|
Post by submarine on Apr 19, 2014 5:43:45 GMT 3
Tenka tuntui löytäneen varsin siedettävän (ainakin suhteessa) paikan tilanteessa. Vaaleaturkkinen gnolli oli valtava ja eittämättä murhaavan vahva, mutta koko taisi nyt toimia pahasti sitä vastaan. Ketterä, lepakkomainen tapaus pysytteli varsin vikkelän näppärästi poissa sen ulottuvilta, pitäen otteen aseensa ketjusta tiukalla ja horjuttaen petoa minkä ehti. Tämä oli melkeinpä kuin varjo, aina hirmuisen otuksen takana. Kukaties joku olisi mieltänyt moisen vain pattitilanteeksi, sillä välttely kuitenkin vain pelasi aikaa, mutta toisaalta tässä tilanteessa moni olisi eittämättä pitänyt välittömän hengenväärän selvää pienenemistä jo suurena saavutuksena. Ainakaan Tenkalla itsellään ei ollut valittamista - tai sitten tämä ei vain ehtinyt keskittyessään kahnaukseensa. Ei tainnut olla suurikaan ihme, että tämä ei juuri pistänyt merkille mitä ympärillä tapahtui. Ja siinä missä tämä menestyi ainakin jossakin määrin siedettävästi, oli joillakin muilla huomattavasti enemmän vaikeuksia asioiden kanssa... Vain varsin kirjaimellisen kivenheiton päässä taisteli (tai rimpuili) toinen henkensä edestä. Nuoren soturin väliintulo oli eittämättä auttanut paljon uhmattuja, mutta tämä itse olikin saanut varsin nopeasti huomata, että hyvyydellä oli hintansa. Toimet olivat kyllä kaikesta hätiköinnistä huolimatta olleet rivakoita, ja niin nuolet kuin miekkakin osuneet ainakin suunnilleen minne piti, mutta tummemmalle, raivoisammalle gnollille se tuntui olevan yhtä tyhjän kanssa. Valtavat, verta tursuavat mutta silti vahvat kourat puristivat hirvittävällä voimalla, eikä nuorukaisella varmasti olisi pitkään aikaa. Vastarinta oli jo varsin ponnetonta, eivätkä soturintaidot tai edes harjoitetut lihakset juuri auttaneet, kun vastassa oli yksinkertaisesti liian suuri ylivoima.
Sankarillinen apuun saapuminen olisi voinut nopeasti kääntyä varsin surkeaksi saduksi, ellei apua olisi äkkiä tullut varsin odottamattomalta taholta. Kahakassa jossa jokainen pyrki parhaansa mukaan joko selviämään hengissä tai murskaamaan kaiken ei kukaan kiinnittänyt erityisemmin huomiota sivustakatsojiin - etenkään pienenpuoleisiin sellaisiin. Näitä ehtisi kyllä miettiä myöhemminkin, hyvässä tai pahassa. Näin ollen kukaan ei edes millään tavalla pistänyt merkille nulikkaa, joka luikki nopeasti kohti varsin kohtalokkaan näköistä vääntöä. Eikä kukaan ollut estämässä tätä, kun poika sitten päätti kantaa oman kortensa kekoon. Terävä, ilkeännäköinen veitsi välähti auringonvalossa, ja vaikka sen kantaja olikin jätetty huomiotta, aseen seuraukset kyllä huomattiin. Veitsen terä oli lyhyt ja taistelussa huono, mutta kun kukaan ei ollut varsinaisesti estämässä sen survomista kahvaan asti noin nyt vaikkapa jonkun reiteen, terässä oli aivan tarpeeksi pituutta että sillä pystyi tekemään ikävää jälkeä. Meteliä ja joen kohinaa halkoi uusi, huomattavasti korvia murhaavampi ja korkeampi rääkäisy. Odottamaton ja varoittamatta annettu isku sai mitä ilmeisimminkin gnollista irti jo huomattavasti rehellisemmän reaktion, kuin vain kaikki se, mistä se puski raivokkaan uhmakkaasti lävitse. Kookas hirvitys tosiaankin valitti, ei järkyttyneenä tai lannistuneena, mutta siltikin tuskissaan, kun jalka johon veitsi oli runnottu antoi periksi sen alta, pudottaen hirviön jo toistamiseen saman polven varaan. Tällä kertaa se tuli tosin raskaammin, eikä koirankuonoinen hirvitys näyttänyt ollenkaan niin varmalta siitä, mitä oli edes tapahtunut. Notkahduksesta seurasi sekin, että ilmassa riepotellun nuorukaisen jalat koskettivat äkkiä maata - vaikka ne eivät tätä vielä kannatelleetkaan. Käänne taisi olla aivan yhtä odottamaton kaikille, mitä nyt joillekin enemmän hyvässä ja joillekin pahassa.
Vaikka äkillinen yllätyshyökkäys olikin saanut hirmuisen gnollin varsin tuskaisan tyrmistyneeksi, taisi olla varsin odotettavissa, ettei se suostunut olemaan sitä kauaa. Varsin nopeasti murhanhimoinen hirvitys vilkaisi tappavasti ympärilleen, joutumatta etsiskelemään syyllistä turhan pitkään. Raivoisa, ärähtelevä karjahdus purkautui sen kidasta, ja liiemmin miettimättä se päästi toisen kouransa irti rutistamastaan nuorukaisesta, arvatenkin aikoen napata uuden, uhmakkaan uhrin kuolettavaan otteeseensa. Puukotettu jalka ei kuitenkaan vielä antanut myöten, ja liike jäi pelkäksi kömpelöksi huitaisuksi jonnekin sinne päin. Kaipa se korkeintaan oli tässä kohtaa tarkoitettu paiskaamaan pisteliääksi käynyt penikka kauemmas. Se sai gnollin horjahtamaan ja melkein kaatumaan, mutta selvästikään se ei aikonut millään tavalla myöntää minkäänlaista takaiskuakaan. Olisi vain murskattava typerä nulikka ja sitten ahmittava kaikki. Tai jotakin sellaista. Välittömän telomisen lisäksi purppurapäisen pojan toimista taisi tosin olla muutakin hyötyä. Sillä olipa hätiköinyt tai kauhistellut äsken tai ei, oli kuolettavassa otteessa riepoteltu nuorukainen silti selvästikin soturi. Ensinnäkään tämä ei ollut päästänyt irti miekastaan vaikka gnollin kourat olivat rutistaneet tästä käytännössä melkeinpä jo tajun pois. Ja toiseksi, kun tämä sai minkäänlaisen tilaisuuden, se kyllä hyödynnettiin. Yksi koura, kaiken hämmingin keskellä, ei riittänyt pitävään kuolonkuristukseen, ja jalat maassa sallivat ponnistuksen. Isku oli kukaties kömpelö, mutta näin läheltä ei ollut juuri ohi lyömisen vaaraa. Eikä gnollilla ollut mitään erikoisempaa mahdollisuutta reagoidakaan, kun varoittamatta ja parhaansa mukaan nuorukainen äkkiä kohotti miekkaansa ja iski sen sitten alas, hirvityksen päähän. Raskaampi ase ja parempi asento olisivat kukaties lopettanut kaiken sikseen, mutta jälki oli nytkin aivan tarpeeksi pahaa; gnolli ulvaisi uudelleen, nyt tosiaankin tuskaisesti, kun lyhyt miekka sivalsi syvään sen naaman lävitse. Eikä se, että tielle jäi silmäkin, tainnut ainakaan auttaa yhtään...
Nuori soturi putosi varsin veltoksi kasaksi maahan, joskin ilmeisen tajuissaan kun valtava gnolli puolittain päästi irti ja puolittain paiskasi tämän sivuun. Tuska ja pahempaakin hirviötä hirvittävä vamma saivat sen kavahtamaan kaikesta huolimatta pystyyn. Telottu jalka ei kuitenkaan kantanut vielä, ja se rojahti kovaa ja kunnolla selälleen, puristaen kaksin kourin naamaansa ja ulisten tuskaisasti. Pitkäkyntisten sormien välistä tursusi tummaa, melkeinpä mustaa verta. Gnolli ei ollut selvästikään aivan hetkeen tekemässä mitään muuta, mutta yhtä kaikki myös nuoren soturin tilanne taisi olla hieman kyseenalainen...
|
|
|
Post by spyrre on Apr 21, 2014 14:35:31 GMT 3
Siitä huolimatta että huolestuttavan usein mystisellä ja ailahtelevalla Onnettarella tuntui olevan liian hauskaa kiusata viattomia oikuillaan, tuntui jokin hieman vastoin pahoja aavistuksia vaihteeksi jopa toimivan likimain toiveiden mukaan. Olisi voinut olla aivan mahdollista että gnolli olisikin tajunnut viimetingassa että jotain oli tekeillä ja kääntynyt ympäri liian aikaisin jolloin touhu olisi voinut loppua hyvin huonosti kaikille kuten kohti hiipivä poika mielensä perällä pelkäsikin, mutta voitostaan varma olento oli liian keskittynyt rimpuilevaan saaliiseensa huomatakseen mitään ennen kuin suuri, ruma veitsi jo upposi tämän jalkaan. Yllättyneestä hirviöstä irtosi vertahyytävä ulvahdus joka sai veitsenvartta parhaansa mukaan vääntävän lyhyen nuorukaisen säpsähtämään juuri ennen kuin otuksen ruhjottu jalka viimein petti toistamiseen ja valtava otus lysähti raskaasti polvensa varaan. Poika näytti itsekin aavistuksen yllättyneeltä tekosiensa seurauksista kuin ei olisi olettanut saavansa aikaan mitään aivan näin dramaattista mutta ei jäänyt kyseenalaistamaan onneaan pedon horjahtaessa vaan päästi suosiolla irti veitsestään samalla kun otti pari pikaista askelta kauemmas.
Aikaa edes yrittää kiskoa asetta irti ei ollut, varsinkin kun ei tarvittu monenkaan silmänräpäyksen pohtimista edes tuskaiselta gnollilta että tämä tajusi mitä oli tapahtunut ja alkoi katsella murhanhimoisesti ympärilleen. Ikävä kyllä tämä ei ollut kuitenkaan päästänyt irti rutistamastaan soturista mutta sentään tämä oli nyt jälleen maankamaralla vaikkakin hyvin huterin jaloin. Varsin pian hyeenamaisen raivokkaat, verestävät silmät löysivätkin kauemmas kompuroivan nulikan tämän vielä pyrkiessä ottamaan etäisyyttä rikospaikkaansa, ja toinen pitkistä rusentavista kourista irrotti otteensa soturista iskien uhkaavasti kohti. Mutta vaikka omasikin murhaavat ja pitkät käsivarret, ei gnolli onneksi ollut ketterimmässä kunnossaan. Veristen kynsien huitaisu kävi varsin holtittomaksi eikä nuhruisen pojan tarvinnut kuin astua sivuun tämän tieltä, vaikka isku pyyhkäisi silti ohi melkoisen läheltä. Nulikka kompuroi kiireesti hampaidensa lomasta kirosten taaksepäin otuksen ulottumattomiin, pyörähtäen sitten jälleen kiireesti hengitystään tasaten kohti otusta kasvavan huolestuneisuuden vallassa. Otus oli kaatunut, mutta ei vielä tarpeeksi pahasti päästääkseen irti saaliistaan tai edes lopettaakseen huitomisen.... mutta ennen kuin poika ehti hermostua tästä sen enempää, osoitti pedon otteessa sinnittelevä soturi omaavansa vielä sisua. Tämä ei ollut edes puolitajuttomana irrottanut otettaan miekasta, vaan saatuaan maata jalkojensa alle sekä käsivartensa vapaaksi gnollin harhautuessa tämä kohottikin aseensa otuksen murhanhimoisen katseen tuijottaessa vielä pakoon toikkaroineen nulikan suuntaan. Terän suhahtaessa alas ilman halki hirviön kasvoihin alkoi viimein vaikuttaa siltä että tähän alettiin viimein saada jotakin tähdellistäkin aikaan.
Kääntäessään jälleen katseensa turvallisemman välimatkan päästä kohti horjuvaa gnollia ehti jännittynyt poika juuri saada silmiinsä soturin kohoavan miekan ennen kuin tämä jo sivalsi alas kohteeseensa.... melkoisen rumin mutta jo ehkä hieman rohkaisevammin seurauksin. Gnollista irtosi jo suorastaan sanoinkuvaamaton rääkäisy kun teräs leikkasi auki tämän naaman, otuksen viskatessa puristamansa nuorukaisen otteestaan sivuun kavahtaen tuskissaan pystyyn.... tosin antaumuksella pahoinpidelty jalka ei suostunut enää yhteistyöhön viskaten pedon ulvovana ja verissäpäin nyt kunnolla nurin nulikan jännittyneen katseen edessä. Tämän jäädessä sätkimään vertatursuavia kasvojaan puristaen, vaikkakin ikävä kyllä selvästi vieläkin elossa, tämä ei sentään tuntunut ainakaan hetkeen kiinnittävän huomiota muuhun. Nuori soturi oli päässyt irti, mutta oli lysähtänyt ikävästi silti otuksen lähituntumaan eikä näyttänyt olevan aikeissa nousta ylös. Raskaasti hengittävä ja levottomasti paikallaan liikehtivä nulikka irvisti nähdessään nuorukaisen lennähtävän ilman halki kuin räsynukke, luoden kiireisesti epäluuloisen katseen nyt tuskissaan piehtaroivan gnollin suuntaan. Se empi silmänräpäyksen nyt omaamatta enää edes veistään jonkinlaisena kättäpidempänä, mutta liikahti sitten jälleen liikkeelle kun maahan viskattu soturi jäi velttona paikalleen. Oliko tämä vahingoittunut pahastikin...? Nuhruinen poika kiersi kiireesti lähemmäs pälyillen melkoista metakkaa pitävää hirviötä varuillaan kunnes saavutti toisen, uskaltaen irrottaa katseensa otuksesta siksi aikaa että loi huolestuneen tutkivan katseen nuoreen soturiin kumartuen hieman lähemmäs. Tämä ei näyttänyt varsinaisesti hyvältä, mutta nuorukainen taisi olla tajuissaan.... ainakin jossain määrin?
"Hengissä vielä? Pääsetkö ylös?" Poika tiedusteli levottomana hieman ääntään madaltaen kaiketi ollakseen kiinnittämättä gnollin huomiota sen enempää kuin oli pakko, vilkaisten kuitenkin hirviötä jälleen varautuneena. Jos tämä hoksaisi heidät ja alkaisi jälleen huitoa päälle olisi parasta perääntyä ja pikaisesti... vaikka kaiketi sitten soturia kiskoen jos tämä ei itse pääsisi jaloilleen. Tosin tuurilla gnolli olisi nyt tarpeeksi harhautunut menettämästään silmästä ja kaikesta muusta antaakseen heidän olla tovin suhteellisen rauhassa.... tai ainahan sitä saattoi ainakin toivoa.
|
|
|
Post by submarine on Apr 26, 2014 0:22:13 GMT 3
Vaikka olisi ollut kuinka suuri ja murhaava ja uhoa täynnä, tuppasi silmän puhkominen ja naaman auki repiminen viemään sisun pahimmiltakin raivopäiltä. Nyt maassa vääntelehtivä gnollikaan ei selvästi ollut poikkeus tähän. Niin hurja kuin se äsken oli ollutkin, kiemurteli se nyt hervottomana maassa, osaamatta miettiä juuri nyt muutakaan kuin vammojaan ja niistä jäytävää, piinaavaa tuskaa. Tällä kertaa hirvitys ei tuntunut olevan edes aikeissa hyökätä takaisin ylös heti hetken perästä; olipa miten itsepäinen tahansa, raja oli ilmiselvästi nyt löytynyt. Ja vaikka se olikin eittämättä hyvä asia kaikille niille joita se oli vielä heti sitten yrittänyt murjoa pieniksi palasiksi, taisi olla hieman kyseenalaista oliko kukaan juuri nyt kykenevä suuremmin iloitsemaan siitä. Gnollin puristellessa silvottua naamaansa kuin olisi turhaan yrittänyt estää verta tursuamasta ulos retkotti pienen matkan päässä tämän lopulta matalaksi iskenyt soturi. Oli vaikea sanoa miten hyvässä kunnossa tämä tällä hetkellä oli, mutta kaikesta päätellen tämä ei ainakaan vielä ollut menettänyt henkeään - tai tajuaankaan. Nuorukainen ei vain maannut ketarat levällään ja liikkumatta, vaan oli enemmänkin vetäytynyt jonkinlaiseen vaivalloiseen kasaan. Pienenä tunnustuksena tämä puristi vielä itsepintaisesti miekkaansakin, aikomatta selvästikään päästää siitä irti vapaaehtoisesti. Juuri nyt tämä ei tosin tuntunut juuri miettivät mitä ympärillä tapahtui, vaan keskittyi kaiketi enemmänkin pysymään kasassa, tavalla tai toisella. Totta puhuen tämä vaikutti jopa jollain tavoin paikoilleen jähmettyneeltä, mutta se oli kukaties ymmärrettävää.
Gnolli ei ollut selvästikään aikeissa liikkua mihinkään, mutta joku muu sen sijaan kyllä toimi. Pienenä positiivisena yllätyksenä oli kaiken keskelle joutunut poika vielä ehjänä ja yhtenä kappaleena, olipa kyse sitten tuurista taikka jonkinlaisesta taidosta. Ja vaikka tältä ei nyt muuta edellytettykään kuin hengissä selviämistä, näytti nulikka siltikin olevan halukas tekemään ainakin jotakin itsensä ja muidenkin vuoksi - ainakin huolen osoittamisen verran. Sekin taisi tosin olla jo varsin paljon nyt, aikaisemmasta puhumattakaan. Maassa vaikertava gnolli ei ainakaan ollut aikeissa estää tätä menemästä mihinkään. Ensin näytti siltä, ettei nuori soturi ollut aikeissa edes huomata kohti kiiruhtavaa poikaa. Tämä oli kiskoutunut jotenkin puolittaisesti polvilleen, pää kuitenkin yhä maata vasten. Jossain määrin värisevä, olipa kyse sitten rasituksesta tai jostakin muusta, käsi puristi miekan kahvaa tiukasti ja ehdottomasti, mutta mikään muu ei tainnut kertoa tämän kunnosta oikein yhtään mitään. Mutta kun toinen sitten kuitenkin ilmaisi levottomilla sanoilla läsnäolonsa ja hivuttautui niin lähelle että sen olisi aistinut vähemmälläkin, reagoi tämä kyllä. Se ei tosin tainnut olla niin erityisen uljasta tai soturillista: tämä säpsähti, kavahtaen kunnolla pystyyn polviensa varaan ja nojautuen mahdollisimman kauas äkillisestä äänestä, kohottaen vapaata kättään tielle kuin olisi yrittänyt suojata itseään uudelta hyökkääjältä. Kasvoilla käväisi jotakin erehdyttävästi oikealta pelolta näyttävää, ennen kuin tämä oivalsi jossain määrin mistä oli kyse. "Eh, juu. Kyllä. Kyllä minä. Kai", vastattiin oikeastaan varsin epävarmasti. Nuorukaisen ääni ei ollut oikeastaan läheskään niin syvä tai vahva kuin olisi voinut odottaa, enemmänkin varautunut ja jossain määrin ahdistunut. Se taisi juuri nyt olla kylläkin varsin ymmärrettävää, olkoonkin että gnollien kimppuun käyvät soturit taisivatkin usein vaikuttaa huomattavasti räväkämmiltä. Eikä tällä tainnut myöskään olla mitenkään erityisen järkevää tai taktista sanottavaa. Vain jonkinlainen epämääräinen vastaus, jota seurasi hieman hapuileva yritys päästä pystyyn. Miekasta irti päästäminen olisi kukaties auttanut, mutta sitä puristettiin silti rystyset valkoisina.
Vaikka yksi gnolli olikin poissa pelistä, taisi kaiken keskellä olla varsin helppoa unohtaa, että niitä oli alun alkujaan ollut kaksin kappalein - ja toinen niistä rimpuili edelleen varsin kovaa vastaan. Tenka oli kyllä yhä saanut pidettyä tilanteen hallussaan, mutta äkkiä valkoturkkinen gnolli ei enää vaikuttanut hiukkaakaan kiinnostuneelta tästä. Sen veljen kova, tuskaisa valitus kuului helposti sen korviin, ja melkeinpä muitta mutkitta se tuntui unohtavan koko lepakon, jääden tuijottamaan valppaasti ja varuillaan kivikkoon. Edes jalkaa nykivä ketju ei tuntunut nyt juurikaan kiinnostavan. "Veli!" vaaleaturkkinen hirvitys ulvaisi lopulta, ottaen jonkinmoisen askeleen kohti näkymättömiin tuupertunutta lajitoveriaan. Tenkalle se taisi olla juurikin tilaisuus, jota tämä oli odottanut koko pyörityksensä ja väsytyksensä ajan. Gnollin ollessa harhautunut tämä hyökkäsi äkkiä eteenpäin, tarrate tiukalla ja varmalla otteella sirppiinsä, aikoen eittämättä hoitaa kahakan loppuun ennen kuin miettisi sen enempää mitä ympärillä tapahtui. Ikävä kyllä tämän hyökkäys sai kaikessa päättäväisyydessään ja vakavuudessaankin jäädä omaan arvoonsa, sillä valtava gnolli ei tullut edes vilkaisseeksi lepakon suuntaan. Sen sijaan se huitaisi varoittamatta tämän sivuun valtavalla kouralla kuin ympärillä pörisevän kärpäsen, paiskaten tämän maahan kovaa ennen kuin tämä ehti päästää ääntäkään tai kaiketi edes varsinaisesti tajuta epäonnistuneensa. "VELI!" gnolli toisti kovaa, kuulostaen enemmänkin hätääntyneeltä kuin mitään muuta. Ja niin lujaa kuin vain valtava koirankuonoinen hirvitys pystyi, lähti se rynnistämään kohti paikkaa jossa toinen nujakka oli äsken käyty. Tenkan ase roikkui yhä sen jalasta, mutta mokoma ei tuntunut kiinnostavan sitä hiukkaakaan. Se ei selvästikään aikonut pysähtyä mistään syystä...
|
|
|
Post by spyrre on Apr 28, 2014 13:38:06 GMT 3
((Pahoittelut lyhyydestä.))
Poika sai viimein tilaisuuden huokaista hetkellisesti helpotuksesta kun gnolli ei näyttänyt osoittavan mitään mielenkiintoa niin häntä kuin maahan tuupertunutta soturiakaan kohtaan tuskaisen piehtarointinsa lomasta. Mutta kuitenkaan ei tästä seikasta ehditty iloitsemaan paljoakaan nulikan havaitessa jo kauempaa ettei kaikki ollut kohdallaan hirviön riepottelemaksi joutuneen nuorukaisen suhteen ja tämä rypistikin kulmiaan varsin huolestuneena luikkiessaan lähemmäs, peläten tämän mahdollisesti teloneen itsensä pahemminkin. Siltä tämä ainakin näytti kyhjöttäessään pienessä mytyssä maassa edes nostamatta päätään vaikka vapisevat kädet puristivatkin rystyset valkoisina miekan kahvaa, tuntumatta edes tiedostavan mitä ympärillä tapahtui ennen kuin huolestunut purppuratukka oli jo aivan vieressä. Kaikeksi onneksi tämä hetkeksi heränneistä epäilyksistä huolimatta oli kuitenkin tajuissaan, vaikka muukalaisen reaktio onnistui nappaamaan pojankin yllätyksellä. Toisen äkkiä kavahdettua huolestunutta kysymystä kuin viereen hiipinyttä kamalampaakin mörköä hätkähti laiha nulikkakin kauemmas silmiään räpytellen. Hetkeen sekään ei tuntunut olevan aivan varma mitä olisi tehnyt antaen kuitenkin tilaa kun soturi tuntui kuitenkin olevan kykeneväinen liikkumaan vaikkakin höykytyksen jäljiltä jokseenkin kyseenalaisessa kunnossa... eh, vaikka tuskin tätä saattoi moisesta syyttää, varsinkin kun purppuratukka itsekin oli juuri todistanut välikohtauksen aivan lähietäisyydeltä. Vähempikin viskonta ja henkitorven rusennus saisi varmasti kenet hyvänsä jokseenkin huteraksi.
Hetken aikaa kumpikin tuntui jännittyneen paikoilleen enemmän tai vähemmän hämmentyneenä kunnes miekkaansa puristava nuorukainen tuntui pääsevän mukaan kärryille, vaikka tämän vastaus kuulostikin varsin töksähtävältä... ja ennenkaikkea tämä tuntui olevan melkoisen tolaltaan. Poika empi hetken kuin ei olisi odottanut kuitenkin yksin gnollien kimppuun hyökänneeltä soturilta aivan tällaista reaktiota, ennen kuin nyökkäsi hieman epävarmasti jonkinlaiseksi ymmärryksenmerkiksi mittaillen kuitenkin pikaisesti viskottua soturia katseellaan nähdäkseen oliko näkyvillä ilmeisiä vammoja. Pieneksi helpotukseksi näitä ei tainnut ainakaan näkyä vaikka nuoren soturin huterahkot liikkeet saivatkin nulikan hieman epävarmaksi. Eh, kenties toista olisi pitänyt auttaa tämän punnertautuessa vaivalloisesti jaloilleen, mutta ainakin toistaiseksi poika tyytyi seisomaan sivussa, vilkuillen levottomasti liikehtien tuskaisesti ulisevasta gnollista vieraaseen nuorukaiseen. Tämä ei varsinaisesti näyttänyt siltä että olisi halunnut muuta kuin tilaa kokoillessaan itseään hyvin läheltä liipanneen yhteenoton jäljiltä ja nulikkakin tuntui tajuavan sen vaikka oli itsekin jokseenkin kahden vaiheilla. Niin tuskasta ulvovasta gnollista kuin hieman muustakin. "Kuinka pahasti kävi? Ehh, tuo yksi ei taida tehdä enää mitään, mutta tuolla on vielä se toi--" tämä aloitti varautuneena varmistaen jälleen epäluuloisella vilkaisulla että ainakin toistaiseksi nujerrettu gnolli oli edelleen maassa, kuitenkin keskeyttäen lauseensa melkoisen säpsähdyksen keralla kun kauempaa joen rannasta kuului hätääntynyt ulvahdus, vastauksena haavoittuneen hirviön valitukseen. Siinä paha missä mainittiin... Poika irvisti itsekseen, nostaen nopeasti katseensa suuntaan josta toinen vaaleampi gnolli lähestyi rantaa myöten äänestä päätellen melkoisella kiireellä.
"....ehm. Hitto" poika töksäytti pikaisen, vaikkakin enemmän tuskastuneen kuin erityisen yllättyneen kirouksen hampaidensa välistä, katsoen parhaaksi ottaa muutaman askelen etäisyyttä naamaansa ulisten puristavaan petoon ja vilkaista ympärilleen kuin mahdollista pakoreittiä hakien. Kuitenkin tilanne sai sen jälleen empimään, nulikan silmätessä ensin soturiinkin kysyvästi nähdäkseen mitä tämä aikoi ennen kuin säntäsi minnekään, tilannetta ja vaihtoehtoja kiireesti punniten. Toinen oli kyllä kaiketi päässyt jaloilleen, mutta ei kyllä ollut vaikuttanut olevan siltikään erityisen vakaassa kunnossa saati valmiina toiseen yhteenottoon... tai kenties juoksemaankaan. Eh, esiin ryskäävä hädissään ulvahteleva gnolli tuskin katsoisi hyvällä sitä mihin kuntoon maassa makaava veljensä oli ruhjottu... mutta entä lepakko? Peto oli ilmeisesti päässyt jotenkin eroon tästä sekä tämän ketjuista... eh, tosin päätellen kiireestä jolla otus lähestyi lepakko tuskin olisi se johon gnolli aikoisi suunnata mahdollisen raivonsa...
|
|
|
Post by submarine on May 3, 2014 19:28:28 GMT 3
Naljailtiinpa kaikenlaisia epäinhimillisempiä otuksia millaisina tunteettomina raakalaismaisina hirviöinä tahansa, oli ainakin varsin selvää, että vaaleaturkkinen gnolli kyllä piittasi veljensä tilanteesta ja kohtalosta - eikä epäröinyt osoittaa sitä. Oikeastaan se ei tainnut välittää sen suuremmin mistään muusta juuri nyt - paitsi mahdollisesti kostosta, kun siihen asti päästäisiin. Kenellekään ei varmasti jäänyt ainakaan epäselväksi että kammotus oli tulossa, tai mitä se halusi. Yksi oli jo saanut huomata ettei se aikonut leikkiä tai temppuilla sen suuremmin nyt, vaikka taisikin olla kyseenalaista oliko kukaan muu varsinaisesti edes huomannut mitään. Näillä taisi olla kuitenkin varsin kiire oman kirjaimellisesti kohti rynnivän tilanteensa kanssa. Purppurapäinen poika oli kyllä varsin nopeasti perillä tilanteesta, mutta ei selvästikään vielä siitä miten siihen olisi pitänyt reagoida. Tämä taisi tosin hakea katseellaan neuvoa nyt aivan väärältä henkilöltä, sillä kun nulikka vilkaisi epävarmana vaivalloisesti ylös kömpineeseen soturiin, kohtasi tämä varsin samanlaisen, epätietoisen ja -varman katseen. Kuin yhä miekkaansa puristava nuorukainen olisi hakenut huomattavasti hintelämmältä ja aivan varmasti tilanteessa neuvottomammalta jonkinlaista mielipidettä. Ja kun tajusi että sellaista tuskin olisi tulossa, räpäytti tämä pariin kertaan hämmentyneesti silmiään, ilmeisen epävarmasti. Ne olivat suuret ja kellertävät silmät, joiden pupilleissa oli jotakin varsin outoa. Kuten tietty kevyt pystysuuntaisuus.
Neuvotonta tai ei, ei tilannetta tainnut ehtiä turhan kauaa puimaan, sillä se tunki päälle minkä ehti. Gnolli oli aivan liian lähellä ja läsnä käytännössä muutamassa hetkessä, joiden aikana ei suutakaan ehtinyt sen suuremmin aukaista. Vaikka moni asia soturin katseessa taisikin kertoa, että juuri nyt sieltä ei mitään viisasta olisi tullut muutenkaan. Tämä päästi tuskastuneen, ahdistuneen ähkäisyn, käännähtäen säpsähdyksenomaisesti kohti kivenmurikan takaa esiin porhaltavaa gnollia, unohtaen toisen tilapäisesti kokonaan. Ilma oli täynnä möykkää ja kummakin hirviön karjuntaa, olkoonkin että ne karjuivat vrasin eri syistä. Se teki kaikesta vain entistä sekasortoisempaa ja hämmentävämpää. Kun lopulta näki mistä oli kyse, ei valkea gnolli turhan kauaa tilannetta miettinyt. Sen veli makasi maassa, veri naamaa puristavien kourien välistä tursuten, ties kuinka pahassa kunnossa, ja syyllinen seisoi yhä varsin lähellä, yhä teon jäljiltä miekka punaista tihkuen. Oli se eittämättä huolissaankin, mutta toisaalta kammotus oli tottunut ratkaisemaan asiansa väkivalloin, ja sen veli ei tainnut olla aivan kuoleman kielissä - ei ainakaan niin pahasti, etteikö ensin olisi ehtinyt kostaa. Suunta taisi olla siis varsin selvä. Nuijansa hirvitys oli pudottanut jo hyvä hetki sitten, mutta sillä oli yhä kaksi valtavaa, pitkäkyntistä kouraa. Ja näytti pahasti siltä, että joku joutuisi varsin pian uudelleen rutisteltavaksi, kun raivoisa gnolli hyökkäsi ärjyen kohti, raivoisana ja pienet, pistävät silmät paksujen kulmien alta tuijottaen.
Olisi tuskin tarvinnut olla kummoinenkaan ihmistuntija (tai mikä tämä nyt olikaan) ymmärtääkseen, ettei nuori soturi tosiaankaan ollut tilanteessa mielellään, tai muutenkaan kokenut olevansa erityisen rohkea tai naheva. Aikaisempi oli ollut melkoista hätäistä huitomista, eikä tämän olemus nytkään kielinyt muusta kuin epävarmuudesta ja jännittyneestä, alentuvasta pelokkuudesta. Aikaisempi gnolli oli käynyt päälle melkein epätodellisella, ehdottoman epäluonnollisella vimmalla, mutta vaaleaturkkisempi oli ehdottoman luonnollinen ja rehellinen. Se tuli päälle vihaisena ja raivokkaana, murskaavana ja kaikesta raivokkaaksi järkyttyneenä. Ja sitä vastaan lyhyt miekka tuntui kaiketi vielä huonommalta ja hyödyttömämmältä aseelta. Mutta kaikesta huolimattakin soturi oli soturi, tai ainakin jotakin sinne päin, ja välitön uhka pakotti toimimaan, tavalla tai toisella. Siitä tosin saatettiin olla montaa mieltä, miten viisaita ne toimet olivat; nuorukainen ähkäisi kuuluvasti, paiskaten miekkansa suorastaan tarkoituksenmukaisesti ja napakasti maahan niin että kolahti. Kyse olisi kukaties voinut olla antautumisesta tai aikomuksesta paeta, ellei tämä kuitenkin olisi jatkanut siitä eteenpäin. Gnolli painoi päälle valtavat hampaat välkkyen ja kuola suupielistä raivon vallassa roiskuen, edes suuremmin välittämättä siitä että murskattava oli nyt kaiken lisäksi aseetonkin. Ja vaikka nuori soturi vaikuttikin siltä että olisi mieluusti juossut saman tien niin pitkälle kuin jalat vain kantoivat, sysäsi tämä silti nuoren pojan vierestään kauemmas, sen suuremmin varoittamatta ja sellaisella voimalla että se todennäköisesti tuntui, ähkäisten uudemman kerran samalla kun otti jonkinlaisen asennon. Tämä seisoi jalat tukevasti harallaan, ja kohotti kummankin kätensä kämmenet ylöspäin rintakorkeudelle. Ja jos joku olisi sen voinut nähdä, oli tämä painanut silmänsä tiukasti kiinni - joskin taisi olla vaikea sanoa, oliko kyse jonkinlaisesta keskittymisestä vai yrityksestä olla huomioimatta valtavaa ylikasvanutta gnollia, joka syöksyi raivolla kohti.
Sivustakatsojasta tilanne olisi aivan varmasti ollut välittömän kohtalokkaan näköinen. Nuorukainen seisoi paikoillaan, melkein kuin jonkinlaisessa luovuttaneessa alistumisen eleessä, ja valtava gnolli oli enää vain häviävän pienen matkan päässä - ainakin kun otettiin huomioon mitä vauhtia se liikkui. Murhanhimoinen hirvitys oli jyräämässä tämän alleen suruitta ja suoraan... tai niin sitä olisi voinut ainakin luulla. Asia ei tainnut kuitenkaan olla niin yksinkertainen, sillä äkkiä ja varoittamatta nuorukainen painautuikin alas, polvilleen, survaisten kummankin kätensä karkeaan kivikkoon välittämättä juurikaan siitä mahdollisesti aiheutavasta vahingosta. Ja niin epäloogisen järjettömältä kuin ele saattoikin vaikuttaa, oli sillä silti selviä seurauksia. Gnollin jalka iskeytyi raskaasti kivikkoon kuten tähänkin asti, valmiina ponnistamaan hirvityksen eteenpäin, mutta tällä kertaa sen raivoisa karjahtelu vaihtuikin tuskanrääkäisyyn, yllättyneeseen ja varsin samanlaiseen kuin maassa pyöriskelevällä veljelläänkin. Se kaatui maahan, melkeinpä yhä maahan kumartuneen nuorukaisen päälle, jääden puristamaan tuskaisesti koipeaan - tai oikeastaan kumpaakin. Syytäkään ei tainnut olla kovin hankala nähdä, sillä hirvityksen kummastakin jalasta tursusi nyt verta useista paikoista. Kivinen joenranta oli nyt hyvän matkaa gnollin ympäriltä... täynnä piikkejä. Oli kuin jokainen pienistä ja suuremmistakin soranpalasista olisi äkkiä löytänyt pahimman särmänsä, ja tarpeen vaatiessa tehnyt sellaisia, ja kääntänyt ne kohti taivasta. Se olisi tehnyt varomattomalle pahaa jälkeä varmasti saappaiden läpikin, puhumattakaan sitten vain paksusta jalkanahasta. Eipä niin että gnolli tätä olisi liiaksi ehtinyt miettiäkään juuri nyt. Se makasi maassa jalkojaan puristaen, osaamatta vielä millään tavoin varsinaisesti käsitellä mitä oli tapahtunut, puristaen seulaksi puhkottuja jalkojaan.
Olipa kyseessä millainen ihmeteko tahansa, ei sen ilmeinen (tai ainakin mahdollinen) tekijä tuntunut olevan sen kiinnostuneempi miettimään asiaa enempää kuin gnollikaan. Nuori soturi kiskaisi kätensä ylös kivien joukosta, horjahtaen kömpelösti poispäin jo toisen maassa piehtaroivan (ja siinä samalla itseään pahemmin kivipiikkeihin telovan) hirvityksen luota. Sormien survominen kivenkoloihin hätäisesti ei selvästikään ollut tehnyt hyvää tällekään, ja tämä painoikin käsiään vain puolituskaisesti ja hankalasti itseään vasten. Juuri nyt harva taisi miettiä yleisempää tilannetta erityisemmin...
|
|
|
Post by spyrre on May 4, 2014 15:45:17 GMT 3
((Pahoittelut sekavuudesta.))
Oli gnollien ja vastaavien petojen järjenkäytöstä ja tunteista mitä mieltä hyvänsä, tuskin silti tarvitsi olla minkääntasoinen ruudinkeksijä tajutakseen että edessä olisi mitä luultavimmin jotain varsin rumaa kun vaaleampi otus syöksyi kohti rantaa myöten, haavoittuneen veljensä ulvonnan hälyttämänä... tai ennemminkin jotain entistä rumempaa, maassa jo henkihieverissä verissään piehtaroiva toinen gnollikaan ei varsinaisesti ollut mitään kaunista katsottavaa. Kukaties jossain muussa tilanteessa veljestään hätääntynyttä hirviötä olisi saattanut jopa käydä sääliksi, mutta tällä hetkellä kun otuksen seuraava siirto saattaisi hyvinkin olla jonkun pään repiminen harteilta hampaillaan, tähän myötätuntoon tuskin oli intoa kenelläkään. Tilanne valkeni varsin nopeasti haavoittuneen pedon tuntumassa enemmän tai vähemmän järkyttyneenä seisoskelevalle kaksikollekin varsin pian, mutta jatkotoimenpiteet taisivatkin olla lopulta suurempi kysymysmerkki. Purppuratukan levoton kysyvä katse ei ikäväkseen löytänyt sen suurempia apuja tai suunnitelmaa yhä miekkaansa puristavan kaiketi hieman vanhemman nuorukaisen suunnalta vaan kohtasi jokseenkin yhtä epävarmat, pelokkaat keltaiset silmät, mikä ei tainnut olla varsinaisesti rohkaiseva oivallus kenellekään. Ei sillä, että heillä kummallakaan olisi ollut sellaista ylellisyyttä kuin aikaa alkaa kärvistellä asiaa.
Alkoi uhkaavasti vaikuttaa siltä, että heidän vaihtoehtonsa olivat oikeastaan aika vähissä, ja paha aavistus nuhjuisen nulikan mielessä vahvistui kun hänen osoittamansa neuvottomuus heijastui selkeänä toisestakin. Väkisinkin alkoi vaikuttaa siltä, että ehkä juokseminen olisi ollut se paras mahdollisuus.... Purppuratukkakin kävi silminnähden entistä levottomammaksi kun kävi varsin selväksi ettei heistä kummallakaan ollut suurempaa intoa kohdata toinenkin raivokas gnolli heti ensimmäisen perään... mutta kuten toisellakaan, ei silläkään ollut aikaa tuoda aivoituksiaan suuremmin ilmi ennen kuin silmänräpäystä myöhemmin hurjistunut vaalea peto jo syöksyi hampaat irvessä kivenlohkareiden lomasta. Nuorempi poika ehti tuskin avaamaan suunsa ehdottaakseen juoksemista kunnes raivokas peto hyökkäsi heidän eteensä saaden tämänkin säpsähtämään askelen taaksepäin ja sanat korvautuivatkin äkkiä painokkaasti hampaiden välistä sihahdetulla kirosanalla... ja sen enempää armonaikaa ei kaksikolle suotukaan. Ikävä kyllä, kuten oli jo arvattu, ei gnollilla ollut aikeita jäädä punnitsemaan tilannetta yhtään sen tarkemmin kun sai silmiinsä tuskaisesti valittavan veljensä sekä vielä veristä miekkaa puristavan nuorukaisen, ja tämän ratkaisu tilanteeseen tuskin tuli kenellekään yllätyksenä jättäen kuitenkin aikaa reagoida vain muutaman jokseenkin surkean silmänräpäyksen. Tämä... ei kyllä näyttänyt nyt yhtään hyvältä, ehti raivoten kohti rynnistävää petoa tuijottava nulikka todeta mielessään, mutta ennen kuin se sai aikaiseksi oikein mitään muuta, tapahtui jotain joka sotki tämän aikomukset sekä pasmat varsin lahjakkaasti.
Kenties kaaoksen keskelle jäänyt purppuratukka olisi ehtinyt täpärästi väistää kivikkoa myöten rynnistävän hirviön vaikka tämän ketteryys kieltämättä lupasi huonoa epäilemättä kummallekin nuorukaiselle... mutta vaikka jo jännittyikin jokseenkin paniikinomaiseen väistöön oli nuori soturi kuitenkin nopeampi toimimaan... eh, ainakin jollakin tapaa. Poika näki silmäkulmastaan tämän kohottavan miekkansa, mutta äkkiä vastoin kaikkea järkeä viskaavan tämän käsistään maahan. Metallin kalahtaessa kivikkoon kääntyi purppuratukan katse varsin häkeltyneenä niin toiseen kuin aseeseenkin jo melkoisen pelästynein elkein. Ei kai toinen kuvitellut gnollin ottavan vastaan antautumisia tai jakelevan armoa veljensä nujertaneelle? Poika ei ainakaan uskonut sellaiseen hetkeäkään. Eh, varsinkin jos aikoi juosta, olisi kaiketi ollut parasta olla jo menossa... "Mitä sä--" se sai juuri töksäytettyä järkyttyneenä ilmoille kun repliikin kuitenkin keskeytti äkillinen tyrmistynyt älähdys maan äkkiä kadotessa jalkojensa alta. Poika tuskin ehti edes hoksaamaan mitä tapahtui kun se yllättäen menetti tasapainonsa ja löysi itsensä kompuroimasta kivikon halki juuri ennen kuin rysähti jokseenkin dramaattisesti rähmälleen kauemmas joen törmälle. Jos olisi osannut edes varautua äkilliseen tönäisyyn olisi suuremmilta kolhuilta (niin ruumiillisilta kuin ylpeydenkin) saatettu välttyä paremmin mutta melkoisen lahjakkaasti yllätettynä lyhyenläntä nulikka lennähti jokseenkin koko painollaan törmälle. Siitä huolimatta että puoliksi tyrmääntyneellä purppuratukalla kului tovi varsinaisesti päästä takaisin kärryille sillä ei ollut aikomustakaan jäädä maahan makaamaan raivokkaiden gnollien hyökätessä niskaan, eikä lopulta kulunut kauaakaan kun se henkeä muutaman kerran haukottuaan jo irvisti ja kierähti vaikkakin pyörällä päästään ympäri, vääntäytyen vaivalloisesti ja hätäisesti istualleen... kaiketi jokseenkin ajoissa nähdäkseen nuoren soturin kohtaavan hurjistuneen gnollin aseetta, paikallaan seisten. Näky kaiken kaamean kaaoksen keskelläkin oli varsin omiaan aiheuttamaan kylmiä väreitä selkärankaan ja liimaamaan suureksi levinneitä silmiään järkyttyneesti räpyttelevän pojan hetkeksi paikalleen tuijottamaan tapahtumia edessään. Mitä hittoa toinen oikein--- se oli... tyrkännyt hänet pois tieltä ja... jäänyt odottamaan hirviötä? Siltä asetelma ainakin uhkaavasti näytti... mutta varsin pian paljastui että nuorella soturilla oli onneksi jotain muuta mielessään.
Sivusta seuraavan purppuratukan silmään koko touhu näytti jo hyvin hälyttävältä ja louskuttavan gnollin valmistautuessa tarraamaan veljensä haavoittajaan oli poika jo vääntäytymässä hätäisen huterasti jaloilleen. Mitä kirottua muukalainen oikein luuli tekevänsä, miksei tämä jo juossut? "Varo--!" se sai ähkäistyä ilmoille jo lähes epätoivoiseen sävyyn, kunnes nuori soturi kuitenkin paljasti ettei kuitenkaan aikonut kuolla surkealla tavalla gnollin ruokana. Äkkiä otuksen kynsien jo lähes hipoessa tätä tämä kumartui iskien kätensä kivikkoon... ja kohti rynnistänyt hirviö sortui yllättyneesti tuskasta ulvaisten maahan. Äkillinen odottamaton käänne yllätti kauempana ylös pyrkivän purppuratukankin lähes yhtä pahasti tämän varoitushuudon katketessa äkkiä kesken kaiken tyrmistyneeseen äännähdykseen. ....mitä kirottua oikein oli tapahtunut? Häkeltynyt poika hätkähti niin voimakkaasti että oli vähällä sotkeentua omiin koipiinsa ja menettää tasapainonsa uudelleen, mutta onnistuen viime hetkellä pelastamaan tämän edes osittain päätyen törmälle toisen polvensa varaan, tuijottaen jännittyneenä eteensä silmiään räpytellen. Eh... mitä ikinä sitten olikaan tapahtunut, vaikutti varsin siltä että nuori soturi ei ollutkaan kuollut. Valkeaturkkinen gnolli ulvoi tuskasta puristaen jalkojaan jotka tursusivat nyt verta vähintään yhtä hämmentyneenä kuin sivummasta tuijotteleva purppuratukka, hoksaamatta edes tavoitella lähes valtavan takkuisen ruhonsa alle jäänyttä nuorukaista kynsiinsä. Poika seurasi hetken melkoisessa hämmingissä kun nuorukainen kömpi jaloilleen ja kauemmas otuksesta, jokseenkin sekavan oloisena ja käsiään kivuliaasti äskeisen jäljiltä puristaen. Oikeastaan, tarkemmin katsottuna valkenikin varsin nopeasti mitä tämä edes oli tehnyt, kun pojan katse viimein osui kauemmas kompuroivasta soturista ja tuskasta ulvovasta gnollista veren tahrimaan maahan tämän ympärillä. Yhtäkkiä kivikko oli päättänyt pukata suorastaan uhkaavan näköisiä särmiä joka selvästi vei ainakin hetkeksi sisun pedostakin, eikä asiaa luultavasti auttanut sekään että otus oli kaatunut suoraan samojen piikkien sekaan jotka olivat jo puhkoneet tämän jalat syville vertavuotaville haavoille. Ehh. Oliko nuorukainen... tehnyt tämän? Nulikka olisi voinut vaikka vannoa ettei rantatörmä äsken ollut näyttänyt tuollaiselta... Räpyttelevien tummien silmien katse siirtyi sekavin tunnelmin ja hieman varuillaan jo toisestakin tuskasta ulvovasta gnollista vieraaseen nuorukaiseen, tämänkin alkaessa hetken epätietoisesti emmittyään pyrkimään jälleen jaloilleen.
"...ehh. Hitto" purppuratukka sai viimein kommentoitua kaunopuheisesti ilmoille, jääden kuitenkin jännittyneenä ryhti varautuneessa kumarassa pälyilemään gnollista keltasilmäiseen nuorukaiseen. Tämä kieltämättä näytti vieläkin kaikkea muuta kuin hyvävointiselta, joka sai hämmingistään huolimatta lyhyen pojan rypistämään tummia kulmiaan huolestuneena. Se liikahtikin varovaisesti askelen edemmäs, seisahtuen kuitenkin pian empivästi katsahtaen epäluuloisesti maassa valittavaa petoa. "Varo, se liikkuu vielä" se varoitti kuitenkin hetken kuluttua, kaiketi itsestäänselvästi mutta varuillaan gnolleja, varsinkin vaaleampaa kiviin sortunutta yksilöä tuijotellen. Eh, äskeinen oli liipannut aivan turhan läheltä hänen makuunsa... mutta kaiketi nuori soturi osasikin jotakin varsin odottamatontakin. Siltikään epäilyttävän violetihtavan kuontalonsa alta pälyilevä nulikka ei voinut olla huolestumatta siitä ettei muutama terävä kivi riittäisi pidättelemään hurjistunutta hirviötä...
|
|
|
Post by submarine on May 6, 2014 17:17:37 GMT 3
Vaikka valkoturkkisella gnollilla ei selvästi mukavaa ollutkaan, kun se pyöri maassa jalat kuin tikareiden repiminä, saattoi se kukaties lohduttautua ainakin sillä että oli nyt huolehtimansa veljen kanssa melko samassa jamassa. Tai sitten ei. Moinen tuskin rehellisesti kävi hirvityksen mielessäkään, kun se pyöri tuskaisen järkyttyneenä maassa, onnistuen siinä samalla telomaan itseään muutenkin teräviin kiviin. Ja sen veli ei tuntunut juuri uhraavan ajatustakaan millekään muulle kuin tilanteelleen. Kumpikin hirviöistä oli suuri ja hurja, ja oli kaiketi mahdollista että ne eivät edes olleet tottuneet tällaiseen tilanteeseen, jossa todella olivat telottuina ja runneltuina. Toisaalta hyvin harva edes oli, eikä se tainnut kertoa mitään hyvää kenestäkään. Olipa miten oli, gnollit eivät selvästikään olleet aikeissa paeta hetkeen mihinkään, ja järkytys ja tuska näkyivät ja kuuluivat - siinä määrin että tilanne alkoi olla kukaties jo hieman häiritsevä. Tai niin ainakin tietyille. Nuori soturi, joka kaiketi oli saanut omasta mielenlaadustaan huolimatta aikaan enemmän tai vähemmän koko tämänhetkisen tilanteen asein ja oudommin keinoin, seisoa nallotti paikoillaan suuret silmät entistäkin suurempina, osaamatta selvästikään suoralta kädeltä tehdä mitään jatkon kannalta. Vaikka tämä selvästikin osasi asiansa, tavalla tai toisella, vaikutti nuorukainen silti suorastaan... yllättyneeltä siitä mitä oli saanut aikaan. Tai kukaties hieman järkyttyneeltä. Taisi olla pieni onni, että jollakulla muulla oli paremmin holttia asioihin.
Purppuratukkainen poika onnistui aikansa pälyiltyään heittämään ilmoille muutaman sanan. Ne saivat toisen säpsähtämään ja vilkaisemaan tätä kohti varuillaan, kuin nuorukainen olisi kokonaan unohtanut nulikan ja kaiken muunkin hetkeksi. Kommentti taisi kuitenkin saada tämän melko nopeasti takaisin maan pinnalle, vaikka ei tämä siitä huolimattakaan näyttänyt erityisemmin siltä kuin olisi tiennyt mitä tehdä. Kunhan tuijotti nyt poikaa sen sijaan että olisi tuijottanut tyhjyyteen. Tämän katseessa oli kaikesta huolimattakin edelleen tiettyä jännittynyttä varautumusta, kuin tämä ei olisi ollut aivan varma, miten purppurapäähänkään olisi pitänyt suhtautua juuri nyt. Hieman kuin saaliseläin keskellä yleistä hävitystä. Vasta pojan varoitus gnollien suuntaan sai nuoreen soturiin hieman enemmän rotia. Tämä kääntyi katsomaan hieman nytkähtäen vaaleaturkkista gnollia, säpsähtäen kun se totta tosiaan tuntui yhä yrittävän liikkeelle. Se taisi tosin jäädä melkoisen surkeaksi räpistelyksi, kun hirvitys onnistui telomaan valtavan kouransakin teräviin kiviin ja retkahti uudelleen maahan. Se karjui edelleen jotakin sekaista ja epäselvää, kaiketi veljestään. Tai jostakin muusta. Ohimennen ja äkkiä se yritti myös huitaista kohti vieressä seisovaa nuorukaista, onnistuen kuitenkaan tekemään muuta kuin roiskimaan verta uusista haavoistaan. Sekin kyllä riitti saamaan tämän perääntymään. "Minä... pitää mennä. Pois", nuorukainen ähkäisi jokseenkin epäselvästi, laskien lopulta ainakin kätensä sivuilleen. Niissä oli kukaties muutama ruhje ja raapale, mutta olivat ne paljon paremmassa kunnossa kuin hirvitys maassa.
Neuvottomasti, kuin tukea hakien, jäi nuori soturi vilkuilemaan ympärilleen, kunnes lopulta äkkäsi maassa sivuun heittämänsä miekan. Se oli yhä verinen, ja nuorukainen ähkäisi uudelleen ennen kuin kumartui nostamaan sitä. Heikkosilmäisempikin olisi erottanut tutinan tämän käsissä. Kaiken kaikkiaan tämä näytti siltä kuin olisi mieluusti ollut melkein missä tahansa muualla juuri nyt, ja kuin koko tilanne olisi ollut syvästi epämiellyttävä. Siinä tuskin oli itsessään mitään erikoista, mutta soturit tuppasivat usein olemaan kyllä edes hieman kivikasvoisempia. Joka tapauksessa tämä lopulta tarrasi kiinni miekkaansa, ja kohottautui sitten pystyyn. Asetta ravisteltiin hetki puolivillaisesti, ilman että se varsinaisesti sen suuremmin puhdisti sitä, ennen kuin soturi työnsi sen poissaolevasti takaisin huotraansa - tai ainakin tämä teki liikkeen siihen suuntaan. Se tosin loppui yllättyneeseen parkaisuun ja säpsähdykseen. Tämä ei ollut suuremmin katsonut mitä teki, ja nyt kun lopulta kiinnitti paremmin huomiota, oli tämä tullut työntäneeksi ohi, suoraan vasten huotraa pidellyttä kämmentä. Sormet taisivat onneksi olla tallessa, mutta kämmenen poikki kulki nyt syvä, todennäköisesti lähemmäs luuhun ulottuva haava. Se myös vuosi verta kuten olisi voinut olettaakin. Nuori soturi päästi jokseenkin epätoivoisen ähkäisyn koko tilanteelle, painaen nyt nyrkkiin puristettua, verta tursuavaa kättään rintaansa vasten. Tällä kertaa miekan tunkeminen paikalleen onnistui yhdelläkin kädellä, mutta siitä ei taidettu sen suuremmin edes välittää. Sen sijaan tämä lähti liikkeelle jokseenkin epävarmoin askelin, kiertäen gnollia kaukaa päästäkseen niiden ohitse. Oli vaikea sanoa tiesikö tämä varsinaisesti edes mihin oli oikein menossa tai miksi, mutta ainakaan nuorukainen ei uhrannut ajatustakaan edes jouselleen, joka nökötti yhä maassa lähellä ensiksi kaadettua gnollia. Eikä keihäälleen joka oli saanut jäädä koko kahakan ajaksi nojalleen kiveä vasten. Ei tämä tainnut juuri nyt miettiä erityisemmin mitään muutakaan...
Jossakin lähettyvillä joentörmän pusikoissa alkoi joku taas pikkuhiljaa tulla tolkkuihinsa. Se oli varsin hyvä suoritys kun otti huomioon huitaisun jonka voimasta tämä oli tullut sivuun paiskatuksi. Mutta toisaalta sillä saattoi olla tekemistä myös fasaanin kanssa, joka rääkyi kovaan ääneen melkeinpä päällä. Vaikea sanoa huusiko se apua vai yrittikö se saada hieman tolkkua paiskattuun, mutta melua melun joukossa joka tapauksessa...
|
|
|
Post by spyrre on May 7, 2014 0:03:32 GMT 3
((Right back at you. Toivottavasti en hyppinyt liikaa asioiden edelle. =I ))
Kahdesta varsin tuskaisesta gnollista irtoava korvia huumaava kakofonia olisi ollut omiaan saamaan luultavasti kenen hyvänsä korvat jomottamaan, eikä enemmän tai vähemmän huterasti ylös kivikosta kömpivä purppuratukkakaan ollut poikkeus. Se irvisti niin metakalle kuin kolhimansa kyljen vihlaisulle pyyhkäisten jomottavaa kohtaa ohimennen kädellään, mutta ei lopulta jäänyt kärvistelemään tämän perään sen enempää kun edessä oli lopulta huomattavasti suurempiakin huolia. Kaikeksi onneksi kumpikaan gnolleista ei näyttänyt olevan pääsemässä ylös pojan kuitenkin pälyillessä näitä jokseenkin varautuneena... näitä, sekä kuin omiin ajatuksiinsa unohtunutta nuorta soturia. Yhtäkkiä kivikosta pukanneet piikit olivat selvästikin omiaan aiheuttamaan hämminkiä purppuratukan pälyillessä näitäkin varautuneesti kuin ei olisi ollut aivan varma miten olisi suhtautunut äkilliseen luonnottomasti terävöityneeseen läiskään joentörmässä joka teki parhaillaankin varsin pahaa jälkeä vaaleampaan epätoivoisesti näiden seassa rimpuilevaan petoon, mutta varsin pian huomio siirtyi kuitenkin näistä eksyneenä kaiken keskellä seisovaan nuorukaiseen. Tämä tuntui suorastaan jämähtäneen paikoilleen jännittyneenä käsiään puristaen vaikka onneksi pojan varoitus sai tähän hieman eloa, mutta vaikka käänsikin hätkähtäen katseensa, ei toinen silti tuntunut pääsevän paljoakaan paremmin ajan tasalle. Kulmiaan jokseenkin empivästi rypistelevä purppuratukkakin avasi suunsa kuin harkiten sanovansa jotain mutta ei lopulta saanutkaan ilmoille kuin epätietoisen "eeeh" -äännähdyksen ennen kuin kivien seassa rimpuilevan gnollin äkillinen, mutta puolivillainen huitaisu sai senkin säpsähtämään kauemmas otuksesta. Onneksi tämän kynnet halkoivatkin vain ilmaa ajaen järkyttyneen nuoren soturinkin havahtumaan sen verran että astui kauemmas, vaikka tämä silti näytti hyvin järkyttyneeltä ja hämmentyneeltä hieman kaikesta ympärillään.
Nuhruinen purppuratukkakaan ei tuntunut olevan hetkeen oikein varma mitä olisi tehnyt keltasilmäisen, hukassa tuijottelevan soturin suhteen. Toisaalta tämä oli juuri nujertanut kaksi gnollia (no, ainakin suurin piirtein?) vaikkakin melkoisen täpärästi, mutta ei tuntunut tietävän alkuunkaan mitä tehdä seuraavaksi. Poika oli kaikkea muuta kuin tottunut tällaiseen vilkuillen turvallisen matkan päästä varautuneesti maasta kohonneisiin kivisiin piikkeihin vaikka koko näky saikin sen lopulta irvistämään jokseenkin vastenmielisesti. Eh, olivathan gnollit aikoneet syödä heidät, mutta.... ei näky siltikään ollut millään tavalla kaunis saati miellyttävä. Oikeastaan myös nulikan ajatukset olivat hyvää vauhtia harhautumassa likimain samoille raiteille kuin toisenkin kun soturi viimein töksäytti ilmoille sekavan vaikkakin pohjimmiltaan varteenotettavan repliikin. Purppuratukka liikahti hieman varautuneena kääntäen itsekin katseensa hieman kyseenalaisesti mutisevan nuorukaisen suuntaan, tuon kuitenkin jäädessä hetkeksi pälyilemään ympärilleen ennen kuin hoksasi maassa lojuvan miekkansa ja suuntasi tätä kohden. "...ehh. Entä... nuo?" nulikka aloitti epätietoisesti vilkaisten tuskaiseen petokaksikkoon, mutta vaikeni säpsähten yllättyneenä soturin äkilliselle tuskaiselle äännähdykselle joka sai tummat räpyttelevät silmät kääntymään hämmentyneenä jälleen tämän suuntaan. Huolestunut katse löysikin varsin pian nuorukaisen puristamasta auki viillettyä veristä kättään purppuratukankin ähkäistessä näylle. Eh, tämä ei selvästikään ollut tilanne johon kumpikaan heistä halusi jäädä... olivat gnollit vielä elossa tai eivät, vaikutti siltä ettei kumpikaan heistä varsinaisesti halunnut puuttua nyt asiaan. Oli poika aivan varma mitä oli meneillään tai ei, se oli harvinaisen selvää että nuori soturi oli nyt varsin poissa tolaltaan...
"Äh... Hitto..." purppuratukka mutisi vetäen sitten henkeä ja hivuttautui varuillaan itsekin pienen välimatkan päästä vaalean gnollin ympäri luotuaan ensin otukseen varautuneen vilkaisun varmistaakseen ettei tämä kaavaillut mitään. Soturikin näytti lähteneen liikkeelle, pojan räpäyttäessä yllättyneenä silmiään tämän kuitenkin harhaillessa eteenpäin kuin tykkänään kaiken, mukaanlukien muut aseensa unohtaneena. "Ehh? Hei! Odota!" Nulikka ähkäisi yllättyneenä suunnaten sitten itsekin tämän suuntaan hieman nopeammin askelin vaikkakin gnolleja silmällä pitäen. Niin hanhi kuin jousikin lojuivat jonkin matkan päässä tummemmasta kasvojaan puristavasta pedosta, mutta vaikka empikin hieman luikki purppuratukka kuitenkin varuillaan tämän ohitse poimimaan jousen maasta ennen kuin suuntasi nopeammin askelin kohti tämän omistajaa. "Unohdit tämän. Ehh. Miten sille kädelle kävi?" se ilmoitti lähemmäs päästyään lykäten jousta kohti nuorukaista, silmäten myös tämän verta tursuavaa kättä huolestuneena. Kauaa katse ei kuitenkaan pystynyt jättämään tuskaisia hirviöitä huomiotta, näiden ymmärrettävästi saadessa purppuratukankin tuntemaan olonsa jokseenkin vaikeaksi vaikkei tämä oikeastaan tuntunut olevan aivan yhtä kauhuissaan tilanteesta. "....ehkä parempi vaan häipyä. Ei ne varmaan enää perään tule" tämä kuittasi otuksia vastentahtoisesti katseellaan mittailtuaan. Eh, rehellisesti hän ei ollut varma itsekään mitä näille olisi pitänyt tehdä, mutta... no, ainakin näistä oli selvitty, ja he kaikki olivat hengissä enemmän tai vähemmän yhtenä kappaleena. ...hetkinen, he kaikki..? Varsin pian petojen valituksen seasta erottui toinenkin kyseenalainen ääni, joka sai pojan kääntämään katseensa joentörmää myöten kohti kiviharjua jonka ylitse he olivat kompuroineet. Hetkeen se ei osannut hahmottaa mikä äänen oikein aiheutti saaden sen lähinnä räpyttelemään hölmistyneenä silmiään kunnes se viimein säpsähti tummien silmien levitessä hieman. Kirottua.... hän oli lähes unohtanut lepakon! Jotenkin toinen gnolli oli onnistunut pääsemään irti tämän otteesta... olikohan tämä kunnossa?
"Hitto! Se toinen on vielä...!" Purppuratukka ähkäisi ohittaen pikaisesti sen pienen sivuseikan ettei oikeastaan tiennyt edes lepakkomaisen olennon nimeä (ei sillä että tämän toisenkaan) ennen kuin lykkäsi hätäisesti jousen omistajalleen ellei tämä ollut vielä tätä ottanut ja pyörähti kohti kivikasaa jonka takaa meteli kantautui. Se oli jo viittä vaille painelemassa niine hyvineen menemään, kunnes kuitenkin hoksasi jälleen jotain ja empi vilkaisten vielä olkansa ylitse enemmän tai vähemmän hämmentyneeseen keltasilmäiseen nuorukaiseen oikeastaan hieman vastahakoisena vain jättämään tämän tässä tilassa yksin kivikkoon. "Tule, mennään! Ei tähän kannata jäädä" se kehottikin pian, viitaten pikaisesti eteenpäin mahdollisesti kehotusta hihasta tai vastaavasta nykimisellä tehostaen jos tämä ei tuntuisi huomaavan, ennen kuin suuntasi kolistellen ylös rinnettä. Tuskin meni kauaakaan kun tovin irtokivillä liukastelun jälkeen saavutti huipun ja kurkisti vieläkin osittain verestä läiskikkään kivenjärkäleen ohitse lepakkoa etsien tarkistettuaan ensin olkansa yli vilkaisemalla ettei toinen nuorukainen ollut ainakaan karannut minnekään. Kaiketi kivikossa makaavaa lepakkoa ei pahemmin tarvinnutkaan hakea, aivan vain äänekkäästi rääkyvän linnunkaan vuoksi, pojan jo vetäen pelästyneesti henkeä hoksatessaan näyn. "Hei! Oletko kunnossa siellä?" se huikkasikin huolissaan suunnaten sitten henkeään tasaten kohti hurjistuneen linnun kiusaamaa olentoa. Ohimennen jälleen varsin oudoksuva katse käväisi fasaanissakin, kuin nulikka ei olisi vieläkään oikein tiennyt mikä tämä otus oli olevinaan, vaikka ainakin tähän hätään tämä jäikin hieman sivuseikaksi niin kauan kuin eläin ei vain hyökkäisi naamalle lähestyttäessä. Elkeistä päätellen nulikka tosin ei välttämättä olisi ainakaan ollut hirveän yllättynyt vaikka tämä olisi päättänyt tehdäkin niin.
|
|
|
Post by submarine on May 10, 2014 6:16:22 GMT 3
Vaikka olisikin ollut valhetta väittää että tämä oli huonoin päivä Haeklille koskaan (huonompiakin oli kyllä nähty, eikä siitä ollut edes kauaa - ei ainakaan läheskään yhtä kauaa kuin olisi ollut hyväksi), oli se kyllä silti ehdottomasti siitä päästä. Kaikki tuntui niin paljon selkeämmältä teoriassa, jopa valtavien, murhaavien, murskaavien hirviöiden surmaaminen. Ja kaiketi siinä sivussa kahden pulaan joutuneen pelastaminenkin. Mutta todellisuus olikin sitten jotain aivan muuta. Nyt valtavat kammotukset karjuivat nopeasti käännetyn selän takana verisinä ja tuskissaan, joko kuolemaa tehden tai sitä vastaan parhaansa mukaan sinnitellen. Ja hänen päänsä jyskytti, kädet tuntuivat kuin auki revityiltä, toinen kai olikin, rintaa kivisti ja oli vaikea uskoa, että hänen päänsä oli yhä harteilla ja niskansa ehjä - ei se ainakaan tosiaankaan siltä tuntunut. Muutama hetki, muutama minuutti kukaties, oli riittänyt tekemään kaikesta... tätä. Eikä hänellä ollut aavistustakaan miten siihen olisi pitänyt edes suhtautua. Paremman puutteessa hän halusi juuri nyt olla jossakin muualla. Jossakin mihin tuskaisa valitus ja kahakan jäljet eivät kuuluisi tai näkyisi... tai edes haisisi. Hän halusi vain pois, ja liikkui nopeasti. Mutta kaikesta huolimatta Haekli ei ollut yksin, vaikka se pääsikin juuri nyt helposti unohtumaan. Nuorukainen säpsähti uudemman kerran, kääntyen vilkaisemaan perästä säntäävää poikaa, joka tosiaan oli edelleenkin olemassa. Hänellä meni hetki tajuta että tämä piteli hänen joustaan kädessään. Se ei nyt mieleen palanneenakaan tuntunut erityisen merkittävältä seikalta, mutta... kai se oli jotakin. Varsin tummaihoinen (oikeastaan enemmänkin harmaa kuin mikään ihmismäisen tumma; tuhkanharmaa, kukaties), keltasilmäinen nuorukainen jäi tuijottamaan tätä, epämukavana mutta aivan yhtälailla myös epävarmana siitä, miten tähän olisi tarkalleen kuulunut reagoida. Koko tilanne ei ollut millään tavalla sosiaalisesti tai mitenkään muutenkaan kannustava. Kaikeksi onneksi tällä oli edes jotakin sanottavaa.
Haekli räpäytti silmiään aavistuksen yllättyneenä kun purppurapäinen poika äkkiä tiedustelikin hänen vointiaan. Tai ainakin hänen kätensä vointia. Aihe oli kiinnostanut viime aikoina varsin harvoja, ja kömpelön epäröiden hän kohotti kyseistä raajaansa näkyville, kämmen esillä. Sen poikki kulki varsin näyttävä, syvähkö haava, joka tursusi verta tasaiseen, vaivattomaan tahtiin. "Minä vuodan. Tai se vuotaa. Pitäisi katsoa. Aloittelijan virhe", Haekli puuskahti lopulta turhautuneesti, melkeinpä enemmän itselleen kuin kenellekään muulle. Sanoissa oli jotakin varsin paljon häpeältä kalskahtavaa ja katkeranpuoleista, ja hän puri karvaasti hammasta yhtään tuijottaessaan itsekin kämmentään, ennen kuin väänsi sen taas nyrkkiin. Hän sihahti kipupiikistä jonka se sai aikaan, mutta painoi sen kuitenkin tiukasti takaisin itseään vasten, aivan yhtälailla häpeissään kuin tuskissaankin. Kärvistelyiltään häneltä meni hetki tajuta, että toinen oikeastaan tuputti jousta (hänen joustaan) hänen suuntaansa. Tuntui... väärältä vain pakata varusteet kasaan noin vain, kuin tämä nyt vain olisi ollut hoidettu homma. Mutta kai se silti piti pakata. Se oli arvokas ja... varusteista piti pitää huolta. Eittämättä yleinen hankaluus koko tilanteen suhteen näkyi myös ulospäin, viimeistään siinä kohtaa kun hän laski keltasilmäisen katseensa alas kivikkoon, kuin ei olisi halunnut katsoa sen lähemmin joustakaan. Pienehköstä, kevyestä (oikeastaan huomattavan paljon enemmän kuin miltään aivan ihmismäiseltä olisi odottanut) nenästä kantautui nopea niiskaus. Ja suusta sen alapuolelta pilkisti lisää kiristelyä.
Hetken verran poika kaiketi uumoili itse tilannetta parhaansa ukaan, ennen kuin tämä äkkiä tuntui tajuavan jotakin. Haekli ei ollut siinäkään aivan mukana, ennen kuin tämä sitten äkkiä lopettikin jousen tarjoamisen ja pitkälti suorastaan sysäsi sen hänelle ilman sen suurempia. Joku toinen oli vielä jotakin, ja etäinen ääni nuorukaisen takaraivossa muistuttikin, ettei poika ollut ollut äsken yksin. Se tosin unohtui hyvin nopeasti, kun hän pitkälti reaktiona yritti napata otteen kiireellä tuputetusta aseesta. Kunnollisempi, vähemmän telotti käsi tömähti kömpelösti jousta vasten, lähettäen sen pyörivään, kohtalokkaaseen syöksykierteeseen. Mutta hänellä oli kuitenkin kaksi pitkäsormista ja näppärää kättä ja - niin hyvässä kuin kaiketi pahassakin - kaikesta huolimatta myös tarkasti hiotut soturin refleksit. Ehtimättä miettiä liikkeen järkevyyttä tai järjettömyyttä hetkeäkään heitti hän verisen, haavoitetun kätensä pelastamaan tilannetta. Se sai kuin saikin otteen jousesta, mutta äkkiä napattu tiukka ote iski tuskan sen ja koko hänen ruumiinsa läpi kuin punaisen salaman, ja tuskaisan ähkäisyn saattelemana hänen otteensa kirposi. Jousi kolahti kivikkoon, ja hän putosi paremman puutteensa polvensa varaan sen ylle. Vähemmän telottu käsi piteli huonompaa, ja terävien hampaiden välistä purkautui puhtaan kivulias, mistään erityisemmästä välittämätön sihinä. Hetken verran koko tilanne näytti ja kuulosti siltä, kuin äkillinen kömmähdys saattaisi hyvinkin hajota itkuiseksi purkaukseksi, mutta oli kaiketi silti onni onnettomuudessa, että paikalla oli joku muukin. Joku, kuten kärsimätön purppurapäinen poika, jolla alkoi olla jo melkoinen kiire tarkastaa matkatoverinsa (tai jonkin sellaisen tilannetta). Se sai hänet vilkaisemaan taakseen silmät suurina. Mutta kun mitään järkevämpääkään ei voinut tehdä, ja poika oli jo puoliksi matkalla, tarrasi hän lopulta uudelleen, nyt rikkomattomalla kädellään, jouseensa, ja seurasi perässä. Neuvottomana, mutta ei sentään aivan suunnattomana.
Kun ilmeinen tapahtumapaikka, rääkyvän linnun ohjaamana, lopulta tuli näkyviin, ei Haekliltakaan vienyt erityisen montaa hetkeä nähdä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Jokin etäisesti ihmismäinen, mutta ei aivan läheskään, retkotti puolihervottomasti pusikon keskellä selällään, selvästi sinne kovaa paiskattuna. Käkkäräiset pensaat olivat eittämättä kaikkea muuta kuin mukavia, mutta ne olivat silti tainneet olla onni onnettomuudessa juuri nyt. Ainakin ne olivat katkaisseet ilmalennon pehmeämmin kuin särmikkäät kivenmurikat - jotka ilman apuakin tekivät aivan tarpeeksi mukavaa jälkeä niihin kapsahtavalle kallolle. Kun ääntä pitäviä, ja etenkin sanoja tuottavia, alkoi olla enemmänkin ympärillä, alkoi tapaus pusikossa jossain määrin jopa tulla tolkkuihinsa. Ja kaiken tapahtuneen keskellä tämäkin oli yhä sen verran jännittynyt ja valmiudessa, ettei se kestänyt edes erityisen kauaa. Lepakkomainen ilmestys havahtui säpsähtäen ja jonkinlaisen kimeän vinkaisun saattelemana, yrittäen kiskaista itselleen suoraan jalat alleen. Se ei kuitenkaan onnistunut, vaan tämä oli nähtävästi paitsi pusikon päällä, myös sen keskellä ja otteessa. Se ei kuitenkaan ollut mitään heppoista risukkoa, vaan paksua tappuraa. "Mitä... Hei! Minä olen jumissa! Auta, ne tulevat varmaan kohta!" ilmestys huusi varsin nopeasti vastauksen tapaisen pojan huolestuneisiin huikkauksiin, yrittäen turhaan rimpuilla itseään vapaaksi paksusta pusikosta. Tämä ei selvästikään ollut vielä edes lähestulkoon selvillä siitä mikä tilanne tarkalleen oli, mutta avainkohdat olivat jo selkeitä ja jatkosuunnitelma, edes alkeellinen, kasassa. Se oli... jonkinlaista soturiutta, kaiketi. Haekli ei ollut varma mitä muutakaan tehdä kuin katsoa.
|
|
|
Post by spyrre on May 11, 2014 17:19:14 GMT 3
Kaikesta epämääräisestä pälyilystä ja liikehdinnästä päätellen ei purppuratukkainen, nuhruinen nulikkakaan tainnut olla vielä aivan ajan tasalla, vaikka tämä taisikin olla jo hiljakseen kokoilemassa itseään kaiken jäljiltä. Piakkoin sen saavuttaessa toisen erikoisen näköisen nuorukaisen sekin tajusi pienellä viiveellä kuinka ikävää jälkeä äskeinen haaveri oikeastaan oli tehnyt tämän käteen senkin ähkäistessä yllättyneenä nähdessään pienen nirhaman sijasta lähes auki leikatun kämmenen, kun nuori soturi pienen emminnän jälkeen näytti tätä vaikkakin ilmeisen vastahakoisesti. "Huh. Hitto. Onneksi toimii vielä" poika mutisi osaamatta oikein sanoa muutakaan, rypistäen kulmiaan näylle samalla kun vilkaisi vieläkin hyvin jännittyneeltä vaikuttavaa olentoa edessään yleisestikin. "Ehm. Ja muukin kai" lisättiin pienen epäröinnin jälkeen varovaisesti. Saattoi olla ettei tämä välttämättä ollut nuorukaisen suurin ongelma kaiken riepottelun jälkeen, mutta ei siitä silti päässyt mihinkään että myös tämä haava oli varsin ikävä. Jousta avuliaan pontevasti tarjonnut käsi epäröi tyrkytyksessään muuttuen enemmänkin epävarmaksi ojennukseksi kuin se ei yhtäkkiä olisikaan ollut varma oliko tällainen sittenkään soveliasta toisen vahingoittuneen käden sekä kaiken muun huomioiden, nulikan päätyessä kallistamaan hieman silmiään räpytellen päätään toisen katkeralle mutinalle. Eh, vaikutti vahvasti että vaikka toinen olikin tuskissaankin oli nuoren soturin ahdinko selvästi paljon muutakin saaden purppuratukankin gnolleja vielä vastentahtoisesti vilkaistuaan kaavailemaan vain painelemista muualle vieläkin kärvistelevistä pedoista huolimatta, toisen nuorukaisen tuntuessa laskevan katseensa kaikkea vältellen muualle. Kenties kaikkea olisi jälleen helpompi selvitellä jossain muualla, niin kuntoa kuin hermojakin... tai niin jokseenkin huolissaan ja epävarmana sivusta tuijotteleva poika arveli, kunnes sen mieleen yhtäkkiä pälkähti oivallus etteivät he olleet kaksin joka iskikin siihen äkkiä huomattavasti lisää eloa.
Pojan äkkiä tajutessa että lepakko oli vielä jossakin ties missä kunnossa, kiihtyi se jälleen varsin nopeasti lykäten sen enempää ajattelematta pitelemänsä jousen omistajalleen samalla kun pyörähti ympäri painellakseen takaisin ylös rinnettä kohti paikkaa jonne olento oli jäänyt. Tosin hätiköinti kostautui varsin pian, ainakin jollekulle, kun takaa äkkiä kuuluva kolahdus ja tuskainen äännähdys sai nulikan säpsähtämään jälleen ja kääntämään katseensa takaisin järkyttyneeseen nuorukaiseen, löytäen tämän hamuilemasta jousta kivikosta kivuliaasti polvilleen pudonneena. "Oho, hitto. Tuota, anteeksi. Mä en muistanu että..." se tapaili nopeasti itsekin yllättyneenä ja hämillään samalla kun nuhruisille kasvoille kiipi varsin syyllinen ilme. Poika oli jo vähällä astahtaa takaisin kaiketi auttaakseen, mutta epäröi muuttuen jälleen varsin levottomaksi fasaanin aiheuttaman hätääntyneen metelin kantautuessa entistä selkeämmin tämän korviin. Katse kääntyi uudestaan eteenpäin kohti hurjistunutta linnun rääkynää, tämän epäröityä hetken kahden vaiheilla mutta pian päätyessä kehottamaan toista seuraamaan, ennen kuin kapusi ylös rinnettä kohti hälyttävää ääntä. Kieltämättä moinen hoputus tökki nulikkaa hieman sen vilkuillessa tuon tuostakin olkansa ylitse levottomana ja tuntien olonsa varsin kiittämättömäksi, mutta vaikka näyttikin varsin ahdistuneelta ja tuskaiselta kaikesta, kaipa soturi oli sinänsä elävien kirjoissa... ja eiköhän olisi muutenkin parasta ottaa etäisyyttä gnolleihin. Kenties nuorukaista olisi vielä pitänyt yrittää auttaa jotenkin, tämä ei selvästikään voinut hyvin vaikka oli kuitenkin tullut pelastaneeksi heidät, mutta purppuratukka ei ollut itsekään aivan varma mitä tämän suhteen olisi nyt pitänyt tehdä. Eh, kenties tämä kaipasi aikaa kootakseen itsensä, tai tämän välttelevä ahdistunut pälyily ei ainakaan kielinyt siitä että soturi olisi kaivannut ainakaan enää yhtään suurempaa hässäkkää ympärilleen... ja lepakon tilanne oli kuitenkin ainakin toistaiseksi epävarmempi. Ainakin tämän tarkistaminen oli hänellekin huomattavasti selkeämpi ja konkreettisempi toimenpide muutenkin johon tarttua... Kunhan tämäkään ei olisi telonut itseään kovin pahasti...
Kun saavutti rinteen huipun ja sai silmiinsä ryteikössä retkottavan olennon hahmon, kääntyivätkin pojan ajatukset varsin nopeasti tähän melkoisen hätkähdyksen keralla. Se vilkaisi vielä kerran taakseen jättäen soturin kuitenkin etenemään omaan tahtiinsa kun näki tämän kuitenkin olevan tulossa, samalla kun liukui itse kivikkoa myöten takaisin törmälle ja kiirehti kohti liikkumatonta lepakkoa sekä tämänkin edestä räpistelevää fasaania vaikkakin nilkuttaen hieman mennessään. Melkoiseksi helpotukseksi tämänkään tilanne ei tainnut olla niin paha kuin miltä aluksi näytti, vaan huolestunut tiedustelu havahdutti olennon varsin pian, hätkähdyksen sekä kimeän vingahduksen saattelemana, jota tosin seurasi varsin pian hätäinen avunpyyntö. "Hei, varovasti! Ei hätää, ei ne ole enää tulossa. Kai. En ole varma pääseekö enää ylöskään ihan heti" poika puuskahti kiirehtien kohti pöheikössä rimpuilevaa lepakkoa hätistäen samalla fasaania kauemmas epämääräisellä kädenheilautuksella, nyökäten sitten kuitenkin saamalleen hoputukselle. Automaattisesti käsi nousikin hapuilemaan vyötä sekä tällä riippuvaa veitsentuppea purppuratukan mittaillessa saaliiseensa hanakasti kiinni tarranneita tappuroita, sen kuitenkin tajutessa varsin pian tämän olevan tyhjä. Katse kävi hieman hölmistyneenä hakemassa puuttuvaa veistä kuin se olisi saattanut vain vältellä otetta silkkaa hankaluuttaan, pojan ähkäistessä kuitenkin tuskastuneena muistaessaan että kapine törrötti edelleen toisen gnollin koivesta jossakin alajuoksulla. "Äh, hitto... odota vähän" se toppuutteli sätkivää lepakkoa mittaillen pikaisesti tähän tarranneita piikkisiä oksia ennen kuin yritti nykiä tappuroita irti miten nyt käsineen parhaiten taisi. Yrityksestä seurasi kuitenkin odotettavasti kivulias sihahdus ja pistettyjen sormien ravistelua muutaman kirosanan keralla. "Pirun tiukassa" purppuratukka jupisi vilkaisten äreästi piikin jättämää nirhamaa, silmäten sitten uudestaan ympärilleen kunnes hoksasi maassa jonkin matkan päässä jokseenkin kuivuneen mutta jämäkämmänpuoleisen karahkan. Se suuntasikin pian askelensa tämän suuntaan ennen kuin tömisteli uuden aseistuksensa keralla takaisin vääntämään itsepäisiä tappuroita nyt kenties hieman paremmalla menestyksellä irti.
"Äh... jos nyt..." jupistiin samalla kun poika teki parhaansa härkkiäkseen vihamielisesti räsähteleviä ja kaikkeen hanakasti kiinni takertuvia oksia edes jonkinlaiseen kuriin ja nuhteeseen, nuorukaisen vilkaistessa ohimennen jälleen olkansa ylitse kai tilannetta tarkistaakseen. Soturikin oli tainnut ilmaantua hänen perässään joentörmälle, nulikan kuitenkin antaessa tämän toistaiseksi olla rauhassa nähdessään tämän varsin hämmentyneen ilmeen. "Mitä edes tapahtui? Eh, se toinen ryntäsi sinne niin vauhdilla että luulin jo..." se tiedusteli sen sijaan pöheikössä sätkivältä lepakolta, huolestuneen repliikin vaimentuessa kuitenkin kesken kaiken epämukavaan yskähdykseen, nulikan jäädessä hetkeksi painiskelemaan ikävän paksun ja itsepäisen oksan kanssa. Hetkeksi harhaannuttuaan se tuntui kuitenkin jälleen muistavan hiljaisena taustalla katselevan soturin vilkaisten jälleen taakseen tämän suuntaan. "Äh, hitto. Hei, tuota... saatko vedettyä sen irti jotenkin? Yritän irrottaa vielä nämä..." tämä ehdotti askareidensa lomasta hetken epäröityään samalla kun kiskoi okaita parhaansa mukaan irti uhristaan karahkan varressa lähes koko painollaan. Eh, oli tämäkin.... täytyi kai kiittää onneaan että gnollit olivat nyt poissa pelistä, hän ei halunnut edes ajatella mitä tästä olisi muuten seurannut...
|
|
|
Post by submarine on May 12, 2014 6:50:56 GMT 3
Vaikka gnollit taisivatkin olla lähinnä oma murheensa juuri nyt (muille niistä ei ainakaan ollut sen suurempaa murhetta), ei tässä kuitenkaan taidettu olla vielä aivan selvillä vesillä. Taisi olla sanomatta ja kysymättäkin varsin selvää että juuri nyt olisi parempi olla jossakin aivan muualla, monestakin syystä. Tai ainakin Haekli toivoi että se oli selvää kaikille. Hän ei voinut estää itseään heittämästä aina välillä nopeaa, pälyilevää vilkaisua kivikkoon, jossa kaksi kammotusta edelleen hyvin selkeästi piehtaroivat - sen kyllä kuuli, vaikka ei olisi kivien takaa nähnytkään. Huudot ja rääkynä olivat muuttuneet ehkäpä aavistuksen vähemmän panikoiviksi ja enemmänkin vain rehellisen valittaviksi, mutta se ei tehnyt niistä yhtään mukavampia. Hän irvisti. Mitä tilanteeseen muuten tuli, ei Haekli näin nyt saman tien osannut senkään suhteen muuta kuin vilkuilla. Lepakkomainen tapaus oli tiukasti kiinni tappuroissa, kunnolla niihin uponnut ja jumissa, ja tämän yrittäessä hätäisesti kiskoa itseään vapaaksi ja purppurapäisen pojan liittyessä mukaan yrittämään tuntui varsin sopimattomalta oikein sanoa tai tehdä mitään. Outo lintukaan ei oikein tehnyt tilanteesta hiukkaakaan sen helpposelkoisempaa. Ehkä hän olisi voinut auttaa, mutta... juuri nyt hän ei pystynyt kokemaan itseään erityisen kyvykkääksi edes siihen. Eikä hän muutenkaan halunnut kääntää selkäänsä kahdella valtavalle, väkivaltaiselle hirviölle, joilla kummallakin olisi varmasti paljon hyviä syitä kantaa hänelle kaunaa... jos nyt sellaisia ehtivät miettiä...
Olipa miten oli, selvisi lepakkomaiselle, pusikkoon loukkuun jääneelle tapaukselle varsin nopeasti, ettei tämä ollut ainakaan täydellisessä ja välittömässä hengenvaarassa. Siinä taisivat auttaa niin pojan hätäiset selitykset kuin sekin tosiasia, että gnollien rääkynä kauempaa oli kaikkea muuta kuin uhmakasta tai uhkaavaa. Tilanne oli muuttunut melkoisesti siinä hetkessä jonka tämä oli viettänyt jossakin tolkun tuolla puolen. Hätäisestä, melkeinpä panikoivasta riuhtomisesta tuli huomattavasti johdonmukaisempaa ja tarkoituksellisempaa. Mutta vaikka tämä olikin jäntevää tekoa ja näppärän oloinen, oli tämä kunnolla sotkussa ja kiinni. Jokainen raaja oli tiukasti omalla tahollaan ja piikikkäät, sitkaat oksat pureutuivat kaikkialle. Yrittipä tämä kiskoa itseään miten tahansa, se näytti lähinnä melko avuttomalta. Poikakin yritti auttaa, mutta paksu kalikka ei tainnut olla se paras mahdollinen työkalu. Ainakin kovaan ääneen rääkyvä fasaani suostui väistymään ilman erityisempiä kahakoita, jääden kauemmas seuraamaan tilannetta jalokivisilmillään. Se piti yhä meteliä, mutta kukaties hieman vähemmän korvia vihlovasti. "Se vain äkkiä... kiinnostui jostain muusta. Luulin että se oli auki ja että siinä olisi paikka ja... sitten se läimäisi. Kovaa", lepakkomainen tapaus selitti parhaansa mukaan tilannettaan pojan tiedustellessa tapahtumista. Tämä ei kuulostanut erityisen tyytyväiseltä juuri nyt, mutta ei toisaalta sen suuremmin nololta tai itsesyyttävältäkään. Kaiketi tilanteessa oli monia syitä olla epätyytyväinen. Kuten esimerkiksi tapa, jolla okainen risukko repi ja pisteli vain pahemmin, kun sitä yritettiin kiskoa irti. "Millä sinä edes sait ne maahan? En ole koskaan nähnyt niin isoja gnolleja missään ja..." lepakkomainen tapaus ähkäisi hetken perästä, purppurapäisen yhä vääntäessä pöheikön kanssa varsin huonoin tuloksin. Tämä kuitenkin vaikeni nopeasti, vilkaisten taka-alalla norkoilevaan soturiin. Tämä tuntui nyt vasta tiedostavan kunnolla että ketään muita olikaan, ja että kolmannella osapuolella oli todennäköisesti pojan auttamishalusta huolimattakin enemmän tekemistä gnollien tuskanhuutojen kanssa. Haekli palautti katseen epävarmasti. Silmät kiersivät hänessä hetkisen, mutta lopulta tapaus taisi tulla siihen tulokseen, ettei ollut oikea aika alkaa ihmettelemään tilanteen kaikkia hienouksia. Sitä oli varmasti helpompi tehdä huomattavasti kauempaa.
Olipa hanakka auttamaan eli ei, taisi purppurapäinen nulikka lopulta joutua myöntämään tappionsa piikkipusikkoa vastaan - mikä tosin ei ollut suurikaan ihme ilman mitään asianmukaisia työkaluja. Haekli ehti hyvin tajuta, miten saamattomalta (kaiken muun ikävän lisäksi) juuri nyt varmasti näyttikään, vain tuijotellessaan keskenkasvuisen epätoivoista yritystä vapauttaa ystävänsä. Tai jokin sellainen. Siltikin, vilkaisu hänen suuntaansa sai aikaan pientä kiusaantunutta pälyilyä, ennen kuin poika sitten pyysi apua. Se taisi olla varsin kohtuullista juuri nyt. "Eh, juu. Juu, kyllä", Haekli vastasi, laskien epävarmasti jousensa maahan ja astahtaen eteenpäin siltä varalta että pystyisi kuin pystyisikin tekemään jotakin hyödyllistä. Hänen kätensä laskeutui miekankahvalle, mutta kylmän, verisen aseen koskettaminen sai hänet sihahtamaan. Siitä olisi eittämättä ollut hyötyä, mutta ajatus miekan vetämisestä uudelleen juuri nyt tuntui... ikävältä. Se oli leikannut lihaa, niin hänen kuin muidenkin, ja juuri nyt hän ei halunnut käyttää sitä enempää. Mihinkään. Hetken verran nuorukainen empi, pyyhkäisten aristavaa kättään itseään vasten. Hän vilkaisi yhä parhaansa mukaan pusikon kanssa ähistävään poikaan, ennen kuin ähkäisi aavistuksen turhautuneesti. "Hei, väistä. Tai siis, mene vähän kauemmas", kehotettiin jokseenkin kömpelösti ja kiusaantuneesti, ennen kuin harmaahipiäinen otti askeleen lähemmäs pöpelikköä. Lopulta sillä ei ollut niinkään väliä astuisiko poika todellakin kauemmas vai ei, mutta kaipa se oli... jotakin. Silti, hän heitti keskenkasvuiselle nopean, melkeinpä pahoittelevan vilkaisun.
Lepakkomainen tapaus seurasi varsin tarkkaan, kuitenkaan vielä mitään sanomatta, kun Haekli kohotti taas käsiään, ojentaen kummastakin kädestään sormia jotka eittämättä näyttivät satunnaisilta ulkopuolisille. Kumpikin käsi liikkui vakaasti, suoria ja katkeamattomia teitä toistensa ympäri, kuin nuorukainen olisi kuljettanut astioita ilmassa. Lähistöltä yhä kajahtelevasta rääkynästä huolimattakin hän onnistui näyttämään varsin keskittyneeltä, eikä tämä selvästikään ollut ensimmäinen kerta kun hän tällaista teki. Se ei vienyt pitkään, eivätkä liikkeet olleet edes harjoteltuja, mutta selvää tottumusta niissä silti oli. Ne olivat osa jotakin suurempaa kokonaisuutta, jota eittämättä olisi ollut hyvin vaikea selittääkään. Haekli tiesi, koska aikanaan se oli hänellekin selitetty. Ja se oli kestänyt pitkään. Nopea toimitus ei kestänyt kauaa, eikä puskaan jumittunut vieläkään sanonut mitään, vaikka säpsähtikin kyllä, kun nuorukainen äkkiä pyyhkäisi kummankin kätensä tätä pitelevän pusikon ylitse laajassa kaaressa. Toinen jätti peräänsä pitkän punaisen vanan. Äänen vuoro tuli tämän sitten äkkiä ähkäistessä, kun näennäisen tarkoitukseton (vaikkakin tarkoituksenmukainen) toiminta saikin äkkiä vastakaikua. Piikkinen okapuska värähti äkkiä silminnähden ja rapisten, ennen kuin sen oksat lähtivät kuin itsestään liikkumaan. Ne hellittivät otteensa vangistaan, ja alkoivat kiertyä alas myötäpäivään, painuen maata vasten. Hyvin nopeasti vielä äsken uhmakkaasti joka suuntaan käkkäräisesti törröttänyt puska olikin siisti, melkeinpä säännönmukainen, ja ehdottoman ketään haittaamaton spiraali maassa. Oksat eivät olleet vain vaipuneet maahan, vaan suorastaan järjestelleet itsensä asentoon. Ja kaiken päällä nökötti vielä äsken hyvin tiukasti jumissa ollut lepakko, vahingoittumattomana piikkipuskan aiheuttamia haavoja lukuunottamatta - olkoonkin että sitäkin hämmentyneempänä. Tämä ei selvästikään vielä ollut edes aivan varma mitä olisi tarkalleen pitänyt tehdä, ja paremman puutteessa jäätiin tuijottelemaan.
Vähin äänin, kuin toivoen ettei äkillinen temppu saisi aikaan sen suurempaa hämminkiä, vetäytyi Haekli askeleen verran kauemmas, noukkien epävarmasti jousensa takaisin käteensä. Hän jäi vilkuilemaan varuillaan kaksikkoa.
|
|
|
Post by spyrre on May 13, 2014 17:28:35 GMT 3
((Pahoittelut taas pienestä sekavuudesta. ))
Kaiketi tilanne oli ainakin siinä mielessä jo melkoisesti parempaan päin aivan vain siksi ettei kukaan enää gnolleja lukuunottamatta ollut suuremmin hengenhädässä.... vaikka omat hankaluutensa heillä kieltämättä vielä olikin. Tai ainakin pöheikköön takertuneella lepakolla, joka sentään tuntui myös rauhoittuvan pahimmasta paniikistaan varsin pian kyseenalaiseen apuun kiirehtivän purppuratukan pikaisen raportin sekä taustalta kuuluvien varsin tuskaisten ulvahdusten ansiosta. Vaalean gnollin äkillinen hätä veljensä vuoksi oli kaiketi tullut olennolle melkoisena onnenpotkuna hirviön päädyttyä vain jättämään uhrinsa pöheikköön rynnätessään muualle, vaikka nulikan mieltä kieltämättä pisti hieman ikävästi ajatus että he kaiketi käyttivät hyväkseen pedon lojaaliutta lajitoveriaan kohtaan. Purppuratukka ei tosin ollut varsinaisesti nähnyt mitä kiven toisella puolella tarkalleen oli tapahtunut mutta niin lepakon kertomasta kuin pedon reaktiosta ja hätääntyneistä ulvahduksista oli voinut kyllä päätellä aivan tarpeeksi. Mutta.... ei kai siitä päässyt mihinkään että asia oli tavallaan toiminut heidän edukseen... eh, vaikka tämä olikin sitten lepakon sijasta ollut vähällä raadella heidät kaksi. Gnolleilta puolestaan tuskin olisi ollut odotettavissa mitään armoa heitä kohtaan, joten... ehkä oli vain paras yrittää olla ajattelematta asiaa. Taustalla metelöiviä otuksia oli varsin vaikea vain unohtaa, mutta vaikka poika ei pälyillytkään taakseen yhtä vainoharhaisesti kuin soturi taustalla piti tämä silti itsekin korvansa tarkkana näiden varalta... tai ainakin niin hyvin kuin vieressä metelöivä outo lintu sen salli. Ehh. Mikähän hitto senkin otuksen ongelma oli...
"Äh. Onneksi se ei ehtiny tekemään muuta" tappuraisten oksien kanssa painiskeleva poika päätyi lopulta vain mutisemaan hieman epäselvästi vastaukseksi lepakon selvitykseen mitä oli tapahtunut, nulikan yrittäessä samaan aikaan parhaansa mukaan kiskoa härkäpäisesti pensasta irti. Tämä kieltämättä näkyi sujuvan varsin kyseenalaiseksi kirvoittaen nulikasta muutaman painokkaan kirosanan lisää tämän yrittäessä paremman puutteessa kiilata karahkaansa useampaankin eri koloon tappuroiden lomassa löytääksen edes jotakin saumaa josta repiä oksia paikoiltaan. Kuitenkin toisen esittämä jokseenkin hämmentynyt kysymys sai sen pian herpaantumaan hetkeksi nostaen katseensa pöheiköstä näiden lomassa nököttävään olentoon. Nulikka räpäytti silmiään, yskähtäen sitten ja vilkaisi hieman vaivaantuneesti olkansa ylitse jokseenkin paljonpuhuvasti taustalla vaiteliaana seisoskelevaan soturiin. "Ehh. En se mä ollut" se huomautti ennen kuin kohautti olkiaan jokseenkin epämääräisesti ja kääntäen huomionsa sitten jälleen pikaisesti käsillä olevaan askareeseensa... kenties tarkoituksellakin. Eh, tuskin lopulta muuta tarvitsi sanoakaan lepakon näyttäessäkin laittavan nopeasti merkille kauempana odottelevan muukalaisen. Ei tainnut olla tarpeen pohtia tätä arvoitusta kauaakaan hoksatakseen ilman suurempia selityksiä mitä luultavasti oli tapahtunut.
Mutta vaikka pahin paniikki taisi olla takana, osoittautui kuitenkin pirullisen tappurapensaan nujertaminen yllättävän vaikeaksi. Vaikka purppuratukalta ei puuttunut motivaatiota käydä verenhimoisen kasvikunnan edustajan kimppuun, joutui sekin tovin tämän kanssa ähellettyään ja kirouksia jupistuaan myöntämään että kenties tämä ei ollut se kaikkein paras tekniikka lepakon vapauttamiseksi. Tappuroita oli liikaa ja nämä olivat aivan liian sitkeitä sekä kärkkäitä tarttumaan lähes mihin tahansa mistä otteen saivat että niitä olisi voinut vain kiskoa irti ainakaan telomatta kiinni takertunutta vielä lisää... Niin kiusallista kuin se olikin, ei lopulta auttanut muukaan kuin kääntää katseensa jälleen toiveikkaasti hiljaisen muukalaisen suuntaan avun toivossa. Tämä näkyi seisovan paikoillaan edelleen varsin kireänä ja aavistuksen poissaolevana mutta purppuratukka onnistui kuitenkin saamaan tämän huomion vaikka soturi oli jäänytkin pälyilemään vieläkin hyvin jännittyneenä ja varuillaan alajuoksulle gnollien suuntaan. Nulikan, ja kaiketi vielä enemmän lepakon helpotukseksi tämä havahtuikin ajatuksistaan astellen lopulta myöntyvästi vaikkakin vieläkin hieman epävarmasti kohti miekkaansa hapuillen kuin aikoen hyödyntää asetta tappuroiden irrottamiseen, mikä kieltämättä kuulosti jo karahkaansa tuskastuneen purppuratukan mielestä huomattavasti varteenotettavalta idealta. "Äh, hitto. Justiinsa kun olis tarvinnut veistä..." poika puuskahti manaten mielessään jälkeen jäänyttä kyseenalaista asettaan vaikkakin hieman puolivillaisesti ottaen huomioon mihin veitsi oli lopulta jäänyt eikä vaihtoehtoja ollut erityisemmin ollut, kuitenkin vaieten huolissaan hiljaisen nuorukaisen ähkäistessä ja vetäessä äkkiä kätensä miekaltaan kuin tuskissaan. Eh, tämän auki viilletty käsi oli epäilemättä vieläkin varsin kipeä... tai se ainakin oli ensimmäinen ajatus miten nulikka tämän tulkitsi. Purppuratukkakin empi jättäen pensaikon hetkeksi rauhaan tämän rypistäessä kulmiaan kuin aikeissa harkita asioita uudestaan, mutta ennen kuin se ehti ehdottaa jotain muuta toimenpidettä näytti soturi jo päättäneen muuttavansa lähestymistapaansa.
Soturin äkkiä empiessä miekkansa suhteen päätyi nulikka räpäyttämään silmiään jokseenkin yllättyneenä kun tämä kehottikin pian epävarmasti siirtymään kauemmas sen sijaan että olisi vetänyt aseensa esiin oksia leikatakseen. Hetkeen se ei näyttänyt olevan aivan varma mitä toinen aikoi katsahtaen itsekin epäröiden varsin pahasti lepakkoon ja tämän vaatteisiin tarranneihin piikkeihin, kuitenkin lopulta antaen tälle tilaa ja vetäytyi pari askelta karahkoineen, vaikkakin silminnähden ymmällään. Se avasi jo suutaan kaiketi kysyäkseen jotain mutta vaikeni äkkiä jännittyen kun soturi kohotti kätensä keskittyneesti kohti kasveja sekä näiden vankia jokseenkin epäilyttävin elkein. Tämä ei selvästikään aikonut yrittää vain kiskoa olentoa vapaaksi ja oivallus sai purppuratukan vetäytymään pikaisesti hieman enemmän hampaitaan kirskauttaen. Mieleen nousikin varsin nopeasti soturin edellinen temppu kivien kanssa pojan päätyessä väkisinkin huolestumaan, mutta vaikka tumma katse pälyilikin epätietoisesti niin muukalaista kuin ymmärrettävästi myös jokseenkin levotonta lepakkomaista olentoa sen lopulta kuitenkaan sanomatta mitään kun soturi heitti jokseenkin pahoittelevan katseen hänen suuntaansa. Vaikka oli selvästi jokseenkin kahden vaiheilla kaiketi tämä hillitsi nulikan kyseenalaista asennetta hieman. Ehh, kenties toinen tiesi kuitenkin mitä teki...? Vaikka automaattisesti pieni jännittyminen nostikin päätään, ei siitä päässyt mihinkään että nuori soturi oli jo nujertanut kaksi gnollia heidän kimpustaan... vaikka "nujertaminen" taisikin olla hieman väärä ilmaisu, eh.
Niin lepakko kuin poikakin jäivät seuraamaan varuillaan mutta lopulta kuitenkin hiljaa kun soturi keskittyi hetkeksi murhanhimoiseen kasvikunnanedistajaan edessään. Tuskin olisi ollut vaikea nähdä ettei purppuratukka ollut kovinkaan perillä mitä tarkalleen tehtiin sen seuratessa epämääräistä liikehdintää kuitenkin tarkasti sormeillen epätietoisesti pitelemäänsä karahkaa kun muukalainen elehti käsillään kohti pöheikköä. Hetkeen mitään ei tuntunutkaan tapahtuvan, mutta sitten oksat äkkiä nytkähtivät ja rasahtivat, yllättävän liikkeen saadessa purppuratukankin säpsähtämään. Yhtäkkiä tiukasti vankiinsa taketuneet tappurat alkoivatkin kiertyä irti omin päin ja vetäytyä rapisten pojan sekä lepakon hölmistyneiden silmien edessä, kunnes pensaan sijasta maassa lojuikin varsin kyseenalaisen säännöllinen spiraalimuodostelma. Silmiään räpyttelevästä purppuratukasta irtosi epämääräinen "oho" -äännähdys sen tarkastellessa hämmentynein elkein suorastaan esteettisesti asettautunutta tappurapöheikköä sekä tämän päällä pönöttävää yhtä hämmentynyttä lepakkoa kunnes se kuitenkin tokeni pahimmasta hämmingistään tajutessaan nuoren soturin perääntyvän näyttäen jokseenkin varautuneelta tilanteesta. "....eh. No. Se... ainakin toimi paremmin kuin tämä" poika töksäytti kyseenalaisesti tovin hämmingin jälkeen katsahtaen käteensä unohtunutta keppiä ennen kuin pudotti kapineen puuskahduksen keralla ja päätyi sen sijaan haromaan kuontaloaan jonkinlaisena sijaistoimintona. Eh, no... noitatemppuja tai ei, tämä oli ainakin toiminut.... ja vaikka itsekseen liikehtivät kasvit olivat varsin outoja olivat nämä sentään jokseenkin helposti ymmärrettäviä... tai ainakin sen suhteen mitä tapahtui vaikkei olisikaan tiennyt miksi. Eh, sitäpaitsi... kaiken äskeisen jälkeen muukalaisen kyräily taisi olla varsin kiittämätöntä, nuorukaisen kuitenkin näyttäessä vieläkin varsin ahdistuneelta koko tilanteesta. Ymmärrettävästi, kun otti huomioon mitä tälle oli vähällä tapahtua... Muistikuva saikin purppuratukan liikahtamaan pienen irvistyksen keralla ja vilkaisemaan kumpaakin kohtalotoveria edessään jokseenkin syyllisin elkein.
"Ehm... tuota... oletteko kunnossa? Tai siis... Äh." Jo heti päästettyään sanat ilmoille nuhruinen purppuratukka taisi tajuta itsekin kuinka hölmöiltä ne kuulostivat, repliikin haipuessa lopulta epämääräisesti ilmaan ennen kuin se veti uudemman kerran henkeä. Eh, tuskin kukaan tunsi oloaan kovinkaan mukavaksi tultuaan valtavien petojen riepottelemaksi... vaikka kaipa he kaikki olivat onneksi edes pääpiirteissään yhtenä kappaleena. "Mä, eh. olisi pitäny huomata ne hiton otukset, mutta... Eh. Se... en ole ihan varma miten ne edes..." hapuiltiin kiusaantuneena ennen kuin se vaikeni jälleen yskähtäen ja kuontaloaan haroen. Eh, pedot olivat kaiketi roikkuneet hänen perässään jo tovin, jotenkin.... ties miten olisi käynyt jos muukalaiset eivät olisi osuneet kohdalle. Tuskin näiden olisi ollut mikään pakko edes alkaa haastaa riitaa valtaville hirviöille, joten hän taisi olla näille melkoisessa kiitollisuudenvelassa... Hirviöistä puheen ollen, he olivat oikeastaan vieläkin varsin lähellä näitä. Purppuratukkakin käänsi katseensa vilkaisemaan olkansa ylitse alajuoksulle hieman empien, ennen kuin jatkoi vieläkin hieman epävarmaan sävyyn. "Tuota... ehkä pitäisi vain häipyä. Tuo hiton metakka voi houkutella vaikka mitä" ehdotettiin varovasti, vaikka käsi kävikin jälleen hieman tuskastuneesti pyyhkäisemässä tyhjää veitsentuppea. Äh, kapine tuskin oli se kaikkein paras ase tai muutenkaan mutta tämä oli kyllä ollut hyvin kätevä olemassa.... mutta toisaalta, hän ei ollut aivan varma halusiko varsinaisesti käydä kiskomassa terää talteen vielä tuskissaan kiemurtelevan gnollin ruhosta. Ehm.
|
|
|
Post by submarine on May 14, 2014 12:47:48 GMT 3
Olipa Haeklin temppu (olkoon, että "temppu" oli varsin vähättelevä nimitys) epäilyttävä tai ei, oli se ainakin toiminut, ja kaikeksi onneksi niin purppurapäisellä pojalla kuin lepakkomaisellakaan tapauksella ei tainnut olla suurempaa valittamista sen suhteen. Oikeastaan tässä tilanteessa kukaan ei tainnut olla halukas edes jäämään pohtimaan äskeistä liiaksi, mikä oli kaikin puolin hyvä. Eipä niin että Haekli olisi erityisesti hävennyt tai muutenkaan kärvistellyt taitojaan, mutta niiden puiminen oli kiusallista, ja jotkut suhtautuivat niihin kaikesta huolimattakin vähemmän kuin hyvin. Kumpikaan näistä kahdesta ei tosin tuntunut niinkään kammoksuvan kuin vain oudoksuvan ja yllättyvän, eikä kenelläkään tosiaan tainnut olla aikaakaan siitä liiaksi murehtia. Se oli vain ja ainoastaan hyvä. Haekli soi jonkinlaisen kiusaantuneen, puolittaisen äännähdyksen ja nyökkäyksen pojalle tämän todetessa, että ainakin tämä oli toiminut. Hän ei vieläkään ollut erityisen varma, miten tässä nyt tarkalleen olisi pitänyt seuraavaksi menetellä. Tällaiset tapaamiset tällaisissa tilanteissa nyt eivät tosiaankaan olleet erityisen tuttuja. Paremman puutteessa nuorukainen pysytteli aloillaan ja tarkkaili kaksikon sananvaihtoa kaikessa hiljaisuudessa... jos nyt hiljaisuudesta saattoi puhua. Outo fasaani oli kaikeksi onneksi vaiennut, mutta gnollien rääkyvä karjunta jatkui edelleen ja oli omiaan raastamaan hermoja vain entisestään. Ja vaikka ne olivatkin yrittäneet vasta hetkeä aikaisemmin murhata jokaisen jonka vain valtaviin kouriinsa saivat, ei hän siltikään voinut olla tuntematta oloaan jokseenkin syylliseksi. Väkivallassa oli se paha, että jo järjestäänkin joku kärsi. Eikä hän varsinaisesti pitänyt siitä... vaikka sitäkään oli turha miettiä liiaksi nyt.
Nuoren soturin vilkuillessa karjuvien gnollien suuntaan taustalla alkoi lepakkomainenkin matkalainen tokeentua niin saamastaan tällistä kuin äskeisestä, mitä selvimmin jollain tavalla maagisesti tempustakin. Tämä kömpi varovaisesti jaloilleen, pyyhkien ja nykien itseään parhaansa mukaan jonkinlaiseen järjestykseen. Juuri nyt tämä taisi olla tyytyväinen aivan vain hengissä olemiseen ja vapauteensa, eikä viitsinyt ilmeisestikään edes pohtia asiaa sen tarkemmin. "Eh. Juu. Ehjänä ainakin. Tarpeeksi ehjänä että täältä pääsee pois terpeleen nopeaan" lepakko tokaisi varsin napakasti pojan epävarmoihin tiedusteluihin. Sanoissa oli enemmänkin yleistä happamuutta ja nyrää kuin mitään erityisen mihinkään suunnattua kaunaa; loppujen lopuksi koko tilanne oli tiannut olla aivan kaikille vain ja ainoastaan harmia, kipua ja menetyksiä. "Sillä ei ole nyt mitään väliä. En minäkään niitä huomannut. Näitä tapahtuu, yleensä aivan liiankin usein. Äänestä päätellen ne ainakin saivat maksaa", tämä napautti, kun purppurapää melkein anteeksipyyteleväisesti selitteli omaa riittämättömyyttään kaiken keskellä. Lepakkomainen tapaus kuulosti jokseenkin siltä, ettei tämä ollut tosiaankaan erityisen epätavallista - mikä saattoi olla huolestuttavaa moneltakin osin. Harva noin vain kuittasi raivopäisen hirviöhyökkäyksen rutiinina. Kaiken kaikkiaan lepakko vaikutti enemmänkin tympeän nyreältä kuin vaikkapa tyrmistyneeltä. "Mutta siinä olet oikeassa. Hyvällä tuurilla täällä on kohta lisää tuollaisia katsomassa mitä täällä melutaan. Tai jotakin ihan muuta vielä ikävämpää", lepakko myönsi toisen lopulta vaihtaessa aihetta ja päätyessä siihen, että olisi varmaan parempi olla jossain muualla jo tässä kohtaa. Tämä epäröi, tai ainakin mietti, hetkisen verran vilkuillen kumpaakin muista kahdesta muukalaisesta, ennen kuin tuntui kohauttavan henkisesti olkiaan hieman kaikelle. "En tiedä mihin kumpikaan teistä nyt aikoo, mutta minä aion seurata tätä jokea ainakin jonkin matkaa ja katsoa paljonki saan tehtyä välimatkaa noihin. Seura ei... olisi kaiketi pahitteeksi. Tämä ei ole mitään mukavaa seutua", tämä lopulta tokaisi, pitäen äänensä hieman matalampana kaiketi siltä varalta että jompi kumpi gnolleista olisi vielä tarpeeksi tolkuissaan erottaakseen sanan tai pari - vaikka siitä tuskin olikaan pelkoa. Viimeisiä sanoja seurasi varsin teatraalinen vilkaisu rääkynän suuntaan muutenkin, siinä määrin että tämä tuntui pitävän seudun vaarallisuuden erillistä mainitsemista jokseenkin turhana. Vaikka nyt olikin tullut niin tehneeksi.
Seurasi pieni vaitonaisuus, joka taisi kertoa, että muiden vastauksia odotettiin. Haekli odotti hetken, ennen kuin sitten lopulta päästi jonkinlaisen puhetta edeltävän äännähdyksen. Ja kun kukaan ei kaiketi vastustanutkaan, seurasi sitä myös vastauksentapainen, vaikka se olikin kiusaantunut ja epävarma. Tilanne tuntui oudolta, mutta kaiketi tässä oli tehtävä jotain johonkin suuntaan. "Niin. Kai... olisi parempi häipyä täältä. Minä voin tulla mukaan. En... taida olla menossa mihinkään muuallekaan. Kai sitä voi miettiä myöhemminkin", nuorukainen myötäili, puristaen yhä jousta kädessään. Kaipa sen olisi voinut poiskin laittaa, mutta juuri nyt taisi olla parempi että oli jotakin konkreettista mistä pitää kiinni. Hän huokaisi syvään, irvisti ohimennen jostakin monista kolotuksistaan, ja yritti sitten keksiä jonkinlaisen sujuvan loppukaneetin. Se olimelko tuhoontuomittua, mutta siltikin. "Että... niin. Noita ei toivottavasti tule enempää. Mutta jos niin... no. Niin", hän lisäsi lopulta hankalasti, vilkaisten taas vyöltään roikkuvaan miekkaan jokseenkin hankalana. Kaipa sanat oli tarkoitettu jonkinlaiseksi toteamukseksi siitä, miten lukumäärä toisi ainakin jotakin turvaa, ja tarpeen vaatiessa oli parempi kohdata vaarat yhdessä kuin yksin... tai niin hän ainakin toivoi. Ehh.
Kukaties Haeklilta olisi voinut seurata lisääkin kiusaantuneita sanoja, mutta äkkiä hän käännähtikin sivulle, löyhästi sinne missä gnollit edelleen metelöivät. Äkillinen liikahdus sai ainakin lepakkomaisen tapauksen jännittymään, mutta kaikeksi onneksi gnollit taisivat yhä tyytyä makoilemaan maassa ja pitämään meteliä, eikä kyseessä ollut mikään muukaan jostain hyökkäävä hirviö. Ei, kivikosta oli tällä kertaa tulossa jotakin huomattavasti vähemmän vaarallista - tai ainakin huomattavasti vähemmän vaarallisen oloista. Sieltä oli hipsinyt esiin laihahko, aavistuksen pienikokoinen, ruskeaturkkinen... koira. Ei mitenkään erityisen siisti tai kaunis otus muutenkaan, enemmänkin jonkinlainen kulkukoira, mutta ainakaan se tuskin oli suoranainen vaara. Eläin vilkuili aavistuksen epäluuloisena taakseen, kaiketi karjuvia hirviöitä jotka oli kiertänyt, mutta silti se oli tulossa määrätietoisesti kohti. Sillä oli selvästi jokin syy olla täällä, ja se selvisikin varsin pian, kun nuori soturi päästi jokseenkin tyytyväisen äännähdyksen ja vihelsi kuuluvasti, ennen kuin kumartui odottamaan. Jousi laskettiin taas maahan, kun hän ojensi käyttökelpoisempaa kättään. Metelistä ja yleisestä sekaisuudesta hämmentynyt koira kuuli eittämättä äänen, ja vilkaisi taas takaisin eteensä, ennen kuin haukahti sitten tyytyväisenä ja lähti tulemaan hieman nopeammin kohti. Kun eläin tuli lähemmäs, saattoi siitä nopeasti erottaa ainakin yhden yksityiskohdan, joka erotti sen varsin hyvin aivan tavanomaisimmasta kulkukoiran kuvatuksesta; koiralla oli silmälappu. Remmeillä kiinnitetty nahanpala peitti sen vasenta silmää - tai todennäköisesti juurikin silmän puutetta. Se ei sitä itseään ainakaan kiusannut, eikä nuori soturikaan asiaa selvästikään ihmetellyt. Lopulta koirantapainen jäi ilman sen suurempia istumaan nuorukaisen eteen, ennen kuin haukahti uudemmankin kerran tyytyväiseen sävyyn, ilmeisesti siitä että oli siellä missä pitikin. Hän taputti sitä nopeasti päälaelle, ennen kuin nousi taas pystyyn, vilkaisten uudemman kerran aavistuksen epävarmasti kahteen muuhun. "Se... on minun. Kaiketi. Tai ei se ole kenenkään muunkaan", selitettiin puolittaisesti.
|
|
|
Post by spyrre on May 14, 2014 19:36:28 GMT 3
Hurjistuneen pensaankin viimein taltuttua jokseenkin odottamattomalla tavalla oli ilmassa vielä tovin verran ymmärrettävää hämminkiä, mutta varsin nopeasti pieni joukko alkoi tokeentua välikohtauksestaan niin hyvin kuin kakofonisten tuskaisten ulvaisujen täyttämä ilmapiiri salli. Vapaaksi päässeen lepakon alkaessa vääntäytyä jaloilleen tuntui purppuratukka silmäilevän vieläkin ympärilleen jokseenkin huolestuneena sekä kaiketi jossain määrin syyllisenäkin aivan liian läheltä liipanneen tilanteen vuoksi, mutta vaikka kuulostikin näreähköltä ei lepakkomainen olento tuntunut lopulta syyttävän tätä välikohtauksesta vaikka pedot olivat ilmeisesti löytäneet paikalle nulikan vanavedessä. Poika empi hetken liikehtien kiusaantuneesti, mutta päätyi viimein henkäisemään olennon sanoille jo vähemmän kärvistelevään sävyyn. Eh, ainakaan kukaan ei kantanut kaunaa vaikka pedot olivat olleet hyvin vähällä tehdä kauheita itse kullekin, ja vaikka syntipukkien hakeminen nyt tuskin olisi tilannetta enää mihinkään suuntaan muuttanutkaan tarkoitti se silti paljon ainakin ikävästi tökkivän omantunnon kannalta. "Äh. Hyvä. Se näytti hetken aikaa aika pahalta" poika töksäytti hieman huojentuneempana ennen kuin puuskahti jättäen viimein villisti harottavan kuontalonsa rauhaan. Ohimennen se tuntui tajuavan huppunsakin retkottavan jossain niskassaan ja kurotti nykäisemään päähineen paikalleen, sitten pudistellen itsekin kärsinyttä nuhruista vaatetustaan vaikka tästä tuskin lopulta hyötyä olikaan. Vaikka poikaakin oli päädytty tönimään hieman ympäriinsä, oli nuori ahdistunut soturi kuitenkin tainnut olla se joka oli joutunut pahimman riepottelun uhriksi ja nulikka katsahti pahoittelevaan sävyyn tämänkin suuntaan huppunsa varjosta vaikka toinen lopulta ei pitänyt paljoa melua itsestään... enemmänkin päin vastoin. Tämä tuntui vieläkin vilkuilevan huolestuneena alajuoksun suuntaan, ja kieltämättä aivan aiheesta, vaikka gnollit tuskin olivat enää lähellekään hurjimmassa kunnossaan. Kaipa lepakon kommentti hellitti nulikan kärvistelyä muutenkin tämän viimein nyökätessä kannattaen ehdotusta painua muualle, vaikka empikin hieman tämän tokaistessa etteivät tällaiset yllätyshyökkäykset olleet edes mitenkään harvinaisia. Eh... kai se oli myönnettävä että tässä oli perää...
"Äh. No. Niin kai... Olen sitten ensi kerralla tarkempi" purppuratukka kuittasi nykäisten huppunsa reunaa sentään kuitenkin jo luontevammin. Eh, tämä ilmeisesti ei ollut ensimmäinen kerta kun nuhruinen keskenkasvuinen oli joutunut ongelmiin ja vaikutti siltä ettei tämä itsekään olettanut tämän olevan myöskään viimeinen... mikä kaiketi taisi vahvistaa entisestään käsitystä jonkinlaisesta epämääräisestä irtolaisesta, jota jo nulikan ulkonäkökin vihjasi...tietyistä kyseenalaisemmista yksityiskohdista huolimatta. Mutta oli tämän suhtautuminen moiseen mikä vain, siitä ei lopulta päässyt mihinkään että valtavat gnollit herättivät tervettä varautuneisuutta niin kauan kuin olivat vielä lähistöllä sekä selvästi elävien kirjoissa ja se seurasikin muiden varautuneita katseita alajuoksun suuntaan tilanteen selvittelyn lomassa vaikka edessä olevat kivenjärkäleet estivätkin varsinaisesti näkemästä mitään. Lopulta sillä tuskin kuitenkaan oli nyt väliä, jos ei muuta nulikka oli ainakin jokseenkin varma etteivät pedot olleet kunnossa lähteäkseen minkäänlaiseen takaa-ajoon vähään aikaan... jos enää koskaan. Nämä olivat kyllä saaneet maksaa, kuten lepakko asian ilmaisi... mutta syystä tai toisesta itse kyseenalaisen uroteon suorittanut soturi tuntui olevan kaikkein eniten häiriintynyt tilanteesta ja poika ei voinut tämän tajutessaan olla vilkuilematta tuon tuosta hieman huolissaan tämänkin suuntaan.
Oli kuinka oli, kenelläkään heistä ei tainnut olla vastaanväitettävää muualle häipymisen suhteen. Taakse jäävät, tuskasta ulvovat gnollit kieltämättä epäilyttivät poikaa hieman päätellen tämänkin levottomista elkeistä, mutta kuitenkin tämä päätyi kannattamaan lepakon tokaisua nyökkäyksellä, vaikka tämän lisäys saikin sen kallistamaan hieman yllättyneenä päätään. Tämä.... ehdotti yhdessä matkan jatkamista? Tummat silmät loivat kysyvämmänpuoleisen katseen kumpaankin matkalaiseen kuin varmistaakseen ettei vastaväitteitä löytynyt, ja kun soturinkin suunnalta tuntui irtoavan vain epäröivä odottava katse nyökkäsi nulikkakin viimein kokeilevasti. "Eh, no. Se on varmaan hyvä idea... Olin menossa siihen suuntaan kuitenkin, ja... No. Niin. Jos se, eh, sopii." Repliikki viimeisteltiin pienellä olkapäiden kohautuksella tälläkään ei näyttänyt olevan mitään seuraa vastaan, ennemminkin jopa päin vastoin, kun soturikin viimein töksäytti ilmoille jotain myötäävänsuuntaista. Oikeastaan poika tuntui valpastuvankin jossain määrin siitä huolimatta että soturi kuulosti vieläkin melko epävarmalta, sen nyökätessä jo painokkaammin. "Eiköhän missä vaan ole nyt parempi kuin täällä" se vahvisti toisen sanoja ilmeisesti uhraamatta varsinaisesti ajatustakaan tämän varsin hapuilevammanpuoleiselle kommunikaatiolle, kuitenkin katsahtaen varautunutta soturia kysyvästi jatkaessaan. "Tuota, en ole ihan varma mitä kaikkea siellä on kun kukaan ei kertonu kauhean tarkkaan, mutta tuolla kai vuorien suunnalla voi olla vähän kaikenlaista. Tai sinne mä ainakin olen menossa... eh, ja kai tuokin" tämä katsoi parhaaksi informoida uusimmallekin tuttavuudelle joka kaiketi aikoi kulkea samaa matkaa, hakien ohimennen kaiketi jonkinlaista varmistusta lepakolta tätä vilkaisemalla ennen kuin käänsi huomionsa takaisin soturiin kuontaloaan jälleen ohimennen kyhnyttäen. Kaipa se oli samoilla linjoilla muiden kanssa että mahdollisesti uhkaavalla seudulla oli hyvä omata useampikin silmäpari.... eh, ja mahdollisesti miekkakin (varsinkin kun hän itse varsinkin nyt oli autuaan aseeton), vaikka harmaahipiäinen nuorukainen näkyi sormeilevan asettaan vieläkin melko pitkin hampain. Purppuratukka alkoi hiljakseen epäillä ettei kyse välttämättä ollut vain tämän kipeästä kädestäkään tämän aiemmankin käytöksen valossa mikä sai sen kieltämättä hieman ymmälleen, mutta ennen kuin se ehti jatkaa repliikkiään jostain kauempaa kivikosta äkkiä erottuva odottamaton liike sai sen hätkähtämään ja kääntämään katseensa muiden keralla tämän suuntaan. Eh, vaikka jännittyneessä mielentilassa varautunut epäluuloisuus oli ensimmäinen reaktio lähes mihin hyvänsä odottamattomaan käänteeseen paljasti tarkempi tarkastelu kuitenkin esiin luikkineen ilmestyksen joksikin aivan muuksi kuin mahdolliseksi uudeksi murhagnolliksi. Oikeastaan tämä näytti melkoisesti pienemmältä sekä.... epäilyttävän koiramaiselta?
Nulikka jäi myös tuijottelemaan hieman hämillään penkereelle ilmaantuneen, jokseenkin kärsineen näköisen eläimen suuntaan. Vaikka otus tuntui hämmentyneeltä ja eksyneeltä sekä yleisesti varsin kyseenalaiselta kesyn kotieläimen sijasta oli tämän liikkeissä silti tiettyä määrätietoisuutta tämän edes luikkimatta pakoon huomatessaan pienen joukkion edessään ja varsin pian tämäkin mysteeri ratkesi itsestään kun soturi vihelsi kuuluvasti otukselle kumartuen odottamaan kohti innolla hölkkäävää hurttaa. Ei tainnut olla epäilystäkään että kaksikko tunsi toisensa varsin hyvin. Purppuratukka kallisti päätään näylle tarkastellen nuorukaista ja yksisilmäistä koiraa jokseenkin uteliaana vaikka piti kuitenkin etäisyytensä otukseen. Oikeastaan se ei tuntunut lopulta edes arkailevan eläintä suuremmin vaikka perääntyikin askelen tämän hölkätessä isäntänsä luokse, vaan tuntui ennemminkin yrittävän olla säikäyttämättä sitä syystä tai toisesta.... niin uhkaava ilmestys kuin moinen hurja hädin ja tuskin 160-senttinen nulikka olikaan. Keltasilmäisen nuorukaisen viimein suoristautuessa koiransa viereltä poika nyökkäsi otusta tarkasteltuaan kunnes kohautti hieman harteitaan, kaiketi ainakaan omaamatta mitään suurempia antipatioita koirien suhteen vaikka soturin sanavalinnat saivatkin aikaan jälleen pienen vilkaisun. "Eh. Hyvä ettei se ollutkaan mitään tuota hurjempaa, luulin jo että toinen niistä otuksista on taas tulossa" se kuittasi pienen hieman vähemmän jännittyneen, lähes jopa helpottuneen hymähdyksen keralla heidän onnistuttua jo hätkähtelemään pieniä koiriakin kuin ties mitä kamalia petoja. Maininta gnolleista saikin sen nostamaan huomionsa vielä näiden suuntaan ennen kuin se käänsi viimein katseensa muiden kautta vuoria kohti kiemurtelevan joentörmän suuntaan. "Tuota, varmaan pitäisi mennä että ehditään tarpeeksi kauas täältä ennen pimeää. Eh. Ellei... joku halua tehdä noille vielä jotain" se huomautti nyökäten kuitenkin vielä epäröivästi metakan lähteiden suuntaan, itse ainakaan selvästikään innostumatta asiasta. Poika näytti olevan varsin halukas jo jatkamaan matkaa vaikkei yhtä tulisilla hiilillä ollutkaan kuin nuori soturi, tosin seisahtuen vielä kesken askelen kuin muistaen jotain.
"Ai niin. Tuota, mä olen muuten Spyro." Purppuratukka heitti vielä olkansa ylitse lyhyen, jokseenkin jälkijunaisen esittäytymisen, katsahtaen vielä kysyvästi kaiketi nyt uutta matkaseuraansa vuoron perään kysyvästi. Eh, jos nyt oli tarkoitus taittaa matkaa yhdessä, olisi varmaan ihan paikallaan edes tietää keiden kanssa kulki vaikka aiempi hämminki ei ollut oikein antanut aikaa edes miettiä sellaisia.
|
|
|
Post by submarine on May 16, 2014 2:15:23 GMT 3
Äkkiä ilmaantunut koira tai ei, taisi tilanne olla silti pitkälti selkeä ja hallinnassa. Gnollit rääkyivät yhä taustalla eittämättä kaikkien mielipahaksi, ja se taisi lopulta olla vain yksi syy lisää häipyä paikalta mahdollisimman nopeasti. Paikalle hipsinyt eläinkin jäi istuskelemaan selvän odottelevasti, eittämättä haluten sekin olla jossakin muualla kuin vain mahdollista. Se ei tosiaankaan vaikuttanut miltään suurelta ja raivoisalta vahtikoiralta tai sotahurtalta, vaan keskikokoiselta ja ruipelolta, varsin epäluuloisen varovaiselta otukselta - ja kulkukoiralta. Se oli ruipelo ja kaikkea muuta kuin erityisen hyvän terveyden perikuva harvoine turkkeineen ja silmälappuineen... ja repaleisine korvineen. Totta puhuen se saattoi hyvinkin olla juuri sitä miltä näytti - tai ainakin oli ollut vielä jokin aika sitten. Nyt se tosin oli täällä, ja halusi kaiketi olla muualla. "Kaipa... vuorilla on kaikenlaista", Haekli myönsi hetken perästä epävarman puoleisesti niihin nopeisiin selityksiin, joita purppuratukka oli näiden kahden määränpäästä antanut ennen kuin koira oli harhauttanut hänet kiinnostumaan muusta. Hänellä ei tainnut olla aavistustakaan miksi vuorille olisi pitänyt mennä, mutta juuri nyt ei tuntunut olevan oikea aika kysyäkään. Se onnistuisi varmaankin myöhemminkin. Ja juuri nyt kaikki olivat kiinnostuneempia siitä myöhemmästä. "Niin on täälläkin kaiketi, tosin. Ja vuoret... ovat ainakin muualla", lisättiin hetken perästä hyväksyvämpään sävyyn, nuorukaisen vilkaistessa jälleen taakseen kohti gnollien porua. Se oli alkanut vaimeta, kaiketi jo aivan vain keuhkojen väsymisestäkin, mutta se nyt ei ainakaan rohkaissut yhtään. Pahaenteinen hiljaisuus tästä nyt vielä puuttuisikin.
"Ei se ole kamalan hurja. Se on vain... koira", Haekli myötäili aavistuksen hämillään pojan helpotusta koirankin suhteen, vilkaisten eläimeen sivumennen. Se istui odottavasti paikoillaan. Asetelmasta oli kaiketi varsin helppo saada kuva, ettei nuorukainen oikeastaan ollut edes aivan varma koko eläimestä, tai ainakaan siitä mitä sille olisi pitänyt tehdä tai miten suhtautua. Se taisi olla tottakin. Mutta siinä se kuitenkin oli, tasaisen ihmettelevänä. Vaikea tosin sanoa ketä koiran ihmettely tässä tilanteessa edes kiinnosti, ei ainakaan lepakkomaista tapausta; tämä oli eläimen vaarattomaksi todettuaan kiinnostunut jo aivan muusta. Haeklikin oli pistänyt merkille gnollin kintusta roikkuneen oudon aseen, ja sen puutteessa lepakko ilmeisestikin varmisti parhaillaan ettei ollut kuitenkaan aivan aseeton. Tämä veti sivummalla viittansa sisältä esiin varsin napakan oloisen vasaran, punniten sitä pitkäsormisessa kädessään hetken verran. Ei ehkä näppärin ase koskaan, mutta kaipa se oli parempi kuin ei mitään. Tai ainakin tämä näytti tarpeeksi tyytyväiseltä. Purppurapäinen poikakin näytti jo siltä että oli halukas häipymään mahdollisimman pian. Siihen suuntaan tämä ainakin vihjaili - ennen kuin äkkiä heittikin ilmoille varsin odottamattoman, tietyllä tavalla jopa karunkin vihjauksen gnolleihin ja siihen, että näille olisi kukaties voinut "tehdä jotakin". Eipä sillä että tämä olisi erityisen innokkaalta vaikuttanut, mutta se sai kummankin muista kahdesta silti vilkaisemaan tätä aavistuksen yllättyneesti. Tai no, totta puhuen se taisi olla hieman lievä ilmaus Haeklin kohdalla. Nuorukaiselta kirposi ohimennen myös aavistuksen hämmentynyt, kaikkea muuta kuin innokas äännähdys. Hän tuli vilkaisseeksi aavistuksen varuillaan lepakkomaiseen tapaukseen, joka puristi kädessään yhä vasaraansa. Ja hetken verran tämä näytti jopa pohtivan ehdotusta tarkemmin. "Ei. Ne ovat nyt siellä pinossa, ja minä en ainakaan aio mennä sinne ehdoin tahdoin härkkimään. Ne tuskin ovat enää kenenkään ongelma, ainakaan kenenkään meistä. Tai kenenkään muunkaan pitkään aikaan", tämä lopulta kuitenkin kuittasi ykskantaan, työntäen vasaransa pois, ennen kuin astui enempiä miettimättä pojan perään. Nuorukainen painui aavistuksen verran helpottuneena kasaan. Hänellä ei ollut mitään pienintäkään halua pitkittää tätä tilannetta ja raakaa, tuskaista, kammottavaa vääntöä yhtään pidempään kuin täytyi. Niin häpeällistä kuin se kukaties olikin. Parempi vain... häipyä.
Nuorukainen otti itsekin askeleen muiden perään, ennen kuin sitten kohotti katseensa olkansa yli huikkaavaan poikaan. Niin tosiaan, tälläkin taisi olla nimi. Ja se oli kaiketi Spyro. Tai niin tämä ainakin sanoin. Hän ei miettinyt sitä sen suuremmin. Nimi oli nimi, kaiketi. "Haekli. Siis, minä olen Haekli", hän vastasi. Esittäytyminen taisi olla ainakin edes jotakin. Nimiä, eikä vain outoja naamoja. Ja jos niikseen, niin kukaties jossakin kohtaa olisi mahdollista tutustua muutenkin. Olkoonkin että tämä ei kaiketi ollut mitenkään ihanteellisin mahdollinen tapa löytää matkatovereita, ehh. Kaipa oli otettava mitä annettiin, tai jotakin. "Ja minä olen Tenka", lepakkomainen tapaus tokaisi lyhyesti. Vasta oikeastaan tämän ja pojan itsensä esitteleminen oikeastaan enemmänkin kaikille kuin vain hänelle sai Haeklin tajuamaan erään seikan tästä kaikesta. "Tuota... te ette oikeastaan taida tuntea toisianne? Te olitte täällä vain sattumalta? Korvessa?" nuorukainen kysäisi ääneen, vilkaisten taakseen vielä kertaalleen varuillaan. Gnollit valittivat edelleen, mutta kaikeksi onneksi ne olivat nyt jäämässä taakse sitä mukaa, kun jalkaa laittoi toisen eteen. Olisi ollut kaiketi kohteliaampaa antaa kysymysten odottaa pitempään, mutta toden puhuen hän tarvitsi juuri nyt edes jotakin selkoa tähän kaikkeen. Sydän hakkasi edelleen ja takaraivossa valitti edelleen pieni ääni siitä, miten hän oli hengenvaarassa. Eikä hän ollut odottanut törmäävänsä kahteen matkalaiseen täällä noin vain... kuten ei ilmeisesti kumpikaan näistäkään.
Koira seurasi perässä. Se vaikutti suhtautuvan kaikkeen aavistuksen verran viisaalla epäluuloisuudella, mutta ei ainakaan valittanut tilanteestaan.
|
|