|
Post by spyrre on May 16, 2016 14:13:34 GMT 3
Oli tuskin vaikea nähdä kuinka hukassa hätääntynyt purppuratukka alkoi jälleen olla likimain kaiken suhteen. Samoojat ärjyivät käskyjä ja heristelivät aseitaan yhdellä puolella ja kammottava taistelu raivosi toisella... mutta kumpikin näistä tuntui lähestulkoon tois-sijaiselta verrattuna suorastaan hilpeään Velaziin joka häälyi nyt hänen yllään. Varsin absurdisti hän tunsi olonsa huomattavasti huterammaksi kaiteella istuessaan kuin Velaz tällä kammottavan vaivatta astellessaan sairaalloisesta ulkomuodostaan huolimatta, hetki hetkeltä lähemmäs. Miehellä ei selvästikään ollut kiire yhtään mihinkään eikä pojan paniikinomainen uhokaan tehnyt tähän sellaista vaikutusta kuin nulikka olisi kukaties toivonut. Luonnoton ilmestys suorastaan leikitteli hänen kanssaan tavalla, joka lähetti kylmiä väreitä kaidetta kuumeisesti puristavan pojan niskaan... Taisi olla harvinaisen selvää kenelle hyvänsä joka oli nähnyt kalvakan miehen toiminnassa ettei tämä varmasti tarvinnut hänen suostumustaan saati yhteistyötään yhtään mihinkään, varsinkaan tältä etäisyydeltä, ja poikakin tiesi tämän. Siltikin, hän oli vielä elossa ja tämä harppoi lähestulkoon viivytellen kohti kuin tosiaan odottaen hänen päätöstään vaatimuksiinsa, joka oli omiaan saamaan joen yllä huojahtelevan nulikan olemuksen entistä vainoharhaisemmaksi. Tuntui kuin tämä olisi odottanut kärkkäästi mitä tahansa merkkiä vastarinnasta taikka puhdasta tekosyytä tehdä jotakin kammottavaa, ja oli hyvin vaikea uskoa että tämä olikaan kaukana totuudesta...
Hän saattoi kuulla kuinka tilanne Kazimirin ja vieressä huutavien samoojienkin suunnalla oli hyvää vauhtia kiristymässä, mutta jo valmiiksi kauhusta ylikuormittunut nulikka tuskin rohkeni edes vilkaista näiden suuntaan. Tämä värisi tukalasti paikallaan hermostuneesti nykien, uskaltamatta selvästikään päästää lähemmäs hivuttautuvaa kammottavaa miestä silmistään... tai oikeastaan enää edes liikahtaa paikoiltaan. Jälleen kerran, jo ties kuinka monennen kerran liian lyhyessä ajassa, jokainen vaihtoehto joka hänellä oli tuntui toinen toistaan kauheammalta, eikä purppuratukka hirvittävien paineiden keskellä pystynyt käsittelemään tätä edes päätelläkseen mikä näistä olisi edes hieman pienempi kuin muut. Äkkiä hänen oman henkensä lisäksi hänen niskassaan tuntui nyt lepäävän Haeklinkin turvallisuus ja äkkiä tällaisen valinnan eteen joutuminen oli ahdistuneelle nulikalle lähes liikaa... mikä tosin saattoi hyvinkin olla sairaalloista hupia tilanteesta saavan Velazin tarkoituskin. Hänen epätoivoiset vastalauseensa ja hätäiset uhkaukset saivat mokomasta luonnonoikusta irti vain yhdentekevän käsien levityksen joka lähetti hyytävän todisteen panttivangista viimein tuulen vietäväksi, tämän kuitenkin jo selvästi toimitettua tarkoituksensa. Miehen tasainen vastaus sai ahdisteltua ärhäkkyyttä tavoittelevan pojan nopeasti haparoimaan vastaväitteissään, tämän jäädessä hetkeksi vain avuttomasti suutaan aukoen tuijottamaan takaa-ajajaansa ymmyrkäisillä silmillään. Edes hänen uhkauksensa ei hetkauttanut tätä vaikka mies oli varmasti nähnyt temppelin tapahtumat jopa paremmin kuin hän... mutta siltikin, vaikka raivoava lohikäärme oli ilmeisesti ajanutkin joukon pakosalle täällä, sai nulikkakin järkytyksekseen tajuta ettei Velaz näyttänyt saaneen moisesta naarmuakaan. Oli vaikea ymmärtää miten tämä oli edes mahdollista sen tuhon jäljiltä mitä vapaaksi riistäytynyt lohikäärme oli saanut aikaan ylevässä kivisessä salissa... vaikka tälläkin oli nyt kuitenkin lopulta katkeran vähän oikeaa merkitystä. Taisi olla kyseenalaista oliko mies perillä siitä ettei tempun toistaminen ollut oikeastaan edes purppuratukan tahdosta kiinni, mutta kuitenkin uhkaukseen vastattiin toisella, huomattavasti hyytävämmällä varmuudessaan, joka iski pojan järkytyksestä hiljaiseksi. Kaikki oli jälleen silkkaa umpikujaa, eikä hänellä ollut aavistustakaan mitä olisi pitänyt tehdä...
Tekisi hän mitä hyvänsä mitään takeita yhtään mistään ei ollut, joka hänelle auliin vääjäämättömästi myönnettiinkin. Aivan yhtä hyvin mies olisi kaiketi saattanut leikata esittelemänsä punaisen hius-suortuvan pelkästä ruumiistakin... mutta kaiteelle jähmettynyt purppuratukka ei tohtinut edes ajatella jotakin näin hirvittävää. Oli mahdollisuus, että Haekli saattaisi olla vielä elossa ja se, että tämä saattaisi hyvinkin kokea kauhean kohtalon hänen toimiensa seurauksena oli lähestulkoon ylivoimainen kaiken muunkin keskellä. Hetkeen tämä ei saanut sanaakaan suustaan saati rohjennut liikahtaakaan purppuraisen, sekaisen kuontalon alta tuijottavien kauhistuneiden silmien nauliuduttua kalvakkaan ilmestykseen. Hänen päänsä tuntui jälleen kammottavan tyhjältä vaikka hän yritti epätoivoisesti haparoida otetta edes jostakin ajatuksesta... mutta äkkiä tämänkin keskeytti ärhäkkä huuto, joka tuntui havahduttavan nulikkaakin aavistuksen. Se säpsähti pelästyksestä ähkäisten kääntäen viimein katseensa refleksinomaisesti kohti esiin astunutta käskyjä huutavaa samoojaa, jääden hetkeksi tuijottamaan miestä järkyttyneenä siitä kuinka tämä rohkeni edes lähestyä hirviömäistä ilmestystä saati uhmata tätä... ja tämä kostautuikin nopeasti, kun moinen sai lähestulkoon mielipuolisen ilahtuneen ilmeen leviämään kalvakan miehen kasvoille. Nulikka ehti hädintuskin avata hälytettynä suutaan kun Velaz tokaisi kuin olisi odotellut vastausta johonkin harkintaa vaativaan kysymykseen ettei heillä ollut mikään kiire minnekään katsahtaen häntä pistävillä silmillään, ennen kuin mies äkkiä heilautti kättään kammottavan nopeasti ja huutanut samooja lysähti maahan. Purppuratukka jähmettyi ruumista tuijottaen tajuten vasta pienellä viiveellä tämän kurkusta törröttävän terän joka oli surmannut miehen samantien... mutta nyt kuin leikkiin kutsuttuna Velazilla ei selvästikään ollut aikomustakaan tyytyä vain yhteen uhriin. Mieshirviö toisti pahaenteisen kehotuksensa miettiä "tarjousta" tarkasti, hätkäyttäen sitten niin purppuratukkaa kuin eittämättä kaikkia muitakin loikkaamalla viimein alas kaiteelta huomio nyt muihin sillallaolijoihin suunnattuna. Poika ähkäisi kauhusta seuraten tätä katseellaan ja tajuten nopeasti myös Kazimirin olevan hätäisesti taaksepäin kompuroivien samoojien joukossa.
"He-- hei! Ei! Odota! Älä satuta niitä!" se onnistui viimein älähtämään epätoivoisesti jo uutta hirvittävää teurastusta kavahtaen, siitä huolimatta että linnakkeen puolustajat olivat eittämättä olleet juuri olleet vähällä ottaa niin hänet kuin Kazimirinkin hengiltä. Nyt hänen puolustuksekseen astunut mieskin oli kuitenkin näiden seassa... Hän osasi jo nyt aavistaa kuinka turhaa murhan entisestään lietsomaan kalpeaan hirviöön vetoaminen epäilemättä olisi.... siltikään, hän tuskin saattoi tehdä muutakaan, purppuratukan jähmetyttyä jälleen surkeasti paikoilleen avuttomasta kauhusta, yksin oman päänsäkin sisällä jopa lohikäärmeen vaiettua kaiken taustalla. "Kazimir...! Juokse! Äkkiä!" poika parahtikin epätoivoisesti miehen suuntaan, kuitenkin ilmeisestä ahdingostaan huolimatta edelleen paikoillaan kaidetta kuumeisesti puristaen. Kunhan... kunhan edes Kazimir ehtisi paeta hirviön tieltä ennen kuin olisi liian myöhäistä... hän itse puolestaan ei rehellisesti tiennyt rohkenisiko hän edes yrittää moista kammottavien seurausten pelossa...
|
|
|
Post by submarine on May 16, 2016 21:24:38 GMT 3
Kelmeän kalpea, raatomainen mies ei ollut juuri korvaansakaan lotkauttanut purppurapäisen pojan vastaanväitteille äsken, eikä tämä tehnyt sitä sen suuremmin nytkään, astuessaan kohti samoojia ja Kazimiria, joita kaikkia tämä tuijotti kuin pelkkiä uhreja. Tämä suorastaan uhkui verenhimoa ja malttamatonta tarvetta iskeä kiinni. Kaikeksi onneksi (tai epäonneksi) samoojat eivät tosin näin vähästä murtuneet. Miehet kavahtivat taaksepäin nähdessään toverinsa saavan kylmäverisesti surmansa, mutta nopeaan tahtiin järkytyksen ja tyrmistyksen tilalle oli astumassa sisua ja puhtia. Samoojia oli yhä neljä, ja kaikessa kuvottavassa outoudessaankin tämän hyypiön täytyi olla hullu, kun ehdoin tahdoin hyökkäsi heitä vastaan! Miehet ilmeet kovenivat, ja miekat kohosivat valmiiksi. Linnakkeen puolustajat ja hirviönsurmaajat eivät aikoneet näin vähästä murtua. Samoojien joukossa oli joku muukin. Joku, joka ei näyttänyt aivan yhtä vakuuttuneelta näiden uhosta. Kazimir piti etäisyytensä niin kelmeästä miehestä kuin samoojistakin, jotka vielä äsken olivat olleet valmiita iskemään hänet maihin aivan yhtä suurella tarmolla - ja jotka saattaisivat edelleen tehdä sen, jos vain selviäisivät tästä kahakasta. Jokin miehen olemuksessa taisi tosin kieliä, ettei hän ollut erityisen vakuuttunut näiden mahdollisuuksista. Hän tiesi eittämättä olevansa juuri nyt entistäkin vaarallisemmassa tilanteessa. Lyhyen hetken ajan Kazimirin kasvoilla saattoi käväistä jopa empivää harkintaa, kun hän kuuli pojan varoittavan parahduksen, vaatimuksen paeta. Mutta kun hän vastasi tälle nopealla vilkaisulla, oli se jo tiessään. Sen tilalla oli taas vain samaa outoa määrätietoisuutta, jonka voimalla hän oli seissyt vähän aikaisemmin koko linnakkeen väkeä vastaan. Sanat, jotka hän tapaili, niin hiljaa että ne joutui melskeen yli enemmänkin lukemaan hänen huuliltaan kuin kuulemaan, tuskin jättivät mitään epäselväksi: "Jos mies on oikea mies, hän tekee mitä vannoo." Sanoja seurasi outo, melkeinpä huvittunut, uhmakas virnistys. Ja sitten kaikki jo repesikin raivoonsa.
Velaz hyökkäsi hirvittävällä nopeudella ja kiihkeydellä, täysin keskittyneesti ja kuumeisesti kuin peto, joka ei ollut saanut syödäkseen viikkoon. Vaikka olivatkin valmistautuneet, ehtivät samoojat hädin tuskin edes tajuta mitä tapahtui, kun pitkä ja kalpea mies loikkasi näiden keskelle. Miekka sivalsi armotta ja leikkasi ensimmäiseen miehistä. Tämä ei ollut ehtinyt vielä edes tömähtää siltaan, kun Velaz hakkasi jo kelmeänä myllerryksenä sinne tänne, sivalsi kaikkea mihin vain ylsi. Tämä liikkui järjettömillä tavoilla, kuin sätkien, iskien suunnista joista tämän ei olisi kuulunut iskeä ja ajoittaen sivalluksensa silmänräpäyksiin joihin ne eivät kuuluneet. Ensimmäinen samoojista oli jo kaatunut, eivätkä muut pystyneet kuin perääntymään hätäisesti paetakseen hyökkäystä, joka veti rajuudessaan vertoja näille kaikille. Toinenkin näistä oli saanut jo käteensä syvän haavan, joka tursusi verta. Kalpea mies ei kuitenkaan edes hellittänyt, vaan harppoi sinne tänne, iskien hirvittävän nopeasti kaikkea mihin vain saattoi yltää. Tämä iski ja iski, ajoi miehiä edellään ja piti nämä hajallaan, esti näitä löytämästä minkäänlaista paikkaa josta iskeä takaisin. Miekat kalisivat ja värisivät yhtenä kaoottisena sointina. Kaiken keskellä oli myös Kazimir. Hän oli kiskaissut jo väkipuukkon käteensä, mutta pysytteli viisaasti kauempana. Lyhyemmällä terällä tuskin olisi mitään toivoa tässä hirvittävän nopeassa taistelussa, ja sen hän selvästi tajusi itsekin. Mies ei kuitenkaan näyttänyt siltä kuin olisi vältellyt tai pakoillut, vaan tarkkaavaiselta ja valppaalta. Hän seurasi tilannetta silmä kovana, kuin olisi etsinyt paikkaa josta iskeä. Jo pelkästään sekin saattoi hyvin olla hullunrohkeaa tällaisessa taistelussa, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään harhailevaa tai empivää, kun hän väisteli ja perääntyi ja myötäili murhaavaa hyökkääjää. Hän oli määrätietoinen. Hän tiesi mitä teki... joskin taisi olla hieman epäselvää, miten määrätietoisuus vetäisi vertoja epäinhimilliselle nopeudelle ja verenhimolle...
Niin sillalla kuin sen juurellakin taisteltiin yhä. Loppujen lopuksi, jos vain malttoi tarkkailla tilannetta, ei kaoottinen kahakka linnakkeen suunnalla näyttänyt aivan niin menetetyltä, kuin olisi kukaties voinut luulla. Moni mies oli jo kaatunut, mutta yhä siellä taisteltiin. Niin samoojat kuin näitä vastaan taistelleet soturitkin tuntuivat ymmärtäneen tilanteen ja sen sanelemat pakot, ja unohtaneen varsin nopeasti keskinäiset kiistansa. Nyt nämä olivat vetäytyneet yhdeksi rintamaksi, jonka ympärillä myllersi hyökkäileviä, huitovia hämähäkkejä. Milak Rautajalka todisti juuri nimensä pitävyyden talloessaan yhtä hirviöistä alleen, ja samoojien päällikkökin huusi yhä komentoja ja suitsi miehiään (ja siinä samalla muitakin miehiä) toimimaan. Leppäpeitsen selkää ei ilmeisesti noin vain murrettu... toisin kuin joidenkin muiden. Kauempaa sillalta saattoi nähdä, jos nyt vain ehti katsoa, miten muutama hahmo oli irtaantunut taistelun melskeestä rantaan, jossa nämä tekivät jotakin aivan muuta. Jos tarkkoja oltiin, olivat hahmot kerääntyneet rantaan jätetyn, nyt varmastikin valvomattoman veneen ympärille. Yhdessäkään näistä ei ollut soturin näköä nimeksikään, ja joukko selvästikin painoi urakalla saadakseen painavaa paattia vesille. Jotkut olivat selvästikin saaneet tarpeekseen hengenvaarallisesta tilanteesta ja suunnittelivat jo pakoa. Näiden joukosta saattoi erottaa melko helposti yhden tutunkin naaman. Lothar, viinan turruttamana ja hidastamana, yritti parhaansa mukaan puskea venettä vesille siinä missä muut tämän ympärilläkin. Samalla tämä tosin osoitteli kiivaasti myös sillan suuntaan, kuin yrittäen vakuuttaa muita työntäjiä jostakin. Siinäpä sitten kelpo pakoreitti niille, joilla oli aikaa murehtia moisistakin... joskin vastavirtaan kohti siltaa luoviva samoojien paattikin, joka alkoi olla sekin jo lähellä, saattoi olla eri mieltä asiasta.
Kenelläkään ei juuri nyt ollut helppoa, se oli ainakin varma.
|
|
|
Post by spyrre on May 17, 2016 15:36:19 GMT 3
Kaaoksen paikalleen hyytämä jo varsin epätoivoinen nulikka seurasi avuttomalla kauhulla sillan kaiteella kun suorastaan tarjotun verenvuodatuksen innostama Velaz pyörähti innokkaasti kohti sillalle levittäytynyttä, toverinsa murhan hälyttämää miesjoukkoa. Kuitenkin vaikka näillä oli selkeä ylivoima yksinäistä, kammottavaa ilmestystä vastaan, siltikin poika tuijotti kaikkea kuin tilanne olisi ollut täysin päinvastainen. Velaz tuntui toistaiseksi päätelleen ettei järkyttyneestä nulikasta olisi niin vastahankaan kuin pakoonkaan (tai sitten miestä ei vain kiinnostanut silkka ajojahdin pieni venyminen innokkaasti odottamansa väkivallan rinnalla) ja tämä suuntasikin kaiken verenhimoisen huomionsa huomattavasti viihdyttävämpiin vastustajiinsa jotka jo puristivat uhmakkaasti miekkojaan, ilmeisestikään tietämättä millaisen hirviön eteen olivat juuri joutuneet. Kukaan ei lotkauttanut korvaansakaan hätääntyneen keskenkasvuisen paniikinomaisiin varoituksiin, joka sai nulikan entistä tukalammaksi. Vain Kazimir tuntui empivän silmänräpäyksen, ennen kuin tämä käänsi päätään vastaten vain muutamalla hiljaisella sanalla sekä odottamattomalla, uhmakkaalla virnistyksellä suunnaten sitten itsekin väkipuukkonsa esiin kiskaisseena huomionsa samoojien jo lähestymään kammotukseen. Moinen tuntui nappaavan purppuratukankin melkoisella yllätyksellä, ja hetkeksi tämä jäikin tuijottamaan miehen perään tyrmistyneenä. Kuinka toinen saattoi vain...? Kukaties Kazimirkaan ei tiennyt tarkalleen mihin oli ryhtymässä, mutta aiemmankin harkitsemattomuuden pelastetun nulikan suhteen osoituttua näinkin vaaralliseksi tämä ei siltikään näyttänyt empivän päätöksessään asettua heidät juuri hetki sitten surmaamaan pyrkineiden samoojien rinnalle. Mies pysytteli varovaisemmin aavistuksen taaempama linnakkeen puolustajien harppoessa eteenpäin kuitenkaan osoittamatta mitään muuta kuin varautunutta, tarkkaavaista määrätietoisuutta... edes silloin, kun kammottava Velaz viimein syöksähti liikkeelle murhaavalla nopeudella.
Kaiteelle kuin jähmettynyt poika ei enää edes huomannut uhkaavaa pudotusta jonka äärellä istui tuijottaessaan ristiriitaisin tuntein vain muutaman askelen päässä hänestä puhkeavaa taistelua. Hänen jalkansa roikkuivat tyhjyyden yllä ja ajoittainen tuulenpuuska hyökkäsi hänen ohitseen retuuttaen sekaista kuontaloa, mutta tämä ei tuntunut saavan purppuratukalta enää vilkaisuakaan hänen kuumeisen huomionsa nauliuduttua olkansa ylitse sillalle. Se sävähti voimakkaasti painuen pelästyneenä matalammaksi kuin maastoutuakseen kaiken tieltä kun väkivalta viimein leimahti yhdessä kammottavassa silmänräpäyksessä. Motivoituneisuudestaan huolimatta samoojat eivät selvästikään olleet odottaneet hirviömäisen miehen pystyvän sellaiseen nopeuteen ja hurjuuteen kun Velaz hyökkäsi eteenpäin, kammottavasti ja luonnottomasti nykien mutta iskut murhaavan säälimättöminä. Vain silmänräpäyksessä veri ryöpsähti jälleen yhden linnakkeen sotureista jo kaatuessa, tämän saaden purppuratukan ähkäisemään kauhusta. Tuntui suorastaan tyrmistyttävältä kuinka hirvittävä mies hallitsi koko taistelua yksinään ajaen yllättyneet soturit samantien erilleen ja puolustuskannalle tavalla, johon nämä eivät kyenneet vastaamaan kuin hätäisellä perääntymisellä. Kuitenkin nämä iskivät takaisin parhaansa mukaan... eikä edes tilannetta järkähtämättä seuraava Kazimirkaan ollut aikeissa luovuttaa. Yksinäinen poika tuijotti edelleen tätä kaikkea kaidetta kuumeisesti puristaen yhä ilmeisen suurella kauhulla, mutta tämän pelästyneeseen olemukseen oli hiipinyt aavistus hämminkiä ja epäröintiä. Hintelät leukaperät kiristyivät vastahakoisesti kun tämä tuntui tajuavan millaisella periksiantamattomuudella väkipuukkoaan puristava mies seurasi riehuvan hirviön liikkeitä, kuin tilaisuuttaan odottaen vaikka varmasti jo näki mihin luonnoton ilmestys kykeni...
Väkeä oli kaatunut heidän ympäriltään kammottavan tiheään tahtiin, ja vaikka pikainen vilkaisu paljasti sotureiden rannalla löytäneen viimein jonkinlaista jalansijaa hämähäkkihirviöitä vastaan, oli maa jolla nämä seisoivat silti jo ruumiiden peitossa. Poika rohkeni luoda vain lyhyen vilkaisun linnakkeen pihan suuntaan mutta ei voinut olla yllättymättä siitä kuinka nämä seisoivat nyt yhtenä rintamana iskien petoja ympärillään... mutta otuksia oli silti vielä paljon, puhumattakaan siitä kaikkein vaarallisimmasta hirviöstä joka riehui nyt sillalla. Kukaties kammottavat hämähäkit olisivat olleet voitettavissa, mutta kaikesta huolimatta poikakaan ei voinut olla näkemättä kuinka kammottaviin seurauksiin murhasta innostunut Velaz johtaisi, mahdollisesti vain hetkissä vähintään sillalle ahdistettujen keskuudessa. Sairaalloinen ilmestys oli nujertanut jopa Niten, eikä hän rehellisesti osannut olla varma jo nyt kaoottisen huitomisen kurimukseen joutuneiden samoojien taikka Kazimirin mahdollisuuksista.... tämän jälkeen ei mikään ei myöskään seisoisi hirviön ja hänen välissään, vaikka tämä ajatus pälkähti perille lähestulkoon jonkinlaisena kuumottavana sivuhuomiona. Järkytyksen ja jähmettyneisyyden lomasta oli pilkahtelemassa esille jotakin muutakin, joka alkoi hiljakseen kiinteytyä entistä polttavammaksi häpeäksi. Tämä... mikään tästä ei ollut oikein... varsinkin kun kaikki saattoi vielä olla matkalla hyvinkin toivottomaan loppuratkaisuun. Samaan aikaan kun hän vain... Ei, ei tämä voinut vain... mennä näin. Laihat sormet puristuivat entistä kuumeisemmin kaiteelle katkerasti nieleskelevän nulikan painiskellessa itsensä kanssa ilmeisen vaivalloisesti. Tämä nosti neuvottomasti kätensä kohti vyöllään riippuvaa tikaria, kunnes tämä kuitenkin epäröi ja laski tämän uudestaan. Taisi olla sanomattakin äärimmäisen selvää ettei hän mahtanut mitään Velazille... mutta kammotuksen ivasta huolimatta hän tiesi jonkun, joka saattaisi voida edes jotakin. Lohikäärme oli jo kerran kieltäytynyt auttamasta ja edes olennon ajatteleminen sai aikaan kylmiä väreitä, mutta... rehellisesti hän ei kyennyt keksimään yhtään mitään muutakaan. Hän ei voinut vain.... istua tässä mitään tekemättä, kun kaikki muut taistelivat hengestään... varsinkin, kun taisi olla varsin ilmeistä että hirviömäinen mies petoineen oli täällä hänen perässään.
Hetkeksi pojan oli pakko vetää syvään henkeä ja puristaa silmänsä kiinni edessään riehuvalta kaaokselta, kunnes tämä vielä tukalan hetken epäröityään nielaisi katkerasti. "Hei, mä... mä tiedän että sä olet siellä jossain... Meidän... meidän täytyy tehdä jotain, tai tuo tappaa meidät kaikki... sutkin! Tiedät varmaan mitä se aikoo! Äh... mä tiedän etten mä voi tehdä mitään, mutta... sä pystyit siihen ennenkin! Sä haluat kuitenkin ulos sieltä, ja... eikö?" se ähkäisi viimein hiljaa hampaidensa lomasta, ilmeisen neuvottomasti. Lohikäärmeeseen vetoaminen ei ollut saanut viimeksi aikaiseksi mitään, mutta... oli vaikea uskoa että tämäkään halusi menettää henkeään nyt tässä, vaikka tämä ei olisikaan loukattuna piitanut muuten verilöylystä ympärillään... Toinen toistaan kammottavammat mielikuvat ja uhat hyökyivät hänen mieleensä, mutta nulikka pudisti tukalasti ähkäisten päätään työntääkseen nämä edes suunnilleen syrjään hetkeksi, pakottautuen tarttumaan tähän yhteen ajatukseen. Jotakin oli pakko tehdä...
|
|
|
Post by submarine on May 18, 2016 2:32:23 GMT 3
Velaz iski riemukkaalla raivolla ja kuumeisella päättäväisyydellä, kuin jokin olisi tosiaankin pakottanut tämän lyömään ja tappamaan niin nopeasti ja hanakasti kuin vain pystyi. Tapa, jolla tämä liikkui yhtenä murhaavana miekanmelskeenä, ei näyttänyt edes millään tapaa tyytyväiseltä tai voitokkaalta. Se oli synkeän pakkomielteistä, hurmeista vääntöä. Kelmeä mies iski päin samoojia yhtenä mylläkkänä, puristaen nopeutta ja voimaa jostakin tuntemattomasta lähteestä. Samalla tämä nyki, sihisi ja kähisi kuin sekopäinen eläin. Tämän hurjuuden rinnalla sekin, miten mies oli aikaisemmin taistellut temppelissä, näytti hillityltä ja säntilliseltä. "Varokaa!" ehti yksi samoojista huutaa hätäisen varoituksen, joka osoittautui kuitenkin täysin hyödyttömäksi. Ennen kuin tämä oli edes ehtinyt sulkea suutaan, iski kelmeä hirviö näiden keskellä aikaisemmin haavoittamansa kimppuun niin nopeasti ja käsittämätöntä tietä, ettei tämä ehtinyt edes tajuta sitä. Teräs leikkasi syvään, ja yhdessä hetkessä toinenkin oli jo kaatunut. Kolme muuta samoojaa iskivät parhaansa mukaan vastaan, mutta ylivoimasta huolimatta miehen saaminen mihinkään kunnolliseen satimeen, miekkojen ulottuville, tuntui suorastaan mahdottomalta. Tämän raivo ja nopeus pakottivat miehet kauemmas ja ajoivat näitä itseään pahemmin ansaan. Verisen, kuolettavan mittelön keskellä, kun kaikki muuttui enemmänkin pelkäksi liikkeeksi ja nopeiksi, erottelemattomiksi aistimuksiksi, alkoi miesten mieliin hiipiä jo kammottava, nujertava mielikuva valtavasta, villistä pedosta keskellään. Tämä ei ollut kuin ihmistä vastaan taisteleminen, se oli ainakin selvää. Jollakin kammottavalla tavalla kelmeän miehen liikkeet olivat melkein samanlaisia, kuin aivan lähettyvillä näiden asetovereita surmaavien hämähäkkienkin. Inhimillisyys tuntui suorastaan ropisevan niistä, mitä enemmän tämä painoi ja repi.
Aivan lähellä taistelua, mutta samaan aikaan kovin kaukana, aineellisen ja kouriintuntuvan tuolla puolen, jokin tuntui taas valpastuvan. Vaikka lohikäärme pojan mielessä olikin uhonnut ja vannonut jättävänsä tämän oman onnensa nojaan, saattoi tämä silti kokea pienoista liikehdintää osoittaessaan sanansa sille. Sen takana kareili jopa aivan pikkuriikkinen rippunen kiinnostusta. Vaikka peto puhkuikin raivoaan, ei se kuitenkaan tainnut päästä mihinkään siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että tämä kaikki kosketti sitäkin - viimeistään, koska sillä ei ollut omia jalkoja joilla häipyäkään. Silti taisi olla turha toivo, että otuksen asenne olisi juuri parantunut pienen kyräilyn aikana. Minä sanoin jo kertaalleen, että pystyn kyllä ratkaisemaan koko tämän jupakan vaikka samoin tein. Mutta sepä ei kelvannut. Miksi minä tekisin mitään, jos kerran sinä päätät kuitenkin mitä lopulta teen? Sinä, joka olet heikko ja mitätön lohikäärme sihisi pojan mielessä. Ajatukset ja aivoitukset eivät tunteneet ajan rajoitteita, eikä koko ajatusketjun välittyminen nulikalle kestänyt silmänräpäystäkään. Silti siitä välittyi hyvin kaikki se mitä peto halusikin välittyvän; happamuus, nyreys ja vaatelias tiedustelu. Kukaties takaa pilkotti edelleen hieman todellistakin mielenkiintoa, kuin se tosiaankin olisi halunnut kuulla mitä nulikka vastaisi. Ei ole sinun paikkasi kyseenalaistaa lohikäärmettä tai määräillä sitä, poika. Jos haluat voimani, joudut alistumaan minun päätöksiini, kuten kuuluukin. Minä en ole mikään ase. Minä olen mahti ja voima, maailman oikea perijä! Sen rinnalla sinä et ole yhtikäs mitään, eikä sinulla ole oikeutta määräillä minua, lohikäärme pamautti pojan ajatuksiin. Ilmeisesti peto oli päättänyt koettaa samaa kovistelua nyt uudelleen, kun sitä nyt pyydettiin tekemään jotakin vielä epätoivoisemmasta tilanteesta. Tokihan poika oli tullut anelemaan apua nyt tajuttuaan, ettei tällä ollut muita vaihtoehtoja. Ja tokihan tämä nyt ymmärtäisi asioiden todellisen, kunnollisen laidan.
|
|
|
Post by spyrre on May 18, 2016 17:00:55 GMT 3
Epätoivoinen taistelu raivosi lähestulkoon hänen korvansa juuressa, mutta tästäkin huolimatta poika ei liikkunut kaiteelta jolla kyhjötti. Velaz riuhtoi ja sivalsi ympärilleen sähisten kuumeisesti kuin raivostunut peto tavalla joka hirvitti purppuratukkaakin joka oli nähnyt olennon taistelevan ennenkin... tämän ilmeisen ylivoimaisuuden lisäksi silkalla epäinhimillisyydellään. Kukaties kammottava mies näytti suunnilleen ihmiseltä, mutta nyt tämä kävi saaliikseen muuttuneiden samoojien päälle puhtaan hirviömäisellä vimmalla, johon niin järkyttyneillä puolustajilla kuin tilaisuutta väijyvällä Kazimirillakaan tuntunut olevan paljoakaan sanottavaa. Tämä kaikki alkoi vaikuttaa entistä epätoivoisemmalta tilanteelta jokaisella seuraavalla sekunnilla. Ilmassa kajahti jälleen uusi hätäinen huuto jälleen yhden samoojan kaatuessa ennen kuin tämä ehti reagoida, mutta vaikka hätkähtikin hintelä purppuratukka puristi silmänsä kiinni entistä tiukemmin. Tämä haparoi entistä kuumeisemmin vaikkakin tukalasti jälleen jonnekin mielensä perälle, jossa viimein jokin liikahtikin vastauksena hänen epätoivoisiin sanoihinsa. Piileskelevä peto tuntui vieläkin varsin ärtyisältä vastaten kuitenkin yhdessä kärkkäänä ajatusten ja tunteiden ryöpsähdyksenä. Poika sävähti ja jännittyi hampaitaan yhteen kirskauttaen vihamielisten, terävien tivausten pyyhkäistessä ylitseen. Rehellisesti loukatun olennon yhteistyöhaluttomuus äskeisen jälkeen tuskin oli yllätys taikka tämän halveksunta häntäkään kohtaan, mutta vaikka olisikin halunnut peräytyä pedon painostavaa huomiota ei purppuratukallakaan tainnut olla nyt tähän varaa... ikävä kyllä ärhäkkä lohikäärmekin selvästi tiesi tämän.
"Äh... mutta--" poika ähkäisi haparoivasti voimaa huokuvan olennon halveksuntaan, epäröiden tämän terävien sanojen edessä. Taistelun epätoivoiset äänet kantautuivat vielä hänen ympäriltään ja vaikka ei rohjennutkaan katsoa tämän suuntaan purppuratukka osasi jo arvata ettei tämä luultavasti ollut menossa ainakaan yhtään äskeistä paremmin... Se avasi suunsa sulkien tämän kuitenkin äänettä, kunnes viimein päästi ilmoille uuden tukalan, mutta jo turhautuneen ähkäisyn. Häntä kammotti vieläkin ajatus aiemman, hetki sitten tallissa tapahtuneen kokemuksen uusimisesta, mutta poika ei keksinyt mitään muutakaan mahdollisuutta kuin pyytää lohikäärmettä apuun... tämän kuitenkin kieltäytyessä ärhäkästi. Olento halusi selvästi oman tahtonsa läpi arvostamatta tippaakaan hänen pyyntöään, jopa tässä tilanteessa. Oliko nyt muka aika alkaa kinata jostakin tällaisesta, kun joka hetki heidän ympärillään vuodatettiin lisää verta? Varsinkin kun peto oli aiemmin hyvin pitkälti vain halunnut hoitaa tilanteen murhaamalla kaiken ympäriltään... "Ei se ollut mikään ratkaisu, sä vaan... halusit polttaa kaiken!" tämä töksäytti lopulta yhteenpurtujen hampaidensa lomasta, kunnes pudisti villisti päätään kaiketi enemmän selvittääkseen ajatuksiaan kuin varsinaisesti kieltämättä lohikäärmeen pistäviä, halveksivia sanoja. "Äh... no... niin kai, mutta.... vaikka olisinkin, niin... niin se kai jostain syystä on silti, että sä olet siellä. En mäkään tällaista halunnut, mutta... Etkö sä tajua? Tämä kaikki on meidän syytä, ja... sille pitää tehdä jotain! Et sä ase ole, mutta... mäkin olen lohikäärme vaikka sä oletkin vahvempi, enkä mä aio vaan katsoa kun säkin yrität kärventää kaiken! Senkin joka yrittää vain auttaa meitä!" poika sihahti kireästi ja luimistellen, empien vielä silmänräpäyksen verran. Jopa tässäkin tilanteessa, ahdistuksen ja kirvelevän itsetunnon alla häneen siltikin pisti varsin ikävästi kuinka olento oletti hänen tottelevan kyselemättä, siitä huolimatta että tämä oli vain hetki sitten yrittänyt käydä Lotharinkin kimppuun vaikka mies ei ollut edes tehnyt mitään pahaa... puhumattakaan siitä, kuinka tämän aiempi "ratkaisu" olisi ilmeisesti sisältänyt sillan ja kaikkien samoojien polttamisen hengiltä. Ja nyt kun hän ei ollut suostunut moiseen peto oli ottanut nokkiinsa, jopa tällaisessa tilanteessa, joka kieltämättä sai hätäisen purppuratukankin kuohahtamaan.
"En mäkään tiedä yhtään voinko mä luottaa suhunkaan, mutta... nyt on kiire! Tällä menolla tuo hullu tappaa kaikki täällä, ja... jos se on täällä niin ei ne muutkaan voi olla kauhean kaukana! Etkö muka muista niitä, ne kävi jo aikaisemmin meidänkin kimppuun... ja jos se nappaa mut niin tappaahan se sutkin, eikö?" se jatkoi kohta ilmeisen epämukavasti aineetonta lohikäärmettä mielessään kyräillen. Nulikka veti henkeä kärvistellen, luoden viimein vastahakoisen ahdistuneen katseen olkansa ylitse sillalle jolla Velaz riehui, ilmeisesti jo peläten mitä kammottava mies oli jo saanut aikaan heidän lyhyenkin väittelynsä aikana. Kaiketi ele palveli näyttämään lohikäärmeellekin mitä oli tapahtumassa, alleviivauksena hänen hätäisille sanoilleen. "Äh... kuule nyt, mä... en mä voi tuolle mitään eikä taida voida kukaan muukaan, mutta... mutta sä voit! Me voidaan kinastella tästä vaikka myöhemminkin, mutta nyt ei ole aikaa! Jos... jos lupaat että et tee kellekään muulle mitään niin... niin voin päästää sut sieltä, ja... egh. Ehkä... ehkä me voidaan sitten vielä... sopia asioista tai jotain myöhemmin jotenkin... Mutta mä en aio katsoa kyllä että alat samanlaiseksi hirviöksi kuin tuo! Se... se ei ole oikein!" poika mutisi viimein puoliväkisin ilmoille... selvästikään pitämättä tippaakaan siitä mitä ehdotti, mutta kuitenkin jopa annos epäluuloista painokkuutta olemuksessaan nopean virkkeensä lopulla. Tätä kammotti tyly sivuun viskaaminen siinä missä epäilemättä katkeraa lohikäärmettäkin, mutta juuri nyt kahden pahan vaihtoehdon välissä hänen oli eittämättä valittava toinen, ja niin paljon kuin lohikäärme epäilyttikin, oli tämä silti parempi kuin Velaz... toivottavasti ainakin. Olento ei ollut rehellisesti tainnut vielä varsinaisesti osoittaa tätä ärhäkässä, ja ajoittain suorastaan verenjanoisessa ylhäisessä impulsiivisuudessaan (jonka hän jollakin häiritsevällä tapaa tosin tunnistikin....), mutta... jos heissä kahdessa oli mitään samaa, niin kukaties tässä olisi mahdollisuus edes johonkin? Ellei jo valmiiksi niskuroinnista loukkaantunut lohikäärme vain raivostuisi moisista ehdotuksista ja pyynnöistä entisestään...
|
|
|
Post by submarine on May 19, 2016 22:03:39 GMT 3
Tiukkojen neuvottelujen vallitessakin taistelu raivosi yhä vain eteenpäin aivan vieressä. Vaikka kumpikin sen osapuolista, niin poika kuin lohikäärme tämän päässäkin, olisi varmasti arvostanut pidempiä harkinta-aikoja ja mietiskelytaikoja, ei kahakka antanut armoa - kuten ei myöskään Velaz. Kelmeä mies oli surmannut jo kaksi samoojaa, eikä tämä näyttänyt olevan aikeissa hellittää millään tavalla; päinvastoin, virtaava veri tuntui suorastaan vain innostavan tätä eteenpäin, kuin mielipuolinen nälkä joka vain kasvoi syödessä. Miehestä kohoava, kammottava kähinä vain koveni kovenemistaan. Aseet iskivät toisiaan vasten vimmatulla raivolla, eikä yksikään kolmesta vielä taistelevasta samoojasta tohtinut edes yrittää pidätellä hirviömäistä vastustajaa, saati sitten käydä todelliseen iskujenvaihtoon tämän kanssa. Miehet pyrkivät vain perääntymään ja väistämään tieltä, sohien takaisin kun uskoivat löytäneensä paikan, josta tämä ei pystyisi vastaamaan. Ja joka kerta tämä kuitenkin epäinhimillisen nopeutensa ja järjettömien liikkeidensä avulla pystyi. Yksikään terä ei tavoittanut tätä, ja villissä huumassaan tämä tuntui yltävän kaikkialle. Taistelu ei ollut kestänyt lopulta montaakaan hetkeä, mutta tyhmempikin saattoi nähdä jo näinkin lyhyessä ajassa, mihin tilanne oli menossa. Soturin vaistot saivat liikkumaan ja toimimaan, mutta yhtäkaikki ne myös kertoivat milloin oli parempi jättää väliin. Kukaties juuri tuo vaisto saikin yhden samoojista, nuorehkon miehen joka tuskin oli saanut nähdä vielä yhtä paljon rajamaiden kauhuja kuin aseveljensä, perääntymään. Nuorukainen otti vetäytyvän askeleen kohti sillan toista päätä, pakoreittiä joka oli vielä auki kaiken muun muuttuessa pelkäksi hirvittäväksi myllerrykseksi. Askelta seurasi toinen, ja sitten tämä oli jo kääntynyt puolittain pois koko tilanteesta. Se oli virhe. Kun tämä paljasti selkänsä pedolle, iski peto välittömästi. Nuori samooja ehti hädin tuskin päästää kauhistuneen älähdyksen, kun Velaz oli yhtäkkiä tämän kimpussa miekkansa kanssa. Nopeaa harppausta seurasi märkä sihahdus, kun teräs leikkasi läpi lihasta... joskaan ei siitä lihasta, jota olisi voinut epäillä.
Koko tilanne tuntui äkkiä jähmettyvän hetkiseksi, kun jokainen, samoojia ja Velazia myöten, yritti tajuta mitä oikeastaan oli tapahtunut. Velaz harppasi kohti nuorukaista, heilautti miekkaansa, ja vääntäytyi sitten sihahtaen pakotetun pystyyn, kuin iskettynä. Ja isketty tämä tosiaan olikin: kelmeän miehen selästä, kylkiluiden alapuolelta, törrötti nyt raskas ja pitkä väkipuukko. Vankkakärkinen ase, joka kelpasi niin miesten kuin puidenkin pilkkomiseen, oli puhkaissut miehen kevyet suojukset vaivatta, ja uponnut varmasti melkein kämmenenleveyden tämän alaselkään. Nopeajärkisin samoojista ehti vilkaista suuntaan, johon aseen kahva nyt osoitti; kauempana, poissa välittömästä taistelusta, seisoi Kazimir. Tai jos totta puhuttiin, kyyristeli. Mies, joka oli vihdoin nähnyt paikan lyhyelle aseelleen, seurasi silmä kovana sen tehoa tai tehottomuutta. Hän ei kuitenkaan ollut laskenut kaikkea yhden ainoan kortin varaan, vaan oli kumartunut saman tien poimimaan aikaisemmin kädestään lyötyä miekkaa. Nuori samooja, joka oli ollut vielä äsken aikeissa paeta, räpäytti nyt silmiään nähdessään kammottavan vihollisen edessään, kivun ja saamansa vamman jäykistämänä. Ja sitten, ähkäisten, tämä kohotti oman miekkansa lyöntiin, aikoen korvata pelkuruutensa ja samalla ratkaista koko tilanteen. Ähkäisyä seurasi toinen, kun Velazin miekka tunkeutui nuorukaisen kainaloon ja siitä suoraan sydämeen. Tämä kuoli nopeasti, nopeammin kuin kukaan ehti edes reagoida. Melkein yhtä nopeasti kelmeä mies kiskaisi jo miekkansa irti tästä, ja samoin tein myös väkipuukon irti selästään. Se ei tihkunut punaista verta, vaan vaaleaa, paksua nestettä. Samoojien tuijottaessa tyrmistyneenä antoi Velaz katseensa kiertää näiden ohitse. Kun tämä vihdoin löysi Kazimirin, ei miehen kasvoilla ollut mitään inhimillistä, ymmärrettävää tunnetta. Ei raivoa eikä pelkoa. Ei edes kipua. Tämän kasvot olivat muuttuneet kuin naamioksi, jossa ei ollut enää mitään ihmismäistä, kuvastamaan ajatuksia ja tiloja, joita ihmiskasvoja ei koskaan oltu tehty kuvaamaan. Näky oli kukaties vielä kammottavampi kuin veriset ruumiit tämän jaloissa, mutta ainakin se kertoi Kazimirille tarpeeksi, että hän tajusi saman tien kiskaista miekan maasta ja ponkaista pystyyn. Se oli hyvä, sillä seuraavassa sydämenlyönnissä kammottava ilmestys oli jo hänen kimpussaan.
Taistelu raivosi, ja vaikka se eittämättä pakottikin lohikäärmeen miettimään ja harkitsemaan tilannettaan, ei se kuitenkaan saanut tätä suoranaisesti kiirehtimään. Jos ei mitään muuta, lieni ainakin turvallista sanoa, ettei peto suoranaisesti surrut menetettyjä ihmishenkiä. Se oli keskittynyt nyt nulikkaan, ja tämän vastaväitteisiin. Ensin erimielisyys sai pedossa taas kipinöimään äreyttä ja suoranaista raivoakin, mutta nyt se kuitenkin pakotti sen loitommalle. Lopulta lohikäärmeelläkään, vaikka tämä kuinka halusi uskotella niin, ei ollut loputtomasti aikaa tai mahdollisuuksia tässä tilanteessa. Se pihisi vaitonaisesti, yrmisteli ja irvisteli, ennen kuin pakottautui lopulta vastaamaan. Hyvä on sitten. Hyvä on! Kokekoot todellisen mahdin sitten vain ne, jotka ovat tiellämme! Minä... säästän muut voimiltani. Mutta tiedä, poika, ettet voi vaatia minulta mahdottomia! Sinun ruumiisi on heikko ja hintelä, eikä se sovi kunnolla minun kodikseni. Minä voin polttaa tuon sekasikiön olemattomiin, tai murskata sen, mutta minä en voi taipua mahdottomaan. Vaatii kaiken keskittymiseni ja kykeneväisyyteni vain ja ainoastaan käyttää voimiani sinun ruumiissasi. En voi keskittyä loputtomasti siihen, mitä muuta saattaa tapahtua. Jos haluat lohikäärmeen voiman, sinä saat sen. Mutta se voima ei ole siisti tai tarkka. Joku saattaa saada osansa siitä, vaikka en edes yrittäisi. Tämä silta saattaa palaa, tai kaikki sillä saattavat kuitenkin kohdata loppunsa. Minä en voi luvata, etteikö niin tapahtuisi. En tässä ruumiissa, vaikka yrittäisinkin parhaani. Sinun on hyväksyttävä valinnan seuraukset. Muuten sinun on parasta vain hypätä, lohikäärme pamautti sitten lopulta. Koko pitkä, rönsyilevä ja nyreä ajatusketju iskeytyi nulikan tajuntaan yhtenä valtavana aistimuksena. Peto yritti selvästikin olla nyt diplomaattisempi ja vähemmän tyrannimainen... siitä huolimattakin, että se kovasti painotti sitä, miten pojan hintelä ruumis haittasi kaikkea (hävetkööt, mokomakin!) ja vaaransi kaikkien hengen. Mutta siltikin se vaikutti vilpittömältä, noin nyt siinä määrin kuin vangittu ja turhautunut lohikäärme saattoi kuulostaa. Ilmeisesti kaikessa oli vaaransa, ja se olisi hyväksyttävä jos mieli tehdä valintoja...
|
|
|
Post by spyrre on May 20, 2016 2:20:01 GMT 3
Purppuratukka saattoi tuntea lohikäärmeen jälleen kihisevän hänen vaatimustensa ja vastahankansa vuoksi, joka saikin hänet nopeasti jännittymään entisestään odottaen uutta polttavaa raivonpurkausta. Kuitenkin vaikka moinen venkurointi selvästikin sai pedon suunniltaan ei pojallakaan ollut nyt varaa peräytyä... ja hänenkin yllätyksekseen olento tuntui kohta hillitsevän pahimman näreytensä kuin jopa miettiäkseen hänen sanojaan. Itsekin varsin kärvistelevä ja hätäinen nulikka ei ollut aivan varma miten olisi suhtautunut äkilliseen hiljaisuuteen päänsä sisällä, mutta kaikesta huolimatta hän ei rohjennut hoputtaakaan petoa siinä pelossa että tämä kieltäytyisi tarjoamasta apuaan jossa oli nyt kyse elämästä ja kuolemasta niin heille kuin mahdollisesti monelle muullekin. Lohikäärmettä tosin ei tuntunut hetkauttavan silmitön ihmisveren vuodatus ympärillään mutta tämä harkitsi kuitenkin, suoden pojallekin kaikkea muuta kuin helpottavan hetken luoda uuden hermostuneen silmäyksen sillan tapahtumiin. Velazista kumpuavat epä-inhimilliset äänet sekä vimma olivat käyneet entistä hirvittävämmiksi vain tässä lyhyessä silmänräpäyksessä, eikä näky jäänyt paljoakaan vähempää kauheaksi kun purppuratukka rohkeni kääntää päätään uudestaan. Oli hyvin vaikea tuntea minkäänlaista helpotusta siitä että syystä tai toisesta hän oli vielä toistaiseksi pahimman verilöylyn ulkopuolella... varsinkin kun katse löysi jälleen mielipuolisesti riehuvan hirviön keskeltä jo hätää kärsimässä olevia samoojia. Yksi näistä empikin ja yritti pyörähtää ympäri pakoreittiä etsien, mutta kammottavaa Velazia ei selvästikään ollut pakeneminen. Vain silmänräpäys ja kalpea ilmestys näki uuden uhrinsa, syöksähtäen empimättä tai miettimättä eteenpäin.
Purppuratukka saattoi vain ähkäistä tukahtuneesti kun luonnoton mies hyökkäsi vain yhtenä kammottavana välähdyksenä miekkansa jo valmiina kohti järkyttynyttä nuorta samoojaa. Nuorukaisen kohtalo näytti jo olevan sinetöity kuten toveriensa aiemmin kun ilmaa leikkasikin murhaava metallinen ääni kun terä iski lihaan... mutta yllättäen joku muukin oli nähnyt tilaisuutensa. Ajatus siitä, että joku olisi saattanut olla nopeampi kuin kalpea ihmishirviö olisi tuntunut vähintäänkin kyseenalaiselta ellei Velaz olisi äkkiä sävähtänyt sihahtaen kammottavasti. Kaiteella istuva poikakin jähmettyi tyrmistyneenä heti oivaltamatta mitä oli tapahtunut, ennen kuin viimein hoksasi pienellä viiveellä hirviön kyljestä vastenmielisesti törröttävän terän sekä jännittyneen hahmon tämän takana. Silmänräpäyksen verran hänkin vain tuijotti yrittäen hahmottaa tilannetta kunnes tummat silmät levisivät viimein tämän tunnistaessa Kazimirin. Miehen väkipuukko oli iskeytynyt varsin murhaavasti suoraan lävitse sairaalloisesta ilmestyksestä ja pienen hetken verran ehti pojassakin orastaa aavistus toivoa... kuitenkin tähän tämä hyvin pitkälti jäikin. Vaikka isku, jonka olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla kuolettava kenelle tahansa olikin osunut maaliinsa, tajusi purppuratukkakin seuraavassa karmivassa silmänräpäyksessä ettei Velaz kuitenkaan ollut tuupertumassa. Nuori, järkyttynyt samooja joka oli saanut ylimääräisen sekunnin armonaikaa kohotti miekkaansa puolustautuakseen, mutta yritys jäi nopeasti lohduttoman turhaksi. Kauhistuneen epäuskon vallassa katselevan pojan edessä Velazin kapea miekka upposi nuorukaiseen tuskin edes kuolettavasta vammasta hidastuneena. Yhtälailla hyytävän nopeasti tämä kiskaisi terän irti uusimmasta uhristaan ja kurottautui sitten tempaisemaan kylkiluidensa alta törröttävän väkipuukon kyljestään edes tuskasta värähtämättä, ennen kuin tämän epäinhimillinen katse kääntyikin pahaenteisesti hakemaan syyllistä. Eikä tämän lopulta tarvinnut hakea kauaakaan nähdäkseen aiemmin pudottamaansa miekkaa hapuilevan Kazimirin hieman kauempana...
Oli vähintäänkin hyytävää seurata kuinka vimmainen, mutta samalla luonnottoman ilmeetön Velaz pyörähti ympäri, ilman edes yllätystä taikka tuskaa kasvoillaan. Purppuratukka ei kyennyt ymmärtämään miten mies saattoi enää edes olla jaloillaan jouduttuaan ilmiselvästi lävistetyksi, puhumattakaan siitä kuinka tässä ei ollut jäljellä enää mitään niinkään inhimillistä kuin tämän verenhimoinen riemukkuus aiemmin... tämä ei kuitenkaan tehnyt miehestä ainakaan tippaakaan vähemmän vaarallista, kaikesta päätellen enemmänkin päin vastoin. "Miten--- Mikä hitto se oikein on?" poika ähkäisi itsekseen tuntien jälleen uuden neuvottoman epätoivon pyyhkivän ylitseen kun armotta murhattu nuorukainen lysähti maahan. Nyt viimeistään taisi olla harvinaisen selvää ettei kyseessä ollut mitään inhimillistä... Nulikka tajusi järkytyksekseen ettei väkipuukon jättämä ammottava haava edes tihkunut verta vaan jotakin huomattavasti vastenmielisempää... ja sitten Velazin petomainen katse osui jo Kazimiriin. Purppuratukka ehti hädintuskin päästää hätäistä äännähdystä kun hirviö syöksähti jälleen eteenpäin kohti uhmaajaansa. Miehellä tuskin oli aikaa kiskaista miekka käteensä puolustuksekseen kun Velaz oli jo perillä iskien jälleen kesyttömällä murhaavalla vimmalla. Nulikka päästi uuden epätoivoisen ähkäisyn liikahtaen tukalasti paikoillaan kuin olisi harkinnut takaisin sillalle loikkaamista suunnaten jo entistä hätäisempiä ajatuksiaan tunnustelemaan lohikäärmeen suuntaan... kunnes peto viimein aivan liian pitkältä tuntuneen harkintahetkensä jälleen vastasikin.
Purppuratukka sävähti ylitseen huokuvia näreitä ajatuksia, jotka kuitenkin hänen yllätyksekseen antoivat periksi. Lohikäärme ei selvästikään ollut tippaakaan hyvillään vaatimuksista mutta jollakin tavalla tämä tuntui kuitenkin pidättelevän ärhäkkyyttään ja ylpeyttään. Hintelä nulikka jännittyi herpaantuen jälleen väkisinkin hieman ympäröivästä kaaoksesta. Hän oli jo ehtinyt pelkäämään ettei loukattu lohikäärme enää suostuisi kuuntelemaan häntä, mutta.... Oliko peto tosiaan juuri...? Poika joutui sisäistämään ajatusta silmänräpäyksen verran sulatellessaan yhtenä mylläkkänä hänen mieleensä vyöryneitä sanoja ja tunteita, kuitenkin puristaen nopeasti sormensa entistä tiukemmin kaiteen ympärille. Kukaties hänkin olisi mielellään miettinyt asioita hieman (tai paljonkin) enemmän, mutta Velaz ja Kazimir iskivät jo taustalla yhteen.... aikaa vain yksinkertaisesti ei ollut... Nulikka avasi suunsa kunnes kuitenkin päästi vain uuden hätäisen ähkäisyn ja nyökkäsi jännittyneesti, varautuneen myötäilyn merkiksi. Lohikäärme myöntyi edes säästämään muut ympäriltään parhaansa mukaan, mutta siltikin tällä eittämättä oli rajoituksensa, vaikka tämä mielestään pystyisikin nujertamaan riehuvan Velazin. Tähän kaiketi oli purppuratukankin tyytyminen, vaikka hän ei voinutkaan olla tuntematta uusien kylmien väreiden juoksevan selkänsä ylitse. Tuskin oli vaikea nähdä ettei tämäkään ollut millään tavalla innoissaan siitä mitä oli suunnitteilla, vaikka lohikäärmeen väheksyvä tokaisu hänen kehonsa heikkoudesta joka ei soveltunut tälle millään tavalla saikin tummat kulmat painumaan pieneen kurttuun.
"...etkö voi muuttua sitten, tai jotain? Se... mä luulen että se tapahtui aikaisemminkin, enkä se ollut ainakaan mä" nulikka kysyi varautuneesti. Pienen hetken se empi ilmeisen kärvistellen pedon varoituksen edessä hermostuneesti liikehtien kunnes kuitenkin veti henkeä ja ravisti päätään, kuin ajaen itseäänkin kiireellä eteenpäin. Raivoava taistelu heidän edessään ei odottanut... "Mä... egh. No... juu. Ymmärrän... Kunhan... kunhan yrittäisit ettei niin käy... Muuten tuo tappaa kaikki joka tapauksessa" se töksäytti viimein, yrittäen hillitä pahimman sisällään vellovan pelkonsa tässä kuitenkaan kovinkaan hyvin onnistumatta. Hätäinen katse tarkentui jälleen henkensä edestä kamppailevan Kazimirin suuntaan, kunnes se puri hampaansa yhteen ja laski päänsä enemmän tai vähemmän tukalasti. Poika tuskin varsinaisesti ymmärsi vieläkään miten mikään tästä edes toimi, mutta... hän taisi muistaa edes suunnilleen järkytyksenkin jäljiltä mitä hän oli viimeksi tehnyt ennen kuin peto oli hyökännyt esille. Hänen oli kaiketi vain pakko luottaa lohikäärmeeseen nyt, muuta ei tainnut olla tehtävissä...
|
|
|
Post by submarine on May 21, 2016 0:00:44 GMT 3
Vaikka poika yrittikin yhä kyseenalaistaa, saattoi lohikäärmeestä silti aistia häivähdyksen voitonriemuisuutta. Se tiesi jo voittaneensa, jos nyt tämän kaiken kaoottisen myllerryksen keskellä voittajia edes oli. Lopulta pojalla ei ollut muitakaan mahdollisuuksia kuin myöntyä, kärvistelipä tämä miten paljon tahansa. Kukaties tätä huojensi kuitenkin edes hieman, ettei peto heti suostumuksen saatuaan osoittanut ainakaan mitään hirvittävää petturuutta. Päin vastoin, totta puhuen se tuntui jopa jossain määrin yhteistyöhaluiselta... mikä taisi lopulta olla helppoa sellaiselle, joka sai tahtonsa läpi ja pääsi maistamaan sitä mitä oli kaivannut hirvittävän pitkään; vapautta. Minä en pysty tekemään tästä kehosta mitään sen suurempaa kuin se on, eikä minulla ole aavistustakaan miksi sinä muutuit silloin. Mutta älä huoli. Minä teen mitä pystyn - vaikka en lupaakaan yhtikäs mitään paitsi tuon otuksen kuoleman. Ja muista: älä yritäkään pidätellä tai kiusata minua! Sinä tätä halusit. Pysy vaiti ja ihaile voimaa, jonka olet menettänyt, lohikäärme napautti lopulta varsin ykskantaan. Nyt se oli löytänyt taas ylhäisen hallitsijan asenteensa, eikä koko tilanteessa ollut mitään epäselvää tai hankalaa. Tapa, jolla se otti vallan ruumiista pojan tehdessä tilaa ei ollut sekään tällä kertaa yhtä hätäisen pakonomainen, vaan ylimalkainen ja ylhäinen. Kuin luonnonvoima. Se otti paikkansa ohjaksissa, valmiina ja halukkaana käyttämään voimiaan... olkoonkin, että heti ensitöikseen peto oli vähällä kapsahtaa suoraan jokeen, kun hallinnan ja vapauden huuma sai sen melkeinpä unohtamaan, miten nulikka oli roikkunut sillankaiteesta. Ote kuitenkin piti, ja vaikka itse kukin sai tuijottaa hetken verran vuolaita kuohuja pojan silmien läpi, kohosivat tämän suupielet silti virnistykseen. Tästä se lähtee...
Jos Kazimirilla oli ollut mitään nerokasta suunitelmaa, tai edes välttävää sotasuunnitelmaa jatkon varalle, ei hänellä ollut aikaa muistella sitä. Kelmeä, epäinhimillinen mies kävi hänen päälleen hirvittävällä voimalla ja nopeudella. Hänellä oli hädin tuskin miekka kädessään, kun mies jo karkasi hänen päälleen, iskien ja sohien. Ensimmäinen voimakas sivallus oli jo vähällä kirvoittaa miekan hänen kädestään, ja kammottavan nopeasti mies iski jo uudelleen. Jokainen sivallus ja liike oli pelottavan tarkkaan tähdätty ja pelottavan totinen. Kazimir ei voinut muutakaan kuin perääntyä hammasta purren miehen tieltä. Hän yritti iskeä vastaan, muuttaa suuntaa ja tahtia edes hieman, mutta jokainen vastaisku hajosi heti alkutekijöihinsä, kun vastustaja pakotti hänet puolustuskannalle kesken kaiken. kuolettava teräs viisti pelottavan läheltä hänen lihaansa, maisteli hänen nuttunsa kulmia ja silitteli hänen hiuksiaan terävällä kosketuksellaan. Hänen vastustajansa oli hirviö, ja kammottavaa kyllä hän tiesi kuitenkin pärjäävänsä paremmin kuin yksikään samoojista oli pärjännyt - hän oli vielä hengissä. Vielä kammottavampi oli tosin miehen naama, joka häämötti koko ajan vinhasti pyörivien miekkojen takana; sen ilme ei muuttunut missään kohtaa. Se pysytteli samana hirvittävänä, epäinhimillisenä naamiona, jota oli mahdotonta edes tulkita. Valtavat silmät tuijottivat, eikä Kazimir uskonut näkevänsä niiden takana edes pientä vilahdusta mistään ihmisjärjelle ymmärrettävästä älystä... eipä niin, että hän olisi ehtinyt liiaksi katsoakaan. Tämän pitämät epäinhimilliset äänet piinasivat hänen korviaan. Kun Kazimir lopulta löysi paikkansa, ei hän ehtinyt itse edes tajuta asiaa. Kelmeä hirviö liikkui täysin käsittämättömillä tavoilla, eikä hän ollut varma missä kohtaa edes iski tavalla, joka todella toimi. Jokin aavistus, jokin pieni taisteluvaiston kuiskaus, sai hänet survaisemaan alas. Hänen miekkansa ei livahtanut puolustuksen ohi tai kiertänyt sitä ovelasti, mutta se oli tarkka ja vahva survaisu. Vihollisen torjunta oli hitusen liian myöhässä, ja terien kirskuessa toisiaan vasten hän tunsi lopultakin, kuinka miekka maistoi lihaa. Se upposi nopeasti ja kovaa miehen reiteen, tavalla jonka olisi pitänyt lopettaa mikä tahansa taistelu.
Osuma sai kelmeän kammotuksen jännittymään ja päästämään suustaan uuden, vaimeamman äänen. Ja vaikka Kazimir olikin jo ymmärtänyt varsin hyvin, ettei tämä hirviö pelannut ihmisten säännöillä, ei hän kuitenkaan voinut estää itseään rentoutumasta pientä aavistusta äärimmäisestä jännityksestään. Mies oli rampa, kukaties jalkapuoli, eikä tämä pystyisi jatkamaan taistelua yhdellä koivella... tai ei ainakaan olisi pitänyt. Yhdessä ainoassa hetkessä hän ehti tajuta virheensä, kun miehen toinen käsi iskeytyi hänen kurkulleen. Jonkin käsittämättömän voiman kouristuksella tämä kiskaisi hänet ylös jaloiltaan, sätkimään ilmaan kuin kalan koukussa. Jos olisi ehtinyt ajatella, olisi Kazimir kukaties odottanut näkevänsä tuskaa tai raivoa miehen kasvoilla. Mutta kuten aikaisemminkin, ei vamma tuntunut saaneet tässä aikaan mitään sellaista... eikä mitään muutakaan käsitettävää. Jos mahdollista, tämän ilme oli muuttunut entistäkin oudommaksi ja kammottavammaksi. Hän yritti rimpuilla irti otteesta, mutta tämä vain tuijotti. Hän yritti hapuilla puukkoa, vain muistaakseen että oli kadottanut omansa. Hän yritti ylipäänsä vain jotakin, mutta kaikki tuntui kammottavan turhalta epäinhimillisen vahvassa otteessa. Kammottava ilmestys olisi todennäköisesti voinut vain kuristaa hänet hengiltä, mutta äkkiä Kazimir sai aihetta aivan uudenlaiseen iljetykseen ja hätäisyyteen, kun kelmeä mies avasi kitansa - sillä kita se tosiaankin oli. Hänellä ei ollut aikaa miettiä mitä hän siellä oikeastaan näki, sillä empimättä tai ihmettelemättä tämä alkoi kiskoa häntä lähemmäs sitä... kuin aikeissa haukata palan hänen kasvoistaan. Se pakotti häneen liikettä. Kirahtaen Kazimir laski koko painonsa kurkkuaan puristavan käden varaan ja iski nyrkillään ilmestystä suoraan leukaan. Se pamautti armollisesti tämän suun kiinni. Heti perään, ehtimättä miettiä tai arvioida iskujensa tehoa hän iski vasemmalla tätä keskelle naamaa. Hänen jalkansa sätkivät, ja ainakin toisella hän onnistui potkaisemaan jotakin, joka noin nyt nopeasti tuntui miehen reidestä törröttävän miekan kahvalta. Tuskasta tuskin kannatti puhua, eikä kammotus selvästikään herpaantunut iskujen vuoksi, mutta siitä huolimattakin niillä oli seurauksensa; seuraavassa hetkessä Kazimir paiskattiinkin siltaan. Kazimir osui sillan lankkuihin kovaa, niin että ilmat pakenivat keuhkoista. Osuma oli huumaava ja sai hänen silmänsä sumenemaan, mutta ei kuitenkaan tehnyt hänestä toimintakyvytöntä. Hän oli taistellut hengestään ennenkin, eikä hän hevin aikonut herpaantua. Nyrkit pystyssä hän keräsi raajojaan yhteen tiukkaan myttyyn, valmiina potkimaan, lyömään tai rimpuilemaan mitä ikinä vain olikaan luvassa. Samalla hän kuitenkin ymmärsi jo, ettei tosiaankaan ollut hyvässä asemassa; miekka läpi reidestä ei ollut vienyt kelmeästä miehestä juurikaan sisua, ja nyt tämä seisoi hänen yllään miekan kanssa. Totta puhuen hän oli melkeinpä yllättynyt, ettei tämä ollut jo suolistanut häntä siihen paikkaan. Sekaisen taistelun huuman läpi häneltä meni monta hetkeä tajuta, että miehen huomio oli äkkiä kiinnittynyt johonkin muuhun...
"Vain todellinen typerys lähtisi ajamaan takaa minua tietäen, mikä todella olen", purppurapäisen nulikan ääni kajahti ilmoille. Tahto ja voima sen takana olivat kuitenkin jotakin aivan muuta, ja juuri ne olivat kaiketi pakottaneet kelmeän Velazin herpaantumaan taistelustaan tuijottamaan olkansa yli. Poika, joka äsken oli roikkunut vielä epätoivoisen pakoreittinsä yllä, kauhuissaan ja sisuttomana, seisoi nyt keskellä siltaa tavalla, jota ei voinut kutsua edes uhmakkaaksi; uhma olisi merkinnyt, että tämä piti miestä jonkinlaisena uhkana ja vastustajana. Nyt tämä kuitenkin seisoi niillä sijoillaan kuin olisi omistanut kaiken ja määrännyt kaikesta. Niin sivummalle jääneet samoojat kuin Kazimirkin tihrustivat nulikkaa eittämättä melkoisen hämillään. Ainoa, joka ei tuntunut epäröivän tai ihmettelevän, oli Velaz. Tämä ei vastannut mitään tai tuntunut edes kunnolla tiedostavan sanoja. Huoleton, kepeä tappajan riemu oli tiessään, kuin raivoisa taistelu olisi pyyhkinyt sen pois miehestä - ja vienyt samalla mukanaan kaiken muunkin inhimillisen. Nyt tämä näytti joltakin hirvittävältä pedolta, joka vain tuijotti. Miehen silmät olivat järjettömän suuret, ja niiden pupillit niin pienet ettei niitä edes nähnyt. Miehen sieraimet olivat laajentuneet ja ne väreilivät kuin jollakin eläimellä, joka oli saanut vainun saaliistaan. Tämä ei tuntunut tosiaan edes tiedostavan jalastaan törröttävää miekkaa, joka oli lävistänyt tämän reiden. Haava vuosi samaa vaaleaa törkyä kummaltakin puolelta. Ja sitten, kuin tarpeeksi tarkkailleena, Velaz äkkiä jännittyi ja kyyristyi kuin jokin eläin, ja päästi kidastaan kammottavan särisevän sihinän. "Älä luule!" kirposi ärähdys pojan huulilta.
Kaikki, mitä seurasi, oli nopeaa ja armotonta. Yhtä hirvittävää myllerrystä. Liekit leiskuivat, kuuma ilma iski vasten sivustakatsojia (joista tosin ainakin kumpikin samooja säntäsi varsin nopeasti pakoon) ja ilman täyttivät epäinhimilliset äänet. Koko tilanne ei kukaties kestänyt pitkään missään oikeassa ajassa mitattuna, mutta se repesi kuitenkin raivoisammin, kuin kukaties edes linnakkeen pihamaan taistelu. Kelmeä mies tuntui unohtaneen kaiken inhimillisyytensä, singoten kohti poikaa kuin todellakin jokin peto, ja lohikäärme vastasi siihen kuten vain lohikäärme pystyi. Liekkejä, savua, kirskuntaa. Sillan toinen kaide leimahti öljyisiin, ahnaisiin liekkeihin, ja ilma itsekin tuntui syttyvän liekkeihin. Paksu sumu kietaisi kaiken sisäänsä. Lohikäärme riemuitsi, ja lohikäärme raivosi. Samalla se kuitenkin joutui toden totta, kuten oli varoittanutkin, keskittymään kaikin voimin vastustajaansa. Velazia ajoi jokin hirvittävä voima, jonka voimin tämä kitkutti läpi liekkien ja pedon raivonkin. Savusta savuun, kaiteelta kaiteelle, hirvittävällä nopeudella, neljällä raajalla, pää pyörien ja kurkku koristen. Ne vilaukset, joita paksun mustan verhon läpi pystyi näkemään, olivat painajaismaisia. Tuho ja käry nielivät kaiken. Me olemme tuli! Me olemme kuolema! myllersi riemukas tuhon hekuma lohikäärmeen lävitse. Se itse ei tuntunut edes tiedostavan, tai ainakaan piittaavan, ettei hirvittävän nopea ja kammottavan sitkeä Velaz tuntunut olevan aikeissa kaatoa pelkästä myllertävästä raivosta. Pojan ruumis syöksi lieskoja, joita sitä ei koskaan oltu tehty syöksemään, kylvi tuhoa ja sai ilman rätisemään ja leimahtelemaan. Vaikka peto selvästi tekikin mitä oli vaadittu, ei se kuitenkaan voinut estää itseään riemuamasta. Se tuskin edes itse huomasi, etteivät hontelon nulikan keuhkot todella riittäneet tällaiseen hirvittävään raivoon. Ne valittivat ja kärsivät, ja mahtia puhkuva kurkku pulliseli särki. Mutta lohikäärme ei moisesta piitannut.
Velaz päästi taas uuden, epäinhimillisen rääkäisyn. Kelmeä hahmo sukelsi savun takaa sillan reunan yli, vain ilmestyäkseen toiselta puolelta hetkeä myöhemmin. Miehen hahmo oli menettämässä kaiken vähänkin selkeytensä, joka sillä oli ollut. Hävityksen keskellä ei ollut syntynyt vain yhtä hirviötä, vaan kaksi...
|
|
|
Post by spyrre on May 21, 2016 16:18:09 GMT 3
Yritti sitä vältellä miten saattoi, oli edessä kuitenkin lopulta valinnan hetki jolloin pojan oli pakko tehdä päätöksensä. Kaikki tuntui tapahtuvan vain silmänräpäyksessä ja aivan liian nopeasti täydellisenä kaaoksen kurimuksena joka oli vähintäänkin ylikuormittavaa muutenkin kauhistuneelle ja varsin ahdistuneelle nulikalle. Kuitenkin lohikäärme hänen mielessään lähestulkoon myhäili rajoituksistaan huolimatta kun hän joutui antamaan periksi tälle. Selvästikään vaadittu varovaisuus ei lopulta kiinnostanut olentoa paljoakaan sen rinnalla että tälle oli tarjottu vapautta purkaa raivoaan ja voimaansa... vaikka ei lopulta ollutkaan vaikea huomata ettei tämä vieläkään ainakaan elätellyt minkäänlaista huolta sivustakatsojista. Moinen olisi varmastikin (kaiken muunkin mualla) saanut pojan varmasti epäröimään enemmänkin, mutta nyt hän ei voinut muuta kuin purra hampaansa tukalasti yhteen, luoda viimeisen hätäisen katseen ilmeisen epätoivoisesti hirviömäisen miehen kanssa kamppailevaan Kazimiriin. Ja sitten, kärvistellen mutta kuitenkin, nulikka kurotti syvemmälle ja siirtyi varuillaan sivuun mielessään, laskien hurjuutta ja ylhäistä mahtia huokuvan pedon ohitseen.
Kukaties kokemus ei tällä kertaa ollut yhtä äkillinen ja kaoottinen kuin viimeksi mutta kuitenkaan nulikka ei voinut olla luimistumatta varsin tukalasti kun olento pyyhkäisi hänet sivuun ja otti kaikki ohjat käsiinsä, suoden vielä viimeiset sanansa hänelle. Lohikäärme huokui ylhäistä tyytyväisyyttä ja varmuutta, eikä poika lopulta vastannut vaikka pedon tokaisu kieltämättä kirpaisikin. Taisi olla vähintäänkin epävarmaa olisiko hän edes kyennyt pidättelemään lohikäärmettä nyt yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan vaikka olento häntä tästä painokkaasti varoittikin, mutta Velazin riehuessa epäinhimillisellä vimmalla heidän edessään hänellä tuskin oli nyt niin aikaa kuin varaakaan miettiä moista. Hiljainen ja varsin jännittynyt nulikka soi jonkinlaisen äänettömän, epäröivän myötäilevän häivähdyksen taustalta jonne hänet oli lykätty kun peto asettui paikoilleen hänen kehoonsa, olennon hädintuskin enää edes pidätellessään polttavaa riemuaan. Nulikka säpsähti itsekin aineettomasti kun tämä oli ensitöikseen vähällä lipsahtaa alas sillan kaiteelta mutta tämä ei lopulta ensisäikähdyksen jälkeen ehtinyt jäädä vaivaamaan edes häntä... siinä missä lohikäärme ei tuntunut edes hetkahtavan äkillisen vapautensa huumassa. Tämän (tai kaiketi hänen) kasvoilleen leviävä hurja virnistys lähetti pojan lävitse kylmiä väreitä, mutta vaikka oli yhtälailla kammottavaa nytkin seurata kuin joku muu äkkiä veti hänen kehonsa liikkeelle vetäytyi tämä silti parhaansa mukaan pedon tieltä kun tämä kapusi takaisin sillalle ja kääntyi sitten empimättä ja suoranaisella odotuksella kohtaamaan Velazin. Hirviömäinen ilmestys seisoi jo uhkaavasti maahan viskaamansa Kazimirin yllä, miekkansa valmiina siitä huolimatta että miehen ase törrötti jo kauhealla tavalla ilmestyksen jalastakin... mutta ennen kuin tämä ehti iskeä kiinnittyi olennon huomio kuitenkin nyt esiin astuvaan hintelään nulikkaan tavalla, joka olisi kammottanut varmasti ketä hyvänsä... paitsi ilmeisesti lohikäärmettä.
Pojalla itsellään tuskin olisi koskaan ollut toivoakaan tavoitella moista itsevarmuutta ja loukattua uhkaa, joka hintelästä nulikasta nyt kumpusi kun tämä astui kaikkin inhimillisyyden rippeensäkin menettäneen Velazin eteen. Tämä rehellisesti teki vaikutuksen taustalla kyräilevään nulikkaankin ja hetkellisesti hän tunsi olonsa vähintäänkin yhtä häkeltyneeksi kuin eittämättä Kazimir ja samoojat jotka tuijottivat sivusta, tämän kuitenkin värähtäessä tukalasti tajutessaan kaikkien läsnäolijoiden huomion kääntyneen nyt heihin. Oli samaan aikaan hyytävää kuin väkisinkin ihmetystä herättävää kuinka hänenkin kehoonsa suljettuna lohikäärme kohtasi hirviön sekä kaikki muutkin epäröimättömin, itsetietoisin elkein joka ymmärrettävästi sai vielä hengissä selvinneet miehet tuijottamaan epäuskoisesti... jopa hirvittävä Velaz pysähtyi hetkeksi, mutta tämän yhteydessä kyse oli selvästi jostakin aivan muusta kuin yllätyksestä saati epäröinnistä. Poika kavahti sopessaan nähdessään miehen ilmeettömän, petomaisen tuijotuksen heissä kun tämän kuumeisesti ammottavat silmät pureutuivat uuteen, odottamattomaan uhmaajaan. Moinen olisi ollut epäilemättä tarpeeksi saadakseen purppuratukan hyytymään kauhusta... mutta nyt ohjissa oli joku muu ei tuntunut edes hätkähtävän. Muutaman kammottavan pitkältä tuntuneen hetken heitä tuijotti suoranainen hirviö, kuin järjetön saalistaja uutta saalista arvioiden, kunnes kalvakka sairaalloinen mies viimein päästi uuden epäinhimillisen kirahduksen ja valmistautui hyökkäämään eteenpäin. Mutta lohikäärme oli valmiina, odottaen lähestulkoon kuumeisella innolla hetkeä jolloin voisi päästää raivonsa irti... eikä tällä selvästikään ollut aikomustakaan päästää edes tällaista uhmaajaa helpolla.
Se hirvittävä, raivoisa yhteenotto joka seuraavassa silmänräpäyksessä puhkesi, taisi jättää varjoonsa jopa rannalla tapahtuvan myllerryksen. Kaikki tuntui tapahtuvan hirvittävällä nopeudella ja armottomasti yhtäaikaa kun sillalla seisovan hintelän pojan ympärille äkkiä puhkesi raivoava inferno samalla kun hirviömäinen mies syöksähti eteenpäin raivoisasti ja ilmeettömästi kuin mielipuolinen eläin. Nulikka kaiken takana tunsi hyytyvän silkasta järkytyksestä ja tyrmistyksestä osaamatta edes reagoida kunnolla kun Velaz ja lohikäärme iskivät yhteen. Hän tunsi häkellyksekseen liekkien lyövän keuhkoistaan ja ilman ympärillään kuumenevan leimahdellen, mutta vaikka jopa purppuratukka itse kavahti lohikäärmeen riemunsekaista raivoa, ei tällä selvästikään ollut mitään vaikutusta Velaziin. Tämä hyökkäsi ympärillään leimuavasta mahdista huolimatta läpi tulesta ja savusta tuskin hidastamattakaan vastaten epäinhimilliseen raivoon omallaan. Kului kaaoksentäyteinen hetki jos toinenkin ennen kuin taustalla avuttomasti henkeään haukkova nulikka onnistui tajuamaan kaiken lomasta hämärästi ympäriltään osan sillasta jo syttyneen liekkeihin ja kuinka heidän (hänen) keuhkonsa ja koko kehonsa valittivat tuskallisesti lohikäärmeen mahdin alla. Poika ei rohjennut kuitenkaan asettua pedon tielle tuntiessaan kuinka tämä suuntasi kaiken huomionsa ja voimansa hirviömäisen Velazin nujertamiseen... joka, hyytävää kyllä, ei kuitenkaan tuntunut saavan kalvakkaa miestä edes hidastamaan. Jopa ilmassa räiskyvästä roihusta tai nulikan kurkusta iskevistä liekeistä ja savusta huolimatta syöksähteli tämä silti kaiken lomasta kohti.
Oli vaikea hahmottaa tämän infernaalisen kaaoksen keskeltä paljoakaan nulikan onnistuttua tiedostamaan vain hämärästi ainakin samoojien paenneen, hänen ohikiitäväksi äänettömäksi helpotuksekseen. Poika saattoi vain toivoa että Kazimirkin oli tehnyt näin, hänen lopulta voimatta kuitenkaan olla tästä millään tavalla varma, eikä hänellä tainnut olla minkäänlaista mahdollisuutta tarkistaa tätä. Hänen kehonsa kautta raivoava lohikäärme suuntasi kaiken huomionsa ja voimansa Velaziin sekä puhtaaseen, riemukkaaseen riehumiseensa kiinnostumatta tippaakaan pälyilemään kenenkään perään... tai oikeastaan yhtään mistään muustakaan. Nulikka sävähti jälleen ylitseen pyyhkivää tuskaista aaltoa joka tuntui repivän hänen sisuksiaan, mutta pelostaan ja piinaavasta kivusta huolimatta tämä tuntui noudattavan lohikäärmeen vaatimusta ja pysytteli parhaansa mukaan sivussa. Se puri tukalasti hammasta kärvistellen aineettomasti henkeään haukkoen, alkaen kuitenkin pedon riemukkaan myllerryksenkin lomasta hiljakseen oivaltaa ettei kaikki tämäkään tuntunut toimivan kuten olisi pitänyt. Silta oli jo liekeissä, mutta siltikin Velaz vain jatkoi hyökkäystään tavalla, joka sai varsin kammottavan ja epätietoisen tuntemuksen nostamaan päätään. Tuskaisen nulikan tietoisuus valpastui hiljakseen vaivalloisesti hälytettynä vaikka tämä tuskin näkyikään tässä millään tavalla päällepäin armottomalla hurjuudella riehuvassa pojassa. Kalpean miehen uusi epäinhimillinen rääkäisy hätkähdytti tätä uudestaan kun olento äkkiä syöksähti näkyviin sillan kaiteelle ympäröivän tulimyrskyn lomasta, jonka ainoa vaikus tähän tuntui olevan vain entistä hirviömäisempi rynnistys heitä kohti.
"Äh...! Varo...! Se... se ei toimi! Se vain... tulee läpi kaikesta!" nulikka ähkäisi lopulta äänettömyydessäänkin ilmeinen hätäisyys olemuksestaan kuultaen, vaikka hän ei voinut olla varma kuulisiko lohikäärme edes tulisen vapautensa hekumassa. Kuitenkin, entistä pahemmat aavistukset alkoivat silti nostaa päätään pojan mielessä. Hän oli kuitenkin nähnyt niin Velazin kuin tämän toverit ja herrankin aiemmin epäinhimillisissä voimissaan temppelillä... ja nämä olivat ilmeisesti selvinneet lohikäärmeen tulimyrskystä jo kerran... ja tätä menoa siltakin olisi vielä ilmiliekeissä...
|
|
|
Post by submarine on May 21, 2016 23:59:25 GMT 3
Jos lohikäärme pojan ruumiissa otti kuulemiaan varoituksia mitenkään vakavasti, oli sitä mahdotonta ainakaan havaita millään tapaa. Peto vain riemuitsi voimastaan ja mahdistaan, riehui ja raivosi. Sen vastaus pojan pelkoihin taisi olla niin lähellä tuhahdusta, kuin nyt tulen syöksemiseltä ja rellestämiseltä oli mahdollista. Se toimii! Se toimii! Kohta se palaa! Se vain kitkuttaa ja pitkittää! Mokomakin! kaikui voitokas varmuus nulikan pääkopassa. Joko lohikäärme kielsi totuuden, tai sitten se tosiaankin oli sokeutunut sille. Tapa, jolla kammottava vastustaja kiemurteli tulen ja tuhon lävitse, vääntelehti ja syöksähteli sinne tänne, muuttui riemuitsevan pedon päässä pelkäksi epätoivoiseksi temppuiluksi ja venkoiluksi. Se, että hirvitys oli kirimässä koko ajan lähemmäs, oli selvästi pelkkä yhdentekevä yksityiskohta. Olipa lohikäärme mitä mieltä tahansa, ei Velaz ollut aikeissa pysähtyä. Kammottava ilmestys väisteli ja loikki savuverhon suojassa, syöksähteli matalana päältä pyyhkivien liekkien ohitse ja kiemurteli läpi hävityksestä. Tällä ei enää ollut edes miekkaa käsissään, vaan sekin oli jäänyt jonnekin matkan varrelle... joskaan se ei tehnyt tämän epäselvästä hahmosta yhtään vähemmän vaarallisen näköistä. Liikkeet venyttivät ja vääristivät jo muutenkin epäselvää silhuettia, ja jokin aivan liian viipyilevä noissa muutoksissa vihjasi kammottavalla tavalla, ettei se ollut vain savun ja väreilevän ilman aiheuttamaa harhaa. Vääjäämättömästi, armottomasti tämä tavoitteli saalista...
Lohikäärme raivosi, puhkui ja tuhosi. Riemu ja voitto tanssivat sen ajatuksissa. Se oli varma voittamattomuudestaan ja riemukas voimissaan. Mutta kun Velaz lopulta loikkasi läpi savun, harpaten kohti pojan hahmoa, joutui peto harkitsemaan äkkiä uudelleen. Yksi syy saattoi olla miehen raju ja ehdottoman selvästi pysähtymätön hyökkäys... ja toinen sitten taas se, että tämä vihdoinkin näki kammotuksen kunnolla. Jos mies oli näyttänyt aikaisemmin hirveältä, oli tämä nyt jotakin vieläkin paljon pahempaa. Tämän mittasuhteet olivat vääristyneet ja vääntyneet järjettömiksi. Miehen ilmaa harovat raajat olivat järjettomän pitkät ja niiden jokainen sormi vääntelehti sekopäisesti. Tämän ruumis oli alkanut vetäytyä kasaan ja turvota, kuin sisuskalut olisivat kaikki paenneet keskemmälle. Ja mikä kammottavinta, olivat miehen kasvoja halkovat rujot paiseet auenneet. Eivät kuten paiseiden olisi kuuluneet, puhkeamalla, vaan auenneet. Kuten silmät. Nahka oli vetäytynyt pois niiden tieltä, ja nyt mies tuijotti kaikkea hirvittävän monella suurella, tapittavalla silmällä. Vaikutelma oli rujo ja kammottava, ja vielä pahemmin se iski lohikäärmeeseen, jolla ei ollut montaakaan hetkeä aikaa edes käsitellä, mitä todella näki. Mies tunki päin kammottavasti kihisten, sekopäisesti huitoen, verta himoiten. Se hiljensi jopa mahtavan pedon hetkeksi, sai empimään. Sitä ei kestänyt montaakaan hetkeä, mutta jo silmänräpäyskin oli vähällä koitua kohtalokkaaksi, kun hirvittävän pitkä ja hirvittävän vahva käsi kiertyi pojan ranteen ympärille. Se väänsi niin kovaa, että luut natisivat. Miehen suussa kuhisi ja velloi.
"Irti!" karkasi nopea, melkein parkaisulta kuulostava huuto lohikäärmeen huulilta. Hätä ja tyrmistys saivat kuitenkin pedon toimimaan, ja yhdessä silmänräpäyksessä se sylkäisi ilmoille uuden keuhkoja raastavan purkauksen tulta. Olipa Velaz miten nopea tai ketterä hyvänsä, ei mies aivan läheltä, roikkuessaan itse kiinni, sen enempää pystynyt kuin ehtinytkään reagoida. Koko kiinni tarrannut raaja verhoutui lieskoihin, jotka nielaisivat sen olkapäätä myöten. Joko tuli todellakin aiheutti tuskaa miehelle, tai sitten se riitti vain saamaan tämän hätkähtämään, mutta joka tapauksessa tämä kavahti taaksepäin, otteensa kirvotessa pojasta. Tämän pää pyöri kuin riivatulla, pieksi joka suuntaan ja louskutti leukojaan. Hirvitys pyyhkäisi liekehtivää kättään, kuin yrittäen sammuttaa sen, mutta lohikäärmeen tuli ei ollut niin armollista. Se poltti lihan luista ja sai rasvan tirisemään. Velaz kirahti entistä kammottavammin, ennen kuin tarrasi äkkiä kiinni palavaan olkapäähänsä. Edes lohikäärme ei voinut muuta kuin tuijottaa, kun kammotus raastoi irti toisen kätensä. Jo pelkästään tempun vaatima voima veti hiljaiseksi, mutta se, ettei mies näyttänyt edes epäröivän, tai kärsivän, kylmäsi petoakin. Se ei osannut kuin tuijottaa. Palava, hiillostunut käsivarsi kolahti vasten siltaa, ja siitä kohoavat liekit alkoivat nuolla puuta. Se... ei se enää voi jatkaa. Se kuolee kohta kuitenkin. Se vain on... hullu tai jotakin. Ei se voi voittaa minua, lohikäärme vakuutteli hiljaa mielessään. Oli vaikea sanoa, oliko sanat tarkoitettu enemmänkin kauhistuneelle pojalle, vai yrittikö otus tyynnytellä itseään, mutta yltiöpäistä itsevarmuutta siitä ei ainakaan löytynyt. Eikä tainnut olla syytäkään...
Lohikäärme oli tuskin ehtinyt miettiä mietittävänsä, kun Velaz näytti jo, miten asioiden todellinen laita oli. Miehen verisestä, ammottavasta, rikotusta olkapäästä purskahti äkkiä jotakin. Kuin kaksi hirvittävän pitkää, luista sormea. Ne sohivat ilmaa villisti, huitoivat sinne tänne. Kumpikin niistä oli ainakin yhtä pitkä kuin mies itsekin. Tämän ruumiissa ei kaiken järjen mukaan olisi pitänyt edes olla tilaa moisille, mutta se ei niitä näyttänyt haittaavan. Ulokkeet sohivat sinne tänne, ennen kuin kumpikin niistä asettui siltaa vasten. Ne hapuilivat ja tunnustelivat. Niiden liikkeissä oli jotakin hirvittävällä tavalla samaa, kuin siinä kuhinassa, joka linnakkeen pihamaalla edelleen kävi. Rujo näky vangitsi, kuvotti ja halvautti yhtä aikaa. Edes lohikäärme ei liikkunut tai toiminut. Sen pää löi tyhjää. Näky oli mielipuolinen... eikä se muuttunut yhtään vähemmän mielipuoliseksi, kun kaksi valtavaa, hämähäkkimäistä raajaa lähtivät askeltamaan. Hirvittävällä nopeudella ne kiskoivat koko miestä perässään kohti lohikäärmettä, nyt entistäkin nopeammin ja hurjemmin. Olkapäästä törröttävät raajat liikkuivat kuin niillä olisi ollut oma, hirvittävä tahtonsa. Miehen ruumis väreili ja sykki kuin jokin sen sisällä olisi yrittänyt riistäytyä vapaaksi. "Ei! Ei!" kajahti parkaisu pojan huulilta. Lohikäärme perääntyi monta askelta, kuin vasta muistaen miten hintelässä ja heikossa kehossa oikeastaan olikaan. Tämän lyhyet jalat eivät kuitenkaan kantaneet tätä pakoon hirviöltä, ja yhdessä ainoassa hetkessä se oli jo nulikan yllä.
Kun lohikäärmeen koko huomio oli kiinnittynyt vain ja ainoastaan kahteen täysin muuhun sopimattomaan jalkaan, ei tämä ehtinyt suoda ajatustakaan sille, että miehellä oli muitakin raajoja... kuten käsi, joka yhtäkkiä tarrasi tähän. Sormet kietoutuivat pojan pään ympärille kuin hämähäkinjalat nekin, ja yhtäkkiä hirviö kiskaisi tämän pois jaloiltaan, repi tämän ylös kuin räsynuken, säristen koko ajan kammottavalla tavallaan. Kosketus sai pedossa kuitenkin aikaan jotakin, ja jälleen tämä veti hätäisesti, tuskaisesti henkeä sisäänsä. Hirviökään ei kuitenkaan ollut enää yhtä tyhmä, ja äkkiä se riuhtaisi uudestaan. Lohikäärme ei ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui. Äkkiä mikään osa siitä ei koskettanut mitään, eikä se osannut muutakaan kuin vapauttaa lieskat, jotka oli lietsonut sisäänsä. Pojan ruumis kieppui ilman jalki tulta syösten, jättäen peräänsä liekehtivän kierteen. Se loppui vasta, kun hontelo ruumis osui sillankaiteeseen. Pää edellä. Kovaa. Veri ja tuska tulvahtivat näkökenttään, eikä lohikäärme ehtinyt edes murehtia asiasta. Sen tajunta, kuten kenen tahansa moisessa tilanteessa, sammui. Jäljelle jäi vain toinen... mutta taka-alalle. Sitä ei oltu päästetty eteen tai laitettu takaisin oikealle paikalleen. Äkkiä poika oli omassa, tuskaisessa, sameassa ruumiissaan, joka ei joko pystynyt liikkumaan, tai ei ainakaan kuunnellut tämän käskyjä. Nulikka vajosi kaidetta vasten kuin ruumis. Vellovassa, punertavassa näkökentässä kammottava, kuhiseva hahmo kohottautui taas täyteen mittaansa. Se oli pidempi kuin aikaisemmin.
Kuin varovainen saalistaja lähestyi kelmeän miehen epäinhimillinen hahmo holtitonta ruumista. Se ei epäröinyt, ainoastaan tarkkaili. Ja varovaisenakin se eteni aivan liian nopeasti...
|
|
|
Post by spyrre on May 22, 2016 16:02:03 GMT 3
Siitä huolimatta että olikin luottanut kaiken itsevarmuutta sekä vapauden huumaa huokuvan lohikäärmeen käsiin joka ei tuntunut kavahtavan edes hirviötä edessään varsin hintelästä asuttamastaan hahmosta huolimatta, ei taustalle vetäytynyt poika voinut olla hermostumatta entisestään rajun yhteenoton edetessä... tai ennemminkin villin, hallitsemattoman riehunnan. Kaikki sillalla oli enää lähestulkoon vain savua ja liekkejä heidän ympärillään joita peto vain lietsoi lisää kammottavan riemukkaasti... mutta siltikään raivoava inferno ei tuntunut olevan tarpeeksi pysäyttämään hirviömäistä Velazia joka singahteli tämän lomassa. Nulikka oli luvannut pysyä sivussa, ja kun lohikäärme vastasi hänen varoitukseensa vain innostuneella vakuutuksella tämä vaikenikin jälleen empien... mutta epäilys tästä kaikesta oli silti nostanut päätään. Vaikka hän tuskin näki mitään sen paremmin kuin tulta hänen tuskaisista keuhkoistaan ympärilleen syöksevä petokaan, vaikutti silti varsin uhkaavasti siltä ettei holtiton riehunta tavoittanut kalvakkaa luonnonoikkua. Tämä oli pelkkiä vaaleita, häälyviä vilahduksia keskellä savua ja roihua, kuin tämä olisi hivuttautunut hetki hetkeltä lähemmäs liekkien räiskynnän suojissa... Jollakin varsin häiritsevällä tavalla jokin miehen hahmostakin tuntui venyneen ja vääristyneen, mutta.... tästäkään oli varsin vaikea saada oikein minkäänlaista varmuutta. Nulikka liikehti tukalasti kärvistellen ja yritti tavoittaa aivan liian vikkelää ilmestystä näkyviinsä vanhasta tottumuksesta, kuitenkin saaden vain todeta tämän kaiken nyt varsin turhaksi. Rellestävää lohikäärmettä ei moinen selvästikään kiinnostanut tämän olettaessa Velazin parhaillaan käryävän tuskissaan ja kuolemaa tehden. Kun peto piteli ohjia kaikessa ei poika hallinnut liikkeitään edes tämän vertaa, joka oli varsin omiaan herättämään entistä enemmän tukaluutta ja hermostusta. Kuitenkin.... lohikäärme tuntui varsin varmalta siitä ettei kalvakka mies pärjäisi ylimaalliselle tulelle, ja vaikka silmitön tuhovimma saikin purppuratukan varsin ahdistuneeksi omassa sopessaan jossakin kehonsa takaraivossa, yritti tämä kuitenkin vielä parhaansa mukaan hillitä itsensä. Lohikäärmeen mahti repi ja riuhtoi häntäkin tuskallisesti, mutta... jos tämä tuntui heistäkin tältä, eihän Velazkaan voinut mitenkään kestää tällaista kurimusta? Ehkä... ehkä lohikäärme oli oikeassa ja hirviö vain vältteli epätoivoisesti kohtaloaan.... ainakin olento tuntui itse olevan tästä varsin varma... Kuitenkaan hiljaa epäröivä poikakaan tuskin pääsi tätä haparoivaa vakuutusta pidemmälle ajatuksissaan kun luonnoton hahmo äkkiä syöksähti savun seasta heitä kohti hirvittävällä nopeudella ja ketteryydellä, joka yllätti jopa raivoavan lohikäärmeenkin.
Pojan tajunta kavahti typertyneenä hirviömäisen hahmon harpatessa savuverhon uumenista, ennen kuin jo voitostaan varma lohikäärme ehti reagoida. Tämän silkka nopeus jolla otus äkkiä vain oli heidän edessään roihuavista liekeistä ja polttavasta ilmasta huolimatta oli vähintäänkin järkyttävä... puhumattakaan siitä, kuinka tämän kammottavalla tavalla muuttunut ulkomuoto iski äkkiä heidän silmilleen. Vaikka olikin jo osannut lähestulkoon aavistaa ettei Velaz ollut edes niinkään inhimillinen kuin miltä näytti, nulikkakaan tuskin oli koskaan nähnyt mitään tällaista joka nyt lähestulkoon loikkasi heidän silmilleen... ja kauhua lietsoi entisestään tapa, jolla äsken niin itsevarma lohikäärmekin tuli napatuksi säikähdyksellä kun kammottavan ilmestyksen vääntelehtivät sormet äkkiä tarrasivat hänen käteensä. Kumpikin heistä eittämättä tuijotti vielä järkytyksellä kuhisevaa, ja nyt täysin epäinhimilliseksi vääntynyttä ilmestystä kun tämä jo saavuttikin heidät pojanhahmoisen lohikäärmeen empiessä silmänräpäyksen verran liikaa, jonka nulikkakin tajusi kauhukseen aivan viime hetkellä. Korventavassa ilmassa kajahti hätäinen parahdus, joka ei kuitenkaan tällä kertaa ollut hän vaikka kantautuikin hänen kurkustaan, ja tämä oivallus tuntui säikäyttävän nulikan kaiken taustalla kahta kauheammin. Kuitenkin ilmeisestä pelästyksestään huolimatta lohikäärme iski takaisin nopeasti ja vapautti uuden tulipurkauksen päin itseensä tarrannutta olentoa, jota tällä ei enää ollut mahdollisuutta väistää. Ilmaan nousi käryvän lihan vatenmielinen lemu, purppuratukan kuitenkin tuijottaessa yhtälailla kauhuissaan katselupaikastaan. Lohikäärmeen varmuus ja uhma kaikkea kohtaan oli hermostuttavuudestaan huolimatta suonut edes jonkinlaista vakuutusta siitä että olento oli kaiken herra ja tiesi mitä teki... mutta kun tämäkin äkkiä haparoi hätäisesti alkoi nulikkakin nopeasti kadottaa pohjaa siltäkin toiveikkaalta uskolta jota hänellä oli ollut. Kun ensimmäinen epäilys pedon kaikkivoipaisuudesta oli herännyt seurasi tätä nopeasti monta muutakin...
Entistä hirviömäisempi, kammottava ilmestys kompuroi taaksepäin sähisten ja huitoen kun liekit nielaisivat tämän edessä seisovaan poikaan tarranneen raajan sisäänsä. Ainakin tuli tuntui sentään purevan tähän kun suora ryöppy osui suoraan maaliinsa, saaden tämän otteen saaliistaan kirpoamaan. Niin poika kuin lohikäärmekin tuijottivat järkytyksellä tämän perään. Vaikka peto olikin selvinnyt säikähdyksellä oli tämä syönyt selvästi pohjaa tämän riemukkaalta tuhovimmalta varsin huolestuttavalla tavalla, joka ei jäänyt sivuun työnnetyltä nulikaltakaan huomaamatta. Tämä tuntui käyvän nopeasti entistä levottomammaksi näköalapaikallaan, vaikka liekkien nuoleman ja riuhtovan Velazin hosunta herättivät kuitenkin toivoa siitä, että hirviö oli tosiaan viimein korventumassa hengiltä. Näky oli hirvittävä kun otus riuhtoi, louskutti ja sähisi... kunnes tämä äkkiä tarrasi toisella epäinhimillisellä kourallaan liekehtivän raajansa olkapäähän. Nulikkakaan tuskin edes tajusi mitä ilmestys aikoi ennen kuin tästä kantautui sanoinkuvaamaton, kuvottava ääni kun hurja riuhtaisu kiskaisi epäröimättä koko käsivarren irti paikaltaan. Teko oli jopa tällaiselta hirviöltä odottamaton ja kammottava, ja tämä tuntui hyytävän jopa lohikäärmeen hetkeksi paikalleen silkasta järkytyksestä. Tämä kuulosti kaikkea muuta kuin vakuuttavalta enää kun typertynyt peto haparoi hiljaa mielessään kuinka hirviömäisen miehen (joka ei rehellisesti enää näyttänyt paljoakaan mieheltä saati edes ihmiseltä) oli pakko kuolla jonkin tällaisen jälkeen kuin yrittäen vakuutella hätääntynyttä poikaa takanaan... tai jopa itseään. Lohikäärmeen haparointi ja empiminen vaikutti nulikkaankin selvästi saaden tämän entistä enemmän pois tolaltaan... kunnes kumpikin äkkiä äkkäsi että jotakin kammottavaa tapahtui jälleen.
Siitä huolimatta että oli juuri kiskaissut koko käsivartensa irti paikaltaan, ei Velazilla siltikään ollut aikeita tuupertua mihinkään suuntaan. Kauhistunut purppuratukka ei ehtinyt tuijottaa sillalle viskattua korventunutta kättä kovinkaan kauaa kun mieshirviön ammottavasta olkapäästä äkkiä purkautui esille... jotain. Pojan tajunta kavahti kauhistuneena huomionsa nauliutuneena esiin puskevin, valtaviin hämähäkkimäisiin koipiin tuskin osaten itsekään heti reagoida järjettömään, hirvittävään näkyyn... jota kuitenkin seurasi äkkiä uusi yhtä hyytävä oivallus. Lohikäärme tuntui aivan yhtä tyrmistyneeltä kuin hänkin, tuijottaen eteensä lähestulkoon yhtä hyytyneenä järkytyksestä kun mielipuolinen, pullisteleva ja huitova ilmestys alkoi jälleen kiskoa itseään siltaa myöten heitä kohti. Kammotus liikkui nyt entistä villimmällä hurjuudella tavoitellen eteensä jähmettynyttä liekkien keskellä seisovaa poikaa, joka vasta äsken oli huokunut itsevarmuutta ja tuhoa ympärilleen. Äkkiä tästä kaikesta ei tuntunut olevan jäljellä tuskin mitään edes vapautetussa lohikäärmeessä, jonka nulikkakin kauhukseen tämän mielenperällä tajusi. Tämä parahti viimein äänettömän varoituksen kun järjenvastainen hirviö raahautui hyytävällä vauhdilla heitä kohti massiiviset hämähäkinkoivet siltaa vasten raapien ja koko keho karmivasti pullistellen kuin valmiina syöksemään esiin lisää kuhisevaa massaa, mutta niin varoitus kuin lohikäärmeen paniikinomainen reaktiokin tulivat sekunnin murto-osan liian myöhään nopean, pitkäraajaisen hirvityksen edessä. Tämä, sekä otuksen lähestyminen tuntuivat havahduttavan hallinnassa olevan pedonkin jähmettyneestä järkytyksestään ja tämän kurkusta kantautui uusi, toista huomattavasti aineellisempi hätääntynyt huudahdus kun tämä kompuroi kauemmas, kuitenkaan ehtimättä pois alta kun huitova ja entistä luonnottomammaksi venynyt otus harppasi heidän ylleen.
Kaikessa epäsuhtaisuudessaan ja vastenmielisyydessään Velazin nahan alta esiin tunkeva hirviö oli silti aivan liian nopea ja epäröimätön liikkeissään että kumpikaan pojan kauhistuneiden silmien läpi tuijottavista tajunnoista olisi saattanut pysyä kunnolla mukana kaikessa hirvittävässä kaaoksessa. Ympärillä roihuavat liekit sekä mahdin retuuttaman kehon tuska unohtuivat yhdessä kammottavassa silmänräpäyksessä pojankin mielessä kun peto harppasi perääntyvän lohikäärmeen eteen, tarraten sitten armottomasti kiinni saaliiseensa jäljellä olevalla hirviömäisellä kädellään. Äkkiä pitkät sormet puristuivat heidän päänsä ympärille ja otus kiskaisi hintelän nulikan ilmaan ennen kuin tämä ehti edes rimpuilla. Nulikasta irtosi uusi äänetön kauhunhuudahdus, yhtälailla pelästyneen lohikäärmeen reagoidessa kuitenkin vetämällä nopeasti ilmaa särkeviin keuhkoihin... mutta kauhea Velazin ja kirjaimellisen hämähäkin sekasikiö ei selvästikään aikonut mennä samaan lankaan kahdesti. Purppuratukkakaan tuskin ehti edes tajuta mitä tapahtui kun olento äkkiä viskasi pojan hintelän kehon rajusti eteenpäin ennen kuin lohikäärme ehti vapauttaa uuden infernon päin otuksen kasvoja. Liekkimeri seurasi hyödyttömästi nulikan lentoa joka kuitenkin pysähtyi nopeasti ja armottomasti sillan periksiantamattomaan kaiteeseen tavalla, joka oli aivan liikaa kevytrakenteisen pojan keholle. Tyrmäävä kipu iski heidän ylitseen ja näkökenttä hämärtyi kun purppuratukka lysähti liikkumattomana sillalle... ja äkkiä poika tuskansa ja paniikkinsa keskeltä tajusi olevansa yksin läsnä.
Kesti tovi, ennen kuin nulikka toipui murskaavasta tällistä tarpeeksi alkaakseen hahmottaa edes jotakin ympärillään. Aluksi tämäkin tuijotti huumaantuneella tyrmistyksellä eteensä ennen kuin järki alkoi taas toimia tarpeeksi huomatakseen mitä oli tapahtunut. Lohikäärmeen tajunta oli hiipunut, jättäen jäljelle vain hänet... mutta yhdessä hätäisessä silmänräpäyksessä nulikka sai kuitenkin huomata ettei joka puolelta särkevä ja valittava keho siltikään kuunnellut häntä. Hän oli edelleen jossakin ulottumattomissa, suljettuna väärään paikkaan vellovaa pääkoppaansa samalla kun hänen ruumiinsa retkotti velttona liekehtivän sillan kaidetta vasten... kukaties tässä olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi aihetta kauhistua enemmänkin siitä kuinka kuolleelta tämä vaikutti, ellei sameiden silmien eteen olisi kohottautunut vääjäämätön, venynyt hahmo. Vieläkin itsestään edes jonkinlaista otetta haparoiva poika ähkäisi äänettömästi kauhusta tajutessaan hämärästi hirviömäisen Velazin hivuttautuvan varovaisesti, mutta siltikin epäröimättä heitä kohti kuin tarkastellen ja arvioiden aikaansaannostaan... mutta tällä kertaa maahan valahtaneella ruhjotulla pojalla tuskin oli mitään keinoja vastata tähän uhkaan. Nulikka sävähti kauhuissaan suljetussa sopessaan alkaen viimein pyristellä vimmaisesti kuin ansaan jäänyt eläin. Hän haparoi kivun ja tuskan lävitse kohti pintaa yhä kasvavalla epätoivolla kun Velazin kohti harppova hahmo kohosi heidän ylleen, yrittäen lopulta hätäisesti kurottaa suuntaan jossa lohikäärme oli ollut. Ainoa ajatus johon hän onnistui tarraamaan jos hän ei pystyisi pääsemään uloskaan oli kiskoa tai huutaa tämä hereille ennen kuin hirviö saavuttaisi heidät... vaikka tähänkin oli jo sekoittumassa hyytävää epätoivoa. Edes tämä ei ollut riittänyt nujertamaan epäinhimillistä Velazia kaikesta hurjuudestaan ja mahdistaan huolimatta.... väkisinkin peli vaikutti jo lohduttoman menetetyltä. Lohikäärmeen holtiton itsevarmuus ja ylimielisyys oli selvästikin kostautunut pahimmalla mahdollisella tavalla, joka rehellisesti herätti kammottavia, lähestulkoon tutulta tuntuvia hataria muistikuvia kaukaa menneisyydestä. Mikään tästä oli tuskin millään tavalla lohdullista tajuta, ja tämä olisi saanut pojan luultavasti ahdistumaan enemmänkin jos tällä olisi nyt ollut minkäänlaista aikaa moiseen. Mutta vaikka hän ei piinaavasti kyennyt liikuttamaan sormeakaan, Velaz lähestyi silti hetki hetkeltä... oli pakko edes yrittää...!
|
|
|
Post by submarine on May 22, 2016 20:13:09 GMT 3
Velazin ei tarvinnut tarkkailla tai odotella kauaakaan. Nopeasti kävi varsin selkeäksi, ettei pojasta ollut enää vastustelemaan tai yrittämään mitään. Tämä korkeintaan nykäisi silloin tällöin tahdottoman näköisesti, tavalla joka ei kertonut mistään muusta kuin tiedottomuudesta ja kykenemättömyydestä. Helppo saalis, siis. Toisaalta kelmeä hirviö ei myöskään kiirehtinyt liikaa. Se lähestyi tasaisesti, ikävän nopsaan mutta silti kiirehtimättä. Liekit ja syöksähtely olivat kukaties vaatineet kammotuksen voimia, vaikka se olikin vetänyt pidemmän korren rajusta yhteenotosta. Ainoa, mikä sai sen pitämään edes nimellisen rivakkaa tahtia, oli todennäköisesti se tosiseikka, että silta oli tulessa. Ei vielä mitenkään hallitsemattomasti eikä erityisen vaarallisesti, mutta tulessa kuitenkin. Rujo ilmestys kiskoi itseään poikaa kohti kahdella hämähäkkimäisellä koivella, jotka kiskoivat kelmeää ruumista melkein holtittoman näköisesti eteenpäin. Moisesta olisi eittämättä riittänyt painajaisiin pitkäksi aikaa, mutta pahempaa taisi ikävä kyllä olla vain luvassa. "Hei! Onko siellä ketään!? Tännepäin! Hypätkää!" kajahti äkkiä huuto, joka sai hirviön kiinnittämään hetkeksi huomionsa muualle. Se ei niinkään kääntänyt suorastaan velttona roikkuvaa päätään, vaan käännähti ikään kuin kokonaisvaltaisesti, tarkkaili tilannetta aistein jotka kumpusivat muualta kuin sen inhimillisistä (jos nyt moinen sana päti tähän hirviöön enää muutenkaan) piirteistä. Huuto ei tainnut kuitenkaan olla millään tavalla erityisen merkittävä, sillä kaikesta päätellen sen takana oli jokea ylös luovinut samoojavene, joka oli vihdoinkin päässyt sillankupeeseen ja yritti nyt parhaansa mukaan tehdä mitä tehtävissä oli. Paksu savu peitti tilanteen näiltä, eikä miehillä todennäköisesti ollut aavistustakaan mistä oli kyse. Ilmeisen tyytyväisenä Velaz keskittyi taas tärkeämpiin asioihin... joskaan ei niihin joihin ehkä olisi pitänyt.
Paksu savu tarjosi suojaa hirviömäiselle otukselle, mutta äkkiä se osoitti myös petollisuutensa. Nopeasti ja määrätietoisesti savun läpi sukelsi hahmo, matalana ja suoraan sinne mihin tuskin kukaan juuri nyt halusi: aivan kammotuksen alle ja eteen. Mukanaan tällä oli kaksi valonväläystä, toinen liekehtivä ja toinen, joka heijasti sen valoa. Äkillinen valo ja liike (ja ääni, kun hyökkääjä huudahti saadakseen itseensä enemmän tarmoa) saivat kelmeän hirviön kirahtamaan ja liikahtamaan nopeasti, mutta eivät kuitenkaan yhtä nopeasti kuin selvästikin jo valmistautuneen väliintunkijan. Liekehtivä karahka heilahti, ja pamahti suoraan päin miehen vääristyneitä, epäselviä kasvoja. Ensihätään olisi ehkä voinut luulla sen olevan äkkiä mukaan kiskaistu pätkä palavaa sillankaidetta tai jokin muu vastaava, mutta jos tarkkoja oltiin, taisi kyseessä olla miehen oma, liekkeihin leimahtanut ja irti revitty käsi. Liekit humahtivat päin kasvoja, ja hirviö kavahti taaksepäin tuskallisesti, sihisten ja huitoen. Se yritti sohia pitkillä, terävillä koivillaan miestä, mutta hän oli nopeampi ja valmiimpi. Liekkien valossa välähtelevä teräs leikkasi ilman halki terävän ja päättäväisen kaaren, kun väliintunkija survaisi aseen suoraan läpi hirviön kurkusta. Velaz kavahti taaksepäin, sohien villisti ja koristen kammottavalla tavalla. Hyökkääjä piti kuitenkin pintansa, eikä antanut hirviön viedä miekkaa mukanaan, vaan repi sen rujosti irti tästä. Kaikki ne osat, mitkä näyttivät enää millään tavalla ihmismäisiltä, valahtivat saman tien veltoiksi. Samaan aikaan hämähäkkimäiset koivet sohivat entistäkin rajummin, ja koko kammottava ilmestys kallistui sivuun, pois kaikkea holtittomana seuraavan nulikan näkökentästä jonnekin savun ja liekkien suuntaan. Äänet joita kammotus päästi olivat hirveitä ja saivat selkäpiissä aikaan alkukantaisen tarpeen paeta. Väliin tunkenut seisoi kuitenkin ase kourassaan valmiina, kunnes äänet kaikkosivat ties mihin suuntaan haavoitetun hirviön paettua. Vasta sitten hän päästi irti liekehtivästä raajasta - tai tarkemmin sanoen viskasi sen sivuun inholla. Ja sitten olikin jo muuta mietittävää.
"Hei! Oletko sinä elossa!? Hei!" Kazimir huusi suoraan päin pojan näköä, kun vihdoinkin sai polvistuttua tämän viereen. Mies ei totta puhuen näyttänyt erityisen hyvältä juuri nyt. Hän oli noen ja tuhkan peitossa, ja kädessä jolla hän läpsäisi poikaa kasvoille kahteenkin kertaan kukkivat jo rumat, kookkaan rakkulat. Hänen katseensa oli kuitenkin vielä terävä, ja jos hän kärsi sen suuremmista tuskista juuri nyt, ei hän ainakaan näyttänyt sitä. Mies aikoi selvästikin haalia pojan mukaansa tavalla tai toisella, ennen kuin kammottava hirviö palaisi. Toista kertaa yllätyshyökkäys tuskin enää purisi siihen... eikä se äskeisestä päätellen ollut suostunut vielä kuolemaankaan. Nyt oli aika häipyä.
|
|
|
Post by spyrre on May 22, 2016 22:40:44 GMT 3
Oli vähintäänkin hirvittävää tajuta ettei kyennyt liikauttamaan sormeakaan tai edes päästämään ääntäkään kun hirviö liikehti valppaasti ja varmasti kohti savuavaa siltaa myöten. Nulikka tempoi ja rimpuili parhaansa mukaan eristetyssä sopessaan, pitäen niin pahaa aineetonta meteliä ympärilleen kuin saattoi yrittäen epätoivoisesti edes havahduttaa tajuttomaksi isketyn lohikäärmeen joka vieläkin piteli ohjia kaikkeen... tosin, varsin pian alkoi käydä selväksi ettei mistään tästä ollut minkäänlaista apua. Purppuratukka saattoi tuntea sinne saakka missä parhaillaan kyhjötti kuinka ikävää jälkeä viskaus kaidetta vasten oli saanut aikaan hänen kehossaan, puhumattakaan kaikesta siitä repivästä mahdista jota lohikäärme oli aiemmassa raivossaan ryöpyttänyt tämän ylitse. Tämä oli eittämättä varoittanut että liiallinen voimankäyttö voisi saada pahaa jälkeä aikaan hintelässä, inhimillisessä ruumiissa mutta lopulta ei näyttänyt siltä että olento itse olisi harrastanut paljoakaan varovaisuutta tämän suhteen... tai oikein minkään muunkaan. Ja nyt moinen ylimielisyys oli hyvää vauhtia kostautumassa kun Velazia enää etäisesti muistuttava hirviö hiipi kohti hervotonta poikaa.
Sivuun sysätty pojan tajunta saattoi vain seurata kaikkea avuttomasti hiipuvan, tuskaisen näkökenttänsä lävitse hetki hetkeltä kauhistuneempana. Kun hallinnassa ollut lohikäärme oli isketty rajusti pois pelistä alkoi hänkin huomata rääkätyn kehon sekä tämän aistien alkavan hämärtyä hänenkin ympärillään, mutta vielä toistaiseksi purppuratukka kamppaili vastaan paniikinomaisesti, voimatta vielä antaa periksi... vaikka hänellä tuskin oli enää aavistustakaan mitä hän olisi saattanut enää edes yrittää. Hirviö raahautui lähemmäs savun seassa tuntuen kuitenkin harhautuvan hetkellisesti kun jostakin kaukaa alhaalta kajahti huuto ylös sillalle. Pojan tajunta säpsähti näkymättömästi voimatta kuitenkaan tehdä asialle mitään muuta... mutta ainakin äkillinen ääni sai hämähäkkimäisen hirviön pysähtymään hetkeksi arvioimaan tilannetta. Purppuratukka lähestulkoon odotti pedon loikkaavan seuraavaksi aiemmalla verenhimollaan huutajan kimppuun, mutta vaikka peto käännähti luonnottoman nykivästi tätä kohti ei tämä kuitenkaan tehnyt näin... ainakaan vielä. Kukaties olentoa kiinnosti nyt vain ensisijaisen saaliinsa nujertuminen joka makasi nyt näennäisen elottomana tämän edessä, mutta niin menetetyltä kuin kaikki jo vaikuttikin alhaalta kuuluvista äänistä huolimatta, oli otus kuitenkin tainnut vimmassaan unohtaa jotakin... kuten oli tainnut rehellisesti tehdä äänettömällä ja eleettömällä kauhulla kaikkea seuraava poikakin.
Kun hirviö kaikessa epäinhimillisyydessään käänsi huomionsa jälleen häneen, saattoi itsensä uuvuksiin rimpuillut nulikka enää vain odottaa avuttomasti pedon upottavan kyntensä häneen. Nujetunut epätoivo pyyhkäisi tämän ylitse kaikki keinonsa käyttäneen purppuratukankin jo ollessa varma lähestyvästä kammottavasta lopusta joka häälyi hänen edessään, mutta äkkiä jostakin, huomattavasti äskeistä lähempää kajahti uusi hurja huuto kun jokin rynnisti savun lävitse. Tai kaiketi oikeammin joku. Käänne nappasi pojankin yllätyksellä tajutessaan hahmon hyökkäävän jostakin näkymättömistä pedon eteen jotakin kirkasta käsissään puristaen, joilla tämä iskikin otuksen kimppuun. Kesti monta pitkää, kaaoksentäyteistä sekuntia että typertynyt ja pelästynyt purppuratukka edes kykeni hahmottamaan mielettömän kirskunnan huidonnan lomasta mitä tapahtui. Hahmo peitti lähestulkoon hänen koko näkökulmansa hänen kykenemättä edes nostamaan päätään nähdäkseen paremmin siitä missä retkotti eikä asiaa helpottanut yhtään kuinka kaikki tuntui pyörivän ja vellovan hänen päänsäkin sisällä lisänä kaikkeen ulkoiseen kaaokseen, mutta lopulta hänen sekainen ja järkyttynyt mielensä onnistui saamaan edes häivähdyksen verran selvää jostakin. Joku oli loikannut hänen eteensä savun lomasta iskien nyt mielettömästi kirskuvan ja vääntelehtivillä raajoillaan huitovan Velazin kimppuun. Jokin iski hirviötä kasvoihin juuri ennen kuin miekka upposi tämän kurkkuun saaden pedon kavahtamaan entistä villimmin huitoen taaksepäin. Väliin loikannut mies vetäisi aseensa irti tästä hirvittävän rusahduksen sekä epäinhimillisen rääkynän keralla, ja viimein hervottomana makaava poika saattoi nähdä hirviömäisen otuksen kallistuvan kuin valmiina lysähtämään kasaan... mutta edes tämä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi surmaamaan hirviötä. Kaikki vähänkin enää Velazia muistuttava lyyhistyi mutta raivokkaasti kirskuvat ja huitovat hämähäkkimäiset raajat jotka puskivat esiin ilmestyksestä tuntuivat vain hurjistuvan entisestään. Siltikin, vaikka tämä ei vieläkään lakannut liikkumasta tai pitämästä luonnotonta korvia vihlovaa meteliään oli otus tainnut viimein vahingoittua tarpeeksi joutuakseen harkitsemaan asioita uudestaan... jos tästä saattoi edes käyttää enää mitään näinkään inhimillistä ilmaisua. Oman hiipuvan tajuntansa ja tuskaisten aistiensa kanssa sinnittelevä poika tuijotti neuvottomasti pedon perään kun hyytävästi kirskuva ja rääkyvä Velaz (tai se, mitä tästä olikaan jäljellä) kiskoi itsensä näkyvistä. Kammottavat äänet hyytivät suoraan selkärankaan mutta siltikin nämä tuntuivat nyt pojan yllätykseksi olevan viimein loittonemassa... kuin hirvitys olisi viimein ajettu pakosalle. Tosin, tämä selvästikin liikkui vielä ja kaikkea muuta kuin hitaasti tai kömpelösti vieläkään, eikä hän voinut olla pelkäämättä tämän saattavan vielä palata... Ja sama pelko eli selvästi muissakin mielissä.
Hän ei ehtinyt kovin pitkälle jo melkoisen haparoivissa ajatuksissaan kun pedon eteen harpannut mies viskasi toisessa kädessään puristamansa liekehtivän aseensa pois (vasta nyt nulikka saattoi hämärästi tajuta mikä tämä oikestaan oli ollut) ja pyörähti sitten ympäri, kumartuen kiireesti hänen puoleensa. Hämmentynyt ja tuskainen poika ei lopulta ollut kovin yllättynyt tunnistaessaan Kazimirin kasvot edessään mutta ei voinut silti olla värähtämättä näkymättömästi varsin ristiriitaisten tunteiden velloessa ympärillään kun miehen terävät ja valppaat silmät pureutuivat häneen. Hän ei saattanut uskoa että mies oli vieläkin täällä, kaiken jälkeen... siltikin, vaikka tämä tuskin voi itsekään kovin hyvin juuri nyt hirviömäisen Velazin pakoon ajettuaan tämä vielä viivytteli hänen edessään. Toinen oli varmasti nähnyt aiemman ja tajunnut viimeistään itsekin että nulikassa oli jotakin pahasti vialla senkin lisäksi että aiempi kertomus hirviöistä selvästikin piti paikkansa, mutta siltikin mies tuntui yrittävän vielä ottaa selvää oliko elottomalta näyttävä purppuratukka vielä elossa. Siltikin, vaikka Kazimir huusi ja jopa läiskäisi tätä rivakasti kasvoille ravistellakseen nulikkaan jonkinlaista tolkkua, taisivat tämän nähtävät seuraukset lopulta jäädä varsin vähäisiksi. Uupunut ja tuskainen nulikka sävähti näkymättömässä sopessaan tihrustaen hetken sumeasti miehen suuntaan hämärtyvän tajuntansa läpi, alkaen lopulta tuntea viimeisten voimiensa valuvan tyhjiin, nyt kun kammottava Velaz oli viimein vetäytynyt. Taisi olla varsin selvää että vaara oli kaikkea muuta kuin ohitsi vieläkään, puhumattakaan siitä miten aivan vain ihmiset ympärillä reagoisivat johonkin tällaiseen kun tajuaisivat mitä hän oli tehnyt... mutta vaikka hänellä olisi ollut voimia pohtia tätä nyt, hän tuskin saattaisi edes tehdä mitään. Kazimir jäi ilman vastausta, ja lopulta nulikka lipsahti viimein itsekin vellovaan mustuuteen kuten lohikäärmekin hetkeä aikaisemmin. Hän tuskin saattoi olla millään tasolla varma siitä miten heräisi enää tämän jälkeen... tai jos heräisi ollenkaan, mutta.... tämä taisi olla väkisinkin sen ajan murhe.
|
|
|
Post by submarine on May 23, 2016 21:56:06 GMT 3
Kazimir yritti hetken verran saada nulikkaan tolkkua topakalla huutelulla ja kämmenselällään, mutta varsin nopeasti kävi ilmeiseksi, ettei poika noin vain tokenisi. Hän lopettikin varsin pian mokoman kiusaamisen ja keskittyi sitten olennaisempaan. Mies tuli heittäneeksi ympärilleen nopean katseen, kuin arvioiden tilannetta vielä, ennen kuin mutisi jotakin epämääräistä. Sanat oli todennäköisesti tarkoitettu enemmänkin yleisiksi kuin varsinaisesti kenellekään, eivätkä ne yltäneet ainakaan nopeasti hiipuvaan tajuntaan. Viimeinen, mitä poika todennäköisesti ehti nähdä, olikin kaiketi sitten se, miten mies kumartui tämän puoleen, kuin aikoen tarrata tähän. Ja sen jälkeen olikin kovin mustaa ja hiljaista. Vaikka tajuttomana olikin eittämättä vaikea ymmärtää yhtikäs mitään ulkomaailmasta, saattoi runnottu ja ruhjottu, sammunut tajuntakin eittämättä tehdä sen johtopäätöksen (epämukavuudesta, jos ei muusta), että seuraavat ajat eivät olleet mitenkään mukavia. Rauhattomia välähdyksiä tukalasta rytyytyksestä ja epämääräisiä vilauksia erilaisista kaikkea muuta kuin lupaavalta näyttävistä tilanteista. Sekin rauhoittui tosin jonkin ajan kuluttua, ja sitten ei ollutkaan mitään muuta kuin mustuutta. Ei edes lohikäärmeitä tekemässä kiusaa, eikä juuri mitään muutakaan. Pelkkä rikottu ja murjottu mustuus, joka saattoi tuntua kaiken tämän jälkeen joko armolliselta, tai sitten vain entistäkin tukalammalta - tai siis olisi saattanut tuntua, jos asianomainen olisi tähän hätään pystynyt tuntemaan mitään. Eipä pystynyt. Kun lopulta tuli aika herätä (kuten se kaikeksi onneksi tuli), oli mahdotonta edes arvailla, paljonko aikaa oikeastaan oli kulunut.
-
Sen rinnalla, millaisessa tilanteessa purppurapäinen poika oli tajunsa kadottanut, saattoi ympäristö tämän herätessä tuntua suorastaan armollisen hiljaiselta. Ei juurikaan ääniä, ei liioin taistelun melua eikä sotureiden huutojakaan. Varsin viatonta veden solinaa ja linnunlaulua siellä täällä. Silmiin ei myöskään tunkenut pistävää savua, vaan tarjolla oli lähinnä kevyttä auringonvaloa. Varsin rauhallinen aika havahtua, siis. Jos tarkkoja oltiin, löysi poika itsensä nyt, kun oli tokeetunut tarpeeksi ihmetelläkseen jopa ympäristöään, tosiaankin veden ääreltä, joenrannasta. Samoojalinnaketta ei näkynyt mailla halmeilla, vaan joen kumpaakin juoksua reunusti vain sankka, suorastaan ikiaikaisen vanha metsä. Kaikkein lähimpänä poikaa tosin ympäröi epäilyttävästi leiripaikalta vaikuttava maatilkku. Ympärillä häämötti epäilyttävästi nukkumapaikoilta näyttäviä myttyjä, ja muitakin tavaroita oli levitelty lähelle nuotipaikkaa, jonka vieressä poikakin nyt lojui - huovan päällä, peräti. Jo leiri todennäköisesti riitti kertomaan, ettei poika ollut ainakaan yksin, mutta sen lisäksi, jos nyt tarkemmin kuunteli, kuului ympäriltä hieman kauempaa myös ääniä, jotka muistuttivat epäilyttävästi puhetta. Ääniä oli ainakin muutama, eikä yksikään niistä ollut sen suuremmin tuttu. Äkkiä kajahtavasta kolahduksesta päätellen joku hakkasi puitakin jossakin lähettyvillä. Ei siis mitään suoranaisen uhkaavaa... mutta piinaavasti ei myöskään mitään, mikä olisi kertonut pojalle juuri mitään tilanteestakaan. Paitsi sen, ettei tämä ainakaan ollut jäänyt (todennäköisesti, toivottavasti) hämähäkkimäisen hirviön vangiksi - ja että linnakkeessakaan ei enää oltu.
Yhden asian poika taisi pystyä erottamaan selvemmin ilman, että yritti edes pystyyn. Siitä, missä tämä nyt lojui, näki hyvin suuren joen törmälle, jossa totta puhuen kyyristeli hahmo. Tämä hahmo oli tutumpi kuin epämääräiset ja tuntemattomat äänet, siinä määrin ja sen verran tuoreeltaan, ettei hänen tunnistamisessaan todennäköisesti ollut suurempia vaikeuksia vaikka hän olikin puoliksi selin poikaan. Sama mies, jonka tämä oli nähnyt viimeiseksi ennen pökertymistään; Kazimir. Mies oli kyyristynyt vesirajaan ja näytti joko pesevän jotakin, tai sitten vain huljuttelevan käsiään. Hänellä ei ollut paitaa päällään, ja paljasta yläruumista peittivät tähän hätään lähinnä siteet, joita kaikesta päätellen oli tehty lähinnä revityistä kankaista. Niitä olisi varmasti saanut olla enemmänkin, sillä niiden välistä pilkotti reilusti punertavaa ihoa ja muutama vesikellokin. Varovaisesti ja aavistuksen irvistellen Kazimir hieroi käsiään yhteen veden alla ja kauhoi viileää vettä myös haavoihinsa. Ilmeestä päätellen vesi helpotti oloa, vaikka hän ei sen suuremmin valittanutkaan. Muutama palovamma tuskin varsinaisesti huoletti miestä muutenkaan; hänen ruumiissaan näkyi monia muitakin jälkiä ja vanhoja vammoja siellä täällä. Hän oli ottanut huivinkin kaulastaan, ja sen alta paistoi nyt rujo, röpelöinen arpi, joka kiersi sen ympäri irvokkaana renkaana. Asennosta päätellen hän pyrki peittämään sen leirin toisella puolella olevilta, mutta pojalle se kyllä paistoi varsin selvästi. Mokomakin tirkistelijä. Kazimir jatkoi puuhiaan autuaan tietämättömänä tarkkailijasta.
|
|
|
Post by spyrre on May 24, 2016 1:28:24 GMT 3
Kazimirin huudot olisivat yhtä hyvin voineet kaikua kuuroille korville kun pojankin sinnitellyt tajunta viimein vajosi hitaasti mutta vääjäämättä ympärilleen nousseeseen tyhjyyteen kuin juoksuhiekkaan. Jos tämä tunsi enää miehen rivakkaa retuutustakaan, mitään merkkiä moisesta ei ainakaan näkynyt. Ohikiitävän hetken verran nulikan mieleen ehti häivähtää vielä hutera ajatus siitä mahtaisiko hän enää edes herätä. Yllättäen tätä ei edes seurannut enää kuin ylikuormittavaa uupumusta enempien paniikinomaisten tuntemusten sijasta, ja sitten mieli kadotti viimeisenkin hataran otteensa todellisuuteen. Läpitunkematonta mustuutta tuskin saattoi luonnehtia levolliseksi, mutta ainakaan mikään ei enää kiusannut riepoteltua poikaa. Jopa lohikäärme oli hiljennyt, joka olisi eittämättä voinut olla kaikesta huolimatta aavistuksen huolestuttavaa jos hän olisi kyennyt nyt moiseen... vaikka kaiketi oli omalla tavallaan armollista ettei näin ollut. Korkeintaan ajoittaiset, varsin himmeät epämukavat aistimukset kajastivat tajuttomuuden tumman verhon lävitse jotka kertoivat että ulkomaailmassa hänen ympärillään tapahtui vielä jotakin, mutta vielä purppuratukan ei tarvinnut huolehtia tästä... ei ennen kuin kaikki viimein loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen tasaantui, ja tämä alkoi hitaasti tajuta hailakan valon kajastavan pimeyden lävitse.
Kului pitkä tovi ennen kuin aiemman hänen ympärillään raivonneen kaaoksen korvanneet huomattavasti vaimeammat ja rauhallisemmat äänet saavuttivat sammuneen tajunnan. Vellovan kauhun ja huutojen sijasta jostakin kantautui lähestulkoon epäilyttävän rauhallisia luonnonääniä lintujen laulusta solisevaan veteen, sekä jostakin kauempaa kuuluviin vaimeisiin ihmisääniin. Hervoton poika kurtisti kevyen tukalasti kulmiaan kun hiljaiset mutta sinnikkäät merkit elämästä eivät jättäneet häntä rauhaan, kunnes tämä hitaasti alkoi haparoida kohti kajastavaa valoa. Nulikan kurkusta karkasi vaimea ähkäisy kun tämä veti viimein henkeä, ja raskaat silmäluomet hilautuivat vaivalloisesti auki. Armollisesti kajastava valo joka laskeutui hänen kasvoilleen ei lähenyt enää roihuavista liekeistä vaan sankkojen puunoksien läpi paistavasta kevyestä auringonpaisteesta, mutta siltikin tämä pisti pimeään tottuneisiin silmiin... ja nopeasti kivuliasta aistimusta seurasi koko liuta muitakin vastaavia. Vielä tyhjyyteen tuijottavat silmät räpsähtivät kerran jos toisenkin kunnes poika ähkäisi uudestaan tukalasti kun hänen koko tuskallisesti jomottava kehonsa teki olemassaolonsa tiettäväksi lähettämällä kivuliaan pahoinvoinninaallon hänen ylitseen joka sai hänet sävähtämään ja jännittymään, mutta ainakin kivulla oli jokseenkin havahduttava sivuvaikutus vaikka tästä tuskin nyt saattoikaan olla hyvillään. Hetken verran piesty ja retuutettu purppuratukka haukkoi henkeään paikallaan kunnes tämä alkoi saada jonkinlaista otetta olemassaolostaan välittömimmän kivun ja säryn lomasta. Ensimmäinen ajatus joka hänen mieleensä viimein pälkähti oli että hän oli ilmeisesti vielä kaikesta huolimatta elossa, ja kaoottiset taistelun äänet sekä Velazin mielipuolinen kirskunta olivat vaienneet. Oivallus sai kivuliaan pojankin asettumaan ja hetken tämä kuulostelikin ympärilleen ennen kuin kiinni puristuneet silmät avautuivat jälleen varovasti, nyt aiempaa tarkoituksellisemmin.
Ensisilmäys tuskin paljasti heti paljoakaan muuta kuin kajastavaa valoa sekä varjoja, mutta hiljakseen näkymä alkoi kuitenkin hahmottua... ei erityisen hyvin mutta suunnilleen ymmärrettävästi, vaikka tämä saikin tajunnaltaan vieläkin epäilemättä varsin haparoivan nulikan entistä epätietoisemmaksi ja hämmentyneemmäksi kun tämä hiljalleen löysi itsensä puiden lomasta, lähellä solisevan joen rannasta. Huolestunut, neuvoton ryppy hänen kulmillaan syveni entisestään kun poika antoi katseensa kiertää hitaasti näkymää miten paikaltaan taisi. Tosin, rehellisesti tämä tuskin oli vieläkään erityisen tolkuissaan ja selvästikin tunsi olonsa kaikkea muuta kuin hyväksi... mutta ilmeisestikin elossa oltiin kuitenkin vielä. Hän alkoi hiljakseen tajuta makaavansa huovalla maahan leviteltyjen lerivarusteiden sekä tulisijan tuntumassa joka aiheuttikin melkoisesti hämminkiä vellovassa purppuraisessa pääkopassa, kunnes samea katse viimein osui lähistöllä kyyristelevään hahmoon. Poika hätkähti melkoisesti tajutessaan pienellä viiveellä jonkun kumartuneen vähän matkan päähän solisevan veden äärelle, kuitenkin vaivalloisesti silmiään tämän suuntaan siristeltyään alkoi tämä hahmottaa tässä tuttuja piirteitä. Mies ei tuntunut kiinnittävän häneen huomiota syventyneenä omiin puuhiinsa. Pojalla kului hetki varsinaisesti hoksata tämä, mutta mies oli lukuisien siteiden peitossa, ja näidenkin lomasta pilkottava iho oli punaiseksi palanut ja rakkuloilla. Tämän tajuaminen sai viimein purppuratukan hätkähtämään, ja lopulta tämä yrittikin kohottautua vaivalloisesti kyynerpäidensä varaan vaikka yritys taisikin jäädä jokseenkin huteraksi. "Egh... Ka... Kazimir? Mitä... Missä me..." se tapaili viimein varovasti, sävähtäen kuitenkin sanojen repiessä rääkättyä kurkkua ja keuhkoja. Tämä keskeytti köhien tuskaisesti, ehtien jo kohottaa toisen kätensä tukalasti kasvojensa eteen ennen kuin tajusi pystyvänsä jälleen liikkumaan. Äkillinen oivallus sai pojan jäämään hetkeksi tuijottamaan luisevaa kättään kuin jotakin täysin tyrmistyttävää ja vierasta... tai muistaen jotakin varsin karmivaa. He... hehän olivat... Mitä oli edes tapahtunut...?
|
|