Tämä yritti saada Arkynin takaisin hallintaansa, mutta yhtäkkiä hän ponnisti ylöspäin kuin raskaasti varustettu mies olisi ollut pelkkä räsynukke. Tämän jalat ja kädet sohivat avuttomasti hirvittävän ponnistuksen edessä. Laukauksen voima oli runnellut itse kunkin näköä ja kuuloa, mutta siitä huolimattakin Arkynin ärähdys kajahti käytävällä selvänä ja voimallisena, kun hän kiskaisi vartijan niskansa päälle ja paiskasi tämän koko voimalla, pää edellä kivistä lattiaa kohti. Sitä seuraava pamahdus ei ollut juuri sen hiljaisempi... tai miellyttävämpi.
Vaikka vartija olikin huutanut toverilleen varoituksen, ei mies ollut varmasti ehtinyt miettiä sitä liikaa yrittäessään parhaansa mukaan pakottaa henkeään tavoittelevaa, hurjistunutta naista kimpustaan. Laukaus sai hänet kaikesta kurista huolimattakin säpsähtämään ja notkahtamaan puolustuksessaan. Kukaties sitäkin enemmän; tunnistihan kokenut taistelija varmasti laukauksen ja sen vaarat tavallistakin väkeä paremmin. Joka tapauksessa hän notkahti toisen aseen alla silmänräpäyksen ajaksi... mikä olisi eittämättä tarpeeksi taistelun päättämiseen, jos Akela ei sortuisi samaan virheeseen.
Spyrre: Kaikki oli sortunut keskelle villiä, väkivaltaista myllerrystä, josta ei kuitenkaan voinut sanoa että tämä olisi ollut Akelalle täysin vierasta. Nainen eittämättä iski päälle suuremmalla raivolla kuin taidolla, mutta hurjat iskut eivät silti riittäneet tavoittamaan horjuvaa soturia. Tämä veti miekkansa jälleen tielle kirvoittaen sarvekkaasta naisesta hurjistuneen ärähdyksen joka kävi vain entistä vihaisemmaksi kun vartija alkoi vääntää hyökkääjää kimpustaan pelkällä suoralla voimalla. Akela laittoi tälle raivokkaasti vastaan minkä saattoi, mutta joutui väkisinkin antamaan tilaa voimatta vastata silkalle vääntövoimalle samalla mitalla. Mies ei kuitenkaan saanut tätäkään suosiolla vaan tähän vastattiin vihaisilla polkaisuilla polville ennen kuin hänen oli pakko kiskaista hakkunsa takaisin ja tavoitella paremmin asemoitunutta iskua. Taistelu jatkui sivummallakin, mutta Akela ei ehtinyt tilanteessaan suoda liikaa huomiota tähän muuten kuin sen verran että Arkyn taisteli yhä. Tämä piti puolensa, vaikka selvästi miehenkään tilanne ei ollut helppo...
Kaaoksen keskellä yksityiskohdat hukkuivat, Akelan uppotuessa omaan synkkään keskittymiseensä. Hänen vastustajansa oli horjutettu vaikkakin vieläkin varteenotettava, eikä ääni taustalta kaiken muun seasta kantautunut punahehkuisen adrenaliinin lävitse samantien. Vasta kun ilmaa repi terävä laukauksen ääni, taisi Akela tajusi taustallakin tapahtuvan jotain... mutta vaikka nainen säpsähti itsekin kivuliaasti korvat soiden, hurja valppaus näki myös tilaisuutensa vastustajan herpaantumisessa. Jäi epävarmaksi oliko kyseessä kokemus vaiko petomainen vaisto kun kuolemaa ennustavan äänen kavahtamisen sijasta nainen iski eteenpäin. Hakku sivalsi nopean iskun ensin pään sivuun, vetäytyen sitten vain iskeäkseen villillä voimalla uudestaan päin suojattomia kasvoja. Ei tainnut olla epäilystäkään että pistooli olisi saanut aikaan pahaa jälkeä, mutta ollessaan vielä jaloillaan Akela iski uudestaan ja uudestaan vastustajaansa runnoakseen tämän viimein maahan, mistään muusta hetkeen piittaamatta.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 4, 2019 23:27:30 GMT 3
Sub: Akelaa vastaan puskeva soturi oli eittämättä kokenut ja taidokas. Hän hairahti vain silmänräpäykseksi ja ponnisti melkein jo melkeinpä samassa hetkessä uudelleen voimiensa takaa, sysäten kaiken epäröinnin syrjään pelkällä periksiantamattomuudellaan. Mutta silmänräpäyskin saattoi koitua kohtalokkaaksi taistelussa, eikä miekka tällä kertaa riittänyt pysäyttämään raskasta hakkua - korkeintaan hidastamaan.Ase iskeytyi miehen kasvoihin ja kirvoitti tästä parkaisun ja korahduksen sekaisen tuskanhuudon. Mies notkahti, ja hakku iski kerta toisensa jälkeen, iskien joka kerta hieman syvemmälle, kunnes vartijan miekka lopulta kolahti maahan veltoista käsistä. Mies itse rojahti sen perään verissäpäin ja runneltuna. Jos hän ei ollut jo kuollut, hän kuolisi pian.
Arkyn kohottautui jo pystyyn oman vastustajansa yltä. Hän puristi kädessään luutikariaan, jonka terä oli vihdoinkin tahriintunut vastustajan vereen; maahan paiskattu, runneltu mies ei ollut pystynyt tekemään lopulta yhtikäs mitään, kun hän oli viimeistellyt synkeän työnsä.Mies veti henkeä, pyyhkäisi kasvojaan ja heitti Akelan suuntaan hätäisen vilkaisun - joka jatkui saman tien pyyhkäisemään käytävän ylitse."Puoli linnaketta kuuli varmasti tuon laukauksen", mies puuskahti, liioitellen lopulta paljon vähemmän kuin olisi halunnut. Korvat soivat ja silmissä välähteli edelleen pistoolin jäljiltä; laukaus oli varmasti kiirinyt kauas, eivätkä linnakkeen miehet varmasti sivuuttaisi sitä noin vain."Paras kiirehtiä", hän lisäsi, ennen kuin kyyristyi kiireesti ruumiin ylle uudelleen. Kiire tai ei, vartijoiden kantamat aseet olisi ollut hullua jättää jälkeen. Heillä tulisi olemaan niille vielä paljon tarvetta.
Spyrre: Vain silmänräpäys ja taistelu olisi epäilemättä voinut notkahtaa aivan kumpaan suuntaan hyvänsä, mutta tällä kertaa kuitenkin Akelan rivakka hurjuus sekä harhautus veivät hänen iskunsa perille ensin. Mies huusi ja vajosi sitten hakun terän alla, kunnes retkahti elottomana verilammikkoonsa. Vasta sitten raskaasti puuskuttava Akela pysäytti seuraavan iskunsa. Hän jäi siristelemään epäluuloisesti runneltua vartijaa ja heitti villin katseen ympärilleen. Päässä jyskytti vieläkin mutta silti sarvekas nainen pyörähti ympäri valmiina jatkamaan jos jokin sitä vaatisi, ennen kuin havahtui kunnolla kun toisen ruumiin yllä seisova mies puhui. Arkyn oli saanut toisen sotureista maahan... reitti vartioituun huoneeseen taisi olla näillä näkymin selvä. Akela tosin, jälleen henkensä edestä taistelleena tuli ajatelleeksi tätä vasta aavistuksen jälkijunassa.
Hän tasasi hengitystään laskematta verta valuvaa hakkuaan ja tuijotti hetken pistoolia joka olisi juuri hetki sitten saattanut maksaa hänen henkensä kunnes kiristi hampaitaan ja nyökkäsi. "Ota sieltä mitä otat, ja häivytään. Katso onko sillä jokin avain tuohon oveen" Akela puuskahti ja pyörähti sitten toisen ruumiin puoleen. Nainen kumartui epäröimättä tämän ääreen ja pudotti hakkunsa, vetäen vartijan miekan käteensä ennen kuin alkoi kiskoa irti asevyötä sekä käydä läpi tämän tavaroita. Adrenaliini kohisi vieläkin suonissa ja toi kuumeista rivakkuutta rasituksesta kivistäviin käsiinkin. Taisi olla harvinaisen selvää että äskeisen metakan myötä heidän aikansa oli varmasti huvennut entisestään.
Sub: Arkyn teki työtä käskettyä jo ennen kuin Akela oli edes varsinaisesti sanonut mitään. Aikaa ei ollut paljoa, ei ihmettelyyn eikä odotteluun. Hän ei edes yrittänyt alkaa tonkimaan surmaamansa miehen ruumista läpi erityisen tarkkaan. Miekka roikkui yhä vyöllä ja pistooli lojui maassa, ja hän nappasi kummatkin nopeasti itselleen. Hän tutki tuliaseen läpi nopeasti ja selvän tottuneesti ennen kuin työsi sen pois. Ase oli vaarallinen ja arvokas, eikä metallinen miekka lopulta jäänyt juuri jälkeen.Totta puhuen miehen miekka ei ollut erityisen hyvää tekoa - ainakaan sellaiseen silmään, joka ymmärsi tällaisen päälle. Se oli lyhyt ja melko karkeasti taottu, selvästi jotakin kehnompaa alkuperää kuin Matul-vuorten seppien luomus. Ja siitä huolimattakin jo pelkästään sen kylmä, välkehtivä terä teki siitä vaarallisen ja kunnioitettavan kuoleman välineen. Arkyn silmäili miekkaa vain hetken ennen kuin kiskaisi nopeasti sen tupen itselleen ja alkoi sovitella asetta siihen. Nopea tarkistus paljasti, ettei miehellä ollut mitään muuta helposti käteen sattuvaa tai erityisempää, ei edes avainta - mikä tosin olisi ollut muutenkin hankalaa, kun ovessa ei ollut lukkoa. "He kaiketi toivoivat, että vaaralliset vartijat pitäisivät uteliaat tarpeeksi hyvin loitolla", Arkyn tuumasi noustessaan. "Se siitä sitten. Nyt nopeasti. Minä haen sen isoluisen toverisi, odota tässä äläkä ainakaan mene sisään", Arkyn tokaisi. Hänen äänensä oli yllättävän napakka, tavalla joka kertoi hänen olevan tosissaan asian suhteen. Niine hyvineen mies kääntyi nopeasti ympäri ja harppoi käytävää myöten kaksikon tulosuuntaan. Hän pyhkäisi toisen lyhdyistä mukaansa. Akela sai jäädä yksin toisen lyhdyn heikkoon loimuun odottelemaan. Ainakin hänellä oli paremmin aikaa tarkastaa toinen mies läpi... olkoonkin, ettei tällä ollut juuri sen kummempaa varustusta kuin toisellakaan. Edessä häämötti ovi, heidän päämääränsä. Takaa kuului ähinää, kun Kirania alettiin tuoda hitaasti perästä.
Spyrre: Akela toimi jälleen nopeasti ja vaistonomaisesti. Hän loi vain nopean katseen sieppaamaansa miekkaan jäämättä kuitenkaan arvioimaan sitä sen enempää tähän hätään ennen kuin tarttui jo kiinni muihin seikkoihin. Avainta ei löytynyt, mutta toisaalta nopea vilkaisu paljasti ettei sitä edes tarvittu. Heidän välissään oli seissyt vain ovi vartijoineen, ja pian ei enää mitään. Metallinen terä asetettiin sivuun vain siksi aikaa että nainen sai nyittyä vyön itselleen ja omille vyötäisilleen, sekä käytyään läpi mitä muuta soturi oli kantanut... vaikkakaan kovin moni asia tähän hätään ei tainnut pistää silmään välittömästi. Panssaripaidan kiskomiseen tuskin oli aikaa, eikä se varmasti olisi istunut hänelle muutenkaan... Myös tämän miehen piiloista tosin löytyvä pistooli oli tervetullut (vaikkakin jälkikäteen kuumottava) yllätys ja myös tämä kapine katosi nopeasti Akelan takin alle.
"Olisi varmaan normaalisti pitänytkin. Mutta ei tänään" hän murahti Arkynin sanoille. Nainen oli vielä kiinnittämässä viimeisiä solkia vartijan vyöstä kun toinen nousi noutaakseen Kiranin käytävältä. Akela katsahti miehen jälkeen rypistäen hieman hämmentyneenä kulmiaan tiukalle varoitukselle olla ainakaan menemättä sisälle huoneeseen, mutta nyökkäsi sitten kuitenkin. Kiire poltti vieläkin hänen sisällään ja hän olisi mielellään vain tehnyt kaiken niin pian kuin mahdollista... mutta ehkä oli kuitenkin parasta pitää vahtia samalla kun Arkyn joutui kiskomaan Kirania mukanaan. Arpinen nainen sai tasata puuskuttavaa hengitystään ja pyyhkiä lisää tuoretta verta yltään samalla kun tökki rivakasti läpi ne vähät varusteet mitä vartijoilla oli ollut. Aseita lukuunottamatta mitään helposti mukaan kaapattavaa ei tainnut olla. Akela liikehti levottomasti hämärällä käytävällä puristaen nyt kädessään sotasaaliina kaappaamaansa miekkaa sekä lyhtyä toisessa, odottaessaan muiden saapumista. Ehkä pian oven takaa paljastuisi myös minkä vuoksi Arkyn oli ollut valmis tällaiseen riskiin. Kunhan väki yläkerrasta ei olisi vielä hoksannut mistä äskeinen laukaus oli tarkalleen kantautunut...
Sub: Arkyn oli lopulta varsin ripeä Kiranin noutamisen suhteen. Aikaa ei lopulta ollut paljoakaan, ei ainakaan tuhlattavaksi, mutta sen lisäksi hänellä oli selvästikin myös voimaa jolla kiskoa rotevaakin miestä mukanaan pikaisesti jos tarpeen oli. Akela oli ehtinyt hädin tuskin vyöttää miekkansa ja nousta pystyyn, kun hän jo ilmaantui nurkan takaa, taluttaen mukanaan Kirania hartiavoimin. Nuorempi soturi näytti olevan yhä täysin tiedoton maailmasta ympärillään, mutta hän ei antanut sen haitata.
Arkyn pysähtyi oven lähettyville ja veti henkeä, ennen kuin katsahti toiseen. Hänen katseensa siirtyi nopeasti oveen, määrätietoisena mutta mietteliäävä. Sitten hän kallisti aavistuksen päätään ja vilkaisi ympärilleenkin. Vastapäätä vielä äsken vartioitua ovea häämötti avonainen selli - joko alun perinkin tyhjä tai tyhjennetty, kun muukalaiset olivat ilmaantuneet ja vaatineet turvallista paikkaa kalleuksilleen. "Anteeksi vain, mutta sinulla ei ole mitään asiaa tuonne juuri nyt", Arkyn tokaisi kannattelemalleen miehelle. Hän kuulosti jopa jossain määrin oikeasti pahoittelevalta, kun joutui raahaamaan nuorukaisen uudelleen kylmään selliin - mikä ei tosin estänyt häntä tekemästä juurikin niin. Jos oven takana olisi jotakin vaarallista, tajuttoman ruhon raahaaminen käsipuolessa ei olisi varmasti hyvästä - kenellekään.
Arkyn asetteli miehen oven toiselle puolelle varovasti, ennen kuin sulki sen ja astui Akelan vierelle. Miekka oli ilmestynyt hänen käteensä petollisen nopeasti. Vaikka hänen ilmeensä olikin yhä tasainen, varjosti hänen koko olemustaan varautunut odotus. "Ole varuillasi. Niillä mystikoilla on muitakin keinoja, kuin muutama vartija ja tuliase", hän tokaisi vakavaan sävyyn. Hänen koko olemuksensa oli kuin vaaraan valmistautuneella pedolla; näennäisen rauhallinen, mutta raukealla tapaa pinnan alta jännittynyt ja valmis iskemään. Edessä odotti vain entistä pahempaa...
Spyrre: Vanhemmalla soturilla ei kulunut kovin kauaa siitäki huolimatta että kookas Kiran ei varmasti ollut kevyt raahattava. Akela ehti rauhoittua äskeisestä vain lyhyen hetken kun Arkyn jo palasi tajuttoman miehen keralla. Hän räpäytti aavistuksen silmiään yllättyneenä siitä kuinka rivakan vaivattomasti tämä liikutteli nuorempaa miestä mutta ei kommentoinut... vaikkakin loi katsahduksen myös maassa retkottavaan vartijan ruumiiseen. Tämä mies oli paiskattu niskoilleen lattiaan voimalla joka oli selvästi lopettanut tämän taistelun lyhyeen, samaan aikaan kun hän itse oli kamppaillut toisen miehen kanssa. Akela havahtui kuitenkin pohdinnoistaan nopeasti takaisin nykyhetkeen. Heillä oli vielä tehtävää, ennen kuin he voisivat alkaa suunnitella varsinaista pakoaan. Arkyn oli seisahtunut mietteliäänä oven äärelle kuin uumoillen lisää vaikeuksia ja sarvekas nainen katsahti tätä kysyvästi. Varmaankin vanhempi soturi tiesi enemmän mitä saattoi odottaa, ja tämä tekikin nopean päätöksen Kiranin suhteen. Kireästi liikahteleva Akela rypisti hieman kulmiaan kun nuorukainen raahattiin kylmään selliin mutta vaikka avasi suunsa, hän ei lopulta protestoinut. Kumpikaan heitä tuskin piti ratkaisusta, mutta tämä taisi olla parasta mitä oli tarjolla nyt... Ainakin tällä kertaa Kiranilla oli yllään turkistakki, niin verentahrima kuin tämä olikin.
Akela pyyhki vaiteliaana roiskunutta verta (ja muuta epämiellyttävää) silmiltään kun Arkyn asteli takaisin, valmistautuen astumaan sisälle ovesta. Arpinen nainen katsahti toista aistien tämänkin varauksen ja nyökkäsi sitten hieman. "Ties mitä sellaiset kirotut noidat tekevät" hän murahti vaikkakin elkeissä oli eittämättä myös melkoisen jännittynyt sävy. Miekkaa tiukasti puristaen hän henkäisi uudestaan kunnes astahti eteenpäin ja kurottautui varuillaan kohti ovea. Halusi tehdä tämän tai ei, oli parasta olla tuhlaamatta aikaa.
Sub: Arkyn odotti vaiti, kun Akela kurottautui avaamaan ovea. Loppujen lopuksi sen avaaminen ei edellyttänyt minkäänlaista sen suurempaa ponnistusta; ovi oli vain säpissä kuten kaikki muutkin, eikä mikään estänyt kiskaisemasta sitä auki. Naiselta ei mennyt kuin hetki avata se, mutta siitä huolimattakin kepeät liikkeet saivat varmasti itse kunkin jännittymään ja valmistautumaan, kun ovi lopulta aukesi. Ote miekan kahvalla tiukkeni ja ruumis jännittyi hetkessä äärimmilleen.
Arkyn tähysi varuillaan sisään puoliksi avonaisesta ovesta. Akelan lyhty valaisi sisällä odottavaa pimeyttä huonosti, mutta siitä huolimattakin oli helppo nähdä, ettei tila ollut erityisen suuri - ei sen suurempi kuin muutkaan sellit, jollainen se todellisuudessa oli. Arkyn sai myös vaikutelman, että siitä teki vielä ahtaamman tavara, jota sinne oli kasattu. Loppujen lopuksi nähtävää ei silmäyksellä ollut paljoakaan. Ensin mies ehti jo olettaa tilan olevan turvallinen. Mitään erityisen suurta sinne ei olisi luullut edes mahtuvan. Mutta samalla hetkellä kun hän salli otteensa miekan kahvalla hellitä häviävän pienen aavistuksen, jokin iski pimeydestä. Se oli hirvittävän nopea ja sen olemassaolosta kieli etukäteen vain mitättömän pieni, enemmänkin aavistettu kuin todella kuultu kahina. Mutta kun se iski, sen olemassaolosta ei jäänyt mitään epäilystä...
"Varo!" Arkyn ärähti ja pudottautui kumarassa taaksepäin, heilauttaen miekkaa eteensä suojaukseen. Hän ei ehtinyt nähdä kunnolla mikä oviaukosta iski, sillä sen vauhti ja muoto olivat kummatkin epäinhimillisiä. Se oli kukaties kuin käärme, tai jokin pitkä varsi, mutta sen koko ruho liikkui oudolla, nytkähtelevällä tavalla ja sivalsi kuin ruoska. Kukaties se oli piilotellut lattianrajassa, mutta yhtäkkiä se ulospäin, kohti lähintä uhria; Akelaa. Arkyn ei voinut lopulta kuin toivoa, että nainen oli tosiaan ollut varuillaan...
Spyrre: Akela kurotti varuillaan vetämään auki pahaenteisen oven miekkaansa puristaen, ja kohotti lyhtynsä valaisemaan pimeää tilaa tämän takana. Selvästikin kyseessä kuitenkin tosiaan oli vaatimaton sellitila, jonne oli nyt lastattu tavaraa. Oli vaikea erottaa paljoakaan tästä hailakassa liekissä vaikka hän astui eteenpäin työntämään oven kokonaan auki lyhdyllään kun ei kuullut mitään elonmerkkejä. Vilkaisu ei osoittanut lisää vartijoita joita nainen kukaties oli odottanut mutta silti hän pysähtyi vielä epäluuloisesti siristellen kynnykselle tähyillen sisälle lyhtyään kohottaen. Tässäkö se mystinen "muinaisaarre" nyt oli? Kaikki tuntui aivan liian helpolta... mutta jos he olivat aikeissa häipyä paikalta ennen vahvistuksia (tai varsinkin Balshadia) heidän olisi--
Akela avasi suunsa aikeissa sanoa jotakin mutta hänen ajatuksensa keskeytti aavistus pimeässsä, sekä äkillinen varoitushuuto. Sanat muuttuivat epämääräiseksi yllättyneeksi ähkäisyksi ja sen enempää hän ei ehtinytkään kun varjot äkkiä iskivät kohti. Nainen oli eittämättä ollut varuillaan, mutta tuskin varautunut mihinkään aivan tällaiseen kun nytkähtelevä, salaman nopeudella liikkuva olento hyökkäsi. Hän kavahti taaksepäin refleksinomaisesti ja sivalsi miekkansa eteensä huitaistakseen varjopedon kauemmas, ehtimättä lopulta pohtia erityisen tarkkaan. Mikä kammotus ikinä olikaan, se oli nopea...
Sub: Peto oli pirullisen nopea, eivätkä sen liikkeet vastanneet mitään inhimillistä vastustajaa: se nyki ja sivalsi arvaamattomasti sinne ja tänne, pois ja takaisin. Vaikka Akela väistikin ja sivalsi itse heti perään, ei hirvitys edes tuntunut piittaavan hätäisestä miekaniskusta. Terä hädin tuskin napsahti sitä vasten ja se nytkähti samalla hetkellä poispäin, ryöstäen iskusta sen vähänkin tehon. Hirviöstä oli vaikea saada mitään kunnollista käsitystä edes nyt, kun se yritti tavoitella lyhtyä pitelevää Akelaa. Se oli ainakin reiden paksuinen ja pitkä, ja himmeän, käryttävän liekin valossa pystyi näkemään lukuisia sohivia ulokkeita ja himmeää, melkein mustaa kuorta.
"Syövereiden luikertelija!" Arkyn ärähti. Äänessä oli ymmärrystä ja oivallusta, joita väritti äkillinen syventyvä jännitys. Se oli kuitenkin yhtä tyhjän kanssa, sillä asian selittäminen sen tarkemmin toiselle oli sulaa mahdottomuutta. "Varo myrkkyä!" mies ehti ärähtää, ennen kuin harppasi jo itse eteenpäin. Monikaan näitä olentoja nähnyt ei ollut selvinnyt hengissä edes kertomaan niiden olemassaolosta, saati sitten myrkystä joka poltti suonia ja ryösti ruumiista kaiken voiman...
Pitkä hirvitys sivalsi ilmaa ja pyyhkäisi Arkynia päin, kun hän harppasi sitä kohti. Se kavahti taaksepäin ja syöksähti suoraan häntä kohti varoittamatta. Jollakin ilveellä mies tuntui kuitenkin odottavan sitä, sillä kesken askeleen hän potkaisi itsensä sivuun, vaihtaen lennosta suuntaansa, ja sivahti ärähtäen sivulleen - ei kohti hirviötä, vaan kohti paikkaa johon tiesi sen iskevän. Ilmoille karkasi kammottava, kihisevä sihahdus, joka kaikui käytävien läpi kuin kadotetun sielun ulvonta. Hirviö vispasi villisti ja kavahti pystyyn. Sen koko jaokkeinen, ulokkeinen ruho piiskasi ympäriinsä ja siitä roiskui kuvottavaa, löyhkäävää saastaa.
Arkyn askelsi kiireesti pois hirviön tieltä. Sen pelkkä verikin riittäisi turruttamaan aistit, jos vain pääsisi koskettamaan ihoa. Hänen kumpikin kätensä oli tyhjä. Miekka välähteli otuksen ruhossa, jossakin siellä, mikä kukaties vastasi tällaisen hirviön päätä; sen hirvittävä, kouristeleva voima oli repäissyt aseen hänen kädestään, kun se oli uponnut sen lihaan. "Iske ennen kuin se toipuu! Suojaa itseäsi ja katkaise sen pää!" hän huudahti melun ylitse. Temppu oli tosiaankin helpommin sanottu kuin tehty, mutta tällaisella pedolla ei menisi pitkään toipua iskusta...
Spyrre: Onneksi Akelan kireä olemus oli tasapainoillut veitsenterällä jo alunperinkin kun hän oli astunut tarkastelemaan huonetta, koska muuten oudon hirviön yllätys olisi voinut osoittautua hyvin rumaksi. Nytkin hän ehti kavahtaa sivuun vain täpärästi kun huitova raaja kalahti vasten hätäisesti tielle kiskaistua miekkaa, joka tuskin sai otukseen naarmuakaan. Varjojen täyttämästä sellistä erottui lähestulkoon vain massa villejä, vihaisia raajoja kun hirvitys tavoitteli häntä ja pakottivat häkeltyneen Akelan peräytymään oranssit silmät ymmyrkäsenä näiden tieltä. Mutta vaikka hän ei tiennytkään mikä tämä rumilus oli, oli Arkynilla selvästi parempi käsitys...
Tuskin sarvekas nainen oli selvinnyt omasta tyrmistyksestään kun Arkyn jo hyökkäsi ärähtäen eteenpäin. Akela heitti nopean, yllättyneen katseen tämän suuntaan ehtimättä kuitenkaan edes tapailla vastausta varoitukseen. Toinen ei epäröinyt hyökätä ja hetkessä pieni huone oli täynnä villiä huidontaa ja sihinää. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Akela oli törmännyt ties minkälaisiin hirvityksiin mutta silti hän ei voinut olla epäröimättä näyn edessä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa eittämättä oli että Arkyn oli vaikeuksissa kun näki miehen ryntäävän päin petoa, mutta mies vältti petollisen huitaisun häkellyttävän ketterästi ja äkkiä kammotus kavahti tuskaisesti. Kesti hetken ennen kuin Akela tajusi soturin miekan törröttävän mustasta ruhosta. Arkynin huuto kantatui nopeasti kuitenkin hänen korviinsa ja arpinen nainen tunsi adrenaliininsa kuohahtavan jälleen. Kammotus sai kylmiä väreitä hänen selkärankaansa mutta nainen pakotti tunteen sivuun, pudotti lyhtynsä ja syöksähti sitten itsekin eteenpäin. Rehellisesti hän ei ollut aivan varma missä tällaisen otuksen pää oli, mutta hän näki kyllä minne Arkyn oli tähdännyt.
Pienen huoneen täyttävä huidonta oli kammottavaa puhumattakaan tukahduttavasta löykästä joka kähisevästiä, haavoitetusta pedosta irtosi. Akela puri hampaansa yhteen ja sukelsi matalalle, ylös kavahtaneen otuksen lonkeroiden alta ja loikkasi sitten ärjäisten sivaltamaan omankin teränsä sinne missä jo erotti kiiltelevää rautaa. Jos olisi pysähtynyt miettimään olisi ajatus siitä mitä tapahtuisi jos hän ei osuisi kohdalleen voinut saada harkitsemaan enemmän, mutta onneksi(?) Akela ei ehtinyt uhrata aikaa liialle pohtimiselle nytkään survaistessaan miekan adrenaliinin voimin mustaan petoon.
Sub: Hirviö oli yhä nopea ja sekopäisenäkin sen arvaamattomat, mahdottoman tuntuiset liikkeet olisivat riittäneet ajamaan monta soturia johonkin kohtalokkaaseen virheeseen, mutta Arkyn sai helpotuksekseen huomata, ettei Akela ollut selvästikään yksi heistä. Nainen liikkui pelottavan vikkelästi ja survaisi vieläkin vikkelämmin - eikä peto ollut muutenkaan vielä ehtinyt toipua aikaisemmasta iskusta. Sen rappioitunut, epämuodostunut ruho ei varmasti olisi kuollut aikaisempaan iskuun niin nopeasti, etteikö se olisi pystynyt vielä surmaamaan heitä, mutta ainakin se sai sen herpaantumaan. Miekka lävisti hirviön ruhon uudelleen, nyt eri suunnasta ja syvemmälle. Se ei pystynyt vääntäytymään sivuun, vaan terä leikkasi sen auki. Samalla sen haisevat, myrkylliset sisukset ryöpsähtivät ulos yhtenä saastan röykkiönä.
"Väistä!" Arkyn huudahti. Hän olisi saattanut hyvinkin tarkoittaa hirviön myrkyllisiä nesteitä, mutta yhtä hyvin kyse saattoi olla pistoolista, jota hän puristi kädessään. Hän oli vetäissyt aseen esille, ja nyt sen piippu osoitti kohti viuhtovaa hirviötä. Vaistot vaativat vain harppaamaan sivuun ja suojautumaan rampauttavilta nesteiltä, tai niin olisi ainakin voinut luulla. Mies sen sijaan ei tuntunut murehtivan varsin todellisesta vaarasta, että saisi myrkkyä paljaalle iholleen, vaan seisahtui ja tähtäsi herkiämättömän tarkasti. Epäselkeä, rimpuileva hirviö oli pelkkä sekamelska, eikä hän jäänyt säästelemään luotejaan.
Ase ärjyi ja sen suusta iski kerta toisensa jälkeen kuolettava lieska. Se valaisi kammottavina välähdyksinä painajaismaista hirviötä, joka oli kuin jonkin houreisen mielipuolen näyistä karannut. Osa laukauksista, todennäköisesti suurin osa, ei tavoittanut sitä, mutta ainakin yksi niistä repäisi sen lävitse ja katkaisi sen huitomisen.
Hirviö retkahti maahan, nykien ja sohien. Kaikkialla velloi kamala löyhkä ja ilmassa oli paksuja, polttavia höyryjä. Arkyn saattoi jälleen vain toivoa, että Akelan vikkelyys oli ehtinyt pelastaa naisen ainakin pahimmalta tuholta...
Spyrre: Kaikki epäilykset saivat jäädä kun kuumeisesti survaistu terä iski viimein läpi mustasta nahasta ja kuoresta, repien muodotonta kammotusta. Akelalla ei ollut vieläkään aavistustakaan minkä kanssa tarkalleen taisteli, mutta tajusi kyllä vaaran kun peto repesi auki singoten ulos ryöpyn löyhkääviä, myrkyllisiä sisuksia. Jo pelkkä haju sai kakomaan ja poltti kasvoja, vaikkakin nainen käytti silti vaarallisen silmänräpäyksen kiskaistakseen miekkansa mukaansa Arkynin huudosta huolimatta. Varsin nopeasti vilkaisu miehen suuntaan valaisi varoitusta kuitenkin enemmän ja sai Akelan kompuroimaan rivakasti lähimmälle seinustalle. Auki raastettu hirviö tempoili vieläkin herättäen häivähdyksen pelkoa siitä ettei edes tällainen ollut tarpeeksi tappamaan moista otusta, mutta Arkyn oli selvästi aikeissa hoitaa tämän loppuun tuskin edes astumatta sivuun roiskuvan myrkyn tieltä.
Akela ähkäisi kirouksen tajutessaan kuinka soturi jäi uhkaavasti keskelle kaikkea, ilmaa repivien laukausten kuitenkin keskeyttäessä hänet. Ääni kaikui ahtaassa tilassa ja raastoi tärykalvoja pakottaen naisen nostamaan tahtomattaan kätensä korviensa suojaksi. Vääntyilevästä mustasta hirviöstä oli mahdoton sanoa mitään selkeää mutta kun luodit paiskautuivat tätä päin kerta toisensa jälkeen, tuntui jokin niistä viimein lävistävän jotain oleellista. Ilma kävi entistä raskaammaksi ja pistävämmäksi, mutta kammottava raajojen sekamelska lysähti maahan kuolinkouristuksissaan. Akela oli pidätellyt hengitystäänkin hetken aikaa mutta viimein hänen oli pakko vetää henkeä... vaikkakin hän katui sitä hyvin nopeasti. Oli vaikea nähdä paljoakaan pistoolin räiskäisyjen sammuttua ja varjojen palattua mutta sellin ovelle jäänyt lyhty kajasti paksun höyrynkin läpi. Nainen kavahti kivuliaasti ja kompuroi sitten kakoen kohti ovea, yrittäen suojata kasvojaan takkinsa hihalla. Hirviö oli selvästi vaarallinen kuollessaankin...
Päästyään takaisin ovelle kesti hetki että Akela sai jälleen henkensä kulkemaan kunnolla. Hänen päätään jomotti nyt kahta kauheammin, mutta nyt tuskin oli aikaa jäädä harmittelemaan sitä. Hän haukkoi ilmaa kunnes päästi ilmoille epämääräisen kirouksen ja tihrusti sitten ympärilleen vieläkin saastaa valuvaa miekkaansa kouristuksenomaisesti puristaen. Hirviö ei tainnut olla enää aikeissa liikkua... Oliko Arkyn turvassa?
Sub: Käytävässä leijaili paksua höyryä, joka kirvelsi silmissä ja poltti keuhkoissa. Hirviön ulina oli muuttunut kurluttavaksi, ryystäväksi röhinäksi, mutta sekin täytti tyrmät hirvittävällä, kaoottisella metelillä. Pedon löyhkäävät elämännesteet tahrasivat seiniä, lattia ja kattoa. Tilanteesta olisi ollut vaikea saada kunnollista kuvaa silloinkin, jos myrkyllisen pedon raato ei olisi sekoittanut päätä ja uhannut tukahduttaa alleen. Kaiken kaikkiaan koko tilanne oli yksi epävarma sekasotku. Kaikeksi onneksi hirviön pahin saasta ei levinnyt hirvittävän pitkälle, ei ainakaan niin pitkälle, etteikö sellien luota olisi saanut hieman helpotusta siltä. Arkyn ei tosin ollut seurannut Akelaa lyhdyn osoittamaan suuntaan...
Äkkiä pahimman saastan keskeltä kajahti vielä yksi laukaus, joka katkaisi hirviön korinan ja lopetti sen tukahtuneeseen inahdukseen. Hetkeä myöhemmin kaasujen läpi astui hahmo, joka paljastui nopeasti Arkyniksi. Hän kiskoi myrkyllisen saastan tahrimaa takkia yltään samalla kun harppoi eteenpäin ja paiskasi sen lähemmäs päästyään peräänsä mitäänsanomattomasti ja ilmeettömästi. Kaiken kaikkiaan Arkyn näytti edelleen ainakin hengittävän ja seisovan pystyssä. Hänen rintakehänsä kohoili raskaasti, kun hän veti sisäänsä aavistuksen puhtaampaa ilmaa, mutta siltikään hänen hengityksessään ei ollut merkkiäkään paniikista tai edes varsinaisesta hätäisyydestä, eikä se ollut kiihtynyt. Päin vastoin, nyt se oli vain syvempi.
Silmänräpäyksen ajan Arkyn tuijotti eteensä kuin transissa, ennen kuin hänen silmänsä äkkiä tarkentuivat ja hän nyökkäsi Akelalle. "Syvyyksien vaanija. Harva on nähnyt tuollaisia ja vielä harvempi on selvinnyt siitä hengissä. En tiedä millä konstilla he ovat saaneet tuollaisen kiinni, saati sitten tehneet siitä hurttansa", mies totesi. Hän ei vaikuttanut erityisen järkyttyneeltä näkemästään, enemmänkin mietteliäältä ja uhmakkaalta. "Sama se. Meidän pitää toimia ennen kuin tämä kaikki melu vetää väkeä paikalle", hän ärähti sitten.
Spyrre: Akela joutui sinnittelemään kivuliaasti käytävässä tovin verran, mutta kävi silti kuumottavan tietoiseksi siitä ettei Arkyn ollut seurannut häntä. Nainen haukkoi henkeä miekkaansa puristaen samalla kun pälyili kohti ovea jonka takaa myrkylliset höyryt puskivat kunnes irvisti ja työnsi itsensä irti seinästä johon oli nojannut. Hän kohotti jälleen hihaansa vetääkseen sen kasvoilleen ja oli juuri astumasssa uudellen kohti ovea kunnes sisältä kantautui vielä yksi laukaus. Hirviön hyytävä korina vaikeni nopeasti ja lopullisesti. Akela säpsähti pysähdyksiin kesken askelen, tajuten sitten viimein että höyrypilven läpi astui tutumpi hahmo.
Arkyn harppoi ilmeettömästi ulos kuin mikään äskeisestä ei olisi vaikuttanut tähän mitenkään, vaikka mies oli saastaisen myrkyn peitossa. Arpinen nainen ei voinut olla jäämättä tuijottamaan hetkeksi vieläkin omaa päätään selvitellen. Yhteenotto painajaisolennon kanssa ei ollut edes saanut miestä kiihtymään eikä Akela hetkeen tiennyt miten suhtautua tähän. Varsinkin kun alkoi vaikuttaa siltä että toinen oli melko hyvin perillä vastaavanlaisista kammotuksista muutenkin. Nainen ehti jo epäillä että Arkyn olisi ehkä kuitenkin vetänyt keuhkoihinsa liikaa epämääräisiä kaasuja ennen kuin tämä tuntui kuitenkin havahtuvan ja puhuvan. Hän hätkähti jälleen hieman, tajuten viimein laskea puristamansa miekan vieläkin jokseenkin hämmentynein elkein. "Minä... en ole ainakaan nähnyt... tuollaista" hän ähkäisi lopulta, tietämättä oikein mitä muutakaan olisi sanonut. Sanat pistelivät vieläkin kurkkua ja Akela yskäisi, puuskahtaen ilmoille vaisun, kireän kirouksen. Hän ei voinut toivoa tavoittavansa samanlaista viileyttä kuin toinen varsinkaan nyt. "Mikä piru olikaan, toivon etten näekään sellaista uudestaan."
Oranssien, siristelevien silmien katse kävi käytävällä ja kääntyi sitten takaisin mieheen, ja hän nyökkäsi aavistuksen epäröiden. Vasta nyt hän tuli kunnolla miettineeksi mitä toinen edes tarkalleen aikoi. "...mitä aiot tehdä? Ei meillä ole aikaa tonkia tuota kaikkea läpi. Ja koko paikka on täynnä tuota saastaa. Voimme ehkä vain... polttaa kaiken?" Akela ehdotti pälyiltyään vastahankaisesti vieläkin löyhkäävää myrkkyä tihkuvaa sellihuonetta. Hänellä ei ollut halua astua tuonne takaisin... ja paikka oli lastattu täyteen ties mitä muutenkin. Aika etsiä kävi vähiin, ja vaikka Arkyn vaikutti olevan raavaampi mies kuin olisi olettanut, tuskin edes toinen kykenisi raahaamaan mukanaan tuollaisia kantamuksia pakomatkalla.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 6, 2019 22:47:19 GMT 3
Sub: Arkyn pyyhkäisi leukaansa mietteliäänä, ennen kuin pudisti päätään. "Suurin osa saastasta on käytävässä. Eivätkä he olisi jättäneet mitään suojelemisen arvoista niin kehnosti, että tuo olisi pystynyt noin vain turmelemaan sen. Ei ole aikaa nuukailla", hän tokaisi sitten ja harppasi sisälle. Heillä ei tosiaan ollut aikaa jäädä miettimään tai arvailemaan, saati sitten nyrpistelemään neniään. Saattoi hyvinkin olla, että sotilaita kiiruhti alas tyrmiin... "... enkä aio jättää mitään sellaista heidän käsiinsä", mies lisäsi aavistuksen synkeämmin. Hänen määrätietoisuutensa ei ollut ainakaan laskenut piiruakaan tämän kaiken jäljiltä - päinvastoin, enemmänkin. Kun kerran näin pitkälle oltiin tultu, ei perääntymistä enää ollut... kirjaimellisestikaan, olkoonkin ettei nainen tiennyt asiasta.
Pieni selli taistelun jäljiltä tosiaankin vähemmän saastainen kuin käytävä, johon saastainen hirviö oli surmattu. Se oli myös varsin ahdas, ja Arkynin määrätietoisuus koki pienen, kirjaimellisen kolahduksen kun hän iski jalkansa johonkin raskaaseen ja kulmikkaaseen. Hän sihahti äreästi ja vilkaisi taakseen. "Tuo se lyhty tänne. Selviät muutenkin vähemmällä jos tulet pois sieltä hengittämästä niitä höyryjä", mies puuskahti.
Spyrre: Akelalla oli selvästi oma näkemyksensä asioista ja hän räpäyttikin silmiään miehen varsin ykskantaiseen vastaukseen. Tämä oli ollut ilmeinen riski aiemminkin, mutta hän saattoi lähes tuntea heidän vähän aikansa tikittävän kohti loppua... "Oletko järjiltäsi? Näitkö kuinka paljon tavaraa siellä on?" nainen ähkäisi, Arkynin kuitenkin jo kääntyessä astumaan selliin. Akela ähkäisi uudestaan. "Odota nyt! Saat sitä myrkkyä päällesi, sinulla ei ole edes takkia! Ja meidän täytyy vielä etsiä varusteita jostain!" hän protestoi kuitenkin kiroten lopulta. Sarvekas nainen ei näyttänyt olevan tippaakaan hyvillään siitä että joutui astumaan uudestaan myrkkyä tihkuvan hirviön majapaikkaan mutta ei nähnyt vaihtoehtoja Arkynin jo mentyä. Ilmeisen vastahakoisesti hän hivuttautui vielä kuplivien jäännösten ohitse heittäen pikaisen tukalan katseen kohti selliä johon Kiran oli piilotettu, ennen kuin nosti hihansa jälleen suojakseen miten saattoi ja astui huoneeseen lyhtyä kohottaen. Jos soturi etsi täältä jotain tiettyä, voisi etsimisessä mennä ties miten kauan...
"Tiedätkö edes missä se on mitä haet?" kirveleviä silmiään siristelevä Akela töksäytti seuratessaan varuillaan miehen jalanjäljissä. Hänkin yritti pälyillä ympärilleen tavaralla täytetyssä pienessä huoneessa kunnes heitti kysyvän katseen toiseen. Oli selvää että kiire poltteli jo melkoisesti.
Sub: Akelan tuoma lyhty halkoi sellin pimeyttä. Arkyn seisoi keskellä huonetta, eikä hänen ympärilleen rehellisesti jäänyt erityisen paljoa tilaa. Selli oli pitkälti samanlainen kuin se johon Akela oli aikaisemmin teljetty, paitsi että tämä vaikutti vieläkin ahtaammalta sinne varastoidun tavaran vuoksi. Arkyn kurtisti itsekin kulmiaan ja vilkuili ympärilleen, kun alkoi hahmottaa paremmin mitä oikeastaan katsoi. Huoneessa totta tosiaan löyhkäsi vähemmän kuin käytävässä, eikä siellä leijaileva, pistävä haju lopulta ollut mitään käytävän saastan rinnalla; hirviöstä aiheutunut löyhkä ja sen sisusten törky erosivat toisistaan melkoisesti.
Loppujen lopuksi tavaraakaan ei ollut niin paljoa kuin olisi voinut luulla - enemmänkin selli itsessään oli siinä määrin ahdas, että suhteellisen vaatimatonkin määrä rojua sen seiniä myöten teki siitä ahtaan. Suurin osa tuosta tavarasta oli kuitenkin outoa tai ainakin hankalasti arvioitavaa; laatikoita, outoja metallisia osia ja kummallisia kapistuksia, joille harva olisi todennäköisesti osannut antaa mitään nimeä tai käyttötarkoitusta. Eittämättä tavaroita, joita jonkin mystikon palvelijoiden olisi voinut olettaakin pitävän hallussaan. Arkyn antoi katseensa kiertää. Oikealla seinustalla lojui metallisia osia ja laatikoita, vasemmalle puolelle taas oli aseteltu jotakin enemmänkin varusteiden tai työkalujen tapaisia asioita. Ja sellin perällä... siellä kohosi se mitä tässä oli kaiketi etsittykin. Peräseinää vasten nojasi raskas, kookas arkku. Se oli jotakin mustaa ainetta, mutta ei selvästikään puuta. Kuin metallia tai kiveä. Se oli melkeinpä piirteetön kaikessa koruttomuudessaan, mutta jo pelkästään sen koko kiinnitti huomiota; arkkuun olisi hyvin mahtunut ihmisruumis.
Arkyn silmäili arkkua häviävän lyhyen hetken, ennen kuin katsahti Akelaan ja osoitti sitten vasenta seinää, jota vasten lojui työkaluja ja varusteita. "Sinun on paras katsoa tuonne. Siellä saattaa olla avain tuohon pantaan. Tai jotakin muuta hyödyllistä, jos niikseen", mies tokaisi. Sitten, empimättä sen enempää, hän astui kohti synkeää arkkua. Oli aika katsoa minkä vuoksi moni oli jo menettänyt henkensä...
Spyrre: Akelakin pakottautui hillitsemään itsensä katsoakseen tarkemmin ympärilleen vaatimattoman lyhtynsä valossa. Täyteen ahdettu sellitila oli lähes klaustrofobinen varsinkin ottaen huomioon että hän oli itsekin paennut juuri sellaisesti vain hetki sitten ja se toi hänen niskaansa kylmiä väristyksiä. Nainen laski viimein varovasti hihansa kasvojensa edestä nähdäkseen paremmin vaikka myrkyllisen höyryn kirvely varsinkin posken yli kulkevalla tuoreella haavalla toi esille nopean irvistyksen... eikä hänen otteensa miekan kahvalta heltynyt vieläkään. Hän pälyili epäluuloisesti outoa tavaraa jota oli kasattu seinustoille, valpastuen kuitenkin kun Arkyn kiinnitti hänen huomionsa johonkin. Sellin perällä odotti musta, suuri arkku, joka pelkällä olemassaolollaan sai hänet sävähtämään yllätyksestä. Mitä pirua pidettäisiin jossain tuollaisessa? ...tai mitä Arkyn edes suunnitteli tekevänsä?
"Mikä kirottu tuo on? Et kai... emme me voi mitään tuollaista raahata!" Nainen töksäytti epäluuloisena, mutta toisen osoitus sivummalle työkalujen suuntaan kiinnitti väkisinkin hänen huomionsa. Akela empi kyräillen pahaenteistä arkkua kuin uumoillen senkin sisältävän jonkinlaisen vaanivan hirviön, kunnes nosti kuitenkin hampaitaan kiristäen kätensä päätään kiertävälle pannalle. Jos hänellä oli pienikin mahdollisuus saada kirottu kapine irti hänen oli yritettävä... ja toivottava ettei avain ollut Balshadilla mukanaan. "....toivottavasti et aio mitään typerää. Minusta meidän pitäisi vain tuhota kaikki" hän tokaisi viimein vilkaisten Arkynia ennen kuin harppasi rivakasti kohti laatikkoa johon oli lastattu työkaluilta tai sen suuntaiselta näyttävää tavaraa. Jos täysin rehellisiä oltiin, Akelalla ei oikeastaan ollut aavistustakaan miltä näyttäisi kapine jolla panta irtoaisi, mutta hänen olisi vain arvioitava... ja oltava nopea. Vaikkakaan kuumeisen penkomisensakaan lomassa sarvekas nainen ei voinut olla vilkuilematta mitä tapahtui. Arkyn oli hyvin ilmeisissä aikeissa kajota mustaan arkkuun ja tämä kieltämättä huolestutti häntä...
Sub: Arkyn hymähti kevyesti naisen epäluuloisuudelle kumartuessaan arkun puoleen. "Kuka sanoi, ettei tämä pääty kaiken tuhoon? Kunhan otan ensin selvää mihin he yrittivät kajota. En voi tehdä suurempia päätöksiä ennen kuin tiedän", hän tokaisi, katsomattakaan toiseen. Hänen huomionsa oli jo kiinnittynyt mustaan, pahaenteiseen arkkuun. Vaikka mies olikin selvästi hyvin kiinnostunut synkeästä järkäleestä, ei hän kuitenkaan ollut unohtanut sen mahdollisia vaaroja - ei, vaikka heillä olikin kiire. Varovasti hän kuljetti miekkansa terää arkun reunaa myösten, lovessa joka erotti kannen sen rungosta - kuin olisi yrittänyt löytää jotakin vipua tai ansaa. Hänen liikkeensä olivat nopeita, mutta tottuneita; tämä ei tainnut olla ensimmäinen kerta, kun hän perehtyi johonkin tällaiseen.
Kun oli ilmeisen tyytyväinen, ettei arkkuun kajoaminen surmaisi häntä saman tien, alkoi Arkyn vihdoin työntää sormiaan kannen alle. Se oli raskas, ja jo ensimmäiset liikkeet saivat hänet ähkäisemään. Häntä ajoi kuitenkin itsepintainen määrätietoisuus, ja ähisten hän alkoi kammeta kantta sivuun. Se kirskui ja rohisi kääntyessään hitaasti pois paikoiltaan - ja rysähti kovaa, kun mies lopulta kampesi sen lattiaan. Alla ei odottanut ruumista, tai mitään muutakaan eloperäistä. Sen sijaan arkun synkissä sisuksissa häämötti... outoja metallisia osia. Jollakin tapaa ne olisivat kukaties voineet vastata luurankoa, mikä sopi haljulla tapaa arkkuun itsessään, mutta ikivanhat metalliosat olivat kaikesta huolimattakin pelkkä sekainen röykkiö. "... muinaisten salaisuuksia. No, tämä ei ainakaan tapa meitä. Mutta sen on oltava jotakin tärkeää, jos tämä väki on nähnyt näin paljon vaivaa sen hankkimiseen", Arkyn mutisi. Hän jäin tuijottamaan osia mietteliäänä.
Arkynin ihmetellessä arkkua Akela tonki aivan muuta - tai ainakin jossain määrin muuta. Varusteiden joukossa oli useitakin työkaluja, jotka olisivat kukaties voineet sopia outoon pantaan, mutta niiden arviointi ja kokeilu sokkona oli vähintäänkin hankalaa. Mokoman järkeily olisi varmasti vaatinut paljon pidemmän aikaa kuin kaksikolla oli... eikä heille välttämättä oltu suotu tuuria, jonka turvin pelkkä onnekas haparointi olisi avannut raskaan pannan. Kaikki välineet oli selvästikin tarkoitettu johonkin outoon, mystiseen käyttöön, josta niitä haparoivalla naisella tuskin oli mitään omaa käsitystään.
Äkkiä jokin kolahti ja naksahti naisen käden alla, kun tämä tonki outoja kapistuksia. Niiden joukosta alkoi varoittamatta kuulua kummallista, kirskuvaa hurinaa, kun jokin outo taikakalu heräsi henkiin varomattomasta käsittelyssä. Jopa Arkyn hätkähti nopeasti katsomaan kohti ääntä. Jostakin kaiken alta, jonkinlaisesta oudosta kuulasta, alkoi äkkiä säteillä silmiä kirpaisevaa, kelmeää valoa. Se ei muuttunut kirkkaammaksi, mutta jollakin tapaa sen hehku kävi nopeasti läpitunkemattomammaksi, kuin sen keskelle olisi alkanut piirtyä jokin hahmo. Kuin outo, toismaallinen haamu...
Spyrre: Akela heitti uuden terävähkön katseen olkansa ylitse kohti Arkynia toimiensa lomasta. Toisen kommentti ei selvästikään rauhoittanut häntä. "Jos se tekee mitään epämääräistä, niin survon sen palasiksi" hän jupisi alleviivatusti. "...ole varovainen sen kanssa ja päätä nopeasti!" Nainen lisäsi vielä keskittyen sitten taas tonkimaan outoja kapineita. Vaikka hän yrittikin pitää silmällä mitä sivummalla tapahtui vei tämä väkisinkin paljon hänen huomiostaan... mutta jos ei muuta, niin ainakin Arkyn vaikutti (jokseenkin epäilyttävällä tavalla) tietävän hyvin mitä teki... toisin kuin Akela itse, kaiketi.
Sarvekas nainen kirosi itsekseen matalaan ääneen nostellessaan sekaisesta kasasta esineen yhden toisensa jälkeen. Hän oli viimein joutunut laskemaan lyhtynsä sekä miekkansa lattialle pyöritelläkseen työkaluja käsissään, ja haparoidakseen sokkona pantaa päässään edes jonkinlaista käsitystä asioista saadakseen. Ikävä kyllä tämä ei auttanut paljoakaan, niin kauan kuin hänen käteensä ei osunut vain suorasukaista avainta sekä lukkoa. Akela paiskasi turhautuneena jälleen yhden mystisen härvelin kädestään huolehtimatta siitä rikkoiko jotakin korvaamatonta kovakouraisuudellaan, ja kumartui nostamaan tilalle taas uuden. Samalla hän kuitenkin sattui laittamaan merkille kuinka Arkyn viimein veti arkun kannen sivuun... ja paljasti jotain kiiltävää, ja epäilyttävän inhimillistä. Akela henkäisi ja suoristautui hieman jääden itsekin tuijottamaan metallista hahmoa, kuitenkin tajuten pian ettei tämä tainnut kuitenkaan olla ruumis kuten hän aluksi oli luullut. Vain jotain joka.... näytti siltä?
"....oli mikä oli, se on parempi laittaa kunnolla palasiksi jos ne aikoivat sillä jotain..." Akela tokaisi epäluuloisesti kyräiltyään ilmestystä, mutta keskeytti äkkiä kun uusi ääni kirskahti eloon jostakin aivan hänen vierestään. Jo valmiiksi jännittynyt nainen kavahti horjahtaen jaloilleen ja kiskaisi miekan käteensä kun romukasaan jota hän oli varomattomasti tonkinut syttyi outo huriseva valo. Se häikäisi hämärään tottuneita silmiä mutta nopeasti saattoi kuitenkin tajuta valon jollakin tavalla muodostavan jotakin sisälleen. Akela ähkäisi tyrmistyneenä ja kiskaisi miekkansa rivakasti taakse, eittämättä aikeissa survaista sen siihen mikä ikinä yrittikään.... no, tehdä jotain, lopettaakseen mokoman touhun lyhyeen.
Sub: Akela kohotti jälleen asettaan nopeasti ja ärhäkästi... ja jo toisen kerran jämäkkä käsi esti hänen aikeensa. Arkyn harppasi muitta mutkitta eteenpäin ja tarrasi kiinni naisen ranteesta, estäen tätä huitaisemasta outoa, hurisevaa laitetta josta valo kohosi. "Älä. Tulisit katumaan sitä", mies tokaisi tiukasti. Hän loi toiseen napakan, totisen silmäyksen, joka kertoi varmasti jo paljon; oudon kapistuksen lyömisellä saattaisi hyvinkin olla täysin päinvastainen vaikutus kuin mitä toinen toivoi... "Totta kai herralla on keinonsa varmistaa, että hänen hurttansa pysyvät kuuliaisina", hän mutisi sitten synkeästi, katse nyt kohti outoa, muotoutuvaa hahmoa valon keskellä. Ilmeisesti hän ymmärsi ainakin jotakin sen luonteesta.
Hahmo valossa rätisi ja värisi, mutta otti nopeasti muodon josta pystyi erottamaan häkellyttävän tarkasti piirteet, jotka olisivat olleet aavemaiset lihallisinakin. Se oli selvästi ihmisen hahmo - miehen. Se värisi ja häilyi kuin olisi saattanut kadota koska tahansa, mutta siitä huolimatta se näytti vanhalta ja jollakin tapaa karmaisevalta; hahmon piirteet olivat vääristyneet ja terävät, kuin iho olisi kiristynyt tiukalle luiden ympärille. Pitkä, luiseva hahmo, joka näytti kelmeän kalpealta jopa aineettomassa valossa. Miehen ruumis oli summittaisempi ja utuisempi kuin valosta näkyvät kasvot, kuin heijastus olisi tarkentunut sen ympärille. Siitä huolimatta hän vaikutti pukeutuneen jonkinlaisiin outoihin kaapuihin, jotka verhosivat ruumista raskaasti. Ne eivät tosiaan olleet vaatteita, joihin yksikään jäisten maiden kulkija olisi tottunut, vaan kertoivat synkemmistä tarkoitusperistä ja oudommasta, kaukaisemmasta olevaisuudesta.
Hahmo terävöityi entisestään, ja äkkiä valon keskeltä pilkotti kaksi silmää. Niiden katse oli pistävä ja vihamielisen läpitunkeva. Ne tuijottivat suoraan kaksikkoa kohti ja läpikuultava iho näytti kiristyvän entisestään, kun miehen leukaperät jäykistyivät. Hän irvisti inhosta tai halveksunnasta, ja tuo ilme teki hänestä vain entistäkin aavemaisemman. Hän näytti ikivanhalta ja ylenpalttisen venytetyltä, kuin jokin outo voima (ehkäpä pelkkä pahansuopa määrätietoisuus) olisi pitkittänyt hänen elämäänsä aivan liiaksi, säästämättä kuitenkaan hänen ruumistaan. Hahmon huulet liikkuivat, mutta ääni seurasi vasta hetkeä myöhemmin, jäljessä liikkeistä. Kuin kaukaisena kaikuna. "Mitä? Te ette ole palvelijoitani. Te olette tunkeilijoita. Varkaita, jotka kajoavat minun omaisuuteeni!" hahmo julisti vihaisesti.
Arkyn tuijotti ilmestystä synkän suoraan, kuin olisi nähnyt valossa vanhan vihollisen...
Spyrre: Mitä ikinä olikaan tapahtumassa Akela ei ollut selvästikään aikeissa toivottaa sitä tervetulleeksi, mutta vaikutti siltä että joku toinen taisi olla paremmin perillä tämänkin ilmiön luonteesta. Jännittynyt Akela säpsähti ja sihahti kun hänen asekäteensä tarrattiin odottamatta. Hän oli vähällä yrittää tirvaista refleksinomaisesti taakseen ennen kuin tajusi kuka oli harpannut paikalle... vaikkakin rehellisesti hän epäröi silloinkin silmänräpäyksen kahden vaikeilla. "Päästä irti! Se aikoo tehdä jotain!" nainen ärähti ja nykäisi kättään, mutta tiukka tokaisu taisi kuitenkin tavoittaa jotain. Tatuoidut kulmat rypistyivät ja hän räpäytti silmiään hätäisen ärhäkkyyden korvautuessa epäluuloisella hämmingillä. Arkyn puhui tästäkin varsin asiantuntevaan sävyyn, ja tuntui keskittyvän siihen mitä laitteen valoon ikinä olikaan hahmottumassa...
Akela ei ollut alkuunkaan varma mitä tapahtui saati mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Ainoa mitä hän ymmärsi oli että jonkinlainen noitakalu oli herännyt eloon eikä hän varsinaisesti olisi halunnut tietää mitä se oli aikeissa tehdä... vaikkakin nyt taisi olla myöhäistä tehdä enää mitään. Arkyn oli jäänyt tuijottamaan pahaenteisesti outoa valoon piirtyvää kuvajaista ja hyvin nopeasti kireästi jännittynyt Akela teki samoin, tietämättä mitä odottaa. Hitaasti ja väreilevästi kalvakkaan valoon ilmestyi hahmo, sekä kasvot, jotka toivat välittömästi jäätävän aallon hänen ylleen. Nainen ähkäisi ja jäykistyi tuijottamaan näkyä kun yritti eittämättä ymmärtää itsekin mitä tapahtui. Hohteesta tuijottivat ulos karmivat kasvot... eikä tainnut olla vaikea arvata kenelle (tai mille) ne kuuluivat. Tai vielä karmivammin, että pistävät silmät katsoivat suoraan heihin. Tämä oli yksi velhoista, siitä ei ollut epäilystäkään.
Jokin oivalluksessa havahdutti viimein Akelan ensijärkytyksestään. Vaistomaisen kammotuksen alla kyti, ja kun kuihtuneen miehen kuvajainen puhui, leimahti vihainen liekki jälleen esiin. "Emme todellakaan ole! Olemme täällä varmistamassa että et saa kynsiisi mitään tästä!" nainen sähähti, yrittäen kiskaista miekkaansa ohimennen uudestaan vapaaksi. Hänen sisällään kiehui raivo, jota tämän kirotun hahmon näkeminen lietsoi... vaikka taisi olla selvää ettei velho ollut oikeasti täällä.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 7, 2019 23:07:02 GMT 3
Sub: Arkyn tuijotti ilmestystä vaitonaisesti ja synkeästi. Hän päästi irti Akelan ranteesta, kun tämä riuhtaisi itsensä vapaaksi, mutta jäi silti seisomaan varsin lähelle toista - kuin muistuttaakseen tätä siitä, ettei yrittäisi mitään typerää. Siltikin suurin osa hänen huomiostaan oli kääntynyt aavemaiseen kuvajaiseen. Hänen katseensa oli tuima, kuin vanhalle viholliselle osoitettu.
Valon keskelle piirtyneen hahmon kasvot olivat vihainen, rujo naamio. Suonet kuroivat ohuen, kalpean nahan ylitse verkkona, joka näytti mustilta, mädiltä juurilta kuvajaisen vääristyneessä, värittömässä hehkussa. Silmät olivat painuneet syvälle kuoppiin, mutta niiden tuijotus oli silti selvä ja läpitunkeva, kuin houreisella tai henkitoreissaan riutuvalla. Miehestä kuulsi hulluus, jota piti kurissa vain kylmä, epäinhimillinen tahto. "Tulette katumaan tekojanne, kurjat varkaat. Palvelijani varmistavat, että viimeiset hetkenne ovat pitkiä ja tuskallisia! Kukaan ei varasta Razam Thaumilta!" hahmo kähisi ja kohotti näivettynyttä, pitkäkyntistä kättään kuin olisi halunnut kuristaa kaksikon pelkän synkän tahtonsa voimin. Sitä riitti, mutta kaikeksi onneksi ele ei tuntunut saavan aikaan mitään muuta.
Spyrre: Akela kihisi jo lähes silminnähden hämärässäkin kun kalvakka, hohtava hahmo valaisi pientä huonetta. Hän heitti ärhäkän uhmakkaan katseen Arkyniinkin saadessaan viimein miekkakätensä taas itselleen, mutta vaikka jäikin jälleen puristamaan asettaan kärkkäästi nainen ei ainakaan vielä yrittänyt muuta. Kaiketi hänkin oli tajunnut että aineettoman hahmon lyöminen ei saisi aikaan paljoakaan... ja laite, josta tämä nousi esille saattoi olla jotain mihin ei välttämättä kannattanut kajota. Ainakin synkästi aavemaista velhoa tuijottava soturi oli selvästi sitä mieltä. Akela olisi hyvin mielellään tehnyt jotakin, mutta ikäväkseen hän ei ollut aivan varma mitä se tähän hätään olisi ollut.
Velhon karmivat piirteet synkistyivät entisestään kun tämä vastasi hurjistuneella, uhkaavalla eleellä. Akela jännittyi hieman kuin olisi lähes odottanut jotain tapahtuvan mutta kun näin ei käynyt nainen kiskaisi nopeasti epäröintinsä jälleen sivuun. "Sehän nähdään! Otimme jo hengiltä sen ruman hirviösi! Voimme kyllä ottaa ne muutkin!" Hän ärähti ja heilautti tummaa, tahmeaa verta miekkansa terältä. "Ole tyytyväinen että olet siellä, muuten iskisin terän läpi sinustakin! Minua ei kiinnosta varastaa yhtään mitään tästä rojusta, niin kauan kuin sinä tai joku toinen teistä mielipuolista ei vain saa siihen näppejään!" Sarvekas, arpinen nainen sylkäisi ja kohotti sitten lyhtyään jokseenkin mietteliääseen sävyyn, eittämättä pohtien kuinka hyvin tavara huoneessa mahtaisi palaa. Tosin, pienellä viiveellä hän tuli tajunneeksi että Arkyn oli käynyt puolestaan hyvin pahaenteisen hiljaiseksi. Hän epäröi ja katsahti miestä jokseenkin oudoksuvasti. Oliko meneillään jotain mistä hän ei tiennyt?
Sub: Velhon kasvoilla kareili vihaa ja hurjistumista näitä julkeita tunkeilijoita kohtaan. Hän väänteli sormiaan kouristuksenomaisesti, kuin turhautuneena siihen ettei todella voinut tehdä mitään hahmoille, jotka erotti todennäköisesti aivan yhtä aineettomina kuvajaisina kaukaisesta olinpaikastaan. Hän avasi jo suunsa kuin huutaakseen uuden, vihaisen julistuksen tuhosta, mutta vaikeni sitten pahaenteisesti. Kouristelevien käsien tilalle kohosi yksi ainoa sormi. "Minä tiedän kuka olet. Minä tiedän mikä olet, varas! Bal Ashad on kertonut minulle kaiken tarpeellisen sinusta! Hän on ollut huono vahti! Minun on rankaistava häntä. Mutta älä luulekaan, että tulet pääsemään pakoon. Hän on paljon parempi ajokoira! Tulet vielä katumaan sanojasi, kun hän saa sinusta vainun! Ja sitten päädyt minun käsiini. Sitten näemme, mitä salaisuuksia nahkasi alla piileekään!" hahmo ähisi. Hänen vihaisen puuskutuksensa muuttui pahaenteiseksi, sairaalloiseksi hyminäksi. Kuin ruumis olisi yrittänyt nauraa.
Arkyn astui äkkiä askeleen eteenpäin. Oli vaikea sanoa, astuiko hän enemmänkin Akelan ja velhon väliin, vaiko vain velhoa kohti. Joka tapauksessa hän katsoi kelmeää ilmestystä uhmakkaan suoraan ja tuhahti. "Uhoa minkä uhoat, Thaum. Et saa häntä sen enempää kuin tätä uutta leikkikaluasikaan. Saat jäädä kihisemään siihen loukkoosi, jota väität linnaksesi. Kuten aina", mies tokaisi. Hänen sanansa olivat tuimia ja uhmakkaita, mutta niissä välähteli myös synkeää tyytyväisyyttä. Hän selvästi nautti tämän suunnitelmien pilaamisesta.
Kuvajaisen kasvot levisivät aivan uuteen ilmeeseen. Kukaties sitä olisi voinut väittää yllätykseksi tai tyrmistykseksi, mutta totta puhuen se sai hänet vain näyttämään entistä enemmän joltakin menneiden aikojen kummitukselta; ilmestys kalpeni läpikuultavaksi ja hänen silmänsä levisivät valtaviksi ja pälyileviksi. Hänen suunsa tapaili sanoja, jotka löytyivät vasta hetkeä myöhemmin. Ne tihkuivat aivan uutta myrkkyä. "... Arkyn Arsahir. Sinä kirottu mato tohdit jälleen uhmata minua! Sinulle tulen antamaan aivan erityisen kuoleman!" mies kähisi. Hänen hengityksensä oli muuttunut kaksin verroin raskaammaksi, kuin hädin tuskin elävä kaamio olisi yrittänyt muistaa miten todella tulistuttiin. Hän puuskutti ja ähisi raivosta niin että tutisi.
"Tähän hätään tuo tuntuu hieman optimistiselta", Arkyn huomautti hymähtäen ja napautti miekkansa kärjellä mustaa arkkua. Velho vain tuijotti hurjistuneena.
Spyrre: Uho vain lietsoi aineettoman velhon raivoa, joka eittämättä oli karmiva näky aineettomillakin kasvoilla. Kuitenkin, vielä karmivampaa oli tapa jolla tämä muuttui pian joksikin huomattavasti määrätietoisemmaksi kuin vain silkaksi turhautuneeksi kiukuksi. Akela rypisti kulmiaan varautuneena mutta vastusti halua astua kauemmas. Sen sijaan hän suoristi selkäänsä mahdollisimman kärkkäästi, yrittäen näyttää siltä etteivät pahaenteiset sanat olisi häirinneet häntä... vaikkakin oli hyvin vaikea vastustaa halua vilkuilla käytävän suuntaan juuri nyt. Nainen sihahti ja oli aikeissa epäilemättä vastata uudella ärähdyksellä kun Arkyn astui alleviivaavasti eteenpäin. Tämä sotki varsin hyvin niin Akelan kuin ilmeisesti jopa aavemaisen kuvajaisenkin pasmat.
Soturin suorastaan synkeän tuttavallinen sävy jolla tämä puhutteli valossa häälyvää velhoa ei varmasti ollut jotain mitä Akela oli odottanut. Nainen harhautui hetkeksi tuijottamaan häkeltyneenä, tajutessaan hetken viiveellä mitä tapahtui. Nämä kaksi tunsivat toisensa; eivätkä välit olleet selvästikään lämpimät. Aavemainen velho tuntui kiihtyvän raivoihinsa niin että se lähes tuntui oudon kuvajaisenkin välityksellä, mutta vaikka se saikin hänen niskavillansa nousemaan vaivihkaa jäi tämä silti vain voimattomaksi turhautumiseksi. Edes tällä noidalla ei tainnut olla voimaa taikakalunsa välityksellä... heidän onnekseen.
Kesti silmänräpäys kuin toinenkin että Akela varsinaisesti pääsi kunnolla mukaan asioihin, mutta lopulta hän sai napsautettua auki unohtuneen leukansa kiinni. Hän pälysi varautuneesti hurjistunutta velhoa ja sitten arkun tuntumassa lähes vahingoniloisesti seisoskelevaa Arkynia, kunnes sihahti. "Miten vain. Tehdään mitä meidän piti, että pääsemme muualle. Tuo voi kaiketi sitten katsoa jos tahtoo. Minä ainakin tuikkaan palamaan kaiken mitä voin. Sinunkin olisi parempi pitää kiirettä!" nainen tokaisi kohottaen lyhtyä pahaenteisesti. Sanoistaan huolimatta hän ei oikeasti tahtonut törmätä enää velhon kätyreihin... varsinkaan siihen joka hänet oli alunperinkin napannut.
Sub: Arkyn unohtui hetkeksi silmäilemään raivostunutta velhoa tavalla, jota olisi aivan varmasti voinut kutsua vahingoniloiseksi - tai ainakin tyytyväiseksi. Hän tuntui suorastaan nauttivan näivettyneen ilmestyksen tehottomasta vihasta, jota hänen rojua hyväilevä miekanteränsä vain korosti. Vasta Akelan kireät sanat saivat hänet havahtumaan. Hän käänsi katsettaan ja nyökkäsi sitten aavistuksen vakavampana. "Eittämättä viisasta. Pelkäänpä vain, ettet saa tästä kivestä ja metallista paljoakaan palamaan. Mutta älä huoli, on meillä muitakin keinoja", mies vastasi. Ja sitten, suorastaan liioitellun suurin elkein, hän kohotti toista kättään ja laski sen arkkuun. Velho alkoi kähistä kirouksia, joita hädin tuskin ymmärsi sanoiksi - kuin hän tosiaankin olisi yrittänyt kirota kaksikon jollakin muinaisella, synkällä kielellä. "Vaikka tuo piruparka tahtookin uskoa ymmärtävänsä muinaisista sanoista enemmän kuin yksikään muu elävä, osaan minäkin erotella sen mistä tässä oikeasti on kyse", hän lisäsi ja kiskaisi sitten esille raskaan kappaleen. Se olisi voinut olla metallinen kypärä, paitsi että se oli selvästi täynnä outoja metallisia osia. Kukaties metallinen kallo oli lähempänä totuutta. Mies kohotti sen näkyviin niin, että velhokin selvästi erotti mistä oli kyse. Ja kiroukset sen kuin lisääntyivät.
Käytävien läpi kajahti äkkiä huuto, joka kiiri selliin asti rikkoi saman tien sen ilmapiirin. "Tuolla on jotakin meneillään! Mikä törky!" Arkyn hätkähti ja vilkaisi oven suuntaan, ennen kuin päästi mietteliään hymähdyksen. Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta toinen huuto seurasi ensimmäistä: "Te kurjat! Olette päästäneet vangit rellestämään vapaasti!" Ääni kaikui hirvittävän vahvana ja läpitunkevana käytäviä myöten. Se kaikui raskaan metallin läpi voimalla, jota mikään sotisopa ei olisi hiljentänyt. Akelalle se oli varmasti jo aivan tarpeeksi tuttu ennestään. Eikä Arkynkaan näyttänyt erityisen innostuneelta siitä.
Velho, Razam Thaumin, kalpean kelmeille kasvuille levisi kolkko, pahaenteinen hymy. Hänen suunsa aukesi ohueksi viivaksi, josta purkautui rohiseva nauru. "Tuhonne on tullut, kurjat. Se on oleva hidas ja tuskainen! Olette ansassa! Missä onkaan uhonne pian!?" velho kähisi. Ja yhtäkkiä valo katosi, vieden kuvajaisen mukanaan. Outo kapistus josta se oli kummunnut kuoli inahtaen, ja äkkiä selliä valaisi vain kituuttava lyhty jota Akela kantoi. Linnakkeen miesten raskaat askeleet kuuluivat silti kovin läheltä.
"... paras pitää kiirettä. Tuo on minun", Arkyn tokaisi ja harppasi metallista päätä kainalossaan puristaen noukkimaan sellin nurkasta jonkin nuhjuisen repun. Se näytti tosiaankin varsin erilaiselta kuin suurin osa sellissä lojuvasta tavarasta - kuin se olisi vain paiskattu muun joukkoon.
Spyrre: Vaikka Arkyn nauttikin omasta asemastaan juuri nyt velhon turhautuneen kiukun edessä, ei Akela voinut sanoa itsestään aivan samaa nyt tässä tilanteessa. Aivan liian paljon oli vieläkin vaakalaudalla ja vähintäänkin riskialtista, siitäkin huolimatta että sarvekas nainen ei selvästikään laittanut itsekään pahakseen tällaista tuhotyötä. Ikävä kyllä se saattoi osoittautua hieman hankalammaksi kuin olisi toivonut varsinkin näin kireällä ajalla. Akela katsahti lepattavaa lyhtyä empien ja sitten ympärilleen kunnes päästi itsekin turhautuneen sihahduksen. "Laatikot palavat. Eiköhän metalli sula tarpeeksi jos se vain leviää kunnolla kaikkeen muuhun täällä" hän pohti vaikkakin lähinnä puolitoiveikkaasti. Toisen huomautus siitä että muitakin keinoja kuitenkin olisi, sai aikaan lähinnä varovaisen katsahduksen. Ainakaan Akelalla ei ollut aavistustakaan millä muulla he olisivat voineet laittaa hajalle tällaisen määrän tavaraa tarpeeksi nopeasti. Hän jäi silmäilemään hämmentyneenä kun Arkyn kohotti kätensä poimimaan arkusta jotakin... jotakin, joka irrotti aaveen lailla häälyvästä velhosta aivan uudenlaisia, hurjistuneita kirouksia. Kuin tämä ei todella olisi halunnut että soturi tekisi sen mitä oli aikeissa.
Tuntui siltä että kaikki muut tiesivät tarkalleet mitä oli tapahtumassa... kaikki muut, paitsi Akela. Hän pälyili hurjistunutta velhoa ja sitten jälleen Arkynia joka veti arkusta viimein esille jotakin joka näytti... metalliselta kallolta. Sen enempää Akela ei osannut siitä sanoa, paitsi että velho hurjistui tähän kajoamisesta selvästi entisestään. Nainen ei ollut alkuunkaan varma mitä Arkyn aikoi edes tehdä tällä, mutta hänelle ei jäänyt aikaa kysyä tätä kun äkkiä käytävältä kajahti ääniä. Huutoja, ja sitten raivostunut metallinen ärähdys jonka kuulemista arpinen nainen oli pelännyt koko ajan. Nyt, vihdoin ja viimein, heidän aikansa oli kulunut loppuun. Akela säpsähti väkisinkin ja pyörähti terävästi kohti ovea samalla kun pahaenteinen nauru purkautui aavemaisesta kuvajaisesta. Kapine sammui ja huone pimeni kuin taikaiskusta saaden naisen säpsähtämään uudestaan, vaikka hän tajusikin nopeasti mistä oli kyse. Ei sillä, hyvin nopeasti moinen kapine oli pudonnut melkoisesti alemmas tärkeysjärjestyksessä...
"Se on se korsto" hän onnistui töksäyttämään, harpaten sitten nopean katseen Arkynin suuntaan heittäen hätäisesti ovelle. "En tiedä mitä aiot, mutta tee se! Ne ovat pian täällä! Missä se pakoreittisi on?"
Sub: Vaikka kaksikolla olikin eittämättä melkoinen kiire, ja vaikka Arkynkaan ei jäänyt jahkailemaan, ei hän silti hätiköinyt tai panikoinut. Mies alkoi sulloa puristamaansa päätä reppuunsa varsin huolellisesti samalla, kun kiskoi sieltä jotakin pois. Hän katsahti toiseen nopeasti, ennen kuin jatkoi puuhiaan. Käytävästä kantautuvat äänet sen kuin lähestyivät. "Pakoreitti kyllä on, mutta se vaatinee hieman työtä. En rehellisesti olettanut että joutuisin olemaan aivan näin kiireinen sen kanssa kun alun perin lähdin tähän..." mies mutisi. Hän kiskaisi esiin jotakin metallista, suunnilleen nyrkin kokoista, ja ojensi sen sitten yllättäen naiselle. "Minun on ostettava aikaa, ja sinun on nyt tehtävä jotakin tärkeää. Siinä, ota se. Älä missään nimessä pudota sitä. Sinun pitää etsiä nyt seinä, joka on työstettyä kiveä. Aseta tämä sen viereen, väännä tämä irti ja juokse. Paras, että suojaudut johonkin selliin. Kauemmas siitä", mies selitti. Hän osoitti oudossa kapistuksessa olevaa uloketta, joka näytti siltä kuin se olisi ruuvattu kiinni siihen.
Empimättä tai hätäilemättä vieläkään sen enempää Arkyn nousi pystyyn ja veti repun selkäänsä. "Jos vain viitsit, voisin ottaa tuon pistoolin itselleni. Sille tulee käyttöä varsin pian", hän tokaisi ja osoitti tuliasetta, jonka Akela oli ottanut toiselta kuolleista vartijoista. Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään merkkiä pelosta tai kauhusta, enemmänkin vain tasaista ja empimätöntä määrätietoisuutta. "Sinun on raahattava toverisi pois täältä kun reitti aukeaa. En usko, että ehdin itse murehtia siitä kun joudun poistumaan", hän lisäsi vielä. Kaikki tuntui etenevän kovin nopeasti... mikä oli toisaalta ymmärrettävää, kun sotilaat jo rynnäköivät kohti...
Spyrre: Vieläkään, edes tässä tilanteessa, Arkyn ei osoittanut mitään merkkejä kiireestä tai kireydestä, mitä rehellisesti ei voinut sanoa sarvekkaasta naisesta tähän hätään. Akela pälyili miestä hämmingin sekaisin tuntemuksin puristaen samalla kuumeisesti miekkaansa valmiina iskemään hyökkääjää hetkellä millä hyvänsä, jos sellainen työntäisi päänsä esille. Äänet tekivät jo hyvin selväksi että väkeä oli lähestymässä hyvää vauhtia käytävää myöten, ja hän osasi arvata ettei panssaroitu ihmishirviö varmasti olisi kaukana... Kuitenkin, sen sijaan että olisi alkanut johtaa pakoa johonkin suuntaan, Arkyn veti esille jotakin ja lykkäsi esineen hänelle. Akela tuijotti vierasta kapinetta hämmentyneenä ja rypisti kulmiaan. "Minä luulin, että... Mitä tämän pitäisi tehdä? Eikö sinulla pitänyt olla reitti ulos?" hän töksäytti, pyörittäen varautuneena esinettä käsissään. Arkynin ohjeet olivat oudot mutta suoraviivaiset, ja lopulta Akela nyökkäsi varautuneena. Tämä kaikki epäilytti häntä, mutta... no. Jos tämä oli jotakin, joka veisi heidät ulos jotenkin... Aikaa miettiä liikoja tuskin oli varsinkaan nyt.
Äänet lähestyivät ja hän heitti rivakan katseen näidenkin suuntaan vetäessään pistoolinsa esille ja ojentaessa sitä toisen suuntaan, empien kuitenkin kun Arkyn valmistautui toimintaan. "Et kai voi vain jäädä tänne itseksesi! Se sen velhon hurtta on täällä, ja... et voi jäädä taistelemaan sen kanssa! En ole varma onko se edes ihminen!" nainen ähkäisi kireästi. Hän muisti liiankin hyvin voiman jolla panssaroitu jätti oli käynyt hänen kimppuunsa, eikä hän ollut alkuunkaan vakuuttunut että olisi ollut hyvä idea ottaa tämä vastaan täällä edes yksin tuumin...
Sub: Arkyn pudisti päätään nopeasti ja katsahti toiseen varsin napakasti. "En usko, että meillä on aikaa murehtia yksityiskohdista juuri nyt tai käydä kaikkea läpi. Ellet halua, että se näivettynyt kummitus pääsee toteuttamaan uhkauksensa, suosittelisin sinua tekemään kuten neuvon. Näet kyllä kaiken oleellisen sitten. Tämä käytävä päättyi sopivaan umpikujaan. Aseta se sen juurelle ja suojaudu vaikka toverisi selliin", hän enemmänkin käski kuin pyysi tai kehotti. Sitten hän nappasi pistoolin toisen käsistä ja astui kohti sellin ovea. Toiseen käteensä hän veti miekan. "... ehkäpä se hurttakin saa välistä kohdata sitten tasaväkisen vastustajan", mies hymähti melkeinpä katkeran huvittuneesti, ennen kuin harppasi eteenpäin. Paras kaiketi, ettei toiselle jäänyt aikaa väittää vastaan tai miettiä enempää.
Pahimmat höyryt olivat haihtuneet käytävästä, mutta haju oli yhä kammottava. Arkyn oli suorastaan kiitollinen ettei kantanut valoa, sillä hän tiesi hyvin mitä olisi muuten nähnyt; lattialla lojuvan, runnellun ruhon, joka ei loppujen lopuksi ollut mitään käärmeen kaltaistakaan. Nainen joutuisi kaiketi näkemään sen aivan liian inhimilliset osat, kouristuneet raajat ja jaokkeisen ruhon, mutta kaiketi hänelläkään ei ollut paljoa aikaa miettiä sitä. Miettimättä sen enempiä mies harppoi eteenpäin pimeässä. Kulman takaa kuului jo vihaista meteliä. Hän harppasi ympäri, ja edessä olikin jo valoa, ääntä ja elämää. Ainakin yksi niistä vähenisi pian.
Käytävältä kantautui laukauksia ja vihaisia, tyrmistyneitä huutoja. Ja pian niitä seurasivat paljon kaoottisemmat tuhon ja hävityksen äänet. Arkyn iski selvästi kovaa, mutta aikaa ei varmasti olisi paljoa...
Spyrre: Akelan vastahankaisuus oli ilmeinen, mutta se ei saanut vanhempaa soturia empimään yhtään sen enempää kuin aiemminkaan. Tämä oli selvästi jo päättänyt mitä aikoi tehdä eikä jäänyt edes harkitsemaan tätä... eikä sarvekkaalla naisella rehellisesti tainnut olla järkeviä vaihtoehtoja tämän suunnitelman tilallekaan. Hän avasi suunsa mutta joutui vaikenemaan epämääräisesti ähkäisten. Mitä ikinä hänelle lykätty outo laite tekisikään, se olisi selvästi tärkeää... mutta enemmän häntä eittämättä huolestutti tapa jolla Arkyn oli aikeissa astua koko vartijajoukkoa - ja ennen kaikkea velhon kätyriä - vastaan itsekseen. "Mutta... Et tiedä millainen se--" hän aloitti, vaieten kuitenkin uudestaan kun toinen jo harppasi määrätietoisesti käytävään. Miehen outo mutina sai Akelan kurtistamaan hieman kulmiaan mutta lopulta hän ei voinut muuta kuin kiristää hampaitaan, kirota itsekseen ja käydä itsekin toimeen.
Sarvekas nainen työnsi vastahakoisesti miekkansa kädestään ja luikki sitten lyhtyä sekä laitetta puristaen saastaiselle käytävälle. Kammottava hirvitys oli lakannut vuotamasta kaasujaan mutta hengittäminen ei silti ollut mukavaa tämän tuntumassa... kuten ei sekään että erehdyttyään katsahtamaan otusta tarkemmin hän tajusi nopeasti ettei tämä ulkonäöstään huolimatta ollut niin hyönteinen kuin käärmekään, vaan jotain huomattavasti.... epämukavampaa. Akela irvisti ja kiskaisi katseensa nopeasti irti tästä, heitti kireän vilkaisun kauemmas pimeään josta jo kantautui ääniä. Taistelu raivosi käytävällä ja vaati melkoista itsehillintää olla kiskaisematta jälleen miekkaansa esille varsinkin tietäen että Arkyn oli kaiken edessä yksin. Kuitenkin hän puristi kätensä viimein nyrkkiin, ja pyörähti entistä rivakammin seuraamaan käytävää toiseen suuntaan. Seinä joka hänen oli määrä etsiä sekä selli eivät olleet kaukana ja Akela lähestulkoon ryntäsi liikkeelle. Hän suuntasi käytävän perälle ja pysähtyi tarkastelemaan kiveä hämärässä siristellen varmistuakseen siitä että tämä todella oli oikea paikka ennen kuin kohotti pitelemänsä laitteen tarkasteltavakseen. "Tämän on parempi tehdä jotain hyödyllistä" nainen mutisi hampaidensa lomasta ennen kuin tarttui vipuun joka tästä törrötti. Rivakasti kapine asetettiin lattialle ja Akela pyörähti taas ympäri kiirehtien takaisin tällä kertaa kohti selliä... siitäkin huolimatta ettei ollut aivan varma mitä tarkalleen odotti.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 10, 2019 22:57:16 GMT 3
Sub: Arkyn pyyhkäisi nurkan ohitse ja kohotti asettaan. Hän seisoi pimeydessä, mutta edestä kajasti tyrmän hämärään tottuneelle melkeinpä sokaisevan kirkas valo, kun käytävän täydeltä aseistettuja linnakkeen miehiä rynnisti kohti, kourissaan aseita ja lyhtyjä. He tuskin ehtivät jäädä tihrustamaan pimeydessä seisovaa miestä, eikä hänkään ehtinyt tuijottaa heitä sen tarkemmin, mutta ainakin hän näki oikein hyvin mihin ampua. Pistooli ärähti kerran, kaksi ja kolme Arkynin kädessä. Luodit iskeytyivät ujeltaen lattiaan aivan miesten jalkojen juuressa. Kukaties joku heistä sai kimmokkeen jalkaansa, tai sitten ei, mutta joka tapauksessa laukaukset saivat heidät kavahtamaan ja kompuroimaan kauemmas. Käytävällä ei ollut todellista suojaa, mutta korvia pirstova jyly ja kuolettavan aseen jyrähdykset saivat heidät silti etsimään edes jotakin turvaa. Lyhdyt viuhtoivat sinne tänne ja miehet näyttivät niiden takaa pelkiltä kiemurtavilta varjoilta.
"Pysykää siellä! Jos yksikin yrittää tänne, vaivaudun jopa kohottamaan kättäni ennen kuin jatkan ampumista!" Arkyn karjaisi. Hän kuuli itsekin sanansa vain hädin tuskin äskeisten laukausten jäljiltä, eivätkä miehet todennäköisesti erottaneet sitäkään vähää. Mutta ainakin hän oli yrittänyt. Miesten keskuudesta kuului huutoja, mutta melkein saman tien hänen varoitukseensa vastasi ääni, jota edes korvia turruttaneet laukaukset eivät tuntuneet juuri vaimentavan: "Eteenpäin, kurjat! Eteenpäin tai raivaan teidät tieltäni itse!" Arkyn ei ehtinyt jäädä miettimään sen suurempia, ei vastaan huutamista tai sitä ettei karjuva mies - Bal Ashad - totta puhuen tainnut olla edes todellisuudessa käskyvaltainen näihin miehiin. Hänelle tuli parempaa tekemistä, kun sekasortoisessa ja vellovassa lyhdynvalossa välähtivät vastaan kohotetut aseiden piiput. Totta kai linnakkeesta löytyisi sellaisia. Arkyn sukelsi syrjään. Uudet laukaukset uhkasivat silpoa hänen korvistaan senkin vähän, mitä edelliset eivät olleet jo tuhonneet. Jossakin sellissä ulisi vanki, kun puuoven läpi iskeytyi harhaluoti. Arkyn ei olisi edes tarvinnut korviaan tietääkseen mitä seurasi luotien perässä. Jytisevät juoksuaskeleet jostakin kuulon perältä vain vahvistivat asian. Miehet rynnistivät luotien suojaamina eteenpäin. He tulivat nopeasti ja ärhäkästi, valmiina iskemään maihin sen vastarinnan, joka ei vielä muuten olisi talttunut. Hänen ei tarvinnut kuunnella, eikä hän myöskään jäänyt odottamaan.
Arkyn laski päässään kaksi nopeaa hetkeä, mutisi jotakin varoituksista, ja loikkasi kulman ympäri. Sen toiselta puolelta rynnistävät miehet eivät selvästikään olleet odottaneet sitä. Hän erotti tyrmistyksestä levinneet silmät, ennen kuin kaikki muuttui tuhoksi. Hän heittäytyi heidän ylleen kuin peto tai kuolema. Hän liikkui nopeammin kuin miehet ehtivät edes perääntyä ja hänen miekkansa pyyhkäisi silmät, tyrmistyksen ja kaiken muunkin pois. Hän iski kylmällä voimalla, survoi miehiä sivuun ja sivalsi miekallaan. Isku toisensa jälkeen, nopeampi ja julmempi kuin mitä sotilaat olisivat osanneet odottaa. Hän lävisti, katkoi ja murskasi, eikä mikään siitä ollut missään suhteessa pelkkään kuolevaiseen mieheen. Kun sotilaat perääntyivät, kuten he perääntyivät kun kohtasivat jotakin silmittömän julmaa ja kammottavan tuhoisaa, he tekivät sen parahdellen, valittaen ja toisiaan raahaten. Osa heistä nilkutti, osa ryömi, osa kauhoi turhaan ilmaa omaan vereensä tukehtuen. Osa hoiperteli syrjään pelkkien tovereidensa punaisen turmion järkyttämänä. Ensimmäinen etujoukko lojui runneltuna ja ympäriinsä leviteltynä. Heidän keskellään seisoi mies, yltä päältä veressä ja kuolettava teräs tiukasti kädessään. Hänen jaloissaan sätki puolen tusinaa ruumista. Verinen, sivuun kaatunut lyhty loi kaiken ylle kammottavan, häilyvän valon. Mutta tuo mies, tuo peto, ei jahdannut tai tehnyt mitään. Hän tuijotti kohti miehiä ja tuliaseita, joita he hädin tuskin tohtivat edes kohottaa.
Sitten jyrähti.
-
Laite, jonka Akela oli työntänyt seinän viereen käsketyllä tavalla, otti aikansa. Aivan tarpeeksi kauan, että nainen ehti hyvin paeta näkyvistä. Tarpeeksi kauan, että epäilys olisi ehtinyt jo nousta mieleen. Tarpeeksi kauan, että hölmömpi olisi kurkistanut käytävään nähdäkseen mitä tapahtui. Ja sitten se räjähti. Koko käytävä tuntui järkähtävän. Hirvittävä voima iski niiden lävitse ja jyrähdys, jonka rinnalla aseet eivät olleet mitään, raastoi korvia ja iski ilman läpi. Kaikki muuttui savuksi ja kuuroksi sekasorroksi, josta oli mahdotonta ymmärtää mitään.
Kukaties jossakin kohtaa joku kuitenkin pystyisi sanomaan, että siellä missä oli aikaisemmin ollut seinä, oli nyt aukko pimeyteen. Tunneli, jota sinetöinyt seinä oli enää pelkkä olematon muisto ja kasa kivimurskaa. Kivenpalasia ropisi alas rakenteista, kuin merkkinä auenneen reitin epävarmuudesta; kauanko kestäisi, ennen kuin aukko romahtaisi uudelleen umpeen?
Spyrre: Akela juoksi jälleen pitkin käytävää, nilkuttaen ja hammasta purren. Kaikki tuntui sekavalta eikä hän ollut alkuunkaan varma mitä teki, mutta hän teki niin kuitenkin, siinä toivossa että outo laite todellakin auttaisi kuten oli luvattu. Se oli eittämättä jotakin vaarallista, mutta juostessaan takaisin tästä pois päin hän ei silti voinut olla laittamatta sitä kammottavaa kakofoniaa joka kantautui seiniä myöten kauempaa. Peremmällä tyrmissä taisteltiin rajusti ja hän kiristi hampaitaan. Arkyn oli tosiaan hyökännyt koko joukon eteen itsekseen... hänen olisi pitänyt mennä auttamaan, hän tiesi sen, mutta... Kiran ei tulisi pääsemään itsekseen nyt yhtään mihinkään. Laukaukset kajahtelivat ja sarvekas nainen sihahti katkeran kirouksen ennen kuin heitti vielä viimeisen lyhyen vilkaisun olkansa ylitse ennen kuin harppasi sellin ovesta. Nopea katse varmisti kiireesti että Kiran oli vielä samassa kunnossa kuin aikaisemminkin samalla kun hän suuntasi kohti nuorukaista henkeään tasaten. "Piru vieköön, vanhus. Minä varoitin... Sinun on parempi tietää mitä teet" hän puuskahti, kumartuen sitten haavoittuneen soturin puoleen. Taistelun äänet jatkuivat vielä, ja hän oli kuulevinaan metallisen, kumisevan huudon jonka hän ikäväkseen tunnisti. Se sai hänet sävähtämään ja heittämään uuden kireän katseen kohti ovea. Lisäksi laite, jonka hän oli jättänyt käytävän perälle oli vieläkin petollisen vaiti...
Siitä huolimatta että olisi ehkä voinut olettaa muuta, laite pysyi hiljaa mutta taistelun äänet jatkuivat... tai oikeastaan olivat muuttuneet vihaisista huudoista ja räiskinnästä paniikinomaisiksi ja tuskaisiksi huudoiksi. Näiden lähde ei selvästikään ollut Arkyn ja Akela rypisti kulmiaan epätietoisesti. Toinen ilmeisesti sinnitteli yllättävän hyvin, mutta kuinka kauan se kestäisi, varsinkin tällaisen vastuksen edessä? Heillä oli kiire, ja pakoreitistä ei näkynyt vielä jälkeäkään. Nainen suoristautui jo kuin aikeissa harppoa takaisin ovelle itsekseen kiroten, mutta sitten äkkiä käytävä järähti rajusti korviahuumaavan räjähdyksen keralla joka heitti yllättyneen Akelan jaloiltaan. Hän päästi tyrmistyneen älähdyksen kun hän rysähti vieläkin tärähtelevälle kivilattialle, jääden hetkeksi tuijottamaan eteensä pyörällä päästään. Katosta ropisi jotakin hänen niskaansa ja lyhty lepatti, eikä hän ollut varma oliko maailma äkkiä hiljennyt vai oliko vika vain hänen korvissaan. Kuitenkin, toivuttuaan ensimmäisestä järkytyksestä Akela tajusi varsin nopeasti että heidän pakoreittinsä oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä.
Hän ähkäisi kirouksen ja vääntäytyi hieman huterahkosti jaloilleen lattialta. Nainen ei vaivautunut enää poimimaan lyhtyä lattialta heittäessään epäluuloisen, siristelevän katseen ovesta käytävälle. Kesti hetki ennen kuin Akela tajusi kunnolla peräseinän kadonneen valtavan voiman repimänä, ja korvautuneen nyt ammottavalla aukolla. Tämä johti epäilemättä ulos... vaikkakaan ei aivan sitä kautta kuin hän oli odottanut. Oranssit silmät levisivät näylle, kunnes hän kääntyi kuitenkin kiirehtimään takaisin Kiranin luokse. Nyt jonkinlaisen reitin ollessa auki, oli adrenaliininkatkuinen kiire palaamassa takaisin. "Tule, häivytään täältä" Akela ähkäisi tarttuessaan haavoittuneeseen mieheen, ja yritti sitten vetää tämän ylös parhaansa mukaan. Se ei ollut erityisen helppoa, ja hän joutuisi epäilemättä enemmän tai vähemmän raahaamaan toista... mutta oli pakko yrittää mitä voi. Sarvekas nainen kiskaisi toisen käden hartioilleen ja alkoi sitten ähisten kiirehtiä kohti käytävää sekä tämän perällä odottavaa kylmää, mutta suojaisaa pimeyttä. Oli vain toivottava että Arkyn saattaisi tehdä samoin...
Sub: Jos Kiran oli ehtinyt selvitä tai tointua millään tavoin, ei se ainakaan näkynyt miehen käytöksessä. Hän ähki ja puisteli päätään puolelta toiselle, ymmärtämättä toisen sanoja tai mitään muutakaan. Hirvittävä räjähdys tuskin oli auttanut myöskään asioita... tai kukaties sittenkin. Soturin yleinen turtumus tuntui muuttuneen epävarmaksi, mutta vaistomaiseksi yritykseksi paeta tätä kaikkea. Hän tuskin ymmärsi paljoakaan Akelan sanoista, mutta toisen yritykset auttaa hänet pystyyn saivat hänet lopulta vääntäytymään itse huterille jaloilleen kuin huumatun härän. Oli vaikea sanoa, ymmärsikö Kiran mihin oli menossa. Mutta hänen jalkansa potkivat, mikä kaiketi oli jonkinlaista talutettuna kävelemisen tapaista räpiköintiä. Ainakaan häntä ei tarvinnut täysin raahata. Siitä huolimatta kulkeminen oli hidasta. Takana kuuluivat huudot ja miekat iskivät kalisten yhteen.
Auki murtuneen seinän takana häämötti tunneli. Se oli pitkä, kylmä ja mitäänsanomaton. Ilma siellä haisi tunkkaiselta, eikä se näyttänyt haarautuvan ainakaan heti mihinkään suuntaan. Oli kaiketi mahdotonta sanoa minne se oikeastaan johti... mutta pois täältä ainakin.
-
Miehet eivät tohtineet lähestyä. Arkyn tuijotti heitä tuiman vaiteliaasti, veren peittämänä ja miekkaa puristaen. Seuraavassa käytävien läpi kiiri jysähdys. Se oli liian kaukana, jotta sen silkka voima olisi voinut järkyttää sotilaita, mutta kova ääni ja jysähdys saivat heidät silti painautumaan seiniä vasten ja pälyilemään ympärilleen. Osa kukaties pelkäsi maan aikovan paljastaa raivonsa. Ainakin se sai heidät herpaantumaan hetkeksi... mikä ei sopinut kaikille. "Te surkeat koirat! Väistäkää, surmaan tuon kurjan omin käsin!" jyrähti voimallinen ääni sotilaiden takaa. Yksikään heistä ei vastustellut, kun valtava, raskas hahmo asteli jysähdellen heidän ohitseen. Arkyn seurasi vaiti, kun panssaroitu jätti tarpoi etualalle ja jäi siihen seisomaan kuolettavassa, painostavassa voimassaan. Hän näki tämän raskaan sotisovan jonka alla tavallinen ihminen olisi eittämättä paleltunut hengiltä, näki valtavat kourat joista toinen puristi yhtä valtavaa miekkaa. Näki aavemaisen, loimottavan valon miehen kypärässä.
"Olet yhtä ruma kuin sopi olettaakin Khorasin orjien kätyreiltä. Synnyitkö tuollaiseksi vai annoitko heidän silpoa itseäsi paremmaksi?" Arkyn hymähti, vain osittain sarkastiseen sävyyn. Hänen katseensa käväisi nopeasti käytävässä kulman takana. Jos kaikki oli mennyt oikein, reitti olisi auki. Mutta miehenjärkäleen retuuttaminen tuskin kävisi aivan nopeasti. Täytyi pelata hieman aikaa. Bal Ashad kohotti miekkaansa ja pamautti sen rintapanssariaan vasten. "Sinä olet herrojeni vihollinen. Mikä surkea kohtalo toikaan sinut käsiini! Surmaan sinut ja otan vankini takaisin ja kerään kaksin verroin kunniaa mestariltani!" jätti julisti. "En minä puhumalla kuole. Tule hakemaan jos haluat", Arkyn tuhahti.
Bal Ashad karjaisi ja harppasi päälle. Miehet hänen takanaan seurasivat kuumeisesti sitä kaikkea, nostamatta sormeakaan auttaakseen; hirviöt taistelkoot keskenään. Ja seuraavassa hetkessä raskaat pamahdukset ja kolahdukset täyttivät käytävät. Miekat iskivät ja metalli soi kuin kuoleman kellot. Ne kumusivat varmasti läpi koko tyrmän...
Spyrre: Jos ei muuta, ainakin Akela sai huomata Kiranin pyrkivän viimein jaloilleen hänen hoputtaessaan tätä eteenpäin. Tämä ei selvästikään ollut tolkuissaan mutta helpotti lyhyen naisen työtä silti melkoisesti, ellei jopa ratkaisevasti. Siltikin, kulku oli hidasta ja epävarmaa eittämättä heidän kummankin osalta. Akela yhtälailla nilkutti kuin käveli eteenpäin opastaen horjuvaa soturia mukanaan, yrittäen samalla pälyillä ympärilleen varsin kireästi. Hänen korvissaan soi vieläkin ja paikkoja särki, mutta hän pystyi silti huomaamaan että tilanne ei ollut ohi kauempanakaan. Nainen ei nähnyt mitä nurkan takana tapahtui, mutta kuuli vihaiset äänet... sekä yhden melkoisesti vakaamman ja määrätietoisemman. Hän ei voinut olla heittämättä melkoisen epätietoista, levotonta katsetta tämän suuntaan mutta suuntasi kuitenkin pian kohti seinään auennutta aukkoa. Takaa kantautui metallinsävyinen karjaisu joka sai hänet haluamaan vain kiirehtiä enemmän. "Katso, pääsemme tuonne... nyt kun vain löydämme tien ulos" hän mutisi yhtälailla itselleen kuin Kiranillekin kurottaessaan ohimennen lyhtynsä lattialta matkalla auki revennyttä seinää kohden. Nainen kohotti valoa nähdäkseen mihin astui mutta ei pysähtynyt enää epäröimään kompuroidessaan Kiranin keralla varovasti kivimurskan ylitse uuteen käytävään. Ja hänen takanaan iskettiin yhteen voimalla, jota hän ei olisi uskonut. Bal Ashad oli astunut taisteluun, mutta ilmeisesti Arkyn seisoi vieläkin paikoillaan...
Sub: Vaikka Akela elättelikin toiveita nopeasta pakoreitistä, ei asia selvästi ollut niin yksinkertainen. Tunneli jatkui selvästi pitkälle, paljon pidemmälle kuin mitä lyhdyn heikko valokehä tai nopeat, haparoivat askeleet paljastivat. Kiran ähkäisi jotain epämääräistä, tuskin sanoiksi kelpaavaa, muttei ainakaan suoranaisesti vastustellut. Hän horjahteli puoliksi Akelan tukemana, puoliksi seinää myöten. Tunneleissa oli selviä merkkejä ihmiskäden jäljestä. Karkeaa, mutta tehokasta louhostyötä. Tyrmät olivat kaiketi joskus olleet osa sitä... ja nyt olivat jälleen. Joka tapauksessa käveltävää näytti olevan edessä paljon...
-
Valtava soturi hyökkäsi Arkynin päälle voimalla ja nopeudella, jota ei olisi mitenkään voinut odottaa tämän ulkomuodosta. Oli kaiketi hyvä, ettei hän arvioinut sen pohjalta. Arkyn vastasi rynnäkköön tyhjentämällä pistoolinsa vasten hyökkäävän jätin kypärää. Luodit iskivät kipinää ja Bal Ashadista karkasi ärähdys, mutta mies ei edes hidastanut. Seuraavassa hetkessä tämä kävi hänen kimppuunsa miekaniskuin, jotka olisivat halkaisseet ison sulkaliskonkin. Arkyn väisti, paiskaten pistoolin menemään ja unohtaen kaikki yritykset torjua. Raskas miekka iski kipinää seinistä ja leikkasi aivan liian läheltä Arkynin päätä kerta toisensa jälkeen. Hän väisti, vetäytyi sivuun tai painautui matalaksi iskujen tieltä. Miekka liikkui Bal Ashadin käsissä mahdottoman ketterästi, eikä tilaa väistelyyn tai pakenemiseen ollut liiaksi. Teräs sulki pakoreitin toisensa perään ja Arkyn ymmärsi nopeasti, että häntä ajettiin nurkkaan.
"En tiedä kuka olet, muukalainen, mutta tiedät liikaa ja uhmaat silti herrojani! Rangaistus siitä on kuolema!" jättiläinen julisti iskuja jakaessaan. Hän oli nopeasti löytänyt kuolettavan, raskaan rytmin ja runnoi miekkaansa Arkynia päin kerta toisensa jälkeen. Muuta hänen ei tarvinnut tehdä. "Olen kuullut tuon ennenkin. Osa oli melkein yhtä rumia kuin sinä", Arkyn ärähti. Äkkiä hän kohotti miekkaansa Bal Ashadin iskua vasten ensimmäisen kerran. Ase oli aivan liian kevyt torjuntaan, mutta hän ei iskenyt sitä valtavan miekan tielle, vaan pyyhkäisi sen vinosti väliin, niin että kuolettava isku kilpistyi sivuun ja rysähti raskaasti seinään. Miekkojen pitkä kohtaaminen sai sokaisevat kipinät sinkoamaan kaikkialle. Ja samassa hetkessä, ennen kuin Bal Ashad edes ymmärsi mitä oli tapahtumassa, hän syöksähti eteenpäin kuin irti päästetty salama. Kädet tarrasivat juuri kuten hän oli aikonut, ja yhdessä silmänräpäyksessä hän pyörähti jätin sivulle ja survaisi torjunnassa lohkeilleen miekkansa miehen panssarin kylkisaumaan.
Bal Ashad ärähti raskaasti ja huitaisi kourallaan. Arkyn ei väistänyt sitä, ei edes yrittänyt. Raskas isku tempaisi hänet seinää vasten ja tyhjensi ilmat keuhkoista... mutta se tempaisi hänet silti myös kauemmas. "Sinä kirottu!" jättiläinen jyrisi ja alkoi vääntäytyä raskaasti huohottaen jaloilleen. Valo hänen kypärässään välähteli pahaenteisenä punaisena kuolemana. "Ehkäpä. Mutta en sinun toimestasi", Arkyn tuhahti ja harppasi villin loikan suoraan paikoiltaan. Hän laskeutui täyteen juoksuun kulman takana ja ampaisi savun ja ropisevien kivien läpi kohti avautunutta tunnelia. Puoli ruumista oli turtana jätin iskusta ja veri oli tahrannut jokaisen palan kangasta joka hänen päällään vielä oli. Mutta ainakin hänen jalkansa toimivat oikein hyvin.
"Menkää perään! Perään!" Bal Ashad karjui raivoissaan. Vaikea sanoa, aikoivatko miehet tehdä työtä käskettyä noin vain...
Spyrre: Jälleen kerran, Akelalla ei oikeastaan ollut aavistustakaan minne hän oli menossa mutta aivan vain se että se johti jonnekin muualle riitti tähän hätään. Hän ei jäänyt miettimään vaan puski nilkuttaen eteenpäin, yrittäen pitää silmällä myös huteran Kiranin liikkumista. Nuori mies pysyi juuri ja juuri jaloillaan, mutta oli selvästi huonossa kunnossa, eikä ympäriinsä juoksentelu varmasti auttanut tämän vammoihin... ikävä kyllä valinnanvaraa ei ollut. "Älä huoli, löydämme kyllä pian jotain. Pääsimme ainakin pois tyrmistä" nainen puuskutti kulkiessaan. Hän kiristi leukaansa ja vilkaisi jälleen kireästi taakseen ennen kuin kohotti lyhtyään ympärilleen. Äänet takana olivat loitonneet mutta välikohtaus ei selvästikään ollut ohi. Se oli eittämättä samaan aikaan huolestuttavaa kuin helpotus. Arkyn taisteli vielä, mutta kaiketi tämä ei ollut myöskään päässyt vielä livahtamaankaan... Ja siltikin, kaikki mitä hän saattoi tehdä oli jatkaa eteenpäin pitkin outoa, pimeää käytävää joka tuntui jatkuvan loputtomiin. Hengitys höyrysi ja Akela hytisi turkistakistaan huolimatta, katsahtaen jälleen myös Kirania huolissaan. He tarvitsisivat suojapaikan mielummin ennemmin kuin myöhemmin... Toivottavasti he eivät päätyivi vain lyyhistymään kylmän kiven keskelle pakonsa lopuksi.
Äkillinen muutos äänissä sai Akelan havahtumaan puurtamisestaan. Kiviseinistä kaikui hurjia huutoja, sekä lähestyviä askelia. Nainen ähkäisi, tuki Kiranin kiireesti seinää vasten parhaansa mukaan ja kääntyi raskaasti hengittäen ympäri vetäen miekkansa käteensä. Joku kuulosti olevan tulossa...
Sub: Arkyn juoksi kuin jalkojen alla olisi palanut. Häntä ei ajanut niinkään ajatus mahdollisista takaa-ajajista, vaan se yksinkertainen tosiasia, ettei aikaa hidasteluun ollut. Katosta ropisi kiveä ja käytävän rakenteet valittivat. Sitä ei koskaan oltu rakennettu kestämään tällaista aukirepimistä, eikä reitti pysyisi sellaisena pitkään. Siispä hän juoksi. Arkyn loikkasi maassa lojuvan, rujon raadon ylitse, arvaten sen olinpaikan pelkästä kammottavasta löyhkästä. Hän ohitti surmatut soturit, joiden ruumiita ei edes nähnyt. Hän juoksi. Edessä häämötti pieni, himmeä valo. Se ei voinut olla juuri muutakaan kuin Akelan lyhty. Ainakin se auttoi pysymään suunnassa eikä kääntymään epähuomiossa sivuun ja juoksemaan seinää päin.
Kivi valitti jo korvin kuullen, kun Arkyn lopulta harppoi reiälle. Hän ei jäänyt miettimään tai odottelemaan, vaan loikkasi sisään. Samassa hetkessä jokin raskas osui häntä hartiaan ja sai hänet horjahtamaan. Kivi kolahti maahan, ja sen perässä seurasi monta muuta. Kallio romahti. Arkyn ponnisti, mutta kaikki hukkui raskaan jyrinän alle - tällä kertaa kallion valitukseen, kun siihen tehty haava umpeutui. Hirvittävä määrä kiveä ja maata sortui alas, haudaten alleen kaiken reiän lähettyviltä ja sulkien kaiken lukemattomien murikoiden murskaavalla painolla. Ja äkkiä tuli taas kovin hiljaista pimeyden keskelle. Tomu ja pöly täyttivät tunnelin ja peittivät vähänkin näkyvyyden.
Spyrre: Askelet ja huudot olivat hälyttäneet Akelan aistit vaikkei hän nähnytkään paljoakaan siitä mitä oli meneillään, mutta nämä äänet hukkuivat nopeasti johonkin aivan muuhun. Hänen päänsä jyskytti eikä kuulo toiminut vieläkään kunnolla joten nainen tajusi valittavat rakenteet aavistuksen viiveellä... vasta kun hoksasi hämärän yksinäisen hahmon auki revenneen seinän kohdalla. Juuri ennen kuin kivi viimein antoi periksi tämän yllä. Sarvekas nainen päästi yllättyneen, pelästyneen ähkäisyn. Pakenija ei ollut voinut olla kukaan muukaan kuin Arkyn... mutta tämän kohtalo näytti juuri nyt varsin pahalta.
Kivi rytisi vavisuttaen koko käytävää ja täytti ilman jälleen tomulla sekä irtolohkareilla. Akela päätyi epähuomiossa pudottamaan miekkansa yrittäessään pysyä jaloillaan sekä pidellä samalla Kirania, mutta lopulta pahin ryminä laantui. Hän kohotti jälleen katseensa kohti paikkaa jossa käytävä oli ollut räpytellen tomua silmistään, kunnes ähkäisi ilmoille uuden hätäisen kirouksen. Akela ei nähnyt paljoakaan mutta suuri osa kaikesta joka käytävän yllä oli ollut oli selvästi juuri tullut alas... se oli kaiketi tukkinut heidän tuloreittinsä, mutta... Arkyn oli jäänyt kaiken keskelle. Hän empi hetken haukkoen henkeään kunnes kääntyi Kiranin puoleen. "Minä... odota, tulen pian! Osa katosta sortui mutta... luulen että loppu pysyy" nainen selitti nopeasti ohjatessaan miestä istumaan lattialle, ja suoristautui sitten. Miekka ja lyhty poimittiin rivakasti, ja Akela kiirehti tomun poikki takaisin päin, etsien mitä tahansa merkkiä siitä että Arkyn olisi ehtinyt pois äskeisen alta... "Arkyn? Oletko siellä?"
|
|
|
Post by spyrre on Oct 11, 2019 22:56:41 GMT 3
Sub: Kivien jyrinä asettui nopeasti, kun raskaat lohkareet löysivät sopivat paikkansa valtavasta röykkiöstään. Soraa ja pikkukiveä ropisi katosta vielä paljon, mutta pahin melu oli vaiennut nopeasti. Kaikkialla oli kuitenkin tomua, jonka takaa oli vaikea nähdä mitään sen tarkempia yksityiskohtia... oikeastaan yhtään mistään. Oli kuitenkin selvää, että sortuma oli ollut nopeutensa lisäksi ehdoton; tunnelia peitti nyt valtava kiviröykkiö, joka tukki sen paljon paremmin kuin häthätää muurattu seinä, joka siinä vielä äsken oli ollut. Samalla se oli eittämättä ehdottoman kuolettava kenelle tahansa alleen jääneelle. Kukaan ei saman tien vastannut Akelan huutoihin. Kivien keskeltä ei kuulunut mitään liikettä tai näkynyt ketään. Nainen huuteli tyhjälle tunnelille.
Oli aivan hiljaista. Sitten joku yski.
"Eivätpä seuraa tuosta aivan pian", Arkyn köhi ja selvitteli kurkkuaan. Hän nousi pystyyn tomun keskeltä ja siristi silmiään lyhdyn valossa. Hän oli tomun ja soran peitossa ja hänen vähät vaatteensa näyttivät entistäkin kärsineemmiltä, mutta mies itse ei nähtävästi ollut kärsinyt todellista vahinkoa - ei ainakaan niin pahaa, ettei olisi päässyt omin voimin jaloilleen. Jos nyt naarmuja ja raapaleita ei laskettu. Mies pyyhki pahimmat päältään vähäeleisesti ja nyökkäsi Akelalle jonkinlaisena tiedostuksen tai hyväksynnän merkkinä. Ilmeisesti he olivat selvinneet.
Spyrre: Akela puski köhien ja tukahtuneesti kiroten reittinsä pölyn ja soran poikki, mutta tunsi jo mielensä vajoavan pahaa aavistellen. Äskeinen oli näyttänyt pahalta ja vaikka olikin vaikea saada selvää mitä oli tapahtunut, pelkäsi hän jo mitä tulisi näkemään. Kukaan ei vastannut, ja ties missä kunnossa vanhempi soturi oli ollut muutenkaan ottaessaan yhteen heidän jahtaajiensa kanssa hetkeä aikaisemmin... Kun hänen lyhtynsä alkoi viimein valaista näkymää piirsi se esiin vain täysin umpeen murtuneen käytävän... tai siltä se ainakin ensin näytti. Nilkuttava nainen pysähtyi raskaasti hengittäen silmäilemään eteensä jokseenkin neuvottomasti, kunnes äkkiä kaiken keskeltä kuitenkin kantautui ääni joka sai hänet säpsähtämään.
Nainen osasi vain tuijottaa hetken epäuskoisena kun rojun sekä pölypilvien seasta viimein kohottautui joku. Viimeistään kun tämä puhui kävi varsin selväksi kuka oli kyseessä. Akela joutui kokoilemaan pasmojaan tovin verran kunnes viimein päästi epämääräisen, helpotuksensekaisen puuskahduksen. "Sinä... olet kunnossa? Luulin, että..." hän aloitti harpaten sitten rivakasti lähemmäs. Käteen unohtunut miekka työnnettiin viimein pois ja arpinen nainen kohotti lyhtyään nähdäkseen paremmin. "Mitä tapahtui? Miten pääsit pakoon? Se mies oli siellä, eikö ollutkin? Voitko kävellä? Tule, meidän pitää häipyä!" Kiihtynyttä sävyä ei ehditty edes yrittää piilottaa... ei sillä, että Akelalla taisi nyt olla edes kiinnostusta murehtia jostain sellaisesta.
Sub: Arkyn hymähti kevyesti ja melkeinpä vähättelevästi toisen hämmentyneelle ihmetykselle. Hän astui eteenpäin, vaikka irvistikin kevyesti samalla. Käsi kohosi hieromaan hartiaa. Mokoman sortuman kanssa oli turha kaiketi edes olettaa, että olisi selvinnyt ilman minkäänlaisia kolhuja, ja yksi ruhje oli lopulta mitätöntä elävältä murskaantumisen rinnalla, mutta nähtävästi hänkin tunsi kipua. "Ei siellä mitään erikoisempaa tapahtunut. Kunhan pidättelin yksin isoa kourallista linnakkeen sotureista, silvoin miekalla palasiksi kaikki ne jotka eivät tajunneet muuten pysyä loitolla ja haavoitin joutessani yhtä murhanhimoista jättiä", Arkyn hymähti. Hän naurahti kuin olisi kertonut aavistuksen absurdin vitsin ja astahti eteenpäin askel paljon kevyempänä kuin aikaisemmin. Miehen sanat olivatkin ehkä absurdeja, mutta toisaalta hänen ulkomuotonsa kertoi omaa, paljon koruttomampaa kieltään tapahtuneesta. Hän oli siinä määrin veren peitossa, että sortuman nostattama tomu oli tarttunut jokaiseen piiruun hänen nahkaansa ja tehnyt hänestä harmaan, tomuisen haamun. Vain hänen silmänsä paistoivat harmaasta hahmosta. Ja ottaen huomioon, että hän käveli yhä omin voimineen, ei se selvästikään ollut hänen vertaan.
"Nähtävästi tietoni piti paikkansa. Tunnelit ylsivät tänne asti", Arkyn totesi mietteliäästi päästyään liikkeelle. Hän vilkaisi ympärilleen tässä ikivanhassa, rapistuneessa tunnelissa. Samalla hän kohensi selässään roikkuvan repun asentoa. Se taisi olla ainoa, mitä hänen varustuksestaan oli edes säästynyt. Eipä niin, että se olisi varsinaisesti näyttänyt häntä huolettavan.
Spyrre:
Se vastaus jonka hän sai ei varsinaisesti vähentänyt Akelan hämminkiä. Oranssit silmät tuijottivat vieläkin ymmärkäisinä pölyn seasta, piilottelematta sitä epäuskoisuutta jota tunsi. Jossain muussa tilanteessa olisi voinut uskoa Arkynin liioittelevan mutta rehellisesti, varsinkin nähdessään tämän verenpeittämän hahmon hän ei osannut epäillä tätä. Hän oli jo vähällä harpata eteenpäin olettaen tämän haavoittuneen pahasti, mutta seisahtui kesken askelen tajutessaan pienellä viiveellä että toinen tuntui liikkuvan ongelmitta aivan itse. Mies ei selvästikään ottanut mitään tästä erityisen vakavasti, kuin kyseessä olisi tosiaankin ollut vain jotain aivan arkista...
Hetkeen Akela ei ollut varma miten olisi reagoinut. Hän räpytteli silmiään lyhdyn valossa ja astahti hieman taaksepäin miehen lähtiessä liikkeelle. Vasta toisen tasaisen pohtiva toteamus havahdutti naisen. Hän katsahti ympärilleen viimein tarkemmin, rypistäen kulmiaan. "Mikä tämä paikka on?" kysyttiin varautuneeseen sävyyn, samalla kun hän alkoi hivuttautua jälleen kohti paikkaa jonne oli jättänyt Kiranin. Arkyn oli selvästi tiennyt näistä tunneleista... kuten ilmeisesti monesta muustakin asiasta. "Tiedätkö miten täältä pääsee ulos? Pääsevätkö ne peräämme jotain muuta kautta?"
Sub: Arkyn raapi soraa ja törkyä kasvoistaan ja hiuksistaan. Hän tuntui melkeinpä jo unohtaneen äskeisen, tai kukaties enemmänkin sysänneen sen sivuun tärkeämpien murheiden tieltä; oli selvää, etteivät takaa-ajajat hyökkäisi ainakaan heidän selkäänsä, joten äskeinen oli varsin toissijainen murhe juuri nyt. Parempi siis pohtia sitä mitä tuleman muuten piti. Tehokas ajattelutapa kaiketi... jos nyt pystyi vain sivuuttamaan mokoman kuolettavan vaaran heti kun kirjaimellisesti kömpi ylös siitä. "Kuulin näistä tunneleista eräältä. Nämä kalliot ovat täynnä vanhoja luolia ja tunneleita, jotka louhittiin ja suljettiin kauan sitten. Ne saattoivat olla jokin vanha kaivos tai muu vastaava paikka - tietysti tyhjiin louhittu tässä kohtaa. Väki on kaiketi vain rajannut niistä palasia maanalaisiksi tiloiksi, kuten noiden tyrmien suhteen", Arkyn selitti kävellessään. Hän tutkaili ympäristöään, tarkastellen ikivanhoja rakenteita itsekin ensimmäistä kertaa. Vanhat, rapistuneet tunnelit oli selvästi aikanaan tuettu hyvin, mutta nyt palkit olivat yhtä vanhoja kuin kaikki muukin, rapistuneita ja usittain sortuneitakin. Siellä täällä oli suuria halkeamia, joista ropisi yhä soraa kaksikon niskaan äskeisen rytinän jäljiltä. Tuskinpa oli mitenkään mahdotonta, etteikö jotakin isompaakin olisi voinut pudota...
"Ymmärrettävää sikäli, että nämä on suljettu ja unohdettu. Tällaiset ikivanhat, huoltamattomat tunnelit ovat pelkkiä kuolonloukkuja. Saattavat sortua päälle koska hyvänsä, ja ne tarjoavat hyvää suojaa kaikenlaisille hirviöille. Ei siis juhlita vielä pelastumistamme", Arkyn lisäsi hetken mietittyään ja tekaisi kasvoilleen nopean hymyn, joka paljasti tomun ja saastan keskeltä rivin valkeita hampaita. "Löydämme kyllä jonkin ulospääsyn, jos sellaisia vielä on. Pitää haistella ilmaa. Saa nähdä, joutuisivat hajottamaan toisen seinän jos haluavat varsinaisesti peräämme. Muuten en edes uskoisi heidän viitsivän, mutta se velhon kätyri saattaa hyvinkin olla tarpeeksi hullu. Tai sitten he vain yrittävät etsiä lähimmät ulospääsyreitit, joita vaania", hän jatkoi mietiskelyään kättään pyörittäen. Tosiaan, ei kaiketi ollut liiaksi aikaa murehtia äskeistä, kun edessä oli vielä paljon lisää päänvaivaa...
Spyrre:
Akela seurasi vähin äänin kun mies tutkaili käytäviä ja pohdiskeli seuraavaa siirtoa. Hänen oli vaikea vain ohittaa kaikkea äskeistä noin vain ja kireä katse pyyhki vieläkin tuon tuostakin takaisin kohti sortunutta käytävää... ja ohimennen Arkyniakin. Tämä kaikki oli melkoisesti sulatettavaa varsinkin kun vaara ei ollut vielä ohi. He olivat vain saaneet ainakin hetken aikaa vetää henkeä. Katosta pahaenteisesti rapisevat kivet saivat Akelan hätkähtämään epäluuloisesti ja katsomaan ylös kunnes nainen sihahti kirouksen ja kumartui uudestaan Kiranin tuntumaan.
"Sitten pitää häipyä ennen kuin loppukin tästä roskasta romahtaa. Ehkä ehdimme muualle ennen kuin se mielipuoli löytää meidät uudestaan" sarvipäinen nainen myötäsi synkästi hetken pohdittuaan. Ei sillä, että tilanne olisi tietenkään ollut edes näin suorasukainen. "....kirottua. Ne pirut veivät kaikki varusteeni. Eikä ollut aikaa katsoa ympärille muutenkaan. On kai pakko vain... keksiä jotain." Akela sihahti kirouksen. Hän pyyhkäisi ohimennen päätään kiristävää laitetta kunnes kumartui taas yrittämään auttaa Kirania ylös lattialta. Viivyttely tuskin ainakaan auttaisi yhtään, varsinkaan haavoittuneen miehen kanssa... mitä nopeammin he löytäisivät oikean suojapaikan, sitä parempi. "Se noita tunsi sinut. Ja sinä ilmeisesti sen." Nainen ei voinut olla huomauttamatta kohta. Sävy oli tarkoituksellisenkin mitäänsanomaton, mutta tämä kyllä vilkaisi jälleen puolittain Arkynin suuntaan. Hän ei tosiaankaan ollut vain unohtanut kaikkea näkemäänsä. Väkisinkin tällainen herätti kysymyksiä.
Sub: Kaksikko saapui pian Kiranin luokse. Mies oli taas vaipunut hervottomaan tiedottomuuteensa, josta kosketuskaan ei havahduttanut häntä juuri ollenkaan. Äskeinen pyrähdys tuntui ryöstäneen hänen vähiäkin voimiaan, eikä hän edes yrittänyt jaloilleen. Arkyn kumartui auttamaan. "Minä voin raahata häntä. Poika on saanut ison annoksen vesihämähäkin myrkkyä. Sitä käytetään ihmisten kuulustelemiseen, sillä se tekee uhrista hämmentyneen ja hitaan. Hän ei tajua kunnolla mitä tekee tai sanoo. Mutta jos sitä käytetään liikaa, se vaikuttaa noin - kuten ne pedot sitä käyttävät. Jos hän on vahvaa tekoa, kuten selvästi on, se kyllä hälvenee. Mutta se voi viedä pitkään", hän selitti.
Arkyn alkoi kiskoa Kiranin kättä taas harteilleen ja vääntäytyä pystyyn tämän kanssa. Akelan sanat saivat hänet kuitenkin katsahtamaan toista vaitonaisesti hetkeksi, ennen kuin hän jatkoi. Ne olivat toteamus, mutta kysymys ja mietteet olivat silti selkeinä läsnä. Arkyn antoi niiden kuitenkin myös odottaa, kunnes oli saanut Kiranin pystyyn. "Kyllä, me olemme kohdanneet aikaisemminkin - vaikka useimmiten vain hänen kätyreidensä kautta. Razam Thaum ja hänen kaltaisensa vellovat mieluummin pohjoisen loukoissaan ja lähettävät tuollaisia muotopuolia tekemään likaiset työnsä. Minä puolestani pidän mielelläni huolen, että he saavat kyhjöttää niissä hyytävissä raunioissaan tyhjin käsin. Voisi kai sanoa, että minulla on... henkilökohtaisia syitä ainakin teeskennellä piittaavani, mitä unohtuneita hornankoneita he haalivat käsiinsä" hän tuhahti. Sanoissa oli ripaus happamuutta, joka ei varsinaisesti tuntunut kohdistuvan pelkästään velhoihin. Kukaties tähän kaikkeen yleisesti. Ainakaan hän ei tuntunut ylpeilevän sen suuremmin asialla.
Spyrre:
Sarvipäinen nainen rypisti kulmiaan huomatessaan Kiranin vajonneen jälleen tajuttomuuteen. Se oli vähintäänkin huolestuttavaa, varsinkin kaiken valossa ja Akela ei voinut olla kokeilematta nopeasti tämän hengitystä kädellään kunnes kuitenkin huokaisi. Ainakin nuorukainen oli vielä elossa vaikkakin huonossa kunnossa... ja kaiketi muutakin. Hän katsahti Arkyniin kun tämä selitti mitä oli tapahtunut nyökäten sitten hieman. "Ne saastat" nainen sihahti, antaen vastahakoisesti miehelle tilaa noukkia nuorukainen lattialta. Hän jäi seuraamaan tarkkaavaisesti tilannetta sivusta, mutta näytti siltä että kaikesta huolimatta Arkyn ei tarvinnut kummemmin apua vieläkään. "Hänen nimensä on Kiran. Ne ovat selvästi olleet kiireessä kiduttaa hänestä irti mitä ikinä kuvittelevatkaan hänen tietävän." Hän tuhahti uudemman kerran ja loi jokseenkin murhaavan katseen jonnekin ylös, luultavasti yläkerrosten suuntaan. "...toivottavasti olet oikeassa. Muuten joudun tulemaan takaisin ja etsin käsiini sen selkärangattoman joka teki tämän ja... ehkä minun pitäisi tehdä se joka tapauksessa." Saattoi olla että nainen mutisi lähes itsekseen mutta kaunaisesta sävystä ei voinut erehtyä. Se kuitenkin hälveni hieman kun hän käänsi huomionsa jälleen käsillä oleviin asioihin. "Hän näyttää silti pahalta. Täytyy yrittää tehdä jotakin noille vammoille kunhan voimme pysähtyä. Hän on menettänyt paljon verta."
Hetken aikaa nainen seurasi hiljaisuudessa kun Arkyn kiskoi tajutonta soturia mukaansa. Hänen toteamuksensa eittämättä sai miehen huomion mutta tämä ei vastannut heti, eikä Akela hoputtanut, mutta silti katse mittaili tätä punnitsevana. Kun toinen viimein puhui, ei hänkään kiirehtinyt vastaamaan. Sarvekas nainen kallisti päätään selitykselle, lopulta nyökäten hieman. Tämä ei varmasti selittänyt lähellekään kaikkea, mutta... kaiketi sen oleellisen. Tai ainakin sen osan jonka Akela koki tärkeäksi tähän hätään. "Hyvä." Hän töksäytti, eittämättä jälleen varsin kaunaiseen sävyyn jota ei salailtu. Ei sillä, eiköhän ollut tullut selväksi jo aikaisemmin ettei heistä kumpikaan suhtautunut lämpimästi velhoihin ja näiden asioihin. "...mitä vähemmän ne pirut saavat puuhailla rauhassa, sen parempi. Sääli että emme saaneet tuhottua enempää siitä roinasta mitä ne olivat haalineet. Toivottavasti se kapine minkä veit oli tarpeeksi tärkeä että ajaa asian." Hän vaikeni jälleen synkeähkösti, kunnes loi pienen katseen toisen suuntaan. "Mitä aiot tehdä sillä nyt? Mikä se on? Tunnuit tietävän melkoisen paljon siitäkin."
Sub: Arkyn ei vastannut heti, vaan tuntui itsekin mietiskelevän sitä, minkä Akelakin halusi tietää. Hän päästi pohtivan, mitäänsanomattoman äänen ja lähti sitten taluttamaan toistaitoista Kirania eteenpäin. "En tiedä mikä tuo kapistus on, mutta jos he ovat valmiitanäkemään näin paljon vaivaa sen käsiinsä saamiseksi, on sen oltava jotakin kiinnostavaa. Raunioiden rojua ja muinaisten kapistuksia heillä on omasta takaansa muutenkin. Minun on tutkittava sitä tarkemmin, jotta osaan sanoa mitään järkevää", mies vastasi lopulta. Tätä kysymystä hänen ei tarvinnut miettiä erityisen paljoa. Se toinen, kukaties Akelan näkökulmasta yhdentekevämpi, mietitytti häntä selvästi enemmän. Niin, mitäpä hän seuraavaksi tekisikään? Muutenkaan.
"Totta puhuen en ole miettinyt juuri tämän pidemmälle", Arkyn huokaisi lopulta. Hän pyöräytti silmiään aavistuksen vaivautuneesti, kuin asian selittäminen jollekulle toiselle olisi ollut kaiken keskellä varsin kiusallista. "Alun perin minun piti vain hiipiä sisään, tehdä mitä teen ja häipyä. Paha vain että jäin kiinni jo heti alkuun. Eräs tarkkaavainen kähmijä tuntui pitävän minua silmällä. Epäilen, että hän kanteli minusta linnakkeeseen. En alun perin ollut edes ajatellut käyttää mitään räjähteitä tai tunneleita. Kuten sanoin, tällaiset ovat oikeita kuolonloukkuja", mies jatkoi, kaikkea muuta kuin vähemmän tuskastuneena. Ilmeisesti vaikutelma jostakin tarkoista, alusta asti laadituista suunnitelmista oli hieman valheellinen...
Spyrre: Vaikutti siltä ettei edes Arkyn tainnut tietää aivan yhtä paljon kuin olisi voinut toivoa, vaikkakin epäilemättä enemmän kuin Akela. Nainen seurasi mukana kätensä vieläkin miekan kahvalla kun he alkoivat kulkea eteenpäin ja ympäristöä pälyillen, vaikka kuuntelikin mitä miehellä oli sanottavanaan. Hieman epämääräinen vastaus sai aikaan jälleen myöskin epämääräisen vilkaisun ja Akela rypisti kulmiaan. "Se on luultavasti vaarallinen. Pitäisi vain katsoa miten sen saa rikki parhaiten, ja haudata palat jonnekin" hän tokaisi, epäilemättä kantaansa. Soturin kuvaillessa miten oli edes jäänyt kiinni sarvekas nainen valpastui selvästi ja hänen varautunut ilmeensä synkkeni entisestään. Näinkin ylimalkainen kuvaus antoi hänelle hyvin nopeasti aavistuksen siitä "kähmijästä" joka oli pilannut asiat.
"Se kirottu kyy. Luultavasti se sama saasta, jonka vuoksi mekin kaksi olemma täällä. Ja kaiketi hyvin suuri osa muistakin vangeista" Akela sihahti ja sylkäisi maahan mielenosoituksellisesti. Nopeasti kärkkääseen kaunaan ilmaantui kuitenkin aavistus epätietoisuutta ja lähes kiusaannusta. "...vaikka... kaiketi sen vuoksi pääsimme kaikki nyt uloskin, mutta... äh. Pirut siitä! Hankkiudutaan nyt vain muualle! Ja jos näen sen niljakkeen vielä, väännän siltä tällä kertaa samantien niskat!" Nainen puhisi kiihtyneesti, harppoen sitten rivakasti (vaikkakin nilkuttaen) hieman edelle. Kaiketi hänkään ei halunnut miettiä tätä juuri nyt liikaa... vaikkakin väkisinkin tämä pirullinen seikka aiheuttikin melkoisesti huolta ja vainoharhaa. Niljake oli varmasti suunnitellut jotakin tämänkin varaan... hän ei vain ollut varma mitä.
Sub: Arkyn naurahti, kuin salakavalalla kantelijalla ei lopulta olisi ollut paljoakaan väliä. Vain yksi mutka lisää elämään kaiketi. Sitten hän kuitenkin katsahti toiseen aavistuksen tarkemmin ja mietteliäämmin. Menossa toki oltiin, mutta hän ei kuitenkaan kiirehtinyt toisen rinnalle tai edes varsinaisesti kiristänyt tahtiaan. Kaiketi asiat eivät olleet vielä niin käsiteltyjä kuin toinen ajatteli. "No mutta. Nyt tiedät minusta, aikomuksistani ja syistäni olla täällä. Minä sen sijaan olen yhä varsin pimennossa", Arkyn huomautti perästä. Hän ei kuulostanut millään muotoa erityisen haastavalta, mutta asia oli silti selvästi mainitsemisen arvoinen. "Sinä ja toverisi aikutatte matkalaisilta, ja tästä köriläästä minulla ei ole sen suurempaa kysyttävää muutenkaan. Mutta sinä. Razam Thaum ei tuntenut sinua, mutta hän tiesi sinusta ja oli kiinnostunut sinusta... eikä selvästi syyttä. Sinä et ole ihminen, mutta ei sinua voi miksikään luolassa vaanivaksi mutantiksikaan väittää. Kuka oikein olet ja mistä tulet?" mies tokaisi lopulta varsin suoraan. Arkyn ei selvästikään ollut aikeissa kaarrella tai kalastella varovaisia vastauksia... hyvässä tai pahassa. Kaiketi asia olisi helpompi selvittää nyt kuin jättää lojumaan. Ei heillä parempaakaan tekemistä ollut...
Spyrre: Akelan ajatukset olivat jo epäilemättä muualla, mutta äkillinen melkoisesti henkilökohtaisempi kysymys nappasi naisen selvästi yllätyksellä. Hänen askelensa haparoivat aavistuksen ja tämä käänsi päätään, jääden hetkeksi kyräilemään silmiään hämärässä siristellen. Arkynin havainto ja kysymykset olivat ymmärrettäviä ja ilmeisiä, mutta arpinen nainen ei silti tuntunut pitävän niiden kyseenalaistamisesta. "Näytänkö joltakin mutantilta? Onko sillä väliä?" hän töksäytti terävästi. Tovin Akela eittämättä arvioi toisen suhtautumista, kunnes ähkäisi epämääräisesti kai tajuten kireytensä. Tämä puolestaan toi mukanaan jokseenkin hankalan olemuksen. Kaiketi he olivat kuitenkin hyvin samassa veneessä asioiden suhteen... eikä hän varsinaisesti voinut kieltääkään mitään mitä mies sanoi. Ja tämän ansiosta he olivat päässeet pakoon... äyskintä tuskin oli ansaittua kaiken jälkeen.
"Minä... niin. Kai se... noita oli kuullut asioista. Ja osasi yhdistellä niitä kun ne pirut saivat meidät kiinni kylän lähistöllä. En tiedä." vastattiin viimein ympäripyöreästi hetken emminnän jälkeen. Akela harppoi uudelleen liikkeelle mutisten, yrittäen näyttää siltä että tutki ympäristöä varsin tarkasti vaikka ei tainnut olla erityisen salaisuus että tämä vältteli jokseenkin hankalasti katsetta. Hetken aikaa hän oli vaiti, kunnes puuskahti uudelleen. Aiheesta puhuminen sai väkisinkin kiihdyksiin, vieläkin. "Kiranista en tiedä paljon, enkä kyllä... kovin tarkkaan itsekään. Ehkä sieltä pohjoisen suunnalta myös, en ole varma. En ehtinyt tutkia sen enempää. Siellä niitä velhoja ainakin pesii. Ne varmaan puhuvat keskenäänkin, joten... saattavat tietää asioita muistakin." Nainen enemmänkin jupisi hetken vaiteliaisuuden jälkeen. Rehellisesti hän ei ollut varma olisiko pitänyt vain olla vastaamatta, mutta... no. Jokin, kukaties kiitollisuudenvelka aiemmasta, vaati sanomaan jotain. "...kaiketi minut vietiin väeltäni joskus... kauan sitten. Se velho kai luuli saavansa minusta irti jotain. Kun pystyin, häivyin sieltä. En usko että se otti sitä erityisen hyvällä." Uusi, varsin kylmä tuhahdus pyrki ilmoille ja käsi puristui miekan kahvalle. Kenties aikaa oli kulunut tästä kaikesta, mutta se ei ollut vähentänyt tunnekuohua. "Jos ne yrittävät uudestaan, tällä kertaa ne eivät tule saamaan minua elossa. En ole enää pikkutyttö" hän sihahti ja sylkäisi maahan, harppoen sitten eteenpäin.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 13, 2019 21:46:24 GMT 3
Sub: Arkyn pysyi hetken mietteliään vaiti ja pohti kuulemaansa. Aihe ei selvästikään ollut helppo toiselle, mutta siitä huolimattakin tällä oli varsin mielenkiintoista kerrottavaa. Lopulta hän päästi mietteliään hymähdyksen Kiranin raskaan käden alta ja katsahti toiseen sivusilmällä. "Kaikenlaisia huhuja liikkuu... oudommasta väestä. Jotkut sanovat, että kesät tuovat nykyään mukanaan muutoksen tuulia ja outoja kulkijoita, jotka pysyttelevät mieluummin omissa oloissaan. Et kuitenkaan ilmeisesti tiedä heistä paljoakaan", mies totesi. Hän selvästi pohti asiaa itsekin, yrittämättä sen suuremmin haastaa tai latistaa tilannetta huomautuksellaan. Oli kaiketi vain selvää, että toiselta olisi turha kysellä sen suurempia tästä kaikesta. "No, olipa miten oli. Nuo muinaismuistojen palvojat ovat kyllä kiinnostuneita mistä vain vähänkään kummallisemmasta. Nyt olet tosin tehnyt itsestäsi heidän vihollisensa jo muutenkin; tästä lähtien he tulevat olemaan sinunkin perässäsi jo pelkkää kostonhimoaan", Arkyn huomatti sen suuremmin kaartelematta. Oli sanomattakin selvää, että Akela ei olltu erityisen kokenut kulkija tai tiennyt erikoisen paljoa maailman menosta. Paras että hän tiesi mihin oli päätynyt.
"Oletan, että tuo panta liittyy siihen kaikkeen", huomautettiin hetkeä myöhemmin. Arkyn nyökkäsi ohimennen kohti naisen päätä puristavaa, metallista rengasta - sikäli kuin hänen nyt tarvitsi edes suuremmin korostaa mitä tarkoitti.
Spyrre: Akela oli jälleen vaiti tovin, valaisten tomuista, pimeää käytävää heidän ympärillään lampullaan. "Ehkä tiesin joskus. Mutta siitä on kauan." Arpinen nainen tokaisi lopulta latteasti, mutta tässä oli vaivihkainen haikea sävähdys. "Minä... kuulin myös jotain sellaista joskus. Yritin etsiä heitä, mutta... no. En löytänyt mitään. En usko että he haluavat tulla löydetyksi. En voi kyllä syyttää." Mutinaa seurasi puolittainen katkerahko tuhahdus. Hänellä taisi olla hyvin omakohtainen käsitys siitä, miksi tämä hänellekin nykyisin outo väki pysyi mieluiten omissa oloissaan.
Arkynin varoitus tosin kirvoitti Akelasta uuden kaunaisen tuhahduksen. "Pirut minä siitä. Eivät ne näytä olevan aikeissa antaa kenenkään olla rauhassa muutenkaan. Ja jos siihen lähdetään, en aio kyllä minäkään. Jos joku niistä saastoista eksyy tielleni ja terän ulottuville, niin sillähän siitä päästään!" hän ärähti, vaieten kuitenkin turhautuneena. Käsi nousi jälleen pyyhkäisemään tukalaa pantaa hänen päässään ja nainen sihahti. "En tiedä mikä se on, mutta jotain sen velhon virityksiä. Se... en pysty tekemään mitään, mitä... voisin, niin kauan kuin se on tässä. Kaiketi täytyy vain kiskoa se irti kun pääsemme johonkin." Akela päästi uuden tuskastuneen ärähdyksen ja puristi kätensä taas miekkansa kahvalle. "Se piru oli kai varautunut. En arvannut että perässämme oli jotain... sellaista kuin se panssaroitu hirviö ja... Tiesikö se noita että olen täällä? Ehkä minun pitää vain lähteä takaisin pohjoiseen ja ottaa se päiviltä..." Sanat päätyivät jossainmäärin epämääräiseksi mutinaksi kuin nainen olisi pohtinut lähes itsekseen, mutta jäätävästä sävystä ei voinut erehtyä etteikö tämä olisi parhaillaan harkinnut asiaa vakavissaan.
Sub: "Maltahan hieman", Arkyn toppuutteli toisen vihaisia mietteitä. "Et ole selviytynyt vielä edes tästä loukosta, ja mietit jo harppovasi velhojen pesään. Sisusta on toki hyötyä, mutta sinuna keskittäisin sen hengissä selviytymiseen ja miettisin vasta sen jälkeen tappamista", hän tokaisi kuivakkaasti. Kaikesta huolettomuudestaan huolimatta mies taisi hahmottaa varsin hyvin tilanteen, johon he olivat päätyneet. Tunneli oli ollut tähän asti vaitonainen, mutta se itsessäänkin oli jo ansa. Oli turha elätellä toiveita, että asiat jatkuisivat niin loputtomiin. "Tuon saa kyllä irti, kunhan on aikaa ja työkaluja. Onneksesi minulla on jälkimmäisiä. Keskity siis siihen, että löydämme jossain kohtaa ensimmäistäkin", hän hymähti.
Tunneli jatkui vielä jonkin matkaa loivasti mutkittelevana ja yksisuuntaisena, ennen kuin edessäpäin alkoi häämöttää hieman leveämpi tila - kaikesta päätellen risteys. Arkyn valpastui aavistuksen edessä odottavasta valinnasta, mutta seisahtui sitten nopeasti, kun Akelan kantama lyhty puski pimeyttä heidän tieltään. Risteys ei ollut tyhjä. Hämyisän tunnelin lattialla lojui epämääräinen mytty. Se oli suunnilleen ihmisen kokoinen ja muotoinen, mikä riitti eittämättä kertomaan hyvin, mikä se todellisuudessa oli. Ruumis lojui syrjemmässä seinän vieressä kuin se olisi potkittu pois tieltä. Arkyn pysähtyi ja jäi silmäilemään näkyä. Hänen tasainen olemuksensa ei paljastanut sen suurempia tunteita, mutta hänen katseensa kiersi silti valppaasti edessä avautuvaa näkymää. Oli hiljaista, eikä tunnelissa haissut kuin tunkkainen ja ummehtunut kallio, mutta ruumis itsessään riitti jo hyvin kertomaan, että kuolema oli läsnä tässä paikassa...
Spyrre: Terävä oranssi katse välähti lampun valossa miehen suuntaan kun tämä toppuutteli moisia suunnitelmia. Nainen kyräili hetken mutta puuskahti sitten. "En minä nyt samantien voisi mitään tehdäkään" hän tokaisi happamasti, vaikkakin käänsi taas kiusaantuneena päänsä muualle. Oli totta että kaikkein ensimmäiseksi oli päästävä ulos... sekä velhon kätyrin ja sotilaiden ulottumattomiin. Muistutus ei vähentänyt kiehuvaa turhautuneisuutta, mutta suuntasi kyllä huomion takaisin välittömämpiin asioihin. Arkynin seuraava huomautus tosin sai melkoisesti yllättyneemmän katseen osakseen. "Sinä... tiedätkö miten se irtoaa? Kiranin haavoillekin on tehtävä jotain, kunhan olemme jossakin muualla..." Ajatus tuntui tuovan lisää sisua voipuneelle ja turhautuneelle Akelallekin. Kaiketi tämä oli melkoisesti parempi päämäärä juuri nyt kuin kaunan kantaminen, vaikka asia olisikin helpommin sanottu kuin tehty. Hän oli kaiketi ehtinyt jo pelkäämään hetken oudon laitteen olevan umpikuja hänen kannaltaan, jos sen irti repiminen olisi tosiaan johtanut niin tuhoisiin seurauksiin kuin oli uhattu... Ja Kiran tarvitsisi myös apua niin pian kuin mahdollista...
Akela veti hiljaa henkeä itsekseen kulkiessaan ja silmäsi vaivihkaa levottomana tiedottomaan nuorukaiseen, kunnes havahtui itsekin siihen että ympäristö muuttui. Käytävä laajeni ja sen mukana myös uhkaavat varjot, joka sai sarvekkaan naisen jännittymään välittömästi uudestaan... ja tämä olikin selvästi aiheellista kun kaiken keskeltä paljatui pahaenteinen tumma mytty. Akela seisahtui välittömästi ja kohotti epäluuloisesti lyhtyä, päästäen sitten vaiteliaan sihahduksen hampaidensa lomasta tajutessaan mitä katsoi. Keskellä risteystä makasi ruumis. "....mistä pirusta tuo on tullut" hän mutisi, vetäen miekkansa. Nainen haravoi katseellaan varjoja siinä vähässä valossa mitä kantoi ennen kuin astui hitaasti ja varuillaan eteenpäin, kohti myttyä lattialla. Hän ei nähnyt tai kuullut mitään, mutta aavisti pahaa hivuttautuessaan lähemmäs ruumista. "Odota, käyn katsomassa" hän sihahti taakseen. Tästä ohitse oli mentävä joka tapauksessa...
Sub: Arkyn tutkaili näkyä hetken vaitonaisesti, ennen kuin nyökkäsi Akelalle. Matkaa ei lopulta ollut kuin muutama pitkä harppaus, eikä hänen kannattanut sysätä haavoittunutta soturia sivuun mennäkseen itse katsomaan; jos jotakin tapahtuisi, hän ehtisi kyllä väliin... toivottavasti ainakin. "Kuten sanottua, tällaiset tunnelit vetävät puoleensa yhtä ja toista. Ole varuillasi. Harva peto jättää tappoaan vain lojumaan..." Arkyn mutisi ja jäi tarkkailemaan sivusta. Kaikesta huolimattakin hän laski Kirania aavistuksen alemmas otteessaan; miestä ei tarvitsisi paiskata tylysti syrjään, jos hänen tarvitsisi rynnätä liikkeelle.
Kolmisuuntaisessa risteyksessä tosiaankin lojui ruumis. Toisin kuin olisi voinut luulla, ei se kuitenkaan ollut ihminen - eikä selvästi myöskään aivan tuore. Se oli kyllä ihmisen kaltainen, mutta lähempää katsottuna ero oli päivänselvä. Ruumis oli oudon kalpea ja vaatteeton, mikä paljasti hyvin sen tarkemmat piirteet. Ensihätään ilmestystä olisi voinut luulla ikivanhaksi, näivettyneeksi luurangoksi, sillä luut näkyivät selvästi vähäisen lihan läpi, ja ruumiin kasvot olivat kuin pääkallon virnistys. Samaan aikaan se kuitenkin oli selvästi elänyt vielä vähän aikaa sitten; olentoa tahrasi kuiva veri ja sen ruumiissa oli aukinaisia, kuivuneita mutta lihaisia haavoja. Edes sen pääkallomaiset kasvot eivät todella olleet lihattomat, vaan kuin sen liha olisi venytetty luiden ympärille. Luisevissa raajoissa ja ruumiissakin näkyi kaikesta huolimatta lihaksia. Se oli epäluonnollinen ja outo näky. Ilmestyksen aukinaisesta suusta työntyi rivi neulanteräviä hampaita, jotka paljastivat saman tien, ettei se ollut koskaan edes ollut ainakaan ihminen. Ilmestyksen haavoissa sen sijaan oli jotakin paljon inhimillisempää. Pitkät, terävät avohaavat halkoivat sen ruumista. Ne olivat kuivuneen veren altakin tasareunaisia ja suoria, selvästi pitkällä terällä tehtyjä. Ruumis oli selvästi jätetty juuri sinne missä se oli kaatunut; luolan lattialla näkyi samankaltaisia, kuivia veritahroja...
Spyrre: Akela ei irrottanut katsettaan edestään mutta nyökkäsi kuitenkin vaitonaisesti toiselle ennen kuin astui viimeiset metrit käytävänristeykseen. Villien rastojen seasta pilkistävät suipot korvat kuuntelivat jokaista ääntä heidän ympärillään samalla kun hän hivuttautui lähemmäs raatoa... ja vielä ympärilleen epäluuloisesti vilkaistuaan kumartui viimein tämän puoleen. Ruumis oli näyttänyt oudolta jo kauempaakin, mutta nyt päästyään lähemmäs valon kanssa nainen ei voinut olla irvistämättä näylle. Kyseessä ei todellakaan ollut vain tunneleihin eksynyt onneton... tai edes niin vanha raato kuin olisi voinut toivoa. Veri sekä vielä lihaisat haavat olivat ilmeiset kalpeasta ja riutuneesta kehosta huolimatta... puhumattakaan pahaenteisistä neulamaisista hampaista. Akela sihahti ja suoristautui nopeasti, kuitenkin silmiään siristäen.
"Mikä piru... se ei ole ihminen. En tiedä mikä, mutta jokin hirviö. En usko että sitä tappoi kuitenkaan ainakaan toinen peto." Hän mutisi viitaten miekkansa kärjellä raatoa peittäviin viiltoihin. "...ainakaan ellei niillä ole kirotun teräviä kynsiä" hän viimeisteli sihahtaen ja katsahti sitten ympärilleen kireästi. "Emme välttämättä ole yksin täällä... näiden otustenkaan lisäksi. Paras jatkaa nopeasti matkaa." Akela pälyili jännittyneenä ympärilleen pimeässä ja kohotti varuillaan lamppuaan kohti lattiaa tahraavia veritahroja. Ehkä näistä saattoi päätellä edes suunnan, mistä otuksen tappanut oli tullut. "...jos tämän tosiaan tappoi joku ihminen, sen on ollut pakko tulla sisälle jostakin. Ehkä voimme seurata sitä" nainen huomautti hetken näkyä arvioituaan.
Sub: Kun alkoi näyttää siltä, ettei suoranaista vaaraa ollut, hivuttautui Arkyn lähemmäs Kiran mukanaan. Hän vilkaisi selittävään Akelaan ja katsahti sitten raatoon itsekin, ennen kuin nyökkäsi. "Jokin mutantti. Tuollaiset pesivät missä vain, mistä löytävät suojaa. Ei sikäli outoa, että sellaisia on täällä - eikä varsinaisesti sekään, että se on kohdannut loppunsa tuolla tavoin. Paitsi että harva tietää näistä tunneleista mitään", Arkyn mutisi mietteliäästi. Mies käänsi ilmestyksen päätä jalallaan ja jäi hetkeksi tuijottamaan mietteliäänä sen tyhjiin, kuolleisiin silmiin. Se oli elänyt ja kuollut pimeässä loukossaan, ja loppujen lopuksi ainoa merkitys jota sillä todella heille oli, oli sen kuolema ja se, mitä se merkitsikään. "... on tietysti mahdollista, että täällä on jotakin hylkiöitä rosvoja tai pahempaakin. Ainakin heillä on aseita. Tuskin tätä mikään linnakkeen sotilas on tappanut", hän tuumasi lopulta.
Arkyn silmäsi rujoa ruumista vielä hetken, ennen kuin jätti sen sikseen ja vilkaisi ympärilleen. Kumpikin kahdesta edessä häämöttävästä tunnelista oli hiljainen ja mitäänsanomaton, mutta jos nyt oikein tarkkaan katsoi, saattoi vasemmanpuoleisen suunnalla erottaa muutaman veritahran lisää. "Tuolta se pakeni. Asia erikseen, haluammeko sinnepäin. Olemme huonossa paikassa kohtaamaan jotakin miekkoja heiluttavia korstoja, jotka eivät halua tulla löydetyiksi", mies tuumi. Mahdollisuuksia ja vaaroja tuntui olevan yhtä lailla...
Spyrre: Akela hypisteli miekkansa kädensijaa punnitessaan heidän vähiä vaihtoehtojaan kun Arkynkin astui lähemmäs tutkimaan näkyä. Hän päästi epämääräisen, myötäävän äännähdyksen mutta ei laskenut kuitenkaan vedettyä asettaan kuin olisi edelleen odottanut jonkin ryntäävän esiin pimeästä. "Tuo on ollut tuossa jo tovin. Ei sitä ainakaan kukaan meidän perässämme olevista ole päiviltä ottanut" hän huomautti, rypistäen kuitenkin kulmiaan toisen aavistuksille. Näissä oli eittämättä perää... jos joku tosiaan piileskeli näissä loukossa, oli kyseessä luultavasti jotakin melkoisen valonarkaa. Eikä kyse nyt ollut edes vain pimeässä kärkkyvistä hirvityksistä. "En minä rosvoja pelkää. Johan me tapoimme pahemmankin hirviön, jos tilanne sellaista vaatii!" Akela tokaisi, empien silti pian luodessaan katseen toisen raahaamaan Kiraniin. Siitäkin huolimatta että hän oli itsekin kaikkea muuta kuin parhaimmassa kunnossaan, enemmän hänet sai juuri nyt harkitsemaan puolustuskyvytön, ruhjottu soturi heidän mukanaan.
"Mutta... jos alamme vain harhailla sokkona, saatamme pyöriä täällä ties kuinka kauan! Kiran tarvitsee apua, eikä meillä ole minkäänlaisia varusteita!" huomautettiin kuitenkin kohta, vaihteeksi enemmän vastahakoisesti kuin kärsimättömästi. "Jos sinäkään et tunne tätä paikkaa, niin onko meillä muitakaan vaihtoehtoja? Jos törmäämme johonkin, niin... no. Kaiketi se on selvää ettemme mekään ole hyvissä väleissä linnakkeen väen kanssa. Eikä meillä ole mitään ryöstettävääkään. Minusta meidän pitäisi vain yrittää hankkiutua muualle nopeasti!"
|
|
|
Post by spyrre on Oct 14, 2019 22:46:29 GMT 3
Sub: Arkyn silmäili maassa lojuvaa ruumista vielä hetken, ennen kuin hymähti verrattain kepeästi, melkeinpä olankohautuksellisesti. "Eipä meillä lopulta ole paljoakaan vaihtoehtoja, se on totta. Tuo surkea lyhtysikin palaa kohta loppuun", hän tokaisi. Loppujen lopuksi asiassa ei tainnut olla erityisen paljoa mietittävää."Tulehan sitten, köriläs", mies hymähti ja kohensi jälleen Kiranin asentoa hartiansa varassa. Nuorempi soturi osoitti hädin tuskin mitään merkkejä, että olisi ymmärtänyt mitä ympärillä tapahtui - kunhan ähki liikuttelusta. Ikävä kyllä he eivät voineet jäädä paikalleenkaan.Arkyn antoi Akelan ottaa jälleen johdon ja seurasi itse perässä - lisääntyvistä käytänön syistä jos ei muuten; toisen kantama lyhty alkoi tosiaankin vedellä viimeisiään."... toisaalta jos löydämme täältä muutaman rosvon, on heillä ainakin varusteita. Kukaan meistä ei ole menossa ulos tällä tapaa. On toki lämmin aika, ja linnakkeen seinätkin hikoilivat oikein kauniisti kun minä lähdin sitä uhmaamaan, mutta palellumme silti kaikki siellä. Etenkin tämä toverisi. Tuo myrkky estää lämpöä pysymästä ruumiissa", hän mietti matalaan ääneen - oltiinhan nyt kuitenkin saatu jo merkkejä siitä, että tunneleissa saattoi olla muitakin.Totta puhuen, Arkyn korjasi ajatuksissaan, ulos puskeminen tulisi olemaan aivan uusi vaara, vaikka tästä selvittäisiinkin. Täällä he olivat sentään suojassa katseilta, mutta ulkona heitä etsittäisiin sotilaiden voimin...
Spyrre: Akela ei lopulta ollut suoranaisen innoissaan johtopäätöksistä, ja vilkaisi itsekin lyhtyään huolestuneen arvioivasti. Liekki lepatti vielä, mutta ei ollut vaikea nähdä että polttoaine oli käymässä vähiin. Nainen sihahti uuden kirouksen. "Se siitä sitten" hän jupisi, ja loi vielä katsahduksen muihin kunnes astui liikkeelle verijälkien osoittamaan suuntaan. Eittämättä mikä heitä tunneleissa odottikaan oli riski, mutta sellainen joka heidän oli pakko ottaa... varsinkin kun Arkyn jatkoi vielä pohdintojaan. Naisen kulmat rypistyivät entisestään. "...kirottua. Kuinkahan pitkään siinä menee että hän tokenee? Emmehän me edes voi mennä ulos ennen kuin se myrkky hellittää." Akela mutisi vastaan. Tässä oli jälleen yksi syy lisää huolestua ja hän vilkaisi jälleen Kiraniin olkansa ylitse.
"Sitten meidän kaiketi on toivottava että todella löydämme täältä jotain. Jos voimme edes ryövätä muutaman rosvon, se antaa meille hieman aikaa. Kunhan se velhon hurtta ei vainua meitä täältä..." Kiire kuumotti edelleen eteenpäin uupumuksesta huolimatta, mutta Akela oli alkanut hahmottaa ettei edes pakoon livahtaminen ollut niin yksinkertaista. Kukaties heidän oli pakko piileskellä tunneleissa tovi väkisinkin... Ajatus ei houkutellut, ei varsinkaan kun varjot tuntuivat hiipivän hiljakseen entistä lähemmäs hänen hiipuvan lamppunsa valossa. Joka tapauksessa hän jatkoi kulkuaan hieman muiden edellä, aistejaan terästäen. Vanhoissa kaivoksissa saattoi odottaa ties millainen sokkelo jos ei pitänyt varaansa.
Sub: Arkyn huokaisi vailla sen suurempaa intoa. "Kuka tietää? Saattaa kulua päiviä ennen kuin hän alkaa tokeentua. Hänellä voi olla kipuja pitkään, tai kukaties aina. Harvempi vesihämähäkin puremaksi tullut joutuu miettimään sen pidemmälle muutenkaan. Ja harva sen avulla kuulusteltu on sen paremmassa paikassa", hän totesi tasapaksusti ja kaartelematta. Kukaan tuskin ainakaan kadehti miehen tilannetta... olkoonkin, että harvempi varmasti kadehti heitäkään, jotka joutuivat raahaamaan raskasta soturia henkihieverissä pitkin mitä surkeimpia loukkoja.
Matka jatkui, eikä puhuttavaa lopulta ollut paljoa. Niin oli parempikin. Puhuminen haittasi kuuntelemista, eikä heillä tosiaan ollut varaa jättää huomaamatta uhkaavia vaaroja juuri nyt. Oli oltava tarkkana ja kurotettava aistinsa ympärilleen parhaansa mukaan. Se kannattikin, sillä ennen pitkää tarkkaavainen saattoi huomata, että edessä odotti jotakin. Siitä eivät varoittaneet ensiksi korvat tai silmät, vaan nenä. Ilmassa leijaili edestäpäin kantautuva, pistävä haju. Jonkinlainen kevyt, palava löyhkä, joka ei kuitenkaan selvästikään tullut puusta tai ruuasta. Se oli jollakin tavalla terävämpi, mutta myös epämääräisempi. "Jos joku polttaa jotain, se on sitten leiri", Arkyn kuiskasi. Hän painautui seinää vasten ja viittoi Akelaa himmentämään lyhtyään - sikäli kuin siitä oli juuri himmennettäväksi muutenkaan enää. Edestäpäin pimeydestä, ilmeisesti kulman takaa, saattoi erottaa häviävän pienen hehkun. Sen huomasi enemmänkin surkeana silhuettina kuin todellisena valona, mutta joka tapauksessa oli selvää, että jotakin odotti edessäpäin. Tunneleiden hirviöt tuskin polttivat i
Spyrre: Vanhemman soturin arvio kirvoitti lisää hiljaisia kirouksia. Suuri osa oli jokseenkin epäselviä mutta tuntui olevan suunnattu kylmäkiskoiseen upseeriin joka oli ajanut kuulusteluja aiemmin. Sarvekkaan naisen kytevä kauna oli ilmeinen... mutta ikävä kyllä juuri nyt hän ei mahtanut mitään tällekään. Heidän olisi ensin selvitettävä nykyinen tilanne ja varmistettava että Kiran todellakin tokenisi niin hyvin kuin tämän nyt oli mahdollista, ennen kuin hän voisi kaavailla mitään takaisinmaksuja... Ei sillä, kaikesta päätellen linnakkeella oli jo valmiiksi melkoinen kaaos heidän jäljestään, mutta Akela olisi hyvin mielellään ollut henkilökohtaisesti tämän kaiken takana.
Joka tapauksessa, matkaa oli jatkettava. Nainen tarpoi synkän vaiteliaana edellä valaisten kituuttavalla liekillä vastaantulevia käytävänhaaroja, kunnes jokin viimein nappasi hänen huomionsa. Akela jännittyi niille sijoilleen ja kohotti miekkaansa jota puristi vieläkin kädessään, seuraten sitten rivakasti Arkynin esimerkkiä. Viimeinkin heidän edessään kajasti jotain, joka kertoi jonkinlaisesta elämästä... Hän himmensi lamppuaan minkä pystyi tätä sammuttamatta, jääden hetkeksi kuuntelemaan ja haistelemaan ilmaa. Kaiketi he olivat löytäneet sitä väkeä, joka tunneleissa majailikaan... Arpinen nainen nyökkäsi hiljaa toisen huomautukselle ja astui sitten hiljaa eteenpäin, miekkansa edelleen kädessään. "Odottakaa. Käyn katsomassa" hän sihahti, ja luikki sitten eteenpäin, kohti käytävänmutkaa. Mitä täällä ikinä odottikaan, Akela valmistautui jo toimimaan.
Sub: Arkyn laski Kiranin seinää vasten, kuin valmistautuen lähtemään itse liikkeelle. Akelan sanat saivat hänet vilkaisemaan tätä vaitonaisesti ja mietteliäästi. Hän selvästikin arvioi toisen päätöksen viisautta. Paljonko sopi luottaa melkein tuntemattoman kykyyn hiipiä hiljaa, kenenkään huomaamatta tutkimaan tilannetta? Paljonko sopi luottaa hänen omaansa? Lopulta mies tuntui kohauttavan jälleen henkisesti olkiaan ja asettui seinää vasten kyyryyn. Hän risti kätensä rinnalleen ja loi naiseen painokkaan silmäyksen. "Älä tee mitään hölmöä. Et ole kostamassa kenellekään mitään, jos päädyt jonkin tunnelihylkiöiden surmaamaksi", hän tokaisi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä. Mitä ilmeisimminkin toisen synkät ajatukset olivat varsin helppoja aavistaa.
Arkyn jäi seuraamaan vaitonaisena paikoiltaan, kun Akela luikki pimeyteen. Hän tuskin aikailisi hyökätä matkaan jos jotain tapahtuisi, mutta matkaa oli silti monta pitkää harppausta; jos jotain tapahtuisi, toinen voisi hyvinkin olla omillaan kohtalokkaan hetken verran. Aivan tarpeeksi pitkään, kun elämästä ja kuolemasta puhuttiin. Hehku voimistui aavistuksen lähempänä kulmaa, jonka takaa se tuli. Vahvempi oli kuitenkin haju, ja nyt siihen liittyi kauempaa kantautuva, outo ääni. Kuin rätinä tai surina, jota seurasivat välillä oudot poksahdukset. Se ei vaikuttanut oikein miltään luonnolliselta ääneltä. Samalla kauempaa saattoi erottaa myös selvästi ihmismäisempiä ääniä; askeleita, sanoja ja liikahtelua. Kulman takana oli selvästi väkeä, ainakin kourallinen ellei kaksikin.
Aivan kulmalla, viime hetkellä, uusi ääni paljasti jotakin muutakin. Kivisen kulman takaa kuului äkkiä kolahdus, kun joku liikahti - tuskin käsivarren mittaa kauempana kulmalle päässeestä naisesta. Se ei selvästi ollut mikään terävä havahtumisen ääni, eikä kukaan rynnistänyt esiin naisen läsnäoloon havahtuneena, mutta joku oli selvästi aivan kulmalla. Kukaties kyseessä oli vahti. Joku siellä kuitenkin liikahteli tylsistyneesti, helpottaen puutumustaan vaihtelemalla asentoa seinää vasten...
Spyrre: Akela ei vastannut saamiinsa sanoihin luikkiessaan tiehensä, mutta hämärästä välähti silti aavistus kiiluvia silmiä kun tämä vilkaisi epämääräisesti taakseen. Kukaties Arkyn oli osunut epäilyssään liian lähelle tai sitten ei, vaikkakaan nainen ei jäänyt viivyttelemään sen enempää. Hän hivuttautui hiljaa kohti kulmaa jonka takaa kajo kantautui, eikä aikaakaan kun hänen korvansa alkoivat tavoittaa myös ääniä. Outoja sellaisia. Kyse ei ollut ainakaan nuotion rätinästä tai mistään muustakaan jota hän oli odottanut, mutta tunnisti nopeasti joukosta jotakin tutumpaakin. Puhetta, sekä askelia. Sarvekas nainen jäi paikalleen höristäen korviaan varjoissa yrittäessään arvioida ääniä joita kuuli. Hän oli juuri aikeissa hivuttautua lähemmäs, ehkä jopa kurkistaa kulman ympäri, kun aivan läheltä kuuluva liikahdus sai hänet säpsähtämään pysähdyksiin. Joku odotti aivan kulman takana...
Akela tukahdutti ähkäisyn ja jännittyi paikalleen, jääden kuuntelemaan nyt entistä keskittyneemmin. Vahti? Kaiketi vain yksi, mutta... kauempana odotti selvästi muutakin väkeä. Hän punnitsi hetken vaihtoehtojaan kunnes kiristi otettaan miekastaan ja puri leukansa yhteen. Epäröinti ei lopulta kestänyt kauaakaan. Sarvekas, arpinen, ja vähintäänkin kuivuvan veren peittämä nainen harppasi rivakasti kulman ympäri, miekkansa valmiina taltuttamaan sen kuka ikinä piilossa odottikaan. Hän ei iskenyt vielä, mutta kieltämättä varautui siihenkin, tilanteen vaatiessa, vaikka pyrkikin lähinnä hiljentämään vahdin ennen pahinta metakkaa. Ehkä kohti nostettu terä hoitaisi asian. Tai niin saattoi ainakin toivoa. Se kaiketi Arkynin varoituksista...
Sub: Akela hyökkäsi esiin. Harppaus tarjosi hänelle näkymän kaikkeen siihen, mitä kulman takana odotti. Aivan edessä seisoi mies. Ei erityisen vanha mies... eikä erityisen terävä. Tämä seisoi sivuttain häntä kohti, tuijottaen jonnekin tyhjyyden ja kauempaa tulevan valon välille. Mies oli pukeutunut kangasvaatteisiin, mutta niitä peittivät raskaat nahat, jotka tarjosivat lämmön lisäksi eittämättä myös suojaa - halpa ja välttävä suojakeino hirviöiltä tai aseilta. Miehen vyöltä pilkisti jonkin aseen luinen kahva, mutta paljon merkittävämpi oli se pitkä, metallinen putki jota tämä puristi käsissään melkeinpä unohtuneesti; pitkä tuliase. Mies toimi silmänräpäyksen jäljessä. Hän tuntui enemmänkin aavistavan kuin todella tajuavan äkillisen läsnäolon, ja hätkähti kohti naista. Hänen silmänsä levisivät ja suu aukesi tyrmistyksestä. Seuraavassa hetkessä hän oli jo kiskaisemassa asettaan tanaan naista kohti - eittämättä myös huutamassa, jos koskaan ehtisi.
Tunneli miehen takana jatkui lyhyen pätkän, ennen kuin näytti aukeavan johonkin tilaan. Siellä liikkui enemmänkin ihmishahmoja, joita valaisi outo, metallinen kapistus. Se rätisi ja särisi ja siitä löi sinertävää valoa ja räsähteleviä kipinöitä. Sen valossa hahmot näyttivät pahaenteisiltä, vaanivilta luolan pedoilta... ja useita silhuetteja rikkoivat myös aseet. Tuo kaikki oli kuitenkin kovin toissijaista juuri nyt...
Spyrre: Saattoi jäädä hieman kyseenalaiseksi kuinka loppuun hän oli ehtinyt ajatella tekoaan, mutta ainakin Akela sai huomattavasti paremman käsityksen siitä minkä edessä seisoi kun astui esille. Nainen harppasi kulman takaa lähestulkoon epätoivon vimmalla kohottaen jo miekkansa terän kohti näkymättömissä seissyttä hahmoa ennen kuin edes näki tätä kunnolla... ja hyvin nopeasti paljastuikin että tämä saattoi olla parastakin. Nuori mies ei tajunnut yhtä nopeasti mitä tapahtui, mutta hän puolestaan huomasi kyllä tuliaseen tämän käden ulottuvilla.
Akela ehti heittää vain lyhyen katseen tilaan edessään kääntyessään nuorukaisen puoleen joka reagoi ymmärrettävällä tyrmistyksellä pimeästä hyökkäävään muukalaiseen. Tämä tavoitteli hyvin nopeasti niin asettaan kuin ääntäänkin, eikä jättänyt naisellekaan paljoa harkinnanvaraa. Akela sihahti kirouksen ja yritti iskeä miekkansa kahvalla vartijan asekäden sivuun harpatessaan samalla rivakasti lähemmäs. Miekan kädensija survaisi parhaansa mukaan käden tiukasti seinään samalla kun toinen, lyhtynsä jo pudottanut tavoitteli puolestaan suorasukaisesti kaulaa painaakseen puolestaan tämänkin vasten kiveä tämän takana. "Hiljaa! Ja pudota se kapine. Kumpikaan meistä ei halua tehdä mitään hätiköityä" sarvekas nainen sihahti terävästi ja varsin vaativasti. Parempikin puhumaan.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 15, 2019 22:54:32 GMT 3
Sub: Nuori vahti empi, mutta Akela ei sortunut samanlaiseen kohtalokkaaseen erheeseen. Nainen oli liikkeessä kun miehen kädet vielä haparoivat kunnon otetta pitkästä tuliaseesta, ja aivan yhtä nopeasti hän napautti tämän kädet sivuun. Kivääri putosi kolahtaen maahan, kuten naisen lyhtykin, ja mies pamahti kivuliaasti seinää vasten, ähkäisten tahtomattaankin - mutta kasvoilleen levinneestä, kauhistuneesta ilmeestä päätellen varsin tietoisena aivan kaulallaan häämöttävästä kuolemasta. Rimpuilu lakkasi viimeistään nopeaan, terävään käskyyn, ja mies jäi seisomaan paikoilleen voimattomana ja avuttomana. Vangin piirteitä oli eittämättä vaikea erottaa hämärän ja pimeän rajamailla, mutta hänen levinneet silmänsä vilkkuivat silti hämyisistäkin kasvoista selkeinä ja suurina. Hänen katseensa harhaili naisen ja hänen toveriensa leirin välillä. Kukaties se paljasti hänen epätoivoiset ajatuksensa, huterat toiveet että joku kiiruhtaisi auttamaan tai hätäiset, alkuunsa kuolevat aikomukset huutaa apua. Toisaalta se saattoi olla varoituskin; hän ehtisi kyllä huutaa ennen kuin kuolisi, ja silloin koko aseistettu leiri olisi vain kivenheiton päässä...
Aavemaisen, sinertävän valon loimottama leiri ei tosiaan ollut kaukana. Siellä liikkui useita hahmoja, paljon enemmän kuin ainakaan miltään pahaiselta rosvojoukolta olisi varmasti voinut olettaa. Miehiä liikkui sinne tänne tunnelin suuaukolta avautuvan näkymän ohitse. He kantoivat aseita ja vaikuttivat selvästikin toimittavan kiireisesti ties mitä asioitaan. Yksi hahmoista näytti pysähtyvän ja jäävän tuijottamaan tunnelin pimeyteen, kuin olisi ilmeisestä kiireestään huolimatta kuullut tai huomannut jotakin. Valosta tuskin näki juuri mitään pimeyteen, mutta siitä huolimattakaan tämä ei jatkanut matkaansa. Lopulta, monen pitkän hetken jälkeen, hahmo alkoi huhuilla käytävään syvällä, röheällä äänellä: "Hei, mitä oikein kolistelet siellä? Mikä tuo valo on!? Piti olla ilman liekkiä!" Mies oli selvästi kärsimätön, mutta varmasti myös epäluuloinen. Lattialle lentänyt, viimeisiään kituuttava lyhty näkyi pimeydestä varmasti paremmin kuin mikään muu... eikä se selvästikään miellyttänyt tätä.
Spyrre: Oli varmasti hyvin helppo arvata kauhistuneen nuorukaisen ajatukset, mutta onnekseen Akela oli kuitenkin nopeampi. Tuliase kolahti lattialle ennen kuin tämä ehti tehdä mitään ja hän survaisi miehen varjoihin vasten kiveä. Arpinen nainen veti hiljaa henkeä, vaikkakaan aikaa hellittää ei vielä ollut. Tiukka katse piti kyseenalaisen vangin paikoillaan samalla kun hän yritti arvioida mitä edes oli napannut. Hän ei nähnyt paljoakaan yksityiskohtia hämärässä, mutta se mitä saattoi erottaa sai hänet rypistämään kulmiaan. Nuorukainen ei näyttänyt ainakaan siltä kuin olisi voinut olettaa tyypilliseltä rosvolta... ei sen puoleen, ei kyllä tainnut näyttää tämän väen piilopaikkakaan.
Tästä väestä puheenollen, Akela oli väkisinkin liiankin tietoinen hahmoista jotka kuljeskelivat hyvin lähellä rätisevän, sinisen valon editse. Yksikin ääni hänen nappaamaltaan nuorukaiselta olisi epäilemättä riittänyt hälyttämään nämä nopeasti... ja väkeä tuntui liikehtivän luolassa enemmän kuin hän oli aluksi aavistanut. Akela kirskautti hampaitaan mutta ei ehtinyt punnita tilannettaan erityisen kauaa kun yksi hahmoista äkkiä pysähtyi heidän käytävänsä varjojen laitamille. Hän jännittyi paikalleen odottamaan että muukalainen jatkaisi matkaansa, mutta toisin kävi. Olemukseltaan kiristynyt ja parhaansa mukaan vankiaan pitelevä nainen ei ehtinyt tajuta mikä miehen epäluulon oli napannut ennen kuin tämä ärähti pimeyteen ja tivasi syytä valoon. Akela heitti nopean vilkaisun maassa kituuttavaan lyhtyynsä ja manasi mielessään. Tämä pienikin tuikku paljastaisi hänet tätä menoa varsin nopeasti... eikä lopulta ollut paljoakaan mitä hän edes saattoi tehdä sille pidellessään nuorukaista. Hänen oli keksittävä jotain nopeasti.
Akela suuntasi uuden pistävän katseen vartijaan ja soi tälle vaativan, hiljaisen sihahduksen, samalla kun viittasi nyökkäämällä kauemmas valosta. Miekka pysyi paikallaan alleviivauksena vaatimukselle, mutta ei toisaalta tehnyt paljoakaan muuta. Jos aikoi vaihtaa pari sanaa, se oli epäilemättä parempi tehdä sivummalla... ja yrittää noukkia lyhty samalla mukaansa jos nuorukainen pysyi suunnilleen ruodussa.
Sub: Pimeässäkin oli selvää, että nuoren vartijan kasvoilla taistelivat monet eri tunteet ja hätäiset ajatukset; jos hän vain onnistuisi lipsahtamaan tämän naisen käsistä, apu olisi lähempänä kuin koskaan. Moni suunnitelma ja mahdollisuus kannustivat toimimaan... mutta samalla yllä häilyi se yksinkertainen ja julma tosiseikka, että naisen miekka oli kovin terävä ja paljon huhuilevaa miestä lähempänä. Loppujen lopuksi ei tainnut olla mitään syytä epäillä tämän uhkaustakaan; mitäpä syytä hänen vangitsijallaan olisi ollut olla ottamatta häntä hengiltä, jos tilanne äityisi ikäväksi? Järki, tai kukaties vain pelko, veivät loppujen lopuksi voiton. Nuorukainen nytkähti haluttomasti liikkeelle ja alkoi ottaa vastahankaisia askeleita kulman taakse käytävän pimeyteen. Hän ei voinut lopulta todella viivästyttää naista sen pahemmin, mutta jokainen askel oli joka tapauksessa kauemmas kyseenalaisesta turvasta ja kohti pimeyttä ja kuolemanvaaraa. Harva rynni sellaiseen mielellään.
Kun Akela alkoi liikkua vankinsa kanssa, tuntui tunnelin suulla seisoskeleva mieskin lopulta oivaltavan, että jotain oli todellakin meneillään. Liikkuva lyhty viimeistään kiinnitti hänen huomionsa. "Hei! Mitä siellä oikein tapahtuu!" mies ärähti. Hän oli pelkkä silhuetti sinistä hehkua vasten, mutta hän kiskaisi silti selvästi esiin jonkin aseen. Kukaties se oli pitkä tuliase kuten nuorukaisen pudottama, tai kukaties miekka, mutta joka tapauksessa siihen tarrattiin tosissaan. Mies ei rynnistänyt kuitenkaan kaikesta huolimatta välittömästi tunnelin pimeyteen. Kukaties hän yritti vielä erottaa tarkemmin, kukaties empi. Joka tapauksessa lyhty ja sitä kantava nainen katosivat näkyvistä kulman taakse, ennen kuin hän toimi. "Hei! Tuokaa valoa! Tuolla tapahtuu jotain eikä Otir vastaa!" mies ärähti. Pian kuuluikin juoksuaskeleita...
Spyrre: Jos ei muuta, niin ainakin osa hänen kyseenalaisesta suunnitelmastaan taisi toimia. Akela odotti kireästi millaisen vastahangan kauhistunut nuorukainen vielä saisi aikaan, mutta kaikeksi onneksi tämä viimein lähti liikkeelle. Tämä oli kyseenalainen helpotus hänellekin... mutta ikävä kyllä se taisi olla liian vähän ja liian myöhään. Hänen olisi pitänyt sammuttaa lyhtynsä nopeammin, mutta takaa kantautuvat huudot kertoivat jo että juoni taisi olla paljastunut. Nainen ei voinut alkaa pälyillä taakseen liikaa nyt paimentaessaan yhteistyöhalutonta vankiaan, mutta hänkin kuuli kyllä metakan takaansa mikä sai hänet viimein sihahtamaan kirouksen ääneen. "Älä hätäile, jos käyttäydyt niin mitään ei tarvitse tehdä" hän mutisi ja hätisti sitten vangin nurkan taakse. Vaihtoehdot alkoivat olla vähissä ja Akela harppasi rivakasti terä edelleen nuorukaista pidellen tämän taakse. Oli pakko jäädä kohtaamaan saapujat, mutta kai hänellä oli edes jonkinlainen kyseenalainen suoja puolellaan ettei häntä vain ammuttaisi näkemältä. Ehkä.
"Odottakaa! En halua satuttaa ketään, mutta puolustaudun jos minun täytyy!" Hän ärähti viimein kun askelet lähestyivät. Ensivaikutelma olisi kaiketi voinut olla parempikin... "Haluan vain puhua!"
Sub: Leirin suunnalta kantautui lisää vihaisia ääniä. Huudahduksia ja juoksuaskeleita. Luonnollisemman, oranssinpunertavan valon hehku leimahti käytävään, merkkinä sinne nopeasti kannetuista soihduista tai lyhdyistä. "Mitä täällä on meneillään!? Perään siitä!" kajahti tuima ääni, jonka omistaja oli selvästi tottunut antamaan käskyjä ja saamaan nopeasti vastauksia. Kukaan ei tosin jäänyt selvittämään, vaan käytävään rynnisti nopeasti kokonainen joukko väkeä. "Otirin kivääri!" joku huudahti, ilmeisesti nähtyään nuorukaisen pudottaman aseen. Sekään ei tosin pysäyttänyt ketään, ja seuraavassa hetkessä kulman takaa harppasi esiin useampikin vihainen, aseistettu hahmo.
"Seis, kurja! Päästä irti hänestä!" huusi joku. Hyökkääjät eivät rynnistäneet välittömästi eteenpäin, vaan kukaties pimeydestä häämöttävä näky, outo nainen puristamassa nuorukaista otteessaan, pidätteli heitä edes hieman. Näkyviin harppoi nopeasti useitakin sotureita, osa valoja kantaen ja osa aseita heiluttaen. Hetkessä heitä oli suuri kourallinen, osa kulman takaa pälyillen ja osa julkeasti näkyville astuen. Tuliaseita, miekkoja, nopeasti päälle kiskaistuja raskaita varusteita. Nämä eivät tosiaan olleet mitään rosvoja tai hylkiöitä; kyseessä oli kokonainen sotajoukko täydessä varustuksessa. "Saat kyllä puhua aivan tarpeeksesi kunhan lasket aseesi ja antaudut!" joku ärähti. Vihaiset huudot täyttivät käytävän...
Kaiken keskellä haluttomaksi vangiksi päätynyt nuorukainen näytti lopultakin oivaltavan, että hänen vangitsijallaan oli paljon pahempiakin murheita juuri nyt... ja että apua oli tosiaankin läsnä. Äkkiä hän ärähti ja harppasi naista päin, yrittäen kaataa hänet yllätyksellä kumoon. Hänen liikkeensä olivat kukaties epätoivoisia, mutta nuorukainen oli selvästi silti soturi kuten toverinsakin; hän kiskoi samalla epäröimättä esiin vyöltään roikkuvaa, pitkää veistä ja kävi päälle toden teolla, säälimättä ja ärhäkästi...
Spyrre: Akela tajusi nopeasti huutojen ja askelien lähestyessä että saapujia oli vielä enemmän kuin hän oli toivonut. Hänen oli tosin jo myöhäistä harkita uudestaan huonoa asemaansa kun hurjistunut joukko jo harppoi esille käytävään, niin valoja kuin aseita kantaen. Nämä olivat selviä sotureita, elleivät jopa sotilaita, täysin varustettuina, eivät todellakaan mikään parvi lainsuojattomia... Näky nappasi sarvekkaan naisen yllätyksellä, mutta hän kiskaisi ajatuksensa nopeasti takaisin mahdollisimman vakuuttavan pinnan alle. Rehellisesti hänellä ei ollut enää aavistustakaan mihin hän oli nokkansa lykännyt, mutta nyt oli vain yritettävä pelata mukana ja olla näyttämättä heikkouttaan. Oliko tämä väki sittenkin linnakkeesta...? Ajatus toi nopean pahaenteisen väreen hänen niskaansa.
"Jotta voitte vain ampua minut? Enpä usko!" Akela ärähti takaisin vastaukseksi, puristaen edelleen uhmakkaasti miekkaansa. "Etsin tietä ulos täältä! En satuttanut häntä! Minun täytyi vain varmis-" hän aloitti keräten viileytensä parhaansa mukaan näyttääkseen varteenotettavalta tämänkin koitoksen edessä. Todellisuudessa ajatukset kuitenkin sinkoilivat kuumeisesti hänen päässään. Nainen ei kuitenkaan ehtinyt viimeistellä sanojaan kun hänen panttivankinsa viimein näki tilaisuutensa. Akelalla todellakin oli aivan liikaa mielessään juuri nyt että hän olisi ehtinyt pitää vankiaan silmällä kuten olisi epäilemättä kannattanut ja se kostautui hyvin pian. Äkkiä nuorukainen hyökkäsi päin, iskien häntä taaksepäin ja kiskaisten esille veitsen vyöltään.
Akela tajusi tämän kaiken juuri viimetipassa, ja hänen repliikkinsä katsesi epämääräiseen, yllättyneeseen ähkäisyyn. Arpinen nainen toimi refleksinomaisesti, tuskin miettimättäkään. Hän harppasi hätäisesti taaksepäin ja veti miekkansa kahvan hyökkäävän nuorukaisen väliin, iskien tätä kädensijalla ajaakseen tämän taaksepäin. Tämä kaikki tapahtui kuitenkin liian nopeasti, ja liian yllättäen, että jo valmiiksi huonokuntoinen nainen olisi pysynyt mukana tarpeeksi nopeasti. Miekka lipsahti hänen otteestaan, ja ennen kuin hän ehti tehdä muuta hurjistunut nuori soturi törmäsi raskaasti häntä vasten. Akela suistui kivuliaasti taaksepäin, yrittäen hätäisesti pelastaa tasapainonsa tarraamalla seinään ja hapuilemalla omaa veistään... oli tämä viisasta tai ei. Tämä yritys ei tosiaan päättynyt erityisen hyvin.
Sub: Nuorukainen ei empinyt, mutta epätoivoissaan, hämärässä, hän ei myöskään ehtinyt väistää naisen iskua tai edes suojautua siltä. Miekankahva pamahti hänen kasvoihinsa voimalla. Se olisi varmasti kaatanut heppoisemman miehen, mutta nuori soturi ähkäisi ja puski pakonomaisella, kuolemanvaaran ajamalla tarmolla sen lävitse. Verissäpäin, älähtäen, hän iski päin naista ja suisti tämän päin seinää. Pitkä luuveitsi heilui jo hänen kourassaan, mutta hän häilyi iskun jäljiltä puoliksi tajuttomana ja enemmänkin vain rojahti naista ja seinää päin, jääden roikkumaan tämän varaan - nyt puolestaan helppona saaliina tämän veitselle...
Muu joukkio ei jäänyt katsomaan tilannetta sivusta tai odottamaan, että nainen ehtisi iskeä vastaan. Miehistä karkasi raivostunut huuto, ja nopeimmat rynnistivät liikkeelle jo ennen kuin nuorukainen edes todella iskeytyi tätä päin. He heiluttivat aseitaan hurjistuneina ja harppoivat kohti nopeasti, kuolettavasti. "Hyvä Otir! Pitele sitä rosvoa! Me otamme siitä veret ulos" joku huusi. Teräs ja laavalasi välähtelivät kuolettavasti sekasortoisessa loimussa, kun kourallinen miehiä rynnisti puuttumaan tilanteeseen...
Samassa hetkessä pimeyden keskeltä hyökkäsi tuima, pitelemätön hahmo. Arkyn harppasi esiin ja miesjoukkoa vastaan, vaitonaisena ja vääjäämättömänä. "Seis! Seis tai saatte tosiaan verta!" mies karjaisi. Hän ei epäröinyt harpata päin aseistettua joukkoa, ja vaikka hänen omat kätensä olivatkin tyhjät, ei hän edes yrittänyt väistää heidän tieltään. Jos hyökkäävä soturijoukko edes kuuli sanoja, ei yksikään heistä osoittanut mitään merkkejä ainakaan ymmärtämisestä. Yksi vihollinen lisää kelpasi heille hyvin, ja miehet rynnistivät karjuen päälle.
Arkyn ei sallinut sotureiden missään kohtaa päästä kunnolla kaksikon iholle. Yhdessä silmänräpäyksessä hän pyyhkäisi maasta Akelalta pudonneen miekan ja pyyhkäisi sillä hirvittävä voimalla ja nopeudella heitä vastaan. Hänen verinen kätensä nousi ja lankesi hirvittävällä nopeudella, jakaen iskuja hartialta ja rystyseltä. Teräs nousi ja lankesi, iskien heitä tavoittelevia aseita sivuun ja runnoen vasten miesten suojuksia ja käsiä. Hän hyökkäsi heitä päin tuimalla, kylmällä voimalla, iski kaikkea tielleen sattuvaa nopeasti ja sysäsi tainnoksiin iskemänsä vastustajat syrjään pelottavan helposti. Soturit eivät olleet odottaneet mitään sellaista. Yhtäkkiä heidän keskuudessaan oli hirvittävä peto, joka runteli ja raateli hetkessä kaiken mitä hampaisiinsa sai. Heidän hyökkäyksensä terä taittui hetkessä ja he haparoivat sivuun kuin lyödyt koirat, voihkien ja valittaen. Se oli yhtä lailla tuhoa ja tyrmistystä; Arkynin iskut tulivat lappeella ja kahvalla, terällä vain häthätää, ja hänen iskunsa runnoivat ja murjoivat silpomisen ja halkomisen sijaan. Mutta verisen myllerryksen keskellä sekin riitti ajamaan voittoa aavistelleet miehet taaksepäin yhtä varmasti kuin tovereiden kuolema.
"Ylös siitä! Ylös, kuuletko!" Arkyn ärähti Akelaa kohti totisena ja nopeasti. Hän ei ehtinyt rynnätä kiskomaan taintunutta nuorukaista pois naisen päältä. Soturit oli käännetty sivuun hyökkäyksestään tyrmistyksellä ja tuskalla, mutta loppujen lopuksi siinä oli vain kourallinen heistä. Moinen hurjistunut yllätyshyökkäys toimisi vain kerran...
Spyrre: Koko alunperinkin hatarahko suunnitelma oli sortunut varsin nopeasti kasaan tavalla, joka alkoi näyttää jo melkoisen kohtalokkaalta. Hänen iskunsa tavoitti kyllä ärhäkästi päin rynnänneen hyökkääjän ennen kuin tämän veitsi löysi hänet, mutta Akela horjui silti pahasti yllätyksensä edessä. Hänen särkyinen kehonsa oli jo rajoillaan ja vaikka nuorukainen enemmänkin lysähti hänen niskaansa, oli tällä silti tarpeeksi massaa että lyhyt nainen joutui varsin tukalaan asemaan seinä takanaan. Akela ehti tuskin tavoittaa oman veitsensä kun muu soturijoukko rynnisti jo kohti kirvoittaen naisesta hätäisen kirouksen. Hän ei uskonut hetkeäkään että nämä hurjistuneet miehet pitelisivät iskujaan nyt siitä huolimatta että hän itse oli yrittänyt tehdä niin, mutta yllätyksenä epäilemättä kaikille, nämä eivät ehtineetkään perille asti.
Akela tuskin oli ehtinyt ajatella kauemmas odottamaan jääneitä tovereitaan ja kun pimeästä syöksyi äkkiä hahmo, tyrmistyi nainenkin yhtälailla. Kesti hetken ennen kuin hän tajusi kunnolla kuka sotureiden keskelle hyökännyt oli... varsinkin kun näki sen nopeuden sekä voiman jolla tämä paiskautui keskelle miehiä. Panssaroitu soturi viskattiin maahan yksi toisensa jälkeen nopeammin kuin hän pysyi mukana, mutta vaikka veri ei roiskunutkaan tällä kertaa oli selvää että nämä runnottiin taaksepäin rujosti. Hetkeen edes häkeltynyt Akela ei tiennyt miten olisi reagoinut. Hän oli nähnyt Arkynin ottavan yhteen vartijoiden kanssa aiemmin, mutta tapa jolla tämä iski helposti taaksepäin näin monta miestä oli silti... hämmentävä. Hän havahtui vasta kun mies ärähti hänen suuntaansa, ja säpsähti takaisin nykyhetkeen. Sarvekas nainen oli unohtunut hetkeksi puristamaan käteensä unohtunutta veistä mutta irvisti ja alkoi sitten tempoa niskaansa rysähtänyttä nuorukaista sivuun. Elkeet olivat jälleen kiireisiä ja jokseenkin hätäisiä, vaikka kaiketi se oli ymmärrettävissä. Akela kiskoutui jaloilleen ja harppasi kauemmas tajuttomasta panttivangistaan, päätyen kuitenkin räpyttelemään silmiään epätietoisesti. Ainoa ase joka hänellä oli, oli nyt vain veitsi, eikä hän ollut enää rehellisesti varma muutenkaan mitä tehdä seuraavaksi... "Pysykää... pysykää siellä! Me emme aikoneet mitään... tällaista!" Hän tapaili kuitenkin yrittäen löytää vielä edes jonkinlaista pohjaa... jollekin?
|
|
|
Post by spyrre on Oct 18, 2019 23:28:16 GMT 3
Sub: Arkyn kävi läpi ruumiinsa ja tilansa alitajuisella tottumuksella, kuten ainakin mies joka oli tehnyt tämän kaiken lukemattomia kertoja ennenkin. Hänen ruumiinsa oli eheä ja hänen mielensä selvä. Äskeinen ei ollut edes todella kiihdyttänyt hänen pulssiaan. Hän seisoi edessä häämöttävän raivon edessä tyynenä, täysin tietoisena siitä, että pystyisi jatkamaan tätä vielä pitkään. Täysin tietoisena siitä, ettei hänkään surmaisi kaikkia näitä miehiä ennen kuin saisi itse surmansa, jos tarvetta olisi. Sekään ei kiihdyttänyt hänen mieltään tai ruumistaan millään tavoin. Jälleen yksi merkityksetön taisto. "Nouse ja valmistaudu. Voit sanoa heille mitä ikinä mielitkään, mutta he ymmärtävät juuri nyt vain terästä", Arkyn tokaisi toiselle tyynesti. Melkeinpä ohimennen hän ojensi maasta kahmaisemansa miekan takaisin naiselle, ennen kuin pyyhkäisi yhtä nopeasti käteensä toisen aseen maasta - yhden niistä monista, joita soturit olivat pudottaneet perääntyessään. Leukaluusta tehty kirves. Aivan tarpeeksi lähellä asetta, ainakin.
Perääntymään ajetut miehet huusivat hurjistuneina. He ärjyivät kirouksia ja loukkauksia kaksikon suuntaan, heristelivät aseitaan ja karjuivat lupauksia tuhosta, joka heitä odottaisi. Ei tarvinnut olla nähnyt tätä kaikkea lukemattomia kertoja ymmärtääkseen, että äskeinen tyrmistys oli nopeasti väistymässä tovereiden rinnalla kerätyn uhman tieltä. Kuin lauma hurttia, jotka löysivät toisistaan voimaa. Osa heristeli tuliaseitakin, mutta niitä he eivät nähtävästi aikoneet käyttää; äskeinen oli käynyt ylpeyden päälle tarpeeksi, jotta kostonhimo selvästi eli - mutta ei tarpeeksi, että se olisi vienyt liiat luulot pois. "Katsohan. Kohta ne tulevat päälle uudemman kerran. Tällä kertaa pieni selkäsauna tuskin ajaa heitä pakosalle aivan yhtä helpolla. Ehtisit vielä hyvin juosta jos haluaisit. Minä varmasti pidättelisin heitä tarpeeksi pitkään, että ehtisit livahtaa johonkin kivenkoloon ja hiipiä heidän ohitseen", Arkyn tokaisi Akelalle. Hän ei selvästi edes kuunnellut sotureiden uhoa, saati sitten yrittänyt saada heitä luopumaan siitä. Totta puhuen hän näytti aavistuksen huvittuneelta koko tilanteesta - omalla kolkolla tavallaan, ainakin.
Spyrre: Arkynin lähes yliluonnollinen tyyneys sai yhden jos toisenkin epämääräisen katseen Akelalta, joka vielä tasasi niin hengitystään kuin tasapainoaankin äskeisestä tällistään. Hän ei voinut sanoa saavuttavansa samanlaista malttia vaan hänen olemuksensa oli jännittynyt ja kiihtynyt, vaikka nainen olikin kiskomassa hermojaan takaisin kuriin. Hän puuskutti ja kirosi, mutta sieppasi silti epäröimättä ojennetun miekkansa takaisin. Hurjistunut soturijoukko perääntyi toistaiseksi yhtälailla hämmennyksen ja sekasorron vallassa, mutta kuten hänkin olivat nämäkin toipumussa siitä pian... puhumattakaan siitä että näillä oli puolellaan melkoinen ylivoima. Akela heitti muutaman epätietoisen katseen vanhempaan, apuun harpanneeseen soturiin joka selvästi valmistautui jo uuteen yhteenottoon. "Piru vieköön... eivät nämä ole mitään rosvoja" hän ähkäisi seuratessaan katseellaan miesjoukkoa. Tuliaseet joita nämä heristelivät eivät näyttäneet alkuunkaan lupaavilta, mutta siltikään Arkyn ei tuntunut hetkahtavan.
Sarvekas nainen arvioi epäluuloisesti tilannetta kahden vaiheilla, kun Arkyn puhui. Hän räpäytti silmiään mutta käänsi sitten melkoisen terävän katseen tämän suuntaan kuin sanojen loukkaamana. "Älä ole typerä! Sinä jäisit tänne! Ja Kiran! Minä en mene mihinkään!" Akela töksäytti puuskuttaen mutta ilmeisen närkästyneenä. Miehen kolkko huvituskaan ei suoranaisesti auttanut asiaa... vaikka nainenkin oli varsin hyvin perillä kuinka veitsenterällä heidän henkensä oli juuri nyt. Jotain oli keksittävä. Hän sihahti uuden kirouksen ja heitti rivakan katseen ympärilleen kunnes harppasi jälleen nyt maahan tajuttomana sortuneen nuorukaisen ääreen. Kukaties tämä väki ei tosiaan enää kuuntelisi, mutta idea tuntui silti paremmalta yritykseltä kuin rynnättä nilkuttaen päin näin montaa tuliasetta ja terää. "Hei! Kuunnelkaa! En satuttanut häntä-- siis, ennen kuin hän yritti iskeä minua puukolla! Voin kuitenkin tehdä niin nyt jos on pakko!" hän ärjäisi metelin yli ja heristi miekkaansa uhmakkaasti. Kukaties se pidättelisi joukkoa edes vähän... tai sitten heidän olisi kaiketi pakko vain käydä koko kirottua joukkoa vastaan. Akelan diplomatiassa oli eittämättä toivomisen varaa, mutta ainakin hän yritti.
Sub: Arkyn hymähti lannistuneen huvittuneesti Akelan ärtymykselle ja ärjäisyille. Nuori nainen selvästi uskoi mahdollisuuksiinsa enemmän kuin hän. Tai ainakin kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, joihin ei liittynyt pakoa tai kaikkien vihollisten surmaamista. "Säästä keuhkojasi ja keskity selviämään hengissä. Heidän verensä on kuohahtanut ja heitä on nöyryytetty. Puhumattakaan siitä, etteivät he varmasti aio sallia yhdenkään piilopaikkansa löytäneen selvitä hengissä lavertelemaan. Tämä voi päättyä vain yhdellä tapaa", mies tokaisi ja pyöräytti luista kirvestä kädessään kuin tuntumaa hakien. Hän ei varsinaisesti katsonut tarpeelliseksi tähdentää, millaisesta päätöksestä oli kyse. Verisestä, joka tapauksessa. Ilmeisesti hän oli sinut asian kanssa.
Jos joku sotureista kuulikin naisen huudot, ei niitä vieläkään tiedostettu millään tapaa. Mutta nyt huutelussa ja aseiden puimisessa alkoi olla jo totisempi sävy. Hitaasti joukon ensimmäiset ottivat askeleita kaksikkoa kohti. Hurjistuneet katseet muuttuivat synkemmiksi ja päättäväisemmiksi. Soturit tuntuivat taas muistavan arvonsa ja miten se edellytti käyttäytymään - ja mitä se edellytti tekemään. "Minusta tuntuu, että olemme sotkeneet tänään melkoisen läjän suunnitelmia. Sinulla ei vaihteeksi taida olla ovelia suunnitelmia joilla kääntää tällainen tilanne ympäri?" Arkyn tuli vielä tokaisseeksi. Outoa, miten edessä häämöttävä kuolema saattoi saada näinkin kepeäksi.
Spyrre: Akela pihisi miekkaansa puristaen vankinsa yllä, heittäen uuden pisteliään katseen kohti Arkynia. Mies ei selvästikään ollut tippaakaan vaikuttunut hänen sanoistaan... ei sillä, ettei kyllä kukaan muukaan. Moinen sarvien kalistelu ja pullistelu ei selvästikään auttanut ja sai arpisen naisen kiroamaan ties kuinka monennen kerran hampaidensa lomasta. Toinen soturi tuntui jo tietävän täysin mitä tulisi seuraamaan, mikä ei kuitenkaan näyttänyt vaikuttavan tähän vieläkään mitenkään. Ikävä kyllä jopa Akela osasi aavistella että tämä mitä luultavimmin olisi oikeassa... Mitä ikinä kaivoksissa olikaan meneillään, tämä väki ei ollut aikeissa kuunnella. Kukaties ei olisi vaikka hän ei olisikaan yrittänyt ensitöikseen kaapata yhtä näistä, vaikea sanoa.
Joka tapauksessa soturijoukon uhkaavat elkeet alkoivat käydä jo selvästi totisemmiksi. Murhaavat, synkeät katseet olivat paljonpuhuvia kun ensimmäiset astuivat eteenpäin tavalla, joka jätti vähän arvailujen varaan. Akela puri leukansa yhteen ja tiukensi otettaan aseestaan. Hän ei tiennyt keitä nämä ihmiset olivat... mutta tässä vaiheessa sillä ei kaiketi ollut enää väliä. Vain sillä, mitä nämä aikoivat nyt. Ja sillä mitä he tekisivät asialle. "Minä... en aikonut tätä aivan näin!" hän ähkäisi defensiivisesti Arkynin kommenttiin, kunnes ärähti. Oli hyvin selvää mihin asiat olivat nyt menossa, ja Akelalla ei ollut enää montaakaan vastausta siihen. Sanoistaan huolimatta hän ei oikeastaan ollut erityisen halukas ainakaan alkamaan silpoa tajutonta nuorta vahtia. Sen sijaan nainen harppasi viimein eteenpäin. Rivakka potku sinkautti kituuttavan lyhdyn hänen jaloistaan päin joukkoa, ja käytävässä leviävien varjojen perässä seurasi vihainen miekanterä. Akela ei ollut ollut halukas vain ryntäämään sokkona oudon väen kimppuun, mutta nyt kun näytti siltä että nämä olivat itse tekemässä niin joka tapauksessa, hän ei aikonut myöskään jäädä odottamaan näiden aloitetta. Varsinkin heidän ollessa alakynnessä jo valmiiksi.
Sub: Oli kaiketi turha sanailla enää sen pidempään - eikä kaksikolla ollut aikaa muutenkaan. Soturit tulivat jo heitä kohti kovaa vauhtia, eikä Akelakaan jäänyt vain odottamaan, että kuolema tulisi. Arkyn veti henkeä ennen kuin jännittyi itsekin, valmiina harppaamaan surman suuhun. Hurjistuneet soturit ottivat naisen hyökkäyksen vastaan mieluusti - siitä huolimattakin, että lampusta saanut horjahti taaksepäin häikäistyneenä. He kohottivat aseitaan ja harppasivat vastaan, sohien ja huitoen vihaisesti. Arkyn harppasi hetkessä mukaan, ja nopeasti käytävä täyttyi kalahduksista ja kolinasta, kun aseet iskivät toisiaan vasten. Kaikki tuo ehti kuitenkin kestää vain hetken.
"Seis! Seis, kurjat!" kajahti vihainen huuto sotureiden takaa. Sama ääni, joka oli aikaisemmin vaatinut selitystä. Harva kuuli ääntä heti, ja vielä harvempi pystyi tottelemaan noin vain kun aseet tavoittelivat lihaa, mutta huutaja ei selvästikään aikonut tyytyä mokomaan. Kookas hahmo, raskastekoinen ja liikkeissään ärhäkkä, puski eteenpäin. Jotkut miehet tönittiin sivuun, osa taas viskattiin, todellakin kiskaisiin sivuun ja paiskattiin pois tieltä. "Eikö sana täällä kuulu!? Ketä oikein tottelette, hurtat!?" mies karjui vihaisesti.
Viimeisetkin soturit tuntuivat ymmärtävän asian laidan viimeistään siinä kohtaa, kun pitkä ilmestys puski itsensä keskelle taistelua. He kavahtivat sivuun ja kauemmas kahakasta, ja heidän välistään harppasi esiin mies, joka oli eittämättä soturi sotureiden joukossa. Lyhtyjen ja soihtujen valossa tämä mies näytti totta puhuen olevan yhtä partaa ja sotisopaa. Metallisen kypärän alta puski esiin valtava karvapehko, jonka keskeltä tuijotti pari hurjistuneita silmiä. Tämä oli sonnustautunut raskaaseen, luilla ja metallisilla suomuillakin vahvistettuun nahkasotisopaan ja puristi toisessa kädessään kookasta, raskasta rautatapparaa. Hurjistunut katse ja raskas aseistus tekivät tästä eittämättä kunnioitettavan näyn. Se tosiseikka, että mies oli melkein päätä pidempi kuin toverinsa, ei ainakaan millään tapaa vähentänyt vaikutelmaa.
Soturit lakkasivat taistelemisensa. Heidän keskelleen harpannut mies tuijotti eteensä vaiti ja tiukasti. Hetken, toisenkin. Kukaties kolmannenkin. Sitten hänen partansa värähti, ja jostain sen keskeltä karkasi tuhahdus. "Sinä olet entistäkin rumempi, senkin nukkavieru kulkuri", soturi puuskahti. Mitä ilmeisimminkin sanat oli tarkoitettu Arkynille - saastan ja veren peittämälle Arkynille. Arkyn, puolestaan, tuijotti miestä kulmat aavistuksen koholla, tavalla joka kertoi ettei hän ollut niinkään hämmetynyt siitä mitä näki, kuin siitä missä näki sen.
Spyrre: Jos totta puhuttiin, Akela ei ollut itsekään varma uumoiliko edes varsinaisesti selviävänsä voittajana jostakin tällaisesta toilauksesta. Hän ei kuitenkaan jäänyt miettimään sitä tai antanut moisen saada itseään epäröimään enää tämän enempää. Jos kuolema oli kohdattava joka tapauksessa oli hän aikeissa taistella vastaan. Rämisevä, välkkyvä lyhty ehti aiheuttaa vain vähän hämminkiä mennessään ja sitä seuraava hurjistunut, veren peittämä nainen iski vasten aseita ja panssaria. Arkyn oli pian hänen perässään ja käytävän täytti taistelunräminä. Ikävän monta terää iski kohti monelta suunnalta pakottaen Akelan sinnittelemään parhaansa mukaan... mutta tuskin he ehtivät pääsemään edes alkuun kun jotakin sekaantui yhteenottoon odottamattomalta suunnalta.
Akelakaan ei tiedostanut jostakin joukon takaa kuuluvaa huutoa oman kaaoksensa keskeltä ennen kuin äänen omistaja teki olemassaolonsa hyvin selväksi. Äkkiä joku alkoi hyvin pitkälti puskea läpi sotureista, jopa tuupaten joitain näistä kovakouraisesti sivuun ärjyen näille komentoja. Tässä vaiheessa nainenkin havahtui ja harppasi varuillaan kauemmas, jääden pälyilemään puuskuttaen pitkää, melkoisen... karvaista miestä. Tämä oli selvästi myös soturi, luultavasti myös varteenotettava sellainen, kaiketi joukon johtaja. Ainakin siltä tämä vaikutti työntäessään taistelevat soturinsa sivuun, ja nämä antoivat ilmestykselle kyselemättä tilaa. Akela ei ollut varma mistä oli kyse mutta ainakin huitovat aseet perääntyivät... vaikkakaan hurja, hiljaisen arvioiva katse pitkän, partaisen miehen suunnalta ei ollut omiaan tuomaan suuremmin mielenrauhaa. Sarvekas nainen haki vaivihkaa parempaa otetta aseestaan ja valmistautui uuden muukalaisen hyökkäykseen jota lähestulkoon jo uumoili tulevaksi... kunnes tämä äkkiä tuhahti ja puhui.
Kului hetki ennen kuin Akela tajusi kunnolla mitä tämä oli edes sanonut ja mitä tämä tarkoitti, kunnes kuitenkin katse kääntyi viimein käymään Arkynissa. "Mitä pirua... Sinä... Tunnetko tuon?" Hän töksäytti varautuneen, epätietoisen pälyilyn jälkeen.
Sub: Kookas mies oli halkaissut taistelun ja metelin tehokkaammin kuin mikään ase. Soturit kyräilivät varuillaan, selvästi valmiina jatkamaan taistelua mistä tahansa merkistä, mutta tohtimatta kuitenkaan uhmata ilmeisen päällikkönsä käskyä. Hiljaisuus, kaikessa raskaudessaan, oli kiusaantunutta ja pakotettua. Arkynin hiljaisuus, puolestaan, oli mietteliäämpää. Hän katseli miestä hieman kuin olisi yrittänyt ratkaista jonkinlaista arvoitusta. Ja sitten, kuin jonkinlaisena paremman puutteena, kohotti kättään hyvin puolivillaiseen tervehdykseen. Sitä seurasi huokaisu. "Voit laskea aseesi. Tämä mies on minulle henkensä velkaa, enkä usko että hän aikoo liata kunniaansa kaikkien sotureidensa edessä", Arkyn tokaisi Akelalle. Sanat lausuttiin selvästi selkeämmin ja kovempaa kuin oli tarvetta. Hetkessä sotureiden joukossa vaihdettiin nopeita, kuiskattuja sanoja. Epäuskoisia tai hämmentyneitä, lähinnä.
Kookas soturi tuhahti. "Vai niin sinä olet päättänyt, että se meni? No, huonompi juttu, sillä näytät pilanneen minun ja miesteni suunnitelman! Siinä kohtaa ei jokin epämääräinen kunniavelka enää paljoa paina!" mies karjaisi niin että tunneli kaikui. Hän oli hurjistunut ja huusi kovaa, mutta samalla siinä kaikessa oli selkeä kovistelun ja todistelun sävy. Huomio kääntyi äkkiä Akelaan. Silmät parran takaa tuijottivat naista hurjistuneesta, mutta nopeasti katse muuttui epäluuloiseksi. Raskas sormi nousi osoittamaan. "Ja mikä tämä liskonnaama on? Mitä sinä jonkin sarvipään kanssa teet - näissä tunneleissa tai muutenkaan!?"
Spyrre: Taistelun oli korvannut nopeasti epäluulo ja varovainen kyräily, niin puolin jos toisinkin. Vihaiset soturit sormeilivat aseitaan mutta odottivat silti johtajansa päätöstä tämän taustalla. Akela toimi suunnilleen samalla tavalla. Hän ei luottanut tilanteeseen ja puristi edelleen miekkaansa samalla kun piti tiukasti silmällä parrakasta korstoa, vaikka ei voinutkaan olla heittämättä epämääräisiä katseita myös Arkyniin. Kaikenkaikkiaan, tilanne päätyi ratkeavan jokseenkin oudolla tavalla. Akela tuijotti vähintäänkin kyseenalaisesti kun Arkyn kohotti kätensä tervehdykseen. Selitys sai aikaan hämminkiä niin sotureissa kuin sarvekkaassa naisessa eikä kukaan tiennyt mitä olisi tehnyt hetkeen. Akela kyräili miehestä toiseen laskien hitaasti miekkaansa mutta laittamatta terää takaisin huotraansa vieläkin varsin varuillaan kaikesta, vaikka jäikin seuraamaan kaksikon sananvaihtoa. Epäilemättä kaksi miestä todellakin tunsivata toisensa... mutta partaisempi muukalainen ei siltikään vaikuttanut olevan eritysen hyvillään heidän ilmaantumisestaan. Tämä puhui uhitellen ja kovaan ääneen mikä ei ainakaan vakuuttanut laskemaan asetta kädestään... varsinkaan kun miehen huomio kääntyi viimein häneen.
Sarvekas nainen jännittyi ja astahti lyhyen askelen taaksepäin kun mies jäi tuijottamaan häntä ja nosti sitten kyseenalaistavasti kättään kuin jotain vähintäänkin vastenmielistä nähneenä. Vaikka joutuikin kyräilemään melkoisesti yläviistoon Akela rypisti silti arpisia kulmiaan tälle. "Minä vielä liskot näytän!" hän sihahti jääden itsekin tuijottamaan terävästi ja jokseenkin epäluuloisesti. "Emme ainakaan etsimässä teikäläisiä... keitä piruja sitten olettekaan! Päästin hänet sellistä ja yritämme ulos. Ette taida olla linnakkeen väkeä?"
Sub: Akelan ärhäkät vastaukset eivät tainneet ainakaan selvittää asiaa millään tapaa... etenkin kun valtava miehenköriläs selvästi tarttui niihin. Tämä selvästikin vain innostui kun sai jonkun vastaamaan sanaharkkaansa. Mies päästi vihaisen möhähdyksen ja heristi puristamaansa tapparaa vihaisesti. "Vai linnakkeen väkeä!? Minä teille linnakkeen väet näytän! Ketä luulet meidän tulleen tänne surmaamaan, vai uskotko että muuten vain piileskelemme näissä vanhoissa, niljaisissa koloissa!? No sinusta en tiedä, ties vaikka pitäisit näistä loukoista, mutta niin me emme tee!" Osa sotureista huuteli jotakin puoltavaa, kaiketi joko samasta närkästyksestä tai koska halusivat parhaansa mukaan asettua päällikkönsä taakse. Joka tapauksessa sekin vain innosti tätä. "Ja tiedätkö, minäpä kerron! Koska päätitte tehdä sen aikaisemman temppunne, nyt kaikki muutkin varmasti tietävät, että olemme täällä! Että kiitosta vain! Tämän oli tarkoitus olla yllätyshyökkäys, mutta sitten jotkin... henkipatot tunkevat väärään suuntaan vastaan! Ja kun me yritämme miettiä mitä tässä nyt pitäisi tehdä, niin olette jo varastamassa minulta miehiä! Tuliko nälkä vai päätittekö vain käydä ikäviksi!?" mies puhisi ja ärisi, huitoen kirveellään sanojensa tahtiin niin, että lähimmät soturit painautuivat viisaasti kyyryyn.
Arkyn hyppäsi väliin ja kohotti kättään. "Kuulkaa! Tätä voidaan varmasti selvitellä, mutta eikö sitä voisi tehdä tuolla leirissä!? Olemme saastaisia, väsyneitä ja verissäpäin, eikä tämä tästä ainakaan sen järkevämmäksi muutu pelkällä huutamisella! Päästäkää meidät leiriin, niin voimme ainakin puhua tästä niin että näemme toisemme!" hän tokaisi. Tämä sanaharkka tuskin tulisi ainakaan loppumaan heti, jos pääsisi alkuunsa... Parrakas miehenköriläs tuijotti lyhyempää miestä hetken kyräillen, ennen kuin päästi äkkiä melkeinpä ivallisen tuhahduksen. "Verissä päin tosiaan! En kyllä tiedä, haluanko edes nähdä tarkemmin mihin saastaan olet itsesi sotkenut, kulkuri! Mutta jos nyt kerran arvon henkeni jalo pelastaja vaatii, niin mikäpä siinä! Tulkaa kaikki vain leiriimme! Kutsukaa ne Perrakin roistotkin jos satutte näkemään! Tulkaa toki!" mies ärähti. Oli rehellisesti vaikea sanoa, oliko sävy äreä vai pilkallinen. Jotain siltä väliltä kaiketi.
Valtava mies käännähti ympäri kannoillaan ja lähti harppomaan soturiensa läpi takaisin leiriä kohti. Hän jaaritteli ja mähki kovaan ääneen mennessään, ja soturit seurasivat häntä taakseen kyräillen ja hämmentyneinä. Arkyn vilkaisi Akelaan aavistuksen epämääräisesti. "... en odottanut aivan tätä, mutta oli minulla ehkä jokin aavistus", hän mutisi rehellisen kiusaantuneena.
Spyrre: Voipumuksesta ja raskaasta hengityksestään huolimatta Akelan kulmat painuivat entistä enemmän ryppyyn kun miehenkorsto innostui ärhäkkään vuodatukseensa. Joko nainen itsekään ei ollut hyvillään tästä äänensävystä... tai sitten tämä oli toisaalta jotain johon hän osasi suhtautua ja vastatakin paremmin. Siitäkin huolimatta että valtava mies hosui äreästi kirveellään. "Mistä minä tiedän mitä pirua te täällä teette! Luulimme että täällä kytistää jonkinlaisia rosvoja, tai ties mitä! En minä ketään aikonut viedä!" hän napautti takaisin, vaikkakin harppasi itsekin hieman taaksepäin varuillaan kirvestä silmäillen. "Emme me tienneet että täällä on väkeä muutenkaan, meillä oli tarpeeksi tekemistä ihan muussa! Sieltä kirotusta Linnakkeesta mekin juuri livahdimme." Nainen puuskahti. Sarvien kalistelusta huolimatta kai kiivaskin sananvaihto kaiketi selvensi ainakin jotain. Tämä väki ei selvästikään ollut yhteistyössä niiden kanssa joita he olivat paossa, vaan juuri päin vastoin. Se sai Akelankin valpastumaan enemmän.
Ennen kuin touhu pääsi käsistä sen enempää puuttui Arkyn kaikeksi onneksi asiaan. Akela oli juuri avaamassa suunsa eittämättä kommentoidakseen jotain mutta sulki sen sitten puuskahtaen ja tyytyi lähinnä kyräilyyn kuten kiistakumppaninsakin, mutta kenelläkään ei tainnut onneksi olla oikeasti halua jatkaa touhua tässä. Sarvekas nainen vilkuili epäluuloisesti mutta ei kommentoinut heti kun muukalainen myöntyi Arkynin ehdotukseen pitkin hampain, ja kääntyi harppomaan muualle. Muut soturit seurasivat kiukkuisesti jupisevaa päällikköään ja Akela vilkaisi Arkynia. Tämä käänne ei ilmeisesti ollut tullut aivan täytenä yllätyksenä toiselle. "Olisit sanonut!" hän ähkäisi, työntäen viimein hieman hankalana itsekin miekkansa tuppeensa. Ohimennen luotiin kiusallinen silmäys ikävästi tirvaistuun nuorukaiseen... joka tosin sai Akelan havahtumaan nopeasti johonkin. "Kiran! Emme voi jättää häntä tuonne!" Töksäytettiin kiireesti samalla kun nainen pyörähti taas ympäri käytävällä ja lähti harppomaan takaisin kohti paikkaa jonne soturi oli jäänyt aiemmin. Hän ei ollut aivan varma luottiko tilanteeseen täysin, mutta se oli varmaa että runnottu Kiran piti saada suojaan.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 20, 2019 23:18:14 GMT 3
Sub: Kaikessa hiljaisuudessa Arkyn pyöräytti luisen kirveen ympäri kädessään ja työnsi sen vyönsä alle. Soturit olivat vieneet suurimman osan pudottamistaan aseista mukanaan ja raahanneet nuorukaisenkin perässään takaisin leiriin, ja nyt heidän pitäisi kaiketi vain seurata. Hän vilkaisi Akelaa ohimennen sivusilmällä ja kohautti kevyesti olkapäitään. "Minusta oli parempi yrittää pysyä hengissä kuin puhua siitä, millaisia etäisiä mahdollisuuksia asioihin saattaisi sisältyä. Siinä kohtaa kun tajusin, että kyseessä oli jotain muuta kuin henkipattoja rosvoja, oli jo hieman myöhäistä yrittää purkaa tilannetta sen enempää", mies tokaisi. Totta puhuen tämäkin oli hieman anteliaan varmaa kuvailua äskeisestä - todenmukaisempaa olisi ollut sanoa, että jälkeenpäin asioissa oli järkeä. "Mennäänpä hakemaan se köriläs, niin pääsemme katsomaan paljonko tästä lopulta kostumme", hän lisäsi ja käännähti itsekin Kiranin suuntaan, pitkälti seuraten kiireisempää Akelaa pimeään tunneliin.
Kiran oli yhä juuri siinä, mihin hänet oli jätettykin - eli lojui seinää vasten kuin säkillinen raskaita kivenmurikoita, jotka eivät varmasti nousisi omin voimineen yhtään mihinkään. Oli kukaties ollut aavistuksen varomatonta jättää mies itsekseen pimeään, mutta toisaalta, eipä kaksikolla (tai oikeammin Arkynilla) kaiketi ollut ollut juuri vaihtoehtoja senkään suhteen. "Jos totta puhutaan, tuolta väeltä sain alun perinkin kuulla näistä tunneleista. He ovat Turamin, jonkin matkan päässä täältä olevan kaupungin, miehiä. Sikäli kuin asian ymmärrän, tämä linnake kuului heille vielä viime vuonna. Sitten Perrakin, toisen läheisen kaupungin, miehet valtasivat sen kylineen heiltä", Arkyn selitti samalla kun keräili nuorta, kookasta soturia hartiansa varaan. "... oletin, että tämä olisi ollut enemmänkin sellainen etäinen, jupiseva suunnitelma kuin aivan lähiaikojen rupeama. Ilmeisesti he ovat epätoivoisempia asian suhteen kuin uskoin", hän lisäsi mietteliäästi.
Spyrre: Akela tyytyi lähinnä mähisemään kiusaantuneena samalla kun kaappasi lyhtynsä taas lattialta ja suuntasi takaisin käytävään. Hänhän se oli ollut joka oli äskeisen tilanteen alunperin eskaloinutkin... ei sillä, että tuskin hänellä olisi ollut mahdollisuutta tietääkään paremmin. Toimia ehkä, mutta... no. Se oli jo myöhäistä. Äskeinen oli ollut vähällä päättyä hyvin huonosti, eikä naisella tainnut olla ainakaan varaa valittaa yhtään siitä kannasta mille tämä oli päätynyt... epäilyttävää tai ei. Arkyn oli luultavasti se ainoa syy miksi häntä ei oltu otettu juuri äsken hengiltä ja ajatus oli vähintäänkin epämiellyttävä.
Sarvekas nainen suuntasi rivakasti nilkuttaen takaisinpäin, henkäisten helpotuksesta kun löysi tajuttoman toverinsa sieltä minne tämä oli jätettykin. Kaikeksi onneksi jos ei mitään muuta niin äskeinen oli ainakin ollut ohitse nopeasti, ettei mikään ollut ehtinyt löytää suojatonta nuorukaista... Hän kumartui varmistamaan että tämä oli vielä suunnilleen samassa kunnossa kuin aikaisemminkin tehden sitten tilaa Arkynille kun tämä lähestyi. Akelalla oli epäilemättä ollut aatteensa mutta hän ei ollut varsinaisesti ehtinyt vielä kysellä niistä kun mies ilmaisi itsekin olevansa enemmänkin tietoinen siitä mitä luultavasti oli tekeillä. Tämä oli kaiketi ollut enemmänkin tekemisissä tämän väen kanssa ja nainen katsahti toista yllättyneenä. "Minä... kuulin jotain siitä kahakasta aiemmin. En vain... ajatellut sitä sen enempää silloin. Melkoinen sattuma että ne ilmaantuvat tänne juuri samaan aikaan" hän puuskasti ja pyyhkäisi ohimennen likaisia rastoja kasvoiltaan. Mietteliäs oranssi katse kävi leirin suunnalla palaten sitten takaisin. "...luuletko että heihin voi luottaa? En usko että ne pitävät siitä jos arvelevat että tuo räjähdys tosiaan houkuttelee väkeä tänne. Vaikka... meillä ei taida olla nyt vaihtoehtoja." Nainen päästi tuskastuneen, mutta voipuneen huokaisun. Heillä ei ollut nyt edes rahkeita vain jatkaa matkaakaan, monestakin syystä. Toivottavasti Arkyn tosiaan tunsi tämän väen....
Sub: Arkyn hymähti. "He ovat sotureita, ja soturin kunnia on hänen mittansa. Kuten sanoin, heidän johtajansa on henkensä velkaa minulle. Hän ei aivan hevin tohdi liata kunniaansa purnaamalla sellaista velkaa. Eivätkä hänen soturinsa hevin sitä uhmaisi. Eivät he meitä rakasta, eivätkä he surisi puolestamme, mutta kukaan heistä ei voisi kajota meihin menettämättä kunniaansa, ja se on kaikki millä on väliä. Tule", hän totesi ja lähti taluttamaan Kirania leirin suuntaan. Arkyn itse vaikutti loppujen lopuksi varsin varmalta siitä mitä sanoi. Kukaties hän uskoikin siihen, tai ainakin piti sitä kaikkea tarpeeksi uskottavana, että pystyi jättämään asian sikseen. Heillä oli joka tapauksessa suurempiakin murheita ja heikosti vaihtoehtoja.
Olisi ollut väärin sanoa, että soturit olivat asettuneet taas aloilleen, kun kaksikko lopulta ilmaantui raahaten kolmatta. He olivat korkeintaan palanneet, ja muukalaisten ilmaantuminen sai monet havahtumaan aj luomaan heihin synkkiä katseita. Osa puristi yhä aseita, osa runnottuja raajoja. Miesten katseet olivat synkkiä ja jopa avoimen vihamielisiä. Kukaan heistä ei varmasti olisi tosiaan surrut kaksikon puolesta... mutta samalla synkeissä katseissa kareili myös synkkyyttä juuri siitä tosiseikasta, etteivät he lopulta voineet tehdä mitään sen suurempaa tähän hätään. Olihan tulokkaat kutsuttu leiriin. Leiri itsessään oli yksinkertainen, ja outo sinisenä leiskuva, rätisevä kapistus sen keskellä lopulta eittämättä kummallisin asia siellä. Loppujen lopuksi se oli vain suurehko kammio, johon koko soturijoukko oli asettunut. Kantamuksia, makuupaikkoja ja varusteita lojui seinien vierellä siellä täällä. Miehet olivat ottaneet omia paikkojaan kuka mistäkin. Kyse oli selvästi tilapäisestä leiristä, eittämättä vain asemasta jonka joukkio oli ottanut pitkän matkansa jälkeen levätäkseen ja valmistautuakseen.
Arkyn loi ympärilleen tasaisen katseen ja nyökkäsi sitten kohti sivummalla seisovaa, rotevaa päällikköä. "Minun on parasta mennä selvittelemään asioita. Ota jostakin paikka äläkä tee mitään ennen kuin olen päässyt johonkin yhteisymmärrykseen hänen kanssaan", hän tokaisi Akelalle varsin ykskantaan, jopa vakavana. Heille oli kyllä annettu vieraanvaraisuutta ja kyse oli kunniaveloista, mutta senkään kanssa ei kannattanut heittäytyä liian uskaliaaksi...
Spyrre: Akelan ilmeestä oli hankala lukea oliko hän erityisen vakuuttunut Arkynin sanoista, mutta ainakaan hän ei väittänyt vastaan kun toinen lähti kuljettamaan Kirania kohti leiriä. Vaikka olihan se kai myönnettävä että jos heidät olisi haluttu hengiltä, tämä joukko tuskin olisi tarvinnut suurtakaan vilunkipeliä moiseen... Joka tapauksessa hänen kätensä oli hakeutunut jälleen lähes vaistonvaraisesti miekankahvalle samalla kun arpinen nainen nilkutti lyhtyineen hieman edelle. "Toivotaan ettei muuta tarvitakaan" hän mutisi hiljaa mennessään.
Pian pimeästä kajasti jälleen se outo, särisevä sinertävä valo kuin aikaisemminkin ja he astuivat tällä kertaa keskelle kammioon rakennettua leiriä. Akela vilkuili ympärilleen varautuneena laittaen merkille synkeät katseet joita he saivat lähes joka suunnalta, voimatta olla heittämättä muutamaa epäluuloista silmäystä myöskin outoon laitteeseen kaiken keskellä. Mikä tämä olikaan, hän piti mielummin etäisyytensä siihen... kuten kaikeksi onneksi tuntuivat kaikki muukin heihin. Ilmeisesti Arkynin vaikutusvalta riitti pitämään kaunat kurissa ainakin toistaiseksi äskeisestä huolimatta.
Varsin nopeasti toinen löysi tutun päällikön hahmon kauempaa. Akela vilkaisi niin tätä kuin toistakin epäröivästi sormeillen kireästi miekkansa kahvaa, mutta nyökkäsi sitten lopulta. Näillä kahdella oli epäilemättä paljon puhuttavaa varsinkin nyt, ja jos rehellisiä oltiin, Akela ei kadehtinut toisen asemaa selittää kaikki äreälle korstolle jos he olivat juuri onnistuneet sotkemaan näiden suunnitelmat omalla toilauksellaan. Ja halusi myöntää sitä tai ei, hän ei todellakaan ollut huippukunnossaan nyt. Vain ajatuskin mahdollisuudesta vetää henkeä hetki oli houkutteleva. "No... pidä varasi. Odotamme kai sitten sivummalla. Voin pitää silmällä Kirania." Nainen myötäsi hetken epäröityään ja heilautti hieman lyhtyään kohti hämärää seinustaa jonne ei näyttänyt majoittuneen vielä ketään. "Tuota... ei sinulla satu olemaan yhtään vettä? Ne veivät kaikki varusteeni" lisättiin vielä varovaisen toiveikkaasti, vaikkakin kiusallisesti. Ainakin toinen oli ehtinyt saamaan oman reppunsa takaisin...
Sub: Arkyn pysähtyi kesken askeleen ja vilkaisi olkansa yli Akelaan, Sitten hän levitti voimattomasti käsiään, kuin esitelläkseen omaa, surkeaa tilaansa. Hänellä oli itselläänkin vain reppunsa, rääsyjä päällään ja matkaan napattu luukirves vyöllään. "Eipä minullakaan ole sen enempää vettä. Olisin pessyt jo naamani, jos olisi. Katson mitä voin tehdä, kunhan ensin varmistan että kukaan ei yritä ainakaan ottaa meitä hengiltä", hän tokaisi ennen kuin jatkoi matkaansa. Loppujen lopuksi hän ei kuulostanut erityisen huolestuneelta, enemmänkin aavistuksen turhautuneelta koko asiaan.
Kukaan ei varsinaisesti estellyt Akelaa ottamasta millaista paikkaa nyt halusikaan - vaikka miesten katseet selvästi kertoivatkin, ettei kukaan halunnut joutua liian lähelle tätä. Osa siitä oli äskeisen jälkimaininkeja, mutta katseissa oli myös jotakin paljon epäluuloisempaa; nyt kun nainen seisoi sinertävässä, häilyvässä valossa, oli paljon helpompi erottaa tästä tiettyjä paljon puhuvia yksityiskohtia... Leirissä oli yhteensä ehkäpä kaksi tusinaa soturia, kukaties muutama enemmän. Osa hoiti jo haavojaan, osa taas tarkkaili selvästi tarkemmin sivusta, mitä tästä kaikesta vielä seuraisi. Jännitys ei tosiaan ollut vielä kadonnut mihinkään. Tajuton soturi, sarvipäinen nainen ja outo, ilmeisesti heidän päällikkönsä hengen pelastanut mies. Siinä riitti varmasti ajateltavaa. Ei kaiketi ihmekään, että soturit vaihtoivat keskenään monia hiljaisia sanoja samalla, kun kyräilivät itse kutakin arvioiden, laskelmoiden ja varuillaan.
Sivummalla joku läpsi tyrmättyä nuorukaistakin poskille. Hän ei selvästikään ollut aikeissa tokeentua vielä hetkeen, mutta heikko ähinä kertoi ainakin sen, ettei äskeinen ollut vaatinut kenenkään henkeä - mikä oli kaiketi jo itsessään melkoinen ihme.
Spyrre: Toiveikkuus siitä että mukaan napatussa repussa olisi ollut mukana vesileili latistui nopeasti, eikä Akela voinut aivan täysin piilottaa pettymystään. Hänen särkyjään olisi auttanut ainakin hieman jos olisi voinut edes kostuttaa kuivaa kurkkuaan ja pyyhkiä pahimpia saastoja yltään mutta kaiketi tätäkin olisi vain odotettava. Rehellisesti nainen ei voinut olla varma kuinka paljon uskoi siihen että tämä väki luopuisi varusteistaan heidän vuokseen mutta hän joutui vain huokaamaan nyökäten Arkynin perään. Oli hämmentävää ettei mies tuntunut olevan vieläkään sen enempää huolissaan vaikka Akela oli hyvin tietoinen siitä kuinka koko leirin soturit tuijottivat heitä, eittämättä varsin laskelmoiden kuin vain odottaen tilaisuutta hoitaa aiemman välikohtauksen loppuun. Ainakaan hän ei osannut tulkita sitä oikein muutenkaan.
Joka tapauksessa sarvekas nainen päätyi noudattamaan kehotusta ja suuntaamaan parhaansa mukaan Kirania mukanaan auttaen vapaalle seinustalle, hieman kauemmas niin sotureista kuin rätisevästä kapistuksestakin. Oli jo turha toivo etteikö kukaan olisi erottanut hänen epämääräisiä piirteitään josta suuri osa epäluuloisista katseista luultavasti johtuikin ja Akela manasi hiljaa hampaidensa lomasta laskiessaan tajuttoman nuorukaisen maahan. Asetelma sai hänet jännittyneeksi eikä käsi liikkunut missään vaiheessa kovin kauas miekasta edes kun nainen laski lyhtynsä lattialle ja katsahti tarkemmin ympärilleen. Moni soturi näytti saaneen ikäviä kolhuja lyhyessä kahakassa ja hänen tirvaisemansa nuori vahti oli vielä tajuton, vaikkakin kaiketi elossa. Nainen pälyili hetken tämän suuntaan mutta päätteli sitten että taisi olla parasta että jättäisi mahdolliset selittelyt myöhemmälle. Heidät jätettiin tähän hätään rauhaan, ja viisainta että hänkin tekisi niin... vaikka oranssi katse päätyi silti pitämään vaivihkaa ympäristöä silmällä.
Akela seisoi hetken aikaa paikoillaan vahdissa kahden vaiheilla, vaihdellen painoaan puolelta toiselle kunnes vakuuttui siitä ettei kukaan aikonut lähestyä. Vasta sitten hän veti hiljaa henkeä ja kääntyi kohti tajutonta Kirania. Tätä oli raahattu varsin kovakouraisesti ympäriinsä jo pidempi tovi, mikä sai hänet huolestuneeksi... varsinkin kun kellään ei ollut ollut aikaa edes katsoa kuinka pahasti nuorukainen oli runneltu. Akela oli kaikkea muuta kuin asiantuntija tässä, mutta hän kumartui kuitenkin hetken pälyiltyään tämän viereen ja yritti varovasti liikuttaa verentahrimaa takkia tarpeeksi nähdäkseen miltä tilanne näytti. Ikävä kyllä hänellä ei ollut vieläkään mitään millä olisi varsinaisesti voinut tehdä jotain, mutta jos Arkyn saisi puhuttua heille edes jotain...
Sub: Kiran hädin tuskin tiedosti Akelan toimia sen enempää, kuin mitään muutakaan ympärillään tapahtuvaa. Lukuisat haavat kirjoivat hänen nahkaansa, ja kuivunut veri oli peittänyt nekin alleen. Mikään ei näyttänyt ilmeisen kuolettavalta tai syvältä, mutta niitä oli silti paljon, eikä niiden tekijä ollut selvästikään murehtinut niiden hoitamisesta. Kukaties kylmä oli ollut pieni siunauskin, sillä lämpimämmässä ne olisivat varmasti olleet jo tulehtumassa kovaa vauhtia - nyt asiasta oli vaikeampi sanoa. Ainakin mies hengitti yhä suhteellisen tasaisesti, eikä hän ainakaan vielä ollut selvästikään tekemässä välitöntä kuolemaa. Kukaties se olikin kaikki, mitä varsinaisesti saattoi toivoa tähän hätään.
Arkyn ja sotureiden päällikkö neuvottelivat pitkään. Tilanne oli selvästi jännittynyt, ja miehet kohtasivat toisensa kädet puuskassa ja vastatusten seisoen. Sanoja vaihdettiin pitkään, ja etenkin kookkaan, parrakkaan päällikön ääni kohosi välillä vihaisiksi huudoiksi. Suurin osa niistä tuntui liittyvän siihen tosiseikkaan, että kaksikko oli pilannut heidän suunnitelmiaan - ja vieläpä käynyt heidän kimppuunsakin. Se oli epäilemättä huono lähtökohta millekään. Pidemmän päälle neuvottelut alkoivat muuttua ainakin rauhallisemmiksi, jos eivät nyt sentään sopuisiksi. Miehet ainakin istuivat alas ja joivat jonkinlaisen maljan - sovittelun merkiksi, ehkä. Siitä huolimattakin he jatkoivat pitkään. Arkynin elkeet olivat hillitympiä, mutta häkin tuntui välistä joutuvan kohottamaan ääntään tai pyyhkäisemään sanojensa vahvistukseksi kädellään. Lopulta, ilman mitään varoitusta, miesten päällikkö repesi äkkiä nauramaan. Syvään, hohottavaan nauruun, joka kaikui leirissä pitkälle. Hänen omatkin miehensä pälyilivät tätä selvästi kummissaan. Joka tapauksessa sopu näytti syntyneen, ja päällikkö kiskoi Arkynin äkkiä pystyyn selkään taputellen. Arkyn ei tosin näyttänyt jakavan hänen riemuaan. Kunhan löi kättä yhteen ja lähti sitten astelemaan Akelaa kohti vaitonaisesti.
"No, sain selvitettyä asiat. Saatat olla tyytyväinen, että meitä ei yritetä tappaa. Sen sijaan he sallivat meidän levätä täällä, syöttävät ja juottavat meidät ja jopa antavat meille varusteita. Sen lisäksi saamme heiltä ratsut joilla voimme suunnata minne mielimme", Arkyn tokaisi pysähdyttyään Akelan eteen. Hänen kätensä olivat puuskassa ja hänen toista suupieltään nyki aavistuksen samanlainen kolkon pakotettu virne, kuin aikaisemmin heidän kohdatessaan koko ärjyvän soturijoukon. Virne, joka kertoi oudosta huvituksesta tuhon edessä. "... siis sitten kun kaikki on ohi. Jouduin katsos lupaamaan, että autamme heitä valtaamaan linnakkeen takaisin. Kun nyt kerran sotkimme heidän suunnitelmiaan alun perinkin", hän huokaisi sitten. Ilmaista apua ei ollut, eikä tässä lopulta tainnut olla kyse avustuksesta ollenkaan; tokihan kuka tahansa hyvä päällikkö piti huolen, että hänen soturinsa olivat kunnolla varustettuja ja valmiita sotimaan...
Spyrre: Akela käytti pitkän hiljaisen tovin miten saattoi, jännittyneestä ilmapiiristä huolimatta. Hän ei voinut tehdä paljoa Kiranin suhteen mutta pystyi edes toteamaan tämän tilanteen vakaaksi, vaikkakaan ei voinut olla kiristelemättä hampaitaan vihaisesti näylle. Linnakkeen päällikkö ei selvästikään ollut tyytynyt vain uhoamaan luvatessaan julmaa kohtaloa soturille... eikä tämä olisi varmasti loppunut tähän jos nuorukainen olisi jäänyt selliinsä. Ikävä kyllä siinä taisi olla kaikki mihin hän kykeni juuri nyt. Sarvekas nainen jupisi itsekseen kiroten ennen kuin veti takin jälleen mahdollisimman tiukasti paikoilleen ja istui sitten synkästi itsekin.
Tunnelma oudossa, sinisessä valossa kylpevässä kammiossa oli eittämättä kireä jokaisella suunnalla. Akela yritti ohimennen pyyhkiä kasvojaan takkinsa hihaan josta rehellisesti oli vaivan takana löytää kohta joka ei ollut myös veriroiskeiden peitossa. Näissä olosuhteissa oli silti vaikea rentoutua ja kireä katse vaelteli ympäri huonetta tuon tuostakin... keskittyen tosin pääasiassa kahden joukosta erottuvan hahmon neuvotteluihin kauempana. Sen verran mitä hän paikaltaan sai selvää, ei tämä näyttänyt ainakaan alkavan hyvin. Sarvekas nainen sormeili jälleen huomaamattaan asettaan seuratessaan kiivasta sananvaihtoa kuin olisi odottanut joutuvansa pian karkaamaan uudestaan jaloilleen. Kaikeksi onneksi tälle ei lopulta ollut tarvetta. Mitä Arkyn ikinä sanoikaan, taisi se sovitella välejä melkoisesti. Epätietoinen Akela katseli kyräillen, päätyen säpsähtämään kun päällikkö äkkiä repesi äänekkääseen nauruun. Moinen aiheutti selkeää hämminkiä muuallakin, eikä tilannetta selventänyt Arkynin epämääräinen olemus kun tämä viimein harppoi takaisin heidän luokseen. Akela rypisti kulmiaan ja nousi rivakasti jaloilleen toisen lähestyessä. Naisen ilme kävi kuitenkin pian epäluuloisesta epäuskoiseksi kun Arkyn alkoi puhua. He saisivat niin tarvitsemansa, kuin jopa ratsutkin? Miehen lupaus kuulosti vähintäänkin liian hyvältä ollakseen totta... ja niin se ilmeisesti olikin.
Hetken aikaa sarvekas nainen tuijotti silmiään räpytellen kunnes esiin viimein karkasi jokseenkin epämääräinen, vaikeasti tulkittava ähkäisy. "Mitä? Odotas nyt! Sinä... lupasit että menemme takaisin tuonne?! Juuri kun pääsimme ulos?" Akela töksäytti kuin ei olisi ollut varma oliko kuullut oikein. He olivat juuri taistelleet ulos henkensä edestä ja nyt... tämä porukka oli raahaamassa heitä takaisin sisään? "Kerroitko sinä että se sen velhon hirvitys on siellä?! Entä Kiran?"
Sub: Arkyn kohotti kättään toppuuttelevasti, vaikka hänen ilmeensä kyllä paljasti, ettei toisen reaktiossa ollut mitään odottamatonta. "Ennen kuin menemme siihen, niin tässä", hän tokaisi ja kohotti näkyviin paksun, raskaan nassakan. Se hölskyi paljonpuhuvasti ja mies ojensi sen toiselle ilman sen suurempia. Sitten hän istuutui alas kaikessa rauhassa, kukaties elätellen toiveita, että moinen harhautus toisi hänelle ainakin hetken aikaan.
Arkyn istuutui, asetteli itsensä ja huokaisi. "Ja kyllä, kerroin heille tilanteesta. Ikävä kyllä se ei ainakaan helpottanut tilannetta, kun ottaa huomioon, että tämä sotki heidän suunnitelmiaan jo muutenkin. He katsos olivat aikoneet murtautua samasta seinästä sisään. Nyt he ovat joko jo paljastuneet tai ainakin heidän suunnitelmansa on pahasti mutkistunut", hän selitti ilottomasti. Eipä hän itsekään sen tyytyväisemmältä vaikuttanut, kunhan oli nähtävästi hyväksynyt asian jossain määrin paremmin. "Jouduin lupaamaan mitä lupasin. Muuten olisimme olleet omillamme ja he vihollisiamme. En perusta tällaisista nahisteluista sen enempää, mutta minulla ei ollut hirvittävän montaa narua joista vetää. Joten se on tämä tai voimme lähteä uudestaan kokeilemaan, miten hyvin selviämme ulvovasta soturilaumasta", hän töksäytti lopulta varsin suorasukaisesti ja katsoi kaartelematta toista silmiin. Nyt ei ollut aikaa ähkiä välttämättömyyksien suhteen. Oli parempi vain hyväksyä ja yrittää selvitä parhaansa mukaan...
Spyrre: Akela näytti kuohahtavan uhkaavasti mutta tämä ei tullut Arkynille yllätyksenä. Äkkiä ojennettu vesinassakka kieltämättä sotki kiihtyneen naisen pasmat hetkeksi, mikä soikin toiselle aikaa asettua paikoilleen. Akela tarttui hanakasti lykättyyn leiliin ennen kuin ehti varsinaisesti edes ajatella asiaa, kunnes havahtui uudestaan siihen tosiseikkaan ettei ollut erityisen tyytyväinen oikein mihinkään. Siihen mennessä vanhempi soturi tosin oli jo ehtinyt järjestellä itsensä sekä sanansa. Nainen kyräili toista puristamansa leilin ylitse, antaen toisen kuitenkin puhua. Olemuksessa oli eittämättä närkästystä, mutta lopulta myös epävarmuutta... jonka hän tosin pyrki kiskomaan nopeasti näkyvistä. "Minulta ei edes kysytty yhtään mitään. Emmehän me voineet tietääkään mitään tuollaista" hän tokaisi terävästi, kuitenkin epäröiden lopulta silminnähden. Jos niin tilanne kuin selän takana asiointi saivat vastahankaiseksi, tajusi Akelakin kyllä mitä oli vaakalaudalla pahimmasta yllätyksestä selvittyään.
Ainakin nainen vaikeni pitkäksi, synkäksi toviksi. Hän väänsi nassakan auki ja joi pitkän kulauksen kuivaan kurkkuunsa. Kun pullo laskettiin Akela ei suoranaisesti näyttänyt yhtään vähempää synkältä mutta oli kaiketi saanut ainakin hetken aikaa punnita. "...ei kai meillä kellään ole vaihtoehtoja sitten. Jos saamme mitä tarvitsemme.... Hyvä on. Minä... kai harkitsinkin, että minulla saattaisi olla vielä asiaa sinne sisälle. En vain ajatellut että näin pian." Sarvekas nainen jupisi leilin takaa. Äänensävyssä oli jälleen pieni pahaenteinen häive, jonka kohde ei välttämättä ollut vaikea arvata. Linnakkeen joukot, sekä varsinkin näiden johtoporras, oli eittämättä ollut kaikkea muuta kuin suopea heitä kohtaan, ja tämä kaikki oli vielä melkoisen tuoreessa muistissa ottaen huomioon vieressä vielä retkottavan runnotun Kiranin. "...en kyllä lähde mihinkään ennen kuin saan tämän kirotun kapineen kiskottua irti itsestäni. Jos ei muuta, niin se saasta ei taida odottaa meidän ilmaantuvan takaisin." Akela murahti kaunaisesti ja kohotti kätensä nykäisemään turhautuneena pantaa päässään. Tämä ei tosiaankaan mennyt aivan niin kuin ajateltu, mutta kukaties tästä irtoaisi mahdollisuus takaisinmaksuun... Vaikkei hän rehellisesti kohtaisi velhon hirvitystä mielellään uudestaan.
|
|