|
Post by submarine on May 25, 2016 0:32:01 GMT 3
Tapa jolla Kazimir reagoi äkillisiin elämän merkkeihin pojan suunnalta taisi kieliä, ettei hän ollut tästä täysin yllättynyt. Ei niinkään, ettäkö vammojaan huljutteleva mies olisi vilkuillut nulikkaa tauotta tai mitään, mutta vaimeista vaikutuksista päätellen tähän oli kuitenkin varauduttu - tavalla tai toisella. Hän vilkaisi pökkelöistä poikaa ohimennen, ottamatta kasvoilleen minkäänlaista ilmettä, ennen kuin sitten laski katseensa takaisin käsiinsä. Se näytti etäiseltä enemmän kuin miltään muulta. Etäiseltä ja mietteliäältä. Poika joutuikin hetken aikaa roikkumaan tyhjän päällä, ennen kuin mies vaivautui vastaamaan tälle. Silloinkaan hän ei katsonut takaisin tämän suuntaan. "Kas. Olet taas elävien kirjoissa. Siinä kestikin aikansa", Kazimir vastasi lopulta, kuulostamatta millään muotoa sen seurallisemmalta kuin ynseältäkään. Kuten äskenkin, oli hänen käytöksensä enemmänkin etäistä kuin vaikkapa varautunutta. Kukaties sitä olisi voinut sanoa jopa kylmäkiskoiseksi. Selvää taisi ainakin olla, ettei poikaan suhtauduttu juuri nyt erityisen hyvin. Mies jätti tämän taas hiljaisuuteen hyväksi hetkeksi ja keskittyi hieromaan vettä vammoihinsa. Hän irvisti kevyesti koskettaessaan kohtaa, josta vesikello oli puhjennut - eittämättä kun tilanne oli vaatinut liikkumaan enemmän kuin vammat olisivat sallineet. Hänen liikkeensä olivat hitaita ja kiireettömiä, eikä hän uhrannut nulikalle ajatustakaan ennen kuin oli saanut hoivattua vammojaan tarpeekseen. Vasta sitten, kiirehtimättä vieläkään, hän nousi ylös puolisääreen yltävästä vedestä ja asteli rantaan. Jos tarkkoja oltiin, eivät miehen kasvotkaan näyttäneet selviytyneen aivan ilman vammoja; hänen toisella poskellaan oli kiiltävä kohta, josta parta oli kadonnut. Toista puolta oli yritetty tasapainotuksen vuoksi ajaa, mutta sille oli jo kohoamassa sänkeä.
"Sinulla tuskin on tähän hätään aavistustakaan, missä olemme tai mitä on meneillään. Älä huoli, olet tähän hätään juuri niin turvassa kuin nyt on edes mahdollista - mikä on paljon vähemmän kuin vaikkapa linnakkeessa aikaisemmin, mutta... no", Kazimir tokaisi. Hän ei vilkaissutkaan poikaan astellessaan leiriin ja istuutuessaan lähelle tulisijaa, jossa ei kytenyt enää edes hiillosta. Tuskin oli tarviskaan, sillä auringon asennosta ja valon määrästä päätellen oli aamupäivä. Kazimir näytti hetken verran siltä, kuin olisi ollut aikeissa kiskoa paidan päälleen, mutta irvisti sitten kevyesti, kuin karsastaen ajatustakin karkean kankaan kiskomisesta palovammojensa päälle. Lopulta hän tyytyi sitomaan kaulaansa vain huivin, jonka alle rujo arpi nopeasti peittyi. Siltikin hän asetteli kangasta pitkän hetken, kuin ollakseen varma asiasta. "Kaikeksi onneksi Lothar sai sen veneen liikkeelle. Me ajelehdimme pakoon sillä muutaman muun kanssa. Ja ennen kuin kysyt, minulla ei ole aavistustakaan mitä sille linnakkeelle lopulta tapahtui. Ei sen enempää kuin sinullakaan... tai kukaties vähemmän, kaiken huomioonottaen", mies tokaisi. Sanoissa oli pientä napakkuutta, ettei vain olisi jäänyt epäselväksi mistä nyt tuuli, mutta loppujen lopuksi mies pysytteli yhä lähinnä etäisenä. Hän viittasi ohimennen kädellään pojan taakse, kohti oletettua metsänreunaa. "Totta puhuen osa heistä olisi halunnut viskata sinut joenpohjaan saman tien, tai ainakin jättää johonkin lähelle jotta samoojat eivät lähtisi jahtaamaan meitä. Sain heidät puhuttua ympäri, mutta enpä usko että sekään kestää loputtomiin. Itse kukin on aivan tarpeeksi hyvin selvillä siitä, ettei sinun kohdallasi ole kaikki kunnossa - ja että sinusta se koko selkkaus alkoi", Kazimir tokaisi, tuijottaen pojan ohitse metsikön suuntaan. Väkeä siellä olikin, peräti melkein puolen tusinan ihmisen verran. Lothar oli helppo erottaa, sillä mies istui hieman kauempana ja nuokkui varsin tuttuun tapaan, mutta muut neljä olivat tuntemattomampia. Kaksi miehistä näytti sotureilta. Toinen oli jo vanhempi mies, rosoinen ja remuinen tapaus. Tämäkin istuskeli sivummalla. Toinen, nuorempi ja siloisemman oloinen, taas paljastui nopeasti kolahtelun syyksi, sillä tämä hakkasi puita väkipuukolla, joka sekin näytti erehdyttävän tutulta - lainaa tai vaihtokauppaa, kaiketi. Muut kaksi olivatkin varsin erinäköisiä. Hieman sivummalla vanha mies ja nuori nainen neuvottelivat keskenään jostakin. Varusteistaan päätellen nämä olivat jonkinlaisia oppineita. Kepeästä kankaasta tehdyt, eittämättä rahaa maksaneet vaatteet eivät sopineet rajamaiden taustaan millään muotoa. Kumpikin näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä tai hyvinvoivalta juuri nyt.
Viimeistään Kazimirin alkaessa liikkua ja puhua oli tämä sekalainen joukkokin tainnut panna merkille, että pojan suunnalla oli tapahtunut jonkinlainen muutos. Moni silmäpari kääntyi nopeasti tämän suuntaan, ja kasvoilta saattoi lukea yhtälailla epäluuloisuutta kuin -tietoisuuttakin. Nämä pysyttelivät kuitenkin etäämäällä, eikä kenelläkään ollut vielä kiire tiedustelemaan tilanteesta. Se jätettiin ilmeisestikin Kazimirin tehtäväksi. Hänkin silmäili hetken tätä pakenijoiden koplaa, ennen kuin katsahti sitten lopultakin taas purppurapäiseen nulikkaan. Hänen kasvonsa olivat tyynet, eikä niitä varmastikaan ollut helppo lukea, mutta ainakaan tyytyväiseltä hän ei näyttänyt juuri nyt. Ei ollenkaan. "Lupasin kaiketi varsin paljon silloin aikaisemmin. Olin kukaties hölmö, kun en harkinnut tilannetta sen enempää. Olisi minun pitänyt kuitenkin arvata, että tässä kaikessa oli jotakin mätää. Tässä sopassa on nyt melkoisesti verta", mies tokaisi. Hänen silmäkulmansa nykäisi hieman, siihen malliin ettei hänen tyyneytensä ollut täysin luonnollista. Harvalla petetyksi tulleella se todennäköisesti oli - etenkään silloin, kun petoksesta (tai ainakin petoksesti tulkitusta) oli jouduttu maksamaan raskasta hintaa. "Ja nyt minun pitäisi kaiketi yrittää selvittää, miten pahasti minua on johdettu harhaan ja käytetty hyväksi. Ymmärrät todennäköisesti itsekin, että ilman sitä tietoa minun on mahdotonta päättää, mitä tekisin seuraavaksi. Joten kerrohan minulle nyt, ilman mitään kiertelyitä; miksi minä autoin sinua sytyttämään samoojalinnakkeen liekkeihin ja mahdollisesti tapattamaan miehen, jonka rinnalla olen taistellut ja joka pisti henkensä likoon puolestani? Minulla on ollut monta päivää aikaa arvailla, joten kuulisin vastauksen saman tien", hän lopulta pamautti. Nyt ei oltu rehtejä tai rehvakoita, vaan hyvin, hyvin vakavia. Kazimirin katseessa oli terästä, kun hän tuijotti poikaa. Siltikään hän ei kuitenkaan uhannut tätä mitenkään, ei hapuillut aseita tai huutanut. Hän halusi tietää ennen kuin tuomitsisi - mutta hän tosiaankin halusi tietää.
|
|
|
Post by spyrre on May 25, 2016 16:13:33 GMT 3
Varsin piestyltä ja sekavalta näyttävä, kuontalonsa alta hämärästi tihrustava poika tuskin oli vielä tarpeeksi tolkuissaan saati kiinni todellisuudessa kyetäkseen varsinaisesti odottamaan jotakin tiettyä kun hän viimein tavoitteli Kazimiria hiljaisilla, varovaisilla kysymyksillään. Kestikin hiljaisen silmänräpäyksen jos toisenkin ennen kuin hän alkoi aavistaa että jotakin oli vialla ja kuinka viileä ja painostava ilmapiiri oikeastaan oli. Nulikka joka vasta yritti päästä mukaan edes siihen että oli jälleen suunnilleen oma itsensä (varsin surkeasta ja piestystä olostaan huolimatta) havahtui aavistuksen kohottaen katseensa luisevasta kädestään jonka varovaisia liikkeitä oli häkeltyneesti ihmetellyt ja vilkaisi uudemman kerran vedessä itseään huljuttelevaan mieheen kun hoksasi pienellä viiveellä harhautumisensa jälkeen ettei tämä oikeastaan reagoinut hänen ääneensä muuten kuin puolittaisella vilkaisulla. Se rypisti kulmiaan ja avasi hieman suutaan uudestaan kuin aikoen tapailla uudestaan sanoja, kunnes kuitenkin epäröi tajutessaan miehen elkeissä jotain, mikä ei oikeastaan rohkaissut jatkamaan. Sekavassa olotilassaankin poika jännittyi jäädessään tihrustamaan hetkeksi Kazimirin suuntaan ilmeisen huolissaan yrittäen kohottautua varovasti huovaltaan. Haparoivat liikkeet saivat kuitenkin rääkätyn kehon valittamaan välittömästi varsin protestoivasti, pakottaen pojan vajoamaan ähkäisten ja tuskaisen irvistyksen keralla takaisin maahan. Häntä oli viskottu ja piesty ennenkin, mutta nyt hänen sisuksiinsa vihloi lohikäärmeen jäljiltä aivan uudenlaisella tavalla mikä sai tottumattoman nulikan haukkomaan tukalasti henkeään. Mutta vaikka moinen aistimus olisi varmasti (luultavasti syystäkin) melkoisen huolestuttava, jokin toinen seikka vaivasi häntä nyt huomattavasti enemmän. Haparoituaan jälleen jonkinlaisen otteen itsestään ja varmistuttuaan siitä etteivät hänen sisuskalunsa olleet (toivottavasti) toivottoman riekaleina epätietoinen purppuratukka kohottautui varovasti uudestaan kyynerpäidensä varaan ja käänsi huomionsa jälleen joelle, ehtimättä kuikuilla miehen suuntaan lopulta kovinkaan kauaa kun tämä viimein kiireettömästi ja vähäeleisesti vastasikin.
Kun Kazimir tokaisi varsin viileän, lyhyen vastauksensa tavalla, joka selvästi kertoi ettei aiempi ilmapiirin aavistelu ollutkaan vain silkkaa vainoharhaa, poika säpsähti melkoisesti tämän äänensävyä. Se jäi pälyilemään miehen selkää epätietoisesti ja jännittyneenä varsin ristiriitaiset, sekavat ajatukset päässään risteillen. Toinen ei kuitenkaan pitänyt kiirettä tai enää edes katsonut häneen jatkaen vähäeleisesti toimiaan, joka eittämättä sai nulikankin tajuamaan varsin epämiellyttävästi palorakkulat joiden peitossa mies näytti olevan. Tämä viimeistään iski pojan järkyttyneen hiljaiseksi ja katseeseen ilmestyi jo jonkin verran enemmän läsnäoloa kun hän jäi kulmat tukalassa kurtussa mittailemaan vaiteliaasti Kazimiria ja tämän vammoja, sävähtäen rujoa, suurta arpea tämän kaulalla. Vielä haparoivaan ja horjuvaan mieleen alkoi nopeasti palata kammottavia, kaoottisia muistikuvia roihuavasta sillasta, verestä, tuskanhuudoista sekä hyytävästä avuttomuudesta valtaisan epäinhimillisen hirvien edessä joka vain puski lävitse savusta ja liekeistä... ja kertaheitolla palasi myös muistikuva Kazimirista syöksymässä hänen sekä hirviön väliin, senkin jälkeen kun otus oli jo koitunut monen samoojan kohtaloksi. Jo nämä muistot olisivat varmasti olleet tarpeeksi saamaan nulikan ahdistumaan melkoisesti mutta näitä seurasi yhtenä välähdyksenä muitakin jotka saivat viimein jokseenkin vauhkon ilmeen välähtämään tämän kasvoilla. Tämä sävähti kuitenkin uudestaan Kazimirin saatua viimein tehtävänsä tehtyä, ja kääntyen palatakseent takaisin törmälle... tosin vieläkään silmäystäkään huomiota tukalalle purppuratukalle uhraamatta.
Nulikka lähestulkoon kavahti ajatuksistaan kun mies lähti liikkeelle kääntyen kohti pientä leiriä. Kazimir ei vieläkään katsonut häneen mutta tokaisi kuitenkin ainakin jonkinlaista vastausta hänen aiempiin puolikkaiksi jääneisiin kysymyksiinsä, kuitenkin viileään ja etäiseen sävyyn joka sai pojan nielaisemaan ja luimistumaan melkoisesti kuin piesty koira. Niin sekava ja hajanainen kuin hänen mielensä olikin alkoi hän silti muistaa tarpeeksi edes siihen että tajusi mihin miehen kylmäkiskoinen suhtautuminen luultavasti viittasi, ja tämä sai hänen olonsa ilmeisen tukalaksi. Tosin, miekkosen sanatkaan kun tämä viimein puhui tuskin jättivät paljoakaan arvailun varaan. Pälyilevän purppuratukan silmät levisivät ja nopeasti tämäkin laski katseensa kun Kazimir istui tulisijan ääreen, eikä tämä tuntunut pitkään toviin kykenevän löytämään itselleen sanoja. Se kuunteli vaiteliaan jännittyneesti, tuijottaen ahdistuneet rypyt kulmillaan jonnekin alaviistoon. Muutaman kerran se raotti huuliaan kunnes kuitenkin sulki nämä uudelleen päästäen ulos vain tukalan, vaisun ähkäisyn, osaamatta pitkän emminnän jälkeen muuta kuin suoda jokseenkin epämääräisen, jäykän nyökkäyksen jonkinlaiseksi kollektiiviseksi vastaukseksi Kazimirin alleviivatun pidättyväiseen kertomukseen. Vaikka miehen äänestä kuvastui nyt vain äärimmäistä viileyttä ja pakotettua tyyneyttä pistivät tämän sanat ja sävy silti poikaan pahasti, ja hetki hetkeltä laihat hartiat painuivat enemmän tämän kuunnellessa. Ilmeisestikin... linnakkeen tilanne oli lopulta päätynyt niin huonolle tolalle että täältä oli pakko paeta jättäen tämän leimuamaan niin taistelun kuin liekkienkin kynsissä... Ja mukana oli selvästi seurannut monia muitakin, jotka eivät olleet suhtautuneet erityisen suopeasti siihen kuinka Kazimir oli kaikesta päätellen raahannut hänetkin mukaan... kaiketi ymmärrettävästi. Poika nyökkäsi kireästi tällekin huomautukselle oikeastaan tietämättä mitä olisi saattanut edes sanoa jonkin tällaisen jälkeen, kunnes puri hampaansa yhteen ja kiskoutui viimein puoliväkisin hitaasti istualleen, kuitenkin ryhtinsä vieläkin melkoisen lysyssä. Oli melkoinen järkytys herätä kaiken kaaoksen ja tunnemyrskyn jälkeen johonkin tällaiseen ja hän tunsi mielensä hyytyvän häpeästä ja kammottavasta syyllisyydestä kun koko oivallus siitä mitä hän oli saanut aikaan iskettiin hänen eteensä. Mutta niin kauhealta kuin jokin tällainen hänestä tuntuikin.... tuskin saattoi syyttää niin Kazimiria kuin ketään muutakaan siitä kuinka nämä nyt häneen suhtautuivat... Hän ei rohjennut edes miettiä mitä palovammojen peitossa olevan miehen päässä nyt liikkui. Tämä oli auttanut häntä, ja nyt....
Kazimirin puhuessa alkoi tilanne vetää huomiota muistakin läsnäolijoista, ja väkisinkin kalvennut purppuratukka nosti vaivihkaa katsettaan vilkaistakseen ympärilleen uudemman kerran. Ihmisiä ei ollut kovinkaan montaa mutta näiden katseet pureutuivat silti epäluuloisina häneen joka sai pojan laskemaan omansa nopeasti, voimatta silti olla luomatta toistakin kärvistelevää katsetta Lothariin äkätessään miehen kyhjöttämässä kauempana tallin tapahtumien muistuessa painostavina mieleensä. He olivat eittämättä nyt kaikki varsin pahassa tilanteessa, eikä kenelläkään tainnut olla edes aavistustakaan mitä linnoitukselle ja tänne jääneille oli tapahtunut... mutta siitä saatettiin ainakin olla varmoja, että tänne jääneet soturit tuskin suhtautuisivat enää millään tavalla suopeasti kukaties yhteenkään heistä. Ajatus uusista, epäilemättä vimmaisista takaa-ajajista oli omiaan saamaan pojan sävähtämään... vaikka rehellisesti se joka piinasi hänen mieltään nyt eniten olivat linnakkeen kohtalo, Haekli... sekä Kazimir hänen edessään. Kaiken jälkeenkin, mies oli jostakin syystä vielä pelastanut hänet uudestaan.... Nyt tosin oli varsin vaikea sanoa mitä tämä ajatteli mistään... vaikka tämä ei selvästikään suhtautunut mitenkään suopeasti. Vaiteliaasti paikallaan kyhjöttävä, varsin eksyneen ja nujertuneen näköinen purppuratukka jännittyi säpsähtäen kun mies viimein käänsi katseensa häneen, terävästi ja vaativasti... ja tokaisi sitten suoraan ja kiertelemättä ilmoille ajatuksensa. Tämä kuulosti viileän julkisivunsakin alla suorastaan pettyneeltä ja petetyltä, ja tämä viimein sai ahdistuneen pojankin havahtumaan aavistuksen. Se ähkäisi hiljaa kuin pistettynä nostaen katseensa mieheen ja tuijotti tätä silmänräpäyksen järkytyksestä levinnein silmin, kunnes viimein sävähti ja ravisti lähestulkoon hätäisesti päätään.
"Mi-- egh. En... en mä mitään sellaista...! En mä ole valehdellut sulle, kaikki mitä mä sanoin silloin oli totta... vaikka, eh... ehkä mä en ehkä kertonut ihan... kaikkea. En mä halunnut silti että... mitään tästä tapahtuu...!" se töksäytti hätäisesti ja varsin epätoivoiseen sävyyn selvästikin kauhistuneena edes vihjauksesta että mies tunsi olonsa kammottavalla tavalla huijatuksi... mikä tosin ei kuitenkaan muuttanut mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Orastavan paniikin partaalla haparoiva nulikka taisi tajuta tämän itsekin ja se vaikenikin aukoen suutaan tukalasti kuin kuoleva kala, kunnes tämän kurkusta kantautui epämääräinen, tukahtunut vingahdus ja tämä painoi päänsä hetkeksi käsiinsä. Hän ei rohjennut enää edes katsoa ympärilleen, mutta saattoi tuntea kaikkien, varsinkin Kazimirin katseen pureutuvan itseensä. Oli varmasti jo paljon että jopa tässäkin tilanteessa häneltä vielä edes odotettiin jonkinlaista selitystä, kun kaikki olivat nähneet hänet raivoamassa ja syöksemässä liekkejä sillalla kuin mikäkin hirviö, mutta tämän tajuaminen ei lopulta tehnyt tilanteesta ainakaan yhtään helpompaa. "....mä... äh. Tiedän, ettei se kyllä muuta mitään.... jos edes uskot enää. En... en tiedä voiko mitään tästä selittää mitenkään... hyvin" se onnistui viimein mutisemaan hetken kärvistelevän hiljaisuuden jälkeen. Poika veti syvään sihahtaen henkeä aristavaan kurkkuunsa kunnes kuitenkin suoristautui aavistuksen verran istuallaan. Hartiat olivat kuitenkin edelleen varsin nujertuneessa lysyssä eikä tämä vieläkään rohjennut nostaa katsettaan nähdäkseen miehen ilmeen nojatessaan uupuneesti kyynerpäillään polviinsa.
"Se... se on... vaikeaa selittää. Ei minkään tästä pitänyt mennä... näin" purppuratukka ähkäisi lopulta vaisusti. "Mä tiedän miltä se varmasti näytti, mutta... egh. Se... se hirviö meinasi tappaa meidät kaikki siellä, ja en keksinyt muutakaan niin toivoin että... että... se lohikäärme voisi ajaa sen pois jos päästän sen ulos kun sekään ei varmasti halua tulla tapetuksi... Sanoin sille kyllä että varoisi siltaa ja muita, mutta..... ei se kyllä varonut mitään kuitenkaan. Mä... olisi pitänyt tietää että se on sellainen, mutta... äh. Se... se oli typerää kun se yritti jo siellä tallissakin..." haparoitiin viimein varsin töksähtelevästi ja epäkoherentisti, mutta siltikään ei tainnut olla vaikeaa erottaa vaisusti mutisevan nulikan äänessä kajastavaa ahdistusta, häpeää ja piinaavaa syyllisyyttä. Kuitenkin se tuntui pienellä viiveellä sekavuudestaankin huolimatta tajuavan kuinka epämääräiseltä selitys eittämättä kuulosti, joka sai sen viimein nostamaan aavistuksen verran päätään ja vilkaisemaan tukalan kärvistelevästi kuontalonsa lomasta Kazimiriin. Mikään tästä ei tainnut vielä selittää yhtään mitään... ja vaikka tämä saikin hänet epäröimään melkoisesti... ei tainnut silti olla epäilystäkään siitä että kaiken jälkeen mies (ja kaiketi muutkin) ansaitsisivat häneltä edes selityksen... "...tai siis... silloin kun mä menin sinne talliin etsimään Kissaa, ja.... Se samooja ilmestyi sinne, eikä se uskonut vaikka yritin sanoa sille mitä sanoit. Se... se aikoi tappaa meidät vaikka yritin puhua sille, ja... sitten kai tapahtui jotain ja se lohikäärmekin pääsi ulos jotenkin. En edes tiennyt että se voi tehdä niin, se... se oli vahinko! Se... arvasin että siitä tulee vaikuksia mutta se ajoi sen samoojan pois, mutta sitten Lothar oli siellä, ja... se ei kuunnellut yhtään vaikka yritin estää sitä..." selitys tuskin kuumeisesta yrityksestä huolimatta kävi ainakaan selkeämmäksi vaikka hätääntyneet sanat seurasivat toisiaan yhä nopeammin, toisen laihan kädenkin elehtiessä jokseenkin päämäärättömästi kuin yrittäen epätoivoisesti hapuilla kiinni kaoottisista ajatuksista. Lopulta se kuitenkin kompuroi selitykseensä ja vaikeni ähkäisten. Hetken verran se istui paikallaan kunnes ravisti jälleen päätään tukalasti, vetäen uudemman kerran henkeä.
"...egh. Kun... Mä... mä en tiedä miten tämän edes voisi selittää, mutta... Tämä... tämä kuulostaa ihan hullulta, mutta... mä... Mun päässäni on jostain syystä joku muukin. Se kristalli silloin kai teki jotain, ja.... äh, en mä tiedä miten! Tämä... tämä on ihan älytöntä muutenkin, mutta... En mä tarkoittanut että jotain näin kamalaa tapahtuu! Mä tiedän kuinka tyhmältä se kuulostaa..." jatkettiin lopulta varsin epäröivästi mutta sentään huomattavasti hitaammin, kuin nulikka olisi lähestulkoon kiskonut jokaisen järjettömältä hänelle itselleenkin kuulostavan sanan ilmoille, silläkin uhalla että viimeistään tässä Kazimir pitäisi häntä täysin sekopäisenä... taikka hirvittävänä valehtelijana. Hän rehellisesti olisi tuskin uskonut itseään jotain tällaista mutta oliko hänellä muutakaan mitä hän olisi voinut sanoa? Epätoivoinen katse nousi jännittyneenä mieheen tulisijan poikki, nulikan yrittäessä päätellä uskoiko mies sanaakaan epämääräisestä ja rehellisesti täysin hullulta kuulostavasta selityksestä. Kunhan... kunhan hän saisi tämän edes uskomaan ettei hän ollut ainakaan juonitellut ja tehnyt tätä kaikkea tarkoituksella...
|
|
|
Post by submarine on May 26, 2016 21:34:38 GMT 3
Vaikka purppurapäinen nulikka takelteli ja hapuilikin melkoisesti selityksensä kanssa, ei Kazimir kuitenkaan keskeyttänyt tai hoputtanut tätä. Totta puhuen hän ei edes osoittanut suoranaisia kärsimättömyyden merkkejä, vaan tuijotti vain hyvin tiiviisti ja vakavasti poikaa. Hän selvästikin kuunteli ja punnitsi kuulemaansa, mutta kaikki mahdolliset mielenliikkeet, joita hajanainen tarina hänessä sai aikaan, pysyivät visusti piilossa - lukuunottamatta aivan alkua. Kun poika yritti parhaansa mukaan puolustella, ettei ollut varsinaisesti valehdellut, vaan ainoastaan jättänyt asioita kertomatta, veti Kazimir kasvoilleen suorastaan pettyneen irvistyksen. Se taisi kertoa aivan tarpeeksi hyvin, paljonko eroa hän teki valehtelun ja vain valikoivan totuuden välille - ja paljonko hän arvosti poikaa, joka yritti syöttää hänelle tällaista lorua. Siltikin, hän antoi tämän puhua ja puolustautua miten pystyi. Kun nulikka sitten lopulta vaikeni, ei Kazimir päästänyt tätä painostavasta pälkähästä avaamalla suutaan saman tien. Totta puhuen mies ei tehnyt välittömästi mitään. Hän vain tuijotti tuijottamasta päästyäänkin, tiukasti ja armottomasti. Saattoi tietenkin olla, että mies pelasi mokomalla mulkoilulla vain aikaa saadakseen käsiteltyä kuulemansa asiat, mutta ainakaan hänen kasvonsa eivät paljastaneet mitään varsinaista epäluuloisuutta tai ihmetystä kuullun suhteen. Olihan hän saanut jo nähdä ikävän selvää vahvistusta nulikan sanoille - ja tuntea sen myös nahassaan. Kukaties ankara pohdinta kohdistuikin enemmän siihen, mitä hän tarkalleen ottaen aikoi tehdä pojan kanssa; tuskinpa mikään selitys, minkä tämä olisi voinut antaa olisi todella voinut vapauttaa tätä syyllisyydestä. Vasta pitkän, tiiviin hiljaisuuden jälkeen hän lopulta kallisti aavistuksen verran päätään ja mutristi suupieltään, kuin olisi jollain tavalla jopa käsitellyt asian.
"Sinut on riivannut jonkinlainen... lohikäärmehenki, niinkö? Sekö on siis selityksesi? Kaiketi se käy järkeen, menit sellaiseen paikkaan ja käpälöit sellaisia asioita. Et sinä sitä tulta itseksesikään todennäköisesti olisi hönkinyt. Tällaisesta... kuulee välillä. Harmi kyllä minä en kuullut siitä kuin vasta nyt", Kazimir lopulta tokaisi. Hänen asentonsa jäykistyi taas, ja hän naulitsi katseensa jälleen poikaan. Ei tainnut olla epäilystäkään siitä, etteikö mies olisi kokenut itseään petetyksi, tai etteikö hän olisi joutunut nyt harjoittamaan jonkinasteista itsekuria pysyäkseen täysin rauhallisena. Hän oli... pettynyt. Se oli kukaties osuva sana. Pettynyt hieman kuin vanhempi, joka sai äkkiä huomata lapsensa pettäneen odotuksensa ja luottamuksensa - joskin sillä erotuksella, ettei hän edes tuntenut poikaa... ja että tämä välikohtaus oli päättynyt moneen kuolleeseen ja suuriin vahinkoihin, ei suinkaan näpistettyihin taskurahoihin tai johonkin vastaavaan. "Jos olisin tiennyt tästä, olisin ainakin osannut pitää sinut erossa siitä samoojasta. Tottakai sellainen mies haistaa tällaisen. Se oli hänen tehtävänsä, ja sen hän hoiti ihailtavan hyvin. Sen takia hänkin on kukaties nyt hengetön. Sen takia minä kohotin miekkani häntä vastaan ja surmasin hänen tovereitaan. Tein sen tietämättä tilanteen todellista luonnetta ja voimatta muutakaan. Olen selvästikin ollut hölmö", mies tokaisi sitten. Hän puhui selkeällä äänellä, kuin vain erotellen koko sekaisen sopan syitä ja seurauksia. Hän veti henkeä, ennen kuin päästi sen ulos voimattomana huokauksena. "Jos olisin tiennyt tästä, olisin tietenkin tehnyt koko asian eri tavalla. Olisimme häipyneet mahdollisimman nopeasti ja vaivihkaa. Mutta eittämättä minä voin syyttää vain itseäni siitä, miten helposti päästin asiat menemään kuten ne menivät. Tietysti minun olisi pitänyt olla epäluuloisempi", Kazimir huokaisi. Hän kuulosti suoranaisen etäiseltä juuri nyt. Etäiseltä ja oudon syyttelemättömältä. Hän oli pettynyt, enimmäkseen. Hän huokaisi vielä kerran.
"Niistä hämähäkeistä sinua tuskin voi syyttää... vaikka kukaties tämä selittää paremmin, miksi jotkut sellaiset hyypiöt ovat perässäsi. Mutta samapa se. Nyt meillä on muitakin huolia", Kazimir jatkoi hetken perästä. Hän vilkaisi ohimennen ympärilleen, melkein kuin tarkistaakseen missä itse kukin muista oli. Kukaan ympäri pientä ja häthätää kyhättyä leiriä puuhailevista ei ollut tunkenut vielä kovinkaan lähelle, mikä näytti sopivan miehelle oikein hyvin. Vaikka hän pitikin yhä varsin etäisen vaikutelmansa, kumartui hän kuitenkin nyt aavistuksen eteenpäin pitääkseen sanansa hiljaisina, niin etteivät ne kuuluneet pidemmälle kuin oli tarvis. "Osa noista neljästä on vieläkin aivan valmiita hankkiutumaan sinusta eroon - ja minustakin, jos niikseen. Ja Lotharista, jos niikseen. Eikä tämä millään tavalla ainakaan vähennä sitä valmiutta. Minä sain neuvoteltua aikaa siihen asti, kunnes pääsisin kuulustelemaan sinua. Ja kohta minun pitää antaa jotakin vastauksia - sinua he tuskin haluavat edes kuulla. Me olemme nyt melkoisessa sotkussa", Kazimir selitti vaitonaisesti. Sitten, kuin muina miehinä, hän nojautui taas taaksepäin, kuin äskeinen liike olisi ollut pelkkää sattumaa. Tässä tilanteessa olisi varmasti ollut paljonkin syytä panikointiin tai tunteenpurkauksiin, mutta mies tuntui pitävän päänsä kylmänä ja mielensä määrätietoisena suorastaan ihailtavan hyvin. Hän ei epäröinyt. "Minun täytyy miettiä tämä läpi nyt. Kaikki osat tästä. Minun pitää nyt sitten keksiä, millä minä paikkaan tämän kaiken. Jos sinulla on vielä muitakin asioita, joita... olet jättänyt kertomatta, nyt olisi oikea hetki kertoa ne. Toinen tällainen yllätys tulee käymään kalliiksi", mies lisäsi. Hänen katseensa iskostui taas poikaan, punnitsevasti ja painokkaasti. Mutta ei vieläkään, ihme kyllä, vihaisesti. Jostakin järjettömästä syystä mies tuntui edelleen olevan aikeissa tehdä mitä tehtävissä oli...
|
|
|
Post by spyrre on May 27, 2016 3:38:37 GMT 3
Nyt kun oli varsin katkerasti päätynyt heräämään siihen kuinka oli jäänyt kiinni rysän päältä epärehellisyydestään lähestulkoon pahimmalla mahdollisella tavalla, poika ei voinut enää muutakaan kuin päästää kaiken ulos varsin kuumeisena sanojen ryöppynä. Kukaties tämä piti itsekin suurinta osaa sanomastaan lähestulkoon absurdina eikä tätä varmasti ollut vaikea nähdä päällepäinkään, mutta Kazimirin teräksinen ja periksiantamaton tuijotus ei antanut nulikalle varaa tehdä muutakaan... tai ainakaan tällä ei selvästikään ollut hermoja moiseen. Tämä kärvisteli niin epäröinnistä kuin silkasta syyllisyydestäkin luimistuen lopulta tukalasti miehen edessä saatuaan jollakin tavalla töksäytettyä ilmoille selityksen kaikessa sekavuudessaankin, eikä tämä ilmiselvästikään odottanut mitään hyvää moisesta... varsinkin nähtyään Kazimirin pettyneen irvistyksen joka sai purppuratukan ryhdin painumaan entisestään. Kuitenkin kun oli saanut kaiken ilmoille, tämä saattoi enää jäädä yhtälailla vaiteliaana ja hermostuneesti paikallaan liikehtien odottamaan tuiman miekkosen tuomiota.
Hiljaisuudessa istuminen oli varsin piinallista vieläkin tokkuraisen ja huonovointisen pojan rohkenematta kuitenkaan hoputtaakaan miestä kun tämä harkitsi hänen kertomaansa. Purppuratukka pälyili ja hypisteli levottomia sormiaan jo varsin kuumeiseen sävyyn, kalpeiden kasvojen ilmeen käytyä hetki hetkeltä surkeammaksi ja syyllisemmäksi, ja kun Kazimir viimein puhui kuin maistellen kerrottua, tämä sävähti tukalasti. Toisen ääni oli vieläkin kaikesta huolimatta varsin tasainen ja mitäänsanomaton mutta poika taisi tulkita tämän lähestulkoon jo itsessään syytökseksi päätellen entisestään lysyyn painuvista laihoista harteista. Hänen takkuilevat ja haparoivat selityksensä kuulostivat rehellisesti entistä järjettömämmiltä kun toinen toisti nämä varsin suoraan, ja nulikka avasikin jo hätäisesti suutaan kuin valmiina puolustautumaan... kuitenkin hiljeten nopeasti silkasta yllätyksestä kun mies jatkoi. Kazimirin olemus tuskin oli vieläkään erityisen suopea, mutta kun tämä jäi pohtimaan moista hyvin korkea-lentoista kertomusta kuin olisi jopa uskonut tämän, oli nulikan vuoro jännittyä tuijottamaan. Purppuratukka jäi räpyttelemään varsin hölmistyneenä silmiään unohtaen hetkeksi syyllisen kyräilynsäkin, kuitenkin havahtuen jälleen pienellä säpsähdyksellä kun mies käänsi jälleen vakavan ja painavan huomionsa häneen, ilmeisen pettyneenä häpeälliseen epärehellisyyteen. Moinen pisti poikaan selvästi varsin ikävästi ja tämä laski nopeasti katseensa hampaitaan kirskauttaen, voimatta silti olla vilkaisematta miestä kuontalonsa alta ristiriitaisen epäuskoisesti. Toinen kuulosti siltä, että olisi puinut hänen sanojaan vakavissaan kaiken jälkeenkin.... ja kuin olisi petoksesta raivostumisen tai järkyttymisen sijasta siltikin aikeissa selvittää tilannetta ja... auttaa häntä? Nulikka joka oli jo itse odottanut pahinta ei selvästikään tiennyt miten olisi suhtautunut moiseen tai että uskalsiko edes toivoa jotakin tällaista, ja siltä kuluikin tovi jos toinenkin että se onnistui jälleen löytämään sanansa.
Poika kuunteli epätietoisuuden ja syyllisyyden sekaisin elkein kun Kazimir kävi asioita läpi matalaan, tasaiseen ääneen. Se istui edelleen varautuneessa, kärvistelevässä lysyssä paikallaan toista vilkuillen, kuitenkin kallistaen aavistuksen päätään häkeltyneesti miehen pohtiessa kuinka olisi tehnyt asiat toisin jos olisi ollut perillä kaikesta... yllättäen tämän suunnitelma ei koostunut kauhean nulikan jättämisestä kuolemaan alunperinkin tai edes samoojille kavaltamisesta, vaan... paremmista (vaikkakin surullisen jälkiviisaista) suunnitelmista miten tämä olisi pitänyt hänet poissa suurempien harmien tieltä. Nulikka räpäytti silmiään, laskien kuitenkin vaisusti henkäisten katseensa toisen todetessa millaiseen tuhoon ja verenvuodatukseen kaikki oli päättynyt. Tämä selvästikin piinasi poikaa saaden tämän tuijottelemaan pitkän tovin varsin lohduttomana ja epäilemättä melkoisten itsesyytösten vallassa alaviistoon, tämän kuitenkin havahtuessa jälleen nopeasti kun Kazimir kumartui lähemmäs, varoittaen hiljaa siitä kuinka (ymmärrettävän) epäluuloisesti monet muista pakolaisista suhtautuivat häneen... ja kuinka tämä saattoi heidät molemmat, sekä jopa Lotharin, melkoiseen vaaraan. Purppuratukka oli hämmingissään hetkeksi lähestulkoon unohtanut kauempaa vaiteliaan synkeästi tuijottelevat muut pienen ryhmän jäsenet, mutta Kazimirin varoitus sai sen vilkaisemaan jälleen pienellä viiveellä ympärilleen. Poika oli selvästi vieläkin melkoisen kärvistelevän hämmingin kourissa vaikka tämä jännittyikin jälleen tukalasti löydettyään kaikkien läsnäolijoiden kylmäävät ja tuomitsevat katseet itsestään, huomion kuitenkin kääntyessä nopeasti takaisin Kazimiriin pienen varsin kyseenalaisen kulmienrypistyksen keralla kun tämä totesi määrätietoisesti että tämän täytyi nyt miettiä kaikki läpi jatkosuunnitelman punomiseksi.
"Sä... Mutta... Säkö vaan-- uskot tämän? Vieläkin?" nulikka ei voinut olla ähkäisemättä ristiriitaisen häkeltyneesti. Hän syytti itseään itsekin tapahtuneesta ja se, ettei Kazimir kuitenkaan tuntunut aikovan laittaa häntä tilille jostakin näinkin hirveästä oli selvästikin vaikea uskoa. Kuitenkin, pettymyksestään huolimatta mies vaikutti varsin vakavalta kaiken suhteen, tämän todetessa painokkaasti että nyt olisi aika kertoa kaikki muukin salailtu jos sellaista oli, ennen kuin tämäkin pääsisi kostautumaan. Tämä sai epätietoisen purppuratukan säpsähtämään paljonpuhuvasti ja tämän hartiat painumaan jälleen empivästi, joka kaiketi kertoi jo itsessään melkoisesti ennen kuin tämä ehti edes puhua. "....egh. Mä... mä en kertonut kaikkea kun.... ei tällaista voi vaan... kertoa jollekin. En arvannut että siitä voisi tulla jotain..... En edes tiennyt että se voi edes päästä ulos noin ennen kuin se teki sen, en ollut ihan varma itsekään olenko sittenkin vaan... seonnut tai jotain" se mutisi viimein jonnekin alaviistoon tukalan puolustelevasti, ähkäisten sitten uudestaan pienen irvistyksen ja päänpudistuksen keralla. Hän ei vieläkään ymmärtänyt miksi Kazimir vieläkin istui tässä ja puhui hänelle, saati aikoen auttaa sen sijaan että olisi siirtynyt muiden hänet jo kaiketi perustellusta syystäkin hengiltä tahtovien kannalle, mutta... kaikesta huolimatta tämän odottava, periksiantamaton katse pakotti haparoivan nulikan nielaisemaan pahimman hämminkinsä.
"Tuota...." se aloitti jo ensitöikseen varsin empivästi haparoiva ääni paljonpuhuvaa tukalaa syyllisyyttä tihkuen, kunnes tämä viimein yskähti neuvottoman kiusallisesti harhautuen hetkeksi sotkemaan harottavaa purppuraista kuontaloa sormillaan. "....ehm. No... Se... ei se kai ihan ole joku... lohikäärmehenki. Se... se on vähän hankala selittää, mutta... se ainakin.... väittää, että se on myös... mä, jotenkin. Tai ainakin... osa, tai jotain" nulikka mutisi katse jonnekin kenkiensä suuntaan jännittyneenä. "Tai siis... eh. En mäkään ole oikeastaan ihminen, vaikka näytänkin tältä, ja.... olen ollut jumissa näin aika kauan. Ja... tuota... mä luulen että ne hirviöt on mun perässä koska ne varmaan huomasi että... mulla taitaa olla pala siitä hiton kristallista minkä ne halusi" ryöpsäytettiin lopuksi hiljaa mutta varsin nopeasti, kuin tämä olisi kiskaissut kaiken ilmoille mahdollisimman äkkiä ennen kuin alkaisi jälleen empiä. Moista lisää melkoisen kriittisiä paljastuksia sisältänyttä pikaista tunnustusta seurasi uusi henkäisy kuin nulikka olisi vasta nyt kaiken ulos saatuaan ehtinyt hengittää kunnolla, sekä jokseenkin häpeällinen yskähdys. Rehellisesti häntä yhtä aikaa hävetti sekä hirvitti yhtäkkiä vain... kertoa kaikki tämä näin, varsinkin kun hän lähestulkoon odotti Kazimirin olevan jo melkoisen rajoillaan myötämielisyytensä suhteen jo näinkin. Mutta.... siitäkin huolimatta että hän tunsi leikkivänsä juuri nyt onnellaan melkoisesti jonkun suhteen jota hän tuskin edes tunsi, painoi miehen synkeänkin tyyni vakaumus väkisinkin paljon hänen vaakakupissaan, eikä hän lopulta kyennyt olla vastaamatta tämän vakavaan, odottavaan vaatimukseen. Nulikka tuskin oli vieläkään alkuunkaan varma minkälaista reaktiota odottaisi, mutta ainakin koko epämääräinen sika taisi viimein olla ulkona säkistä saparoaan myöten... vaikka moinen olikin omiaan saamaan hänet liikehtimään paikallaan entistäkin tukalammin.
|
|
|
Post by submarine on May 27, 2016 23:37:09 GMT 3
Kazimir oli kyllä aivan itse tiukannut nulikkaa kertomaan, jos tällä oli vielä jotakin kerrottavanaan, mutta mokoma ei tainnut tehdä siitä mitä poika sitten lopulta kertoi yhtään sen helpposelkoisempaa. Tähän asti varsin tasapäisesti kaiken ottanut mies kurtisti nyt vihdoin kulmiaan, kun poika sitten tunnusti, miten riivaava kiusanhenki ei oikeastaan ollut mikään erillinen henki ollenkaan, ja miten poika itsekään ei ollut mikään poika. Ensimmäistä kertaa hänen katseeseensa hiipi pienoista epäluuloisuutta, johon väki tavallisesti turvautui kun jonkun kertomat jutut alkoivat mennä täysin yli kaiken edes melkein järkevän. Kukaties poika oli kuitenkin sitten vain sekaisin? Tai... riivattu ja sekaisin, kun kerran todisteita jostakin oli jo nähty? Hetken hän tuijotti poikaa tiukasti, kuin olisi yrittänyt nähdä tämän pään sisään ja saada selville mistä nyt oikeastaan oli kyse. Sitten hän kuitenkin puuskahti ja pudisti päätään. Ikävä kyllä hän ei ollut se, joka moista osasi. "Nyt joudun myöntämään, etten tosiaankaan aivan ymmärrä mitä tarkoitat. Meidän pitää puhua siitä kaiketi... paremmalla ajalla. Ja paremmassa paikassa", Kazimir lopulta totesi, vilkaisten taas ohimennen ympärilleen ja muiden läsnäolijoiden suuntaan. Kukaan ei ollut ajautunut kuuloetäisyydelle, mutta tällaiset asiat oli siltikin varmasti paras selvitellä jossakin hieman muualla. Mies veti henkeä, ja huokaisi sitten jälleen, ennen kuin palautti katseensa poikaan. "Mutta kyllä, kaiketi minä uskon puheitasi. Ainakin sen muun, siis. Kuten sanottua, minulla on ollut monta päivää aikaa miettiä näkemääni - ja tuntemaani. Eivät ne liekit tyhjästäkään ilmestyneet, etkä se tosiaankaan ollut sinä, joka niitä hönki. Olipa se mikä olikaan, se oli selvästi jotakin muuta kuin sinä. Kuten sanottua, minä olen nähnyt kaikenlaista, ja kuullut kaikenlaista", mies lopulta tokaisi. Hän pyyhkäisi ohimennen leukaansa kohdasta, joka oli muuttunut tulen korvennuksesta sileäksi. Palovammat ympäri hänen ruumiistaan eivät selvästikään olleet kivuttomia, vaikka hän ei niistä meteliä pitänytkään.
"Kyllä minä osasin arvata, ettet kertonut minulle kaikkea silloin. On oma häpeäni, että annoin asian kuitenkin olla. Äläkä luule, että minä vain painan kaiken villaisella, poika. Sinulla oli syysi, mutta niillä syillä sinä kuitenkin, halusitpa tai et, käytit minua hyväksesi ja aiheutit kammottavaa tuhoa. Mutta on kuitenkin minun häpeäni, etten ollut tilanteen tasalla. Enkä minä sinuakaan tästä voi pistää vastuuseen. Sinä olet pelkkä penikka, joka tällä hetkellä natisee varmasti jo liitoksistaan. Minun pitää katsoa, ettei tätä tapahdu uudelleen", Kazimir totesi sitten. Ainakin osan ajasta hän kuulosti melkeinpä siltä, kuin olisi vain miettinyt itsekseen ääneen. Siinä oli lopulta varsin samanlaista sointia, kuin kenen tahansa häviöitään tai tappioitaan miettivän kohdalla: halu oppia ja tehdä seuraavalla kerralla paremmin. Kazimir ei ollut sitä sorttia, joka jätti asiat keskenkään. Ei silloin kun siitä oli annettu jo sana ja vakuus. "Meidän täytyy puhua lisää tästä kaikesta. Myöhemmin. Aivan sama mistä on kyse, tässä erämaassa me tulemme vain ja ainoastaan kuolemaan. Samoojat eivät ole ilmeisesti lähteneet peräämme, tarkoittipa se mitä tahansa, mutta tämä maa tarjoaa vaaroja jo omastakin takaa. Pystytkö..." Kazimir aloitti, ennen kuin äkkiä vaikeni kuin seinään. Mies ei edes säpsähtänyt. Hän jäi vain tuijottamaan poikaa edessään tasaisesti, kuin olisi äkkiä vajonnut jonkinlaiseen transsiin. Mikään sellainen ei tainnut tosin olla mokoman takana, sillä sivummalta lähestyi nyt joku. Mies ei vilkaissutkaan tulijaan, vaan piti tämän vain silmäkulmassaan, tuijottaen muina miehinä poikaan.
"No, joko siitä alkaa irrota jotakin? Sanoit, että kuulustelet sitä kun se herää. Vai lämpimiksennekö te siellä jauhatte?" kajahti äkkiä kuuluva, melkeinpä haastava kysymys. Vasta nyt Kazimir käänsi katseensa kohti tulokasta, melkein kuin olisi vasta tajunnut tämän edes olevan siinä. Mies, joka nyt seisoi vain muutaman askeleen päässä, oli vanhempi niistä kahdesta, joissa oli soturin näköä ja olemusta. Toisin kuin kauempana edelleen puiden kanssa puuhaava, nuorempi mies, oli tämä selvästikin kokenut yhtä ja toista - eivätkä ne kokemukset olleet tehneet tästä todennäköisesti ainakaan mukavampaa. Arpinen, raskasrakenteinen mies, jonka silmissä oli terävä katse ja olemuksessa häikäilemätöntä suorasukaisuutta. Jo pelkkä vilkaisukin riitti kertomaan, ettei kyseessä ollut mikään tyhmä köriläs. Miehen nenä oli isketty rikki useampaankin kertaan, ja nyt se oli pelkkä muodoton möykky. Toisen posken lommous vihjaili monestakin menetetystä hampaasta, ja rotevalta mieheltä puuttui ainakin kaksi sormea. Kuitenkin tapa, jolla tämä tuijotti nyt tarkkaavaisen suorasukaisesti kahta tulisijan edessä istuvaa kertoi, että nuo kolhut ja vammat (ja kahakat josta ne oli saatu) olivat vain teroittaneet ja terävöittäneet miestä; tämä tuskin empisi tarttua vyöllään roikkuvaan miekkaansa mistään syystä, milloinkaan. Todellinen veteraani, siis. "Mitäpä luulet? Poika on tolaltaan järkytyksestä eikä tiedä yhtään mitään järkevää. Kuten minä varoitin jo aikaisemmin. Hän vain joutui keskelle sitä koko hullunmyllyä", Kazimir tokaisi epäröimättä. Hän katsoi soturia suoraan silmiin, tasaisesti ja ottamatta minkäänlaisia ilmeitä. Kuin koko asiaan ei olisi ollut mitään lisättävää. Ikävä kyllä näin kepoinen harhautus ei selvästikään purrut epäluuloiseen soturiin, joka tuhahti kuuluvasti ja veti kätensä puuskaan. "Niinpä varmasti. Sehän sattuikin sopivasti. Kukaan ei ole syyllinen mihinkään eikä mikään ole vialla", mies murahti. Tämä tuijotti yhä tiiviisti Kazimiria, vaikka katse käväisikin välistä myös pojassa. Terävä, julkea katse, joka ei kierrellyt tai kaarrellut. "Ehkä minun pitäisi jututtaa tuota itsekseni. Katsotaan mitä sitten saisi irti. Mitäs siitä pitäisit, penikka?" tämä lisäsi. Sävyn uhkaavuutta ei tarvinnut edes arvioida, sitä ei peitelty.
"Jos haluat kuulustella tätä poikaa lisää, niin sopii yrittää. Mutta luuletko, että kostut siitä mitään? Se on jo nyt pelosta puoliksi sekaisin ja höpisee mitä sattuu. Vai eikö sinulla ole parempaakaan tekemistä, kuin pelotella lapsia?" Kazimir töksäytti varsin suoraan. Hänen ääneensä oli ilmaantunut napakkuutta, joka vihjasi ettei hän katsonut tulokasta turhan hyvällä. Arpinen mies (siis näkyvämmin arpinen) tuhahti puolivillaisesti, mutta vilkaisi kuitenkin sitten terävästi purppurapäiseen poikaan, kuin yrittäen arvioida miten toistaitoinen tämä oikeastaan oli. Terävä katse pyyhki tätä armottomasti, kuin yrittäen löytää yhdenkään todisteen siitä, että poika ei ollutkaan juuri niin... no, sitä mitä voisi keskenkasvuiselta nulikalta tällaisessa tilanteessa odottaa. Kazimir pysyi vaiti. Tässä kohtaa hän ei ikävä kyllä voinut auttaa. "No, rääpäle, mitäpä mietit?" kuului vaativa murahdus.
|
|
|
Post by spyrre on May 28, 2016 15:34:44 GMT 3
Hyvin pitkälti kaiken mahdollisen viimein vuotaessa ulos hänen huuliltaan kuin kiireinen, pysäyttämätön sanojen ryöppy, ei uupunut poika enää selvästikään jaksanut hillitä tai harkita yhtään mitään mistään tästä, niin vastahakoinen kuin koko absurdi tunnustusten litania selvästi tälle olikin. Hänen päänsä pyöri vieläkin pitkän(?) tajuttomuuden jäljiltä, hänen rääkättyä kehoaan särki ja hänen hiljainenkin äänensä kuulosti käheältä kulkiessaan yliluonnollisten voimien raastaman kurkun lävitse, mutta vaikka mikään tästä tuskin oli salaisuus sivustakatsojallekaan pelkän silmäyksenkin pojan suuntaan paljastaessa tämän tukaluuden, oli tämän olemuksessa nyt jo lähestulkoon epätoivoista vilpittömyyttä. Vieläkin purkauksensa jäljiltä hieman henkeään haukkova poika yskähti jälleen pyyhkäisten aristavaa kurkkuaan vaisun ähkäisyn keralla, jännittynyt ja ilmeisen häpeällinen katse kuitenkin kasvoilla riippuvien sekavien suortuvien lomasta Kazimiriin varsin suoraan hakeutuen. Tämä selvästikin odotti tuomiota mieheltä joka ymmärrettävästi tunsi olonsa varsin petetyksi tällaisen jälkeen... ja sai hyvitykseksi vain entistä sekaisemman tarinan jostakin, jota tuskin oli yhtään helpompi sulattaa kuin aikaisempaakaan. Purppuratukalta ei selvästikään päässyt lipsahtamaan ohitse se epäuskoinen kulmien kurtistus joka miehen kasvoille viimein nousi ja tämä sai tukalan rypyn nopeasti pojankin otsalle. Tämä tuntui suorastaan seuraavan epäilysten kareilua toisen olemuksessa kun Kazimir pui mielessään kerrottua häntä tiiviisti tuijottaen, mutta tällä kertaa nulikkakaan ei tuntunut väistävän katsetta. Uupuneet, tummien varjojen alustamat silmät pälyilivät takaisin kuin yrittäen itsekin hermostuneesti päätellä mitä miehen mielessä liikkui laihojen, levottomien sormien päädyttyä jälleen hypistelemään kuin omin lupineen hieman liian suuren nutun lievettä.... kunnes mies viimein puuskahti ja puhui saaden nulikan valpastumaan nopeasti sävähtäen.
Kangasta sormeilleet kädet pysähtyivät jääden puristamaan tätä jännittyneesti kun Kazimir viimein tokaisi päätään pudistaen ettei tällä ollut enää aavistustakaan mistä nulikka puhui. Tämä sai purppuratukan kulmat painumaan uudestaan lannistuneesti kuin tämä olisi epäillyt menneensä kaikesta huolimatta liian pitkälle järjettömyydessään viimeisimpien tunnustustensa kanssa, mutta päätyen kuitenkin räpäyttämään jälleen silmiään kun mies jatkoikin. Pojan kasvoilla kareili edelleen melkoisesti hämminkiä ja ilmeistä häpeää kun tämä kallisti päätään kuunnellessaan. Mieskään ei tuntunut olevan enää aivan kärryillä kaikista älyttömistä käänteistä jotka olivat johtaneet kammottaviin lopputuloksiin mutta siltikin tämä... halusi vielä selvittää kaiken, jopa myöntäen uskovansa ainakin osan kerrotusta. Neuvoton poika avasi varovaisesti suutaan kuitenkin päätyen sulkemaan tämän uudestaan mitään sanomatta, nyökäten sitten epämukavasti. Hän ei ymmärtänyt vieläkään miksi Kazimir istui enää kuuntelemassa häntä, mutta vaikka ajatus jo nyt vaivoin esiin kiskottuihin asioihin palaamisesta kuumottikin pahasti, ei hän voinut olla tuntematta jonkinlaista häpeän sekaista huojentunutta häivähdystä kun tämä totesi että moisista asioista olisi puhuttava myöhemmin lisää. Tämä ei selvästikään ollut paras aika saati tilanne alkaa setviä moisia sekavia ja arkaluontoisia asioita, ja vaikka pojalla ei ollut aavistustakaan miten hän voisi selittää saati todistaa toiselle paljoakaan näistä myöhemminkään, implikoi tämä silti hänen hämmingikseen että mies ei ollut menossa mihinkään vaikka oli todistanut hirvittävää verenvuodatusta jonka hän oli saanut aikaan, jopa hirviöineen sekä liekeissä roihuavine linnakkeineen... Toisen jatkaessa pohdintaansa matalaan ääneen paikallaan kyhjöttävä poika pysyi vaiti toista varsin kärvistelevästi vilkuillen, tukalien ryppyjen syventyessä hänen otsallaan. Niin absurdilta kuin kaikki kuulostikin, oli toinenkin ilmeisesti ymmärtänyt että sillalla oli tapahtunut jotakin muutakin outoa kuin mitä päällepäin oli näkynyt... Vaikka miehen sanoissa ei ollut syytöstä siitä huolimatta että tämä ei piilotellut sitä mitä hän oli tehnyt ja saanut aikaan, tunsi poika selvästikin olevansa vastuussa hirveyksistä ja Kazimirin puolittainenkin suopeus sai nopeasti aikaan uuden vaisun ähkäisyn.
"...ähh... mun olisi pitänyt tajuta että jotain tällaista voi sattua... Jos olisin vaan lähtenyt vaikka samantien kun tulin, niin ehkä...." nulikka mutisi hiljaa juoksuttaen sormiaan voipuneesti kuontalonsa läpi luoden varsin syyllisen katseen miestä peittäviin siteisiin ja ilmeisiin palovammoihin. Toinenkin oli saanut osansa katastrofista vaikka olikin kaiketi selvinnyt vähemmällä kuin moni muu, mutta tajutessaan olevansa itse varsin suoraankin tämänkin syynä häivähti pojan kasvoilla varsin surkea ilme, tämän varsinaisesti ehtimättä vielä edes hoksaamaan etteivät vammat oikeastaan näyttäneet aivan tuoreilta kuten olisi voinut olettaa... tai kaiketi ehtimättä oivaltamaan aivan tarkalleen mitä toinen oli sanonut aiemmin miettimis-ajastaan. Piinaava, tukala syyllisyys sekä ahdistus vaati nyt suurimman osan hänen huomiostaan ja jäytin hänen mieltään saaden pojan kietaisemaan lopulta vapisevat käsivartensa ympärilleen ja nojautuen polviinsa kuin lämpimästä ilmasta huolimatta palellen. Tämä ei selvästikään osannut olla syyttämättä itseään vaikka Kazimir selvästi näkikin hänen ahdinkonsa, mutta ainakin se nyökkäsi toisen toteamukseen siitä että tästä puhuttaisiin myöhemmin lisää ja kohotti aavistuksen päätään kun mies jatkoi matalaan ääneen nykyiseen tukalaan tilanteeseen siirtyen. Maininta samoojista sekä uhkaavasta erämaasta sai itsekseen vaiteliaasti nieleskelevän purppuratukan havahtumaan sen verran että tämäkin liikahti nostaen päätään luodakseen hermostuneen, vaikkakin hieman hajanaisen katseen ympärilleen rehevän joen rannalla olevassa pienessä leirissä. Vaikka he olivatkin jättäneet pahimman kauhun taakseen eivätkä samoojat olleet (syystä tai toisesta) ainakaan vielä lähteneet heidän peräänsä, istuivat he silti nyt keskellä sankkaa erämaata ilman suojaa, ja ympärillään ihmisiä, jotka eivät ymmärrettävästi luottaneet häneen. Nulikka oli hetkeksi kärvistelyissään lähestulkoon unohtanut muiden ympärillä kyräilevien pakolaisten silmällä pitämisen, ja äkkiä tämä uusi uhka astuikin itse eteenpäin.
Kun Kazimir äkkiä keskeytti hiljaiset sanansa kesken jääden tuijottamaan tasaisesti hänen suuntaansa poika loi tähän jokseenkin hämmentyneen katseen, kunnes jännittyi äkkiä huomionsa osuessa liikkeeseen toisen takana. Tämä ähkäisi ja nosti päänsä kohti tätä oivaltaessaan jonkun olevan harppomassa määrätietoisin askelin kohti... ja näky paljastuikin kaikkea muuta kuin rohkaisevaksi kun nulikka sai silmiinsä saapuvan rujon, mutta ilmeisen terävän ja kokeneen soturin. Yllättynyt ja ylikuormittunut purppuratukka ei selvästikään omannut varsinkaan nyt Kazimirin hermoja saati pokerinaamaa, tämän osaamatta olla jäämättä tuijottamaan ymmyrkäisin tummin silmin tuimaa saapujaa joka ei salaillut uhkaavaa olemustaan astellessaan kohti kaksikkoa. Miekkonen tosin oli selvästikin heti huomattavasti paremmin kartalla kaikesta. Kun soturi ärähti ilmoille haastavan kysymyksensä poika sävähti tämän ryhdin painuessa refleksinomaisesti, siinä missä Kazimir vasta nyt käänsi päänsä kohti muukalaista moista edes hetkahtamatta. Toinen vastasi tähän niin epäröimättä ja haparoimatta että päätyi saamaan jokseenkin häkeltyneen suurisilmäisen vilkaisun nulikaltakin ennen kuin tämä ehti hillitä itseään. Kesti silmänräpäyksen että jännittynyt poika pääsi kärryille siihen missä mentiin mutta kukaties kaikeksi onneksi taisi tahaton, pelästynyt ja epävarma hämminki edes sopia miehen antamaan selitykseen.... ikävä kyllä epäluuloinen soturi ei tuntunut aikovan nielaista tätä niin vain kaiken tapahtuneen kaaoksen jälkeen vaikka Kazimir ei myöskään näyttänyt olevan aikeissa perääntyä. Nulikalla ei selvästikään ollut ainakaan kiirettä puuttua varsin epämukavaan sananvaihtoon tämän päätyssä pälyilemään leukaperät ja olemus kiristyen kumpaakin miehistä vuoron perään, luimistuen jälleen tahattomasti kun "kuulustelun" tuloksia tivaava kärsimätön soturi loi häneen kaihtamattoman vaarallisen vilkaisun.
Rehellisesti kovia kokenut, roteva soturikin oli huomattavasti vähemmän karmiva näky Velaziin tai tästä kuoriutuneeseen hirviöön verrattuna jonka eteen hän oli joutunut aikaisemmin, mutta siltikin miehen uhkaavaa epäluuloa tihkuva katse pureutui poikaan painostavana. Äkillinen joutuminen keskelle nyt täysin harkittua valehtelua varsinkin sen kaiken kärvistelyn jälkeen mikä oli seurannut edellisestä epärehellisyydestä täytti nulikan selvästikin uudella tukaluudella, mutta siitä huolimatta että tämä harhautuikin luomaan Kazimiriin melkoisen neuvottoman, ahdistusta tihkuvan katseen tämä tuntui silti pian yrittävän haparoida itsestään edes jonkinlaista otetta ja pysyvän hiljaa. Häneen pisti ikävästi kuinka hän tuntui jälleen pakoilevan vastuuta kaiken aikaansaamansa jälkeen yrittämällä suorastaan vakuuttaa syyttömyyttään hänen aiheuttamansa tragedian uhreille, mutta jonkinlainen järjen ääni joka muistutti poikaa tilanteesta oli kuitenkin varsin tietoinen hurjan soturin huokumasta uhasta sekä Kazimirin aiemmasta varoituksesta. Ei ollut epäilystäkään siitä etteikö tämä mies ottaisi häntä kyselemättä hengiltä jos saisi tähän pienenkin syyn nähtyään mitä linnakkeessa oli tapahtunut... ja mahdollisesti jopa häntä puolustaneen Kazimirin, tai jopa Lotharin, jos kokisi nämä jotenkin osalliseksi. Tätä ei selvästikään kiinnostanut enää odotella tai kuunnella selityksiä vaan tämä alkoi olla valmis vaikka nyhtämään nämä väkivalloin irti kyseenalaisesta nulikasta, eikä korsto edes salaillut tätä. Kun tämä tokaisi kärkkäästi tahtovansa itse kuulustella häntä painuivat nulikan hartiat aavistuksen lisää ja tämä loi uuden hermostuneen vilkaisun Kazimiriin tämän vastatessa tasaisesti soturin vaatimukseen, selvänä pyrkimyksenään vakuuttaa tämä perääntymään. Hurjan miehen painostava katse kääntyi viimein pistävänä ja arvioivana suoraan häneen irrottaen pojasta vaisun, tukahtuneen henkäisyn, tämän päätyessä räpäyttämään silmiään muutaman kerran lisää säpsähtäessään vaativasti murahdettua kysymystä. "Mä... äh... mä en edes tiedä missä... missä me ollaan nyt. Tai... kauanko me ollaan oltu täällä" se ähkäisi viimein hiljaa lyhyesti, ennen kuin laski vältellen katseensa luotuaan puolittaisen, varsin eksyneen vilkaisun ympärilleen laihat kädet hermostuneesti ympärillään nytkähtäen. Jos ei muuta, hänen lopulta ei tarvinnut edes esittää epätietoisen ahdistuksen ollessa aitoa, vaikka uusi annos häpeällisyyttä pyyhkäisikin jälleen hänen ylitseen tämän johdosta. Mutta hän tuskin saattoi tehdä muutakaan kuin yrittää näyttää tietämättömältä, ellei haluaisi samantien uutta mahdollisesti henkiä vaativaa väkivallanleimahdusta ympärilleen....
|
|
|
Post by submarine on May 29, 2016 16:13:00 GMT 3
Rujo, roteva soturi tuijotti haparoivaa ja tukalaa nulikkaa silmä kovana, arvioiden ja tarkkaillen tätä minkä tahansa lipsahduksen varalta kuin valpas peto. Mutta vaikka miehen katse olikin terävä ja tarkkaavainen, ei aito järkytys siitä miksikään muuttunut - päinvastoin, mokoma kyttääminen todennäköisesti vain lisäsi sitä. Ja niin häikäilemättömän suorasukainen kuin tämä tulokas vaikuttikin olevan, oli mies siltikin myös tarpeeksi terävä tajutakseen nopeasti, ettei saisi ainakaan näin selville mitään, jos ollenkaan. Hetken tuijottamisen jälkeen tämä tuhahtikin ja sylkäisi maahan, ennen kuin käänsi katseensa uudestaan Kazimiriin. Miehen olemuksessa oli yrmeyttä kuin ainakin sellaisella, joka oli tarpeeksi terävä tietääkseen ettei koko totuus ollut tässä, mutta joka ei osannut kaivaa sitä esillekään millään vaivattomalla tavalla. "Hyödytön rääpäle se ainakin on. Sinulla näyttää olevan jokin tarve raahata niitä mukanasi. Kannattaa miettiä, kauanko sitä katsotaan sormien välistä tässä tilanteessa", arpinen soturi puuskahti sitten. Kun soturi ei löytänyt sopivaa kohtaa yhdeltä suunnalta, sivalsi tämä nopeasti muualle. Tämä elehti nyt Lotharinkin suuntaan, kun tuli puhe hyödyttömien mukana raahaamisesta. Mutta jos mokoma veto osui arkaan paikkaan, ei Kazimir ainakaan paljastanut mitään. Hän silmäili miestä edelleen tasaisesti, kuin ei olisi edes aivan ymmärtänyt tämän vaivoin siloiteltuja uhkauksia. "Tässä kohtaa suurin osa mukana olevista on yhtä paljon tai vähän kuollutta painoa, Bargas. Enpä ole nähnyt sinun tekevän asioiden eteen juuri sen enempää kuin tämän pojankaan. Ja poika sentään oli tajuton", palorakkuloiden kirjoma mies töksäytti sen suuremmin kiertelemättä. Tämä koukku tuntui uppoavan rujon soturin lihaan varsin hyvin, sillä äkkiä miehen posket sotkuisen parranreuhkan alla saivat punaista sävyä, ja tämä astui eteenpäin kuin ollakseen mahdollisimman uhkaava. "Luuletko sinä käristetty resupekka, että voit aukoa minulle päätäsi? Minä pistäisin sinut lihoiksi ja pinoon saman tien jos huvittaisi!" mies sähähti, laskien kättään jo miekankahvalle kuin aikoakseen todistaa sanansa. Tässä kohtaa olisi todennäköisesti pitänyt jo hieman huolestua, mutta Kazimir ei näyttänyt olevan aikeissa. Hän korkeintaan nojautui hieman taaksepäin nähdäkseen lähemmäs tunkeneen miehen paremmin. "Ja soturitaitosi eittämättä tulevat tarpeeseen heti, kun joudumme johonkin pinteeseen. Varmasti joudummekin, ennemmin tai myöhemmin. Kunhan tahtoo sanoa, että tässä kohtaa se on se ja sama. Minä, jos muistat, hankin ruokaa eilen. Minä teen sen todennäköisesti tänäänkin. Täältä on melkoisen pitkä matka jonnekin, jossa joukko metsästystaidottomia, joihin sinäkin selvästi kuulut, saa mistään vatsantäytettä", Kazimir napautti takaisin. Nyt hänenkin sanoissaan oli jo terää, joskin varsin erilaista kuin täyttä päätä uhoavalla soturilla. Hän vastasi tämän tuijotukseen suoraan ja empimättä.
Soturi, jota myös Bargasiksi oli kutsuttu, irvisteli ja kyräili hetkisen. Tämä olisi selvästikin halunnut kiskaista miekkansa esiin ja huitaista mokoman uppiniskaisen päänrääpijän muitta mutkitta kylmäksi, mutta paha kyllä hänen sanoissaan taisi olla liikaa sellaista, mikä ei muuksi muuttunut edes väkivallalla. Lopulta tämä päästikin sitten kuuluvan tuhahduksen ja sylkäisi uudelleen, nyt aivan Kazimirin eteen. "Pidä varasi. Tuo nokkeluutesi saattaa vielä loppua kesken", mies tuhahti. Kazimir ei nähnyt tarpeelliseksi vastata mokomaan, vaan tuijotti vain tasaisesti soturia, kun tämä marssi pois paikalta. Vasta, kun tämä oli taas kuulomatkan ulkopuolella, tekemässä sitä mitä nyt tekikään (jurotti, ilmeisesti), käänsi hän katseensa taas poikaan. "Kuten sanottua, me emme ole minkään ystävien keskellä. Tuo oli Bargas. Sikäli kuin asian käsitän, hän on palkkamiekka, tai jotakin sellaista. Kuulin linnakkeessa, että hän tekee rahaa huijaamalla uhkapeleissä... ja haastamalla sitten syyttäjät kaksintaisteluun kunniansa loukkaamisesta. Tuo ei ole mikään tyhmä mies, ja sitäkin häikäilemättömämpi. Pysyttele kaukana siitä jos voit", mies selitti matalalla äänellä purppurapäiselle nulikalle. Kukaties hän halusi pelkän tiedonannon lisäksi saada selvästi rauhattoman pojan keskittymään johonkin muuhun kuin vain tukaluuteensa, sillä samaan syssyyn hän nyökkäsi päällään kohti toista soturin oloista miestä, nuorehkoa tapausta joka pilkkoi edelleenkin puita väkipuukolla. Bargasin rinnalla tämä näytti suorastaan siloposkiselta ja viattomalta. "Tuo on puolestaan Timmon. En tiedä hänestä paljoakaan, tuli kai jonkin kauppiaan mukana linnakkeelle. Vaikuttaa ihan kunnolliselta tapaukselta. Hän oli sinun hylkäämistäsi vastaan. Hänen kanssaan kannattaa kukaties puhua enemmänkin", Kazimir jatkoi. Nuorukainen tuntui kyllä pistäneen äskeisen välikohtauksen merkille, mutta kun asiat olivat asettuneet, oli tämäkin palannut takaisin askareittensa pariin. Totta puhuen tämä taisi olla tähän hätään ainoa, joka teki mitään varsinaista. Kazimir nyökäytti päätään vielä uudelleen, nyt kohti kahta viimeistä tuntematonta läsnäolijaa. Elkeessä oli suoranaista varovaisuutta, kuin hän ei olisi halunnut edes viittoilla kahden oppineelta vaikuttavan suuntaan liiaksi.
"Ja nuo... ovat kaiketi velhoja, jos en ole aivan väärässä. Niillä on sellaiset merkit ja elkeet", Kazimir tokaisi ääni varsin matalana ja elkeet pieninä. Vanha mies ja nuori nainen seisoskelivat varsin omissa oloissaan leirin reunamilla. Nämä kävivät vaitonaista neuvonpitoa keskenään, mutta nopeat vilkaisut kertoivat kuitenkin näiden tarkkailevan ympäristöään. Kummallakin oli samantapaiset hyvälaatuiset, selvästikin helpompiin oloihin tarkoitetut vaatteet, vaaleansävyiset ja sukupuolettoman väljät. Miehellä, jonka kasvoihin ikä oli jo jättänyt monia uurteita, oli myös päässään lieritön, tasalakinen hattu. Kummankin vaatteisiin, toiseen hihaan, oli kirjailtu hopeinen kehä, jota ympäröi monta kultaista ruksia, kuin kuu ja tähdet. Kaksikko ei sopinut millään muotoa ympäristöönsä, eivätkä nämä selvästikään olleet tyytyväisiä tilanteeseensa. "Minulla ei ole aavistustakaan miksi täälläpäin liikkuu velhoja, eikä sitä todennäköisesti kannata kysyäkään. Pysyttelevät erillään ja asioivat lähinnä keskenään. Tuo nuorempi vaikuttaa edes vähän vähemmän kylmäkiskoiselta... vaikka sinuna pysyttelisin erossa niistä kummastakin", Kazimir jatkoi. Hän loi nulikan suuntaan varsin paljonpuhuvan katseen, joka todennäköisesti sanoi kaiken tarpeellisen, mitä hänen suunsa ei: ties mihin yliluonnolliseen sekaantuneen ja -sekoitetun pojan oli varmasti parempi olla tuppautumatta sellaisten syyniin, jotka olivat aivan liiankin kanssa kiinnostuneita kaikesta sellaisesta. Tilanteessa oli varmasti jo muutenkin tarpeeksi murehdittavaa...
|
|
|
Post by spyrre on May 29, 2016 20:31:40 GMT 3
Jos lyhyestä, parhaillaan varsin ahdistuneesta nulikasta saattoi sanoa mitään niin ainakin tämä taisi osata varsin vakuuttavasti näyttää surkealta kun epäluuloinen soturi jäi tihrustamaan häntä uhkaavasti kuin etsien pienintäkin merkkiä tekosyystä jolla voisi viimein hankkiutua eroon epämääräisestä, laihasta purppuratukasta. Pojalla ei lopulta ollut paljoakaan sanottavaa tämän syytöksiin eikä tämä enää nostanut katsettaan rujoon mieheen kyhjöttäessään paikallaan maassa Kazimirin tuntumassa, joka lopulta taisi vakuuttaa vihamielisen korstonkin ainakin jostain. Tämän terävät ja tarkkaavaisen epäluuloiset silmät upposivat häneen saaden nulikan luimistumaan ja välttelemään soturin katsetta kuitenkaan paikaltaan liikkumatta. Nulikka oli selkeästi varsin tolaltaan mutta hermostuksen ja kärvistelyn seasta kajasti myös melkoista uupumusta kun varsin koville joutunut mieli yritti vielä kiskoa itseään suunnilleen kasaan kaiken edessä. Korston syyttävä tuijotus tosin ei ainakaan auttanut tätä, mutta lopulta mies itsekin tuntui päättelevän ettei saisi mitään tästä irti ainakaan käymällä suinpäin tuskin havahtuneen hintelän pojan kimppuun. Purppuratukka sävähti kun tämä viimein tuhahti äreästi maahan sylkäisten, kuitenkaan vieläkään kääntämättä katsettaan takaisin mieheen. Hän saattoi tuntea kuinka tämä suorastaan janosi syntipukkia kaiken kokemansa jälkeen ja miehestä huokuvan pettymyksen kun tämä evättiin... mutta varsin pian korston pahantahtoinen huomio kääntyikin hänestä huomattavasti enemmän haastetta kaikessa tyyneydessään tuottavaan Kazimiriin. Tämä istui vieläkin paikallaan hänen tuntumassaan kuitenkaan edes hetkahtamatta ärhäkkää ja uhoavaa soturia, vaan tämän katse tai olemus tuskin värähtivätkään kun öykkäri ärähti vaihteeksi toisen suuntaan.
Tapaus ei selvästikään ollut tyytyväinen yhtään mihinkään muuhunkaan ja tämän syyttävä puuskahdus hyödyttömyydestä hänen suuntaansa painoi nulikan harteita nopeasti entistä surkeammin, vaikka tämä viimein vilkaisikin vaivihkaisen varautuneesti villien suortuviensa alta kohti äänekästä soturia. Jostain syystä tuo koki tarpeelliseksi (kaiketi kaikessa yleisessäkin kaunaisuudessaan vastoinkäymisten edessä) vetää jopa Lotharin mukaan puheeseen eikä tämän tuskin verhottu uhka jäänyt edes pojalta huomaamatta. Mutta vaikka moinen saikin hänet jännittymään tukalasti entisestään, oli Kazimir jälleen yhtälailla valmiina kuin aikaisemminkin. Mies vastasi soturille uudella epäröimättömällä ja tarkalla tokaisulla joka selvästikin upposi vihaiseen korstoon huomattavasti paremmin kuin tämän ärähtely toiseen.... joka tosin ei saanut tästä ainakaan yhtään parempaa reaktiota. Tummat pälyilevät silmät loivat pienen mutta varsin huolestuneen katseen miehestä toiseen kun tasaisen viileä miekkonen palaneesta nahastaan huolimatta kävi uhmaamaan soturia, joka saikin ärhäkän miehen kasvot nopeasti punertumaan raivosta. Tämä astahti uhkaavasti kohti kuin aikeissa käydä vastahankaisen Kazimirin kimppuun samantien paremmankaan kohteen raivonsa purkamiseen puutteessa... mutta toisen uusi, napakka tokaisu kuitenkin pysäytti öykkärin. Jännittynyt poikakin vetäytyi taaksepäin murhaa ärjyvästä Bargasiksi nimetystä tapauksesta jo uutta väkivaltaista välikohtausta peläten, Kazimirin määrätietoisen mutta nyt jo terävämmän tyyneyden saadessa tämänkin vilkaisemaan miestä epäuskoisesti ymmyrkäisiä silmiään räpäyttäen. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä oli tapahtunut roihuavalta sillalta pakenemisen jälkeen, mutta keskellä korpimaitakin Kazimir oli selvästi jo osoittanut tarpeellisuutensa jota edes ärjyvän soturin ei ollut kieltäminen. Mies hypisteli miekkaansa ja irvisteli, mutta nulikan pälyillessä kaikkea hermostuneesti tämä joutui lopulta uhostaan huolimatta perääntymään viileän määrätiedon edessä, onnistumatta löytämään tilanteesta heikkoa kohtaa johon upottaa aseensa... vaikka tämä selvästi saikin rujon, eittämättä vaarallisen korston kaikkea muuta kuin ilahtuneeksi.
Olemukseltaan melkoisesti kiristynyt purppuratukka jäi hetkeksi vilkuilemaan huolestuneen epätietoisesti Bargasin perään kun tämä viimein joutui tömistelemään tiehensä uhkausten saattelemana. Jopa sekavassa ja kaoottisessa mielentilassaan poika ei voinut olla vaikuttumatta Kazimirin tyynestä peräänantamattomuudesta tällaisessakin tilanteessa jossa kukaan tuskin saattoi olla varma yhtään mistään, ja lopulta varmistuttuaan siitä ettei mokoma öykkäri ollut aikeissa tulla takaisin palasi levinneiden tummien silmien katse hänen tuntumassaan hetkahtamatta istuvaan paloarpien kirjomaan miekkoseen. Tämä oli jälleen, kaiken jälkeenkin, puolustanut häntä epäröimättä, ja moinen oli varsin omiaan saamaan hämillisen purppuratukan olemukseen entistä enemmän syyllisyyttä... mutta jos ei múuta hyvää tästä voinut sanoakaan, oli äänekäs ja läheltä liipannut välikohtaus edes omiaan ravistelemaan jonkinlaista tolkkua häneenkin. Kun Kazimir hetken perästä puhui jälleen soturin loitottua tarpeeksi valpastui ymmyrkäis-silmäisen pojankin olemus nopeasti. Tämä loi vielä varautuneen katseen Bargasin jälkeen ennen kuin nyökkäsi aavistuksen hampaitaan kirskauttaen toisen varoitukselle sekä kertomalle. Toinen selvästikin tiesi rujon soturin ja tämä oli epäilemättä aivan yhtä ikävä tuttavuus kuin miltä vaikuttikin... "En pitänytkään tuosta tyypistä yhtään" nulikka mutisi aavistus hieman outoa happamuutta äänessään, myötäillen silti Kazimirin kehotusta pysyä kaukana hurjasta ilmestyksestä. Poika veti muutamaan kertaan syvään henkeä ja laski sitten varuillaan äskeisestä jännittyneet jalkansa takaisin eteensä kun ei ollutkaan tarvetta loikata pakosalle mihinkään suuntaan. Tämä näytti vieläkin kaikkea muuta kuin hyvinvoivalta tai levolliselta ja nulikka puristikin vellovan ja jyskyttävän päänsä jälleen hetkeksi käsiinsä itsekseen irvistäen, mutta kuitenkin paniikinomaisen haparoivaan ja kärvistelevään olemukseen oli ilmaantunut häivähdys jonkinlaista tolkkua, joka kertoi tämän ainakin kuuntelevan kun Kazimir puhui hiljaa heidän tilanteestaan ja kyseenalaisesta matkaseurastaan. Purppuratukka ei pitänyt kuulemastaan ainakaan Bargasin suhteen, mutta toisen mainitessa nuoremman miekkosen, Timmonin, tämä rohkeni jopa kohottaa jälleen aavistuksen päätään vilkaistakseen puita hakkaavan nuorukaisen suuntaan. Tämäkin, varmasti kaikkien muiden ohella, oli varmasti havahtunut äskeiseen välikohtaukseen siltikin palaten puuhiinsa haluamatta selvästikään sekaantua moiseen, mutta ainakin Kazimirilla oli tästä jossain määrin positiivisempaa kerrottavaa, niin vähän kuin tätä olikin. Poika nyökkäsi tähänkin aavistuksen varautunein elkein pienen hetken viiveellä siristäen tummia silmiään epämukavasti kun kaikki äkkiä ympäröivät ärsykkeet ja ajatukset viilsivät vieläkin kivuliasta ja sumuista mieltä, mutta siltikin toisen kertoma antoi jotakin konkreettista tarttumapintaa itsensä varsin irralliseksi tuntevalle nulikallekin. Hän tasasikin hetken henkeään hampaitaan yhteen purren ja antaen varovaisen katseensa kiertää hiljaa pienen leiripaikan sekä tämän sinne tänne levittäytyneiden asukkaiden yli toisen puhuessa, ainakin yrittäen keskittyä tähän parhaansa mukaan.
Oli kuinka oli, siitä tuskin pääsi mihinkään että hänen olonsa oli varsin piesty juuri nyt, kuten eittämättä kenellä hyvänsä joka oli joutunut keskelle yliluonnollista pyöritystä sekä tullut viskatuksi pää edellä sillan puiseen kaiteeseen, jonka hän alkoi hiljakseen jälleen muistaa itsekin varsin konkreettisesti päästyään edes sen verran kärryille asioissa että sai jonkinlaista otetta todellisuudesta ja aisteistaan. Purppuratukka ei voinut olla ähkäisemättä jälleen tukahtuneen käheästi aristavaa kurkkuaan, kohottaen sitten kättään varovasti pyyhkäisemään kalloaan ja niskaansa kuin varmistuakseen siitä että kaikki täälläkin tuntemuksista huolimatta oli vielä suunnilleen yhtenä kappaleena... mutta kivulias liike pysähtyi kuitenkin äkkiä puolimatkaan kun Kazimir käänsi heidän huomionsa sivummalla seisovaan kaapuihin sonnustautuneeseen kaksikkoon. Jos oli vieläkin haparoivassa mielentilassaan laittanut nämä merkille ei poika ollut tainnut ehtiä ajatusta pidemmälle tässä kaiken muun keskellä ennen kuin mies suorastaan osoitti nämä sanoillaan hänelle. Purppuratukka tuntui jännittyvän lähes välittömästi silmänsä leviten ja loi sitten itsekin äärimmäisen hitaan ja varautuneen katseen hiippareiden suuntaan. Jopa Kazimir tuntui välttelevän kaksikon huomion kiinnittämistä minkäänlaisilla elkeillä ja nulikkakin kiskaisi nopeasti silmänsä potentiaalisista velhoilijoista tavalla joka kertoi ettei moisten löytäminen äkkiä lähettyviltään miellyttänyt poikaakaan tippaakaan. Tämä selvästikin kuumotti purppuratukkaa melkoisesti ja se jäikin jälleen tuijottamaan aavistuksen jäykästi jonnekin alaviistoon, vain kuontalonsa lomasta välillä pälyillen. Kazimirin varoittavat sanat selvästikin kuunneltiin varsin tarkkaan ja tämä nyökkäsikin miehelle jälleen, tällä kertaa aiempaa painokkaammin kun tämä loi häneen alleviivaavan katseen kuin nulikka olisi ollut ehdottomasti samaa mieltä jopa suuremmitta sanoitta että kaapuveikoista olisi pysyttävä loitolla, mitä nämä ikinä sitten täällä toimittivatkaan.
"....egh. Juu... Tuollaisista.... ei seuraa mitään hyvää" se mutisi hiljaa hampaidensa lomasta, kunnes värähti ja nosti jälleen vaisun irvistyksen keralla levottomasti liikahtelevat sormensa pyyhkäisemään päätään tukalasti. Tämä tästä nyt vielä kaiken muunkin lisäksi oli puuttunut.... vaikka kaiketi kaapuveikot kaiketi edes pysyivät Kazimirin mukaan sivussa ja omissa oloissaan aivan itsekin. Nulikka varmisti vielä varovaisella vilkaisulla ettei kumpikaan näistä ollut vaivihkaa hiipimässä lähemmäs tuntuen lähestulkoon unohtaneen jopa aiemmin riehuneen Bargasinkin, ennen kuin huolestunut ja kireä, mutta jo sentään koherentimpi katse nousi kysyvänä hänen edessään istuvaan Kazimiriin. "Mitä... mitä me tehdään nyt?" tämä tiedusteli viimein varovaisesti. Purppuratukka madalsi hieman ääntään niin ympäröivän joukon kuin epäilemättä kurkkunsakin vuoksi, mutta jäi hetkeksi silmäilemään miestä varsin avoimen epätietoisesti. Niin hermostuneeksi ja suojattomaksi kuin hän olonsa tunsikin oli Kazimir tainnut vakuuttaa tämän edes jostain päätellen toisen saamasta vilpittömän neuvottomasta katseesta, kunnes tämä kuitenkin säpsähti aavistuksen kuin jotain kauheaa vasta nyt muistaen. "Äh...! Haekli...! Se... Haekli on niillä! Ja... Kissa jäi sinne jonnekin..!" nulikka ähkäisi kauhistuneena jännittyen samantien kuin olisi aikonut loikata kintuilleen samantien. Ainakin katse kääntyi nopeasti ja varsin kuumeisesti pälyilemään jälleen ympärilleen kuin yrittäen nyt huomattavasti tarkoituksenmukaisemmin hahmottaa missä he edes olivat. Järkytykset seurasivat toisiaan, ja päästiin hyvää vauhtia jälleen ojasta allikkoon... ainakin jos tämä kaiketi olisi purppuratukasta kiinni.
|
|
|
Post by submarine on May 30, 2016 21:27:32 GMT 3
Kaiken ihmettelyn ja tuskastelun keskeltä purppurapäinen poika heitti ilmoille kysymyksen, joka taisi loppujen lopuksi olla varsin aiheellinenkin: mitä heidän tulisi oikeastaan tähän hätään tehdä? Kazimir hymähti mietteliäästi, joskaan hän ei selvästikään murehtinut asiaa juurikaan. Eittämättä hänellä oli ollut paljon aikaa (ja tarvettakin) miettiä juuri tätä. Nulikkakin olisi varmasti saanut kuulla mihin hän oli päätynyt, ellei tämä olisi äkkiä avannut omaa suutaan uudelleen. Mies tuli vilkaisseeksi tätä jopa aavistuksen säpsähtäen, kun purppurapäinen parkaisi ilmoille yhden jos toisenkin kauhistuneen oivalluksen. Hänen katseeseensa ilmaantui tosin pian aavistus jotakin sellaista, mitä siinä ei ollut ollut edes äsken, kun hän oli enemmän tai vähemmän tiukannut toiselta vastauksia; ärtymystä. "Hei, rauhoitu nyt. Tämä koko tilanne on pitkälti sinun ansiotasi, ja minä olen joutunut korjaamaan asioita jo aivan reekeleesti, joten ole nyt hiljaa ja kuuntele", Kazimir puuskahti. Hän ei kohottanut vieläkään ääntään, mutta hänen malttinsa alkoi kuitenkin selvästi olla jo loppumassa - ja äänen säästelykin saattoi hyvin johtua enemmänkin paikallaolijoista kuin mistään todellisesta pidättyväisyydestä. Haavojen ja rakkuloiden peittämä mies ei kaikesta holtistaan huolimattakaan ollut juuri nyt tosiaankaan parhaimmillaan; viime päivät olivat eittämättä jäytäneet niin hänen kestoaan kuin hermojaankin, eikä pojan tekoja selvästi oltu tosiaankaan painettu villaisella. Hän olisi kukaties halunnut sanoa muutakin, mutta katsoi kuitenkin parhaaksi vaieta, vetää henkeä ja odottaa hetken. Vasta kiskottuaan säröilevän malttinsa taas kasaan hän jatkoi.
"Tähän hätään me emme voi tehdä muutakaan, kuin seurata tätä jokea. Se vie meidät kyllä asutuksen pariin ja valtakuntien rajojen tarjoamaan suojaan. Tämä joki on yksi näiden rajamaiden läpi kulkevien käyttämistä reiteistä, ja suhteellisen turvallinen... niin vähän kuin se täälläpäin tarkoittaakaan. Meillä ei kuitenkaan ole varusteita eikä tarpeeksi väkeä tähän, mutta emme voi nyt muutakaan. Linnakkeelle emme voi palata, oli mikä oli. Jos se onkin vielä pystyssä, odottavat siellä vain viholliset. Ja jos ei, ei siellä ole niin turvaa kuin tarpeitakaan. Sitä paitsi me olemme kulkeneet jokea myöten jo kaksi päivää. Paluumatka vastavirtaan tai maata myöten veisi lähemmäs viikon", Kazimir tokaisi lopulta. Hän painotti sanojaan ja puhui suoraan ja selkeästi, siihen malliin että halusi pojan tosiaankin kuuntelevan ja ymmärtävän, miten asiat nyt olivat - ja miten ne eivät voisi olla. Hetkeksi hän vaikeni taas tuijottelemaan mietteliäästi nuotiopaikan tuhkaan, kuin punniten tohtiko sanoa jotakin. Parempana hetkenä hän olisi kukaties sivuuttanut ikävämmät asiat nopeasti säästelläkseen poikaa, mutta juuri nyt hänellä ei ollut halua tai kärsivällisyyttä moiseen. "Et voi tehdä mitään toverisi hyväksi. Jos se... otus puhui tosiaan totta, on hän nyt niiden armoilla, eikä mikään mahti häntä pelasta. Jos se valehteli, on hän silti oman onnensa nojassa. Meillä on nyt paljon, paljon isompia ja painavampia ongelmia ratkottavanamme, jos tahdomme selvitä tästä kaikesta. Ne käyttävät toveriasi vain saadakseen sinutkin kiinni, ja usko minua poika; tuollainen tappaja ei pidä sanaansa tai noudata mitään kunniakäsityksiä. Niin sinä kuin se Haeklikin olette kuolleita saman tien, kun ne saavat haluamansa", mies totesi lopulta. Hänen sävynsä ei juurikaan muuttunut, paino vain lisääntyi. Hän ei selvästikään halunnut kuulla vastaväitteitä tai kauhistelua tästä asiasta tähän hätään. Asioissa oli jo muutenkin aivan tarpeeksi kestämistä ja sinnittelyä. Eikä hän ikävä kyllä ollut vielä valmis...
"Minä haluan nyt, että tajuat tämän tilanteen ja otat siitä vastuun. Sinä kuolet tänne jos et ota itseäsi niskasta kiinni nyt saman tien, olipa mikä oli. Minä olen vannonut auttavani sinut pois täältä, mutta mikään mahti maailmassa ei siihen pysty, ellet löydä itsestäsi nyt jotakin holttia, poika. Me olemme tässä tilanteessa sinun takiasi, ja toinen samanlainen välikohtaus tässä paikassa tappaa meidät. jos haluat korvata tekosi, jos sinussa on yhtään holttia tai mitään ryhtiä, niin ota oppia siitä mitä tapahtui. Ymmärrätkö?" Kazimir töksäytti lopulta varsin suoraan. Hän tuijotti taas tiukasti poikaa, kuin yrittäen pakottaa tästä esille jonkinlaista vastausta - joskin koko miehen olemus ja kaikki hänen sanansa kertoivat, ettei hän todellakaan halunnut mitään pakotettua tai häthätää annettua sanaa. Nyt hän halusi, että poika aivan itse, omalla sisullaan (joutuipa tämä kiskomaan sen mistä kiskoikaan) ymmärtäisi mitä tältä nyt vaadittiin ja odotettiin ja vastaisi hänelle. Niin julmalta kuin mokoma saattoikin tuntua, oli hän kuitenkin selvästi vilpittömän tosissaan; jos poika ei löytäisi itsestään holttia ja ryhdistäytyisi, olisivat kaikki nyt tuhon omia. Eikä Kazimir juuri perustanut moisesta.
|
|
|
Post by spyrre on May 31, 2016 16:41:50 GMT 3
Alkaessaan viimein hahmottaa ajatuksiaan ja tapahtumia paremmin seurasi tätä kaikkea nopeasti myös entistä kammottavampia oivalluksia, jotka selvästikin saivat jo muutenkin tolaltaan olevan pojan hätäisyyden purkautumaan jälleen pintaan. Kukaties Kazimirilla olisi ollut jonkinlainen suunnitelma mutta tajutessaan niin toverinsa kuin Kissankin jääneen eittämättä hyvin hälyttävien olosuhteiden uhreiksi purppuratukka ahdistui ilmeisen pahasti lähestulkoon kertaheitolla. Orastava paniikinomainen pystyynloikkaus tosin tuskin ehti alkua pidemmälle kun vieressä istuva Kazimir keskeytti tämän napakalla ja ärtyneellä tokaisulla, joka sentään tavoitti hätäisen nulikankin. Pelästyneen pojan huomio napsahti hätkähdyksen keralla takaisin mieheen tämän sanojen seurauksena ja tämä jähmettyi tukalasti kesken liikkeensä ehdittyään vasta kiskaista toisen huterista jaloistaan eteensä. Ymmyrkäiset silmät jäivät hetkeksi tuijottamaan miekkosta ja tämän kurkusta karkasi vastahakoinen ähkäisy, mutta komennus rauhoittua sekä ärtyisä muistutus jo aiemmin aikaan saadusta kuitenkin hiljensivät tämän nopeasti. Nulikka räpäytti silmiään ja tämän ryhti painui häpeilevästi vaikka tukala, ahdistunut olemus siltikin paistoi tästä. "Äh...! Mutta..." Se aloitti vastahakoisesti mutta vaisusti, ennen kuin kuitenkin vaikeni uudestaan, vilkaisten tilanteeseen nähden varsin pitkäpinnaista, vaikkakin ilmeisen tuskastunutta miestä syyllisesti. Huoli niin Haeklista kuin Kissastakin tuntui höykytetyssä mielessä varsin piinaavalta varsinkin kun hän ei kyennyt saamaan minkäänlaista varmistusta tai mitään muutakaan kummastakaan... mutta tästäkin huolimatta Kazimirin tolkkua vaativa pisti läpi tästäkin varsin armottomasti vaikka mies ei edes korottanut ääntään.
Kazimirin kokoillessa malttiaan sai tukala purppuratukkakin tovin aikaa tehdä samoin, vaikka tämä tuskin oli helppoa tunteiden kaoottisessa ja kivuliaassa kurimuksessa. Se epäröi hetken miestä kuitenkin pälyillen, kunnes viimein kalpeille, varjojen varjostamille kasvoille kiipesi pieni vaisu irvistys ja poika veti vähin äänin jalkansa jälleen eteensä, asettuen luimistellen (ja ilmeisen häpeilevästi kärvistellen) takaisin istualleen. Niin paljon kuin koko tilanne ahdistikin, toi suora muistutus mukanaan vähintään yhtä suuren määrän häpeää kun muistikuvat hirveästä kaaoksesta jonka hän oli saanut aikaan pyyhkäisi painostavana hänen ylitseen, eikä poika hetkeen osannut kuin vältellä neuvottomasti toisen katsetta. Ainakin tämä syyllisyydenpuuska tuntui rauhoittaneen nulikan nopeasti ja soi Kazimirillekin aikaa koota hermonsa ja jatkaa. Siitä huolimattakin että toisen napakka ääni värähdytti huteraa purppuratukkaa tämä kuunteli silti vaikka ei voinutkaan olla liikehtimättä paikoillaan levottomasti. Miehellä oli selvästikin ollut aikaa käydä asioita läpi itsekseen melkoisesti enemmän kuin vasta nyt tokeentuneella nulikalla ja kun mies alkoi yhtälailla tasaisen määrätietoisella äänellä selvittää ajatuksiaan hänellekin kärvistelevä nulikka kuunteli hiljaa nieleskellen. Heillä ei kaiketi ollut nyt muutakaan suuntaa kuin seurata jokea kyseenalaisine joukkoineen joiden suhteen epäluottamus taisi olla varsin molemminpuolista... Oli kuinka oli, ja kuinka hataralla pohjalla kaikki olikaan, purppuratukka saattoi vain vilkaista miestä kuontalonsa lomasta tämän puhuessa. Tämä ei varonut sanojaan sen suhteen kuinka tilanne sekä tapahtunut verilöyly oli hänen syytään, mutta rehellisesti ei poika ollut voinut moista vaatiakaan, niin tuskaista kuin tämän kuuleminen olikin... sekä sen, ettei nyt ollut paljoakaan mitä hän olisi saattanut tehdä niin Kissan kuin Haeklinkaan hyväksi. Nulikan leukaperät kiristyivät mutta tämä kuunteli hiljaa nyökäten jäykästi toisen todetessa että linnakkeelle palaaminen oli nyt enää mahdotonta, vaikka Kazimiriin luotiinkin pieni yllättynyt silmäys kun tämä kertoi heidän jo matkanneen jokea myöten kahden päivän ajan ennen kuin hän oli edes herännytkään. Poika oli jälleen onnistunut hukkaamaan aikaa melkoisesti ja ajatus saikin tämän jännittymään vilkaisten uudemman kerran tukalasti ympärilleen joen rannalla kuin odottaen hirviömäisen Velazin tai jonkun tämän tovereista lähestulkoon seisovan takanaan. Kuitenkin Kazimirin määrätietoisen tiukka ääni vaati huomiota sekä vastausta ja tukala purppuratukka valpastui, vaikkakin ilmeisen tukalasti.
Vaatimus ottaa vastuu tapahtuneesta sai nulikan liikahtamaan jälleen paikallaan neuvottoman vilkaisun keralla kunnes tämä kuitenkin ähkäisi ja laski uudestaan katseensa, kiskoen kuitenkin itsestään ilmoille vaisun nyökkäyksen. Kazimir oli eittämättä jo tehnyt enemmän kuin mieheltä olisi voinut edes olettaa, ja niin neuvottomaksi ja nujerretuksi kuin poika olonsa tunsikin, hän ei saattanut muuta kuin hävetä omaa surkeaa hätäilyään ja päämäärättömyyttään joka oli jo saanut aikaan aivan tarpeeksi kammottavaa tuhoa... "Mä... äh. No... niin" se mutisi hiljaa pyyhkäisten epävarmoin sormin kasvojaan, kunnes veti syvään henkeä muutamaan kertaan. Moinen toi jälleen epämääräisen irveen nulikan kasvoille, mutta ainakaan paniikinomaisesta rynnistelystä ei tainnut enää näkyä merkkiäkään. "Mä yritän... äh. Kai se on vähintä mitä mä voin tehdä... jonkin... tällaisen jälkeen. Olen pilannut asiat ihan kaikille. Mä... yritän korvata sen.... edes jotenkin" tämä jatkoi vaisusti, luoden pienen nujertuneen vilkaisun ympärilleen hankalasti käsivarttaan raaputtaen. Eleestä päätellen tämä tuskin puhui enää edes vain läsnäolijoista taikka edes edellisen välikohtauksen uhreista, vaikka kumpi hyvänsä itsekseenkin olisi varmasti ollut aivan tarpeeksi kauheaa seurauksineen. Rehellisesti hänellä ei ollut aavistustakaan miten hän saattaisi korvata jotakin tällaista, tai jos moinen oli edes mahdollista, mutta... pistävä syyllisyys pakotti sanat hänen kurkustaan, eikä hän voinut muutakaan kuin tarkoittaa niitä kaikesta huolimattakin. "Vaikka mä yrittäisinkin lähteä etsimään Haeklia, niin... jos siitä on jo parikin päivää, niin... on varmaan jo myöhäistä kuitenkin" lisättiin entistä hiljaisemmin, nulikan välttämättä edes tarkoittamatta sanojaan varsinaisesti kuultavaksikaan. Ainakin tämä vaikeni uudemman kerran hintelän ryhdin painuessa lisää lohduttomin elkein. Hetken tämä istui paikallaan enemmän tai vähemmän kuontalonsa alla piilotellen ja haroen sekaisia suortuvia päämäärättömästi sormillaan, kunnes tämä rohkeni kohottaa päätään luodakseen häpeilevän mutta sentään eksyneisyydestään huolimatta varsin vakavan katseen palovammojen kirjomaan mieheen. Jopa tämä oli jo joutunut kärsimään hänen vuokseen paljon... Niin tämän kuin muiden, sekä kaiketi hänen itsensäkin vuoksi oli vain... yritettävä olla ajattelematta asioita liikaa, ja... keskityttävä pääsemään eteenpäin... jotenkin. Purppuratukka veti henkeä, päätyen kuitenkin köhäisemään tukalasti kurkkuaan kerran jos toisenkin. Hiljaisetkin sanat olivat raastaneet rääkättyä kurkkua ja keuhkoja, vaikka ruumiilliset kivut olivat vasta nyt varsinaisesti nousemassa esiin muun ahdingon alta, alkaen kuitenkin tuntua hetki hetkeltä todellisemmilta. "....egh. Mä... mä luulen että tarvitsen vähän vettä" poika sai lopulta mutistua vaivoin edelleenkin varsin hiljaiseen sävyyn. Se vilkaisi uudemman kerran Kazimiriin ennen kuin voipunut katse haparoi kuitenkin kohti vähän matkan päässä kimmeltävää jokea. Missä tahansa muissa olosuhteissa leppoisasti virtaava kirkas vesi olisi saattanut olla hyvinkin houkutteleva näky hitaassa juoksussaan ja kevyessä puiden lomitse suodattuvassa vihertävässä valossa, mutta nulikalla tuskin oli nyt kykyä ajatellakaan moisia. Tämä painiskeli vieläkin melkoisen kurimuksen kanssa jonka sentään nyt pyrki kiskomaan sisälleen parhaansa mukaan.... kuten eittämättä luultavasti jokainen muukin läsnäolijoista. Vähin äänin se alkoi kuitenkin tapailla varovasti kinttujaan alleen noustakseen ja suunnatakseen kohti virtaa, joka pakotien lisäksi lupaili edes jonkinlaista helpotusta hänen janolleen ja särkevälle keholleen... joka toivottavasti oli edes jotain harhauttamaan hänen mieltään, vaikka poika tuskin elätteli kovinkaan suuria toiveita moisen suhteen juuri nyt. Takana oli jälleen hävitystä sekä kauhua, ja edessä odotti uusi pakomatka... mutta tämä kaiketi oli kaikki toivo, mitä hänellä nyt edes oli....
|
|
|
Post by submarine on May 31, 2016 20:17:21 GMT 3
Kazimir tuijotti poikaa rikkomattoman tiukasti, epätoivoisista ja vastustelevista älähdyksitä huolimattakin, kunnes sai tämän lopulta enemmän tai vähemmän pakotettua löytämään itsestään edes hieman ryhtiä. Nulikan haparoiva ja varovainen vastaus oli varmastikin kaikkea muuta kuin uljas, mutta siltikin se tuntui riittävän miehelle; hän vaati juuri nyt todisteita siitä, että poika ymmärsi tilanteen, ei mitään silmänräpäyksessä miehistymistä. Hän tarkkaili nulikkaa silmä kovana, kunnes sitten vaitonaisen hyväksyvästi nyökkäsi. Ärtymys, joka oli noussut liiankin nopeasti pintaan, oli väistymässä yhtälailla nopeasti. Sen tilalle jäi jälleen määrätietoisuutta ja päättäväisyyttä. "Hyvä. Hyvä. Muistakin se. Et pysty muuttamaan sitä mitä tapahtui, etkä pysty myöskään korjaamaan niitä asioita. Tähän hätään meidän on keskityttävä vain ja ainoastaan siihen mitä voimme tehdä. Meidän on selvittävä hengissä pois täältä ja mietittävä sitten jatkoa. Muuhun ei ole varaa", Kazimir vastasi lopulta. Hän laski katseensa takaisin alas käsiinsä. Niidenkin ympärille oli kierretty siteitä, joiden alta tosin pilkotti siltikin vihaisesti punertavaa, rikkinäistä ihoa. Paljon kärsinyt mies irvisti kevyesti, ja veti sitten henkeä. Koko tilanne näytti saaneen hänetkin mietteliääksi, eikä hän havahtunut ennen kuin purppurapäinen poika äkkiä ilmoitti tarvitsevansa vettä. Ensihätään hän näytti siltä, kuin olisi ollut itse aikeissa nousta ylös, mutta muutamaa hetkeä myöhemmin kuitenkin jätti sen sikseen, ja tyytyi vain nyökkäämään. Poika eittämättä halusi selvitellä päätään, eikä tälle varmasti tekisi pahaa myöskään kokeilla jalkojaan kaiken tämän jäljiltä.
"Niin varmasti tarvitsetkin. Et suostunut juomaan juuri mitään viime päivien aikana, vaikka yritin juottaa. Varo sitten, virta on vuolas vähänkään syvemmällä. Älä kuitenkaan hätäile, meillä ei ole kiire mihinkään. Kun nyt näyttää siltä, ettei perässämme ole ketään ainakaan vielä, aiomme levätä tämän päivää täällä. Ota aikasi", mies vastasi, nyökäten pojalle tavalla, joka näytti suorastaan rohkaisevalta äskeisen vakavan tuijottelun rinnalla. Sitten hän vilkaisi ympärilleen vaivihkaa uudelleen, kuin tarkistaakseen ympäristönsä. Muu joukko ympärillä tuntui jo melkeinpä menettäneen kiinnostuksensa poikaan, joka ei herättyään ollut tehnyt mitään erityisen mielenkiintoista - ja jota oli jo kovisteltu muutenkin. Bargaskin kyräili nyt muualle ja tuijotti jurosti metsän suuntaan. Tästä rohkaistuneena Kazimir työnsi äkkiä kätensä vaatteidensa alle, ja veti sieltä esiin jotakin. "Tässä, parempi että otat sen takaisin itsellesi. Nämä ovat arvaamattomia seutuja", Kazimir tokaisi. Esine, jota hän ojensi nyt pojan suuntaan, oli tämän oma solakka, terävä pistotikari. Kapistus ei ilmeisestikään ollut ollut miehen mielestä turvallinen tajuttoman pojan hoteissa... tai sitten hän oli kukaties tarvinnut sitä itse, kukapa tiesi. Joka tapauksessa se palautettiin nyt omistajalleen. "Enkä minä nyt yritä pelotella. Näillä taipaleilla henki voi mennä koska tahansa. Ole varuillasi vaikka menisitkin vain juomaan tai tekemään tarpeitasi muutaman askelen päähän. Jos näet vedessä mitään epämääräistä, tule heti takaisin", mies jatkoi jämäkästi. Hän ei nähnyt tarpeelliseksi pelotella poikaa sen enempää millään epämääräisillä kauhutarinoilla rajamaiden hirviöistä, kun tämä oli jo muutenkin pyörällä päästään ja ahtaalla - kunhan vain kertoi mitä piti tietää. Kun tikaria pitelevä käsi vapautui, kohottikin hän sen sitten äkkiä, muihin asioihin siirtyen, kohti joentörmää.
"Mutta ainakaan aivan kaikista sinun ei tarvitse murehtia. Menehän, ystäväsi odottelee", Kazimir äkkiä tokaisi varsin kepoisesti. Ja toden totta, tyhjän oloinen joenvarsi ei tainnut kuitenkaan olla aivan tyhjä. Miehen sormi osoitti hieman sivummalle, jossa kasvillisuuden joukosta pilkotti suuri, jämäkkä hahmo. Maihin kiskottu vene, jota pakenijat olivat ilmeisestikin yrittäneet parhaansa mukaan kätkeä puskien sekaan. Sen päällä istuskeli kuitenkin jokin, joka pienestä koostaan huolimattakin taisi näkyä vihreän ja ruskean läpi huomattavasti selvemmin. Jokin pieni ja suorastaan silmiinpistävän valkoinen tähän maisemaan. "Se ei nähtävästi uskonut linnakkeen mahdollisuuksiin", hän lisäsi vielä. Hänen tuskin tarvitsisi sanoa muuta tähän hätään.
|
|
|
Post by spyrre on May 31, 2016 22:16:23 GMT 3
Poika tuskin onnistui näyttämään paljoakaan muulta kuin huono-vointiselta ja kärvistelevältä kun Kazimirin katse nauliutui häneen painavana, mutta vaikka hän lähestulkoon pelkäsi miehen kuitenkin ylenkatsovan häntä kaiken jälkeen, hiipui tämän orastava ärtymys kuitenkin nopeasti. Hän ei heti uskaltanut nostaa katsettaan, mutta kun toinen viimein nyökkäsi hyväksyvästi purppuratukan hapuileviin, häpeällisiin sanoihin nulikka räpäytti silmiään kerran jos toisenkin kuin ei olisi ollut aivan varma kuinka olisi reagoinut. Vaikka miehen olemus tasaantui takaisin määrätietoon hän ei itse osannut jättää tällaista tragediaa noin vain taakseen ja tämä vilkaisikin toiseen lopulta aavistuksen varuillaan. Kazimirin puhuessa hiljainen nulikka jäi kuitenkin kuuntelemaan vaisuin elkein, hypistellen jälleen levottomasti käsivarttaan, vetäen sitten uudestaan henkeä ja nyökäten. Hänellä lopulta tuskin oli paljoakaan sanottavaa tähän, ja jollakin oudolla tavalla itsesyytöksienkin keskellä jokin siinä että heidän tuli nyt vain miettiä tulevaa kuulosti karuudessaankin ainakin yksinkertaiselta. Tosin tämä myös tarkoitti että tapahtunutta ei ollut enää pois pyyhkiminen tai tuskin edes hyvittäminenkään, ja tämä saikin pojan pään painumaan jälleen aavistuksen. Melkoinen paino tuntui asettuneen hänen rinnalleen mutta paras mihin hän tai kukaan muukaan nyt kykeni oli vain yrittää työntää tämän sivuun... mutta kaiketi edes Kazimirin vääjäämätön apu merkitsi paljon, vaikka mieskään tuskin saattoi vain unohtaa hänen aikaansaannoksiaan. Joka tapauksessa nulikka ei voinut olla luomatta pientä, huomaamatonta kiitollisuuden ja katumuksen sekaista vilkaisua suortuviensa lomasta tämän suuntaan, ennen kuin käänsi katseensa lopulta kohti jonkin matkan päässä solisevaa jokea.
Hän tuskin oli ehtinyt ajatella asiaa tunnemyrskynsä keskellä paljoakaan, mutta nyt kun aristava kurkku ja muu keho tekivät olemassaolonsa tiettäväksi, alkoi näitä olla hiljakseen entistä hankalampi jättää huomiotta. Sama päti varmasti muihinkin kuten Kazimiriin palovammoineen, eikä nulikkakaan lopulta sanonut mitään alkaessaan kivuliaasti nieleskellen viimein kömpiä jaloilleen. Mieskin näytti siltä että olisi aikonut tehdä jotain ja tämä saikin kysyvän vilkaisun nulikalta, toisen kuitenkin viimein jääden paikoilleen vain hyväksyvästi nyökäten, todettuaan että hän tuskin oli edes saanut juodakseen tajuttomuutensa aikana. Nulikka yskähti vaisusti nyökäten kuitenkin jälleen hieman epämääräisesti yrittäessään hakea tasapainoaan vielä epävarmoilla jaloillaan kun mies neuvoi ottamaan aikansa. Kaiketi edes tämä hiljainen ja valoisa päivä oli päätetty käyttää lepoon matkan varrella ja vaikka moinen kieltämättä sai pienen levottoman liikahduksen eittämättä jännittyneeltä pojalta, oli hänenkin pakko myöntää itselleen että tämä taisi olla parasta. Hän ei ollut aivan varma olisiko pitänyt suhtautua huolestuksella vaiko helpotuksella siihen etteivät linnakkeen samoojat olleet ilmaantuneet heidän peräänsä tai että edes yhtäkään hirviöistä ei ollut näkynyt vaikka heidän pakoreittinsä olisi eittämättä ollut varsin helppo arvata ja seurata, mutta... kaipa tämäkin oli vain hyväksyttävä ja yritettävä ottaa se irti minkä lepohetkestä tähän hätään oli saatavilla. Nulikan kulmilla kävi pieni epätietoinen ryppy joka syveni aavistuksen kun tummien silmien katse seurasi hiljakseen jokea ylävirtaan sen verran kuin hän saattoi metsikköisellä törmällä tätä nähdä, havahtuen kuitenkin pian tajutessaan Kazimirin hapuilevan jotakin esille. Poika räpäytti silmiään kääntäen huomionsa takaisin mieheen ja päätyi sitten päästämään ilmoille pienen yllättyneen henkäisyn kun huomasi mitä toinen ojensi hänen suuntaansa.
Hän oli jo täysin kaaoksen myllerryksessä unohtanut tikarinsa joka oli aiemmin riippunut hänen vyöllään, ja purppuratukka päätyikin ottamaan esineen vastaan jokseenkin hämillisin elkein. Tämä jäi hetkeksi pyörittelemään kapinetta käsissään kuunnellessaan miehen varoituksia, kunnes tämä nielaisikin hiljaa. "Ehh. Tuota... Kiitos" se töksäytti vaisusti, vilkaisten kuitenkin uudemman kerran ympärilleen kesyttömän kasvillisuuden seassa, nyökäten sitten jokseenkin tasaisemmin myötäilyksi toisen sanoille. Erämaa oli vaarallinen paikka tavallisestikin ja tämä tuskin oli yllätys edes hänelle... hän oli lopulta joutunut käyttämään aikaa liikkumalla omillaan paikasta toiseen jo monta kertaa ennenkin, vaikka hän harvoin olikaan hakeutunut näin villeille alueille jos oli saattanut välttää tätä. "Tiedän. Yritän olla varovainen" poika vastasi aavistuksen latteasti näyttäen kieltämättä hitusen vähemmän hermostuneelta kuin olisi voinut olettaa, ennen kuin huokaisi ja alkoi haparoivin sormin kiinnittää tikaria takaisin paikoilleen. Kazimirin kuitenkin viitatessa äkkiä kohti rantaa salaperäisen huomautuksen keralla nulikka päätyi nostamaan hämmentyneenä katsettaan. Mies sai osakseen varsin yllättyneen silmäyksen kunnes poika äkkäsi seurata elettä, jännittyen sitten niille sijoilleen saadessaan silmiinsä odottamattoman häivähdyksen valkoista. Tovin verran nulikka osasi vain tuijottaa typertyneenä rannalle kiskotun veneen päällä nököttävää pientä hahmoa kuin ei olisi uskonut silmiään, kunnes tästä viimein irtosi varsin epämääräinen henkäisyn ja ähkäisyn sekainen ääni. "Mitä-- Miten se...?" tyrmistynyt nulikka aloitti, kunnes kiihtyneet sanat kuitenkin kompuroivat toisiinsa. Koko yritys keskeytyikin vain uuteen sekavaan ähkäisyyn ja poika päätyikin lopulta vain kiskaisemaan tuskin katsomattakaan tikarivyön soljen suunnilleen kiinni, pyörähtäen ympäri kohti rantaa. Vyö jäi repsottamaan paikalleen jokseenkin epämääräisesti mutta nulikka jolla oli selvästikin jo muuta ajateltavaa ei piitannut, tömistellessään jo menemään törmän poikki kohti venettä. Eh, no. Kaiketi ainakin suuri osa kärvistelyistä unohtui edes hetkeksi kun veneen päällä loikoillut katti kohotti keltaiset silmänsä ja loikkasi vastaan saapuvaa poikaa, tosin tuskin ehtien ottaa montaakaan askelta kun purppuratukka jo kumartui kaapatakseen otuksen syliinsä. Eläimestä irtosi paheksuva märähdys moista kohtaan, mutta äärettömän helpottunut poika ei hetkahtanutkaan moista ja tähän oli kaiketi otuksenkin alistuminen.
Ainakin hetken verran kaiken ahdistuksen ja kaaoksenkin keskellä oli edes pieni valonpilkahduskin. Nulikka tuskin muisti toviin edes pälyillä suuremmin ympärilleen puristaessaan pienen eläimen rintaansa vasten ja hautasi voipuneet kasvonsa tuttuun, valkeaan turkkiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan miten Kissa saattoi yhtäkkiä olla täällä, mutta sillä tuskin juuri nyt oli edes väliä. Sanoja ei tarvittu, ja hetken aikaa tämä lähestulkoon vain seisoi paikallaan eläintä puristaen kunnes viimein kohotti tätä varovasti kattia tarkastellakseen. Närkästyneestä ilmeestään huolimatta pieni peto ei pistänyt hanttiin, ja lopulta nulikkakin tuntui havahtuvan hieman siihen mitä hän oikeastaan oli edes ollut tekemässä. Tämä säpsähti aavistuksen luoden pikaisen vilkaisun ympärilleen kuin tarkistaakseen tilanteen, ennen kuin hintelä purppuratukka vetäisi kissan syliinsä ja askelet alkoivat viimein kuljettaa tätä katteineen päivineen kohti rantaa. Kurkku ja keho vaativat vieläkin armottomasti kostuketta mutta poika hädintuskin malttoi laskea odottamatta takaisin saamaansa otusta käsistään edes juodakseen, vaikka joutuikin lopulta pakon edessä suostumaan tähän. Vapautunut katti otti häntäänsä vispaten muutaman askelen etäisyyttä aivan vain varmuuden vuoksi kun nulikka viimein kumartui veden ääreen, kauhomaan ensin nestettä ahnaasti kurkkuunsa ja viimein kasvoilleenkin. Koko touhussa tuskin meni kovinkaan kauaa kun tämä olikin valmis kaappaamaan valkoisen otuksen takaisin hoteisiinsa ja palaamaan takaisin leiriin Kazimiria katseellaan etsien, kuin jopa jonkin verran janonsa sammuttamisen lisäksi voimia itseensä ammentaneena. Kaiketi vaikka asiat olivat huonosti, heräsi varovainen toive siitä etteivät nämä olleet sentään aivan niin huonosti kuin olisivat voineet.... ehkä. Toivottavasti?
|
|
|
Post by submarine on Jun 2, 2016 21:47:35 GMT 3
Kazimirin varoituksista huolimatta joen rantatörmä ei tuonut ainakaan ensisilmäyksellä mieleen mitään hirvittävän uhkaavaa, kammottavaa vaarojen ja hirviöiden pesää. Joki oli näiltä kohdin hieman kapeampi kuin mitä se linnakkeen tienoilla oli, mutta siltikin niin leveä ettei ylitse uiminen todennäköisesti olisi ollut viisasta. Siltikin nyt aurinkoisena aamupäivänä kohisevan veden yli näki helposti, eikä näkyvissä tähän hätään ollut mitään hirvittävää. Saattoihan toki olla, että pedot ja hirviöt vaanivat piilossa, vain odottaen heikkoa hetkeä jona iskeä, mutta eipä se ainakaan maisemaa pahentanut. Paikka, jonka seurue oli valinnut leirikseen, oli pienessä notkelmassa, joka tarjosi kukaties ainakin hieman näkösuojaa, ja pahemman puutteessa ainakin mahdollisuuden havaita mahdolliset vettä pitkin lähestyjät hieman nopeammin kuin nämä havaitsisivat seurueen. Siltikin pakonsa väsyttämä joukko tuntui luottavan enemmän siihen tosiseikkaan, ettei näiden perään ollut ilmaantunut vielä ketään. Vesi solisi, puut humisivat ja jostakin kuului linnunlauluakin. Jonakin muuna aikana mokoma näkymä olisi voinut olla jopa levollinen ja rauhoittava. Jos ei muuta, osoittautui kammottavien rajamaidenkin vesi yhtälailla virkistäväksi kuin muillakin mailla. Poika sai ottaa rauhassa itselleen niin paljon aikaa, kuin nyt koki tarvitsevansa. Jokin loiskahti kukaties kauempana vedessä kertaalleen, mutta ääntä ei seurannut mitään. Yhtä hyvin mokoma saattoi olla pelkkä satunnainen tyrsky tai kala. Toisin kuin joukkiolla, joka oli paennut ja pakeni edelleen henkihieverissä ja epävarmoissa oloissa kohti hataraa toivoa pelastuksesta, tuntui tämän kesyttämättömän maan aika seisahtuneen paikoilleen. Ikävä kyllä nulikka ei tosin voinut nauttia siitä loputtomiin; leiriin oli palattava ennemmin tai myöhemmin.
Vaikka poika tuskin olikaan ollut poissa kauaa, näytti Kazimir löytäneen itselleen jo uutta päänvaivaa, kun tämä palasi. Mies oli noussut pystyyn, ja kävi nyt matalaa ja hillittyä, mutta siltikin jännittyneen oloista neuvonpitoa jonkun muun kanssa. Hän ei ollut vieläkään saanut aikaiseksi kiskoa paitaa aristavan nahkansa päälle, ja pelkkä huivi yläruumiinsa peittona hän näytti eittämättä oudolta ja hieman resuperäiseltä - etenkin kun otti huomioon, kenelle hän tällä hetkellä oikeastaan puhui. Kyseessä ei ollut kovistelemaan palannut Bargas, tai sivummalla pysytellyt Timmon (joskaan nuorukainen ei enää hakannut puita, vaan seurasi nyt myöskin tilannetta hieman kauempaa), vaan joku aivan erisorttinen. Velhoksikin väitetty vanhempi mies puhtaanvaaleissa kaavuissaan (tai kaavuissa, jotka ainakin ennen tätä pakomatkaa olivat olleet puhtaanvaaleat) seisoi nyt hänen edessään. Hieman kauempana seisoi myös nuorempi nainen. Tämä pysytteli erossa keskustelusta ja irti tilanteesta samanlaisella etäännyksellä, kuin palvelija tai oppilas ainakin. Harvalla todennäköisesti oli mitään tarkempaa näkemystä siitä, miltä velhon oikeastaan kuului näyttää, mutta Kazimirin kanssa nyt keskusteleva mies tuskin ainakaan soti mitään sellaisia käsityksiä vastaan. Tämä oli selvästikin jo vanhemmanpuoleinen, mutta ei vielä iän kumaraan painama tai muutenkaan näivettynyt. Miehen kasvoissa oli totta puhuen jotakin melkein iätöntä, kuin jotkin kuolemattomien käsityksen yli menevät keinot olisivat säilöneet ja säästäneet tätä. Ei syviä uurteita tai ajan rasituksia. Mies oli oikeastaan hieman tanakampaa sorttia. Tämän piirteissä ei ollut ylhäistä veistoksellisuutta tai mitään sinällään erityisen outoa, mutta velhon toismaallinen olemus teki moisista täysin toissijaisia muutenkin. Mies seisoi kuin omassa tilassaan, maallisten asioiden yläpuolella ja ulottumattomissa. Ja nyt tämä seisoi Kazimirin edessä. Hän tuskin nautti tilanteesta.
"Kyllä. Kyllä. Ymmärrän. Ikävä kyllä en voi luvata mitään tämän kummempaa juuri nyt. Tilanne selkiytyy vielä, mutta..." Kazimir vastaili tasaiseen sävyyn. Hän pysytteli selvästikin mahdollisimman irrallaan tilanteesta, tasaisena ja rauhallisena kuin ties mitä vaaroja kohdatessaan. Harva kuolevainen asioi mielellään velhojen kanssa, eikä hänkään ollut poikkeus. Toisaalta hän ei myöskään madellut tai änkyttänyt, mikä sekin oli jo oma saavutuksensa. Ylimaallista painoaan heijasteleva velho puhui niin pehmeästi ja tasaisesti, ettei tämän ääntä pystynyt edes kauempaa erottamaan - lienikö siinäkin jotakin konstailua? Joka tapauksessa tällä tuntui olevan jotakin asiaa, ja Kazimir teki parhaansa. "Ymmärrän, että teidän asianne ovat varmasti tärkeitä. Kyllä, ymmärrän että teillä oli muuta suunnitelmia tämän koko tilanteen suhteen. Uskokaa pois, kukaan meistä tuskin on täällä nyt omasta halustaan. Ikävä kyllä en kuitenkaan... ei, pyydän. Ikävä kyllä meillä ei ole varusteita tai mahdollisuuksia siihen mitä pyydätte. Ellette kykene omilla keinoillanne... ei, en tietenkään yritä vihjata mitään. Tarkoitan vain, että minä olen tähän hätään voimaton muuttamaan tilannetta. Minä, kuten muutki näkemänne, ovat olosuhteiden armoilla", paidaton mies selitti parhaansa mukaan. Hän valikoi sanojaan ja väisteli kuin ties millä sanallisella temppuradalla. Ja velho, kaikessa ylimaallisuudessaan, tuijotti häntä läpitunkevan tasaisesti ja voimallisesti koko ajan, osoittamatta mitään varsinaisia tunteita. Ei, hän ei tosiaankaan nauttinut tilanteesta...
|
|
|
Post by spyrre on Jun 3, 2016 14:57:04 GMT 3
Lämmittävän auringon kajastaessa puiden lomasta joentörmälle oli ilmapiiri hetken hiljaisuudessa eittämättä jotakin aivan muuta kuin hetki sitten... puhumattakaan siitä tilanteesta jossa hän oli menettänyt tajuntansa. Jollakin varsin hämmentävällä ja päänsärkyä aiheuttavalla tavalla tästäkin kaaoksesta tuntui olevan vain tovi sen parin päivän sijasta josta Kazimir oli puhunut, ja vaatikin melkoisesti sulattelua saada itsensä edes likimain ajan tasalle. Veden äärelle lysähtänyt hutera, jopa aiempaakin kalpeampi poika tuskin saattoikaan nyt tähän hätään nauttia luonnon kauneudesta taikka rauhasta mutta hiljainen hetki koota itseään oli äärimmäisen tervetullutta hänellekin... puhumattakaan viileästä, raikkaasta vedestä. Ryystettyään tovin verran antaumuksella vettä sisuksiinsa ja lähestulkoon upotettuaan naamansakin virtaan tämä vain jäikin hetkeksi paikalleen jomottavaa ja sumuista päätään hieroen. Silloinkaan tämä tosin ei voinut olla luomatta tuon tuostakin samaan aikaan huojentunutta ja huolestunutta katsetta lähistöllä kuljeskelevan kissan suuntaan, vaikka purppuratukan mieli oli siltikin kaikkea muuta kuin kevyt nyt. "....äh. Haekli.... anteeksi" se mutisi hiljaa kasvoillaan kosteana riippuvan kuontalonsa alta, kunnes viimein irvisti itsekseen kivuliaasti ja vielä kertaalleen hiljaisella törmällä ympärilleen vilkaistuaan alkoi kömpiä varovasti jaloilleen. Olisi ollut valhetta väittää että hän olisi tuntenut oloaan vieläkään paljoakaan paremmaksi (tai muuksi kuin varsin piestyksi) mutta ainakin hänen ajatuksensa olivat selkeytymässä hiljakseen enemmän. Äkkiä paikalle ilmaantunut Kissa näytti tuoneen nulikalle lähes kertaheitolla enemmän holttia ja tarttumapintaa ympäristöönsä, ja tämä kaappasikin pienen eläimen jälleen syliinsä kuin peläten tämän saattavan kadota uudestaan alkaessaan astella takaisin kohti leiriä ja Kazimiria... Mutta varsin pian purppuratukkakin sai havahtua tajuamaan että miehellä olikin jo parhaillaan juttuseuraa.
Toisin kuin luultavasti koska hyvänsä normaalissa tilanteessa, kesti hetken verran pidempään ennen kuin vähän matkan päässä käyty keskustelu kantautui nulikan korviin ja tajuntaan. Tämä oli ehtinyt jo tallustella hiljakseen puolimatkaan kissoineen kunnes Kazimirin ääni sai pojan havahtumaan ja nostamaan katseensa. Se hidasti askeliaan aavistuksen hämmentyneen silmienräpäytyksen keralla kun hoksasi jonkun jo tämän lyhyen hetken aikana ilmaantuneen entistä kärsineemmältä ja resuisemmalta siteissään näyttävän miehen puheille, sävähtäen sitten äkkiä uudestaan tajutessaan kuka tämä tapaus oikeastaan oli. Hän ehti hädintuskin tukahduttaa esiin pyrkivän yllättyneen ähkäisyn tunnistaessaan vaaleakaapuisen miehen sekä nuoremman naisen tämän lähettyvillä. Oli hyvin lähellä että poika olisi pyörtänyt samantien takaisin joelle mutta tämä onnistui kuitenkin viime hetkellä hillitä itsensä, päätyen sen sijaan jännittymään paikoilleen kissaansa sylissään puristaen. Siinä paha missä mainittiin... juuri kun he olivat ehtineet puhua velhomaisesta kaavutetusta kaksikosta nämä olivatkin ilmaantuneet paikalle, eikä purppuratukka voinut olla sävähtämättä vainoharhaisesti pelätessään että nämä olisivat jollakin ilveellä kuulleet... mutta kaikesta päätellen kyse taisi kuitenkin olla sentään jostain muusta. Hän saattoi kuulla Kazimirin tasaiset vastaukset kaavutetulle miehelle, kuitenkaan saamatta selvää mitä velho itse sanoi... tosin aivan vain palovammojen peittämän miekkosen olemuksesta näki että tämä taisi olla jokseenkin tukalassa tilanteessa vaikka toinen pysyi vieläkin ihailtavan rauhallisena.
Kaavutetusta miehestä huokuva outo, luonnoton ilmapiiri sai purppuratukan luimistumaan nopeasti kuin epäluuloinen eläin välimatkankin päästä, eikä tämäkään selvästikään ollut alkuunkaan varma mitä olisi tehnyt tällaisessa tilanteessa. Vaikka tämä onnistui sentään pitämään itsensä suunnilleen paikoillaan ei pojalla kuitenkaan ollut ainakaan mitään suurta hinkua lähemmäs. Hetken epäröityään se jäi pälyilemään hieman epämääräisesti liikehtien ympärilleen tavalla jonka toivoi näyttävän siltä että hän katseli jotakin muuta tuijottamisen sijasta, vaikka Kazimir saikin yhden jos toisenkin huolestuneen katseen. Hänen ei käynyt tippaakaan kateeksi miehen tilannetta... mutta kaiketi tämä näytti pitävän puolensa velhoa vastaan, ainakin päätellen siitä keskustelu pysyi vieläkin varsin hiljaisella tasolla. Luonnotonta ilmapiiriä huokuva mies ei kuitenkaan tuntunut olevan luovuttamassa vaikka varautunut poika ei ei yrityksistään huolimatta kyennyt saamaan selvää mitä tämä edes sanoi. Ainoa minkä vuoksi hän onnistuikaan saamaan mitään käsitystä mistään olivat Kazimirin tasaiset, ja hillitsevät vastaukset. Velhot (tai ainakin vanhempi mies, nainen tuntui pysyttelevän edes hieman sivummalla) ilmeisesti vaativat jotakin... ja se olikin hyvin pitkälti ainoa mistä nulikka onnistui saamaan koko välikohtauksessa kiinni. Kissa hänen sylissään päätti kommentoida tilannetta kärsimättömällä marahduksella, joka sai purppuratukan säpsähtämään melkoisesti. Poika sihahti otukselle ja pyörähti kiireesti hieman sivumpaan, luoden kuitenkin levottoman ja epätietoisen katseen kohti Kazimiria. Mies tuskin oli nyt alkuunkaan miellyttävässä tilanteessa, mutta ei tainnut olla paljoakaan mitä hän olisi voinut tehdä asialle... Johonkin tällaiseen väliin tunkeminen kuulosti todella huonolta idealta varsinkin hänen nykyisessä tilanteessaan... ja rehellisest aiheutti hänelle hyvin hyytäviä väreitä muutenkin. Oli kai toivottava ettei pistäisi mokomien noitujien silmään ja yritettävä seurata mille tolalle asiat päätyisivät... eiköhän Kazimir onnistuisi puhumaan itsensä kuiville tästäkin. ...toivottavasti.
|
|
|
Post by submarine on Jun 4, 2016 1:49:58 GMT 3
Taisi olla turvallista sanoa, ettei kukaan joukosta suhtautunut velhoihin erityisen ihastuneesti. Niin juro ja rujo Bargas kuin nuori ja sileäposkinen Timmonkin tihrustivat tilannetta varautuneesti ja syrjäkarein, kuin yrittäen suojella itseään ties miltä kirouksilta heittämällä salakähmäiseen ja epämääräiseen kaksikkoon vain mahdollisimman lyhyitä ja puolittaisia silmäyksiä. Vanha mies, joka puhui Kazimirin kanssa, ei uhrannut pienintäkään silmäystä juuri nyt ympärilleen, eikä edes tämän takana odottava nainen tuntunut kiinnostuneelta tai halukkaalta alentumaan tavallisen maailman tasolle (joskin tämän jäykkyydessä oli enemmänkin opetettua kuria, kukaties), mutta silti näihin suhtauduttiin kuin myrkyllisiin käärmeisiin, jotka saattaisivat koska tahansa iskeä. Niin suhtautuivat taikuuteen ne, jotka eivät sitä ymmärtäneet - eli siis melkeinpä kaikki. Kahta soturiakin huonommin tilanteen tuntui ottavan Lothar. Nuokkuva mies oli jo muutenkin eristäytynyt sivummalle ja omiin, viinahuurujen täyttämiin maailmoihinsa, mutta nyt tämä oli vetäytynyt itsensä ympärille vielä tiukemmin. Se ei näyttänyt edes kauhulta, vaan siltä kuin tämä olisi ollut jollakin tavalla tuskissaan. Tukala, turpea mies veti jalkojaan tiukemmin syliinsä ja kiersi päätään kuin yrittäen karistaa jonkin hirvittävän hyönteisen korvistaan. Tämä jopa painoi hetkeksi käden korvansa päälle, mutta kaikesta päätellen se ei tarjonnut apua tai helpotusta. Tämä riutui syvällä omassa ahdingossaan ja tuijotti tiukasti maahan. Joitakin taikuus selvästikin ahdisti vielä muitakin enemmän - joskin tämän edesottamukset muistuttivat rehellisesti jo enemmän jonkinlaista viinapirun puremaa.
Jokseenkin ällistyttävästi se, joka otti velhojen tuppautumisen asioihin kaikista rauhallisimmin, taisi olla Kazimir. Sekin saattoi tosin olla vain kurinalaista pidättyväisyyttä vaaran edessä, mutta siitä huolimattakin mies piti hermonsa ja malttinsa varsin kiitettävästi. Hän puhui rauhallisesti, vastaili tasaisesti ja luovi läpi tilanteesta, johon harva kuolevainen koskaan mieli joutua. Eikä hän tehnyt sitä edes ahdistuneen pakonomaisesti, myötäillen ja yrittäen päästä koko pälkähästä mahdollisimman nopeasti, vaan määrätietoisesti ja pintansa pitäen. Velhot halusivat mitä halusivat, eikä hänellä ollut tarjota sitä... eikä hän ollut aikeissa yrittää tuoksi tarpeeksi muuttuakaan. Vaikka paidaton, arpinen mies olikin yhtä pitkä kuin velhokin, noin nyt suunnilleen, olisi hän yhtä hyvin voinut seistä jättiläisen edessä. Kaikeksi onneksi hän teki sen hyvin. "Kuten sanottua, en voi ikävä kyllä tähän hätään tarjota muutakaan, kuin parhaan yritykseni järjestää tämä koko seurue lähimmän asutuksen suojiin. Eikä sekään tosiaankaan ole mikään helppo tehtävä. Ja mikäli mahdollista, kaikki apu olisi tervetullutta. Ei, en tietenkään usko, että minulla on oikeus vaatia Tambranin... vai niin. Selvä. Joka tapauksessa, tarkoitan vain, että helpotatte omaakin tilannettanne, jos kykenette jollakin tavoin auttamaan", Kazimir souti ja huopasi. Hän joutui korjaamaan ja valikoimaan sanojaan tuon tuostakin. Nämä mystiset matkalaiset kaavuissaan olivat selvästikin tarkkoja asioistaan ja arvostaan, tavalla joka ei millään tavalla ainakaan auttanut mitään juuri nyt. Silti Kazimir jatkoi parhaansa mukaan. Ei hän voinut muutakaan. Velhoja ei noin vain sivuutettu - ei etenkään, kun nämä edustivat huomattavaa osaa tämän epätoivoisen seurueen väestä. Huomattavaa ja myös kykenevää, jos oli niin julkean ja kammottavan käytännöllinen. Toivottavasti, ainakin.
"Kaikella kunnioituksella, minun pitäisi joka tapauksessa lähteä pian..." Kazimir aloitti. Hänen sanoissaan oli lopullisuuden sävyä, mutta ne katkesivat kesken kun hän tajusi, ettei velho tuntunut enää edes kiinnittävän häneen huomiota. Tämän läpitunkeva katse oli kiinnittynyt nyt johonkin hänen takanaan, ja kaikesta jännittyneestä valppaudestaan huolimatta Kazimirkin vilkaisi nopeasti olkansa yli. Hänen koko huomionsa oli ollut kiinnittynyt velhoon, ja hetken verran hän oli altavastaajan asemassa tarkastaessaan, mitä mies oikeastaan tuijotti. Se riittikin, sillä hänen vielä todetessaan nulikan palanneen astui tämä äkkiä hänen ohitseen varmuudella ja vääjäämättömyydellä kuten vain itseään vilpittömästi mahtavampana pitävä osasi. Kazimir värähti ja avasi suunsa, mutta kaikesta sinnikkyydestään huolimatta hänkin ymmärsi olla todella estämättä yliluonnollisten salatieteiden mestaria tähän hätään. Ja nyt, ensimmäistä kertaa, velho puhui ääellä joka kuului pidemmällekin... tai ainakin sille, jolle sanat oli tarkoitettu. "Tämä on siis se poika, jota on vartiotu ja varjeltu niin tarkkaan, ja johon tämä kaikki tuntuu liittyvän", velho lausui ääneen. Sanoissa ei ollut kysyvää, tai edes väittävää sävyä. Ne olivat äärimmäisen varmoja ja tarkoituksellisia. Mies tuijotti nyt tarkasti purppurapäistä nulikkaa, jolle ympäristö ei tuntunut tarjoavan minkäänlaista suojaa tämän silmiltä. Velho eteni pitämättä kiirettä, mutta silti nopeammin kuin olisi uskonut tai olettanut, ja yhdessä nopeassa hetkessä tämä seisoikin jo pojan edessä. Vaikka mies tarkkailikin poikaa tiukasti, oli tämän olemus silti sekä ylevä, että irtaantunut. Velholle tämä oli pelkkä kiintoisa, mahdollisesti päänvaivaa aiheuttava katsastettava, ei mitään todellista tai keskeistä. "Poika, joka oli sen ylimaallisen purkauksen ytimessä. Purkauksen, joka ei ollut edes taikuutta, kuten kuolevaiset sen ymmärtävät", velho lausui. Ei vihjailevaisuutta, ei vaateliaisuutta. Ei edes vihjeitä siitä, miten mokomat sanat olisi pitänyt tulkita.
Taaempana Kazimir ei osannut muutakaan, kuin seurata tilannetta sivusta. Hän heitti pojalle nopeasti melkein pahoittelevan katseen, joka jäi kuitenkin pelkäksi nopeaksi silmäykseksi. Nuorempi velho seisoi hänen vieressään nyt, vilkaisemattakaan häneen tai oikein mihinkään muuhunkaan. Mutta silti pirullisen läsnä. Tämä tuskin oli tilanne, jota kukaan oli mielinyt tähän hätään... tai mihinkään hätään.
|
|