|
Post by spyrre on Sept 17, 2015 17:44:02 GMT 3
Ei tainnut olla suurikaan yllätys että Spyro tuntui järkyttyvän melkoisesti kun Nitte toi ilmi varsin suoraan kehotuksen siitä mitä heidän oli nyt tehtävä, mutta siitäkin huolimatta pojan typertyneet protestit jäivät kaiken edessä lyhyiksi ja varsin turhiksi. Lattiaa ilmeettömästi tuijottava nainen katkaisi nulikan sanat suoraan ja tasaisesti onnistuenkin vaientamaan purppuratukan nopeasti kun tämä jäi tuijottamaan silmänsä kauhusta ja epäuskosta ymmyrkäisinä ruhjottua olentoa edessään. Toinen ei edes katsonut heihin, mutta tämän sanat eivät silti jättäneet minkäänlaista epäilystä ainakaan tämän puolelta mitä olisi tehtävä... ja tämä, mitä tämä kertoi hirvitti poikaa vaikka tämän ulos pyrkivät protestit muuttuivat matkallaan nopeasti vain uudeksi avuttoman sanattomaksi ähkäisyksi. Jo muiden lohikäärmeiden etsiminen oli epäilemättä kuumottanut poikaa, mutta nyt kuvioihin oli ilmestynyt vielä suoranainen prinssi sekä aate kristallinsirpaleesta jonkinlaisena Apsun ilmentymänä... Purppuratukka ei tiennyt (eikä oikeastaan olisi edes halunnut) mitä kumpikaan näistä lopulta merkitsi mutta hänkään ei voinut vain väittää vastaan pronssisuomuisen olennon pahaenteiselle tokaisulle kuinka hänen oli lähdettävä tai hän kuolisi... kuten mahdollisesti moni muukin, ja prinssin olisi saatava tietää tästä. "Mutta... eihän... eihän mekään tiedetä mitä täällä... mitä ne hirviöt meinasi" Jopa lampun hailakassa valossa astetta kalpeammaksi muuttunut poika henkäisi avuttomasti kuin olisi vielä surkeasti yrittänyt vakuuttaa edes itsensä siitä etteivät asiat ehkä olleet niin hirvittävällä kannalla kuin Nitte sanoi, mutta taitaen epäonnistua tässäkin surkeasti. Jopa hänkin osasi lopulta aavistaa että liikkeellä oli suuria asioita vaikkeivat he näitä kyenneet näkemäänkään... eikä mitään tällaista, mitä hirviöiden herra oli yrittänyt varmasti tehtäisi ilman suuria aikomuksia ja seurauksia.... jotka varmasti koskisivat muitakin kuin vain hirviömäistä miestä itseään. Sirpale kylmäsi entistä tukalammin hänen rinnassaan kuljettaen hyytävän värähdyksen pojan lävitse, tämän tuntuen kuitenkin kadottaneen jälleen sanansa kun heidän eteensä hahmoteltiin jonkinlaista kauheaa, valtavaa kuvaa, josta hän tuskin kykeni näkemään kuin piinaavan pienen häivähdyksen... ja vain tämäkin oli tarpeeksi saamaan pojan värisemään. Saattoiko Nitte olla oikeassa...? Tosin, edes tässä murtuneessa tilassa nainen ei tuntunut omaavan epäilystäkään ainakaan siitä että näin oli tehtävä.
Lopulta purppuratukka ei osannut muuta kuin jäädä tukalasti paikallaan liikehtien kuuntelemaan kun nainen puhui, ilmeettömän vaisusti, mutta kuitenkin lohduttoman suoraan. Laihat leukaperät kiristyivät ja seinän kiveen nojaavat sormet nytkähtivät epämääräisesti tämän kuitenkaan pystymättä enää keskeyttämään pronssisuomuista vaikka tämän tasainen ääni oli käynyt entistä hiljaisemmaksi. Kaiken oman ahdinkonsakin keskellä oli silti varsin helppo nähdä kuinka tolaltaan ja murtunut nainen oli sisältäkin, joka sai nulikan kiristelemään hampaitaan entisestään. Se liikahti jälleen ristiriitaisin tuntemuksin ja vilkaisi jälleen neuvottomasti hiljaiseen Haekliin takanaan, kulmien rypistyessä entisestään Niten jatkaessa kuinka jopa prinssi kuuntelisi heitä nyt kristallin vuoksi, mutta pronssisuomuinen itse kohtaisi kotimaassaan vain kuolemansa... jostakin syystä. Tämän palaaminen ilmeisesti koskaan, mistään syystä, oli ilmeisesti mahdotonta... eikä poika voinut olla tuntematta itsessään melkoista vihlaisua tästäkin syystä katsellessaan yhdentekevästi rujoa kädentynkäänsä tuijottavaa murtunutta naista. "...tämä... äh. Ei tämä ole... oikein" se henkäisi lopulta hiljaa hampaidensa lomasta määrittämättä tarkemmin mistä puhui, tuskin varsinaisesti muuten kuin itsekseen, vilkuillen avuttomasti varsin poissaolevaksi käyvää Nitteä. Niin lohduttoman synkäksi kuin tämä oli käynytkin, olento irtisanoutui silti varsin suoraan kaikesta tavalla, ettei purppuratukalla ollut aavistustakaan mitä olisi voinut edes sanoa... varsinkin kun kaikessa murtuneisuudessaankin olento tuntui silti vain haluavan jäädä rauhaan. Nulikka hätkähti hieman kun Nitte totesi latteasti vielä Haeklia vilkaisten kuinka nuorukainen pitäisi ottaa mukaan ainakin jonkinlaiseksi avuksi, siinä missä nainen ei moiseen enää kykenisi. Tämän kuiva tokaisu aarteisiin kajoamisesta sai Spyronkin liikahtamaan epämukavasti ja vilkaisemaan niin tummaa, levottomasti miekkaansa sormeilevaa nuorukaista kuin pronssista olentoakin, kuitenkaan löytämättä itsekään sanoja tähän sen enempää kuin toinenkaan. Sen sijaan poika tuntuikin jälleen päätyvän vain luimistumaan tukalasti kaiken edessä, ahdistavan hiljaisuuden jälleen päästessä nostamaan päätään. Kaiketi Nitteä ei kiinnostanut enää senkään vertaa että tämä olisi puuttunut temppelin aarteisiin kajoamiseen vaikka olikin tuntunut mieltävän tämän rangaistavaksi rikokseksi...
Tällä kertaa painostavan vaitonaisuuden rikkoi kuitenkin Haekli, kun toinen hetken kuluttua tapaili varovaisesti kuinka heidän pitäisi päästä pois temppelistäkin, pyytäen vielä apua hiljenneen Niten suunnalta. Purppuratukka tuntui jälleen hetkeksi jumiutuneen tukaluuteensa, tämän jännittyessä aavistuksen silmiään räpäyttäen kuin olisi lähes unohtanutkin (tai vain ei ollut kyennyt saamaan asiaa ilmoille) tämän toisen varsin konkreettisen ongelman. Tuntui eittämättä varsin ikävältä vaatia vieläkin apua Niteltä, mutta pienenä yllätyksenä nainen päätyikin vain puuskahtamaan ennen kuin tokaisi ettei heidän tarvinnut palata takaisin laaksoon. Ilmeisesti jossakin alhaalla piili uloskäynti vuoren toiselle puolelle, vaikka tämän tarkemmin edes Nitte ei tuntunut tietävän... kuin kukaan ei olisi nähnyt tarpeelliseksi edes kertoa tälle koskaan tämän enempää. Spyrokin jäi silmäilemään itsekseen katkerasti sihahtavaa naista vaihtaen empivään sävyyn tukalan katseen Haeklinkin kanssa. Eh, oli lopulta edes aavistuksen helpottavampaa jos temppelistä oli huomattavasti helpompikin reitti ulos... eikä purppuratukka tainnut lopulta ainakaan epäillä Niten sanoja, vaikka tämä näytti vieläkin jokseenkin empivältä. Pronssisuomuinen ei tuntunut olevan aikeissa enää jatkaa, niin kertomustaan kuin mitään muutakaan, ja niin lohduttomalta kuin tämä näyttikin.... ei tämä selvästikään halunnut enää mitään tekemistä minkään kanssa. Eikä Spyrokaan lopulta tiennyt millä hän olisi voinut edes lohduttaa tätä... sanat eivät poistaneet naisen kokemia vääryyksiä, vaikka tämä epäilemättä oli antanut kaikkensa. Ja tämän enempää he tuskin edes saattoivat tältä vaatia, siitäkään huolimatta että heidän auttamisensa oli lopulta tainnut olla lähinnä vain jonkinlainen sivuprojekti pronssisuomuiselle muiden asioiden muassa.
Hetkeen purppuratukka ei tiennyt mitä olisi tehnyt, seisten vain paikoillaan seinän vieressä, hiljakseen itsekseen mutisevaa pronssisuomuista epäröivästi silmäillen, yrittäen kaiketi ottaa vielä jonkinlaista tolkkua tämän pahaenteisistä hiljaisista sanoista. Tämän vaisut mutinat saivat tummat kulmat kurtistumaan ristiriitaisesti pojan vilkaistessa myös uudemman kerran neuvottomasti Haekliin hoksatessaan tämän odottavan katseen. Nitte ei puhunut enää edes heille ja tuntui vain odottavan jäävänsä rauhaan, ja niin riipaisevaa kuin tämä olikin... taisi tämä lopulta olla toisen oikeus... varsinkin kaiken kokemansa jälkeen. Spyro epäröi vielä pitkän tukalan tovin, avaten ja sulkien suutaan kuin yrittäen löytää jonkinlaisia sanoja, kunnes tämä viimein kirskautti hampaitaan ähkäisten ja laski katseensa naisesta. Hänellä ei ollut aavistustakaan voisiko hän oikeasti edes tehdä jotakin tällaista mistä Nitte oli puhunut, mutta... he eivät voineet vain jäädä tähänkään. Niin pronssisuomuisen hiljainen odotus kuin pimeän temppelin ilmapiiri olivat tiivistymässä jälleen tukahduttavasti heidän ympärillään... eikä Spyro ollut pitkään aikaan (jos koskaan) kaivannut näin paljoa ulkoilmaa ja valoa kuin nyt. Kuitenkin tumma katse viipyi lattiassa vielä hetken, ennen kuin poika kumartui hiljaa kietaisemaan kätensä jaloissaan epäluuloisesti vilkuilevan Kissan ympärille nostaen eläimen syliinsä tämän pienestä protestoivasta maukaisusta huolimatta. "Me... kai me sitten... yritetään löytää se" se töksäytti viimein vaivalloisesti yrittäen hillitä äänensä värähdyksen. Hetken poika seisoi vielä paikallaan hampaitaan kirskauttaen ja puristaen Kissaa sylissään. Lopulta se rohkeni nostaa katseensa Haekliin kuin jonkinlaista suostumusta hakien ja haparoiden sitten enemmän tai vähemmän epävarman askelen kohti portaita. Katse kävi kuitenkin vielä Nitessä kerran jos toisenkin kuin tämä olisi vielä surkeasti odottanut tältä jotakin vastausta, ennen kuin nulikka viimein ähkäisi hiljaa ja laski katseensa.
"Äh... Me... Kiitos. Kaikesta. En tiedä miten meillekään olis käynyt ilman sinua, niin... Kunhan... kunhan mekin vaan oltais pystytty tekemään enemmän" tapailtiin vaisusti ja katkonaisesti, ennen kuin poika loi viimeisen surkean katseen murretun naisen suuntaan ja kääntyi suunnatakseen hampaitaan itsekseen kiristellen eteenpäin. Hetkeen sekään ei tuntunut haluavan katsella ympärilleen kuin olisi tarvinnut kaikki voimansa kiskoakseen itsensä edes johonkin suuntaan... ja niin väärältä ja ahdistavalta kuin tämä, kaikki, tuntuikin... taisi tämä lopulta olla ainoa mitä oli tehtävissä. Surkea kiitos oli varmasti laiha lohtu yhtään kenellekään varsinkin kaiken tämän jälkeen, mutta muuta hänellä ei ollut tarjota.
|
|
|
Post by submarine on Sept 18, 2015 14:26:42 GMT 3
Niten vaiettua koko tilanne tuntui jännittyvän jännittymistään, kun itse kukin odotti Spyrolta jonkinlaista vastausta kaikkeen tähän, mitä pojan niskaan nyt sälytettiin. Haekli tuli vilkaisseeksi tähän hermostuneesti, peläten jo hetken ettei tästä irtoaisi muutakaan kuin huteria vastalauseita. Hän ei edes halunnut ajatella miten olisi itse toiminut nyt, vaikka tiesikin oikein hyvin ettei heillä kaiketi ollut edes todellisia vaihtoehtoja. Pronssisen sanat olivat jo vahvistaneet sen mitä hän oli ehtinyt pelätäkin: kristallinsirpale pojan rinnassa veisi tältä hengen tavalla tai toisella jos sille ei tehtäisi mitään. Hän saattoi melkeinpä kuulla nulikan päässä risteielvät ajatukset halusta paeta ja jättää kaikki sikseen... tai sitten ne olivat kaikesta huolimattakin hänen omiaan. Punatukkainen oli löytänyt jostakin outoa rohkeutta kohdata kaiken tämän, mutta olisi ollut hullua väittää että hän ei edelleenkin pelännyt ja epäröinyt. Loppujen lopuksi Spyro tuntu, tavalla tai toisella, hyväksyvän tilanteen kuten se nyt oli. Moinen vaati eittämättä rohkeutta, ja Haekli päästi varovaisen, kevyen henkäisyn kun tämä lopulta vastasi myöntävästi Nitelle. Hän joutui kuitenkin kokoamaan itsensä nopeasti kun poika vilkaisikin häneen, nyökäten tälle mahdollisimman kannustavasti. Kaikki oli tapahtumassa kovin nopeasti, eivätkä he varmastikaan edes ymmärtäisi kaikkea tästä ennen kuin vasta paljon myöhemmin. Lopulta heillä ei kuitenkaan tainnut olla juuri nyt tehtävissä muutakaan kuin jatkaa eteenpäin. Nuorukainen astahti varovaisesti pojan perään, kun tämä lähestyi varovaisesti portaita. Ohimennen hän vilkaisi vielä Nitteen, kun purppurapää puhui tälle.
Toisin kuin Haekli, ei pronssisuomuinen nainen tuntunut juurikaan reagoivan edes nyt, kun Spyro lopulta myöntyi ilmeiseen kohtaloonsa ja osaansa. Tämä tuijotti pojan suuntaan melkeinpä tyhjästi, tuntuen jo melkein unohtavan tämän ennen kuin havahtui uudestaan toisen kuitenkin puhuessa. Sarvipäinen räpäytti hieman vaivalloisesti silmiään kuin ei olisi ollut aivan varma mistä toinen edes puhui kiitellessään avusta, ennen kuin päästi kevyen sihahduksen. "Sillä mitä kukakin teki ei ole mitään väliä. Eikä myöskään ollut. Kaikki tapahtuu kuten tapahtuu, eikä meistä kenelläkään ole oikeutta tai voimaa vaikuttaa siihen. Sinulla on paljon matkaa edessäsi. Minulla ei ole enää väliä", Nitte lopulta vastasi, tuijottaen taas jalkoihinsa puhuessaan. Sanat olivat onttoja ja voimattomia, suorastaan välinpitämättömiä. Oli vaikea sanoa uskoiko tämä edes varsinaisesti siihen mitä sanoi... mutta jollain tapaa Haekli osasi epäillä, ettei tämä itse edes piitannut moisesta. Kaikki oli selvästikin muuttunut täysin yhdentekeväksi tälle... tai ainakin melkein kaikki, sillä äkkiä nainen kuitenkin valpastui vielä hetkeksi. "Kun menette alas, varokaa. Tiedän että alimmat kerrokset hylättiin kauan sitten. Vartijat eivät pystyneet vahtimaan niitä kaikkia lohikäärmeiden lähdettyä. Kun lähestytte vuoren juurta, kukaan ei voi olla varma mikä teitä odottaa", pronssinen tokaisi äkkiä, ennen kuin vaikeni taas täysin, jättäen jälkeensä vain tuijotusta. Ei omaa tuijotustaan, vaan Haeklin tuijotusta. Nuorukainen tihrusti tämän suuntaan huolestuneesti ja epävarmana, tietämättä mitä varsinaisesti edes vastata moiseen neuvoon. Sanottavaa ei lopulta tainnut olla paljoa, eikä kaksikon edessä ollut kaiketi muutakaan mahdollisuutta kuin jatkaa matkaa. Spyro suuntasi jo mieli raskaana portaita alas, ja Haekli astui tämän perään, tietämättä oliko tyytyväinen vai tyytymätön siihen miten nopeasti kaikki tuntui jäävän taakse.
"Haekli. Pidä siitä huolta. Niin vähän kuin teoillamme selvästi onkaan väliä, ei mikään kohtalo tule pidättelemään sitä miekkaa. Tuskin yhtäkään niistä kaikista. Tee mitä pystyt", kuului äkkiä kovin kohtalokas lausahdus Haeklin takaa. Hämillään ja yllättyneenä, toinen jalka jo ensimmäisellä askelmalla, hän vilkaisi vielä taakseen. Nitte istui yhä aloillaan, mutta nyt tämä tuijotti harmaanahkaista tavalla, jossa oli jäljellä hitunen sitä määrätietoisuutta joka tässä aikaisemmin oli palanut. Tämä oli kohottanut katkaistun kädentynkänsä ylös kuin painotuksena sanoilleen, vilkaisemattakaan itse ulokkeeseen. Hämmentyneenä punatukkainen tajusi, että tämä oli ensimmäinen kerta kun sarvipäinen käytti hänen nimeään. "Minä... yritän parhaani. Minä yritän", nuorukainen osasi lopulta vain vaivaisesti luvata, tohtimatta sanoa mitään muutakaan. Vähäpätöisyydestä huolimattakin se tuntui kelpaavan Nitelle, joka vaipui nopeasti takaisin aikaisempaan välinpitämättömyytensä, jättäen salin ja temppelin kovin hiljaiseksi. Hän vilkuili vielä hetken tähän olkansa yli, ennen kuin puuskahti hiljaa. Mitään sanottavaa ei enää tuntunut olevan, eikä hän tohtinut alkaa väkipakolla herättämään keskustelua jota ei koskaan kunnolla ollut edes ollut olemassa. Lopulta hän nyökkäsi, melkeinpä enemmänkin itselleen, ja lähti laskeutumaan portaita. Nuorukaisen toinen käsi oli alitajuisesti kiristynyt miekan kahvalle, kokeillen sen melkeinpä lohdullisen tukevaa painoa ja hakien siitä vakautta. Kukaties edes erityinen ja mahtava miekka ei voisi estää kammottavia asioita tapahtumasta kun niiden aika tuli, mutta lopulta hän saattoi mennä melkeinpä takuuseen siitä, että se pidättelisi vaaroja enemmän kuin jokin epämääräinen kohtalo... olkoonkin, että aseen kantaja oli mitä oli.
Jos Nitte enää sanoi tai teki mitään kammiossa kaksikon laskeuduttua alas, oli moista mahdotonta sanoa. Paksu kivinen katto vaiensi äänet, eikä ylemmän kerroksen elämästä kiirinyt alas asti muutakaan merkkiä kuin varovainen kynttilänliekki, joka kajasti juuri ja juuri kivisten portaiden alapäähän asti, valaisten kerrosta häviävän vähän. Haekli ähkäisi uudemman kerran oivaltaessaan miten pimeää paikassa oli, ja miten sokkona hän oli sallinut Spyron hortoilla pimeään. Edellisellä kerralla heidän täällä ollessaan tapahtuneiden asioiden muistokaan ei ainakaan tarjonnut mielenrauhaa, ja varsin pikaisesti punatukkainen kiskaisikin taas huivin irti hiuksistaan, päästäen sen kohoamaan ilmaan. Pitkien portaiden kiipeäminen loppuun ilman sitä oli antanut kapistukselle aikaa levätä, ja nyt se leimahti taas varovaiseen, valaisevaan liekkiin. "Eh, no. Nyt me... nyt me olemme täällä. Meidän... olisi varmaan parempi yrittää päästä mahdollisimman pitkälle kun vielä jaksamme. Minä tiedän missä on vettä ja muonaa, mennään sinne ensin", nuorukainen lopulta tokaisi, räpytellen silmiään valojen ja varjojen tanssiessa toisiaan vasten hämyisessä kammiossa. Kaikeksi onneksi kammottava, tukahduttava haju tuntui melkeinpä häipyneen. Ilmassa viipyili vielä jokin etäinen, epämukava häivähdys, mutta enää se ei uhannut viedä tajua ja järkeä. Kaikki oli nyt hiljaista ja rauhallista, tavalla joka tuntui yhtä aikaa lohdulliselta ja huolestuttavalta. "Ja se valokivikin on vielä... siellä. Me... tarvitsisimme kyllä paremman valonlähteen", Haekli lisäsi vastahakoisesti muistaessaan asian. Ajatus taistelupaikalle palaamisesta tuntui vähintäänkin ikävältä, mutta toisaalta heillä ei ollut soihtuja tai kynttilöitäkään, eikä huivi varmasti jaksaisi taaskaan loputtomiin...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 18, 2015 19:09:28 GMT 3
Spyro tuskin olisi tiennyt itsekään oliko kysymys varsinaisesta rohkeudesta vaiko kasvavasta painostavasta pakosta päästä pois tilanteesta, joka oli epäilemättä käynyt jo aivan liian suureksi hänelle edes käsitellä, saati käsittää. Kaikki oli valtavaa, epäselkeää ja ahdistavaa, pojan tuntuessa käyneen myös jokseenkin lannistuneen näköiseksi Niten lohduttomuuden edessä, vaikka tämä seisahtuikin vielä vilkaisemaan naista kun tämä vastasi yhtälailla vähätellen hänen vaisuihin kiitoksiinsa. Tämä sai purppuratukan jälleen henkäisemään, ennen kuin tämä pudisti hieman päätään ja laski jälleen katseensa alas. "....en tiedä. Ehkä. Mutta... silti" se töksäytti hiljaa, mutta kuitenkin aavistus pientä itsepäisyyttä äänessään. Hän ei ollut alkuunkaan varma miten suhtautua pronssisuomuisen puheisiin väistämättömästä kohtalosta eikä hän rehellisesti kyennytkään nyt edes miettimään tätä... muuten kuin ettei hän pitänyt tästä tippaakaan. Oli melkoisen karmivaa ajatella että kaikki, mitä oli tapahtunut ja tulisi tapahtumaan seuraisi vain jotain... ties mitä mystistä, ennalta määrättyä suunnitelmaa, jonka oli punonut.... ties kuka. Kuitenkin parasta mitä hän kykeni nyt muutenkin pyörivässä mielessään tekemään painostavalle ajatukselle oli yrittää olla ajattelematta tätä... mutta joka tapauksessa, eiväthän asiat silti voineet olla niin yhdentekeviä kuin Nitte uskoi. Oli tapahtunut mitä olikaan, nainen oli silti auttanut heitä... ja ansaitsi tästä edes sen pienen surkean kiitollisuuden joka hänellä oli antaa. Kaiketi tämä taisi jäädä enemmän pojan oman melkoisen horjuvan mielenrauhan kannalta lausutuksi, päätellen siitä kuinka vähän mikään tuntui pronssisuomuiselle enää merkitsevän, eikä poika voinut olla tuntematta harteidensa jälleen painuvan.
Lopulta Haeklin ajatukset tuskin olivat kovinkaan kaukana totuudesta kun purppuratukka kääntyi ristiriitaisin tuntemuksin kohti pimeyteen laskeutuvaa portaikkoa. Tämä puristi Kissaa sylissään ja tumma katse painui välttelevästi alaviistoon kuin olisi epätoivoisesti yrittänyt paeta ajatuksiaan, nulikan kuitenkin havahtuessa vielä kun Nitte hieman yllättäen puhui vielä heidän takanaan, varoittaen alakäytävien vaaroista. Poika säpsähti hiukan vilkaisten itsekin epävarmasti Haeklia tuntumassaan, kuitenkaan löytämättä itsekään enää sanoja joilla vastata pronssisuomuiselle. Sekin nyökkäsi vielä taakseen ennen kuin silmänräpäyksen epäröityään kiristi hampaitaan ja mitään muutakaan suuntaa löytämättä astui pimeyden nielemiin askelmiin, astellen vaiteliaasti pois näkyvistä. Asiat hänen ympärillään olivat jälleen paisuneet hirvittävällä tavalla, hänen tuskin ymmärtäessä näistä kuin murto-osan, eikä hän lopulta osannut muuta kuin tarrata tiukasti ensimmäiseen konkreettiseen asiaan joka heidän edessään nyt oli, joka oli tähän hätään ulos pääseminen. Hänen jalkansa tuntuivat vieläkin huterilta, mutta Spyro puri hammasta kun hetkeksi lähes läpitunkematon pimeys nousi jälleen hänen ympärillään Niten vaatimattoman lampun jäädessä taakse. Jännittynyt purppuratukka jatkoi kuitenkin eteenpäin, haparoiden jalallaan varovasti kohti seuraavaa askelmaa osaamatta tähän hätään oikeastaan edes pelätä kompuroivansa uhkaavissa kivisissä portaissa.
Nulikka oli lähes ehtinyt laskeutua suurimman osan askelmista ennen kuin hoksasi ettei Haekli ollutkaan hänen perässään kuten hän oli luullut. Oivallus saikin tämän pysähtymään hieman säpsähtäen ja kääntämään katseensa taakseen takaisin ylös josta hän hetkellisesti oli kuulevinaan puhetta. Paljoakaan enempää Spyro ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä kun ylhäältä kajastavan hailakan valon eteen piirtyi tumma hahmo, juuri ennen kuin pimeässä leimahti jälleen tuttu valo. Kissa hänen sylissään päästi yllättyneen maukaisun ja poikakin irvisti hieman nostaen toista kättään varjostamaan silmiään lähestyvää nuorukaista tihrustaessaan, tämän hoksatessa kuitenkin nopeasti tehdä tilaa portaiden alapäähän. Toisen esiin kiskaisema liitelevä kangas tuntui toipuneen aiemmasta koettelemuksestaan tarpeeksi syttyäkseen jälleen vaikka poikakin taisi laittaa merkille kuinka tämän palo oli vielä aavistuksen epävarmaa. Nulikka vilkaisi kapinetta huolissaan luoden samalla jokseenkin epämukavan katseen ympärilleen nyt valossa esiin piirtyvässä kammiossa josta heillä kummallakaan tuskin oli mukavia muistoja, ennen kuin kuitenkin valpastui takaisin nykyhetkeen Haeklin puhuessa. Tumma nuorukainen tuntui tarttuvan suoraan konkreettisiin asioihin mikä sai pojan räpäyttämään silmiään muutaman kerran tämän kuitenkin sitten nyökätessä. Jokin toisen sanoissa tuntui eittämättä lohdullisen suoraviivaiselta tämän kaiken jälkeen vaikka nulikka rehellisesti tunsi olonsa vieläkin varsin tukalaksi, tuskin pystymättä kunnolla edes piilottamaan tätä. "...no juu. Se... kuulostaa hyvältä. Varmaan kyllä tarvitaan niitä" se onnistui myötäämään pienellä viiveellä aavistuksen vaisuun sävyyn, ennen kuin poika veti syvään henkeä ja käänsi katseensa vastahakoisesti pyyhkäisemään hämärää kammiota ja tämän reunoilla ammottavia käytäviä tarkemmin. Tällä kertaa ilma oli sentään huomattavasti vähemmän vastenmielisesti hengitettävää kuin aikaisemmin, mutta täällä vieläkin leijaileva pieni luonnoton häivähdys sai silti pojan irvistämään (mahdollisesti enemmän muistolle) ja pyyhkäisemään nenänpieltään kämmenselkäänsä.
"Eh. Kai sekin täytyisi sitten yrittää etsiä... jos löydetään sinne... samaan paikkaan" Poika tuntui päässeen aavistuksen enemmän ajan tasalle vastaten nopeammin toisen mainitessa valokivestä, vaikka myös purppuratukka tuntuikin vilkaisevan nuorukaista empivästi kuin tämäkään ei olisi ollut kovinkaan innoissaan palaamaan heidän aiempia jälkiään paikkaan, jossa hirviöt olivat riehuneet ja käyneet heidän kimppuunsa. Ajatus saikin purppuratukan nielaisemaan ja liikahtamaan paikallaan epämukavasti, tämän kuitenkin silmätessä toisen pään ympärillä liitelevään kankaaseen varovaisen arvioivasti kuin yrittäen itsekin päätellä kuinka kauan tämä kestäisi. Vaikka temppeli oli nyt huomattavasti rauhallisempi (toivottavasti) oli tämä silti massiivinen, sokkeloinen ja pimeä, jonka lävitse heidän oli kuitenkin löydettävä reittinsä ties minne. Kuka lopulta tiesi kuinka kauan huivi jaksaisi valaista näin pian jo pitkän laskeutumisen temppelin huipulta jälkeen, eikä Spyroakaan tainnut houkutella ajatus pimeässä odottelusta kun tämä jälleen hiipuisi. "Luuletko että tuo kestää sinne asti? Eh, jos... jos se sammuu, niin... ehkä on parempi että mä menen sitten edellä tai jotain, taidan nähdä sentään vähän paremmin" tämä arveli hetken kapistusta silmäiltyään kunnes vielä kerran henkäistyään yritti koota ryhtiään aavistuksen ja astahti eteenpäin kuin aikeissa suunnata kammion poikki, tosin tajuten nopeasti ettei hän oikeastaan tainnut tietää minne he olivat menossa. Katse palasikin neuvottomana takaisin Haekliin, tummien hieman kireästi räpyttelevien silmien päätyessä kuitenkin käymään vaivihkaisesti siinä heikossa kajastuksessa, joka vieläkin hohti heidän yläpuoleltaan portaiden yläpäästä. Ylhäältä ei ainakaan kantautunut mitään ääniä jotka olisivat kielineet Nitestä (tai kaiketi mistään muustakaan) mitään, mutta nainen luultavasti istui vieläkin paikallaan tyhjyyteen tuijottaen. Tai näin nulikka ainakin arveli, kääntäen katseensa nopeasti muualle varsin tukalaan sävyyn. Nyt... nyt ei ollut aikaa tällaiselle. Ehkä asioita ehtisi ajatella kunhan he onnistuisivat edes pääsemään ulos täältä... mutta vaikka tämän kaiken lykkääminen oli epäilemättä houkuttelevaa taisi poikakin aavistaa ettei tämä tainnut kuitenkaan helpottaa asioita. Kuitenkin purppuratukka pudisti itsekseen ähkäisten päätään, kääntäen sitten tarkoituksellisen kiinteästi huomionsa takaisin nuorukaiseen sekä ympäristön tarkkailuun, tarttuen mahdollisimman tiukasti mihin tahansa muuhun kuin kaoottisiin ajatuksiinsa.
|
|
|
Post by submarine on Sept 19, 2015 14:08:02 GMT 3
Kaikki tuntui olevan ohi huomattavasti nopeammin kuin varmasti kukaan olisi voinut olettaa, olkoonkin ettei Haekli pystynyt aivan karistamaan pientä syyllisyydentunnetta siitä, että suurin syy tähän oli heidän oma haluttomuutensa jäädä Niten haljuun seuraan pidemmäksi aikaa kuin oli pakko. Toisaalta pronssisuomuinen ei tosin ollut itsekään vaikuttanut siltä, että oli arvostanut seuraa tai edes piitannut moisesta enää. Kukaties näin oli parempi... tai niin punatukkainen ainakin halusi uskoa nyt kun he seisoivat alemman kerroksen hämyssä. Hän tuli vilkaisseeksi ohimennen ylös portaita, valon suuntaan, ennen kuin laski sitten katseensa takaisin alas ja huokaisi. Kaikki äskeinen oli tuntunut niin lopulliselta, ettei hän tohtinut edes harkita palaamista sen enempää. Lopulta hän vilkaisikin vain Spyroon, joka ei tuntunut ainakaan vastahakoiselta kun hän alkoi jo puhua jatkosta ja muonan hakemisesta. "Se ei ole kamalan kaukana. Eh, luulisi että saadaan mukaan sen verran että selvitään ainakin ulos täältä", nuorukainen vastasi toiselle, vilkaisten ohimennen säkkiään varsin mietteliäästi. Pieneen nyssäkkään tuskin mahtuisi hirveästi, ja heidän olisi kukaties keksittävä jostakin lisää kantovälineitä. Moiseen olisi varmasti paras käyttää vaikka hieman ylimääräistäkin aikaa, ilman muonaa ja vettä he tuskin selviäisivät pois tästä paikasta vaikka kaikki muu menisikin hyvin... mistä hän ei lopulta voinut totta puhuen olla edes varma. "Eh, luulisi että me selviämme täältä ulos päivässä. Tai parissa", harmaanahkainen lisäsi hetken hiljaisuuden jälkeen aavistuksen haluttomasti, mutta osaamatta nähdä asiaa oikein muutenkaan. Kokonaisen vuoren läpi kiipeäminen ja kerroksien läpi kulkeminen veisi varmasti aikaa. Ajatus oli varsin halju, mutta sille ei kaiketi ollut tehtävissä mitään muutakaan kuin vain laittaa jalkaa toisen eteen.
"Kyllä me todennäköisesti löydämme sinne. Eh, minä kuitenkin olen... käynyt täällä jo", Haekli vastasi hetken perästä, kun toinen myöntyi varovasti valokiven etsimiseenkin, ilmaisten samalla pientä epävarmuutta, onnistuisivatko he edes löytämään koko paikkaa enää. Sen suhteen hän ei epäröinyt, ainoastaan halusiko takaisin sinne. Aavistuksen varautuneesti hän vilkaisi ympärilleen, osoittaen kaikesta päätellen kerroksen keskustaa kohti vievän käytävän suuntaan. Se ammotti yhtä mustana kuin kaikki muutkin. "Tämä on lopulta aika... yksinkertaisesti rakennettu. Tai siis, suoraviivaisesti. Tämä on neliönmallinen ja nuo muut käytävät muodostavat reunat. Täältä menee kolme käytävää ylöspäin ja ne kohtaavat keskellä. Eh, siellä missä... tapahtui se kaikki. Ja välissä on huoneita ja sellaista. Minä... uskoisin että muutkin kerrokset ainakin jonkin matkaa ovat samanlaisia. Tämä paikka vaikuttaa aika säännölliseltä", nuorukainen selitti parhaansa mukaan, piirtäen samalla ilmaan epämääräisiä kuvioita, joiden oli kaiketi tarkoitus olla kerroksen summittainen pohjapiirrustus. Neliömallinen ja joka seinustalta kulki käytävä keskelle, muodostaen ristin. Lopulta varsin yksinkertainen paikka kun ei joutunut juoksentelemaan paniikissa demonien läpi tai välttymään tulemasta valtavan sekopään murskaamaksi. Harmaahipiäinen naksautti melkeinpä mietteliäästi kieltään. "Eh, vesi ja muona ovat aika lähellä, mutta ehkä meidän pitäisi ensin hakea se valokivi", hän lisäsi vielä. Keltaiset silmät kääntyivät Spyron suuntaan kun poikakin tuntui kallistuvan sen kannalle, että valo olisi paras löytää ensin... ja sitten ne levisivät, kun tämä äkkiä heittikin varsin kammottavan ehdotuksen.
"Mi- no ei! Et kyllä mene edeltä! Tai edes edellä! Täällä voi olla vielä jotain vaarallista ja... et kyllä mene!" Haekli ähkäisi melkoisen kovaa, harpaten nopeasti lähemmäs nulikkaa ja tarraten tätä tiukasti olkapäästä, kuin peläten että tämä saman tien säntäisi ties mihin tuhoonsa. Moisesta ei onneksi tainnut olla pelkoa, mutta siitä huolimattakaan hän ei päästänyt saman tien irti vaan puristi tiukasti, tuijottaen melkeinpä hädissään toiseen. Yllä pyörivät purppurainen, liekehtivä huivi tuntui häiriintyvän moisesta, tehden muutaman äkillisen pyörähdyksen ja leimahdellen hetken terävämmin, mutta kaikeksi onneksi kapistus kuitenkin rauhoittui. "Me... me menemme yhdessä tästä eteenpäin. Vaikka ne demonit katosivatkin niin... niin täällä voi silti olla jotain. Tai me voimme eksyä toisistamme", nuorukainen puuskahti lopulta, ennen kuin vihdoin irroitti tarkoittamaansakin lujemman otteen toisesta. Hän ei tosiaankaan halunnut joutua enää mihinkään uusiin hankaluuksiin jos ne vain voitaisiin mitenkään välttää, ja mahdollisesta kätevyydestä huolimattakaan hän ei aikonut päästää poikaa hortoilemaan edeltä ties mihin vaaroihin. "Äh, kyllä tuo huivi kestää sen aikaa. Se ehti levätä jo portaissa. Kunhan nyt vain mennään ainakin. Mutta... pysytään silti yhdessä", Haekli lisäsi vielä, ähkäisten kevyesti. Lopulta hän lähtikin ohjaamaan poikaa mukanaan kohti osoittamaansa käytävää, pysytellen suorastaan alleviivatun tiukasti tämän lähettyvillä. He eivät todellakaan hortoilisi nyt omille teilleen, mistään syystä. Yleisen vainoharhaisuuden nimissä hän tuli pälyilleeksi vielä ympärilleenkin moneen otteeseen ja tarkasti, kuin peläten käytävässä kuitenkin vaanivan jotakin kamalaa. Mitään sellaista ei onneksi näkynyt.
"... Nittekin sanoi että alempana voi olla jotakin epämääräistä. Meidän pitää varoa vaikka ne hyypiöt häipyivätkin", Haekli mutisi hetken perästä, melkeinä enemmänkin itselleen, vilkuillen varovaisesti ympärilleen kaksikon kulkiessa käytävällä. Kummallakin puolen häämötti monia oviaukkoja ja muutama pieni sivukäytäväkin, ja ne saivat jo valmiiksi hermostuneen punatukkaisen varsin epäluuloisiksi. Pronssisen sanat mietityttivät muutenkin melkoisesti. Jos kerran alemmat käytävät olivat saaneet olla ties miten kauan ilman mitään vartijoita niin... se voisi tarkoittaa ties mitä. Jälleen kerran hän tarkisti, että miekka oli varmasti vielä paikallaan. Selvästikin ajatus ties mistä otuksista vaanimassa jossakin kivisten tunnelien syvyyksissä ei miellyttänyt häntä hiukkaakaan...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 19, 2015 18:07:56 GMT 3
Lyhyen, mutta sitäkin tukalamman jälleennäkemisen jälkeen olivat ajatukset väkisinkin varsin synkällä taholla epäilemättä kummankin nuorukaisen mielessä. Kuitenkaan Spyrokaan ei tuntunut ahdistuneesta ja epävarmasta olemuksestaan huolimatta rohkenevan ottaa enää Nitteä tai tämän sanomia asioita puheeksi vaikka vilkuili itsekin hetken ylös portaita joita he olivat juuri laskeutuneet, ennen kuin katse palasi takaisin Haekliin melkoisen neuvottomaan sävyyn kuin tämä olisi toivonut nuorukaisen osaavan jollakin tavalla saada jonkinlaista järkeä eittämättä painostavaan tilanteeseen. Tuskin oli vaikea nähdä että äskeinen vaivasi selvästi toistakin, mutta kun Haekli päätyi tarttumaan varsin suoraan siihen mitä heidän pitäisi tehdä seuraavaksi ei olonsa tukalaksi tuntevalla pojallakaan ollut vastaväitteitä tähän... oikeastaan lähes päin vastoin. Konkreettisten asioiden pohtiminen työnsi kaikkea ahdistavaa ja vaikeaa houkuttelevasti kauemmaksi siitä huolimatta että tämä kaikki kärkkyikin joka tapauksessa jossakin mielenperällä... mutta ainakaan tähän ei tarvinnut tarttua nyt vielä, vaan joskus määrittelemättömässä tulevaisuudessa. Ehkä. Ainakin temppelin tutkiminen ja varusteiden noutaminen vei ajatuksia toistaiseksi helpottavan eri suuntaan murretusta Nitestä sekä tämän sanoista. Rehellisesesti purppuratukkakaan tuskin oli alkuunkaan varma oliko hän toiminut oikein vain jättämällä pronssisuomuisen näin omaan rauhaansa... mutta hän tiesi jo nyt että jos jäisi kärvistelemään asiaa (sekä niitä tusinaa muutakin) nyt, tämä johtaisi vain entistä suurempaan ahdinkoon ilman lopputuloksia. Eikä hänestä riittänyt nyt tällaiseen. Ainoa tapa päästä eteenpäin edes jotenkin oli yrittää olla ajattelematta tätä kaikkea... niin tukalalta kuin tämäkin tuntuikin.
Vaikka liikahtelikin vielä epämääräisesti paikallaan Spyro jäi kuitenkin kuuntelemaan leimuavan huivin valossa siristellen kun Haekli pohti heidän seuraavaa siirtoaan, joka taisi olla varusteiden hakeminen. Poika nyökkäsikin aavistuksen rohkaistuneesti kun tämä totesi ettei paikka josta näitä löytyisi olisi kovin kaukana, ja että täältä saisi riittävästi muonaa mukaan matkalle... tai ainakin ulos selviämiseen. Varsin nopeasti tunne kuitenkin korvautui jälleen huolestuksella kun nuorukaisen punnitseva katsahdus pitelemäänsä säkkiin sekä huomautus siitä, kuinka he ehkä löytäsivät ulos ainakin parissa päivässä saivat rypyn jälleen ilmestymään purppuratukan otsalle. Tämä oli epäilemättä pidempi aika kuin purppuratukkakaan oli toivonut ja pojan kasvoille ilmaantui nopeasti pieni jokseenkin tukala irvistys. Ajatus siitä, että temppelissä oli pakko harhailla vielä pari päivää lisää kaiken kamalan jälkeen tuntui epäilemättä haljulta ja lähes tuskaiselta varsinkin kun matka vei vielä kohti tuntemattomampia pimeitä syvyyksiä, eikä nulikka voinut olla ähkäisemättä hiljaa. "...hitto. Meinaatko että siinä menee vielä niin kauan?" tämä henkäisi aavistuksen surkeasti, joutuen kuitenkin tyytymään lopulta uuteen vaisuhkoon huokaisuun. Heidän oli kaiketi kuitenkin kavuttava kokonaisen valtavan vuoren alakerroksiin, eikä tälle lopulta tainnut mahtaa paljoakaan. Oli vain... mentävä, siinä tuskin auttoivat minkäänlaiset protestit taikka vastaväitteet.
Kukaties matka ulos ei olisikaan niin helppo kuin olisi voinut toivoa, mutta oli sentään edes suuri helpotus että he saisivat nyt edes kulkea likimain rauhassa, ilman pelkoa ainakaan ties mistä käytävissä vaanivista hirviöistä ja demoneista. Lähteminen valokiveä etsimään taisi silti epäilyttää Spyroakin hiukan, Haeklin kuitenkin jäädessä hahmottelemaan huomattavasti varmemmin ajatusta temppelin muodosta sekä tämän läpi reittinsä löytämistä. Poika päätyikin kieltämättä kallistamaan päätään jokseenkin yllättyneenä kun toinen kävi selittämään käytävien muodostelmaa jopa näitä ilmaan piirtäen, saaden Spyronkin hetken emminnän jälkeen katsahtamaan uudemman kerran ympärilleen yrittäen itsekin hahmottaa toisen piirtämää kuviota ympäriltään. "Ehh... mä... en ehtinyt huomata kauheasti, mutta.... jos olet varma, niin... Kai siinä on järkeä" se myötäsi hetken epämääräisen pälyilyn jälkeen haroen ohimennen parempaa otetta Kissasta sylissään. Katti tuntui hoksanneen oudon rengasnutun pojan yllä vierastaen metallin kosketusta joka sai otuksen vääntelehtimään mielenosoituksellisesti paikallaan. Tämä kirvoitti purppuratukankin kurkusta pienen tuskastuneen ähkäisyn vaikka tämä ei silti tuntunut aikovan laskea kattia otteestaan nyt viimein saatua eläimen jälleen kyseenalaiseen turvaan otteeseensa. "Kai se... tuntui sokkeloisemmalta silloin... aikaisemmin" mutistiin aavistuksen tukalasti, ennen kuin se kuitenkin nyökkäsi jälleen toisen sanoille. Kaiketi vaikka se tietäisikin pientä haahuilua ympäriinsä, valokiven etsiminen ensin voisi olla viisainta. Toisen kuitenkin tietäessä jo missä muona olisi tämä tuskin vaatisi ainakaan enää suurempaa haeskelua, ja silloin heillä ei ainakaan olisi enää mitään kiirettä jos heidän ei tarvitsisi huolehtia huivin voimien hiipumisesta.
Varsin pian kaksikko tuntui päässeen yhteisymmärrykseen seuraavasta siirrostaan, ja jännittynyt Spyrokin alkoi selvästi olla jo kaipaamassa pääsyä sanoista tekoihin... ja luultavasti siinä sivussa pakoon mielessään myllertäviä ajatuksiaan. Tämä ehtikin jo astahtaa liikkeelle ennen kuin edes ehti hoksata ettei oikeastaan edes tiennyt minne he olivat matkalla, tai sitä että Haekli oli äkkiä käynyt varsin järkyttyneeksi hänen sanoistaan joita nulikka tuskin oli ehtinyt edes pohtia paljoakaan enempää itsekään. Pojan kurkusta karkasikin pieni, varsin yllättynyt vinkaisu kun nuorukainen astahti äkkiä painokkaasti protestoiden eteenpäin tarraten tiukasti hänen hartiaansa, joka pysäyttikin tämän siihen paikkaan kesken liikkeensä. Purppuratukka luimistui nopeasti refleksinomaisen syyllisesti hätäisen komennuksen edessä tämän jäädessä pälyilemään toista hämillään ja hieman kuontalonsa alta irvistäen, pojan kuitenkaan näyttämättä siltä että olisi ainakaan aikonut riistäytyä irti ja singahtaa väkisin tiehensä omin päin. "Mutta.... egh. No... ei sitten" se myöntyikin nopeasti vieläkin hieman luimistellen, päätyen luomaan vielä epäluuloisen katseen heidän yllään liitelevään kankaaseen kun tämä näytti kiihtyvän hetkellisesti. Nulikan varautumisesta huolimatta kapine ei tuntunut kuitenkaan aikovan hyökätä huitomaan ketään vaan asettui nopeasti, saaden purppuratukan hetken tätä vilkuiltuaan vetämään henkeään ja kääntämään huomionsa hieman silmiään räpytellen takaisin harkitsematonta ehdotusta järkyttyneeseen Haekliin. Poika pälyili toista vieläkin jokseenkin syyllisesti kun nuorukainen viimein uskalsi irrottaa otteensa puuskahtaen tästä eteenpäin kukaan ei hortoilisi ainakaan yksin mihinkään, jolle Spyrokin viimein nyökkäsi varovaisesti henkäisten.
"Eh, en mä ajatellut että... mutta... no juu. Parempi... olla varovainen kuitenkin" poika mutisi niskaansa hieman kiusallisesti kihnuttaen kunnes nyökkäsi vielä lepyttelevästi varmemman vakuudeksi. Kukaties hirviöiden herra mörköineen oli nyt mennyt (toivottavasti), mutta kaiketi ei silti tehnyt yhtään pahaa pitää varansa jossakin tällaisessa paikassa. Nulikka taisi kuitenkin säikähtää enemmän toisen äkillistä pelästystä mutta onneksi silläkään tuskin oli lopulta suurtakaan halua ryntäillä yhtään minnekään pimeään itsekseen. Kun Haekli lähtikin alleviivatun varovaisesti johdattamaan heitä eteenpäin seurasi Spyrokin vastustelematta mukana, päätyen itsekin vilkuilemaan ympäröiviin varjoihin kulkiessaan, vaikkei onnistunut hahmottamaan näissä ainakaan toistaiseksi mitään sen uhkaavampaa kuin toinenkaan painokkaan epäluuloisesta siristelystään huolimatta. Jollakin oudolla tavalla tuntui lähes helpottavalta lähteä liikkeelle siitä huolimatta että tämä veisi väistämättä heitä entistä syvemmälle vuoren uumeniin... mutta samalla lähemmäs ulospääsyä, vaikka tänne taisikin vielä olla matkaa. Siltikin jokainen otettu askel oli yksi tarvittava askel vähemmän, joka tuntui lohdullisen konkreettiselta.
Hiljakseen matka eteni myöten hämärää, pienempien huoneiden reunustamaa käytävää. Spyrokin kurotti aavistuksen kaulaansa kurkistaakseen varautuneena sisään jälleen yhdestä heidän ohittamastaan oviaukosta, ennen kuin käänsi katseensa aavistuksen huolestuneesti takaisin Haekliin toisen mutistessa varautuneesti siitä kuinka alhaalla saattaisi vielä piillä ties mitä. "Mitä sä luulet että viellä on? Siellä alhaalla? Sellaisia... isoja hämähäkkejä, tai jotain?" nulikkakin päätyi tiedustelemaan hetken kuluttua hermostuneesti sormiaan hypistellen, siitäkin huolimatta että tumma nuorukainen oli tainnut mutista lähinnä itsekseen. Ajatus kuitenkin eittämättä huolestutti Spyroakin tämän tiukentaessa vaivihkaa otettaan Kissasta sylissään, samalla kun levoton ryppy tämän otsalla syveni. Alakerrosten vaarojen lisäksi poikaa tosin taisi kiusata joku muukin, tämän vilkaistessa jälleen vaiteliaan tukalasti taakseenkin toisen muistuttaessa ohimennen Nitestä. Se, etteivät he kyenneet tekemään mitään murtuneen pronssisuomuisen hyväksi kaiversi eittämättä melkoisesti, pakottaen nulikan kuitenkin kääntämään hampaitaan kirskauttaen huomionsa takaisin eteenpäin ja karistamaan turhat ajatukset mielestään... ainakin niissämäärin kuin hän siihen kykeni. Tuskin taisi lopulta olla nyt muutakaan mitä hän saattoi tehdä.
|
|
|
Post by submarine on Sept 21, 2015 13:29:33 GMT 3
Vaikka Spyrolla tuskin olikaan mitään syytä kieltäytyä, oli silti melkoinen helpotus kun poika myöntyi kuitenkin kulkemaan yhtä matkaa kaikessa rauhassa. Ajatus hortoilusta ties minne oli riittänyt saamaan Haeklin varsin tolaltaan saman tien, eikä hän halunnut edes miettiä moisia sen enempää. Niinpä hän nyökkäsikin tiukasti nulikan myöntymykselle ja ohjasi tämän tiukasti vierelleen ennen kuin he lähtivät kävelemään synkeään tunneliin. Muistot viimekertaisesta olivat eittämättä itse kunkin mielen päällä, eikä punatukkaisen ollut vaikea huomata miten toinenkin pälyili ympärilleen, kuin yrittäen hiljaisuudesta ja rauhasta huolimattakin ennakoida jotakin ikävää. "Eh. Ei täällä kyllä enää pitäisi olla niitä... demoneita ainakaan. Jos ymmärrän oikein niin sellaiset katoavat kun niillä ei ole enää kutsujaa joka pitäisi ne täällä. Paitsi jos ne on jotenkin... sidottu paikkaan. Mutta sellainen vaatisi ihan liikaa vaivaa jonkin tällaisen vuoksi", nuorukainen mutisi ympärilleen vilkuillessaan, toistaen kaiketi paljolti sitä minkä oli jo muutama päivä sitten kertonut toiselle. Loppujen lopuksi sanat ja rauhoittelu oli tarkoitettu kaiketi yhtä paljon hänelle kuin purppurapäisellekin, olkoonkin että niitä seurasi aavistuksen turhautunut puuskahdus. Loppujen lopuksi hän ei voinut aivan edes teeskennellä, että häntä olisi oikeastaan huolettanut demonien konkreettinen uhka. Lopulta, jos totta puhuttiin, kasa hädin tuskin vihaista rottaa vaarallisempia, lähinnä rumuudellaan häiritseviä sekasikiöitä ei tosiaankaan voisi paljoakaan edes heille, edes juuri nyt. Hän oli jo surmannut yhden sellaisen parilla nopealla miekaniskulla, ja toisen pelkästään kaatumalla päälle. Ei hän sen takia ympärilleen vilkaissut. Häpeällisesti oli lopulta myönnettävä, että kaikista eniten häntä hirvitti viime päivien tapahtumien takia. Käytävien läpi paniikinomaisesti pinkominen painajaismaisen kuhinan keskellä oli iskostunut mieleen liiankin hyvin ja väritti koko paikkaa paljon uhkaavammaksi kuin se etenkään nyt saattoi edes olla.
Haekli vaipui kävellessään varsin pahasti omiin, epämukaviin ajatuksiinsa, joista havahtui vasta kun Spyro äkkiä avasikin suunsa, tiedustellen mitä hän uskoi alhaalla mahdollisesti vaanivan. Harmaanahkainen säpsähti aavistuksen verran ennen kuin vilkaisi hämillään toiseen kuin yllätettynä. Sitten hän kuitenkin päästi mietteliään äänen, kohottaen vapaan, miekalla lepäämättömän kätensä miekalleen. Suuret, keltaiset silmät käväisivät jossakin sivussa, kuin tosiaankin harkiten asioita muutenkin kuin täysin tällaisesta tietämättömän näkökulmasta - joskaan ei erityisen mieluisasti. Hän päästi toisenkin äänen, joka kuulosti enemmänkin jo huolestuneelta. "Eh, no... minun kotimaassani näkee kaikenlaista. Se on... kaukana, ja välillä sinne... tunkee jotakin. Tällaisissa paikoissa voi olla kaiketi vähän mitä tahansa, mutta on muutamia sellaisia otuksia joita löytyy enemmän. Eh, kuten erilaisia petoja tai muuta sellaista. Rottia tai gnolleja tai... muuta", nuorukainen lopulta vastasi, värähtäen aavistuksen verran kun sanat toivat mieleen kahakan, josta tämä kaikki oli alkanut. Kaksi valtavaa, murhaavaa gnollia, jotka kumpikin olivat eittämättä olleet jonkinlaisia kammottavia luonnonoikkuja. Niiden läsnäolo tällaisilla rajamailla taisi nyt, kun asiaa mietittiin tarkemmin, olla jo ikävän hyvä osoitus siitä millaisia vaaroja saattoi kukaties odottaa. "Vaikka en tiedä onko tällaisessa paikassa mitään sellaista. Eh, voihan siellä vain olla outoja eläimiäkin. Isoja, kuten ne hämähäkit tai jotakin... vaikka en kyllä haluaisi törmätä sellaiseenkaan. Tai sitten siellä ei ole yhtään mitään. Jos se sisäänkäynti alhaallakin on kuitenkin edes jotenkin suljettu, niin ehkä sinne ei ole päässyt yhtään mitään. Ei tällaisiin tunneleihinkaan nyt tyhjästä synny mitään otuksia. Tai no..." Haekli jatkoi, yrittäen kaiketi kuulostaa hieman rohkaisevammalta ja vähemmän huolta ja paniikkia lietsovammalta... olkoonkin, ettei hän lopulta voinut mennä aivan takuuseen viimeisistä sanoistaan. Kukapa tiesi, miten oudoilla tavoilla näin oudoissa paikoissa saattoi ilmaantua ties mitä otuksia. Muitakin kuin kutsuttuja demoneita.
Loppujen lopuksi, ilmeisestä kokemuksesta huolimattakaan, Haeklikaan ei kaiketi voinut sanoa mitään erityisen varmaa siitä mitä alemmissa kerroksissa vaani, jos mitään. Moinen ei tainnut vielä olla erityisen ajankohtaistakaan, sillä punatukkainen havahtui äkkiä tajutessaan kaksikon kulkeneen kovin nopeasti jo koko käytävän mitan. Edessäpäin, huivin häilyväisessä valossa, häämötti käytävän pää, jonka takana aukeni kammio. Se sai hänet seisahtumaan hetkeksi, vilkuillen aavistuksen varuillaan ja pidätellen toistakin. Ensialkuun oli kukaties vaikea sanoa, oliko kyseessä tosiaankin sama kammio kuin se jossa aikaisempi kahakka oli tapahtunut, mutta melkoisen nopeasti hämärästä erottui yksi jos toinenkin yksityiskohta. Lattialla lojuva miekka, kiveen tehty reikä, muita taistelun liiankin tuttuja jälkiä. "Eh. No, nyt me kai olemme täällä. Minä... en tullut tänne aikaisemmin. En kai vain... halunnut nähdä tätä", nuorukainen hetken hiljaisuuden jälkeen tokaisi, ennen kuin otti varovaisen askeleen kohti tason keskuskammiota, pysytellen hieman Spyron tiellä kuin haluten varmistaa kammion ensimmäisenä. Epäluuloinen pälyily muuttui vielä hieman epäluuloisemmaksi ja pälyilevämmäksi nyt täällä, mutta siitä huolimattakin kaikki oli hiljaista. Mikään ei tuntunut olevan aikeissa loikata esiin osoittamaan hänen (tai heidän) epäluulojaan ja pelkojaan tosiksi. Liekehtivä kangaskin seurasi harmaanahkaista ilman halki paikalle, valaisten kammiota tarkemmin. Hän tarkkaili paikkaa edetessään, ennen kuin seisahtui varovaisesti keskemmälle lattiaa, kurtistaen aavistuksen verran kulmiaan. "Kaikki muu on paikoillaan, mutta... täällä ei ole verta", Haekli tokaisi ensimmäisenä epämukavana huomionaan. Kaiken järjen mukaan lattialla olisi pitänyt olla paljonkin roiskeita, monesta eri henkilöstä, mutta se oli täysin puhdas, tai ainakin niin puhdas kuin oli ollut aikaisemminkin. Ei verta eikä edes sormia, jotka murhaavan tarkka Diavai oli silloin huitaissut irti valtavalta Basharilta. Ne olivat kadonneet, kuin jokin olisi puhdistanut kaiken tunnollisen tarkasti heidän lähdettyään. Huomio oli epämukava, ja sai muistot taas karkaamaan mielipuolisesti valokehän reunalla kuhisseisiin demoneihin, mutta kaikeksi onneksi hän ei joutunut miettimään sitä pitkään. Jokin muu vei huomion.
"Huh! Se on vielä siinä!" Haekli ähkäisi, harpaten nopeasti kohti jotakin lattialla lojuvaa kuin peläten sen aikovan karata. Moinen temppu oli tähänastisen varovaisuuden jäljiltä kukaties holtiton, mutta ainakaan tällä kertaa se ei kostautunut, sillä hän kiersi sormensa nopeasti pienen kapistuksen ympärille, vailla seurauksia - ainakaan ikäviä. Äkkiä kammion täytti varmempi ja kirkkaampi loiste, kun valokivi heräsi kosketuksen voimasta taas eloon. Punatukkainen piteli sitä hetken tyytyväisesti, ennen kuin vilkaisi Spyroon. "Eh, no. Nyt ei ainakaan tarvitse murehtia siitä että jäätäisiin pimeään", nuorukainen tokaisi, hieman hämillään omasta hätäilystään. Sitten hän vilkaisi ympärilleen, ja tyytyväisyys väheni nopeasti muutaman piirun. Nyt kun kammiossa saattoi nähdä kunnolla, näytti se vain entistä ikävämmältä. Verta ei näkynyt vieläkään, mutta muut taistelun jäljet lojuivat ja ammottivat ikävästi siellä täällä, kuin suorastaan muistuttaen kaikesta tapahtuneesta. Se veti hänet hetkeksi hiljaiseksi.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 21, 2015 18:39:55 GMT 3
Niin epämukavaa ja painostavaa kuin tämä tunnelmaltaan olikin, oli hiljaisen temppelin käytävien poikki kulkeminen lopulta itsessään helppoa... kukaties helpompaa ja rauhallisempaa kuin kumpikaan jännittyneestä kaksikosta oli rohjennut aavistella. Kissaa sylissään puristavalla Spyrollakaan ei tuntunut olevan mielessään yhtään miellyttävämpää kuvaa paikasta kuin toisellakaan, joka taisi olla syöpynyt tähänkin varsin syvälle, eikä poikakaan voinut olla pälyilemättä ympärilleen suorastaan epäluuloisesti kun he kulkivat kammioiden reunustamaa pimeää käytävää. Nyt tällä kertaa jokaisessa varjossa ei kuitenkaan kuhissut eikä mikään syöksähtänyt heidän ohittamistaan huoneista heidän kimppuunsa, mutta hermostuneesti nuorukaista seuraava kireä purppuratukka vaikutti siltä ettei tämäkään olisi varsinaisesti yllättynyt jos jotakin kamalaa olisi vielä tapahtunut... oli tähän enää lopulta syytä taikka ei. Temppelin asukkaiden kohdattua kuolemansa ja hirviöjoukon kadottua ei koko valtavan rakennuksen uumenissa tainnut olla enää paljoakaan muuta kuin he... mikä toisaalta oli omalla tavallaan hyytävä ajatus, mutta toisaalta silti huomattavasti parempi kuin mitä he molemmat vieläkin tuntuivat pelkäävän. Nulikka loi jälleen pienen jännittyneen katseen Haekliin tämän yrittäessä rohkaista kukaties heitä molempia sillä, ettei käytävissä pitäisi väijyä enää demoneitakaan näiden omistajien paineltua tiehensä. Eittämättä pahat aavistukset olivat vieläkin varsin pinnalla pojankin mielessä, mutta tämä taisi olla enemmän varsin puhdasta vainoharhaisuutta kuin sitä että tämä olisi varsinaisesti tiennyt miten tämä touhu demonien kanssa varsinaisesti toimi, tai edes että miksi kukaan olisi vaivautunut jättämään otuksia jälkeensä. Hetken kuitenkin purppuratukka epäröi kuin peläten mitä varomaton sana saattaisi vielä manata esille vain todistaakseen heidät vääräksi tavalla tai toisella, ennen kuin tämä kuitenkin viimein kirskautti hampaitaan ja rohjeten nyökätä toisen pohdinnoille. "Eh. No... juu. Jos ne... on sellaisia, ettei ne voi pysyä täällä edes itse, niin.... Ja ne kyllä haistaisi kauas jos niitä olis täällä jossain" tämäkin mutisi viimein, luoden kuitenkin kulkiessaan jälleen uuden varautuneen katseen ympäröiviin varjoihin. Nämä näyttivät pakenevan vieläkin huojentavan normaalisti heidän tieltään Haeklin ympärillä kaartelevan huivin valossa, mutta uhkaavalta tuntuvan ympäristön tarkkailu taisi tuoda edes hitusen helpotusta varautuneelle Spyrollekin. Hetkeksi tämä tuntui vaikenevan itsekin keskittyen toimeensa, kuitenkin kohottaen epäluuloisesti päätään nuuhkaisten aavistuksen ilmaa kulkiessaan. Demonien luonnoton löyhkä oli eittämättä syöpynyt hänenkin mieleensä, mutta nyt ilmassa riippui vain laimea aavistus tästä... tämänkin kuitenkin ollessa tarpeeksi lähettämään uuden kylmän väreen nulikan selkärankaan, vaikka pienet hirviöt eivät lopulta tainneet olla se, jota hänkään ensisijaisesti pelkäsi. Luultavasti kyseessä oli enemmänkin se, mitä moisten olemassaolo rakennuksessa olisi merkinnyt... vaikka pelko ei tuntunut ainakaan vielä olevan osoittautumassa todeksi.
Ajatukset jäivät väkisinkin pyörimään varsin epämukaville reiteille, johtaen väistämättä kohti tulevaa ja niitä vaaroja, joita edessä vielä odottaisi siitä huolimatta että ylemmät käytävät olivat pysyneet rauhallisina. Spyron tuodessa varovaisen kysymyksensä ilmoille tuntui Haeklikin säpsähtävän tätä hiukan, pojankin jäädessä silmäilemään tätä levottomana kun toinen pohti asiaa uutta miekkaansa sormeillen. Ajatus ei selvästikään miellyttänyt nuorukaistakaan kun tämä jäi pyöritteli aihetta ilmeisen epämukavasti, ennen kuin viimein vastasi sävyyn joka sai purppuratukankin kirskauttamaan hampaitaan epämukavasti. Syrjäisillä paikoilla, varsinkin jossakin tällaisessa, väijyi eittämättä kaikenlaista mihin kumpikaan heistä tuskin olisi halunnut törmätä, eikä oikein mikään toisen mainitsemista vaihtoehdoista kuulostanut erityisen huojentavalta.... vaikka mahdollisesti mikä tahansa olikin parempi kuin hirviöjoukko jonka he jo olivat kohdanneet. Spyro kallisti hieman päätään tumman nuorukaisen mainitessa jälleen kotimaansa ja harhautui hetkeksi kuuntelemaan jättäen toviksi jopa pälyilynsäkin sikseen kun toinen pohdiskeli mahdollisia petoja tai muita ikävyyksiä joita edessä saattaisi väijyä. Maininta rotista ja varsinkin gnolleista toi nopeasti pienen tukalan irveen pojankin kasvoille, tämänkin jäädessä hetkeksi pyörittelemään asioita mielessään kulmiaan kurtistellen. "....egh. En kyllä mäkään. Kunhan... kunhan ei mitään sellaista... outoa ainakaan" nulikkakin mutisi viimein varuillaan, voimatta kuitenkaan olla vilkaisematta toista jälleen melkoisen huolissaan kun nuorukainen totesi ettei ainakaan suljettuihin käytäviin pitäisi siitä hirviöitä tyhjästä... siitä huolimatta että aiempien demonien suhteen oli tainnut käydä juuri näin. Ehm. Ajatus ei selvästikään ollut rohkaiseva heidän kummankaan mielestä, saaden purppuratukankin palaamaan nopeasti takaisin varjojen pälyilynsä pariin.
Ilman hillitöntä paniikinomaista ryntäilyä sinne tänne eivät temppelin käytävät tainneet olla aivan yhtä kaoottisia kuin kaksikko saattoi muistaa, vaan pian he saivatkin havahtua tajuamaan kuinka käytävä heidän edessään äkkiä loppui laajeten jälleen hämäräksi kammioksi. Spyrokin säpsähti jännittyneenä kun Haekli seisahtui häntä pidätellen mittailemaan huivin hailakasti valaisemaa huonetta edessään, saaden pojan seuraamaan nopeasti esimerkkiä. Tämä kurotti kaulaansa eteenpäin tihrustaen, kuin yrittäen löytää jotakin uhkaavaa edestään... mutta vaikka esiin ei vieläkään hyökännyt yhtään hirviötä, paljastui pimeydestä jotain muuta, yhtälailla epämiellyttävää. Ilmeisesti he olivat kuin olivatkin löytäneet etsimänsä, suorastaan yllättävän helposti... vaikka näky olikin kaikkea muuta kuin mieltä ylentävä. Spyro räpäytti silmiään aavistuksen yllättyneenä kun nuorukainen puhui, pojankin vetäessä henkeä enemmän tai vähemmän tukalasti kun hänen silmänsä hahmottivat näystä pahaenteisiä muistikuvia herättäviä yksityiskohtia yhden toisensa jälkeen, maassa lojuvasta miekasta murrettuun kiveen saakka. "...egh. Hitto... tämä paikka oli lähempänä kuin muistin" purppuratukkakin henkäisi ääntään varovaisesti madaltaen samalla kun antoi epäluuloisen katseensa kiertää huonetta. Haeklin vastentahtoinen toteamus siitä, ettei tämä ollut edes halunnut nähdä huonetta uudestaan aikaisemmin vaikka tällä kaiketi olisi ollut tilaisuus sai vastahakoisen kannattavan nyökkäyksen pojankin suunnalta, tämän vilkaistessa nuorukaistakin levottomasti kuontalonsa alta kun toinen tarkasteli näkymää ennen kuin astui peremmälle. Spyrollakaan ei tuntunut olevan suurempaa kiirettä rynnistää suin päin sisälle kammioon, tämän päätyessä myös lähinnä pälyilemään jännittyneesti kun toinen astui hänen edelleen kunnes purppuratukkakin kuitenkin seurasi perässä, tiukentaen aavistuksen otettaan kanniskelemastaan Kissasta. Pahoista aavistuksista ja varautuneisuudesta sekä sisältämistään taistelunmerkeistä huolimatta pahaenteinen kammio näytti kuitenkin nyt yhtälailla tyhjältä ja hiljaiselta kuin muukin temppeli, saaden jännittyneesti hampaitaan kirskuttelevan Spyron lopulta hetken kireän pälyilyn jälkeen nielaisemaan hiljaa. Mikään ei sentään enää väijynyt heitä... vaikka varsin pian Haekli tuntui kuitenkin hoksaavan jotain, joka sai nulikankin seisahtumaan epäluuloisena ja räpäyttämään silmiään. Lattialla muiden jälkien seassa olisi epäilemättä pitänyt näkyä kiivaan taistelun vuodattamaa verta, mutta vasta nyt toisen tästä huomauttaessa tajusi Spyrokin säpsähdyksen keralla ettei nähnyt tästä enää jälkeäkään.
"Mitä? Mutta... Pitäisihän täällä...." poika sihahti varuillaan hetken epäuskoisesti suorastaan kyseenalaisen puhdasta lattiaa silmäiltyään, kunnes tämä kuitenkin hätkähti nopeasti katseensa kohottaen kun toinen äkkiä astahti kiireesti eteenpäin, huomattavasti innokkaamman äännähdyksen keralla. Purppuratukka tuntui jännittyneisyydessään lähes säikähtävän äkillistä liikettä ja säpsähti askelen taaksepäin katseen singahtaessa tarkastelemastaan lattiasta kohti nuorukaista, tämänkään kuitenkaan ehtimättä kehitellä enempää kauhukuvia mieleensä kun kammioon tulvahti äkkiä huomattavasti kirkkaampi ja tasaisempi valo. Kissa marahti protestoivasti nulikan käsivarsilta pojan kohottaessa ähkäisten toisen kätensä silmiensä eteen suojaksi äkilliseltä valolta, kunnes tämä kuitenkin pian rohkeni kurkistaa jälleen siristellen toiseen, tajuten itsekin mitä tämä valoilmiö merkitsi merkitsi. "Hitto... huh. Eihän se ollut edes kauhean vaikea löytää" Spyrokin henkäisi räpytellen silmiään valokiveä puristavan valokiven suuntaan, jokseenkin helpottuneen ilmeen häivähtäessä voipuneilla kalpeilla kasvoilla. Jollakin oudolla tavalla jo aivan tällainen pienikin onnistuminen tuntui tuovan hiukan rohkaisua kaiken valtavan ja uhkaavan keskelle, vihjaten varovasti että kukaties asiat eivät aina olleetkaan niin huonosti kuin olisivat voineet... ainakaan hetkellisesti. Tosin valon lisääntyminen toi nopeasti esille entistä paremmin kammiota peittävät taistelunjäljet, joka sai pojankin kirskauttamaan hampaitaan uudestaan tukalasti.
"...egh. Tässä on jotain... outoa. Luuletko että ne... pienet otukset söi sen kaiken veren täältä, tai jotain?" sekin mutisi hetken kuluttua hermostuneeseen sävyyn annettuaan katseensa pyyhkäistä vastahakoisesti kirkkaammassa valossa entistäkin puhtaammalta näyttävän lattian ylitse, ennen kuin se silmäsi kärvistellen tumman nuorukaisen suuntaan. "...ehkä... ehkä parempi vaan... häipyä. En pidä tästä paikasta" töksäytettiin lopulta lähes anovasti pojan liikahtaessa jälleen kireästi paikallaan, luoden varautuneen katseen kammiota reunustaviin, mustina ammottaviin käytäviin. Vaikka he tiesivätkin (tai ainakin olettivat) ettei yläkerroksissa enää väijynyt mitään saivat lukuisat suuaukot silti niskavillat nousemaan tunteesta, että jokin tuijotti heitä pimeyden suojista, eikä tämä saanut ainakaan hampaitaan jo valmiiksi kiristelevää ja melkoisen vainoharhaista Spyroa yhtään levollisemmaksi.
|
|
|
Post by submarine on Sept 22, 2015 13:56:47 GMT 3
Vaikka matka oli ollutkin lyhyt, saattoi Haekli siltikin kokea pienehköä helpotusta siitä miten kaksikko oli päässyt kammioon asti ilman mitään ikäviä vastoinkäymisiä. Vaikka hän olikin jo käynyt kerroksessa ja todennut sen olevan turvallinen, ei pieni lisävarmuus tehnyt millään tapaa pahaa - kuten ei myöskään lisävalaistus. Hän puristi valokristallin käteensä, ennen kuin vilkaisi yläpuolellaan pyörivään tuliseen huiviin. Antamatta mitään käskyä hän työnsi toisen kätensä sekaiseen kuontaloonsa ja kiskaisi sen nopeasti nyrkillä nippuun. Vaikka hän pysyikin vaiti, tuntui kapistus siltikin ymmärtävän mitä haettiin takaa, ja sukelsi äkkiä alas, kohti hänen päätään. Kaikeksi onneksi se ymmärsi (jos nyt elävä kangas varsinaisesti ymmärsi mitään) sammuttaa itsensä tullessaan, ennen kuin kiertyi nopeasti taas kerran pitelemään hiuksia jonkinlaisessa järjestyksessä. Punatukkainen ei aivan pystynyt estämään itseään säpsähtämästä, mutta siitä huolimattakin hän näytti aavistuksen tyytyväisemmältä huivin tehtyä tehtävänsä. Selvästikin se totteli häntä, mikä oli kaiketi jotakin sekin. "No, nyt meillä on ainakin valoa", nuorukainen pitkälti toisti, kohottaen ohimennen kirkkaan kristallin lähemmäs kasvojaan tarkastellakseen sitä. Valoa tuottava kapistus sattui suoraan tuijotettuna silmiin, mutta siitä huolimattakin hän oli melkoisen varma ettei se ollut vahingoittunut kammiossa tapahtuneen kahakan aikana. Ei halkeamia tai säröjä tai muutakaan. Moisten etsiminen sai hänet tosin näyttämään epämukavalta, ja melkein varkain katse karkasi pieneksi hetkeksi Spyroon, muistuttaen ettei kaiken muun kohdalla ollut käynyt aivan yhtä hyvin. Äkkiä toinen kuitenkin avasikin jo suunsa, ja hän säpsähti aavistuksen verran ennen kuin suoristui, räpäyttäen silmiään. Eh, nulikkakin oli selvästi mietteliäs kammion tilasta.
"Eh, no... ei se varmaan mikään muukaan voinut olla. Kyllähän ne kyttäsivät kaikkea... verellistä silloin", Haekli vastasi pienen hiljaisuuden jälkeen aavistuksen epämukavasti, vilkaisten uudelleen ympärilleen kammiossa nyt kun Spyrokin pohti sitä tosiasiaa, että kammion lattia oli epäilyttävän puhdas. Tuntui varsin ikävältä ajatella pimeydessä ryömiviä demonisia epäsikiöitä nuolemassa verta lattiasta ja nahistelemassa irti leikatuista sormista, mutta ei hän oikein muutakaan mahdollisuutta keksinyt. Harmaanahkainen vilkuili ympärilleen epämukavan mietteliäästi, yrittäen arvailla montako hirvitystä tässä paikassa oikein oli ollut vielä vähän aikaa sitten. Millaisia velhonlahjoja tarvittiin kokonaisen temppelin täyttämiseen demoneilla? Millaisia niiden pitämiseen paikalla ties miten pitkään? Hän ei tiennyt, mutta vastauksen täytyi olla epämukavan mittava. Hajamielisesti hän nyökkäsi kun toinen ilmaisi haluavansa pois täältä, kääntymättä kuitenkaan katsomaan poikaan. "Kai meidän pitäisi lähteä liikkeelle. Onneksi ne ovat poissa nyt", nuorukainen vastasi, painottaen sanojaan kuin olisi yrittänyt muistuttaa itseäänkin siitä miten tilanne oli turvallinen... tai ainakin jotain sinne päin. Siltikin siinä oli pieni epävarma sävy. Toisaalta hän kyllä tiesi että pienten hirviöiden lauma oli nyt poissa, mutta toisaalta hän ei tiennyt niin paljoa näistä asioista että olisi voinut olla absoluuttisen varma ja huokaista helpotuksestakaan. Hän tiesi asian juuri niin epävarman varmasti, että pieni, ikävä "mitäs jos" kummitteli edelleen jossakin mielen perukoilla. "... ja jos niitä olisikin jäänyt, niin minun vanha miekkanikin riitti. Tämä ei varmaan edes hidasta leikatessaan läpi", Haekli lisäsi mahdollisimman vankasti, vetäisten esille nopeasti toisenkin syyn miksi kammotuksista ei ollut huolta. Sanojensa painoksi hän kiskaisi asetta hieman esiin huotrastaan, ennen kuin pamautti sen takaisin piiloon. Punainen välähdys ja jämäkkä, metallinen kolahdus kohensivat mielialaa hieman. Ehkä.
"Eh. Jos ei muuta ja menee hankalaksi jostain syystä, niin kaipa tämä kivi kuitenkin antaa myöten", Haekli tokaisi vielä ympärilleen vilkuiltuaan, tuijottaen lattiassa ammottavaan reikään, jonka hän oli alun perin tehnyt, ja josta itsensä vapaaksi raastanut Bashar oli repinyt vielä paljon suuremmaksi. Alapuolella ammotti lisää synkkää pimeyttä, mutta ainakin aukko todisti että temppelin kivikin oli kaikesta huolimatta yhä kiveä. Aavistuksen hämillään hän raapaisi poskeaan ennen kuin päästi naksahtavan, mietteliään äännähdyksen ja vilkaisi Spyroon. Katse ei ollut varsinaisen empivä, enemmänkin epämääräinen. "Ei tämä paikka ainakaan muuttuisi yhtään häiritymmäksi enää siitä. Eh, vaikka parempi kai vain jos löydetään niitä portaita. Menisi paljon aikaa mennä läpi joka lattiasta. Eh, ja sitten pitäisi vielä jotenkin päästä alas rikkomatta itseään", nuorukainen pohdiskeli ääneen. Loppujen lopuksi edes geomantia ei ollut niin vaivatonta, että ainakaan hän olisi pystynyt vain sujahtamaan läpi vuoresta aivan ohimennen. Ajatus sai silti hänet aavistuksen mietteliääksi, ja nuorukainen kurtisti uudelleen kulmiaan ennen kuin vilkaisi taas reikään lattiassa. "Se oli ihan liian hidasta. Silloin kun se kaikki tapahtui. Minun olisi pitänyt tehdä se kaikki eri tavalla. Minun... minun opettajani puhui siitä miten geomantia ei ole taistelutaikuutta, ei sillä tavalla suoraan. Että jos sitä pitää käyttää niin pitää osata tehdä se oikein. Taidan... tajuta mitä hän tarkoitti", Haekli mutisi mietteliäästi. Hetken hän tuijotti hyvin tiiviisti johonkin kaukaiseen tyhjyyteen, uppoutuneena kaiken tämän keskelläkin ajatuksiinsa. Tarkkaavainen, mietteliäs katse kieli kukaties siitä, että hän oli tosiaankin oivaltanut jotakin. Äkkiä hän puuskahtikin melkeinpä turhautuneesti, pudistaen päätään. "Ajattelen tätä ihan liian yksioikoisesti. Minun pitää nähdä oikea järjestys näissä asioissa. Ei tässä ole kyse mistään rei'istä. Tai siis, tietysti on, mutta..." nuorukainen aloitti, ennen kuin tuntui äkkiä tajuavan missä paikassa ja tilanteessa tarkalleen oli, vilkaisten uudestaan hämillään Spyroon.
"Eh, meidän olisi varmaan paras lähteä liikkeelle. Mennään hakemaan muonaa", Haekli tokaisi lopulta, äkkiä hyvinkin ytimekkään yksioikoisena. Niine hyvineen hän äkkiä kääntyikin ympäri, suunnaten kohti toista käytävää, sitä joka vei vasemmalle heidän tulosuunnastaan. Jokin oli selvästikin saanut nuorukaisen varsin mietteliääksi, sillä muutamaankin kertaan hän mutisi jonkin hiljaisen sanan tai vilkaisi ympärilleen kuin miettien jotakin aivan uutta. Toisessa kädessään hän kantoi valokristallia, valaisten kaksikon tietä, mutta toinen oli tyhjä. nyt se ei ollutkaan miekankahvalla, vaan käänteli ja taivutteli sormiaan kuin hipelöiden jotakin näkymätöntä. Ajatusta, kukaties. Jokin oli selvästikin saanut hänet äkkiä hyvin, hyvin mietteliääksi...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 22, 2015 18:38:54 GMT 3
Valkean valon levitessä viimein heidän ympärilleen palkkiona ikävien muistikuvien kohtaamisesta taistelutantereena toimineessa kammiossa, kirvoitti tämä eittämättä varsin helpottuneen henkäisyn Spyronkin kurkusta. Valokivi säteili lämmintä, lähes lohdullista hohdetta synkeässä huoneessa vakaammin kuin ympäriinsä kaarteleva leimuava kangas, joka oli auttanut heidät kiitettävästi mutta siltikään vanhojen tapojen mukaisesti poika ei voinut olla jäämättä vilkuilemaan kapinetta varuillaan kun Haekli kohotti sanaakaan sanomatta hiuksiaan kehottaakseen huivia palaamaan paikalleen. Nulikka ehti jo avata suutaan kuin aikeissa varoittaa toista, aikeiden korvautuessa kuitenkin jo ennen alkuaankaan pienellä yllättyneellä henkäisyllä tekstiilin sukeltaessa äkkiä tämän enempää kehotusta kaipaamatta kohti nuorukaista, ja kietoutuen paikalleen kuuliaisesti... edes ketään polttamatta. Purppuratukka räpytteli tälle hetken silmiään jokseenkin tiuhaan tahtiin ennen kuin tämä kuitenkin päästi ilmoille toisen varautuneen, mutta tällä kertaa jopa varovaisen hyväksyvän äännähdyksen. "...huh. Se taitaa tajuta kaikkea aika hyvin ihan itsekin" se totesi hetken moista vilkuiltuaan, vaikuttaen kuitenkin pelkäävän hieman että moiset varomattomat sanat saattaisivat jotenkin villitä oudon kapineen riehaantumaan. Näin ei kuitenkaan varovaisesta silmäilystä huolimatta tuntunut olevan käymässä, Haeklinkaan lopulta näyttämättä oikeastaan edes kiinnittävän huivin touhuihin paljoakaan huomiota. Esine selvästikin totteli nuorukaista ja tämäkin hyvin pitkälti luotti jo siihen... eittämättä hieman kyseenalaisen paljon Spyron näkökulmasta, mutta kaiketi toisella oli kuitenkin ollut useita päiviä enemmän aikaa tarkkailla kapinetta kuin hänellä. Nulikka liikahti jälleen hieman epämukavasti paikallaan tullessaan jälleen tajunneeksi kuinka kauan hän oli tullut lojuneeksi tiedottomana kammiossa ylhäällä, ravistaen kuitenkin nopeasti päätään ja kiskaisi itsekin huomionsa parhaansa mukaan irti ajatustensa varsin epämiellyttävästä suunnasta. Lopulta se jäi itsekin vilkuilemaan ensin hohtavaa kiveä tarkastelevaa Haeklia ja sitten ympärilleen nyt huomattavasti valaistummassa huoneessa.
Lohdullisuudestaan huolimatta valo toi kuitenkin mukanaan myös esille ikävämpiä paljastuksia heidän ympäriltään, eikä tainnut lopulta olla ihmekään ettei Spyro päässyt pakoon mieltään nakertavasta tukaluudesta. Varsinkin Haeklin aiempi havainto mystisesti puhdistuneesta lattiasta korostui nopeasti kirkkaammassa valossa saaden pojankin vilkuilemaan ympärilleen kulmiaan kurtistellen tämän taitamatta edes huomata saamaansa katsetta, ennen kuin tämä avasikin jälleen suunsa tuoden hermostuneen kysymyksensä ilmoille. Ajatus vastenmielisistä pienistä hirviöistä joita oli vipeltänyt lukematon määrä temppelin käytävissä ei selvästi miellyttänyt heitä kumpaakaan, eikä Spyro voinut olla värähtämättä silminnähden kun Haeklikin myötäsi hänen sanojaan epäröityään myös hetken epämukavasti. Kumpikaan heistä tuskin keksi kadonneen veren ilmiölle muutakaan selitystä ja tämä oli varsin puistattavaa riippumatta siitä olisivatko otukset itsessään olleet kovinkaan vaarallisia... vaikka eittämättä jo aivan se kuinka paljon otuksia oli ollut vihjasi kukaties ensisijaisemmin varsin huolestuttavia asioita tämän kutsujan voimista jopa purppuratukalle, joka tuskin ymmärsi aiheesta paljoakaan. Siksi olikin melkoinen helpotus kun toinen myötäsi hänen tukalaa ehdotustaan jatkaa matkaa ja jättää pahaenteinen kammio lopullisesti taakseen. Purppuratukka henkäisi hiljaa ja nyökkäsi toisen vastaukselle, kuitenkaan voimatta olla luomatta uutta hieman levotonta silmäystä nuorukaiseen kun tämä totesi otuksien onneksi olevan poissa, kuin olisi aistinut toisen pienen epävarmuuden. Tämä epäilemättä toi varsin hermostuneen häivähdyksen poikaankin joka taisi muutenkin luottaa hyvin paljon Haeklin arvioihin moisissa kyseenalaisuuksissa, jotka menivät lahjakkaasti hänen oman ymmärryksensä ylitse. Tässä kaikessa oli muutenkin aivan liian monta mahdollista tapaa jossitella toinen toistaan uhkaavampia mahdollisuuksia, pojankin päätyessä säpsähtämään hieman ajatuksistaan kun toinen selvästikin likimain samoja ajatusratoja seurattuaan päätyi viimein tokaisemaan uuteen miekkaansa tarttuen ettei pikkuhirviöistä luultavasti olisi suurtakaan vaaraa vaikka näitä olisikin ollut. Spyro räpäytti hieman silmiään huotrasta välähtävälle punertavalle metallille, itsekin tavoitellen jonkinlaista aavistuksen vakaampaa nyökkäystä hetken epäröityään. "....eh. No... juu. Ne... ne oli kuitenkin vaan rumia ja haisi kauhealle, mutta... ei ne oikein tehneet paljoakaan. Ja nyt meillä on valoakin taas, ne tuntui pelkäävän sitä muutenkin... siis jos niitä olisi" se myötäsi hieman mutisten, onnistumatta kuitenkaan kuulostamaan aivan yhtä vakaalta kuin tumma nuorukainen. Kaikki tässä rehellisesti hermostutti ja pelotti poikaa vieläkin melkoisesti, kasvattaen vain entisestään halua lähteä liikkeelle ja pyrkiä ulos uhkaavasta temppelistä... vaikka tämän jättäminen taakseen ei ikävä kyllä taitaisikaan enää pelastaa heitä mystisten vaarojen ulottuvilta.
Jokin kammiossa tuntui kuitenkin vielä kiusaavan Haeklia, saaden nuorukaisen jäämään silmäilemään ympärilleen kuin jotakin tutkaillen. Tämä pysäytti nopeasti Spyronkin joka oli jo hapuillut varovaista askelta kohti heidän tulosuuntaansa, nulikan kuitenkin seisahtuessa katsahtamaan toista silmiään räpäyttäen kun nuorukainen äkkiä totesi jotain kiven antamisesta myöten, napaten pojan pienellä yllätyksellä. "...eh? Ai niin. Kaipa... vaikka tämä on outo paikka, niin... tämä on silti vaan kiveä" purppuratukka arveli kallistaen itsekin hieman päätään hoksattuaan toisen tarkastelevan aiheuttamaansa ammottavaa aukkoa kammion lattiassa. Kaiketi olisi voinut olla periaatteessa mahdollista vain tunkeutua alas lattian lävitse kuten toinen oli jo osoittanut mahdolliseksi, mutta Spyrokaan ei kieltämättä näyttänyt erityisen innokkaalta vain loikkaamaan sokkona alla odottavaan pimeyteen kun toinen mainitsi tästä... vaikka he olisivat mahtuneetkin lävitse aukosta. Tämän kasvoilla käväisi pieni epämääräinen irve ennen kuin nulikka kannattikin nyökkäyksellä ehdotusta vain etsiä portaat sen sijaan että päädyttäisiin repimään auki jokainen lattia matkalla alas. "En tiedä... ei kai muuttuisi, mutta.... ehkä se ei silti olis kauhean... hyvä ajatus. Silloin ei ainakaan pääse enää takaisin jos siellä tuleekin jotain, ja.... tiedä häntä vaikka koko paikka vielä romahtaa niskaan tai jotain" se huomautti liikahtaen levottomasti paikoillaan luultavasti enemmän pahaa aavistellen kuin varsinaisesti mitään muuta, päätyen kuitenkin näyttämään jälleen melkoisen neuvottomalta kun toinen jatkoi pohdiskeluaan. Tuntui kuin tumma nuorukainen olisi äkkiä oivaltanut jotakin aiemmasta, tai kukaties enemmästäkin jäätyään tarkastelemaan kivessä ammottavaa aukkoa hyvinkin miettivästi, jopa itsekseen mutisten. Purppuratukka tuntui hämmentyvän tästä jälleen melkoisesti vilkuillen itsekin vuoroin lattiaa ja vuoroin nuorukaista, ennen kuin kohautti hieman hämillisesti olkapäitään toisen mietteliäille sanoille.
"Tuota... mun mielestä se kävi aika nopeasti" poika tarjosi varovaisen avuliaasti hetken päätään puolelta toiselle kallisteltuaan siitä huolimatta että toinen tuskin varsinaisesti edes odotti vastausta. Syystä tai toisesta Haekli tuntui jopa aavistuksen turhautuneelta siihen mitä oli tehnyt aiemmin, vaieten kuitenkin äkkiä kuin tilanteeseen havahtuen ja saaden hämmentyneen purppuratukan hätkähtämään jälleen hieman refleksinomaisen syyllisesti. Tämän äkillinen tokaisu siitä, että olisi parasta lähteä tuntui nappaavan nulikankin yllätyksellä hämmentyneen pojan onnistuessa kuitenkin nyökkäämään pienellä viiveellä, juuri ennen kuin tumma nuorukainen jo astuikin liikkeelle. Spyro räpäytti silmiään pyörähtäen kuitenkin itsekin tilanteeseen mukaan päästyään toisen jälkeen kun Haekli suuntasi kammion halki epäröimättä kohti yhtä pimeistä käytävistä, tuntien pienen helpottuneen pilkahduksen itsessään kun kammio taistelunjälkineen alkoi jäädä taakse. Poika oli vähällä avata jälleen suunsa kaiketi kysyäkseen jotain, kuitenkin empien äkkiä tajutessaan nuorukaisen hyvinkin mietteliään olemuksen. Tämä silmäili vieläkin kiveä ympärillään eikä puristanut vapaalla kädellään enää edes miekkaansa vaan sormet hapuilivat jotakin näkymätöntä, kuin jotakin hahmotellen. Ei tainnut olla epäilystäkään että tämä oli tainnut saada kiinni jostakin.... vaikka Spyrolla tuskin oli aavistustakaan siitä mitä se mahtaisi olla. Purppuratukka vilkuili mietteliään nuorukaisen selkää varsin kysyvästi kulkiessaan kuitenkaan rohkenematta lopulta häiritä tätä, ja tyytyen vain seuraamaan tämän jäljessä takaisin kohti käytäviä. Oli kai toivottava että toinen oli täpinästään huolimatta suuntaamassa kuitenkin oikeaan suuntaan johon oli tarkoituskin, sattumanvaraisille sivuraiteille harhautumisen sijasta.
|
|
|
Post by submarine on Sept 24, 2015 15:10:52 GMT 3
Ei tainnut lopulta olla suurikaan yllätys, ettei Spyro varsinaisesti innostunut kun geomantia ja sen käyttö tavalla tai toisella tulivat taas puheeksi. Haekli ehti tosin hädin tuskin edes miettiä asiaa, sillä jokin kaiken tähän asti tapahtuneen katsomisessa nyt uudelleen sai hänet selvästikin mietteliääksi tavalla, joka sivuutti hetkeksi aivan kaiken ahdistuksen, huolen ja murheen. Kuka tahansa saattoi elämänsä aikana kokea oivalluksia ja inspiraatioita, mutta sille joka joutui laittamaan henkensä taitojensa varaan jokainen kokemus oli paljon, paljon opettavampi ja merkittävämpi. Sen sai punatukkainenkin nyt huomata, tuijottaessaan kulmat kurtussa aikaisemmin tekemäänsä reikää lattiassa, muistaen kaiken siihen johtaneen ja sitä seuranneen. Hän oli tehnyt asiat yhdellä tapaa, ja jo nyt hän osasi, täydellisellä varmuudella, sanoa tehneensä ne väärin. Tummilta kasvoilta kuvastui yhtälailla turhautunutta epäonnistumista ja painavaa, kiihkeää oivallusta. Hän oli tehnyt jotakin väärin... mutta hän tiesi nyt miksi. "Tuo ei olisi koskaan onnistunut jos se olisi katsonut minuun tai ollut tosissaan. Se ei uskonut että kukaan meistä voisi tehdä yhtään mitään. Se melkein... antoi minun tehdä ne asiat", nuorukainen ähkäisi vastaanväittävästi Spyron ilmaistessa varovasti, että ainakin tämän mielestä hän oli tehnyt temppunsa varsin nopeasti. Harmaahipiäinen pudisti päätään suorastaan tuskaillen ja ähkäisi uudelleenkin, kuin asia olisi ollut liian tuskastuttava ja hankala edes ilmastavaksi. "Se pitää tehdä eri tavalla. Se pitää tehdä... paremmin. Ei voi vain... ei voin vain olettaa että ne antavat tehdä niin. Se pitää..." nuori geomantikko mutisi puoliääneen, hapuillen otetta jostakin millä olisi pystynyt ilmaisemaan mitä haki takaa. Sitä ei kuitenkaan tuntunut löytyvän, ja lopulta hän päätyikin ähkäisemään taas melkeinpä turhautuneesti, tokaisten vain nopeasti että he menisivät nyt hakemaan muonaa ennen kuin käännähti ympäri ja suuntasi melkeinpä edesvastuuttoman nopeasti sivukäytävään.
Inspiroitunut, oivaltava vimma ajoi Haeklin liikkeelle ja tarpomaan eteenpäi, kuten se usein ajoi kenet tahansa jonkin suuren, melkeinpä mullistavan ymmärryksen edessä. Jos totta puhuttiin, ei hänen päähänsä yhtäkkiä ollut putkahtanut mitään suurta maagista salaisuutta tai vastausta, vaan ymmärrys siitä mihin sellaista pitäisi edes etsiä. Mutta jo se, pelkkä oivallus siitä miten väärin hän oli edes lähestynyt asioita, ajoi liikkeelle ja kuumeiseen, kiihkeään tilaan. Niin paljon ajatuksia, ilman mitään kunnollista tapaa vain purkaa niitä. Lopulta hän ei voinut estää itseään myöskään kirahtamasta turhautuneen tukalasti, kuin melkeinpä suoranaisen ahdistuneena. "Minä tein kaiken niin... väärin. Jos... jos olisin tehnyt sen jotenkin muuten niin ehkä olisin voinut... ehkä asiat olisivat eri tavalla. Miksi minä luulin että tämä oli mitenkään hyvä tapa? Minä en edes yrittänyt mitään, minä vain... minä vain haparoin jotakin paniikissa", nuorukainen ähkäisi tukalasti. Hetkeksi hän pysähtyi paikoilleen ja henkäisi turhautuneesti, heittäen hämyisessä käytävässä ympärilleen katseen kuin jotakin iskien. Ja sitten, ilman sen suurempia varoituksia, hän äkkiä iskikin nyrkillä kiviseen seinään kovaa, niin että pamahti. Moinen varmastikin sattui, mutta siitä huolimattakaan nuorukainen ei vetänyt kättään pois tai ähkäissyt kivusta, vaan hieroi kättään kylmää kiveä vasten turhautuneen tiukasti. Hän oli turhautunut ja pettynyt tavalla joka meni reilusti yli pienestä, yhdentekevästä kivusta. Kukaties se sai hänet jopa haluamaan hieman sitä, kokemaan että hän ansaitsi juuri nyt sellaista. Turhautunut hän ainakin oli.
"Tämä on ihan sama kuin aina. Kuin aikaisemminkin. Tämän takia minusta ei tullut yhtään mitään ja... ja ihmisiä kuoli. Minä en pysty saamaan näistä asioista mitään kunnon otetta. Minä vain... haparoin ja pelkään. Minua ei ole tehty mihinkään tällaiseen. Joskus... joskus minä mietin oliko opettajani väärässä", Haekli äkkiä vuodatti ääneen, visusti itselleen mutta niin että takana seuraava Spyrokin eittämättä kuuli sen. Hän ei kuitenkaan edes tajunnut moista saman tien, vaan tuijotti hiljaa eteensä pimeyteen, antaen kätensä runnoa vasten kiveä vaitonaisesti. Vasta hetken perästä hän tuntui edes tajuavan missä oli ja mitä teki juuri nyt. Se sai punatukkaisen ähkäisemään ääneen ja kiskaisemaan kätensä pois seinästä, jättäen jälkeensä kevyen verisen tahran. Katse, jonka hän varovasti heitti olkansa yli Spyrolle, oli jälleen jotakin hämmentyneen ja säikähtäneen väliltä, paljon lähempänä tavanomaista. "Minä... äh, ei sillä ole väliä. Anteeksi, tämä ei nyt ole oikea hetki... tällaiseen", nuorukainen ähkäisi lopulta, kääntäen katseensa takaisin eteensä. Ohimennen hän tuli pyyhkäisseeksi kädessä kasvojaan vasten, mutta taisi lopulta olla vaikea sanoa yrittikö hän pyyhkiä pois jotakin niille eksynyttä, vaiko veta jonka oli onnistunut tirauttamaan vereslihalle hieraisemistaan rystysistä. Kumpaakin, kukaties. Hän huokaisi ja pudisti päätään, mutta ei kuitenkaan lähtenyt saman tien liikkeelle vaan jäi seisomaan niille sijoilleen epävarmasti, kuin ei olisi tiennyt tarkalleen mitä tehdä. "Minun olisi pitänyt tietää jo silloin mitä tehdä. Olin tyhmä ja hyväuskoinen ja hölmö. Minä vain... luotin siihen että kaikki menisi hyvin kunhan vain... yrittäisi. Mutta en kuitenkaan edes yrittänyt miettiä mitä minun todella pitäisi tehdä", Haekli puuskahti ennen kuin vaipui visuun hiljaisuuteen. Kukaties hänen olisi pitänyt jatkaa eteenpäin, mutta nuorukainen jäi paikoilleen, tuijottaen synkeästi eteensä. Hän tunsi itsensä varsin typeräksi juuri nyt.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 25, 2015 12:33:51 GMT 3
Äkillinen oivalluksenhetki oli selvästikin iskenyt Haeklin mieleen kun tämä oli seisahtunut hetkeksi katsomaan aikaansaannostaan... mutta huolimatta siitä että toinen selvästikin nyt ymmärsi jotakin uutta, ei tainnut olla sinänsä yllättävää ettei moisesta paikasta löytynyt montaakaan erityisen iloista oivallusta. Spyro kallisti jälleen neuvottomasti päätään kun nuorukainen töksäytti vastaan hänen varovaiseen huomautukseensa ettei temppu jolla toinen oli aiemmin onnistunut yllättämään Basharin olisi koskaan toiminut jos mies olisi osannut odottaa mitään tällaista... tai edes yhtään mitään. Tämä sai purppuratukankin hiljenemään nopeasti ja rypyn tämän kulmilla syvenemään... tosin enemmän nyt Haeklin äkillisestä ahdingosta kuin vain ikävistä muistoista, tämän kuitenkaan osaamatta yrityksestään huolimatta muuta kuin päästää kurkustaan pienen, jokseenkin epämääräisen tukalan äännähdyksen. Se ei ehtinyt lopulta keksiä paljoakaan sanottavaa ennen kuin turhautunut Haekli jo kääntyi äkkinäisesti kohti käytäviä suunnaten eteenpäin, ja hoputtaen tällä huolestuneen pojan seuraamaan perässä kissoineen.
Spyrokin osasi nähdä jo varsin nopeasti kuinka hänen edellään kulkevan nuorukaisen ajatukset olivat suuntaamassa hyvin synkkään suuntaan. Kuitenkaan se ei rohjennut kohottaa ääntään häiritäkseen toista ja päätyen lähinnä vilkuilemaan tätä kulkiessaan sekavan kuontalonsa lomasta varovaisin elkein. Haekli oli selvästikin hapuilemassa otetta jostakin ajatuksesta, joka kuitenkin osoitti jonkin kukaties raskauttavankin epäkohdan aiemmassa, purppuratukan kuitenkaan osaamatta tätä hahmottaa... mutta toinen selvästikin osasi, saaden nuorukaisen varsin turhautuneeksi. Muutaman kerran poika yritti varovaisesti avata suutaan kuin sanoakseen jotain, mutta toisen kiihkeys ja kuumeisuus jolla nuorukainen ajoi takaa ajatuksiaan sai tämän hiljenemään kerran toisensa jälkeen. Haeklin pohdinnat olivat hyvää vauhtia jälleen tarraamassa siihen kuinka väärin kaikki oli mennyt aiemmin, ja hänen olisi kukaties pitänyt keskeyttää tämä, ja yrittää sanoa edes... jotain, nulikan kuitenkaan uskaltamatta tehdä näin, kuin peläten aiheuttavansa vielä suurempaa kärvistelyä yrittäessään tarjota varmasti riittämätöntä, kömpelöä lohdutusta siitä, että kaiketi asiat olisivat voineet mennä huonomminkin. Tämä tuskin olisi lohduttanut heistä ketään varsinkaan nyt, saaden Spyronkin laskemaan hetkeksi nielaisten katseensa alas lattiaan, kunnes tämä äkkiä säpsähti hoksatessaan Haeklin pysähtyvän äkillisesti paikalleen. Poikakin seisahtui nopeasti luoden toiseen yllättyneen, ja jälleen melkoisen huolestuneenkin katseen ilmapiirin kiristymisen hälyttämänä. Hän ei tiennyt mikä oli mennyt vikaan aikaisemmin, purppuratukan nähden kivi oli kuitenkin pettänyt kauhean Basharin alla vaikka tämä ei ollut tainnut lopulta riittääkään miehen voimia vastaan... mutta oli varsin selvää ettei tämä riittänyt myöskään Haeklille.
"Äh.... Mutta... eihän..." myöskin olonsa epäilemättä melkoisen tukalaksi ja huolestuneeksi tunteva poika yritti vaisusti pälyiltyään hetken suorastaan tuskastuneesti kiveä ympärillään vilkuilevaa Haeklia, vaieten kuitenkin nopeasti pienen järkyttyneen ähkäisyn keralla kun toinen äkkiä iski nyrkkinsä kaikkea muuta kuin hellävaraisesti vasten rosoista seinää. Tämä tuskainen ahdingonosoitus säikäytti pojan saaden tämän jännittymään hetkeksi paikoilleen tuijottamaan jälleen silmänsä ymmyrkäisinä toisen suuntaan kun nuorukainen nirhasi kättään ikävästi vasten kiveä. Kaiketi tämä oli lopulta pientä heidän kokemansa rinnalla, mutta ilmaan nouseva verenhajun häivähdys hätkähdytti nulikkaa silti tämän jo kohottaessa hätäisesti kättään neuvottoman estelevästi, nuorukaisen synkkien, itsesyytöksellisten sanojen kuitenkin iskien pojan tajuntaan. Jotakin... tällaista oli tapahtunut... aiemminkin... Tai kukaties tuskin aivan tällaista, mutta... kuitenkin. Jotakin, josta koettu oli jälleen muistuttanut toista, ja nostanut menneet piinaamaan nuorukaista. Kukaties pelon painostavassa ja vaarallisessa tilanteessa saattoi lukea normaaliksi ja inhimilliseksi, mutta Haekli tuntui selvästi syyttävän itseään tästä... ilmeisesti aivan armottomien kokemuksien pohjalta, jotka eivät olleet antaneet virheitä anteeksi. Spyro liikahti tukalasti paikallaan vuodatusta kuunnellessaan, räpytellen silmiään pois päin kääntyneen nuorukaisen selälle. Ristiriitaiset ajatukset singahtelivat hänen mielessään pojan vilkuillessa toista neuvottomasti rypistyneiden kulmiensa alta hartiat pienessä lysyssä, kunnes tämä kuitenkin päätyi säpsähtämään kun Haekli äkkiä tuntui havahtuvan ja kääntävän jälleen purkauksestaan säikähtäneenä katseensa takaisin häneen.
Hetken verran kumpikin heistä taisi tuijottaa toisiaan neuvottomasti kiven luoman valopiirin poikki, kunnes Haekli rikkoi nousseen hiljaisuuden kääntymällä uudestaan eteenpäin... kuitenkin elkein, jotka kertoivat tämän olevan vieläkin kaikkea muuta kuin hyvällä tolalla selittelevistä sanoistaan huolimatta. Töksähtävä anteeksipyyntö ravisti viimein purppuratukankin irti pahimmasta epätietoisesta jännittyneisyydestään, ja pian tämä päätyikin ravistamaan päätään vaisusti henkäisten, vaikkakin pienellä viiveellä. Kukaties nyt ei olisikaan ollut aika kärvistellä menneitä, mutta hän saattoi lopulta ymmärtää liiankin hyvin miksi tämä kaikki raastoi toisen itsetuntoa... vaikkei vieläkään tiennyt tämän enempää mistä oli kysymys. "Ei se mitään. Tuota... oletko kunnossa?" se onnistui tapailemaan varovaisesti pojan liikahtaessa jälleen levottomasti paikallaan, kunnes tämäkin päästi kurkustaan pienen ähkäisyn. "Äh... en tiedä. Kai tässä... meni aikalailla kaikki pieleen muutenkin. Sitä on kauhean vaikea olla ajattelematta miten se meni.... vaikka sille ei enää edes voi mitään" poika mutisi hetken hiljaisuudessa epäröityään, kun toinenkin tuntui jäävän seisomaan paikalleen synkeänä. Sanat olivat epäilemättä turhia ja varsin riittämättömiä, nulikan tajutessa itsekin että tämä vain toisti ahdistusta jonka he tiesivät varsin hyvin. Kalpeilla kasvoilla häivähti pieni tukala irvistys nulikan vetäistessä sormensa hieman epämääräisesti kuontalonsa poikki varsin eksynein elkein, tämänkään lopulta tietämättä mitä olisi voinut sanoa helpottaakseen tilannetta. Esiin pyrkikin vain lopulta uusi surkea henkäisy, ja nulikka pudisti jälleen avuttomasti päätään, laskien katseensa.
"...se... sellainen on kai kaikkein pahinta. Mutta... äh. Ehkä... ehkä ensi kerralla tietää sitten paremmin" Spyro puuskahti viimein ilmoille vaivalloisesti, päätyen epähuomiossa heilauttamaan jälleen neuvottomasti vapaata kättään ja saaden Kissan protestoimaan naukaisulla. Poika irvisti hapuillen pikaisesti parempaa otetta eläimestä, voimatta olla räpäyttämättä silmiään aavistuksen hätäisesti tajutessaan miltä hänen sanansa kuulostivat. "...tai siis... tietysti mielummin ettei sellaista kertaa tule enää, mutta... kuitenkin. Mitä ikinä sitten olikaan" korjattiin jokseenkin vaivautuneena, kunnes poika henkäisi jälleen ja vilkaisi toista jälleen jokseenkin epäröiden. "....se.... silloin taisi olla jotain yhtä kamalaa kuin äsk-- eh, tai... silloin aikaisemmin? Eh, en tiedä voiko sellaisessa ollakaan kauhean hyvä jos... jos jotain sellaista vaan tulee yhtäkkiä" nulikka tapaili viimein varovaisesti, tovin vastahakoisen emminnän jälkeen. Äänensävy oli hiljainen, ja lähes samantien nulikka tuntui luimistuvan syyllisesti kuin olisi katunut arastelevia sanojaan heti päästettyään nämä suustaan. Tämä tragedia josta Haekli oli maininnut aiemminkin oli selvästi toiselle hyvin arka kohta, ja vaikka hän yrittikin vain auttaa, tästä entisestään muistuttaminen tuskin teki niin... vaikka asia oli jo onnistunutkin jäämään jäytämään huolestuttavasti hänenkin mieltään. Poika ähkäisi kirskauttaen hampaitaan tukalasti, ennen kuin laski nopeasti katseensa takaisin lattiaan ja hämmentyneesti vilkuilevaan kattiin sylissään.
"...äh... siis... anteeksi. En meinannut, että... Mä vaan... eh. En mäkään oikein osaa olla pelkäämättä kun... jos tapahtuu jotain, niin..." yritettiin vielä selittää aavistuksen hätääntyneesti kaikesta, purppuratukan päätyessä lopulta vain vaikenemaan entistä syyllisemmin. Hän... ei tainnut olla kovinkaan hyvä tällaisessa. Kukaties Haekli olisi tarvinnut nyt jotakin viisasta ja lohduttavaa, mutta... hänellä ei tainnut olla sanoja moiseen. Vaikka poika yrittikin, kaikki onnistui vain kuulostamaan väärältä tai pahimmillaan suorastaan utelevalta, eikä tämä todellakaan ollut ollut hänen tarkoituksensa. Hänellä tuskin oli mitään oikeutta alkaa tivata asioita siitä jostakin mikä nuorukaista vainosi, vaikka tämän pikaisetkin sanat (sekä mahdollisesti toisen selässä piileskelevä massiivinen arpi) taisivat vihjata omillaankin hyvin ikävään suuntaan. Mahdollisesti moiset olikin vain parasta jättää (tai yrittää) härkkimättä menneisyyteen.... vaikka nämä tuntuivatkin kieltämättä väijyvän varsin lähellä toisen pinnan alla vieläkin, saaden pojankin varsin hermostuneeksi ja tukalaksi niin toisen ahdistuksesta kuin omista riittämättömistä sanoistaan.
|
|
|
Post by submarine on Sept 25, 2015 22:52:16 GMT 3
Äskeinen oivallus oli ollut voimakas, mutta sitä seuraava pettymys, itsesyytös ja turhautuminen iskivät vielä sitäkin pahemmin Haekliin. Ajatus siitä, että hän olisi kukaties voinut muuttaa jotakin, vaikuttaa kuitenkin tähän kaikkeen jos vain olisi ymmärtänyt jo aikaisemmin tarpeellisia asioita, puri syvään kuin vihainen peto. Vaikka hän tähän asti olikin yrittänyt parhaansa mukaan pitää kaikesta syntynyttä epätoivoa loitolla, tunki se nyt varsin kovaa päälle. Kaikesta huolimattakaan hän ei voinut hetkeen muutakaan kuin ahdistua ja turhautua koko asiasta, kärvistellen ja vuodattaen sitä ilmoille. Spyrokin tuntui kokevan olonsa kovin voimattomaksi moisen edessä, pysyen vaiti kunnes hän oli rauhoittunut hieman. Se oli kukaties hyväkin asia, juuri nyt ei ollut sellainen hetki, jonka olisi voinut muuttaa paremmaksi pelkillä sanoilla. Piti vain päästää pahin sisältä ulos, ja sen hän tekikin, kunnes lopulta saattoi taas sentään tajuta maailman ympärilläänkin. Ensi töikseen punatukkainen lausuikin ilmoille tukalan anteeksipyynnön. Oli vaikea sanoa, helpottiko Spyron vakuuttelu siitä, ettei moinen haitannut. "... kai minä olen. Kai minä olen niin kunnossa kuin nyt olen muutenkaan", nuorukainen myönsi hetken epäröinnin jälkeen, henkäisten varsin syvään. Hän ei ollut varma mitä edes sanoa enää, eikä hän totta puhuen ollut varma oliko suurikaan lohtu, että purppurapäinen nulikka teki sen hänen puolestaan. Niin paljon kuin tämä varmasti yrittikin kääntää asiaa parhain päin, eivät sanat juuri nyt pystyneet juurikaan muuttamaan hänen olotilaansa. Siitä huolimattakin jokin harmaanahkaisessa pakotti hänet edes nyökkäämään muualle tuijotellessaan, edes sen verran ettei hän jättänyt poikaa aivan täysin tukalaan, vastaamattomaan hiljaisuuteen. Sama kaiketi ajoi hänet lopulta jatkamaankin vuodatustaan, niin kivuliasta kuin se olikin.
"Ei ensi kerta tuo takaisin mitään. Ei se auta siihen että minun takiani ihmisiä kuoli silloin. Ei se auta mihinkään", Haekli ähkäisi tukalasti Spyron yrittäessä parhaansa mukaan kääntää ajatuksia siihen, että ainakin asioista voisi oppia ensi kertaa varten. Niin vähän kuin hän pystyi uskomaan mahdollisuuksiinsa silloinkaan, ei hän lopulta kärvistellyt sitä. Ei, hän sai vain taas kerran huomata löytävänsaä aina edestään sen, mitä oli paennut jo melkeinpä maailman laidalta asti. Eikä se ollut kaikesta huolimattakaan kadonnut yhtään mihinkään, ei edes lieventynyt. Se odotti ja vaani. Punatukkainen säpsähti hieman kun toinen lopulta, tavalla jota hän oli ehtinyt pelätä liiankin mota kertaa, kysyi sitten hapuilevan suoraan asioista. Hän vilkaisi tähän epävarmasti olkansa yli, ennen kuin huokaisi uudelleen... ja sitten, yrittämättä edes pidätellä itseään, hän äkkiä henkäisikin syvään, käänsi selkänsä vasten lähintä kiviseinää ja lysähti alas istumaan, valuen lattianrajaan kuin jaloista olisi äkkiä loppunut kaikki voima. "Minä... tiedän kai sinusta jo ihan kaiken. Mutta en ole kuitenkaan kertonut sinulle oikeasti miksi olen täällä. Tai siis... en täällä vaan... muualla kuin kotimaassani. Täällä, yleisesti", nuorukainen pitkän, tukalan epävarmuuden jälkeen totesi, heilauttaen yleismaallisesti kättään. Hän empi melkeinpä jokaista sanaansa, mutta ei oikeastaan niin paljoa kuin olisi voinut olettaa. Kukaties oli lopultakin parempi puhua suunsa puhtaaksi kuin pantata asiaa ja vihjailla siitä vain tuskaisen tukalasti. Spyron anteeksipyynnöt omista haparoinneistaan jäivät lopulta varsin toissijaisiksi, kun hän huokaisi vielä kertaalleen.
"Minä... en syntynyt miksikään velhoksi tai mitään. Tai siis. Ei kukaan synny velhoksi. Mutta siis, minä vain synnyin sellaiseen pieneen kylään. Minun isäni oli - tai siis on - puuseppä, ja hän opetti sen minullekin. Minä olin vain ihan... tavallinen. Tai siis, minun äitini oli kai jotakin... muuta, mutta ei se ole siellä niin epätavallista", Haekli aloitti, elehtien epämääräisesti omiin kasvoihinsa, joita eittämättä kukaan ei olisi voinut väittää tavanomaisiksi, ei ainakaan ihmisten mittapuulla. Moinen oli tosin varsin toissijaista, ja nuorukainen keskittyikin nopeasti jatkamaan. "Minulla ei ollut juurikaan ystäviä, mutta siellä oli silti minun serkkuni, Sordu. Me teimme usein asioita yhdessä. Hän oli aina rohkeampi, mutta minä seurasin perässä. Niin minä tein sittenkin kun kylään hyökättiin. Ne olivat vain jotakin menninkäisiä. Ei niistä paljoa vaaraa ollut... paitsi että se oli pieni kylä, eikä siellä ollut montaakaan kunnollista soturia. Muutama vartija vain. Se oli kaikki sekaista ja asiat menivät väärin. Mutta sitten Sordu sanoi että meidän pitäisi tehdä jotain. Hän otti... lapion, kai, ja juoksi ulos. Minä en ajatellut, seurasin vain perässä. Ja sitten me vain kaiketi... hyökkäsimme takaa niiden otusten kimppuun ja huidoimme niitä. Ne pelästyivät ja sitten en pakenivat. Ei se ollut lopulta yhtään mitään, pelkkä... kuka tahansa voi huitoa menninkäisiä, ne ovat vain pieniä tyhmiä otuksia. Mutta siellä ei ollut muitakaan olemaan keitä tahansa. Joten me sitten... pelastimme kylän, sillä tavalla. Tai Sordu pelasti. Minä vain... roikuin perässä. En minä uskaltanut yksinkään jäädä kyyhöttämään", nuorukainen jatkoi. Hän väänteli sormiaan lomittain, näyttäen tosin enemmänkin mietteliäältä kuin suoranaisen kärsivältä. Nämä muistot eivät vielä olleet se, mistä tässä oli kyse. Ei vielä.
"Ei se ollut mitään, mutta kai se sitten... oli kuitenkin tarpeeksi että joku huomasi. Sordu sen kaiken keksi ja muutenkin, mutta minutkin otettiin mukaan, kun kylään tuli myöhemmin joku viranomainen. Me olimme kuulemma... lupaavia nuoria ja oikeaa ainesta. Meidät värvättiin. Ei siis armeijaan, ei sillä tavalla. Ei tavallisten sotilaiden joukkoon. Meidät värvättiin oppilaiksi Sodan akatemiaan. Se... siellä opetetaan niitä jotka kertovat muille mihin suuntaan juosta ja mitä lyödä. Ja muutenkin. Sinne menevistä tulee sankareita ja suuria henkilöitä. Isä oli minusta ylpeä silloin. Sordu oli innoissaan siitä, hän sanoi että meistä tulisi sankareita, niin kuin tarinoissa. Ja minä sitten... kai minä uskoinkin sen", Haekli puhui. Hän nielaisi ohimennen tukalasti, kuin olisi joutunut myöntämään viimeisten sanojensa mukana jotakin hyvinkin katkeraa. Hänen kätensä liikkuivat kuumeisesti, kuin etsien edes jonkinlaista helpotusta. Mutta samalla hän kuitenkin alkoi löytää jonkinlaista tarmoa puheeseensa, kuin haluten päästä eroon urakasta mahdollisimman nopeasti. Ei sitä voinut enää keskenkään jännää. "Akatemiassa... kai siellä pystyi tuntemaan että asioilla oli tarkoitusta. Minä en... en ollut edes mikään huono missään. Minä opin asioita nopeasti. Minä osasin käyttää miekkaa ja jousta ja ymmärsin strategioita ja... muutenkin. En ollut paras, mutta... olin minä silti hyvä. Minä... uskoin että asiat menivät tosiaan oikein. Se kaikki tuntui... sopivalta. Ja sitten ne totesivat että minä vaikutin sopivalta velhoksi. Minut vietiin arvioitavaksi ja sitten pääsin oppiin Hion Toanorin, kuuluisan geomantikon, alla. Se oli kaikki niin hyvin... sopivaa. Sordukaan ei ollut mikään velho. Mutta minä olin vielä valitumpi, kohtalolla oli vielä enemmän minun varalleni. Isäkin oli niin ylpeä minusta", nuorukainen totesi, ja hiljeni sitten toviksi. Nyt hänen leukaperiään alkoi jo kiristää. Nyt asiat muuttuivat ikäviksi.
"Se oli... tulikaste, niin sellaisia kutsutaan. Se ensimmäinen... ensimmäinen komennus. Rajalla oli ongelmia, ja sinne tarvittiin vahvistuksia. Se oli meidän tilaisuutemme todistaa oppimme. Meidän, uuden eliitin. Meidän piti sulkea viholliselta sivureitti, estää niitä kiertämästä taistelun sivustaan. Ja minä olin geomantikko, minulla oli tärkeä tehtävä. Ei se ollut mikään vaikea tehtävä, piti vain... sortaa kallioseinämiä alas. Minä olisin tehnyt sellaisen vaikka unissani. Ne tiesivät että sen saattoi luottaa minulle. Minäkin... minäkin tiesin sen. Ei sen olisi pitänyt olla vaikeaa. Mutta... en minä tiennyt mitä se oikeasti olisi", Haekli kirahti. Hän puristi silmänsä kiinni pitkäksi toviksi, työnsi takaraivonsa tiukemmin vasten kivistä seinää. Hän ei halunnut jatkaa, mutta nyt oli liian myöhäistä lopettaakaan. "Ja sitten minä en... sitten minä en pystynyt mihinkään. Minä näin viholliset ja minä näin miten ne tappoivat. Minä näin miten ihmisiä kuoli ja... minä näin sen kaiken. Ja sitten minä vain... hyydyin. En tiennyt mitä tehdä. Minä muistan miten... muistan miten Nilan ravisteli minua ja huusi miten tie pitää sulkea. Ja sitten Nilan kuoli. Ja minä sain kirveestä kylkeeni. Sitten kaikki oli vain... veristä kaaosta. En minä itse sieltä paennut. Sordu raahasi minut pois. Minut kannettiin pois samalla kun muut vain... kuolivat", punatukkainen lopultakin ähkäisi. Hänen sanansa olivat etäisiä ja onttoja, kuin hän ei olisi pystynyt edes saamaan mitään todellista tunnetta johonkin näin kammottavaan. Hän vain tuijotti tyhjyyteen vimmaisen tiukasti, peläten katsoa mitään kunnolla juuri nyt. Tiukasti yhteen kiertyneet sormet puristuivat niin että luut rutisivat, vähällä rikkoa toisensa.
"Ne hoitivat minut kuntoon. Ja sitten ne totesivat, että minua ei enää kaivattu siellä. Ja niin minä ain... lähdin. Minun olisi kai pitänyt mennä kotiin, mutta... mutta miten minä olisin edes voinut? Minä vain... etsin lähimmän tien pois Tambranista ja sitten minä vain aloin... kävellä. Kävelin ja kävelin. En ollut edes matkalla mihinkään. Piti vain päästä kauemmas. Ja kauemmas. Kunnes sitten lopulta löysin itseni siitä pienestä kylästä. Ja siellä ne anelivat että minä auttaisin niitä niiden gnollien kanssa", Haekli lopetti, vihdoinkin. Hän henkäisi syvään ennen kuin jäi hetkeksi paikoilleen kuin itseään tarkkaillen. Ei, hän ei itkenyt. Hän olisi olettanut että nyt olisi ollut sen aika, mutta siltikään mitään ei tullut. Häntä enemmänkin vain... huimasi.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 26, 2015 20:38:38 GMT 3
Spyrokin osasi jo tuntea omien haparoivien sanojensa hyödyttömyyden kun hän yritti epätoivoisesti löytää jotakin sanottavaa edessään tukalasti seisovan Haeklin selälle. Tämä kaikki oli selvästi liian vaikeaa vain puhuttavaksi pois, mutta hän ei voinut olla yrittämättä, edes ilmaistakseen että ymmärsi että tämä tuntui pahalta, mutta tämäkin taisi johtaa vain entistä tukalampaan hiljaisuuteen keskellä hämärää käytävää. Kissaa neuvottomasti sylissään puristava poika kirskautti hampaitaan kun Haekli tuntui hiljenevän, kuitaten hänen varovaiset yrityksensä vain kireällä nyökkäyksellä edes häneen katsomatta. Hän epäilemättä haparoikin vain surkeita itsestäänselvyyksiä, ja kun toinen viimein vastasi ettei minkäänlainen seuraava kerta korjaisi sitä mitä jo oli tapahtunut tai toisi takaisin menetettyjä henkiä, iskikin tämä nopeasti purppuratukan hiljaiseksi. Pojankin kasvoille levisi entistä kärvistelevämpi ilme, tämän osaamatta hetkeen kuin aukoa suutaan avuttomasti, kunnes viimein sai kurkustaan ilmoille jonkinlaisen epämääräisen ähkäisyn ja laski katseensa. "...äh. No... juu. Eihän se" mutistiin viimein vaivalloisesti, nulikan tuntuessa lähes hätääntyvän hieman mihin suuntaan toisen mieliala oli suuntaamassa, jopa niissäkin määrin ettei voinut olla töksäyttämättä ilmoille epähuomiossa vielä jotain jota tämä päätyikin säpsähtämään itsekin heti päästäessään sanat suustaan. Haeklin reaktio säikäytti Spyronkin, ja tämä ajoi nulikan pahoittelemaan nopeasti jo peläten että oli mennyt liian pitkälle... kunnes nuorukainen kuitenkin henkäisi, lähes lyyhistyen istualleen alas seinän viereen. Purppuratukka ähkäisi nostaen hätäisesti katseensa lattiasta takaisin tummaan nuorukaiseen, kuitenkaan ehtimättä löytää enempää sanoja itsestään kun toinen yllättäen vastasikin, tovin vaivalloisen hiljaisuuden jälkeen.
Haeklin voimaton, lähes nujertunut toteamus siitä ettei ollut tainnut edes kertoa hänelle miksi oli täällä onnistui selvästi nappaamaan Spyronkin melkoisella yllätyksellä. Poika hätkähti luimistuen syyllisin elkein tummat silmänsä ymmyrkäisinä kuin ei olisi ollut aivan varma mitä olisi uskaltanut sanoa kaiketi jo peläten toisen lähes tuupertuneen, saaden pienellä viiveellä aikaiseksi lopulta ravistaa neuvottomasti päätään toiselle vastaukseksi. Tämä ei selvästikään ollut odottanut varsinaista vastausta kysymykseen jonka tiesi hyvin raskaaksi, mutta Haekli tuntui päättäneen viimein paljastaa menneisyytensä, joka nuorukaista vainosi. Tummat silmät levisivät aavistuksen entisestään nulikan ollessa jo vähällä avata kiireesti suunsa vakuuttaakseen ettei toisen välttämättä tarvinnut puhua tästä, mutta toinen oli tainnut jo päättää aikeensa, niin vaikeaa kuin tämä epäilemättä olikin. Pojan hätäiset sanat tukahtuivat nopeasti alkuunsa kun Haekli aloitti kertomuksensa. Kukaties tämä alkoi ympäripyöreästi menneisyydestään, mutta tämä riitti hiljentämään Spyronkin jälleen nopeasti. Niin neuvottomalta ja huolestuneelta kuin poika näyttikin, ei tämä kuitenkaan rohjennut keskeyttääkään kun toinen oli jo päässyt ääneen. Se tuntui jännittyneen epävarmasti paikoilleen kulmansa epämukavassa kurtussa lattialle istahtanutta nuorukaista kuontalonsa alta vilkuillen, tuntuen itsekin pienellä viiveellä pääsevän hieman paremmin mukaan siihen mitä edes tapahtui. Vaikka Spyro epäilemättä oli varsin huolissaan siitä kuinka ahdistunut Haekli joutui tällä tavalla kertaamaan kamalia tapahtumia, ei sekään tainnut tietää mitä muutakaan olisi tehnyt kuin jäänyt kuuntelemaan... kaikesta raskaudesta huolimatta aihe kuitenkin tuntui jollakin tavalla suorastaan... tärkeältä. Poika liikahti jälleen hankalasti tummien kulmien painuessa entisestään ikävään kurttuun, tämän kuitenkin viimein nyökätessä jälleen varovaisesti Haeklin kertoessa kotikylästään ja perheestään. Se, että Haekli oli alunperin ollut jotakin niin tavallista kuin puuseppä yllätti häntä aavistuksen ja sai pojan räpäyttämään silmiään, tämän kuitenkaan lopulta päätymättä itsekään tarttumaan tähän sen enempää kuin toisenkaan, kuten nuorukaisen ulkonäköön ja vanhempiinkaan johon tämäkin vain ohimennen viittasi. Hitaasti purppuratukka päätyi lopulta hivuttautumaan itsekin nojaamaan kiviseen seinään katteineen, kuitenkin jännittyneen tarkkaavaisesti kuunnellen. Ilmeisesti kyseessä ei lopulta tainnut ollakaan mitään niin suoraviivaista kuin jonkinlaista satunnaista, ikävää tapahtunutta välikohtausta kuten poika olisi saattanut olettaa ja jonka tämä tajusi nopeasti itsekin kun toinen pohjusti kuinka oli alunperinkään edes päätynyt pikkukylästään velhoksi.... ja varsin pian esiin nousikin Sordu, kaksikon seikkailut keskenään.... ja lopulta menninkäisten hyökkäys.
Vaiteliaasti kuunteleva Spyro kirskautti levottomasti hampaitaan kuin jo uumoillen jotakin varsin uhkaavaa , kuitenkin tajuten nopeasti ettei nuorukainen selvästikään arastellut suuremmin sanojaan menninkäisten ja kylän suhteen siitä huolimatta että tämä selvästikin uskoi Sordun tehneen kaiken oleellisen, joka lopulta johtikin kylän pelastumiseen. Tämä sai purppuratukan kallistamaan hieman päätään, sen kuitenkin osaamatta lopulta kuin vain nyökätä jonkinlaiseksi merkiksi siitä että ainakin kuunteli, vaikka levoton olemus nulikan kasvoilla ei tuntunut olevankaan katoamassa tämän kuitenkin jo tietäessä ettei tarina kaikesta päätellen päättyisi kuitenkaan kovinkaakn hyvin. Hetken puolivillaisesti sylissään vääntelehtivän Kissan kanssa painiskeltuaan poika lopulta irrottikin otteensa eläimestä päästäen tämän lattialle jalkoihinsa, kuitenkin huomionsa toisen tarinan vangitsemana. Pienien hirviöiden nujerrus kylässä olikin tainnut saada palkkionsa tavalla, jota kaksi nuorukaistakaan tuskin olivat odottaneet, ja Spyronkin silmät levisivät kun toinen kertoi yllättävästä värväyksestä Sodan akatemiaan, joka epäilemättä kertoi tietämättömällekin paljon. Poika päätyi eittämättä näyttämään varsin häkeltyneeltä ja ristiriitaiselta sen suhteen miten olisi suhtautunut johonkin tällaiseen, tämän tuskin aavistaneen Haeklin yhteyttä suoranaiseen sotajoukkoon. Vaikka tämän kurkusta karkasikin hiljainen, epämääräinen henkäisy, ei Spyro kuitenkaan rohjennut keskeyttää vieläkään, vaikka tämä pahaa-aavistelevasta jännittymisestään päätellen taisi alkaa uumoilla kuinka ikävään suuntaan tarina oli menossa. Jo aivan toisen kertominen akatemian opeista puhumattakaan geomantikon oppiin pääsemisestä, sekä tämän kokemasta ylpeydestä tätä saavutusta kohtaan saivat aikaiseksi sanattoman ihmettelevää, vaikkakin aavistuksen ristiriitaista ja varautunutta silmien räpyttelyä, pojankin päätyessä huomaamattaan hypistelemään levottomana sormiaan kuunnellessaan polviinsa nojaten... kunnes Haeklin äkillinen kireä vaikeneminen kertoi jännittyneelle Spyrollekin asetelman olevan hyvin lähellä pahinta käännettään.
Toisen kiristynyt olemus hälytti purppuratukankin rypistämään tukalasti kulmiaan nuorukaiseen pälyillen kun tämä kokoili hetken itseään, ennen kuin viimein kykeni jatkamaan. Tämä vaati selvästikin ponnistelua, levottoman pojankaan uskaltamatta hädintuskin liikahtaa paikaltaan kun hiljaisuus laskeutui hetkeksi painavana heidän ympärilleen, kuin nuorukainen olisi viimein törmännyt ylittämättömään esteeseen tarinassaan. Spyrokin tunsi epämääräisen kuristavan tunteen kohoavan kurkkuunsa vilkuillessaan toista, päästäen kohta pienen lohduttoman ähkäisyn. "Äh.... oletko varma, että....?" se aloitti varuillaan, toisen ahdingon edessä itsekin varsin tukalana, vaieten kuitenkin nopeasti hiljaa nielaisten kun toinen viimein onnistui jatkamaan kertomustaan ilmeisen tuskaisesti. Jo aivan vain asiayhteydestä päätellen Spyro tuskin oli odottanutkaan kaiken olevan menossa mitenkään miellyttävään suuntaan mutta silti kun nuori geomantikko viimein pääsi kuvailemaan töksähtelevään sävyyn mitä oli tapahtunut, jäi purppuratukka tuijottamaan toista lähes hengitystään pidättelevän järkyttyneenä. Jatko siitä kuinka... kuinka joukko oli kutsuttu taistelutantereelle ja kuinka kaikki oli mennyt kauhealla tavalla pieleen... ollen epäilemättä hyvin lähellä että nuorukainen itsekin olisi menettänyt henkensä oli varsin karua kuunneltavaa, mahdollisista ennakko-aavistuksistakin huolimatta. Toinen oli kaiketi ollut onnekkaampi kuin suuri osa tovereistaan, mutta tuskin oli suonut paljoakaan helpotusta... varsinkin kun Haeklin ensimmäinen virhe oli jäänyt tämän viimeiseksi akatemian joukoissa.
Pitkään toviin avoimen järkyttyneenä paikoilleen unohtunut Spyrokaan ei onnistunut löytämään sanoja suustaan... tai oikein mitään muutakaan. Hetken se tuijotti sanattomana toiseen kauhistuneiden tunteiden risteillessä kalpeilla kasvoillaan, itsekin pikaisten, mutta hirvittävien kuvailuiden iskemänä. Hänen oli myönnettävä että oli ollut kauhuissaan jo hirviöjoukon hyökätessä heidän kimppuunsa, mutta.... rehellisesti se, mitä Haekli kuvaili kuulosti vielä kauheammalta. Vaikka heitä ahdistelleet olennot olisivat eittämättä olleet enemmän kuin kykeneviä tappamaan heidät siihen paikkaan, eivät nämä olleet olleet edes vakavissaan heidän suhteensa... siinä missä Haekli oli joutunut keskelle kaoottisen kuoleman pyörrettä... joka katkerasti, olisi mahdollisesti saattanut olla vältettävissä. Hän pystyi hädintuskin kuvittelemaan miltä nuoresta velhosta oli mahtanut tuntua. Hampaitaan kiristelevä poika pälyili toista vieläkin pitkän tovin kuontalonsa varjosta toinen käsi vieressään kiehnäävän Kissan selälle unohtuneena kun nuorukainen viimeisteli kertomuksensa sillä kuinka tämä oli passitettu tiehensä akatemialta, ja kuinka matka oli viimein päätynyt satunnaiseen kylään ja täältä metsään, gnollien jälkeen. Tarina oli enemmän kuin tarpeeksi vetääkseen hiljaiseksi, jopa aiemmin temppelissä koetun paniikin jälkeen. "...egh. Se... hitto" Spyro onnistui viimein ähkäisemään vaivalloisesti, kuitenkin tuntuen kadottavan sanansa samantien uudelleen ja vaikenevan hetkeksi. Tovin verran sekin kykeni lähinnä tuijottamaan silmiään räpytellen lattiaan ennen kuin henkäisi syvään. "Mä en arvannut, että sä..... Kuulostaa... kamalalta. Mä kai luulin että....eh. En edes tiedä" tämä töksäytti lopuksi entistä vaisummin voimatta olla pyyhkäisemättä ohimoitaan sormillaan hieman päätään ravistaen, ennen kuin nosti äärimmäisen surkean katseensa jälleen varovaisesti nuorukaiseen. Toki hän oli jo arvannut että toisen menneisyys piti sisällään jotakin tuskallista, mutta että aivan jotain... tällaista. Tuntui lähes musertavalta nähdä toinen näin nujertuneena, ja nyt jopa ymmärtää mistä tämä johtui ja tämä riipaisi poikaakin kipeästi.
Tuntui, että nyt tilanteeseen oli vielä vähemmän oikeita sanoja kuin aikaisemmin, purppuratukankin jäädessä lopulta vain kyhjöttämään hiljaa paikalleen ja yrittäen vilkuilla vaiteliaaksi käynyttä nuorukaista huolestuneena kuin yrittäen varmistua kuinka huonolla tolalla tämä parhaillaan oli, osaamatta erityisen hyvin piilottaa omaakaan tukaluuttaan. Kaksikon ympärillä pyörinyt valkoinen kattikin pälyili ympärilleen, hivuttautuen sitten vihjailevan maukaisun päästettyään nuuhkimaan tummaa nuorukaista seinän vierellä. Kukaties tämäkin aisti että jotakin oli vialla... tai sitten otus vain halusi huomiota kaikkien äkkiä unohduttua vain kyhjöttämään paikalleen, mutta joka tapauksessa taisi tämä tuoda edes hitusen jotakin muuta varsin musertavaksi muuttuneen hiljaisuuden keskelle. Ainakin mokoma sai Spyron säpsähtämään, vaikka tämäkin reaktio jäi lopulta melkoisen laimeaksi järkyttävän kertomuksen jälkeen.
|
|
|
Post by submarine on Sept 27, 2015 13:40:36 GMT 3
Vaiettuaan Haekli ei ollu theti edes varma, mitä tarkalleen tunsi. Tunnustuksen kaltainen vuodatus oli nostanut pintaan liian paljon liian nopeasti, eikä hän pystynyt tarttumaan mihinkään yksittäiseen tunteeseen. Ahdistusta ja tuskaa, mutta myös häpeää ja katumusta. Katumusta siitä mitä hän oli tehnyt, ja siitä että hän oli erehtynyt edes kertomaan asiasta nytkään. Se oli varmastikin virhe, olisi ollut parempi pysyä vain vaiti. Hän tunsi itsensä säälittäväksi ja typeräksi, suorastaan edesvastuuttomaksi. Miksi hän edes sotki Spyroa mukaan näihin asioihin? Ei tämän tarvinnut kuulla jotakin tällaista. Punatukkainen oli jo vähällä ähkäistä jotakin, jonka avulla yrittää epätoivoisesti perua äskeinen, kukaties vain rynnätä eteenpäin ja pakottaa toinen seuraamaan valoa ilman enempiä miettimisiä, mutta sitten toinen puhuikin ja hän vaikeni. Spyron haparoivat, surkean epätietoiset sanat saivat nuorukaisen säpsähtämään. Hän vilkaisi pojan suuntaan nopeasti, suorastaan pelokkaasti, kuin odottaen että tämä yrittäisi tuomita hänet jotenkin tai lausua yhtään mitään varsinaista mielipidettä koko asiasta. Lopulta sellaiset taisivat kuitenkin olla kovin vähissä, kun nulikan sanat jäivät pelkäksi haparoinniksi eikä tämä lopulta osannut tai uskaltanut sanoa mitään kunnollista koko asiasta. Ja vaikka sen kukaties olisikin pitänyt olla parempi kuin mikään oikea, ankara vastaus, sai harmaata päätään polviinsa painava Haekli nopeasti huomata, että hän vihasi tällaista vielä enemmän. Hän kyllä erotti kaiken epäröinninkin alta Spyron päällimmäisen tunteen, ja se sai hänet äkkiä kiristämään hampaitaan yllättävän vihaisesti. Sormet kiristyivät lihaa vasten ennen kuin hän lopulta vastasi nopeasti ja terävästi.
"Ei. Älä... älä tee noin. Sinä... sinä et saa tehdä noin. Ei sinun kuulu... kuulu sääliä minua", Haekli melkeinpä ärähti, heittäen Spyron suuntaan katseen joka oli yhtä aikaa uhmakas ja murtuneen tuskainen. Hän pyyhkäisi nopeasti ja kieltävästi kädellään, vähällä huitaista huomaamatta lähemmäs hivuttautunutta Kissaa. Se kirvoitti eläimestä järkyttyneen vastalauseen, mikä havahdutti tuskaisaa punatukkaista edes hieman. Hetken hän tuijotti otuksen suuntaan kivuliaan hämillään, osaamatta oikein edes reagoida koko asiaan, ennen kuin sitten sihahti uudelleen ja pudisti tiukasti päätään. Jokin pojan olemuksessa turhautti häntä nyt hyvin pahasti, suorastaan vain pahensi koko tilanteen tuskaisuutta. "Minä en ansaitse mitään sääliä. Minä olen pelkuri. Minä olen pelkuri ja sen takia... sen takia monia kuoli. Ne kuolivat minun takiani, koska minä olin liian suuri pelkuri tehdäkseni mitään!" nuorukainen ähkäisi, ravistellen päätään kuin yrittäen epätoivoisesti karistaa sieltä jotakin. Tuska ja syyllisyys pysyivät siltikin, eikä hän voinut lopulta muutakaan kuin päästää tuskaisan äänen ja painaa päänsä takaisin polviinsa, muuttuen yhdeksi tuskaisan kivuliaaksi mytyksi, joka ei juuri nyt halunnut olla missään tekemisissä ulkomaailman kanssa. "Se oli kaikki minun vikani. Siinä ei ollut mitään vaikeaa. Ei mitään... ei mitään sellaista mistä ei olisi voinut suoriutua. Se ei ollut edes vaikeaa. Minä... minä olin tehnyt ihan saman monta kertaa. Ne... ne kaikki kuolivat koska minä halvaannuin heti kun jotain oikeasti tapahtui. Ne kaikki vain..." Haekli aloitti, kuin yrittäen todistaa omaa surkeuttaan ja kammottavaa syyllisyyttään, ennen kuin kuitenkin vaikeni koko taakan alla, päästäen epämääräisen äänen joka kuulosti melkeinpä tuskaiselta vinkaisulta.
"Minä... minä muistan jokaisen niistä jotka kuolivat. Minä tunsin heidät kaikki. Nilan puhui aina siitä miten sillä oli kotikylässä joku tyttö ja miten se kosisi sitä kun palaisi ja... ja..." Haekli aloitti, soperrellen hajamielisesti, ennen kuin vaikeni uudestaan. Hän jäi tuijottamaan surkeasti eteensä, osaamatta enää edes tehdä mitään. Ja sitten, hitaasti ja vaivalloisesti kuin nouseva myrsky, kohosi hänen kurkustaan kimakka, pitkä, ontto ääni, joka oli kuin pitkä pihahdus. "Minä tapoin heidät kaikki. Minä... minä tein sen. Se johtui kaikki minusta. Kaikki muut olivat valmiita tekemään parhaansa mutta minä en voinut tehdä mitään. En... en yhtään mitään! Minä olen pelkuri ja murhaaja ja... minun takiani se kaikki tapahtui. Sinäkin... sinä haluaisit varmaan sanoa jotakin siitä miten se ei ollut minun vikani tai miten sille ei voinut mitään, mutta ei se ole niin! Minä olin pelkuri, surkea pelkuri! Minä... minun... minun takiani se tapahtui. Ei ole mitään... ei ole yhtään mitään hyvää selitystä", nuorukainen ulahti lopulta, puristaen silmiään umpeen kuin yrittäen epätoivoisesti sulkea maailman ulkopuolelleen. Siitä huolimattakaan silmäluomet eivät voineet estää niiden alta tiriseviä kyyneleitä, jotka valuivat alas poskia kaikessa rauhassa, pyyhkimättä. Nuorukaisen polvet tutisivat, eikä hän ollut varma puristiko niitä yrittääkseen epätoivoisesti estää sitä, vaiko estääkseen käsiään tutisemasta samalla tavalla. Tässä sitä nyt oltiin, ilman mitään lohdullisia selityksiä tai pakenemista, joka piti asiat edes hieman taaempana. Tässä sitä nyt oltiin, kaikki taakse jätetty oli löytynyt edestä. Kaikki ruma, kammottava, syyllistävä saasta oli nyt esillä.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 27, 2015 22:45:07 GMT 3
Haeklin ulos vuodattama tuskan ja vimman sekainen kertomus oli epäilemättä kiskonut tunteet pintaan itse kullakin, jättäen varsin raskaan, ahdistuneen tunnelman hetkeksi hiljenneeseen hämärään käytävään. Pitkään toviin viileään seinään nojaileva purppuratukkakaan ei kyennyt ottamaan selkoa päänsä sisällä pyörteilevistä ajatuksista ja tuntemuksien sekamelskasta, osaten vain näyttää järkyttyneeltä niin synkän paljastuksen kuin Haeklin silminnähtävän ahdingon edessä, tummien ja ymmyrkäisten silmien epäilemättä heijastellessa tätä kaikkea jopa sekaisesti sinne tänne törröttävän kuontalon alta. Tarina oli ollut varsin raskas kuunnella, mutta selvästikin vieläkin raskaampi kertoa, ja hän kykeni näkemään kuinka nuorukainen itsekin kavahti ilmoille vuodattamaansa tunnustusta epäilemättä eläen jälleen tätä kauhua ja häpeää päänsä sisällä jolta ei enää ollut pakoa kun tämä oli viimein päässyt ulos. Purppuratukka ei voinut olla kirskauttamatta hampaitaan surkeasti nähdessään kuin jonkinlaista tuomiota odottavan katseen jonka toinen heitti hänen suuntaansa, mutta siltikään hänellä ei ollut annettavaksi kuin haparoivia, latteita sanoja, jotka tuskin riittivät yhtään mihinkään. Näistä tuskin oli edes kuvaamaan hänen omia ajatuksiaan joista poikakaan ei onnistunut järkytykseltään saamaan kiinni, mutta kaikkein eniten häntä kuitenkin riipaisi nuorukaisen musertunut olemus. Avuttomaan hiljaisuuteen vajonnut Spyro yritti tukalasti hapuilla otetta edes itsestään purppuraisia hiuksiaan epävarmoin sormin haroen, vilkuillen samalla tukalasti ahdistunutta nuorukaista huolissaan. Kuitenkaan hän ei lopulta ehtinyt sulattelemaan tätä kauaakaan kun paikoillaan kyhjöttävä Haekli tuntui kiristyvän, ja kääntävän terävän katseen hänen suuntaansa. Moinen äkillinen ärähdys ja vihaisen tuskainen katse tulivat selvästi pojalle täytenä yllätyksenä.
"Mi-- eikun, mä vaan..." Tämä töksäytti häkeltyneenä sanoihinsa kompuroiden säpsähtäen kivahdusta voimakkaasti silmät säikähdyksestä laajentuneina ja luimistui refleksinomaisesti ryhtinsä lysyyn painuen jo ennen kuin edes ehti hoksata mistä oli kyse. Ainakin kiivas reaktio katkaisi purppuratukan ajatukset hetkeksi varsin lahjakkaasti, tämän päätyessä kuitenkin nopeasti hätkähtämään uudestaan Kissan protestoivaa äännähdystä kun kiihtynyt nuorukainen päätyi huitaisemaan epähuomiossa eläimen suuntaan, joka sentään ajoi nulikan reagoimaan jotenkin. Hätäisesti ähkäisten tämä ojensi kätensä vetäisten jälleen äänekkäästi sortoaan vastustavan pienen pedon uudestaan syliinsä, ennen kuin jäi pälyilemään toista varovaisena ja hämmentyneenä sylissään puristamansa eläimen ylitse. Pojalla tuskin oli aluksi aavistustakaan mitä oli tehnyt väärin, tämän jäädessä kuitenkin syyllisin ja jopa hieman järkyttynein elkein räpyttelemään silmiään kireän nuorukaisen suuntaan. Kuitenkin varsin nopeasti ensipelästyksestä huolimatta eivät Haeklin seuraavat, musertavan itsesyytökselliset sanat painoivat tukalan rypyn jälleen purppuratukan otsalle, tämän laskiessa vaisusti nielaisten katseensa lattiaan kuin peläten kiihdyttävänsä toista entisestään tuijotuksellaan. Syyllisyys ja tätä seuraavat tunteet olivat selvästi lähes liikaa toisen kestettäväksi kun kiihkeät murskaavat sanat vuosivat jälleen nuorukaisen sisuksista ja toinen painui lohduttomaan sykkyrään seinän vierelle, kuin suojautuakseen tältä kaikelta. Kuinka kaikki tapahtunut oli tämän syytä, kuinka tämä oli pelkuri joka oli murhannut toverinsa, eikä ansainnut minkäänlaista sääliä osakseen. Itsekin melkoisesti hampaitaan kiristelevä Spyro ei voinut olla vilkaisematta nuorukaista tukalasti, kuin olisi halunnut tehdä jotakin pojan kuitenkin empiessä aivan äskeisenkin reaktion vuoksi, ja päätyessä lopulta laskemaan hiljaa henkäisten jälleen katseensa. Vaikka Haekli kuinka tämän kiistikin, hän ei voinut olla tuntematta myötätuntoa ahdistunutta nuorukaista kohtaan, mutta... tilanne ei ollut sellainen, jota hänkään olisi kyennyt edes yrittämään selvitellä jotenkin. Haekli oli hädintuskin selvinnyt hengissä, toisin kuin toverinsa, eikä tätä ollut korjaaminen. Niin kauhealta kuin tämä kuulostikin, poika kykeni lopulta ymmärtämään miksi toinen tapahtumat vainosivat ja raastoivat tätä vieläkin, hänen kyeten kuitenkin vain päästämään ilmoille uuden hiljaisen, katkeran huokauksen.
Pitkään toviin hiljaiseksi hätkähdytetty Spyro ei kyennyt (tai rohjennut) päästämään ääntäkään, itsekin ristiriitaisten tuntemustensa mylläkän mukaansa tempaisemana. Kuitenkin se taisi sentään kuunnella, pälyillen toista vaivihkaa itseensä käpertyneen lohduttoman nuorukaisen puhuessa, ja sormeillen ahdistuneen neuvottomasti Kissan valkeaa turkkia. Haekli ei halunnut sääliä tai myötätuntoa, mutta hän ei voinut muutakaan kuin tuntea tämän ahdingon tarttuvan, joka sai hänetkin nieleskelemään. Kokemus oli varmasti ollut hirvittävä, ja kukaties Haekli ei vain syyttänyt itseään tapahtuneesta vaan tämän halvaannuttava pelko oli kuin olikin ollut syypää tämän tovereiden ja monen muun kuolemaan... mutta tätä tuskaista itsesyytöstä katsellessaan ainakaan nulikan oli vaikea pitää toista sellaisena murhaajana kuin millaiseksi tämä olonsa koki. Tämä taisi lopulta tehdä ristiriidasta entistä katkeramman, tahattomuuden kuitenkaan lieventämättä tippaakaan tragediaa joka oli seurannut. Kiveä vasten vaiti nojautunut Spyrokin joutui kokoilemaan itseään tovin verran tukalasti jonnekin alaviistoon tuijotellen itsensä hillitäkseen nyökäten vain vaisusti toisen vuodatukselle vaikka ei ollut varma oliko nuorukainen edes huomannut, kunnes rohkeni viimein kohottaa jälleen aavistuksen verran katsettaan toiseen kun Haekli hetken kuluttua vaikeni itkuisesti. Poikakin istui hetken hiljaisuudessa kaiketi odottaen oliko toisella vielä jotakin sanottavaa, kunnes kirskautti lohduttomasti hampaitaan kokoon käpertyneelle nuorukaiselle, ja laski sitten huokaisten jälleen katseensa.
"Mä... äh. En tiedä mitä... mä voisin sanoa. Pitäisi varmaan osata jotain, mutta..." se ähkäisi viimein vaisusti toiseen katsomatta, kietoen kätensä sylissään kyhjöttävän Kissan ympärille. Se tuntui joutuvan kokoilemaan rohkeuttaan hetken ennen kuin kuitenkin veti henkeä, ja onnistui avaamaan suunsa uudelleen. "En mä... tiedä tarpeeksi tällaisesta. Ei me olla koskaan oikeastaan edes nähty mitään sellaista... Löysin kerran jonkun vanhan taistelupaikan, mutta se oli silloin kun se kaikki oli jo ohi" tämä mutisi, olematta rehellisesti varma olisiko ollut parasta olla lopulta vain hiljaa, päätyen kuitenkin lopulta jatkamaan pienen emminnän jälkeen kuin hiljaisuus olisi painostanut vielä enemmän. "Se... kuolleita vaan... oli kaikkialla. Ihan vaan sekin oli aika... kauheaa, vaikka en edes tiennyt mistä oli kyse. En oikein voi kuvitellakaan millaista se oli vielä silloin kun..." se puuskahti lopulta hampaidensa lomasta, ennen kuin ähkäisi neuvottoman päänpudistuksen keralla. "Se kaikki on vaan... kamalaa. Varmaan se kaikki mitä siellä tapahtuu. Taisteluissa ja sellaisissa. En tiedä... voiko se olla edes mitään muuta. Vaikka... ei se mitään tietenkään helpota yhtään. Mä... äh. Anteeksi. En tiedä mitä mä... edes yritän..." Nulikka hiljeni sanojen lopulta hiipuessa ilmaan kun tämä jäi hetkeksi kiristelemään hampaitaan tukalasti. Ahdistunut purppuratukka tuskin uskalsi nostaa katsettaan tuntuen välttelevän nyt toistakin kuten kaiketi suoraan pahimmasta puhumistakin, johon ei selvästikään ollut sanottavissa mitään hyvää... Mutta ei kai hän voinut vain... Äh. Kenties Haeklin olisi pitänyt vain antaa olla rauhassa, mutta tämän riipaiseva ahdinko tuntui varsin pahalta hänestäkin... niin vähän kuin nuorukainen itse tästä luultavasti pitäisikään. Kukaties tämäkin mutina oli kiskottu ilmoille lähinnä purkaakseen nulikan omaakin avuttomuudentunnetta, mutta silti kaikki onnistui silti kuulostamaan vain... lohduttoman lattealta ja suorastaan turhauttavan mitäänsanomattomalta, eikä hän voinut olla pelkäämättä vain pahentavan tilannetta entisestään. Ainakaan äänensävyssä ei vieläkään kajastellut syytöstä sen enempää kuin aiemminkaan, vain tukaluutta ja neuvotonta lohduttomuutta, ennen kuin poika vaikeni jälleen antaen hiljaisuuden laskeutua... vaikka arastelikin mitä tästä voisi seurata. Kaiketi olisi parasta jättää tämä Haeklin valinnan varaan tahtoiko tämä hiljaisuuden jatkuvan, hän oli tainnut tainnut hyvästä tarkoituksestaan huolimatta laukaista ilmoille jo liikaakin tämän ahdinkoa.
|
|