|
Post by submarine on Jan 16, 2016 5:44:10 GMT 3
Hirviöjoukon pienimmiltäkin löytyi selvästi elinvoimaa ja tarmoa, josta ihminen olisi voinut vain uneksia. Heittotikarin rintaansa saanut hirviö kiskaisi sen irti enemmänkin kiinnostuneena kuin tuskaisesti, jääden tuijottamaan ja pyörittelemään kapistusta rujossa kourassaan kuin ei olisi koskaan edes nähnyt moista. Kuin se olisi yrittänyt oivaltaa, mistä mokoma tarkalleen oli tullut ja mitä se edes tarkoitti. Hetkeen se ei piitannut taistelusta ollenkaan, ei vaikka sen lajitoveri tursusi mustaa verta ammottavasta reiästä vatsassaan ja karjui raivolla kohti barbaarimiestä. Yksinkertainen, lyhytteräinen ase oli nyt paljon kiinnostavampi. Mitä tuli puolestaan miekalla lävistettyyn otukseen, ei sekän selvästikään ollut vielä aikeissa kaatua. Sen asento ja olemus olivat muuttuneet huomattavasti huterammiksi miekan jäljiltä, mutta jokin tarmo sen piti edelleen pystyssä. Mokoma vastarinta hermostutti sitä, ja sen pienissä, tihrustavissa silmissä pilkahteli kyllä kivun tuomaa irvistystä, mutta siltikin se näytti edelleen olevan aikeissa kohdata miehen, joka ei ollut kaatunut omaan miekkaansa vaan kävi nyt uuteen hyökkäykseen tikarien kanssa. Otus olisi kukaties ehtinyt noukkia maasta oman miekkansa, jonka oli paiskannut sivuun, mutta sen sijaan se levittikin pitkäkyntisiä kouriaan, kurottaen kohti miestä kun tämä kävi päälle. Mutta vaikka sillä olikin ulottuvuutta ja voimaa, oli sen vastustajalla sen sijaan tarmoa, määrätietoisuutta ja kokemusta... ja nopeutta. Ero oli melkoinen.
Hirviö ärähti miehen sukeltaessa matalalle hapuilevien kourien alle, ja sitten uudelleen kun kaksi lyhyttä, terävää terää puhkoivat sen koipea. Hyökkäys sai sen horjahtamaan, mutta se huitaisi kuitenkin miehen perään, yrittäen saada tästä otetta. Tämä oli kuitenkin nopea ja kierähti pois ulottuvilta liian vikkelästi. Tuosta horjutetusta asennosta miehen olikin melkoisen helppo käydä uuteen hyökkäykseen tikariensa kanssa, eikä edelleen ärisevällä hirvityksellä ollut juurikaan sanottavaa siihen. Tikarit puhkoivat sen nahkaa ja lohkoivat luuta sieltä täältä, puhkoivat niin rintaa kuin päätäkin. Se ei voinut muutakaan kuin murtua hyökkäyksen edessä, ja muutamassa nopeassa, rajussa hetkessä otus oli puukotettu maahan... joskaan ei, ihme kyllä, hengiltä. Kuka tahansa ihminen olisi eittämättä jo heittänyt henkensä, mutta jonkin ihmeen kautta, kun mies lopulta saattoi nähdä hyökkäyksensä seuraukset, ei otus ollut hengetön - ei ainakaan vielä. Se kyllä retkotti maassa nelin kontin, kasvot mudassa, mutta se liikkui edelleen. Tutisi, tarkalleen ottaen. Sen päästä ja rinnasta tursusi lisää mustaa verta useista rujoista haavoista, mutta nekään eivät tuntuneet voivan todella sammuttaa otuksen elämänliekkiä. Sen kynnet kaapivat maata huterasti. Hirviö ei selvästikään ollut enää taistelukykyinen, mutta ei myöskään kuollut. Siihen se ei aikonut ruveta. Ei ainakaan vapaaehtoisesti... tai edes pienellä pakottamisella. Kukaties mies olisi kyennyt lopettamaan otuksen viimeisetkin räpiköinnit ponnistamalla vielä hieman pidemmälle, mutta takaa kuuluvat äänet varoittivat tätä jo siitä, ettei siihen tainnut olla aikaa...
Hieman taaempana taistelusta hetkeksi irtautunut hirviö nosti parhaillaan miehen omaa miekkaa maasta. Se oli viskannut omansa sivuun, ja murahteli nyt mietteliään oloisesti kohottaessaan parempaa, kookkaampaa asetta katsottavakseen. Se tuijotti aseen terää ja käänteli sitä, ihmetellen tätäkin asetta kuten oli ihmetellyt nahkaansa iskeytynyttä tikaria, jonka oli kaiketi nyt heittänyt jo sivuun. Se siristi pieniä silmiään ja kurtisteli, keskittyi ja selvästikin mietti jotakin. Totta puhuen näytti melkein siltä kuin se olisi kuunnellut jotakin... tai haistellut olemattomalla, näkymättömällä nenällään. Ja sitten, kokeilevasti, se pyöräytti äkkiä asetta käsissään. Liike oli karkea ja kömpelö, mutta se selvästikin matki Belvyrin aikaisempia liikkeitä, joilla tämä oli käytellyt asettaan. Se kokeili pari kertaa, pyöräytellen asetta ympärillään, ennen kuin sitten kääntyi lopulta kohti miestä. Toisin kuin aikaisemmin, puristi se nyt miekkaa kourassaan tavalla, jota olisi voinut sanoa jopa melkeinpä hyväksyttäväksi. Ja kun se silmäili aseen omistajaa, välähteli sen katseessa jotakin mitä siinä ei aikaisemmin ollut ollut: pahansuopaa älyä. Jokin tässä kaikessa oli herättänyt pahoja asioita otuksen pään sisässä...
-
Maassa makaavasta Pirrasta ei selvästikään ollut enää vastusta valtavalle vaaleaturkkiselle hirviölle, joka oli huitaissut hänet maahan kuin räsynuken. Hirviö itse tuntui kuitenkin elättelevän hetken jonkinlaisia toiveita, sillä karjuttuaan ja huidottuaan sydämensä kyllyydestä se jäi hetkeksi odottamaan tappara olallaan, tuijottaen maassa lojuvaa naista. Suomuinen ritarintapainen kuitenkin hädin tuskin edes hengitti, saati sitten teki mitään muuta, ja hetken perästä otus sitten murahtikin tavalla, joka saattoi olla joko hyväksyvä tai pettynyt. Vaikea sanoa. Kuitenkaan se ei jäänyt miettimään sen pidemmäksi aikaa, vaan vilkaisi lopulta sitten ympärilleen, tarkastaen muuta tilannetta. Tapa, jolla se silmäili edelleen taistelevaa kissaa, oli jopa melkein yllättynyt. Se ei selvästikään ollut odottanut tämän olevan vieläkin pystyssä jouduttuaan kärhämään lajitoverinsa kanssa. Tapa, jolla valkoturkkinen napsutti hampaitaan näylle, oli jo huomattavasti hyväksyvämpi. "Visakallo! Alkaa ikä painaa jo, juu!? Onko noin liukas!? Onko hyvä!? Jätä tänne vähän!" hirvitys karjaisi, näyttäen suorastaan tyytyväiseltä lähtiessään harppomaan kohti uutta taistelua. Samalla se tunki halkaistua, puhkottua kouraansa valtavaan kitaansa, maistellen omaa vertaan hajamielisen mielissään. Yksi vastustaja oli osoittautunut niukaksi viihdykkeeksi, mutta vielä taisi olla sentään toivoa että joku muu tarjoaisi paremman haasteen... joskin taisi olla kyseenalaista, miten kissamainen nainen oikein selviäisi kahden hirviön keskellä. Tätä vastaan jo taisteleva, nuijaansa heiluttavat hirvitys ei vastannut mitään toverilleen sen lähestyessä, tai edes vilkaissut siihen. Totta puhuen mokoma väliintulo näytti suorastaan ärsyttävän sitä, ja sen leveä kita aukesi uuteen, yrmeään ärinään. Näytti pahalta jäädä toiseksi.
Cathrynille olisikin saattanut olla tiedossa kuumat paikat kahta murskaavaa vastustajaa vastaan, mutta äkkiä ja arvaamatta, ilman sen suurempia varoituksia, sinkosi pöytien ja kyyristelevän väen keskeltä keihäs. Heitto ei ollut mikään uskomaton, mutta siitä huolimattakin se napsahti kohti kahakkaa tarpovan valkean hirviön olkapäähän. Koko keihäs värähti osuman voimasta, ennen kuin sen perä heilahti sivuun ja repäisi aseen irti. Osuma ei selvästikään ollut syvä, mutta hirviö kuitenkin pysähtyi. Se kallisti valtavaa, turpeaa kalloaan ja tihrusti hetken haavaa hieman kuin jotakin mihin oli astunut, ennen kuin kohotti sitten naamaansa tuijottaakseen syypäätä. Ja siellä, aavistuksen koholla pöytien joukossa, tämä olikin. Vanhemman puoleinen, selvästikin hieman kokeneempi vartiomies, joka näytti itsekin jokseenkin järkyttyneeltä omasta teostaan. Vanha Aravin, holtin miehenä ja järjen äänenä tunnettu, kaikkien arvostama veteraani, joka oli aikanaan kaiketi palvellut jossakin sodassakin. Tämä ei ollut elänyt vanhaksi ainakaan millään räyhäämisellä, ja tällainen väliintunkeminen selvästi kammottikin. Mies oli kuitenkin selvästi päättänyt ryhtyä siihen mitä teki. "Liikettä sitten! Väki ulos varastosta! Saartakaa tuo hirviö!" vanha vartiomies ärähti lopulta, vetäen samalla esiin vyöllään roikkunutta lyhyttä miekkaa - palvelusaikojensa muistoa. Ilmeisesti kissan huutamat käskyt olivat saaneet lopulta edes jotakin aikaan. Vastahakoisesti ja pelokkaasti väkijoukko alkoi liikehtiä, kiertäen seiniä myöten kohti varaston ovea kuin joukko kauhistuneita eläimiä. Yhtälailla vastahakoisesti näiden joukosta erkani paikalla ollut kourallinen vartiomiehiä, jotka keihäitään puristaen yrittivät näyttää mahdollisimman rohkeilta. Ties mitä nämä todella pystyisivät tekemään valtavaa ja pysäyttämättömän oloista hirviötä vastaan, mutta käsky oli kuitenkin käynyt... ja totta puhuen kävi muutenkin luonnon päälle katsoa miten muut kärsivät ja murjoutuivat minkä ehtivät...
Vaikka ympärillä alkoikin tapahtua, ei yrmeä, nuijaansa varoittavasti kohotteleva hirviö lotkauttanut mokomalle olematonta korvaansakaan. Se oli keskittynyt vain kissamaiseen naiseen, ja totta puhuen vierestä huudellut herjat tuntuivat vain hermostuttaneen sitä entisestään. Se viskoi tavaraa taakseen, kunnes alkoi näyttää vihdoinkin siltä, että kissamainen vastustaja kävisi uudelleen hyökkäykseen. Tällä kertaa otus oli kuitenkin jo huomattavasti valmiimpi siihen, ja tapa jolla se kohotti nuijaansa näytti pelottavan vääjäämättömältä. Kun tämä taas tuli sapeleitaan heiluttaen, huitaisi se muitta mutkitta ja suoraan. Jos nainen olisi hyökännyt edelliseen tapaansa, olisi valtava, murskaava huitaisu todennäköisesti kiskaissut tältä pään harteilta - minkä takia kaiketi olikin hyvä että tämä harhautti sivulle, iskun ali. Paha vain, ettei otuskaan aikonut selvästi käyttää enää aivan samoja taktiikoita... Sapelit välähtivät taas, sivaltaen nyt otuksen toiseen koipeen. Vero roiskahti ja terät purivat johonkin kovempaankin. Mutta vaikka hyökkäys oli nopea, ei se kuitenkaan tainnut olla aivan odottamaton. Äkkiä hirviö ärähti, enemmänkin tarmosta kuin tuskasta, ja potkaisi suoraan päin jalkoihinsa iskevää kissaa. Temppu oli lopulta varsin samanlainen kuin mikä äsken oli pudottanut Pirran. Sapelit kyllä puhkoivat jalkaa pahasti, mutta se ei selvästikään surettanut hirviötä, joka tiesi saavansa siitä hyvästä loistavan, estottoman paikan potkaista mokomaa liukasliikkeistä kattia päin näköä. "Mikään ikä paina!" otus murahti kovaan ääneen samalla, kuin valkoturkkisen äskeiset herjat olisivat olleet suurin mikä sitä juuri nyt suretti.
|
|
|
Post by zetsumei on Jan 18, 2016 22:49:22 GMT 3
Belvyr katseli miten veri turskahteli otuksen jalasta ja mietti hetken sitä miten pahaa jälkeä se oli mahtanut sille aiheuttaa. Mies ei kuitenkaan katsellut kauaa, vaan jatkoi tikareillaan hyökkäystä otusta vastaan kaataakseen tämän ja mielellään lopettaakseen taistelun tämän osalta. Hänellä oli ikävä tunne kädessään aina kun hän liikutti sitä ja toisissa liikkeissä iskut aiheuttivat enemmänkin tuskaa. Veri valui myös pitkin kättä yhä ja sitä pirskottui maahan, jo valmiiksi verestä tummaan maahan, kadoten pedoista roiskuneeseen vereen. Iskut olivat voimakkaita, vaikka selvästi toisen käden iskut olivat heikompia, eivät kuitenkaan paljon. Belvyr siirtyi hieman sivummalle raivokkaan iskusarjansa jälkeen ja jäi hetkeksi vain katsomaan petoa, joka valahti maahan. Hän ähkäisi hieman heilauttaessaan haavaan nähden varomattomasti kättään, tyylillä, joka kertoi enemmänkin tottumuksesta ja jolla sai ihan kiitettävän näyttävästi veret tikarien teristä suurimmaksi osaksi pois. Mies vetäisi henkeä ja käännähti kohti toista petoa, nähdessään vastustajansa jääneen räpiköimään maahan.
Se, että peto oli ottanut miehen miekan, selvästi ärsytti häntä ja miehen kulmat kurtistuivat hetkeksi, mutta sitten hänen oli jo aika kesittyä taas siihen mitä itse oli tekemässä. Belvyr puristi tikareitaan ja lähestyi rauhallisesti miekkaansa heiluttelevaa petoa. "Ymmärtänet, että minä en aio antaa sinun pitää sitä?" Belvyr pysähtyi jonkin matkan päähän olennosta ja jäi odottamaan sen hyökkäystä, tikarit kevyesti koholla. Mies katseli miten toinen harjoitteli miekan kanssa ja murahti hieman tämän yrityksille, eikä selvästikkään juurikaan nähnyt tässä mitään ihmeellisempää, vaikka väkijoukossa joku jo huolestuneesti haukkoi henkeään. Apuun ei sentään kukaan vielä halunnut tulla.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 25, 2016 20:54:32 GMT 3
Sinnikkäästi vastustelleen Pirran sorruttua oli tunnelma kiristynyt jo varsin kuumottavaksi täyteen ahdetussa varastossa. Vaikka Cathryn pidätteli parhaansa mukaan kuumeisesti nuijaansa puristavaa, ja nyt väkijoukkoa rojulla viskovaa petoa, ei valkoturkkisella hirviöllä ollut enää mitään estettä riehunnalleen... ja tämä selvästi tiesi tämän itsekin. Kissalla tuskin oli aikaa katsoa tätä, mutta hän huomasi kyllä tämän seisovan hetken kuin odottavasti jonkin yllä... eikä tainnut olla kovinkaan vaikea arvata kuka tämä joku oli. Peto seurasi tilannetta hetken ennen kuin murahti ja kääntyi kiireettömään tapaan vertavuotavasta, lähes halkaistusta kämmenestä huolimatta pois vastustajastaan joka ei ilmeisesti enää tuonut tälle minkäänlaista viihdykettä... saati haastetta. Oivallus oli varsin kylmäävä ja kissa loi uuden varsin hätäisen (ja eittämättä uhkarohkean) vilkaisun niin pedon kuin maassa makaavan hahmon suuntaan. Oli vaikea sanoa tässä tilanteessa ja näin kaukaa oliko lattiaan isketty Pirra vielä elossa... mutta ei tainnut olla mitään mitä hän saattoi nyt asialle edes yrittää tehdä, varsinkin kun valkoturkkinen petokin tuntui olevan kääntymässä nyt toveriaan sekä ainoaa vastahankaa vastustajaa kohti... joka ikävä kyllä taisi olla nyt hän. Mutta niin paljon kuin oivallus häntä kylmäsikin, Cathrynillä ei ollut aikaa nyt edes jäädä ajattelemaan, saati harkitsemaan tästä mitään. Oli pakko tehdä edes jotain ja nopeasti, jos aikoi enää tehdä yhtään mitään... kukaties koskaan.
Niin ikävä kuin kohti omaa vertaan maistellen asteleva valkoturkkinen hirviö olikin, ei tämä ollut juuri nyt se joka oli Cathrynin suurin huoli. Otus sai uuden varsin epäluuloisen ja nopean vilkaisun katin vihreistä silmistä kun tämä ivasi nyt väkijoukon sekaan rojua viskovaa toveriaan, joka oli tuntunut jäävän toiseksi kissan nopeudelle. Moinen tuntui harmistuttavan tummempaa, ja muutenkin aivan tarpeeksi vaarallista hirviötä joka saikin naisen hampaat kiristymään nopeasti... kuten myös oivallus että nyt myös tämä toinen oli vapaa tunkemaan apajille hänen peräänsä. Tätä hirviö tuntuikin suunnittelevan, joka ei jättänyt Cathrynille enää valinnanvaraa. Katti syöksähti liikkeelle kohti aiempaa vastustajaansa vaikka näki otuksen kohottavan jälleen varsin uhkaavasti valtavaa nuijaansa. Ja kuten aiemminkin, humahti tämä jälleen murhaavalla voimalla ja nopeudella alas, kuitenkin viistäen täpärästi naisen pään ylitse hupun kangasta ilmavirrallaan hulmauttaen kun olento sukelsi sivuun iskun alitse, ja sitten kohti pedon massiivisia jalkoja. Jostakin hänen takaansa oli äkkiä alkanut kuulua meteliä ja huutoa joka kertoi että jotain tapahtui, mutta hän ei ehtinyt kääntää päätään vaikka tämä saikin repaleiset korvat värähtämään epäluuloisesti. Jälleen sapelit sivalsivat maaliinsa, tuntuen leikkaavan lihan lävitse jopa paikoitellen luuhunkin saakka ilman että suuri otus ehti vetäistä raajaansa pois iskun tieltä... tai näin nainen eittämättä ainakin luuli.
Cathryn iski ja viilsi epätoivonvimmalla pedon jalkaa toivoen viimein horjuttavansa olentoa, ja äkkiä valtava jalka liikahtikin. Kissan silmät levisivät kuitenkin nopeasti kun tämä kesken liikkeensä tajusi tämän kohoavan uhkaavasti järkkymisen sijaan, ja kuinka hän oli aivan liian lähellä tätä... mutta tässä vaiheessa oli jo myöhäistä muuttaa mieltään. Kissamainen nainen ähkäisi hätäisesti kiskaisten sapelinsa takaisin samalla kun hän pyrki parhaansa mukaan kumartumaan ja syöksähtämään kauemmas. Kukaties jos hirviö olisi ollut edes aavistuksen hitaampi kuten jonkin tämän kokoisen olisi kuulunut olisi tämä sujunut huomattavasti paremmin, mutta nyt jopa kissamaisilla reflekseillä aikaa ja etäisyyttä oli aivan liian vähän. Cathryn joutui lähestulkoon heittäytymään jämäkän potkun tieltä, mutta valtava jalka pyyhkäisi silti armottomasti kohti. Ilmassa kajahti ruma, äänekäs rääkäisy kuin... no, joku olisi juuri potkaissut kissaa, ja nainen sinkosi kieppuen sapeleineen kaikkineen ilman halki. Paniikinomainen väistö oli sentään onnistunut välttämään potkun täyden voiman mutta jo aivan vain tämäkin oli kevyesti tarpeeksi rysäyttämään kissaihmisen kaaressa päin niin takanaan kohoavia pöytiä kuin ihmisiäkin. Kukaties tämä lento oli aavistuksen vähemmän holtitonta kuin olisi voinut olettaa kuin tämä olisi vielä ilmassakin yrittänyt pyörähtää parempaan asentoon, mutta tämä tuskin lohdutti paljoakaan kun aivan liian pian tuli vastaan pöytä päälleen aseteltuine tavaroineen, ja huonekalu iskeytyi nurin lähettäen sekalaista tavaraa sinkoilemaan rämisten joka suuntaan, jättäen kissaihmisen haukkomaan tukalasti henkeään säpäleiden keskelle, sapelitkin otteestaan kirvonneena. No, tuskin oli tullut suurenakaan yllätyksenä että tällainen touhu tulisi loppumaan likimain näin...
|
|
|
Post by submarine on Jan 27, 2016 16:38:17 GMT 3
Yhä pystyssä oleva, Belvyrin edessä seusova hirviö tuntui nauttivan suuresti oivalluksestaan, että miekoilla saattoi olla muutakin tekoa kuin karkea mätkiminen ja asioiden paukuttaminen. Se sivalteli ilmaa sinne tänne, pyöritteli miekkaa rujoissa kourissaan ja tunnusteli, miten ase todella halusi liikkua. Ja jokaisen mitättömän perustasoisen havainnon myötä se tuntui vain innostuvan entisestään. Hirviö loikkasi ilmaan miekalla sohien, laskeutui tasajalkaa ja pyyhkäisi terällä niin läheltä maata, että kura roiskui. Sen valtavasta kidasta purkautui innostunut ääni, kun se tuijotti uutta aarrettaan. Hetkeksi se tuntui unohtaneen miekan varsinaisen omistajan kokonaan, kunnes tämä äkkiä astuikin sitten taas itse kuvaan. Hirviönpenikka pyörähti katsomaan Belvyrin äkkiä puhutessa. Se tihrusti miestä pienillä silmillään hetken verran, ennen kuin sitten napsautti taas leukojaan tälle. Aikoipa tämä mitä hyvänsä, taisi olla jo nyt selvää ettei otus aikonut tehdä yhteistyötä noin vain - jos se nyt edes ymmärsi mitä tämä oli äsken sanonut. Se röyhisti rintaansa ja kohottautui täyteen mittaansa kuin mikäkin itseään todisteleva soturi, ennen kuin kohotti näpistämäänsä lyömämiekkaa kaksin kourin korkealle. Uudet, äkkiä tajutut taidot selvästikin loivat melkoisia luuloja, siitä huolimattakin että mies itse hallitsi nämä asiat eittämättä paremmin. Edes lähistöllä lojuva, nykivä lajitoverin ruho ei tuntunut huolettavan millään muotoa. "Aark!" hirviö ilmoitti kuuluvasti, ennen kuin harppasi äkkiä eteenpäin. Se käsitteli miekkaa oikean soturin elkein, joskin kokemattoman sellaisen, mutta sen verenhimo ja tarmo eivät selvästi olleet kadonneet mihinkään. Se tuli tarmolla, yritti ahdistaa pitkää miestä nopeilla iskuilla ja tavoitteli tämän jo auenneita haavoja, joihin pelkät nopeat kolauksetkin iskisivät varmasti uutta, entistä pahempaa kipua. Hurjuutta ja piiru kuria, siinä oli ehdottoman vaarallinen yhdistelmä...
-
... kuten sisälläkin nähtiin. Uutta tarmoa pakoon ja vastarintaansa saaneet kyläläiset, niin vartijat kuin tavan väkikin, saivat lisää syytä haukkoa henkeään, kun paremmin menestyneen, kissamaisen soturinkin sotaonni ehtyi viimein. Valtava, yrmeä hirvitys potkaisi tämän kauemmas sivuun kuin minkäkin räsynuken, paiskoen tämän vaivatta päin lähintä pöytää. Muutama lähettyviltä pakoon juokseva kyläläinen hoiperteli kauhuissaain sivummalle. Jotkut jäivät pällistelemään kauhistuneina, muille mokoma oli vain uusi syy juosta entistäkin kovempaa. Julman varmaa taisi ainakin olla, ettei kukaan halunnut tunkea väliin auttamaan - tai ehtinyt, jos ei muuta. Harvempi olisi todennäköisesti ollut missään kunnossa jatkamaan taistelua (tai oikein mitään muutakaan) moisen iskun jäljiltä, mutta se ei selvästikään kiinnostanut syypäätä. Pahansuopa hirviö ei saman tien hyökännyt kissamaisen vastustajansa perään, mikä taisi tosin johtua vain ja ainoastaan siitä, ettei sillä ollut tarvetta. Se murahti hyväksyvästi aikaansaannokselleen, ennen kuin kumartui kiskaisemaan irti jalastaan rujosti törröttävän sapelin. Ase oli pureutunut syvälle, varmasti luuhun asti, mutta se ei tuntunut huolettavan olentoa millään muotoa - kuten ei mikään muukaan. Lähettyvillä vartijajoukko oli jo liikkeessä, mutta hirviö ei edes kääntyänyt päätään. Hitaasti mutta murhaavan varmasti se lähti tarpomaan kohti kissaa, kiirehtimättä. Mutta vaikka hirvitys olikin varma, ei sekään ollut selvinnyt enää tästä tempusta haavoitta; toisaalta tasaisuus saattoi johtua aivan vain siitäkin, ettei se uskonut naisen enää liikkuvan mihinkään, mutta vielä sitäkin todennäköisempi syy oli yksinkertaisesti se, että hirviö laahasi nyt toista jalkaansa pahasti. Musta veri tursusi runnellusta raajasta, eikä se suostunut enää liikkumaan kunnolla. Kipu ei hirviötä haitannut, mutta pelkkä yksinkertainen vahinko alkoi jo hidastaa menoa. Mutta siltikin se tuli edelleen, kohotellen nuijaansa ja jauhaen leukojaan...
Väen paetessa ja Cathrynin kärvistellessä myös vartijat tuntuivat vihdoinkin löytäneen sisua muualtakin, kuin kurkustaan. Yksikään miehistä ei vaikuttanut todellisen halukkaalta kohtaamaan valtavaa, jo yhden näistä vaivatta surmannutta hirviötä, mutta siltikin nämä etenivät keihäät tanassa ja varuillaan vanhan Aravinin komennuksessa. Kylänvartijoita ei varmasti kukaan voinut väittää sotureista kokeneimmiksi, mutta siitä huolimattakin nämä pyrkivät tähän hätään pitämään päänsä kylmänä ja elkeensä järkevinä. Yksikään ei ryntäillyt raivolla valtavan valkoisen hirvityksen lyömäetäisyydelle kuolemaan, vaan koko joukko eteni varovaisesti ja tasaisesti, yrittäen saartaa hirviötä parhaansa mukaan. Vaikea sanoa, uumoiliko kukaan näistä vetävänsä tästä kahakasta pidemmän korren, mutta ainakin väki saisi aikaa paeta. Kunnioitettavaa virantoimitusta... joskaan kaiken keskellä kohoava otus tuskin perusti tästä kaikesta liiaksi. "No sitten. No sitten, juu! Antaa tulla! Se on miestä riviin ja pinoon!" valkoturkkinen hirviö ärähti, kohottaen taas tapparaansa uhkaavasti. Otus selvästikin harkitsi mihin suuntaan rysäyttäisi, mutta vielä se ei tuntunut löytävän heikkoutta puolen tusinan lähestyvän vartijan kehästä... tai sitten sitä vain kiinnosti nähdä, mitä miehet yrittäisivät. Se tunki vielä kerran runnotun, verta tursuavan kouran valtavaan kitaansa, kuin imaistakseen siitä tarmoa, ennen kuin huitaisi laajan, murhaavan kaaren kirveellään, yrittäen saada lähestyvät keihäänkärjet pois tieltään. Vartijat pitivät kuitenkin pintansa, eikä kukaan väistänyt sivuun. "Älkää antako sen riehua! Kaatakaa se kuin karhu! Iskekää selkään jos se ottaa minkään suunnan!" Aravin kohotti ääntään. Vanha vartiomies pysytteli hieman taaempana, pystymättä ahdistamaan valtavaa hirvitystä samalla tavalla ilman omaa keihästään, mutta mukana tämä silti selvästikin oli. Lyhyt, huolella hoidettu miekka kimalteli, kun tämä heilutti komentavaa tahtia sanojensa vakuudeksi.
Tilanne sen kuin tiukkeni...
|
|
|
Post by zetsumei on Jan 30, 2016 0:33:23 GMT 3
Belvyr piteli aseitaan käsissään ja mietti miten oikeasti aikoi voittaa pedon jolla oli miekka. Kaiken järjen mukaan hän makaisi kohta kuolleena maassa, ellei hän sitten keksisi jotain suurempaa suunnitelmaa, kuin sen, että tekisi parhaansa tikariensa avulla. Mies ei voisi enää heittää aseita, tai no, ehkä toisen tikarin, mutta sitten hänelle jäisi vain yksi ase ja nähtävästi tarvittaisiin muutenkin jotain pidempää kuin tikarin terä, tappamaan nämä hirviöt. Paitsi tietenkin jos viilsi oikein. Hirviön epämääräinen karjahdus sai miehen vaihtamaan hieman asentoaan ja painamaan päätään, mutta muuten hän ei vielä liikkunut. Belvyr ei todellakaan tiennyt mitä hänen pitäisi sillä hetkellä tehdä, mutta hän päätti luottaa onneensa, sekä taitoihinsa. Peto hyökkäsi miekkaa heilutellen ja ensimmäistä kertaa elämässään mies katseli aseen terää tältä suunnalta. Sen aiheuttama ääni ilmavirrassakin kuulosti erillaiselta kuin silloin kun ase oli ollut hänen kädessään. Belvyr odotti rauhallisesti, kuunnellen ja katsellen miekkaansa ja tajusi, mikä voisi olla sopiva tapa aiheuttaa pedolle vahinkoa. Mies väisti ähkäisten ensimmäisen iskuista ja katsoi petoa, väistäen taas, yrittämättä juurikaan tehdä mitään tikareillaan. Hän tiesi, ettei hänellä olisi paljoa vaihtoehtoja, joten seuraavan iskun tullessa, mies antoi sen osua käsivarteen, jonka haavasta valunut veri oli jo tummentanut koko käsivarren alueen kankaan ja kämmentä pitkin valui jatkuvasti verta. Mies murahti kivusta ja oli pudottaa samaisessa kädessä puristamansa tikarin, mutta nopeasti, ainakin toivoen olevansa nopeampi mitä peto miekkansa kanssa, hän huitaisi tikarillaan kohti pedon kasvoja. Belvyr laski kaikki toiveensa tälle iskulle, vaikka tajusikin sen olevan todella epätoivoinen ja pahimmassa tapauksessa, hänelle itselleen kuolemaksi. Miekan terä käsivarressa pahensi haavaa ja verta valui nyt joen lailla miehen kättä pitkin.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 2, 2016 22:33:49 GMT 3
Vain silmänräpäyksessä oli koko ympäristö muuttunut hänen silmissään pyöriväksi ja sumeaksi, kun kissaihminen retkotti lähestulkoon tyrmääntyneenä lattialle levinneen tavaran seassa. Niin vikkelä kuin Cathryn olikin, oli kova isku selvästi tehnyt varsin huonoa hänellekin vaikka tukalasta hengenhaukonnasta päätellen olento taisi ollakin vielä elossa... vaikka tajuissaan olemisesta ymmärrettävästi ei saattanutkaan olla nyt niin varma. Ainakaan kissa ei liikkunut edes väkijoukon tungeksiessa ohitseen entistä suuremmalla kiireellä kohti ovia, mutta hiljakseen vihreisiin silmiin alkoi jälleen ilmaantua jälleen jonkinlaista tolkkua... vaikkakin varsin tuskaista sellaista. Niin adrenaliini kuin tieto siitä, että valtavat hirviöt olivat vieläkin lähes hänen vieressään epäilemättä valmiina murskaamaan niin hänet kuin kaikki muutkin tiellensä eksyvät armotta hengiltä auttoi kiskomaan tietoisuutta takaisin, ja lopulta naisen kurkusta kirposi kivulias henkäisy. Kyseessä tuskin oli mikään tietoinen järkeily kuin vain hänen mielessään varoitushuutoja kiljuva itsesuojeluvaisto, joka huusi paikalleen jäämisen tietävän varmaa ja nopeaa kuolemaa... eikä katin auttanut lopulta muu kuin kiskoa jälleen tajuntansa kohti epämääräisesti kuin jostakin kaukaa kantautuvaa paniikinomaista mekastusta, joka kuitenkin kävi hyvin nopeasti jälleen varsin äänekkääksi.
Valtavan takkuturkkisen hirviön astellessa kohti, liikahti vielä osittain nurin isketyn pöydän päällä retkottava nainen viimein. Vihreät silmät räpsähtivät kerran jos toisenkin, kunnes tämä nytkähti hätäisesti kuin ylös pyrkien, äkillisen rajun liikkeen kuitenkin kirvoittaessa hänestä terävän, tuskaisen pihahduksen ja pakottaen kissaihmisen kierähtämään vaivalloisesti kyljelleen lattialle. Petomaisille kasvoille oli ilmestynyt kireä irvistys ja pitkäkyntinen käsi oli puristunut tiukasti toiselle kyljelle... mutta vaikka hänen päässään tykytti ja vihloi kuin hänen koko kallonsa olisi aikeissa haljeta, mustaturkki kohotti viimein päätään tihrustaakseen samein silmin ympärilleen kasvoilleen valahtaneiden sekaisten suortuviensa seasta. Hänen luitaan vihloi ja hän oli tuntevinaan jotakin lämmintä ja tahmeaa valuvan pitkin takaraivoaan, mutta katilla ei ollut nyt aikaa jäädä surkuttelemaan tätä. Ensimmäinen havainto oli se meteli ja kaaos hänen ympärillään kun ihmismassa viimein oli lähtenyt liikkeelle parveillen kauhistuneena laumana kohti ulko-ovia. Cathryn loi lyhyen, melkoisen pyörällä päästään olevan vilkaisun näiden suuntaan tajuten kuitenkin edes jonkinlaisena pienenä helpotuksena väen viimein tajunneen lähteä edes pakoon kaiken tieltä, mutta tämä helpotus loppui lyhyeen kun nainen hoksasi varsin nopeasti massiivisen, laahustavan takkuisen hahmon edessään. Otuksesta nouseva verenlöyhkä iski hänen kasvoilleen kauempaakin, mutta peto oli silti vielä pystyssä.... ja tulossa kohti. Kiiluvat kissansilmät levisivät kuin äkillinen oivallus olisi iskenyt kertaheitolla huomattavasti enemmän tolkkua särkyiseen kalloon, ja nainen sihahti ilmoille terävän kirouksen. Valkoturkkinen petokin riehui kauempana ja tämän suunnalla tuntui tapahtuvan jotakin muutakin, mutta hän ehti hädintuskin vilkaista leukojaan louskuttavan, ja vieläkin kärkkäästi nuijaansa puristavan hirviön ohitse tämän suuntaan. Tätäkään ei tuntunut nyt kiinnostavan kaaos ympärillään tai edes toverinsa riehunta, vaan tämän häijy huomio oli edelleen kiinnittynyt kissaihmiseen edessään... eikä tainnut olla erityisen vaikeaa kenellekään arvata mitä tämä aikoi.
Niin paljon kuin hän rehellisesti olisikin halunnut jäädä makaamaan paikalleen ja kiristelemään hampaitaan, ei tämä tainnut olla nyt vaihtoehto jos mieli välttää kaamean hengiltä rusentumisen. Vaikka Cathryn olikin aluksi taistellut pidätelläkseen hirviötä loitolla ihmisjoukosta, oli se nyt puhdas hengissäselviämisvaisto joka nyt pyyhkäisi hänen ylitseen ja pakotti naisen kierähtämään vaivalloisesti kyynerpäidensä varaan. Tämä toi nopeasti uuden irveen olennon terävähampaisille kasvoille, mutta siitä huolimatta alkoivat selkeän huterat jalat silti tapailla maata alleen, kiireisessä ponnistelussa yrittää vääntäytyä ylös lattialta... joka tosin ei tainnutkaan onnistua enää äskeisen jälkeen niin helposti kuin olisi voinut toivoa. Toinen jalka petti varoituksetta painon alla sai kissaihmisen horjahtamaan ja hapuilemaan hätäisesti tukea vieressään retkottavasta pöydästä, joka onnistuikin hädintuskin pelastamaan hänet retkahtamasta takaisin lattialle. Cathryn nosti siristelevän katseensa takaisin kohti kiireettä harppovaan, vaikkakin myös viimein onnahtelevaan hirviöön hakien tällä kertaa aavistuksen maltillisemmin tasapainoaan epämääräisessä toispuoleisessa, jännittyneen kyyristelevässä asennossa, kuin peläten ettei saisi enää aikaa ponnistella takaisin pystyyn jos nyt kaatuisi. "Olet... nopeampi kuin miltä näytät. Mutta yhtä... ruma otus olet kyllä silti" katti sihahti kivuliaasti hampaidensa lomasta otuksen lähestymistä seuraten, ja kurottaen kätensä kohti vähän matkan päähän pudonnutta sapeliaan tämän kädensijaa tavoitellen. Rehellisesti hänellä ei ollut aavistustakaan kykenisikö hän enää paljoonkaan moisen nujertumattoman pedon suhteen jos tämä ei ollut piitannut pahemmistakaan sivalluksista, mutta.... kukaties hänellä olisi vielä jäljellä edes... jotain. Kaiketi äskeinen isku jalkaan oli sentään hidastanut valtavaa hirviötäkin, mutta taisi silti olla melkoinen kysymysmerkki olisiko tämä lähellekään tarpeeksi mihinkään.... Kuitenkin, jäntevä keho jännittyi jälleen, kivuliaasti voimanrippeitään keräillen.
|
|
|
Post by submarine on Feb 8, 2016 22:38:00 GMT 3
Ikävän fiksun (tai ainakin perusjärkevän) oloiseksi käynyt hirviö ei ollut juuri aikaisempaa varovaisempi ja varautuneempi, vaikka se tuntuikin juuri keksineen aivan omasta takaa hieman mallia ottamalla asetaidot ja niiden käyttämisen. Oikeastaan mokoma tuntui innostavan sitä vain entisestään, kun se nyt ymmärsi pitkän ja suuren aseen voiman oikein käytettynä, etenkin paljon pienemmillä terillä aseistautunutta miestä vastaan. Kun se nyt hyökkäsi, tiesi se selvästikin ettei toisella olisi suurtakaan mahdollisuutta puolustautua tai iskeä takaisin. Pitkä terä runnoisi lyhyemmät pois tieltä ja pitäisi samalla vastustajan kaukana. Tällaisesta voiton paikasta oli helppo virnuilla, mitä hirmu tekikin rynnätessään kohti - omalla tavallaan, ainakin. Se oli vahva, se oli täynnä elämää ja voimaa, ja se oli varustautunut nyt paremmin. Sen tarkemmin hirviö ei taktiikkaansa tai toimiaan sitten juuri miettinytkään. Se hyökkäsi nopeilla sivalluksilla, tavoitteli lihaa ja louskutti jo odottavasti leukojaan. Lyönnit olivat kömpelöitä, mutta rotevan otuksen kourissa miekka sai pelottavaa nopeutta ja voimaa. Se iski kerran, yritti avata miehen vatsan, ja sitten toisen, tavoitellen kurkkua. Kumpikaan ei onnistunut, mutta joka tapauksessa ne ajoivat miestä kauemmas, eikä tämä tosiaan, kuten odottaa sopi, tuntunut pystyvän vastaamaan sen suuremmin. Väistely ja perääntyminen vain rohkaisivat hirviötä painamaan päälle entistä kovempaa. Se halusi nähdä lisää lihaa ja verta, se halusi nähdä miten uudet taidot ja oivallukset tekisivät selvää tästä vihollisesta. Ja verta se sitten saikin.
Viimein miekka sitten löysi saaliinsa. Veren ryöpsähdys miehen jo runnotusta kädestä oli kuin jonkinlainen irvokas palkinto hirviölle. Se sivalsti nopeasti ja repäisi takaisin, louskuttaen innoissaan leukojaan kun kookas terä raastoi lihaa. Se, ettei mies ollut varsinaisesti edes tuntunut väistävän osumaa, vaikka olikin tarpeeksi terävä ennakoidakseen moista, ei selvästikään huolettanut otusta ollenkaan. Veri roiskui, ja se kiskaisi terän pitkälle taakse jo suorastaan voitonriemuisena. Onnistuminen sai sen herpaantumaan, eikä se ehtinyt tajuta murhaavaa vastaiskua, ennen kuin oli jo aivan liian myöhäistä. Tikarinterä leikkasi ilmaa, ja iskeytyi sitten voimalla hirviön naamaan. Otus päästi äänen, jossa oli yhtälailla yllätystä, raivoa, kipua ja hämmennystäkin, kun terä repäisi julmassa kaaressa ja iski syvään. Moinen olisi varmasti surmannut ihmisen saman tien, eikä tämäkään hirviö pystynyt sivuuttamaan sitä aivan noin vain. Se horjahti taaksepäin, ja perääntyi nopeasti monta askelta miehestä poispäin. Toisella kourallaan se puristi kasvojaan joista nyt tursusi mustaa verta, toisella se raahasi vastustajansa miekkaa perässään, välittämättä siitä miten aseen terä aurasi kadun mutaa. Mutta vaikka osuma olikin selvästi aiheuttanut tuskaa ja vahinkoa, ei se (kuten ei ilmeisesti yhtään mikään muukaan) näyttänyt olevan koitumassa hirviön kuolemaksi. Se perääntyi taaksepäin, ennen kuin päästi sitten ärähdyksen. Vihaisesti, suorastaan ärhäkkänä mokomasta tempusta, otus pyyhkäisi äkkiä kouransa kasvoiltaan niin, että verta roiskui sivustakatsojien joukkoonkin. Nämä haukkoivat henkeään ja päästelivät tyrmistyneitä ääniä - joskaan eivät läheskään yhtä paljoa kuin nähdessään, millaista jälkeä tikari oli tehnyt hirviölle. Sen toisen tihrustavan silmän tilalla oli nyt vain hirvittävä, ammottava haava, joka vuosi ja roiskui. Takkuturkkinen hirviö karjui päin vastustajaansa ja tempoi raivoisasti verisellä kourallaan sinne tänne. Mokoma temppu tuntui saaneen sen raivon valtaan, kuin mies olisi jollakin tapaa pettänyt hirviön. Olihan se juuri keksinyt jotakin ihmeellistä ja mahtavaa, ja nyt siltä kuitenkin evättiin mahdollisuus hyödyntää sitä. Vamma tuntui itsessäänkin haittaavan otusta, mutta enemmänkin menetetyn silmän kuin tuskan muodossa. Tuska, jos sitä tälle otukselle edes oli, oli täysin toissijaista. Silti sitä taisi olla luvassa hieman lisää...
Sivusta pällistelevän väkijoukon keskeltä kantautui mekkalaa, joka tuskin oli edes kiirinyt kummankaan keskenään kahakoivan korviin. Ovesta ulos pakeneva, tiukasti kaiken muun kiertävä huutokauppaväkikin vain sekoitti pakkaa entisestään järkyttyneellä, pakokauhuisella teutaroinnillaan. Siltikin hämmingillä oli selviä seurauksia, sillä äkkiä sivummalta kantautui muun metelin lomasta napsahdus, joka oli eittämättä selvä ja selkeä kenelle tahansa soturille tai metsästäjällekin: jousen jänne. Sitä seurasi hetken murto-osan mittainen suhahdus nuolen kiitäessä ilman halki, ja sitten se jo päättyikin tömähdykseen ja uuteen ärähdykseen. Äkkiä hirviö värähti ja jäi tuijottamaan nuolta, joka sen rintaan varoittamatta iskeytyi. Hämmentynyt, yllätetty hirviö vilkaisi villisti ja hölmistyneenä nuolen tulosuuntaan, unohtaen hetkeksi raivonsa ja menetetyn silmänsäkin. Sivummalta nimittäin näytti olevan tulossa uusia mutkia tilanteeseen. Kaksi hahmoa tunki läpi katsojien löyhästä ringistä. Toinen näistä oli huomattavan pitkä ja leveäharteinen mies, arvokkaan näköisissä varusteissa ja miekka jo kourassaan. Jämäkkäpiirteinen mies piteli asetta päänsä yläpuolella ja huusi kovaan ääneen. Tämän vierellä, vähäisempänä mutta yhtälailla läsnä, toinen nuorempi miehentapainen puristi jousta. Kyseessä oli pelkkä kevyt lyhytjousi, jolla tuskin tällaisia hirviöitä tapettaisiin, mutta siltikin nuorempi oli jo ampunut matkaan yhden nuolen, ja hapuili nyt toista. Silmät olivat levällään tilanteesta, johon nämä olivat porhaltaneet, mutta olemus silti päättäväinen - joskaan ei yhtä paljoa kuin miekkaansa heiluttavalla vanhemmalla miehellä.
Haarniskoitu, kovaääninen soturi suuntasi jo kohti hirviötä, päättäväisenä ja suorasukaisena. Sanoja ei tässä tilanteessa ehditty vaihtaa, mutta taisi olla silti selvää, että apua oli saapunut paikalle - enemmänkin, jopa. Väkijoukon takana melusta ja mekastuksesta (ja heiluvista keihäistä) päätellen touhusi nyt loppu paikallisesta vartiostosta, joka yritti parhaansa mukaan läpi pakenijoista ja hölmöistä seisoskelijoista. Kaiken keskelle jäänyt hirviö ei selvästikään ollut varma siitä miten mokomaan olisi pitänyt edes reagoida...
-
Kissamaisen naisen henki oli selvästikin ainakin melkein yhtä sitkeässä, kuin samannäköisillä eläimillä. Olipa tällä yhdeksän elämää tai ei, oli pystyyn nouseminenkin moisen törmäyksen ja runnomisen jäljiltä melkoinen saavutus. Suuri, paksuturkkinen ja raskasta nuijaansa heiluttava hirvitys ei kuitenkaan tuntunut siitä piittaavan. Se tarpoi edelleen kohti naista, lähestyi tätä tasaisen varmana. Ainoastaan vamman aiheuttama vahinko hidasti sitä yhtään mitenkään, eikä sekään kivun puutteessa ollut niin tehokas, kuin olisi sopinut toivoa. Sen tihrustavat, yrmeät silmät tuijottivat vastustajaa, joka näytti totta puhuen pysyvän enää hädin tuskin edes pystyssä. Hirviöllä ei tainnut muutenkaan olla enää kiire, mutta leikkimään se ei ainakaan alkanut. Ainoa armo, minkä haavoittunut saalis sai, taisi olla lyhyt hetki, jonka ajaksi kammotus seisahtui paikalleen. Se tarkkaili ja arvioi, vaikka lopulta asiassa ei tainnutkaan olla paljoa mietittävää. Kumpikin oli haavoittanut toistaan, mutta suorastaan murtumattoman oloinen hirviö oli vetänyt ehdottoman selkeästi pidemmän korren. Selvä juttu. "Ruma on hyvä", voitossaan puheliaaksi äityvä otus murahti, viitsimättä edes ärsyyntyä haavoitetun vastustajansa uhmasta. Se ei lähtenyt vieläkään liikkeelle, ottanut viimeisiä kohtalokkaita askelia, mutta se kohotti kuitenkin jo nuijaansa varoittavasti ylöspäin, kuin aikoen kohtapuoleen vain harpata murskaamaan tämän niille sijoilleen. Jokin näytti kuitenkin saavan sen harkitsemaan uudestaan, ja äkkiä se laskikin nuijansa... tosin vain kohottaakseen sen nyt taakseen ja sivulleen, kuin olisikin aikonut iskeä sivulta eikä ylhäältä. "Sitkeä otus. Kallo talteen, juu. Kallo kupiksi", hirviö murahti. Sanat olisi kukaties pitänyt tulkita jonkinlaiseksi kunnianosoitukseksi; olihan nyt melkoinen kunnia, että tällainen yrmeä murskaajaotus tunnusti vastustajansa olleen edes siinä määrin mitään, että tämän kallo kelpaisi kodinirtaimistoksi?
Välittämättä juuri naisen mahdollisista vastauksista tai taustalla tapahtuvasta lajitoverinsa ahdistelusta ei hirvitys jäänyt odottelemaan sen pidemmäksi aikaa. Äkkiä se ärähti raivoisasti ja harppasi eteenpäin. Liike ei ollut erityisen puhdas, eikä vahingoitettu jalka ottanut kunnolla painoa vastaan, mutta otus ei piitannut horjumisestaan. Se huitaisi murhaavalla voimalla kohti kissaa jälleen kerran, kaavaillen kaiketi iskevänsä vastustajansa kyljen säpäleiksi - ja sitä myöten lopun otuksenkin. Isku oli melkoisen kömpelö ja hirvittävän ennalta-arvattava, mutta se ei tainnut hirmua juuri huolettaa. Se kaiketi oletti jo kissan olevan aivan liian haavoittunut väistelemään enää. Tähän hätään kukaan ei tainnut (vieläkään) ehtiä edes auttamaan, joten naisen olisi parasta osoittaa luulot vääriksi...
|
|
|
Post by zetsumei on Feb 11, 2016 14:19:03 GMT 3
Belvyr tunsi lämpimän veren tulvivan käsivarttaan pitkin. Hän tunsi myös ilmavirran toista kättään vasten miehen iskiessä tikarinsa ja hän tunsi veren, joka lämpimänä valui pitkin tikarin terää, sen kahvalle ja kahvalta miehen kädelle. Voitonriemuinen tunne valtasi miehen, vaikkakin, hän tajusi lähes samantien, ettei isku riittänyt. Hän vetäisi tikarinsa pois, antoi pedon perääntyä ja oli asettumassa uuteen iskuun, kun tajusi, että kaikki näytti varsin sumealta. Mies räpäytti silmiään, nähdäkseen taas paremmin, mutta nyt maailma myös keikkui. Hän tunsi lämpimän veren nyt voimakkaammin kuin aiemmin ja tajusi, että oli menettänyt sen verran verta, että tajuissaan pysyminen olisi hetki hetkeltä vaikeampaa. Ja peto oli hengissä.. Mies ei kyennyt ajattelemaan niin selkeästi mitä aikaisemmin ja hän pyyhkäisi otsaansa terveellä kädellään. Mitä pitäisi tehdä? Belvyr huojahti ja putosi toisen polvensa varaan, irvistäen. Hän koitti vielä nousta, mutta ei onnistunut, vaan jäi polvilleen maahan odottamaan pedolta kuollettavaa iskua. Hän ei kuullut enää kuin oman hätäisen sydämensykkeensä ja tunsi vain veren, joka valui innokkaasti käsivarren haavoista. Viimeisin isku oli osunut varmasti luuhun asti.
Nainen sivummalla katseli tilannetta ja tuhahti, kääntyen ja harppoen pois. Hän kuuli varmasti vielä jousen äänen ja väkijoukon kohahduksen uusien sankareiden tullessa sopivasti paikalle, mutta mikään ei saanut häntä taakseen katsomaan. Belvyrin viitta jäi maahan siihen kohtaan minne mies oli sen harteiltaan pudottanut, yhtä kuolleena, mitä sen omistaja varmasti ilman hoitoa olisi. Belvyr huokaisi kerran ja menetti tajuntansa, vaipuen mutaan, tikarien pudottua jo hetkeä aiemmin tunnottomista käsistä.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 12, 2016 14:58:44 GMT 3
Niin sinnikkäästi (tai kaiketi epätoivoisesti) kuin Cathryn olikin ponnistellut jälleen likimain jaloilleen, ei hänen mahdollisuuksissaan tainnut kuitenkaan olla hurraamista... nyt edes sen vertaa kuin aiemmin. Takanaan sojottavaan pöydänjalkaan raskaasti nojaava kissaihminen saattoi vain seurata utuisella katseellaan kun takkuinen, vereltä löyhkäävä lihasvuori vyöryi nujertumatta jälleen häntä kohti ja pysähtyi viimein hänen eteensä kuin arvioidakseen hädintuskin jaloillaan pysyvää saalistaan. Nainen jännittyi kylkeään puristaen ja hampaitaan yhteen purren kuin uumoillen hirviön aikovan musertaa hänet siihen paikkaan, mutta pienen vastustajansa uhmasta huolimatta peto ei tuntunut pitävän kiirettä. Tämä jopa murahti lyhyen puolittaisen vastauksen ennen kuin kohotti viimein nuijaansa. Cathryn irvisti ja kiersi pitkäkyntiset sormensa vaivalloisesti hapuilemansa sapelin kädensijalle, yrityksen kuitenkin päättyessä tuskaiseen huojahdukseen ja ähkäisyyn kuin olennolla ei olisi ollut enää voimia kiskaista aiemminkin yhdellä kädellään heiluttelemaansa miekkaa ylös. Täpärästi tämä kuitenkin onnistui pelastamaan tasapainonsa, vaikka tämä jäikin huojuen varsin surkeassa kumarassa puristamaan puolittain vieläkin maata vasten nojaavaa sapeliaan.
Tilanne olisi voinut käydä varsin rumaksi hyvin nopeasti kun hirviö kohotti jo nuijaansa ylös, mutta seisahtui vielä silmänräpäykseksi epäröimään... vaikkakaan ei lopulta minkäänlaisesta mukavasta syystä. Tukalasti vieläkin niin kylkeään sekä sapelinsa kahvaa puristava Cathryn siristi silmiään ylös petoon epäluuloisesti kyräillen kun tämä äkkiä tokaisikin kallon säästämisestä ja muutti nuijansa asentoa. Tämä ei selvästikään epäröinyt tippaakaan vastustajansa surmaamista vaikka harkitsikin miten tämä olisi parasta, ja jo olennon elkeistä näki että lyhyt armonaika oli lopussa. Moinen ei kuitenkaan selvästi lämmittänyt ainakaan mustaturkin mieltä. "Älä luulekaan" katti onnistui hädintuskin sihahtamaan hampaidensa lomasta kun murskaava, ja eittämättä lopulliseksi tarkoitettu isku humahti ilman halki häntä kohti, jättämättä enää minkäänlaista harkinnan- tai kärvistelynvaraa. Kissamaiset, repaleiset korvat painuivat luimuun ja luultavasti enää vain silkan vaiston varassa Cathryn irrotti tuskaisesti kylkeään puristavan kätensä tarraten tälläkin sapeliinsa... juuri ennen kuin ponnisti matalalta eteenpäin, niin nopeasti kuin jaloistaan enää irtosi.
Oli varmaa, että moinen rivakka ja kova heittäytyminen repi kylkeä sekä muuta murjottua kehoa piinallisesti, ja hänestä irtosi väkisinkin jälleen uusi ruma kissamainen sähähdys kun nainen sinkosi alas, eittämättä iskun alitse sihdaten, vaikka tämä liippasikin varmasti aivan liian täpärältä. Kukaties massiivinen hirviö jäisikin vain ilman havittelemaansa kalloa päätyessään vain murskaamaan tämän kuitenkin naisen heittäytyessä iskun eteen, mutta sitä tuskin oli Cathrynillakaan aikaa pohtia. Hän puri leukansa tuskallisen tiukasti yhteen ja veti päänsä hartioidensa väliin parhaansa mukaan, kunnes lattia tuli jälleen kovaa ja armottomasti vastaan. Kuitenkin tällä kertaa hän oli valmis. Päätyen tekemään epämääräisen ja raskaan pyörähdyksen katti otti törmäyksen vastaan kierähtäen lopulta toisen polvensa varaan... ja samalla kiskaisten molemmin käsin mukanaan kolissutta sapelia. Kyseessä taisi olla enemmän repäisy kuin mikään varsinainen sivallus kun kissaihminen tempaisi kaikin voimin terän kohti hirviön toista nyt painoa kantavaa, vähemmällä selvinnyttä jalkaa. Oli kaiketi aivan turha edes toivoa että tämä jollain ihmeen kaupalla riittäisi tappamaan pedon vaikka onnistuisikin, mutta... tällaisessa tilanteessa oli kaiketi vain tyydyttävä siihen mitä sai.
|
|
|
Post by submarine on Feb 14, 2016 16:57:07 GMT 3
Huutokauppapaikkana toimineen varaston edustalla velloi jo melkoinen paniikki ja sekasorto. Ihmiset ryntäilivät sinne tänne ja törmäilivät toisiinsa hämmentyneinä ja hätiköiden, ja näiden välistä tunki (välillä kyynärpäitä käyttäen) läpi vartijoita. Suurin osa lainvalvojista yritti pahimman ihmissuman läpi varastoon, mikä vain pahensi tilannetta. Huutoa ja melua ainakin riitti. Siitä huolimattakin vain hyvin harvat tohtivat astua edes varaston edustalla velloneen kahakan suuntaan. Vartija tai pari raivasi ilmeisestikin tietään kohti tätäkin, mutta huomattavasti vähäisemmällä tarmolla, kuin sotisopaansa sonnustautunut mies ja tämän jousta käyttelevä toveri. Joku avulias sentään sohi jo keihäällä aikaisemmin maahan kaadettua, edelleen heikosti nytkähtelevää hirviötä. Vaikka taustatukea ei saman tien ollutkaan luvassa, ei miekkaansa heiluttava mies selvästikään asiasta piitannut. Tämän liikkeistä ja elkeistä näkyi kokemus ja päättäväisyys. Mies oli kookas, eikä selvästikään enää aivan nuorukainen, mutta vielä ikä ei ollut ainakaan heikentänyt tämän miekkakättä; päinvastoin aika ja harjoitus olivat tuoneet silkkaa voimaa. Edelleen menetettyä silmäänsä raivoava ja rintaansa napsahtanutta nuolta ihmettelevä hirviö ei juuri saanut miettimisaikaa, kun kalpa jo heilui. Soturi jakeli iskun jos toisenkin otuksen suuntaan, lyöden sen varastaman miekan sivuun, sivaltaen olkaan ja painostaen päättäväisesti ja tilannetta sen suuremmin pohtimatta vastustajaansa. Ja vaikka hirvitys kestikin selvästi hirvittäviä haavoja vaivatta, oli jo käyty taistelu kuitenkin nähtävästi vaatinut siltä voimia; lujat miekaniskut ajoivat sen ahtaalle, eikä se ehtinyt edes suuria leukojaan louskuttaa hyökkäyksen keskeltä.
Miehen toveri, ainakin tusinan vuotta nuorempi, ei painanut yhtä raivokkaasti hirviön päälle. Nuoremmankin kupeella roikkui kyllä miekka, mutta sitä ei vedetty, eikä uutta nuoltakaan etsitty jousen jänteelle. Hänen huomionsa ei ollut taistelussa ollenkaan, vaan sen jo aiheuttamassa tuhossa; ammuttuaan nuolensa hän suuntasikin nopeasti kohti maahan lyyhistyvää barbaarisoturia, joka oli selvästikin jo hätää kärsimässä. Paremman puutteessa hän tuli viskanneeksi jousensa sivuun, jäämättä edes katsomaan kun se lensi mutaan. Sänkisiltä, matkanteon likaamilta kasvoilta näkyi huolta ja totisuutta, eikä hän juuri tuhlannut aikaa tai ehtinyt miettiä vaatteitaan tai varusteitaan kumartuessaan nopeasti kaatuneen puoleen. "Hei mies! Pysy tolkuissasi! Kuuletko!? Apua on tulossa!" nuorukainen huudahti, ravistellen jykevää ja kookasta miestä. Hän ei itsekään ollut mikään aivan rääpäle, enemmänkin hyvävartinen (joskaan ei erityisen lihaksikas, jopa hieman harjaantumattoman näköinen), mutta suuren ja jyhkeän miehen käsittely täydessä varustuksessa tuotti selvästikin ongelmia. Siksipä hän tulikin lopulta riuhtaisseeksi tämän pois mudasta varsin kovakouraisesti ja hartiavoimin, pakottaen hervottoman barbaarin puoliksi istuvaan asentoon. Taistelu ja vammat olivat vieneet jo voimat ja tajun, mutta apuun rynnännyt ei aikonut antaa mokoman päättyä niin helpolla; kun ei keksinyt muutakaan, huitaisi hän miestä nopeasti vasten tiedottomia kasvoja. "Ei sinun nyt sovi henkeäsi heittää! Hei!" nuorukainen huusi aivan miehen korvan juuressa, yrittäen kaikin tavoin kiusata miehen piinattua ja jo muille maille lipsahtanutta tajuntaa takaisin. Loputtomiin hän ei kuitenkaan voinut murehtia tämän tolkusta, vaan läpsäistyään vielä toistamiseenkin vasten barbaarin kasvoja hän antoi tämän painua takaisin kasaan, ennen kuin lähti nopeasti repimään oman nuttunsa hihaa riekaleiksi. Ilmeisestikin mies yritti tekaista nopeasti sidettä, jolla sitoa edes pahin verenvuoto. "Tulkaa auttamaan! Hän tarvitsee apua!" nuorukainen huusi ympärilleen. Muulla väellä vain taisi olla liikaa mietittävää jo omastakin takaa...
-
Sisällä varastossa sekasorto oli tuskin sen vähäisempää kuin ulkonakaan; väki kyllä yritti ulos (joskin vartijat tunkivat samaan aikaan sisään, ja kaikki velloi edestakaisin), mutta pöytien ja huutokauppatavaran keskellä mokoma meni nopeasti pelkäksi sekaiseksi huitomiseksi. Jonkinlaista helpotusta yleiseen hämminkiin toi kai edes se, että valtava, valkoinen hirviö sai edelleenkin melkoista päänvaivaa ympärillään pyörivistä, keihäillä sohivista vartijoista. Miehet huusivat ja ahdistivat sitä miten vain taisivat, sohien aina parhaansa mukaan kylkiä ja selkää, kun se yritti johonkin suuntaan. Mokoma kyllä pidätteli ja häiritsi sitä, mutta siltikään hirviön elkeissä ei näkynyt niinkään hätää tai uhkaa, vaan enemmänkin turhautumista tällaisia temppuilevia vihollisia kohtaan. Se ärähteli vihaisesti ja heilutti tapparaansa jo huomattavasti vähemmän kepeästi. "Antaa tulla! Antaa tulla sitten! Kuka laitetaan pinoon ensin!?" otus ärjäisi, sohien hirvittävällä tapparallaan. Ase halkaisi yhden näyttelypöydistä, jota vartijoista oli käyttänyt suojanaan. Miehet perääntyivät hirvityksen tieltä kun se harppasi näitä kohti, survoen keihäillään parhaansa mukaan. Kirves katkaisi yhden niistä kuin heinänkorren, mutta samalla toiselta puolelta tätä harppasi vartija, joka survaisi keihäänsä valtavaan pohkeeseen. Se sai hirviön horjahtamaan ja irvistämään, ennen kuin se sitten kiepsahti ympäri samanlaisella vääjäämättömyydellä kuin maanvyöry. Uskalikko yritti perääntyä takaisin toveriensa rinnalle, mutta ärhäkkä isku oli aivan liian nopea. Kirveenterä vihelsi, ja äkkiä mies lensi kieppuen ilman halki, roiskuttaen punaa joka puolelle. Tämä tuskin oli enää hengissä osuessaan taas lattiaan. "Pysykää rivissä! Älkää antako sen riehua! Pysykää lujina! Apua on jo tulossa!" vartiopäällikkö Aravin huusi. Hieman omien sanojensa vastaisesti tämä loikkasikin äkkiä eteenpäin, tarraten edelleen hirviön pohkeesta törröttävään keihääseen, jonka repäisi nopeasti irti. Kirves tavoitteli tätäkin, mutta ei sentään osunut. Hirvittävästä tilanteesta huolimatta vartijat hurrasivat johtajansa rohkealle esimerkille.
Kolmas taistelu, vähäväkisin mutta ei yhtään sen vähempää hurja, velloi aivan lähellä. Ja vaikka oli kukaties hetken ajan näyttänyt jo siltä, että valtava, vanha Visakallo saisi pian uuden kissankallokupin, ei nopealla soturilla tainnut vieläkään olla mitään haluja päätyä juoma-astiaksi. Hirviön huitaisu oli jo melkoisen veltto ja viitsimätön, kuin pelkkä muodollisuus jolla lopettaa koko tilanne (tai ehkä se oli kuitenkin väsynyt? Kukaties ikä tosiaan alkoi jo painaa?), minkä takia haavoitetun kissan räjähtävä, raju reaktio tulikin niin yllätyksenä. Se ehti hädin tuskin edes murahtaa yllätyksestä, kun tämä äkkiä hyökkäsikin taas kuolemaa uhmaten iskun alta, niin että valtavan nuijan piikit melkeinpä hipoivat päätä. Seuraava murahdus olikin paljon kovempi, kun terävä sapeli raastoi jo toistakin jalkaa. Ja tällä kertaa hirviöllä ei tainnut olla niin ennakointia kuin tervettä koipeakaan, jonka varassa toistaa potkaisutemppunsa. Visakallo murahti kolmannenkin kerran, kun ilkeästi sivallettu jalka antoi periksi valtavan massan alta, eikä toinenkaan koipi jaksanut ottaa painoa vastaan. Hirvitys horjahti kuin päissään, ennen kuin pamahti koko painollaan tantereeseen, pudoten takapuolelleen niin että koko varasto tuntui tutisevan. Huonekalujen ja kauppatavaran sirpaleet sinkoilivat sinne tänne kun valtavat kourat haroivat tukea ja tasapainoa, jota ei kuitenkaan tainnut olla nyt tarjolla. Ote valtavasta nuijastakin kirposi siinä tohinassa. Mylvivä hirviö oli pitkin pituuttaan maassa, eikä se ainakaan aivan heti ollut yrittämässä ylös. Kourat haroivat edelleenkin sinne tänne, yrittäen löytää otetta jostakin minkä varassa kiskoa ruho pystyyn (kuin mikään siirtolohkaretta vähäisempi olisi mukamas riittänyt!) ja vihainen mylvintä vain koveni, mutta maassa sitä nyt kuitenkin oltiin. "Murskaan! Koko kallon!" Visakallo uhosi. Nähtävästi kissasta oli jäänyt jo liian hapan maku suuhun mitään juomia varten...
|
|
|
Post by zetsumei on Feb 15, 2016 14:35:39 GMT 3
Ihmiset juoksentelivat ympäriinsä ja kirkuivat kuolemasta ja tulevasta tuhosta. Aivan yhtäkkiä nämä olivat näyttäneet keksineen miten pelottava tilanne oli. Yksikään heistä ei näyttänyt välittävän sen enempää maahan kaatuneesta soturista, kuin tämän apuun rientäneestä nuorukaisesta, joka huusi apua haavoittuneen hoitamiseen. Belvyr palasi hitaasti tajuihinsa, mutta oli yhä tokkurainen, eikä tajuissaan oleminen vaikuttanut asialta, joka kestäisi kovinkaan kauaa. Mies murahti hieman ja yritti tajuta mitä täällä oikein tapahtui, vilkaisten auttajaansa, jonka epämiellyttävän herätyksen hän tunsi vieläkin kasvoillaan. Belvyr koitti nousta hieman istumaan, mutta valahti takaisin maahan ja huokaisi silmänsä sulkien, lähempänä taas tajuttomutta kuin tolkuissaan olemista. Miehen huulet silti vielä liikkuivat, vaikka sanoista ei selvästikkään saanut mitään selvää, liekkö edes oikeaa kieltä mitä toinen äänettömästi kuiski.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 17, 2016 22:51:18 GMT 3
Viimein, täpärästi lähestulkoon viimeisillä mahdollisilla hetkillä, alkoi näyttää siltä että teräs puri sittenkin valtavaan takkuiseen hirviöön joka kohosi jo lähes maahan sortuneen kissaihmisen edessä. Vaikka Cathryn ei ollutkaan ehtinyt punnita suorastaan itsetuhoisen uhkarohkeaa yritystään tippaakaan, sai hän lopulta palkkiokseen tuskaisten, silmissään ja päässään tanssivien valoläiskien lomasta tuntea sapelinsa purevan jälleen syvään takkuiseen turkkiin ja lihaan... eikä pedon jalka tällä kertaa enää kohonnutkaan uuteen murskaavaan potkuun. Vieläkään tässä ei ollut havaittavissa merkkiäkään kivusta taikka edes huolestuksesta, mutta otus murahti yllätyksestä jossakin hänen yläpuolellaan ennen kuin tämän koko massiivinen ruho huojahti uhkaavasti. Jossakin muussa tilanteessa olisi varmasti voinut olla paikallaan tuntea edes jonkinlaista voitonriemua, mutta maassa vieläkin kyhjöttävällä ja henkeään haukkovalla naisella nyt tuskin oli niin aikaa kuin energiaakaan moiseen.
Varaston tapahtumat olivat edelleen vellovaa kaoottista hälinää ja huutoihin sekoittuvaa hurjaa ärjyntää hänen ympärillään, ja katti hädintuskin näki hetkeen eteensä lähes henkeä salpaavan tuskansa lävitse joka raastoi kyljestä alkaen koko kehon lävitse aina kouristuksenomaisesti sapelin kahvaa puristaviin käsiin saakka. Hän ei aluksi kyennyt kuin riippumaan aseessaan kuin henkensä edestä oman väkivaltaisen heittäytymisensä tyrmäämänä, mutta kun valtava hirviö viimein horjahti hänen miekkansa terän toisessa päässä, tuntui haparoiva tajunta havahtuvan. Cathryn tuskin olisi nyt ollut kunnossa sukeltamaan sivuun enää yhdenkään nuijaniskun tieltä mutta siltikin äkillinen yli hyökyvä adrenaliiniryöppy sai olennon säpsähtämään tajuihinsa kuin uutta hyökkäystä peläten. Tämä ei jäänyt nytkään harkitsemaan vaan kiiluvat silmät loivat vain nopean, sumean katseen jonnekin ylös ja tämä ähkäisi jälleen, kiskaisten kiireesti ja refleksinomaisesti otuksen kintusta törröttävää miekkaa, ennen kuin kuitenkin tempaisi viimein puoliväkisin sormensa irti sapelistaan. Nainen ei edes yrittänyt havitella asetta mukaansa vaan jätti tämän tällä kertaa sinne mihin tämä ikinä sattuikin jäämään, upottaen sen sijaan hammasta purren kyntensä lattiaan ja hapuili hätäisesti jalkoja jälleen alleen. Tälläkin kertaa liikkeet olivat kaikkea muuta kuin ylväitä saati sulavia kun nainen ponnisti kauemmas hirviöstä samalla kun tämän massiivinen ruho rysähti lattialle hänen takanaan. Hän kompuroi huterilla kintuillaan ja tömähti kivuliaasti sähähtäen rähmälleen, kuitenkin yrittäen vielä vierähtää kauemmas hirviöstä kuin olisi vieläkin pelännyt tämän olevan hänen perässään. Kissa pyörähti lähestulkoon refleksinomaisesti kyljelleen ja kohti teutaroivaa petoa, ennen kuin pienellä viiveellä ehti tajuta ettei otus enää huojunutkaan jossakin katon rajassa tai tömistellyt hänen perässään metelistä ja lattian uhkaavasta järkkymisestä huolimatta.
Cathryn harhautui tuijottamaan sekunnin jos toisenkin silmät sirrillään ja epämääräiseen puoliretkottavaan asentoon lysähtäneenä kun hurjistunut Visakallo huitoi lattialla, ärjyen turhautunutta raivoaan ilmoille. Vaikka otus oli selvästi vieläkin kaikkea muuta kuin kuolettavasti haavoittunut ei tämä kuitenkaan tuntunut olevan enää pääsemässä noin vain ylös kaikista yrityksistään huolimatta. Kissaihminen tuijotti tätä hetken epäluuloisen jännittyneesti runnottua kylkeään puristavan kätensä ylitse, kunnes tämän kurkusta viimein kantautui epämääräinen hengähdyksen ja puuskahduksen sekasikiö. Hetken verran hän oli jo lähes luullut kohdanneensa kuolemansa... mutta ilmeisesti näin ei ollut ainakaan vielä käymässä. Varovasti ja irvistellen puuskuttava kissaihminen kiskoi itseään enemmän istualleen raivokkaasti kourillaan huitovaa petoa pälyillen, saaden vihdoin ja viimein aikaa vilkaista myös toisen lähistöllä puhjenneen taistelun suuntaan. Oli murhaava Visakallo nyt toistaiseksi maassa tai ei, olisi toinen vaaleaturkkisempi hirviö varmasti lopettanut kaikki vastaanpyristelyt lyhyeen jos olisi ehtinyt paikalle... kuitenkin tällä pedolla tuntui nyt olevan onneksi muuta tekemistä. Korviaan tukalasti luimisteleva kissa räpäytti silmiään kerran jos toisenkin nähdessään vartijajoukon viimein rohjenneen ahdistelemaan hirmua keihäineen vanhemman, kokeneemman näköisen miehen johdolla. Oikeastaan nämä näyttivät jopa pärjäävän yllättävän hyvin painostaessaan lähes nujertumattomalta tuntuvaa petoa silkalla ylivoimalla. Hiljakseen vieläkin epämiellyttävästi pyörivässä ja särkyisessä pääkopassa alkoi kuitenkin itää toivo siitä että tästä kukaties vielä selvittäisiin.... ehkä, vaikka lattialla teutaroiva Visakallo oli vielä varmasti kaikkea muuta kuin vaarattomassa kunnossa. Varaston ulkopuoleltakin kantautuva meteli ja huudot vihjasivat ettei tilanne ollut vielä ohitse ulkonakaan, mutta sinne saakka naisen pinnistelevä huomiokyky ei tähän hätään enää yltänyt. Sen sijaan vihreiden silmien haparoiva, mutta terävän varautunut tuijotus pälyili kumpaakin sisällä riehuvista hirviöistä samalla kun tämä yritti hampaitaan kirskutellen kiskoa itseään parempaan asentoon lattialla, kuitenkaan vielä pystyyn saakka pääsemättä.
|
|
|
Post by submarine on Feb 22, 2016 18:19:07 GMT 3
"Hyvä! Pysy tolkuissasi! Älä päästä irti!" nuorukainen huusi uudemman kerran vasten kookasta miestä. Tämä ei selvästikään ollut todella vielä heräämässä, tuskinpa aikoikaan aivan pian, mutta ainakin meteli ja terävät läpsäisyt olivat saaneet mieheen jotakin eloa. Paikalle kiiruhtanut olisi todennäköisesti huitaissut uudelleenkin, mutta miehen verta tursuava, auki repäisty käsi vaati huomiota ja melkoisesti vaivaa. Yksinään tällä oli vaikeuksia pidellä kookasta barbaaria edes suunnilleen istuvassa asennossa, saati sitten sitoa samalla kättä, mutta apuakaan ei tuntunut olevan tulossa. Väki ympärillä panikoi ja ryntäili, eikä ketään tähän hätään kiinnostanut yksi huonokuntoinen muukalainen. Siltikin nuorukainen teki parhaansa ja raastoi hihastaan hätäistä kaistaletta, jota yritti parhaansa mukaan kiertää tiukalle tursuavan haavan ympärille. Kukaties hän tiesi jopa jotakin haavanhoidosta, sillä miestä ja tämän vammoja yritettiin pitää poissa pahimmasta mudasta. "Älä yritä puhua! Pure vaikka hammasta! Keskity!" nuorukainen käskytti parhaansa mukaan. Miekat kolahtelivat taaempana haarniskaan sonnustautuneen hahmon painostaessa yhä vain takkuturkkista hirviötä. Siltikin hän yritti parhaansa mukaan jättää sen huomiotta samalla kun kiersi tekaisemaansa sidettä mahdollisimman tiukalle haavoittuneen käden ympärille. Se vedettiin totta puhuen suorastaan kivuliaan tiukaksi, mutta juuri nyt mokoma oli todennäköisesti vain etu; kukaties puristus haavoissa estäisi miestä sammahtamasta jälleen yhtä pahasti. Ainakin side tyrehdytti verenvuodon tähän hätään. Mutainen maa ei tarvinnut enää yhtään enempää punaista. "Tulkaa nyt joku auttamaan!" nuorukainen huusi vielä ilmoille. Hän heitti ympärilleen nopean katseen myllerryksessä ja sekasorrossa, etsien edes jotakuta tueksi. Ihmisillä oli kuitenkin aivan liikaa omia murheitaan...
-
Varaston sisällä myllerrys ei ollut ainakaan muuttumassa vähäisemmäksi. Vartijoilla oli yhä kädet täynnä yhä pystyssä olevan hirviön kanssa, kun nämä yrittivät parhaansa mukaan pysyä hengissä ja tehdä jotakin luonnottoman sitkeälle hirvitykselle siinä samalla. Melkein yhtä valtava Visakallo oli kyllä isketty maihin, mutta siitä huolimatta otus ei selvästikään ollut aikeissa antaa periksi vielä. Se teutaroi raivoisasti ja sohi joka suuntaan, ensiksi sekopäisesti mutta pikkuhiljaa jo hallitummin. Sen jalat oli lyöty rikki alta, mutta hirviö punkesi itseään rivakasti istuvaan asentoon, ärjyen raivoissaan. Sen katse takertui etenkin Cathryniin, luvaten hirvittävää kostoa naiselle, joka kaikesta huolimattakin alkoi olla myös melkoisen huonossa kunnossa. Kostoa tai ei, taisi Visakallo saada nopeasti muutakin mietittävää, kun varaston ovelta alkoi vihdoin päästä läpi vartijoita. Osa miehistä jähmettyi henkeään haukkoen ja silmät järkytyksestä seisoen paikoilleen nähdessään mitä sisällä todella oli meneillään, mutta kaikeksi onneksi ainakin joillakin oli tarpeeksi sisua puskea eteenpäinkin. Ensialkuun vartijat suuntasivat kohti jo riehuvaa kahakkaa, muta huomatessaan, että maassa retkotti toinen otus ilman mitään varsinaista vastarintaa hyökkäsi ainakin muutama sinnekin päin. Visakallo ei ehtinyt liiaksi mulkoilla, kun sen pyöreään, turpeaan naamaan survaistiin äkkiä keihäs. Hirviö mylväisi ja yritti saman tien nyhtää asetta irti, mutta nopeati väliin tunki lisää sotilaita survomaan otusta keihäillä ja pakottamaan sitä alas. Jo valmiiksi telottu Visakallokin joutui ahtaalle tällaisen ylivoiman edessä.
Myllerrys muuttui vain kovemmaksi vartijoiden tunkiessa paikalle mahdollisimman nopeasti ja kovaa. Sekasortoisen huitomisen keskellä kukaan ei suuremmin muistanut Cathryniakaan, jota totta puhuen taisi olla kiittäminen varsin paljosta - kuten siitä, että miehet mätkivät nyt maihin jo valmiiksi maissa olevaa hirviötä. Vartijoilla ei kuitenkaan ollut aikaa tai huomiota miettiä muita asioita, ja totta puhuen joku näistä taisi tylysti sysätä kissamaisen naisen syrjään tieltään päästäkseen hirviön kimppuun paremmin. Oli tässäkin palkkio...
((Hmmh, tilanne alkaa näyttää vähän siltä, että hahmot ovat hieman ulkona itse myllerryksestä ja sivustakatsojia. Miten on, olisiko hyvä hypätä eteenpäin? Belvyriltä taitaa ainakin olla yhteys jo pätkimässä sen verran, että ehkä mies herää myöhemmin jostakin sairasvuoteelta tai muusta vastaavasta paikasta? Ehkä Cathrynkin, jos siltä tuntuu?))
|
|
|
Post by zetsumei on Feb 22, 2016 19:40:06 GMT 3
//Minä kelaan nyt omaa hahmoani sinne sairasvuoteelle. Jos siltä näyttää, että te vielä jatkatte peliä siellä huutokaupassa, niin minä voin jättää vuoroja väliin kunnes tuonne joku tulee. Jos tulee // Belvyr murahti tuskasta tuntiessaan kipua kädessään ja avasi silmiään kunnolla, kiroten. Hän näki nuorukaisen, jota ei ollut aiemmin nähnyt ja koitti tarttua tätä paidan etumuksesta, mutta liike oli liikaa ja mies valahti taas tajuttomuutta lähenevään tilaan. Se, mitä kaikkea mies näki tai kuuli tässä tajuttomuuden ja tajuissaan olemisen rajoilla, ei todellakaan vetänyt vertoja niille aivojen syövereistä nousseille epämääräisille ajatuksille, jota hän koki tajuttomana. Mies heräsi lähestulkoon painajaismaisessa olossa, otsa hiessä. Hän hengitti raskaasti ympärilleen katsellen ja tajusi nopeasti, että puoletkaan niistä ajatuksista ja niin elävistä asioista eivät olleet voineet olla totta. Mies ei ollut kotimaassaan, vaan kaukana sieltä. Belvyr huokaisi hieman ja laskeutui paremmin pitkäkseen sängyllä, sulkien hetkeksi silmänsä. Hän tunsi miten uni teki tuloaan ja hetken mies neuvottelikin ajatuksen kanssa nukkumisesta, mutta päätyi lopulta ravistamaan päätään ja avaamaan taas silmänsä. Hän liikutti rauhallisesti jokaista raajaansa, irvistäen hieman kivuista. Kaikki tuntuivat toimivan, vaikka kipuja ja sidoksia tuntui riittävän.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 25, 2016 2:16:28 GMT 3
Niin maahan sortuneen Visakallon kuin toisenkin pedon korviarepivä mylvintä alkoivat hiljakseen sekoittua entistä enemmän ympäröivien vartijoiden sekä pakenijoiden huutoihin, eikä tuskaisesti pinnistelevällä Cathrynilla ollut enää tarpeeksi voimia niin kiskomaan itseään ylös kuin horjuvaa tajuntaansa tämän paremmin tolkkuihinsakaan... kuitenkaan tilanne ei tainnut vielä olla ohitse. Sumeasilmäinen kissa irvisti itsekseen uudestaan huomatessaan kuinka holtittomasti raivonnut hirviö vähän matkan päässä hänestä alkoi löytää keinoja ja malttia punnertautua lattialta istualleen... kömpelösti, mutta kuitenkin, ja oivallus oli kaikkea muuta kuin huojentava. Oli varsin helppoa huomata jopa nyt kehen tämän kostonhimoinen katse oli vieläkin suunnattu, ja tämä saikin vieläkin kylkeään puristavan naisen jännittymään uudestaan. Hänen tuskaisesti jyskyttävän päänsä ja silmissään tanssivien valoläiskienkin lomasta kissa tajusi hirviön haparoivan takaisin tasapainoonsa ja kohottautuvan joka ajoi hänetkin puremaan hammasta ja ponnistelemaan huterahkosti polvilleen. Kuitenkaan aikeistaan huolimatta tämän pidemmälle nainen ei ehtinyt kun äkkiä tapahtui jotain joka tuntui saavan kaiken entistä kaoottisemmaksi. Hänen ohitseen tungeksi yhtäkkiä vartijoita jotka ryntäsivät keihäineen niin Visakallon kuin toisenkin pedon kimppuun sellaisella tarmolla ettei näillä selvästikään ollut aikaa nyt miettiä muuta. Kissaihminen ehti hädintuskin tajuta mitä tapahtui kun joku jo tyrkkäsikin olennon tieltään, eikä Cathryn nyt ollut kunnossa ottamaan vastaan jotakin tällaista. Katista irtosi yllättynyt äännähdys kun hän suistui äkkiä tasapainostaan päätyen jälleen raskaasti lattialle, tällä kertaa ehtimättä edes haparoida itseään parempaan asentoon. Kylkeä vihlaisi ja hänen päässään välähti, ja hetken aikaa huone tuntui pyörivän, ennen kuin kaikki viimein pimeni.
Aika tuntui kestävän armollisen pitkään kun kissaihminen makasi tiedottomana paikallaan, kunnes kuitenkin määrittelemättömän ajan kuluttua alkoi jostakin kaukaa viimein kantautua tukahtuneita ääniä. Kului tovi ennen kuin nämä onnistuivat saavuttamaan mitään tajunnaksi luokiteltavaa, mutta viimein silmäluomet värähtivät vastahakoisesti. Vihreät silmät raottuivat siristellen, mutta sulkeutuivat uudestaan sihahduksen keralla kun valo tulvi pistävästi hämärään tottuneille verkkokalvoille. Cathryn sihahti ilmoille uuden vaisun kirouksen ja nosti haparoiden toisen kätensä kasvoilleen, kunnes vielä hetken itseään ja sekavaa mieltään kokoiltuaan rohkeni raottaa silmiään uudestaan kätensä varjoista hahmottaakseen paremmin missä edes oli. Olo taisi olla rehellisesti kaikkea muuta kuin kehuttava eikä hän muistanut paljoakaan mitään kovin selkeää viimeisistä hetkistä, mutta... kaikesta päätellen hän taisi kuitenkin olla vielä elossa, joka ainakin oli itsessään rohkaiseva fakta.
((Noh, potkaisin itsekin Cathia hieman eteenpäin, toivottavasti tästä saa jotain edes semi-fiksua jatkoa irti. =I ))
|
|