|
Post by submarine on May 9, 2013 13:45:35 GMT 3
((Heh, teen tässä nyt vähän oletuksia siitä, että Spyro varmaankin huitoo hiisiä vähän enemmänkin kun jatkavat häsväämistä.))
Vaikka hiidet eivät erityisen teräviä otuksia olleetkaan, alkoivat Spyron kimppuun käyneiden käkätykset ainakin hieman laantua, kun poika osoittautuikin ihmeen hankalaksi sytyttää palamaan. Eipä niin että se olisi niitä lopettamaan saanut, mutta lujempaa ne kyllä tökkivät, kuin mokoman tulensietokyky olisi ollut vain ja ainoastaan itsepäisyyttä. Toinen otuksista tosin päästi jokseenkin protestoivan rääkäisyn kun toinen sen soihduista äkkiä kiskaistiin pois siltä. Silti se yritti yhä tuikata nulikkaa palamaan, vaikka saikin vaivanpalkakseen vain mätkäisyn palavalla soihdulla päähän. Ensimmäinen sai otuksen irvistämään mutta jatkamaan yrityksiään, mutta toinen ja kolmas alkoivat hillitä otusta jo reilusti enemmän. Napakoiden huitaisujen jäljiltä otus huojui hetken suoranaisen petetyn ja katkeran näköisenä, ennen kuin lopulta sitten putosi ilmeisestikin tajutessaan, että oli oikeastaan jo tajuton. Ainakin. Samaan aikaan nulikan toisella puolella yritys oli edelleen kova, toisen hiiden uppoutuessa sen verran ahkerasti nulikkapyromaniaansa, ettei se tainnut varsinaisesti edes tajuta ettei kaikki nyt mennytkään oikein loistavasti. Ilmeisesti kyseinen penikka oli vain kastunut tai jotakin (ehkä alleen laskemisesta kauhistuttavien ja hirveiden hiisien edessä?) kun ei suostunut roihahtamaan. Yritystä jatkettiin pitkälti niin kauan, kunnes purppurapäinen penikka äkkiä käännähtikin ympäri, ja jokseenkin epäkohteliaasti huitaisi otusta palavalla soihdulla suoraan silmään. Kukaties se oli vahinko, tai sitten ei, mutta seurauksia sillä ainakin oli. Äkkiä hiisi olikin paljon kiinnostuneempi ympäriinsä räpiköimisestä ja rääkymisestä mustunutta silmäänsä puristaen. Soihdut kalahtivat maahan kun se juoksi ympyrää, ulisi ja pyöri sinne tänne kunnes törmäsi läheisen talon seinään ja tuupertui itsekin maihin, nenä ja unelmat penikkapaistista murskattuna.
Samaan aikaan melko lähettyvillä vieressä Andrein kokemukset tulesta ja hiisistä olivat huomattavasti vähemmän positiivisia. Reekeleen hiisipomo vain loikki perässä ja rääkyi ja sylki tulta! Sen olisi ehdottomasti pitänyt lopettaa se, mutta otus itse ei näyttänyt millään tavalla halukkaalta moiseen. Ei sitten hiukkaakaan. Mies loikkasi taas pois sen tieltä kun se ajoi häntä räkättäen ja murhanhimoisesti pajattaen liekehtivien (nyt vielä hieman enemmän, kammottavan otuksen hönkimät liekit eivät olleet mitään turhantarkkoja) kärryjen ympäri ja älähti ja kompuroi kun yksi vielä paikalla olevista hiisistä tuikkasi häntä sääreen. Ehh, kaikki kunnia Felixille, mutta ilmeisesti liekehtivä hiisi oli liikaa sillekin, sillä se oli varsin nopeasti häipynyt huomattavasti kauemmas otuksen alettua räkiä tulta. Eipä voinut tosin syyttää; harvassa olivat ne eläimet jotka eivät tulta pelänneet. Reekele soikoon, hänkin pelkäsi! Andreilla ei ollut oikeastaan hajuakaan mitä tässä olisi edes pitänyt yrittää tehdä. Hän vain väisteli ja juoksi ja teloi itseään, saamatta aikaan oikeastaan yhtään mitään. Pitäisikö vain juosta pakoon? Kärryt kuitenkin paloivat jo varsin komeasti ja tuskin kestäisivät turhan pitkään enää. Mutta jos tämä otus kerran sylki tulta niidenkin edestä, niin oliko sillä väliä? Polttaisivat kaiken kuitenkin! Ja hittoako hän edes mietti tätä juuri nyt räpiköidessään henkihieverissä pakoon!? Miksei kukaan auttanut!? "Spyro! Tee jotain! Harhauta sitä! Tai jotain! Auta!" Andrei huusi ohimennen ohittaessaan (neljättä kertaa?) kärryjen sen puolen, jolta nulikan jopa näki. Hän myös häpesi moista heti, kovaa ja kunnolla, mutta juuri nyt ei ollut kaiketi aikaa miettiä oliko oikein ja kohtuullista usuttaa keskenkasvuisia tällaisten liekkiotusten päälle. Hän ehti saada nopean vilkaisun tästä, ja vaikkei näkyä juuri nyt ehtinytkään pohtia sen pidempään, oli poika ilmeisesti hoitanut kimppuunsa käyneet hiidet varsin hyvin kolmesta kellistetystä päätellen. Se riittäköön juuri nyt selvitykseksi kyvykkyydestä. Paikka on teidän, tai jotakin sellaista. Nyt ei rehellisesti ehtinyt miettiä yhtään enempää, kun mies oli jo melko varma, että hänellä oli uusi, huomattavasti mustempi ja kevennetympi hiusmallikin.
((Spyro halp! D:))
|
|
|
Post by spyrre on May 9, 2013 16:30:49 GMT 3
((Heh, hyvin toimii, ihan loogisesti oletettu tilanteen nähden. Fear not, kyseenalaiset apuvoimat saapuvat! >=I ))
Niin vastahankainen kuin suoraan käsikähmään tuntui olevan, saatiin empivä purppuratukkakin viimein hermostumaan moisella härkkimisellä. Hiiden hölmistynyt ilme oli varmasti näkemisen arvoinen kun liekkeihin parkuen leimahtamisen sijaan nulikka pyörähtikin suorastaan tuohtuneena kohti korkeintaan käryten ja tempaisi sohitun soihdun tulipäästä pidellen otuksen kädestä. Varsin pettynyt hiisi sai kuitenkin pian muuta ajateltavaa kuin harmitella etteivät grillijuhlat nyt oikein sujuneet toiveiden mukaan kun liekehtivä puupalikka huitaisi äreästi tätä päin näköä, toistaen toimenpiteen kirousten saattelemana muutamaan kertaan otuksen pysyessä vielä jaloillaan. Kun vihernahka viimein tuupertui hämmentyneen näköisenä muistutti toinenkin hiisi (joka ei ollut ilmeisesti vielä päässyt ajan tasalle siitä ettei härkäpäisellä nulikalla ollut ilmeisesti aikomustakaan leimahtaa suosiolla liekkeihin vaan tämän suurimmaksi saavutukseksi tuntui jäävän käryävä ja varsin innoton liekki paksulla kankaalla) olemassaolostaan entistä pontevammalla toiveikkaalla härkkimisellä. Spyro ärähti uudestaan soihdun kolahtaessa käryten kipeään kylkeen ja tuuppasi vihaisesti edessään huojahtelevan puolitajuttoman hiiden kauemmas jäämättä kuitenkaan katsomaan tämän tuupertumista vaan kääntyi puolestaan toisen sinnikkään pyromaanin suuntaan edelleen soihtua puristaen ja toisti sen kummempia pohtimatta tai viivyttelemättä aiemman toimenpiteen otuksen naamataululle. Perhanan otukset, saisivat kyllä jo oppia olemaan! No, ainakaan tämäkään yksilö ei tuntunut olevan immuuni tämän rumaan naamaan takomiselle vaan hiisi perääntyi rääkäisten puristaen tuskissaan silmäänsä, ja aloitti jokseenkin kaoottisen ympäriinsä juoksemisen pudottaen jopa soihtunsakin kadulle. Tämä touhu loppui tosin nopeasti kun tielle sattui seinä, ja pirulainen lämähti suoraan sitä vasten luuhistuen sitten kadulle pojan hölmistykseksi. Ehh... no... kävi se kai näinkin?
Nulikka perääntyi epäluuloisena askelen vieläkin soihtua pidellen pälyillen tuohtuneesti puhisten hiisiä kuin epäillen näiden yrittävän ehkä vielä jotain, kunnes havahtui palaneenkäryyn ja hoksasi hätkähtäen että olisi varmaan parasta kääntää soihtu ympäri. Paidan hiha oli napannut tulen hässäkän keskellä pakottaen pojan läimimään käryävää kangasta tovin jälleen varsin äreänä kiroten saadakseen liekit tukahdutettua. Ohitse kiitävän Andrein hätäinen huuto sai sen kuitenkin kääntämään säpsähtäen huomionsa jälleen palavien kärryjen suuntaan juuri kun raivokkaasti liekinheitintä imitoiva pomohiisi rellesti jälleen miehen perään ajaen tämän räkättäen jonnekin rovion taakse, ties kuinka monennen kerran. Onnekseen miekkonen oli vikkelä kintuistaan eikä pirullinen luonnonoikku ollut vielä saanut tätä kiinni, mutta pakotettuna vain täpärään silmittömään pakoon kärryn ympäri näytti tämäkin ikävä kyllä olevan vain ajan kysymys ellei hiidelle saisi tehtyä jotain. Ehh, harhauta...? Miten, jos Andreikaan ei ollut saanut pirulaista nurin vaan vain riehaantumaan ja syöksemään tulta? Tuskin hänkään otusta silloin nurin kepittäisi vaikka pienempiin yksilöihin tämä oli purrutkin... Mutta jotain oli pakko keksiä ja pian ennen kuin hiisi nappaisi Andrein taikka keksisi suunnata rakennusten sekaan hönkimään! Spyro empi silmänräpäyksen vilkaisten hätäisesti ympärilleen kuin kaavaillen etsivänsä lisää kiviä kunnes katsahti kahden vaiheilla vieläkin pitelemäänsä soihtuun ja sännäten sitten jälleen hampaidensa välistä manaten liikkeelle kohti kärryjen ympärillä pelattavaa paniikintäytteistä piirileikkiä. Felix näkyi myös perääntyneen kauemmas haluamatta lähemmäs tulensylkijää, mikä tosin oli ymmärrettävää. Poika vilkaisi pelokkaasti niskakarvojaan pörhistelevää koiraa ohimennessään antaen tämän kuitenkin olla, ja luikki varuillaan kärryjen tuntumaan lähtien kiertämään tätä ympäriinsä ryntäilevän kaksikon perässä. Ainakin suuri hiisi näytti sen verran keskittyneen Andrein verenhimoiseen jahtaamiseen, joten saattoi ehkä toivoa ettei mokoma laittaisi merkille perään livahtanutta ruipeloa nulikkaa... eh, jotain kyseenalaista hyötyä yleisestä rääpälemäisyydestäkin, hieman kumartumalla niin korkeat liekit kuin puilla lastattu kärrykin jahdin keskuksena ehkä antaisivat hieman jonkinlaista näkösuojaa toiselle puolelle. Toivottavasti.
Hitto sentään, mitä tällaisellekin otukselle olisi tarkoitus tehdä? Hiisi oli jo saanut miekasta sekä veitsestä mutta ei selvästikään ollut edes välittänyt moisesta... mutta pakkohan jonkun oli otukseen purra, edes sen verran että pirullinen vihernahka lakkaisi Andrein hätyyttämisen! Poika pyöritteli kiireesti harvoja vaihtoehtojaan mielessään luikkien vähin äänin letkan jäljessä kunnes kärryn takaa roihahti jälleen rätisevä liekki epäilemättä pakenevan miehen suuntaan. Kirottua.... nyt oli kyllä pakko vain yrittää jotain! Laihoilla kasvoilla kävi levoton irve pojan kiirehtiessä kuitenkin askeliaan kärryjen reunan ympäri saaden viimein hippaleikin osapuolet silmiinsä. Hiiden jouduttua hetkeksi pysähtymään tai hidastamaan vauhtiaan roihauttaakseen ilmoille uuden annoksen tulta luikahti nulikka vaivihkaa eteenpäin tämän takaa tökätäkseen sitten varsin kokeilevaan sävyyn pitelemänsä soihdun jonnekin tämän selkään mihin tahansa vaatekappaleeseen tai johonkin muuhun joka tällä oli yllään joka näytti jollakin tavalla tulenaralta. Eh, no, kaiken järjen mukaan palava vaatetus voisi harhauttaa varsin hyvinkin, ellei jotenkin liekkejä hönkivä otus ollut jotenkin immuuni näille.... mikä tosin samalla logiikalla saattaisi ollakin mahdollista? Mutta ilmeisesti ajatus nähtiin kuitenkin yrityksen arvoisena, nulikan siinä mielessä näyttäen myötäilevän hätäisenä paremman idean puutteessa hieman hiisilogiikkaa. When in doubt, burn it? Kaipa se luotti vieläkin enemmän tulen voimaan kuin omiinsa, äskeisestä pienestä menestyksestä huolimatta. Eh, tosin jos temppu ei toimisi, niin oli varsin helppo arvata kenen niskassa hiisipomo olisi seuraavaksi, mutta..... kaipa se oli sen ajan murhe?
|
|
|
Post by submarine on May 11, 2013 16:38:57 GMT 3
Andrein oli pakko myöntää, että tämä hiisijahti oli muuttunut joksikin aivan muuksi. Reekeleen terpele, millä oikeudella nämä otukset olivat päättäneet opetella taikuutta? Noh, siinä ainakin todistettiin vihdoinkin vääräksi se niin kauan hoettu "magia vaatii erityisen mielen ja suurta keskittymistä ja vain parhaat voivat oppia" -hölinä. Jos jokin terpeleen hiisi pystyi siihen hypistelemällä jotain reekeleen korua, niin sitten kyllä ihan kuka tahansa muukin. Hänkin ehdottoman varmasti, jos nyt koskaan tästä selviäisi - ja pystyisi edes miettimään taikuutta ilman jonkinlaisia traumatisoivia takaumia. Ja sitä ei todellakaan ollut aikaa murehtia juuri nyt! Andrei loikkasi taas epätoivoisesti kärryjen taakse pakoon, alkaen jo vakavasti harkita pois juoksemista. Ruma ja yhä maanisemmin käkättävä hiisi tuli yhä perässä varsin hanakasti, eikä näyttänyt olevan aikeissa ainakaan lopettaa tulenräkimistään. Eikö tämä terpeleen otus alkanut edes hengästyä tästä? Reekele, hän ainakin alkoi, eikä hänen edes tarvinnut puhkua ja puhaltaa liekkejä minkä ehti! Paremman puutteessa mies valmistautui taas loikkaamaan liikkeelle pomohiiden eittämättä valmistautuessa loikkaamaan taas näköpiiriin lieskat leiskuen, mutta ruman vihreän naaman tai tulen sijasta äkkiä olikin luvassa jotakin aivan muuta. Ruma... rääkäisy? Ja yleistä häsellystä ja ulinaa? Andrei kuunteli sitä muutaman hetken, ennen kuin työnsi lopulta kaiken järjen vastaisesti päänsä näkyviin tarkistaakseen tilanteen, joka ilmeisestikin oli saanut äkkiä jonkinlaisen käänteen.
Käänteestä saattoi kyllä puhua, sillä Spyro nähtävästi oli kuin olikin päättänyt tehdä kuten Andrei äsken oli epätoivoisesti huutanut, ja tehdä jotakin. Jos tarkkoja oltiin, sen "jonkin" loputulos oli rääkyvä, huitova ja selkäänsä villisti läiskivä hiisi ja poika, joka piteli soihtua kädessään noin nyt suunnilleen sen takana. Ehh, ilmeisesti otus ei sentään ollut tulenkestävä. Ja hetken verran sillä näytti olevan muuta murehdittavaa, kun Spyro oli enemmän tai vähemmän vain... tuikannut sen lannevaatteen tuleen. Otus yritti läiskiä sitä sammuksiin parhaansa mukaan, mutta röyhtäili samalla rääkymisensä seassa pieniä lieskoja kuin jossakin painajaismaisessa ylinärästyksessä... kuin ei olisi voinut varsinaisesti edes pidätellä tultaan vaan se pakotti itseään ulos jos ei muuten päässyt. Ei tainnut olla turhan yllättävää, että hiisi, joka ilmeisesti käsitteli tulta mieluusti ja paljon, onnistui taltuttamaan sellaisen itsestäänkin varsin nopeasti. Mutta kaikesta päätellen äskeinen veto oli silti tehnyt sille varsin kipeää, ottaen huomion savuavan ja mustuneen nahan, ja saatuaan itsensä sammuksiin se mulkoilikin raivoissaan ympäriinsä, etsien syypäätä. Ja se taisikin löytyä, pidellen yhä jopa rikosvälinettä kourassaan. Andrei kohotti kulmiaan jokseenkin epätoivoisesti, alkaen havahtua hyvin ikävään oivallukseen siitä, mitä seuraavaksi olisi luvassa. Mutta hän ehti hädin tuskin avata suutaan huutaakseen nulikkaa pakenemaan, ennen kuin hiisi otti asennon ja leiskautti tätä kohti valtavan tulenpuuskan, joka riitti aivan varmasti peittämään koko keskenkasvuiseen alleen - ja käristämään tämän pelkiksi kekäleiksi.
Hiisipomon tapainen jatkoi raivoisaa tulen puhkumista suorilta keuhkoiltaan kostonhimosta kihisten siihen asti, kunnes äkkiä jokin estikin sen. Jos tarkkoja oltiin, se jokin taisi olla pari kouria, jotka nyt puristivat tilanteesta harhautuneen pirullisen otuksen kurkkua takaapäin rystyset valkoisina. Ja Andrei, joille ne kuuluivat, ei näyttänyt turhan tyytyväiseltä. "Sinä paska! PASKA!" mies karjui, kiskaistessaan otuksen kurkusta ilmaan, riepotellen sitä kuin räsynukkea. Juuri nyt hän ei ajatellut tai miettinyt tai mitään muutakaan. Juuri nyt oli vain lopulta lakipisteensä saavuttanut raivo tästä kaikesta hävityksestä ja tuskasta ja kauhusta. Ja otus, johon se aiottiin purkaa. Suojasipa sitä mikä tahansa taikuus, ei se selvästikään epätoivoisesta räpiköinnistä ja kurlutuksesta päätellen tehnyt mitään hengiltä kuristumiselle. Hän ravisteli otusta ja riepotti sitä suuntaan kuin toiseenkin, raivossa joka ei juuri nyt välittänyt hiukkaakaan otuksen painosta tai siitä, että se yritti tarrata häneen minkä pystyi. "Tulette tänne! Pilaatte juhlat! Tapatte viattomia! Ja nyt sinä reekeleen paska käristit pojan joka vain yritti auttaa! Pelkkiä hirviöitä!" Andrei jatkui vuodatustaan samalla, kun iski pomohiiden pään vasten liekehtivää kärrynreunaa. Se rauhoitti sitä melkoisesti. Sitten hän kohotti sen korkealle päänsä yläpuolelle, muutaman sivustakatsovan hiiden seuratessa koko tapausta varsin hämmentyneinä ja kukaties kauhullakin. "Jos te kerran haluatte niin paljon tulta, niin siinä on! PALA!" mies karjaisi vielä viimeisensä, ennen kuin paiskasi kaikin voimin koko ruman, jo melkeinpä elottomaksi menneen otuksen kärryjen liekehtivän lastin sekaan. Ja vaikka se äsken olikin jo pitkälti hervoton, oli polttohautaus elävältä ilmeisesitkin rääkynästä päätellen saanut hieman lisää puhtia otukseen. Eipä niin että sitä olisi kestänyt kauaa, mutta korvia se kyllä repi.
Juuri nyt Andrei ei tosin välittänyt hiukkaakaan enää rääkyvästä hiidestä. Hän tuijotti hetken liekkeihin, huohottaen ja tuimana, ennen kuin sitten lopulta käänsi haluttomasti, peläten sitä minkä tulisi näkemään, katseensa kohti Spyroa... tai siis todennäköisesti tämän maallisia, vähäisiä jäänteitä...
|
|
|
Post by spyrre on May 11, 2013 19:28:08 GMT 3
Oli soihdulla härkkiminen lopulta erityisen hyvin harkittu idea tai ei, ainakin tämä paljasti varsin nopeasti että mikä ikinä sitten saikaan hiidenpirulaisen räkimään tulta, se ei kuitenkaan tehnyt tätä immuuniksi liekeille. Tämän lannevaatteen roihahtaessa palamaan otus harhautui kuin harhautuikin hetkeksi varsin kiitettävästi ja ohjelmassa oli vaihteeksi varsin tuskaista rääkymistä sekä loikkimista liekkejä röyhtäillen tämän yrittäessä tukahduttaa liekit itsestään Spyron pieneksi tyytyväisyydeksi, mutta ikävä kyllä tämä selvisi tästä varsin nopeasti vaikkakin varmasti palovamman tai useamman keralla. Ja tämäkös saikin otuksen hirmustumaan kun tämä alkoi päästä perille mitä tarkalleenottaen oli tapahtunut, ja ikävä kyllä hiisi oli vieläkin varsin vikkelä liikkeissään. Hyvä kun poika oli todennut tekosensa saaneen kuin saaneenkin hiiden lakkaamaan Andrein jahtaamisen ja alkanut harkita josko tätä kannattaisi sittenkin huitaista jollain pirulaisen herpaannuttua hetkeksi kun käryävänahkainen hiisipomo pyörähtikin raivoissaan ympäri. No.... tuota... pahus? Vaikka kai se oli hieman vaivaannuttavasti myönnettävä ettei tämä varsinaisesti ollut erityisen yllättävä käänne heti kun nulikalla oli aikaa vähänkin ajatella asiaa. Se töksäytti epämääräisen kirouksen hätkähtäen askelen taaksepäin, mutta ennen kuin nulikka ehti painelemaan karkuun avasikin hiisi kitansa... ja sitten kaikkialla olikin jo liekkejä.
Sokaisevan kirkas valo sekä korvia huumaava ohi pyyhältävän tulimyrskyn kohina pyyhkäisi ylitse, saaden nulikan horjahtamaan ja lopulta menettämään tasapainonsa tärskyn voimasta viskaten hontelon nulikan selälleen kadulle. Tämä oli viimein liikaa äsken härkäpäisesti soihtuja vastustaneelle kankaalle ja vanha viitanrähjä roihahti liekkeihin, mutta vastoin odotuksia tämän sisällä oleva poika olikin huomattavasti vähemmän tulenarkaa tekoa. Hetkeen se ei varsinaisesti kuullut tai nähnyt mitään muuta kuin kirkkaita valopisteitä silmissään sekä hurjaa huminaa ja tinnitystä korvissaan, kunnes se alkoi lopulta tokeentua saamastaan tällistä. Ensitöikseen se löysi itsensä rähmältään kadulta, toinen asia joka pisti tietoisuuteen oli jostain vähän matkan päästä kuuluva raivokas ärjyntä, jota seurasi pian oivallus ettei silmissä väikkyvä valo ollutkaan aivan pelkkää kangastusta. Mukulakivikadulla retkottanut epämääräinen mustunut ja varsin epäilyttävästi liekehtivä möykky liikahti ja köhi kiroten, pojan kierähtäessä sitten varsin pyörällä päästään selälleen pyrkien istumaan. Oli tämäkin ollut...! Ikävä savutus ja palaneenkäry teki nopeasti itsensä tiettäväksi saaden nulikan hoksaamaan liekehtivä viittansa, joka pakotti sen viskaamaan ilmoille entistä painokkaamman (vaikkakin huomattavasti odotettua vähemmän panikoivan) kirosanan ja kiskaisemaan kapineen niskastaan maahan. Muukaan vaatetus ei ollut varsinaisesti pitänyt äskeisestä käänteestä ja se joutui käyttämään tovin huitomalla sammuksiin liekin jos toisenkin kunnes se tämän kiireisimmän operaation jäljiltä alkoi viimein päästä hieman enemmän ajan tasalle ja muistaa mitä tässä oikein olikaan ollut työn alla. Eh, ai niin, se hiisi ja....
Nyt entistä epäsiistimmän näköinen, varsin käryävä mutta yllättäen hyvin poroksi palamaton purppuratukka hätkähti takaisin nykyhetkeen ja nosti katseensa etsimään kiireesti tultasyöksevää hiittä näkökenttäänsä kuitenkaan näkemättä tätä missään kaikesta epäluulosta huolimatta. Sen sijaan varsin sotkuisen, kasvoilla roikkuvan purppuraisen kuontalon alta pälyilevät tummat silmät löysivät lähistöllä rovioon synkeästi tuijottavan Andrein... ja nyt tarkemmin ajatellen, liekeistä taisi parhaillaan kuulua melko tuskaisaa ulvomista. Taisi olla varsin nopeasti pääteltävissä minne suuri hiisi oli lopulta päätynyt. "Agh, saakeli... Saitko sen?" vieläkin varsin pöllämystynyt Spyro tiedusti köhäisten savua kurkustaan ja pyyhkäisten nokea naamastaan, kunnes sille itselleenkin hetken viiveellä tuntui valkenevan jotain. Se räpäytti silmiään, katsahti niin mustunutta ja paikoin kärähtänyttä vaatetustaan, lähistöllä kivetyksellä vieläkin liekehtivää viittaa ja lopuksi äkkiä varsin huolestuneena Andreita tajuten että hänellä taisi äkkiä olla melkoisesti selitettävää. "...eeehm. Eh. Tuota..." aloitettiin hätäiseen sävyyn purppuratukan empiessä sitten ja napsauttaessa sitten suunsa kiinni tajutessaan ettei sillä oikeastaan ollut hajuakaan miten olisi selittänyt äskeisen jotenkin uskottavasti. Sen sijaan nokisille kasvoille alkoi ilmeisesti paremman idean puutteessa hiipiä suorastaan syyllinen ilme. "Ehm. Se... ei ehkä ollu kauhean... hyvä idea sittenkään" nulikka päätyi viimein mutisemaan kömpien tukevampaan asentoon, vilkaisten vaivihkaa ahdistuneesti maassa käryävän viittansa suuntaan vaikuttaen siltä että saattoi viimein harkita jonkinlaista pakoon painelemista. Hitto sentään... viitta oli pilalla, ja jos epämääräinen violetti kuontalo ei vielä ollut tarpeeksi raskauttava niin äskeinen välikohtaus varmasti kielisi typerämmällekin että jotain hänessä selvästikin oli vialla... Mitähän Andrei nyt ajattelisi? Tai, eh, kuka hyvänsä joka näkisi hänet näin? Ainakin pari lähistöllä tilannetta seuranneista hiisistä näytti tällä hetkellä myös sen verran häkeltyneiltä etteivät otukset oikein tienneet mitä tehdä seuraavaksi johtajansakin viimein hiljennyttyä rätisevän rovion keskellä. Kaipa se oli sinänsä positiivista että tuhopolttoyritykset olivat ainakin hetkeksi laantuneet edes siihen saakka että loput hiidet saisivat koottua itsensä...
|
|
|
Post by submarine on May 13, 2013 6:52:09 GMT 3
Jonkin aikaa Andrei osasi vain tuijottaa, olematta varma siitä mitä näki - saati sitten siitä, pitikö se paikkansa. Spyro, jonka olisi pitänyt noin nyt ikävän varmasti olla tällä hetkellä kasa tuhkaa ja hiiltyneitä jäännöksiä, nökötti edelleen paikoillaan varsin hengissä. Jos totta puhuttiin, tämä ei näyttänyt edes mustuneen itse, mitä nyt vähän nokea ja savua, korkeintaan vaatteet olivat kärähtäneet - ja niistäkin lähinnä viitta joka kärysi vieläkin maassa. Eh, poika niiden alla näytti siltä kuin ei koskaan mistään tulesta ollut kuullutkaan. Andrei ei toki ollut mikään taikuuden ekspertti, mutta siitä huolimattakin hän olisi voinut vannoa, etä sen kokoinen tulenlieska, tulipa se mistä lähteestä tahansa, oli kyllä kenen tahansa loppu. Mutta... eipä siltä vaikuttanut. "Sinä... tuota... olet hengissä", mies sai hetken perästä tokaistua yhä melkoisen hämmentyneenä, tuijottaen Spyroa ja osaamatta keksiä mitään sen älykkäämpääkään. "Tai siis, se on hyvä, muttakun... osuiko se hutiin? Tai jotakin?" hän lisäsi hetken perästä, tietäen tuskaisan hyvin ettei kuulostanut varmasti vieläkään hiukkaakaan fiksummalta. Mutta juuri nyt tässä oli eittämättä jotain sellaista, jota ei pelkällä maalaisjärjellä järkeilty, eikä juuri nyt tainnut olla aikaa juuri sen parempaankaan. Kukaties valtavilla tulipalloilla lähietäisyydeltä saattoi kaikesta huolimattakin osua ohi paikallaan seisovista kohteista? "Mitä? Ehh, juu. Se on... tuolla", Andrei havahtui Spyron kysäistessä kaiketi hiisipomon kohtalosta, osoittaen nopeasti palavia kärryjä. Huuto ja rääkyminen olivat lakanneet varsin nopeasti, hiiden ollessa selvästikin vähemmän immuuni tulelle kuin jotkut.
Spyro näytti hetken keräilevän itseään, ja Andrei melkeinpä odotti jopa jonkinlaista selitystä. Ohimennen hän vilkaisi kaikesta hämmingistä huolimattakin ympärilleen tilanteen tarkastamiseksi. Vielä näköetäisyydellä roikkuvat hiidet olivat kyllä nähneet äskeisen, ja tuijottelivat nyt kauempaa melkoisen kyseenalaisesti. Siitä huolimatta ne näyttivät selkeästi olevan myös kaikkea muuta kuin halukkaita kokeilemaan onneaan miehen, pojan ja lähistöllä ärhentelevän Felixin kanssa. Kaipa tultasyöksevän, murhaavan pomohiiden ottaminen pois päiviltä tienasi ainakin vähän pisteitä - ja tässä tilanteessa hiisienkin pisteet otettiin kyllä mieluusti vastaan. "Eh... no. Se toimi ainakin. Kaiketi. Tuota... oletko sinä tosiaan kunnossa?" Andrei osasi lopulta vain tokaista, kun Spyro äkkiä ilmaisikin mielipiteensä koko touhusta. Selityksiä ei tosin kuulunut, mutta juuri nyt ei missään nimessä ollut niiden aikakaan jos totta puhuttiin. Puolivillaisesti hän ojensi kätensä auttaakseen pojan pystyyn, vilkuillen siinä samalla ympärilleen. Ehh, hitto. Mitähän nyt sitten? Hiisistä tuskin oli varsinaista uhkaa aivan hetkeen ainakaan. Ne vain tuijottivat varuillaan kauempaa, kukaties elätellen toiveita mahdollisista lisänäytöksistä. Ohimennen mies tuli vilkaisseeksi kylän suuntaankin. Savua nousi huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin. Ilmeisesti vartiostolla (tai kenellä nyt sitten olikaan) oli tilanne hallinnassa sielläpäin. Kukaties pahin oli menossa jo ohitse? Ja kukaties ilman että koko kylä palaisi maan tasalle, eh.
Hetken Andrei ehti jo kirota sanojaan, kun kylän suunnalta, tieltä jolle kärryjä oltiin oltu vierittämässä tuhopolttoaikeissa, kohosi äkkiä kolina, kalina ja yleinen rähinä. Tai kukaties se oli ollut olemassa jo aikaisemmin, mutta nyt se alkoi selvästikin lähestyä ja muuttua relevantimmaksi. Sihahtaen hän tarrasi miekankahvaansa, odottaen talojen lomasta putkahtavan kohta esiin vähintäänkin tilanteen tiukkenemisen mallia seuraten muutama hukilla ratsastava, räjähteleviä pääkalloja paiskova suurhiisi. Tai jotakin sellaista. Rehellisesti hän ei olisi enää edes yllättynyt. Kauhuissaan kyllä, mutta ei yllättynyt. Pahimmat pelot taisivat osoittautua turhiksi, kun näkyviin ei ilmaantunutkaan mitään akuutin vaarallista, tai ainakaan tähän astista vaarallisempaa. Jotakin varsin erilaista kylläkin, mutta kaiken kaikkiaan melko vähäistä. Ilmeisestikään Hietaniemeläiset eivät olleet ainoita, jotka hiisien takia saivat kärsiä; joukko pieniä vihreitä kammotuksia, kukaties vajaa puoli tusinaa, hätyytti parhaillaan keskellään kahta hahmoa, jotka selvästikin yrittivät paeta tai puolustautua. Nopealla vilkaisulla ne näyttivät oikeastaan aivan yhtä epämääräisiltä kuin ahdistelijansakin: kaksi rottamaista, kahdella jalalla kulkevaa, melkein ihmisen kokoista otusta, jotka vinkuivat, sähisivät ja huitoivat minkä ehtivät ympärilleen. Rottiaisia, tai rialeita kuten jotkut hienostelijat näitä tapauksia nimittivät. Eivät mitään yleisesti pidettyjä tai edes turhan suvaittuja otuksia, mutta juuri nyt niillä taisi olla parempaakin tekemistä, kuin toimia yleisenä riesana.
Andrei päästi epämääräisen äännähdyksen jostakin tuhahduksen, sihahduksen ja huokauksen rajamailta. "Olisin olettanut että tuollaiset pyörisivät noiden seurana täällä, eivät kahnaamassa niiden kanssa", hän tokaisi Spyrolle, seuraten tilannetta. Kummallakin otuksista oli sekalaisia kantamuksia, ja ne yrittivät parhaansa mukaan pitää hiisiä loitolla sekä niistä että itsestään. Ilmeisestikin pikkukammotukset olivat äityneet ryöstelemään, ja löytäneet sitten vain yleistä hupia rottien hätyyttämisestä. Ne tosin pistivät myös hanttiin varsin hanakasti, toisen sohiessa kevyehköllä kirveellä ja tuisen huitoessa pitkällä kepillä. Pitkähampaiset leuatkin napsuivat vakuuttavasti, mutta hiidet pysyivät kaukana niistä. Eipä niin että hiisien ja rottien välinen kahina pelkkää melua olisi ollut. Andrein seuratessa toinen rotista näki paikan, ja huitaisi kirveellään olan takaa varsin leveänä maalina toimivaan hiidenkalloon, paiskaten pirullisen otuksen katuun ilman yhtä ainoaa tuskanälähdystä. Samalla tosin toinen niistä, keppiä heiluttava, päästi korvia vihlovan vinkaisun ja lyyhistyi maahan, kirvoittaen pahankurista käkätystä sen lähituntumaan päässeestä hiidestä, joka puristi nyt verta tihkuvaa terää. Ja vaikka moisessa huitomisessa ja kaaoksessa ei ollutkaan aikaa arvioida mitään sen tarkemmin, pysähtyi toinen rotta kuitenkin saman tien, yrittäen huitoa hiisiä mahdollisimman kauas niin itsestään kuin lajitoveristaankin.
"Tuota... pitäisiköhän tuolle tehdä jotain?" Andrei kysäisi ohimennen Spyrolta. Hän ei rehellisesti ollut varma, miten järkevää rottien pelastaminen oli, tai kannattiko sitä varten riskeerata itseään. Tai muita. Yhtä hyvin otukset voisivat heti seuraavaksi käydä heidän päällensä. Niinhän ne aina tekivät... tai niin ainakin aina lupailtiin. Hän itse ei rehellisesti ollut nähnyt kovinkaan montaa. Joka tapauksessa sormet hipelöivät hermostuneesti miekankahvaa. Kummatkin niistä, niin sormet kuin kahva, olivat jo varsin veriset. Ja niin oli moni muukin asia...
|
|
|
Post by spyrre on May 13, 2013 19:02:00 GMT 3
Hetken verran ilmassa oli melkoisesti hämminkiä kun pahaa-aavistelleen Andrein katse löysikin kadulta hengiltä kärähtäneen nulikanraadon sijasta lähinnä vain vaatteistaan mustuneen, kevyesti savuavan ja jokseenkin vaivautuneen purppuratukan, pomohiiden rääkymisen vaimentuessa dramaattisesti taustalla. Spyro yskähti rikkoen muodostuneen tyrmistyneen hiljaisuuden ja päätyen varsin tietoisena toisen hämmingistä vain kohauttamaan epämääräisesti olkapäitään miehen häkeltyneelle huomiolle siitä että hän oli vielä elossa, osaamatta varsinaisesti kuitenkaan vastata mitään Andrein viimein päästessä tarpeeksi mukaan asioihin kommentoidakseen. Eh, mitä hittoa tässä nyt olisi sanonutkaan... siitä huolimatta että poika ei tuntunut vahingoittuneen äskeisestä lähellekään niin fataalisti kuin olisi voinut olettaa se olisi silti hyvin mielellään välttänyt koko välikohtauksen eikä vähiten juuri parhaillaan saamiensa katseiden vuoksi. Mutta (onneksi?) tällä hetkellä oli lopulta muutakin ajateltavaa, vaaran kuitenkaan olematta vielä ohitse niin pahasti kuin äskeinen oli varmasti Andreita hämmentänytkin. Kummempia selityksiä ei Spyron suunnalta saatu mahdollisista odotuksista ja kysyvistä katseista huolimatta, mutta ainakin liekkejä sylkeneen pomohiiden kohtalo selvisi varsin nopeasti lähellä vielä norkoavien hiisienkään tällä hetkellä yrittämättä onneksi mitään, kaipa yhtä ymmällään käänteestä.
Purppuratukka yskähti uudestaan nyökäyttäen sitten aavistuksen helpottuneena miehen todetessa että ainakin hiisipomo oli poissa pelistä ja seurasi tämän katsetta kohti räiskyvää roviota jonka matka kohti taloja oli viimein pysähtynyt. Varovainen vilkaisu pisti merkille myös kauempaa nousseen savupilven alkaneen kutistua sekä lähistöllä norkoavat hämmentyneet hiidet, vaikka tällä hetkellä nämä eivät olleet kuin rysän päältä kiinni jääneeksi olonsa tuntevan hermostuneen nulikan suurin huoli. Katse kävi vieläkin roihuavien viitanjäänteiden suunnassa pojan yrittäessä ohimennen paremman puutteessa nykiä pahasti kärventyneitä hihojaan paremmin paikalleen arpisten, laihojen ranteidensa peitoksi kuitenkaan ilman suurempaa menestystä jo lähes odottaen lisää entistä raskauttavampia kysymyksiä, mutta sen sijaan että olisi kavahtanut niin paljon kuin nokinen poika oli ilmeisesti odottanut tai alkanut osoitella syyttävällä sormella Andrei tuntuikin suhtautuvan onneksi melkoisen rauhallisesti. Spyro katsahti hieman yllättyneenä tämän ojentamaa kättä ja empi hetken, kunnes kuitsenkin hyväksyi avun ja könysi vaivautuneena kirouksia jupisten ylös kadulta. Vaikka se taisi hieman aristaa itseään ja jätti melkoisen nokisia sormenjälkiä kaikkialle se ei kuitenkaan tainnut varsinaisesti johtua äskeisestä liekityksestä vaan enemmänkin jostain muusta. "Ehh, juu. Ehkä... se osui viittaan. Tai jotain." Nulikka mutisi välttelevään sävyyn lähes kuin ehdottaen, mutta vahvistaen sentään olevansa kunnossa jääden sitten kärsineitä vaatteitaan käsillään pudistellen pälyilemään ympärilleen. "Taidettiin ainakin pysäyttää ne" se totesi hetken vaiteliaisuuden kuluttua katsahtaen vieressä räiskyviin kärryihin, jonka hiidet tuntuivat viimein jättäneen rauhaan. Näitä roikkui vielä lähistöllä muutama, mutta ainakaan nämä eivät nyt tuntuneet halukkailta tunkemaan lähelle nähtyään päällikkönsä jokseenkin surkean kohtalon.
Ehh, no mitähän sitten? Pitäisiköhän sitä nyt jäädä vahtimaan kärryjä etteivät pikkuhirviöt pääsisi siihen enää käsiksi? Empivä, kysyvä katse kääntyi vilkaisemaan Andreita sotkuisen kuontalon alta, mutta ennen kuin tätä ehdittiin pohtia enempää tai edes rypeä menestyksen tuomassa kyseenalaisessa tyytyväisyydessä, katkesi tämäkin riemu lyhyeen kun läheiseltä sivukujalta kohosi äkkiä melkoinen meteli. Spyro säpsähti yllättyneenä ja pyörähti äänen suuntaan jääden miehen tapaan tuijottamaan varsin pahaa-aavistellen. Ei kovinkaan yllättävästi liikkeellä tuntui olevan vielä joukko pahanilkisesti räkättäviä hiisiä, mutta sen sijaan että nämä olisivat rynnänneet esille ja käyneet kimppuun näillä tuntuikin olevan muuta tekemistä. Kaksikon melkoiseksi hämmästykseksi kujalta ilmaantuikin parvi pikkuhirviöitä jotka ahdistelivat parhaillaan keskellään.... paria suurta, epätoivoisesti ympärilleen huitovaa rottaa? Tätä kumpikaan heistä ei selvästikään ollut odottanut vaikka tämä eittämättä oli huomattavasti vähemmän kaamea käänne kuin nurkan takaa ratsastava hiisien ratsujoukko olisi ollut. Purppuratukka rypisti kulmiaan jääden itsekin selvästi hämmentyneenä ja varuillaan seuraamaan hetkeksi kohtausta edessään. Hiisiä oli monta ja rottakaksikko oli selvästi alakynnessä verenhimoisten otusten kynsissä, vaikka pitivätkin nämä toistaiseksi jotenkin etäällä... ei tainnut kuitenkaan jäädä kovinkaan epäselväksi mitä pirulliset vihernahat kaavailivat. Myönnettäköön etteivät rotatkaan usein olleet erityisen pidettyjä otuksia eivätkä monesti antaneet syytäkään moiseen, mutta... ainakin Spyro saattoi nähdä näiden elkeistä jyrsijöiden tukalan tilanteen näiden yrittäessä epätoivoisesti pitää vikkelät hiidet etäällä. Se ei selvästikään pitänyt näystä.
Andrein toteamus pojan irrottamaan hetkeksi katseensä näystä ja vilkaisemaan tätä, epäröivän Spyron sitten pudistaessa hieman päätään hampaitaan kirskauttaen. "Ei ne kyllä, nehän yrittää karkuun. Nuo pirun hiidet käy näköjään ihan kaiken päälle" purppuratukka huomautti ja liikahti levottomasti kuin olisi hyökkäyksen kohteista huolimatta harkinnut jotain, vaikka toistaiseksi rotat näyttivät sentään pärjäävän. Mutta sinnikkäästä huitomisesta huolimatta monipäinen hiisijoukko oli liikaa kahdelle rotalle. Toinen rialeista kaatoi yhden ahdistelijoistaan rivakalla kirveen heilautuksella mutta lähes samaan aikaan toinen näistä lyyhistyi vinkaisten nostaen riemukkaan räkätyksen hiisien joukosta. Oli epävarmalla kannalla monenkin asian suhteen tai ei, tämä viimein taisi saada nulikan tekemään päätöksen. "Hitto, nehän tappaa ne!" Se protestoi ärähtäen ilmoille epämääräisen kirouksen ja kompuroi sitten sieppaamaan sen enempää miettimättä maasta kädestään pudonneen osittain hiiltyneen kepakkonsa vilkaistuaan kiireesti ympärilleen. Yksinäisen rotan huitoessa epätoivoisesti hiisiä kauemmas kaatuneesta toveristaan suuntasi nulikka vaihteeksi jopa yllättävän epäröimättä askelensa näitä kohti, tehden omasta puolestaan ilmeisen selväksi ettei se ainakaan aikonut jäädä katsomaan tällaista. Oli hänkin lopulta törmännyt yhteen ja toiseenkin varsin epämiellyttävään jyrsijään menneisyydessään, mutta... hän tiesi myös kokemuksesta etteivät ne kaikki olleet sellaisia ja varsinkin tässä yhteydessä nämä olivat hänen silmäänsä melko suoraviivaisesti uhreja siinä missä muutkin. Se olisikin sitten eri asia mitä hän asialle mahtaisi, mutta ainakin se aikoi selvästikin yrittää. Varsin tuohtunut katse etsiskelikin jo matkan varrelta jotain potentiaalista viskattavaa, nulikan hidastaessa sen verran että pystyi poimimaan maasta aiemmin hyväksi todetun kivenmurikan. Eipä aikaakaan kun kapine viuhahtikin jo kostonhimoisesti ilman halki, kohti rottiin keskittyneen hiiden turpeaa takaraivoa.... ei ehkä kovin harkitusti, mutta ainakin motivoituneesti. Eh, no... kaipa se mahdollisesta uudesta hiisihyökkäyksestä huolimatta oli edes positiivista että ainakin huomio oli kääntynyt mystisesti hengiltä kärventymättömästä nulikasta johonkin aivan muualle.
|
|
|
Post by submarine on May 14, 2013 14:36:34 GMT 3
Andrei vilkaisi jälleen nopeasti ympärilleen, tähyillen vähiä hajanaisia hiisiä nähdäkseen, miten ne oikeastaan tarkalleen ottaen reagoivat rottia ahdisteleviin lajitovereihinsa. Siinä sitä oltaisiinkin oltu, jos se olisi saanut nekin käymään taas päälle (todennäköisesti minkä tahansa päälle, verenhimoiset hiidet olivat reekeleen tyhmiä otuksia), mutta kaikeksi onneksi nähtävästi ei. Ilmeisestikin pomohiiden tuhopolttaminen oli saanut ne jokseenkin vaiteliaiksi ja mietteliäiksi, mikä puolestaan varmasti hämmensi pelkästään rääkymiseen ja riehumiseen tottuneita otuksia, ja nyt ne vain tuijottelivat epävarmasti toisiaan ja hieman kaikkea muutakin. Tapahtuipa rottien suhteen mitä tapahtuikaan, ainakin se saisi tapahtua rauhassa. Tai no. Ilmeisesti Spyro oli toista mieltä. Ehh, Andreilla itse ei ollut mikään erityinen kiire enää tähän väliin, mutta... noh. Oli kai pakko myöntää, että pojan puheissa oli perää. Eipä hänkään kaiketi pidemmän päälle haluaisi joutua ajattelemaan, että oli vain katsonut vierestä kun selvästikin lähinnä ahdisteltu otus lynkattiin. Ainakin toinen rotista oli vielä ilmeisen hyvässä hapessa. Ja sitä paitsi taisi olla kyllä ihan tarpeeksi selvää, kenen suuntaan hiidet seuraavaksi riehuisivat. Nyt ne olivat sentään vielä harhautuneita. "Eh, niin no", Andrei ehti hädin tuskin aloittaa, kun Spyro äkkiä kävikin jo varsin hanakasti sanoista tekoihin ja rynnisti kohti hiisijoukkoa, jättäen miehen tuijottamaan peräänsä suu puoliavoinna ja kulmat melkoisen koholla. "Tsk. Älä lähde ryntäilemään!" hän huusi tämän perään puolivaivautuneesti, ennen kuin vilkaisi Felixiin lähettyvillä. Koira näytti olevan kaikin puolin valmis seuraamaan esimerkkiä. Andrei korjasi sen kahnauksissa valahtanutta silmälappua aavistuksen, ennen kuin huokaisi, kohautti olkiaan ja veti miekkansa. Ohimennen hän tuli koskettaneeksi myös amulettia kaulassaan. Eh, vaikka tähän asti onnea olikin kyllä kiskottu aivan itse varmasta kuolemasta. "Noh, tässä sitä taas mennään!"
Rotalle, joka vielä taisteli vimmatusti ja nyt kahden edestä, kaikki oli yhtä aikaa täysin selkeää ja täysin sekaisin. Se oli kulkenut pitkälle ja laajalle nyt maassa makaavan perässä, ja nähnyt paljon. Se tunsi hiidet, olkoonkin että harvemmin näin. Harvemmin niitä oli näin paljon tai näin vihamielisinä, mutta nyt oli. Ja se siitä. Loppujen lopuksi se oli helppoa käsittää. Mutta kaikki muu olikin sitten pelkkää sekaista kaaosta. Eilenillalla rotat olivat saapuneet kylään, aikoneet vain levätä yön ja jatkaa. Mutta ihmisten juhla oli kiinnostanut ja tarjonnut tilaisuuksia. Ja nyt sitä oltiinkin sitten tässä. Hiisikaaoksessa, jossa löyhkäsi veri ja korvat soivat rääkymisestä ja kaaoksesta. Ja nyt vanha, kauan seurattu oli maassa. Rotta ei ajatellut erityisen paljoa tai tarmokkaasti nyt. Ajatteluaika oli eri aikaa. Juuri nyt se yritti vain suojata itseään ja vanhaa. juuri nyt se yritti vain tappaa jokaisen hiiden ympärillään. Mutta ne tiesivät sen, sen miten kirves oli jo halkaissut kallon yhdeltä vaivattomasti, eivätkä antaneet. Ja rotta pystyi olemaan vain yhdellä suunnalla kerrallaan, vaikka kuinka yritti. Hiidet sen sijaan olivat kaikkialla, sohimassa ja huitomassa. Aina siellä missä rotta ei, ja aina poissa sieltä minne se kääntyi. Mutta se ei aikonut liikkua. Se tiesi sen. Se ei tiennyt elikö vanha vielä, mutta se tiesi ettei aikonut väistyä ennen kuin saisi selvää. Ja hiidet estivät sen. Rotta taisteli raivolla ja vimmalla joka suuntaan, löi miettimättä ja sihisi itsensä läpi saamistaan haavoista. Se ei kukaties ollut erityisen hyvä tässä, mutta se oli juuri nyt paniikissaan varma, ja se tarkoitti paljon. Mutta siitä huolimattakin se tiesi myös olevansa pahasti alakynnessä. Liian pahasti. Mutta äkkiä tilanne olikin eri.
Rotta ei tiennyt mistä tai miksi, mutta jostakin, jotenkin, hyökkäsi äkkiä joku. Silmät kertoivat sen olevan ihmispenikka, mutta se ei juossut pakoon kuten ihmispenikat tavallisesti. Ei, se kävi hiisien kimppuun. Se heitti kiven ja osui. Se antoi paikan. Ja huitovan, vellovan ja rähisevän kaaoksen keskeltä rotta leikkasi siihen vimmaisesti. Kirves upposi hiiteen ja iski sen katuun lujaa ja jämäkästi. Rotta horjahti oman iskunsa voimasta ja kompuroi, mutta piti silti vimmaisen huitomisensa. Se ei tiennyt miksi oli saanut avukseen ihmispenikan, mutta se tiesi aivan tarpeeksi hyvin kaiken muun. Hiisiä oli vielä kaksi. Vähemmän olemaan joka puolella yhtä aikaa. Ja äkkiä penikan suunnalta tuli muutakin. Iso mies ja eläin. Koira. Ja miehellä oli terästä, joka muitta mutkitta upposi lähimmän hiiden rintaan. Ja sitten oli enää vain yksi.
Eipä ollut kauaa. Ja äkkiä kaikki oli toisin.
|
|
|
Post by spyrre on May 14, 2013 17:13:03 GMT 3
Oli hiisiä vielä ympärillä tai ei, varsin jännittynyt ja äkkipikaiselle kannalle päätynyt nulikka ei selvästikään juuri nyt ehtinyt punnita asioita erityisen tarkkaan. Juuri nyt se tuntui tiedostavan vain että muutama hiisistä seisoi hämmentyneenä jossain muualla eikä kiinnittänyt näihin huomiota mutta osa niistä hätyytti pinteessä olevia rottia, joiden suuntaan poika jokseenkin harkitsemattomasti suuntasikin. Se ei tainnut edes kuulla Andrein hämmästyneitä toppuutteluja peräänsä, (tai ainakaan tämä ei saanut aikaan oikein mitään purppuratukan jo hamuillessa kiveä maasta) oikeastaan edes järkeilemättä mitä hiidet tekisivät, miten rotat reagoisivat tai seuraisiko Andrei perässä, nyt oli aivan liian kiire tunkea nenänsä puuttumaan asioihin. Rotalla oli selvästikin täysi työ pitää murhanhimoiset pikkuhirviöt loitolla eikä tämä näyttänyt osoittavan aikomustakaan siirtyä tuupertuneen toisen jyrsijän viereltä, mikä kieltämättä sai tämän tilanteen vaikuttamaan melko pahalta vikkelien hiisien keskellä... mutta kuten jo aiemmin oli todettu, vaikka hiisien piirittämäksi joutuminen oli varsin ikävää tuntui asetelman kääntäminen toisin päin auttavan melkoisen ratkaisevasti.
Hiisien luikkiessa riemukkaaseen hätistämiseensa uppoutuneina rotan ympärillä säntäsikin jostain varmasti kaikkien läsnäolijoiden yllätykseksi tuohtunut (ja jokseenkin kärähtänyt) nulikka tempaisten kiven kostonhimoisesti lähimmän vihernahan pääkoppaan, joka toikin epätoivoisesti huitoneelle rotalle tilaisuuden upottaa kirveensä tuskasta ja yllätyksestä rääkäisevään otukseen. Spyro hidasti hieman vauhtiaan hämmingin vallatessa hiidet näiden tajutessaan äkkiä joutuneensa hyökkäyksen kohteiksi odottamattomalta suunnalta ja puuskahti tyytyväisenä nähdessään jyrsijän iskevän kivitetyn yksilön maahan, tosin tämän saadessa rotan horjahtamaan... ja sitten jostain takaa äkkiä säntäsikin Andrei hurjistuneen koiran keralla. Niin hiidet kuin itse jyrsijäkään eivät selvästikään olleet odottaneet apujoukkoja eikä yllätetyillä otuksilla ollut lopulta paljoakaan mahdollisuuksia kun hyökkääjiä olikin yllättäen alakynnessä olevan yksittäisen rotan lisäksi useita täysin odottamattomalta suunnalta. Nulikka säpsähti itsekin hieman kaksikon äkillistä ilmaantumista jääden sitten seuraamaan parin viimeisen hiiden viimeisiä hetkiä ennen kuin suuntasi itsekin lähemmäs, tosin nyt jo hieman pienemmällä hopulla. Pikainen arvio kertoi että välitön uhka taisi olla ohitse, ja viimein alkoi olla hieman aikaa jonkinlaiselle ajattelullekin. Katse käväisi ympärillä varmistaakseen että kaikki lähimain vetelehtivät hiidet pitivät etäisyytensä tai makasivat kuolleina maassa ennen kuin huomio kääntyi ruumiiden ääressä seisovaan Andreihin, raatoa vieläkin retuuttavaan koiraan sekä vähän matkan päässä toisen kaatuneen jyrsijän suojana seisovaan rialiin. Toinen rottakaksikosta näytti pikaisella vilkaisulla jokseenkin pahalta tämän maatessa maassa, mutta ainakin toinen oli vielä jaloillaan... kunhan tämä nyt ymmärtäisi ainakin ettei yllättäen paikalle tuppautunut kolmikko ollut uhka. Paniikissa kimppuun hyökkäävä ihmisenkokoinen rotta tässä nyt vielä olisi tarvittukin...
"Hitto, mistä noita pirun otuksia oikein tunkee! Saitteko ne kaikki?" Kohti Andreita suuntaava vieläkin varsin jännittynyt mutta sentään hieman pahimmasta äkkipikaisuudesta rauhoittunut Spyro puuskahti seisahtuen sitten jonnekin miehen tuntumaan tasaamaan hengitystään. Samalla se vilkaisi hieman tarkemmin yleisesti ympärilleen sormeillen puristamaansa keppiä jälleen hieman varuillaan, mutta ei niin paljon kuin olisi voinut odottaa. Toki oli vain loogista olla varovainen haavoittuneen, ahdistellun ja itseään kookkaamman rotan suhteen mutta poika ei näyttänyt lopulta kavahtavan tätä sen suuremmin jääden silmäilemään kirvestä heiluttanutta jyrsijää sekä toista kaatunutta rypistäen hieman huolestuneesti kulmiaan vaikka pitikin pienen etäisyyden näihin. "Ehh. Kuinka kävi?" Se tiedustelikin pian vilkaisten ympärilleen osoittaen kysymyksensä ilmeisesti enemmän tai vähemmän yleisesti, katseen käydessä ensin kysyvästi Andreissa ja Felixissäkin ennen kuin liikkui lähistöllä seisovan rotan suuntaan. No, ainakin hiisistä oli toistaiseksi selvitty, nyt taisi olla lähinnä kysymysmerkkinä mitä pelastetut rotat tekisivät... tai mitä näiden suhteen nyt tehtäisiin. Siitä ei purppuraisessa pääkopassa ollut epäilystäkään etteikö äskeiseen touhuun puuttuminen olisi ollut oikea asia tehdä, mutta tämän enempää jatkoa poika ei sitten ollut ehtinytkään miettiä. Tuskin tosin kukaan muukaan moisessa äkkipikaisuudessa.
|
|
|
Post by submarine on May 16, 2013 7:34:20 GMT 3
Hiidet kuolivat nopeasti. Sen ne osasivat. Kun niiden kuviot rottien suhteen sotkeutuivat äkillisen väliintulon merkeissä, ei niiden rynnäköiminen ja iskeminen maihin vienyt montaakaan hetkeä. Ja vaikkei rotta ollutkaan varma mitä tai miksi, tiesi se kuitenkin aivan tarpeeksi hyvin, että väliintulo oli pelastanut hengen. Ainakin sen, jos ei toisen. Ja vaikka louskuttava koira ja ihmismies aseineen sitä hermostuttivatkin, ei se aikonut ainakaan vielä tehdä mitään. Parempi katsoa mitä tuleman piti. Kirves tosin pysyi vankasti käpälässä siitä huolimattakin, kun se silmäili pelastajiaan - joista niistäkin ainakin osa tuntui tuijottavan takaisin. Kun mitään suoranaista vaaraa pelastajien osoittautumisesta uusiksi vihollisiksi ei tuntunut olevan, käänsi rotta huomionsa varsin nopeasti paljon tähdellisempään asiaan. Näiden vielä ihmetellessä ympärillä se kumartui lajitoverinsa ylle, nuuskaisten tätä pariin otteeseen ja etsien elonmerkkejä. Ne olivat harvassa ja vähäiset, ja vähenemään päin. Ja vaikkei moinen mukavaa ollutkaan, tiesi se jo saman tien, ettei mitään pystyisi tekemäänkään. Kyljessä oli reikä, ja elämä valui siitä ulos varsin silminnähden ja nopeasti. Vanhempi tuskin varsinaisesti tajusi enää mistään mitään. Rotta hieraisi sen poskea, mutta viiksikään ei enää värähtänyt. Silmätkään eivät katsoneet enää mitään. Osa hiisistäkin oli vielä vähemmän kuolleita, ja nekin olivat siitä huolimatta ehdottoman kuolleita. Ja kaikesta näkemästään ja kokemastaan huolimattakaan rotta ei ollut nyt varma siitä, mitä mikään tarkoitti. Se etsi vanhemman käpälän ja puristi sitä, tietämättä mitä muutakaan tehdä.
"Psh", Andrei sihahti kiskoessaan miekkaansa irti surmaamastaan hiidestä, yrittäen parhaansa mukaan vältellä vilkaisemasta turhan tarkkaan Felixiin, joka riepotteli yhä omaa hiittään tarmolla menemään. No, se oli pari pirullista otusta lisää, eikä mokomasta ollut koitunut sen suuremmin vaivaakaan. Hän luki tämän kaikin mokomin yleiseksi voitoksi. "Jostain ja paljon. Kaikki saatiin", Andrei vastasi Spyrolle, ennen kuin hätkähti läheltä kajahtavaan rääkynään, joka kuitenkin päättyi varsin nopeasti ikävään lätkähdykseen. Nopea vilkaisu paljasti, että kadulla makasi nyt äkkiä varsin littanan näköinen hiisi. Kaikesta päätellen katolta loikannut ja ovelan väijytyksensä varsin väärin arvioinut. "Mistä näitä oikein tunkee?" Andrei toisti Spyron kysymyksen, työntäen siinä sivussa miekkansa takaisin tuppeen. Jokin oli nyt pahasti vialla, kun hiisiä alkoi tippua jo taivaaltakin...
Juoksuaskeleet jostakin kylän suunnalta olivat vähällä saada miehen vetäisemään miekkansa saman tien uudelleen, mutta silmään sattuneet, siniset ja varsin tutut kaavut saivat hänet pidättelemään kättään. Jokainen hietaniemeläinen tunnisti ne kyllä missä tahansa ja helposti. Abstalar Zantus, kirkonisä, kiirehti katua pitkin eteenpäin, kohti pientä (kaiketi pakon edessä) kylän puolustajiksi kehkeytynyttä joukkoa. Tämä huohotti melkoisesti, mistä päätellen mies oli tullut juosseeksi melkoisesti. Ja jos Andrei yhtään tätä tunsi, syynä tuskin oli vain hiisiltä pakoilu. "Hienoa, olette selvästi pitäneet asioita järjestyksessä täällä", kirkonisä huokaisi vihdoinkin päästyään puhe-etäisyydelle, nojaten hengästyksissään aavistuksen polviinsa. Se sai Andrein tuhahtamaan melkeinpä katkerasti. "Minkä pystymme. Mutta näitä otuksia on kaikkialla. Tuletko kylältä? Mitä siellä tapahtuu?" hän vastasi, naputtaen miekankahvaansa sormillaan. Pakko myöntää ettei tässä juuri käytöstapoja tai etikettiä tunnettu, mutta ne oli kaiketi tarkoitettu muutenkin niihin aikoihin, kun lauma vihreitä, murhanhimoisia ja vyötärönkorkuisia vatipäitä ei yrittänyt murhata. "Belor johtaa vartijoita. Hiisiä oli kaikkialla, mutta he alkavat saada asioita järjestykseen. Olen yrittänyt tehdä osuuteni mutta..." kirkonisä vastasi, mutta vaikeni synkeästi. Tämän pelkkä ilme riitti kertomaan, ettei kaikkia varmastikaan oltu voitu pelastaa. Andrei päästi huokauksen, jakaen hetken aikaa tämän ilmeen. Kumpikin kuitenkin löysi tyyneytensä taas nopeasti, ja kohotti katseensa. "Te olette haavoittuneita. Minulla... on vielä hieman voimaa jäljellä", Abstalar Zantus totesi, ottaen askeleen Andreita kohti. Samalla hän kohotti kantamaansa pyhää merkkiä. Hän tiesi mitä tuleman piti ja jännittyi aavistuksen, muttei yrittänyt estääkään. Tässä kohtaa ei tainnut olla varaa moiseen.
"Yötaivaan herran ja unenvartijan kautta, olkoot ruumiisi vapaa maailman raskaudelta kuten mielesikin", kirkonisä saanrasi kovalla äänellä, josta kuulsi voima ja mahti. Ja melkeinpä pelottavan helpon oloisesti Andrei sai äkkiä huomata olevansa huomattavasti... ehjempi. Äkkiä hän ei ollutkaan enää täynnä haavoja ja näyttänyt hiisien leikkuulaudalta, vaan verisistä ja reikäisistä vaatteista huolimatta taas jokseenkin kunnossa kevyen sinisen hehkun siivittämänä. Pääkin tuntui taas hieman aineellisemmalta, kun suonissa virtasi uutta verta menetetyn tilalla. "Kiitän. Minusta tuntuu että tätä tullaan vielä tarvitsemaan", Andrei vastasi, tehden pienen kumarruksentapaisen, ennen kuin vilkaisi Spyroon. Poikakin oli kieltämättä jo varsin kolhuilla tästä kaikesta, vaikkei ehkä hengenvaarassa vielä ollutkaan. "Spyro, tule tänne. Sinäkin tarvitset paikkausta jos haluat vielä ryntäillä hiisien keskelle", hän hymähti, yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa niin reteältä kuin tilanne vain salli. Kirkonisä oli vielä hengissä, ja jo se tarkoitti paljon. Toivoa oli vielä, kaiken kaaoksen keskelläkin...
|
|
|
Post by spyrre on May 16, 2013 17:44:00 GMT 3
Toisella rotista ei kyllä nyt mennyt hyvin, sen näki vilkaisullakin. Spyro vilkuili jyrsijäkaksikkoa pyrkimättä kuitenkaan lähemmäs ja rypistäen hieman kulmiaan näylle. Ilmassa lemahti voimakkaasti veri, eikä lähellekään kaikki siitä kuulunut hiisille. Kadulla lainehti hitaasti kasvava punertava lätäkkö eikä maassa makaava rotta tainnut liikkua enää... toinen sentään oli vielä huomattavasti paremmassa kunnossa ja vaikka vaikuttikin ymmärrettävän hämmentyneeltä tämä tajusi sentään selvästi ettei pieni paikalle hiisiä telomaan rynnännyt joukko ollut uhka. Tämä tuijotteli hetken ympärilleen vieläkin kirvestä puristaen mutta ei sanonut mitään, kääntyen viimein kumartumaan maahan tuupertuneen lajitoverinsa vierelle jättäen muukalaisjoukon omaan arvoonsa. Väliintulo oli sentään tainnut säästää toisen näistä suhteellisen vähällä, mutta vaikutti uhkaavasti siltä että toiselle tämä taisi olla jo liian myöhäistä. Raskaati hengittävä ja hiljakseen pahimmasta adrenaliiniryöpystä toipuva purppuratukka seurasi hetken tämän touhuja antaen näille kuitenkin tilaa, kunnes käänsi huomionsa kahden vaiheilla vieressään seisoskelevaan Andreihin sekä vielä yhtä hiittä repivään Felixiin. Tuijottelu ei lopulta tuntunut hyvältä, eikä nulikka tiennyt mitä olisi edes voinut enää edes tehdä asian hyväksi... tuskin mitään, eikä jyrsijä ymmärrettävästi tuntunut nyt edes haluavan seuraa.
"Hyvä" poika puuskahti haroen hieman voipuneesti sotkuista kuontaloaan miehen todetessa että kaikki paikalla riehuneet otukset oli saatu kiinni. Tosin, kaipa se oli ikävän todennäköistä että tässä tuskin olivat kaikki kylään rynnänneet yksilöt. Ties kuinka paljon näitä vielä kirmasi jossain rakennusten lomassa paenneen ihmisjoukon perässä seuranneena. "Niitä voi olla vielä jossain. Luuletko että niitä samanlaisia isoja on vielä li---" se aloitti saatuaan hengityksensä tasaantumaan hieman, kunnes lauseen keskeytti äkkiä huolestuttavan tutulta kuulostava, vauhdilla lähesyvä rääkäisy, joka tosin päättyi nopeasti ja varsin lätsähtäen kuin seinään epämääräisen tömähdyksen keralla jonkin iskeytyessä ylhäältä katuun vain vähän matkan päässä heistä. Spyro hätkähti ja pyörähti hölmistyyneenä tuijottamaan katuun lämähtänyttä, liikkumatonta hiittä nostaen sitten katseensa varsin epäluuloisen kulmien kohotuksen keralla ylös. Ehh, mitä hittoa, loikkiko niitä jo katoltakin? Vaikka ainakin juuri tämän kyseenomaisen yksilön tähtäys oli ollut onneksi pahasti pielessä... ei sillä, että tämän päähänpisto olisi lopulta ehkä silloinkaan ollut se paras mahdollinen vaikka tämä olisi osunutkin. "Mitä hittoa? No toi nyt oli vaan.... tyhmää" nulikka kommentoi hetken hämmentyneen hiljaisuuden kuluttua astuen varuillaan tökkäämään hiidenraatoa vielä kepillään aivan varmuuden vuoksi, kunnes katua myöten lähestyvät kiireiset juoksuaskelet saivat sen kuitenkin hätkähtämään uudestaan ja kääntymään Andrein tavoin äänten suuntaan. Se ei ollut aivan varma itsekään mitä oli odottanut mutta ainakin melkoiseksi helpotukseksi esiin ei rynnännytkään lisää veitsiä heiluttavia tai liekkejä hönkiviä hiisiä vaan sinikaapuinen mies, jonka poikakin sentään tunnisti aiemmin puhujan korokkeella seisseeksi kirkonmieheksi. Pahin alkoi ilmeisesti hiljakseen olla ohitse jos ihmisiäkin alkoi viimein ilmaantua?
Nulikka vilkaisi ympärilleen nähdäkseen olikko tulossa enemmänkin porukkaa hapuillen vaistomaisesti huppuaan kunnes tajusi ettei tätä enää ollut ja perääntyi pienen hätkähdyksen keralla. Hitto sentään, hänen viittansa... Katse harhaili jokseenkin vaikeana kauempana kadulla vieläkin käryävän mytyn suuntaan, kahden kylänmiehen sentään onneksi keskittyessä lähinnä keskustelemaan keskenään. Spyro ei valittanut vaan hivuttautui vähin äänin etäämmälle, jääden kuitenkin epäröivästi vilkuillen kuuntelemaan silmäten ohimennen rottiakin. Kaikeksi onneksi hiisijoukot taisivat alkaa olla talttumassa eikä tulipalonuhkaakaan tainnut enää olla kovinkaan suuri, vaikka mieskaksikon synkistä ilmeistä päätellen kaikelta vahingolta ei kuitenkaan taidettu olla vältytty. Kenties kaikki eivät olleet edes vain korjattavissa olevia aineellisia menetyksiä... Nulikan katse kulki huolissaan miehestä toiseen näiden kuitenkaan määrittelemättä tarkemmin mitä oli tapahtunut, mutta ainakin vartiosto oli viimein ehtimässä väliin mikä taisi kertoa että hiidenpirulaiset olivat viimein saamassa enemmänkin vastarintaa. Purppuratukka huokaisi hieman itsekseen havahtuen sitten ajatuksistaan sinikaapuisen pappismiehen hoksatessa Andrein vaatteita tahraavan veren ja astuessa lähemmäs. Seurasi äänekästä messuamista sekä sinisisävyisiä epämääräisiä valoja. Nulikka säpsähti yllättyneesti jääden tuijottelemaan operaatiota sivummalta jokseenkin varuillaan tajuten kuitenkin varsin pian mistä oli kysymys. Kaapuveikko taisi olla parantaja... vaikka hän ei ollutkaan ennen nähnyt asioita toimitettavan aivan näin. Syystä tai toisesta havainto sai pojan luimistumaan hieman, varsinkin jo ilmeisesti paremmassa kunnossa (vaikkakin epäilyttävän hohtelevan) Andrein kääntyessä kutsumaan häntä lähemmäs.
"Ehh? Eikun... mä olen kyllä ihan kunnossa!" enemmän tai vähemmän kärvähtänyt nulikka ilmoitti kiireesti ja yritti pikaisesti itseään vilkaistuaan suoristaa ryhtiään vaivautuneena mustuneita vaatteitaan pudistellen, osoittamatta suurempaa intoa tallustella lähemmäs. Varsin pian oivalluksen vanavedessä katse kääntyi kuitenkin lähellä kyhjöttävän hiljaiseksi käyneen rottakaksikon puoleen. "Ehm. Entä nuo? Ainakin tuo toinen näyttää aika... pahalta" se ehdotti varovasti viitaten vapaalla kädellään näiden suuntaan katsahtaen jälleen maassa makavaa liikkumatonta rialia huolestuneesti... vaikka ei kai toinenkaan nyt tämän käpälää hiljaa pitelevä ollut aivan ehjin nahoin selvinnyt. Eipä hän kuitenkaan ollut vielä henkeään heittämässä, ja nämä kuitenkin tarvitsisivat apua enemmän... ehkä tuolle toisellekin voisi vielä tehdä jotain? Tosin, vaikka tarkoittikin mitä sanoi äänessä häivähtävä aavistus tiettyä kireyttä saattoi vihjata ettei silkka jalomielisyys ehkä ollut aivan ainoa motiivi asiassa... vaikka taisi kuitenkin olla sitten asia erikseen mitä mieltä itse pappismies olisi ehdotuksesta.
|
|
|
Post by submarine on May 19, 2013 18:44:43 GMT 3
Sekä Andrei, että kirkonisä Abstalar kohottivat kulmiaan aavistuksen verran, kun Spyro vaikuttikin varsin vastentahtoiselta ottamaan vastaan parannusta, vaikka se ei selvästikään olisi ollut pahitteeksi. Pojan äänessä taisi kareilla melkoisesti epäluuloisuutta ja hätäännyksen tapaistakin, ja Andrei tuhahti aavistuksen verran. Enemmänkin huokaisutyyliin kuin halveksuen, mutta siltikin selvästi pitäen tämä mähkimistä aavistuksen hölmön hommana. "Älähän nyt, kyllä minäkin vielä ihan hengissä olen. Ja reilusti paremmin kuin äsken. Olet sinäkin kolhuja saanut", Andrei järkeili, kohottaen hieman toista housunlahjettaan havainnollistaakseen, että jalkoja koristaneet, housut jo punaisiksi värjänneet haavat olivat tosiaan kadonneet. Ei arpeakaan. Tai no, toki arpia, mutta ei mitään kovin viimeaikaista. Ei edes kipua. Magia oli melko... maagista. Spyron äkillinen huomionharhautus taisi tosin toimia ainakin siinä määrin, että Andrei havahtui vilkaisemaan rottiakin penikan niitä osoittaessa. Eh, pakko kaiketi myöntää että niistä ainakaan toinen ei ollut säilynyt mitenkään erityisen ehjänä. Toinen näytti tosin olevan vielä ainakin tolpillaan, vaikkei juuri nyt tuntunut edes huomioivan ulkomaailmaa. Silti, luvassa taisi olla pettymyksiä. Hän vilkaisi nopeasti kirkonisään sinisissä kaavuissaan, kuin hakien vahvistusta epäilyksilleen. Synkkä päänpudistus taisi kertoa aivan tarpeeksi Spyrollekin. Kuolleita ei taikuuskaan tullut takaisin, ja Abstalar Zantus oli nähnyt aivan tarpeeksi monta kuollutta osatakseen sanoa kaukaakin, näkikö sellaisen nyt. Ei toivoa.
Andrei huokaisi, ja pudotti päänsä hetkiseksi, ennen kuin vilkaisi Spyroon uudemman kerran. "Tuota... ehkä parempi jättää ne omiin oloihinsa nyt. Tuo toinen ei selvästi tahdo häiriötä. Tule vain tänne nyt niin hoidetaan nuo kolhut kuntoon", hän tokaisi sitten lopulta, osoittaen Spyroa... noh, noin nyt yleisesti pitkälti joka puolelle. Kyllä penikassakin hoidettavaa oli. Ohimennen hän otti askeleen nulikkaa kohti, ei niinkään uhkaavasti kuin suostutellen. "Ei se satu. Tulehan nyt niin..." hän aloitti, mutta vaikeni sitten kun Felix lähettyvillä nosti äkkiä melkoisen äläkän. Aavistuksen hämmentyneesti hän vilkaisi koiraan nähdäkseen mistä se tällä kertaa melusi. Eläin haukkoi ja vispasi häntäänsä minkä ehti, tuijottaen taivaalla melkoisen ankarasti. Andrei seurasi sen katsetta, ja henkäisi varsin kuuluvasti tajutessaan mistä oli kyse. Jokin suuri lintu, haukka tai kotka tai sellainen, räpiköi kohti varsin haavoittuneen ja voipuneen oloisesti. Ja vaikka hän nyt ei mikään asiantuntija näissä jutuissa ollutkaan, osasi hän monestakin syystä kyllä arvailla, mistä oli kyse. "Eh. Mietinkin. Hitto, nyt näyttää pahalta", Andrei mutisi melkein enemmänkin itselleen kuin mitenkään yleisesti, pystymättä nyt kuitenkaan varsinaisesti tekemäänkään mitään muuta kuin vain tuijottamaan ja odottamaan. Abstalar näytti myös ainakin aavistavan mistä oli kyse, ja puristi valmistautuvan näköisesti pyhää symboliaan. Ainakin hetkeksi Spyron vastentahtoisuus oli varsin unohdettu.
Linnun päästessä lähemmäs Andrei sai selvää vahvistusta epäilyksilleen. Mitä ilmeisimminkin se oli huomannut heidät, tai alkoi vain väsyä, sillä se menetti korkeutta lähestyessään. Ja sen lisäksi se alkoi... muuttua. Sen muoto alkoi ikään kuin väreillä ilmassa, ja vaivalloisesti kasvaa suuremmaksi ja saada selvästi eri hahmoa. Se oli kaoottisen näköistä, mutta loppujen lopuksi hieman yksinkertaisempikin sivustakatsoja ymmärsi kyllä, mitä tässä oli meneillään; ilmassa räpiköivä lintu oli eittämättä muuttumassa ihmiseksi, niin mahdotonta kuin sen kai noin nyt yleisesti olisikin pitänyt olla. Ikävä kyllä haavoittuneen tapauksen muodonmuutos ei ollut turhan huoliteltu tai näppärä, ja Andrein ja kirkonisän seuratessa maahan mätkähti niin kaavut kuin sekainen, sotkuinen tukkakin hulmuten... Demetrios. Druidi, joka aikaisemmin oli kadonnut mystisesti. Tämä ei näyttänyt turhan hyvinvoivalta, ja tällä oli useita, varsin selviä haavoja. Eniten silmiin pisti tosin tämän toinen käsi ja kyynärvarsi, jotka olivat mustanpuhuvia ja kaikkea muuta kuin terveen näköisiä. Koko käsi kyynärpäästä alaspäin näytti näivettyneeltä ja kuolleelta, kuin jokin olisi imenyt siitä elinvoiman. "Hei, miten kävi!? Oletko kunnossa?" Andrei ähkäisi druidin lopulta maatessa maassa, kiirehtien tätä kohti ja yrittäen häätää Felixin kauemmas häsväämästä. Koira vaikutti olevan aivan yhtä huolissaan kuin muutkin. Myös Abstalar kiirehti lähemmäs druidia, puristaen pyhää symboliaan.
"Ne... ovat majakalla. Yritin estää niitä mutta..." Demetrios mutisi hädin tuskin kuuluvasti (etenkään Felixin haukun ylitse), takellellen sanojensa kanssa. Tämä yritti jatkaa, mutta ei selvästikään enää pystynyt.
|
|
|
Post by spyrre on May 20, 2013 17:12:10 GMT 3
Nulikan epämääräinen vakuuttelu ei tainnut tämän pettymykseksi vakuuttaa oikein ketään, mutta toisaalta lienikö se ihmekään ottaen huomioon purppuratukankin ollessa tällä hetkellä varmasti varsin sekava ilmestys... tai siis, jopa normaaliakin enemmän kärähtäneine ja tumman veren tahrimine vaatteineen sekä villisti harottavine kuontaloineen. Niin Andrei kuin kirkkoisäkin vilkaisivat tätä varsin kummissaan vastahankaisen Spyron ilmoittaessa ettei mikään ollut vialla, nulikan luimistuessa empien kahden vaiheilla tietämättä oikein miten olisi väittänyt vastaan Andrein lopulta varsin loogiselle järkeilylle ja seuraten vastahakoisesti tämän esitellessä kieltämättä varsin vakuuttavasti parantunutta jalkaansa. Kuitenkaan se ei tuntunut lämpenevän ajatukselle epämääräisillä taikakapineilla härkkimisestä miehen hieman tuskastuneesta huokauksesta huolimatta, vaan päätyi pian osoittamaan mielestään huomattavasti enemmän apua tarvitsevia rottia jotka kyhjöttivät lähistöllä. Varovaisesta toiveikkuudesta (ja pienestä välttelynmausta) huolimatta edessä taisi olla kuitenkin karvas pettymys, tuupertuneen rotan ollessa ilmeisestikin jo avun ulottumattomissa. Poika katsahti tätä muiden keralla, rypistäen sitten hieman kulmiaan saamalleen synkälle päänpudistukselle. Eh, hitto... oli jo liian myöhäistä? Rial ei kyllä ollut enää liikkunut vähään aikaan mutta olihan sitä voinut toivoa että... kun... oli taikuutta ja kaikkea? Äh. Olisi pitänyt olla nopeampi niin ehkä tältäkin olisi vältytty... Ties mitä kaikkea kylässä oli jo tapahtunut, tässä oli ainakin jälleen yksi onneton uhri lisää. Syyllinen ilme häivähti purppuratukan kasvoilla tämän liikahtaessa vaikeana rottia pälyillen ja nyökäten sitten hieman Andrein todetessa että taisi olla parasta antaa näiden olla rauhassa. "Äh. Hitto" nulikan kurkusta karkasi vaisu mutina noesta tummuneen käden noustessa kyhnyttämään purppuraista kuontaloa vaikeana, miehen kuitenkin palatessa pian alkuperäiseen aiheeseen suostutellakseen epäluuloista poikaa suostumaan paikkailuun. Spyro kirskautti hampaitaan ja vilkaisi niin pappia kuin diplomaattista Andreitakin kaikkea muuta kuin innoissaan, mutta ainakaan kärkkäitä vastalauseita ei kuulunut, tämän lähinnä käydessä entistä vaivautuneemmaksi.
"...ehh. Nokun..." poika yritti vielä empivästi mutta ei sentään levottomasta olemuksestaan huolimatta kaavaillut pakoon painelemista Andrein pyrkiessä lähemmäs, kunnes kaikki mahdolliset pähkäilyt keskeytti yhtäkkiä riehaantuva koira. Purppuratukka hätkähti pitkän askelen kauemmas yllättyneenä Felixin äkkiä aloittamasta metakasta, huomaten kuitenkin pian hyvin innokkaan eläimen huomion yllättäen suuntautuneen ylös taivaalle. Varsin ymmällään Spyro seurasi muiden tavoin tämän katsetta, tällä tosin kuluessa tovi pidempään hoksata mitä tässä oikein tuijoteltiin. Lentäviä hiisiä tai mitään muutakaan kovin epäilyttävää ei näkynyt mutta pian näköpiiriin tarttui kuitenkin varsin kummallisesti käyttäytyvä suuri petolintu... joka näkyi olevan suuntaamassa heitä kohti? Poika jäi tuijottelemaan lähestyvää kotkaa varsin häkeltyneenä, vilkaisten sitten silmiään räpytellen Andreita joka ilmeisesti taisi tietää mistä oli kyse. "Ehh? Mikä? Mikä se on?" kysyttiin enemmän tai vähemmän ymmällään, ilmestyksen itsensä kuitenkin vastatessa pian omasta puolestaan räpistelemällä lähemmäs ja... alkamalla muuttua? Nulikka säpsähti ja jäi tuijottamaan entistä hämmentyneempänä kunnes kadulle äkkiä lysähtikin tuttu hahmo sotkuisine hiuksineen ja kaapuineen. Ehh... Demetrios? Nulikan hölmistynyt ilme oli varmasti näkemisen arvoinen, mutta ei kauaakaan kun tällekin valkeni että jotain oli pahasti vialla. Muiden rynnistäessä jo druidin avuksi poika rypisti kulmiaan hivuttautuen sitten hetken epäröityään lähemmäs nähdäkseen mitä oikein tapahtui niin häärivän koiran kuin kahden miehen takaa. Äskeisen linnun ihmettely sai nyt jäädä, käsillä oli nyt jotain huomattavasti oleellisempaakin.
Johan hän olikin ihmetellyt mihin kaapuveikko oli kadonnut... tälle oli selvästikin tapahtunut jotain. Kaulaansa kurkotteleva, jälleen varsin levoton poika onnistui hahmottamaan useita verisiä tahroja druidin yllä, mutta äkkiä tummat silmät löysivät jotakin huomattavasti huolestuttavampaakin. Spyro jännittyi järkyttyneenä niille jalansijoilleen nähdessään Andrein takaa kurkkiessaan miehen mustuneen, karmealla tavalla suorastaan näivettyneen käsivarren. "Mitä--- Mitä hittoa toi on? Ei... ei hiidet noin tee?" se sai hetken kuluttua tapailtua tyrmistyneesti räpytellen, saamatta silmiään irti kauheasta ilmestyksestä. Uupuneen (ja ehkä pahasti haavoittuneen) Demetrioksen mutistessa jotain sekin kuikuili varovaisesti hieman lähemmäs varsin huolissaan. Ehh... jotain... majakasta? Estää mitä? Hiisiä? Mitä ihmettä otukset kivikasasta hakivat? Pitäisikö asialle tehdä jotain? Mutta... entä Demetrios? Pojan varsin levoton katse kävi talojen ylle kohoavan raunion suunnalla ennen kuin palasi ymmällään Andreihin kuin toivoen että tällä olisi ollut jonkinlainen selitys. Druidi itse ei selvästikään jaksanut enää saada sanaa suustaan, mutta onneksi sinikaapuinen pappi oli paikalla... tämä voisi toivottavasti auttaa? Tällä hetkellä ainakaan Spyrolla ei ollut aavistustakaan mitä olisi pitänyt tehdä, nulikan lähinnä joutuessa tyytymään epätietoiseen tuijotteluun sekä järkyttyneeltä näyttämiseen. Mikä ikinä druidin käsivarteen olikin iskenyt, poika ei selvästikään ollut nähnyt mitään vastaavaa aikaisemmin.... eikä olisi kovin mielellään nähnyt nytkään.
|
|
|
Post by submarine on May 23, 2013 13:48:57 GMT 3
Spyron huomiot hiisien yleisestä kykenemättömyydestä näivettämään ihmisiä pystyyn taisivat saada jäädä hetkeksi huomiotta, kun Andrei ja kirkonmies yrittivät kumpikin parhaansa mukaan saada jotain aikaan Demetrioksen hyväksi. Andrein kohdalla se taisi tosin jäädä lähinnä Felixin pitelemiseen loitommalla. Koira oli huolissaan siinä missä muutkin, ja sen tapa osoittaa se oli loikkia ja häsvätä minkä ehti. Ei mitenkään turhan avuliasta. Kaikeksi onneksi druidi ei näyttänyt olevan hengetön ainakaan vielä, eikä edes varsinaisesti kuolemassa ainakaan mistään normaalista syystä, mutta ei tämä hyvältä siltikään näyttänyt. Kaikkien (paitsi mahdollisesti rotan, joka yritti selvästikin edelleen suhtautua jotenkin lajitoverinsa kuolemaan) seuratessa vierestä kohotti Abstalar Zanthus pyhää merkkiään jälleen, tutkien samalla Demetrioksen kättä ja yleistä kuntoa. Ja vaikka niistä kumpikin näyttikin huonolta jo valmiiksi, oli tämän huolestunut ilme eittämättä vielä hälyttävämpi näky. Tämä sihahti hampaidensa läpi, vilkaisten sitten Spyroon ja Andreihin. "Tämä on hyvin huolestuttavaa. Jokin on imenyt hänestä elinvoimaa. Ja paljon. Tämän on tehnyt epäkuollut... tai jokin muu epäpyhä olento. En pysty parantamaan häntä täällä. Minun pitää päästä kappeliin", kirkonisä kertoi panikoimatta, mutta silti varsin rivakasti ja kaikkea muuta kuin rauhallisesti. Hetken tämä näytti harkitsevalta, ennen kuin huokaisi. "Näyttää siltä, että vaikeutemme eivät ole ohi. Demetrios puhui jotakin majakasta. Hän tuskin tarkoitti oikeaa majakkaa sataman lähellä. Siellä on kyllä jo väkeä. Mutta Vanha Valo... en tiedä mitä kukaan sieltä hakisi, mutta jos jokin tähän pystyvä on siellä, ei se ole mitään hyvää", Abstalar mietti ääneen, vilkaisten uudelleen Demetriokseen. Druidi lepäsi nyt vaikean näköisesti maassa ja mumisi jotakin käsittämätöntä kuin kuumehoureissa.
Kuultuaan, mitä kirkonisällä oli sanottavanaan, päästi Andrei melkeinpä vihamielisen tuhahduksen. Hänen toinen kätensä lepäsi nyt miekankahvalla vakaasti ja hanakasti, kuin olisi kihissyt halusta kiskaista sen esiin ja antaa sen palata taas synkkään työhönsä. Hän oli vihainen, sen näki hölmömpikin. "Olipa se mitä tahansa, se tuskin jää huitomaan enää saatuaan hieman terästä", Andrei uhosi. Hän vilkaisi vielä Demetriokseen ja irvisti, mutta pysyi silti päättäväisenä. Abstalar soi tälle hieman empivän katseen, muttei osannut lopulta muutakaan kuin nyökätä. "Pelkäänpä, että tämän kaiken kaaoksen keskellä kestäisi liian kauan hakea apuvoimia. Ja heitä tarvitaan muualla. Minuakin. Minun on jäätävä tänne ja tehtävä mitä pystyn Demetrioksen ja muiden hyväksi. Mutta tälle asialle on tehtävä jotakin. Tällainen olento on liian vaarallinen jätettäväksi vain vapaaksi", kirkonisä totesi, ennen kuin äkkiä hapuili jotakin vähien kantamustensa joukosta. Se paljastui kahdeksi pulloksi heleää, kirkasta vettä, jotka tämä ojensi toiselle. "Pyhää vettä. Minun oli määrä siunata katedraali niiden avulla, mutta... en usko että siihen päästään aivan heti. Niistä pitäisi olla hyötyä tällaisia olentoja vastaan", tämä lisäsi. Andrei otti pullot vastaan, ennen kuin vilkaisi sitten Spyroon. Hän katsoi tätä arvioivasti ja suoraan silmiin. Poika oli osoittanut olevansa huomattavasti kovempaa tekoa kuin olisi voinut uskoa.
"Eh. En voi vaatia sinua seuraamaan, mutta aion mennä tuonne, tapahtuipa mitä tapahtui. Tämä pelleily saa jo loppua", Andrei tokaisi lyhyesti pojalle, näyttäen niin määrätietoiselta kuin nyt vain pystyi. Hän tiesi varsin hyvin että saattoi olla tekemässä nyt jotakin täydellisen typerää, kuten todennäköisesti olikin, mutta tässä kohtaa kaiken vyöryntää oli huono enää yrittää pysähtyäkään. Parempi kaiketi pyrkiä vain läpi ja loppuun asti. Ja katsoa vasta toiselta puolelta mitä kaikkea tyhmää olikaan tullut tehtyä. Ja sitä paitsi, jos he eivät tekisi jotakin, niin kuka sitten? "Jos olet vielä mukana, niin ota nämä. Parempi katsoa kuin katua", mies lisäsi, ojentaen pyhää vettä sisältäviä pulloja pojan suuntaan. Oli vaikea uskoa että pelkästä vedestä olisi mitään hyötyä, mutta... noh. Andrei ei ollut aikeissa haukkua Abstalar Zantusta myöskään valehtelijaksi. Tämä todennäköisesti tiesi paljon paremmin näistä asioista kuin kukaan muu kylässä...
|
|
|
Post by spyrre on May 23, 2013 19:14:29 GMT 3
Epätietoinen, kahistunut hämminki nosti jälleen päätään kun Demetrios lysähti kadulle varsin dramaattisesti, mutta kaikeksi onneksi sentään vielä elossa. Hämmentynyt, taaempaa huolissaan tilannetta seuraava Spyro ei voinut oikein muuta kuin kurkistella muiden takaa puristamaansa keppiä levottomasti sormeillen, jälleen vaihteeksi varsin hukassa koko tilanteen suhteen. Mitä hittoa oikein oli tapahtunut? Eh, varmaan pitäisi tehdä jotain, mutta... mitä? Vaihteeksi se oli jopa liian hermostunut turhautuakseen vaan paremman idean puutteessa oli tyydyttävä vain seuraamaan sivusta ja toivomaan parasta. Myös Felix olisi selvästi halunnut auttaa omalla kyseenalaisella tavallaan ja tämän piteleminen paikoillaan vaati Andreilta melkoisia ponnistuksia, mutta tämä sentään onnistui pitämään hääräävän ja metelöivän koiran etäällä sinikaapuisen kirkonmiehen kumartuessa katsomaan tuupertunutta druidia tarkemmin. Tällä kertaa edessä ei kuitenkaan ollut valoefektejä eikä messuamista, vaan varsin huolestuttava kulmien kurtistus joka sai pojankin liikahtamaan levottomana ennen kuin mies edes kertoi mistä oli kyse... ja kun tämä viimein teki niin, vastaus oli kaikkea muuta kuin huojentava. Purppuratukka vastusti vaivoin halua ottaa hermostuneita askeleita ympäriinsä, tämänkin kurtistaessa melkoisesti kulmiaan Abstalarin arviolle. ...imenyt elinvoimaa? Jokin... epäkuollut? Ehh? Mistä hitosta sellaisia... otuksia oikein oli putkahtanut? Ja miksi? Mikä ikinä kyseessä sitten olikaan, tämän tekosten parantaminen taisi selvästikin olla kaikkea muuta kuin helppoa jopa sinikaapuiselle papille, mutta ilmeisesti tämä pystyisi kuitenkin sanojensa mukaan pystyä tekemään jotain päästyään kappeliin, siitä huolimatta että Spyro jo lähes pelkäsi pahinta tuijotellessaan epätietoisena vuoroin tämän huolestuneita ilmeistä, vuoroin lähes hourailevan druidin näivettynyttä käsivartta. Hitto... jos aikoi tehdä jotain tämän täytyisi kyllä alkaa pitää kiirettä, Demetrios näytti jo lähes puolitajuttomalta. Mutta... mitä hittoa se puhe majakasta oli ollut? Sielläkö se perhanan mörkö oli?
Jos miehetkin olivat enemmän tai vähemmän tolaltaan tilanteen vuoksi, niin kyllä oli epätietoinen purppuratukkakin. Poika oli jämähtänyt taustalle tietämättä mitä sanoa tai tehdä, seuraten vain tilannetta levottomasti liikehtien. Abstalarin mainitessa pahaenteisesti kaupungin ylle kurottavan Vanhan Valon, nulikka kirskautti hampaitaan irrottaen vaivoin katseensa huonovointisesta druidista vilkaistakseen ymmällään raunion suuntaan. Hänhän oli juuri käynyt tuolla...? Miten ihmeessä..? Mistä johonkin tuollaiseen pystyvä otus oli ilmaantunut keskelle moista tyhjää kivikasaa? Ja... miksi? Oliko tämä tullut hiisien mukana.... jostain syystä? Ellei sitten... Hämmingissään hiljaisuuteen vajonnut nulikka hätkähti kuitenkin Andrein äkilliselle uholle sekä suorastaan vihaiselle tuhahdukselle kääntäen katseensa uhkaavasti jo miekkaansa sormeilevaan miekkoseen, kuitenkin papin tapaan melko epäröivästi. Mikä ikinä raunioissa juuri nyt majailikaan ei selvästikään ollut mukava saati millään tavalla luonnollinen otus.... mutta Andrei tuntui saaneensa tarpeekseen kaikista kylään rellestämään hyökänneistä otuksista, eikä näky vieressä makaavasta druidistakaan varmasti ainakaan helpottanut tilannetta. Mies tuntui suorastaan hanakalta tarraamaan uudestaan miekkaansa ja huitaisemaan pään minkä tahansa pirullisen otuksen harteilta joka oli viimeisenä pisarana muutenkin katastrofaaliseen tilanteeseen päättänyt ryömiä esille ties mistä kivenkolosta... siitäkin huolimatta että apujoukkoja ei ilmeisesti pappismiehen sanoista päätellen ollut vähään aikaan tulossa. Poika empi vilkuillen kumpaakin huomattavasti epävarmempana nyt kun kyseessä ei enää ollutkaan vain ikäviä, mutta sentään ymmärrettäviä (ja yllättävän mukavasti nurin kivitettäviä) hiisiä, kohottaen kuitenkin tilanteesta huolimatta kulmiaan papin lopulta nyökätessä ja ojentaessa Andreille avuksi... pari pullollista vettä? Kuten oli jo varmasti aiemminkin huomattu Spyro oli kaikkea muuta kuin uskonnollinen yksilö, joten se seurasikin varsin skeptisenä miehen ottaessa pullot vastaväitteittä, olematta alkuunkaan varma miten veden oli tarkoitus auttaa jonkinlaista mahdollista hirviötä vastaan. Moinen pikkuseikka ei kuitenkaan selvästikään pysäyttänyt Andreita, vaan tämä kääntyi pian varsin päättäväisenä vaiteliaan purppuratukan suuntaan.
Nulikka räpäytti silmiään liikahtaen vaikeana terävästä katseesta ja empi hetken miehen todetessa että aikoi mennä kohtaamaan majakassa väijyskelevän otuksen, mutta tarjoten sentään hänelle tilaisuuden perääntyä. Mikä tällä kertaa edessä odottikin, oli siellä selvästi ainakin jotain muuta kuin pelkkiä hiisiä. Spyro silmäsi ensin Andreita sekä tämän tarjoamia vesipulloja ja sitten maassa tuskissaan makaavaa Demetriosta, kirskauttaen hampaitaan. Hitto... oli tämä hirmu mikä sitten olikaan, mutta... ei moista otusta saanut vain jättää riehumaan rauhassa. Andrei oli oikeassa, jotain oli tehtävä... eikä tätä voinut vain päästää ryntäämään majakalle yksinäänkään... se nyt vain ei ollut oikein. Nulikka värähti inhosta pelkälle ajatukselle piilossa kyhjöttämisesta samaan aikaan kun mitä ikinä Demetriokselle olikaan käynyt tapahtuisi Andreillekin, ja ennen kuin se ehti varsinaisesti miettiä mitä tekisi jos moista mörköä ei voisikaan vain nujertaa kivillä ja kepeillä kuten hiisiä nulikka puuskahti, nyökäten sitten hieman. "Äh. Hitto. Jos se hiton otus tekee jotain tuollaista, niin... ei sitä voi sinne jättää" se sai viimein ilmoille, vetäen hieman henkeä. Oli levottoman pojan äänensävy kovin varma tai ei, ainakin se oli ilmeisesti päättänyt tulla mukaan. Jopa ojennetut pullot otettiin vastaan pienen hämmingin keralla nulikankaan kuitenkaan kritisoimatta näitä tähän hätään, tämän tosin kurkistaessa sisälle ja nuuhkaistessa toista vaivihkaa kuin yrittäen saada selkoa oliko sisällä tosiaan pelkkää vettä. Kenties Spyro ei tuntenut tai kunnioittanut sinikaapuista pappia samalla tavalla kuin kylänasukkaat, mutta kaipa tälläkin oli ainakin tähän hätään sen verran häveliäisyyttä ettei se tuonut suoraan epäilyksiään ilmoille... vaikka ei tainnutkaan olla kovin hyvä näitä kätkemäänkään. Joka tapauksessa putelit otettiin vastaan nulikan katsahtaessa sitten huolestuneesti jälleen Demetriosta. "Ehh. Kai se... paranee tuosta?" Kysäistiin vielä varovaisesti huomion käydessä taustalla kohoavassa nyt varsin pahaenteisessä rauniossa, pojan vilkaistessa sitten kyseenalaisesti toista nokisissa sormissaan pitelemäänsä pulloa. "...mitä me sitten tehdään?"
|
|