|
Post by naakdu on Oct 26, 2011 17:47:54 GMT 3
"Hyvä, tarvikkeita näkyy olevan tarpeeksi, niitä vielä kuluu… paljon", papitar vastasi ja alkoi järjestellä pienissä purkeissa olevia yrttejään pöydälle. Hän otti esiliinan vastaan kiitollisena - nainen ei mielellään sotkenut valkoista mekkoaan, se kun oli lähes mahdoton saada puhtaaksi verestä. Kun ensimmäiset loukkaantuneet alkoivat tulla keittiöön, Aquila tarkasteli heidän tilaansa ja etsi joukosta niitä kaikkein hiljaisimpia - usein mitättömimmät haavat oli niillä, jotka pitivät kovinta meteliä. Hän valitsi ensimmäiseksi potilaakseen vanhahkon miehen, jonka kasvot ja toinen käsi olivat pahoin raadellut. Hän oli täysin samaa mieltä tarjoilijattaren kanssa siitä, että vakavimmin sairaat olisivat todennäköisimmin vielä salissa. "Joku saisi kiertää salissa ja etsiä kuolleiden joukosta vielä elossa olevia", nainen sanoi pestessään vanhan miehen haavoja alkoholilla.
Loukkaantuneiden jono tuntui vain kasvavan koko ajan, ja Aquila huomasi saman asian kuin Minervakin. Hän ei huolehtinut niinkään hygieniasta vaan ennemminkin tulevasta tilanpuutteesta. "Potilaita on kyllä liikaa tänne", hän sanoi. Minerva onneksi oli touhukasta tyyppiä ja heti järjestämässä asioita kuntoon. "Voi, tietenkin pärjään kultaseni", papitar vastasi tarjoilijattarelle tämän huolehdittua hänen pärjäämisestään. "Mene sinä vain, enköhän minä saa apua kutsuttua jos sitä tarvitsen. Tuskin nämä nyt alkavat heti verta vainoamaan." Hän ainakin toivoi, ettei tilanne menisi siihen.
Minervan lähdettyä Aquila jatkoi työtään. Potilaiden priorisoiminen oli Aquilasta työn ikävin osa. Miettimiseen ei kuitenkaan ollut aikaa, ja papitar paikkaili ihmisiä siinä järjestyksessä kuin parhaaksi näki. Odottaville hän tarjosi lupaa kysymättä kipua lievittämään viiniä, jota löysi kyökin pöydältä. Loukkaantuneet valittelivat kilvan kipujaan, ja häly oli kova. Eikä asiaa helpottanut yhtään se, että salista kuului vartioston kapteenin paasaus. Jotenkin papittaren onnistui kuulla kaiken tuon yli kysymys perunasäkeistä. Aquila kääntyi ovelle ja näki sen erikoisennäköisen naisen - oliko se nainen? Papitar ei jostain syystä ollut ihan varma - joka tapauksessa sen henkilön, joka oli jossain vaiheessa leikkinyt tulella. "Perunasäkkejä?" Aquila toisti hieman kummeksuen. Mihin niitä nyt tarvittiin? "Säkkejä en ole nähnyt, näitä onnettomia loukkaantuneita vain… Mutta eiköhän niitä täältä jostain löydy, luulisi niiden olevan täällä. Sinuna etsisin noista kaapeista", papitar viittasi suuriin kaappeihin seinän vieressä, jotka näyttivät siltä, että ne voisivat olla varastona. "Tai sitten kellarista"
|
|
|
Post by spyrre on Oct 27, 2011 1:31:35 GMT 3
Kissa silmäili veristä käsivartta, nyökäten sitten hiukan Amberin kertoessa ettei haava ollut vakava ja että se oli jo ehditty paikkaamaankin. Katse kääntyi portaista kuuluvien äänien vetämänä yläkerran suuntaan jonne jotkut toimeliaat jo kuskasivat ruumiita ikkunasta heitettäväksi. Tehtävä oli varmasti hyvin epämiellyttävä ja mustaturkkinen nainen silmäili tätä kulkuetta hetken synkkänä ennen kuin vastasi soturittarelle. "Hän on epäilemättä sulkeutunut jonnekin seuralaistensa kanssa. Saa nähdä pääsemmekö sisälle ilman kovia otteita jos löydämme heidät." Hän pohti viskaten ohimennen pöytäliinan kädestään takan lepattaviin liekkeihin kääntäen sitten katseensa hiukan kulmaansa kohottaen jossakin huoneen keskellä remuavaan vartiopäällikköön körilään näköjään keksittyä jo alkaa kiipeillä pöydillekin. Eikö se sitten millään väsynyt pitämään tuota meteliä? Olento tuhahti hiukan luimistaen huppunsa alla korviaan miehen pitämälle mekkalalle jättäen tämän kuitenkin pian omaan arvoonsa todettuaan ettei tällä ollut oikein mitään järkevää sanottavaa vieläkään, vain sitä samaa johtoasemansa julistusta ja yleistä uhkailua siltä varalta että joku rohkenisi olla eri mieltä. Vastaväitteitä ei kuitenkaan kissan suunnalta kuultu siitä simppelistä syystä ettei häntä oikeastaan kiinnostanut kuka oli muka johdossa milloinkin, hän aikoi toimia oman logiikkansa mukaan joka tapauksessa kunnes ilmestyisi joku joka tuntuisi omaavan parempia ideoita, eikä näitä vartiokapteenin suunnalta ainakaan vielä kuulunut. Nainen hymähti soturittaren kommentille vaimeasti.
"Siinäpä yrittää. Puuhailkoon mitä tahtoo, etsitään me ne hienohelmat jostakin. Siitä voisi jopa vahingossa olla jotain hyötyäkin." Todettiin olkapäiden kohautuksen keralla olennon katsellessa hetken ympärilleen ja astellessa sitten kaivamaan lattialle seinän vierustalle jääneet tavaransa kaatuneiden huonekalujen ja paikoitellen epämiellyttävämpienkin asioiden alta mukaansa. Pian hän palasikin takaisin reppunsa sekä jousensa olallaan ja alkoi kiivetä portaita toiseen kerrokseen etsiäkseen mahdollisesti johonkin vuokrahuoneeseen linnoittautunutta aatelisporukkaa pieniä kuulusteluja varten. Hän tunsi olonsa kieltämättä vieläkin levottomaksi kauheiden tapahtumien jäljiltä, ja ilmeisesti saman menon jatkuessa ulkopuolella hän oli entistäkin motivoituneempi tekemään jotain, aivan mitä tahansa, välttyäkseen vain istumasta ja kuuntelemasta ikkunoiden takaa kantautuvia örähdyksiä, huutoja ja kiljaisuja. Pitäisi varmaankin myös pyrkiä ikkunan luokse niin pian kuin mahdollista, ylemmistä kerroksista näkisi varmasti paremmin mitä ulkona oikein tapahtui. Olikohan majatalon seinien ulkopuolella enää ketään elossa vai olivatko kalmot jo napanneet saaliikseen kaikki asukkaat?
|
|
|
Post by R.C. on Oct 27, 2011 11:50:02 GMT 3
Ilmiselvästä johtajuuskompleksista kärsivän korston kovistelua kuunnellessaan Oivari mietti synkkänä josko hänen olisi tosissaan pitänyt hiukan lorotella kapteenin kolpakkoon, vaikka kusta miehen päässä tuntui jo muutenkin olevan. >Rusalka ja Spyrre: Salia kierrellessään ja tuhoja selvittäessään isäntä tuli katkonaisesti kuulleeksi tumman soturittaren ja kummallisen kissaelikon käymän lyhyehkön sananvaihdon, joka sai Oivarinkin laskemaan sattumia yhteen ja oivaltamaan harvinaisten tapausten välillä kenties piilevän yhteyden. Nähtävästi naiset olivat aikeissa mennä tenttaamaan hiukan tietoja poissaolollaan loistavilta aatelisilta, joiden katoaminen vaikuttikin Oivarista perin oudolta – olivathan korkea-arvoisimmat yleensä ensimmäisinä valittamassa epäkohdista. ”Mä tuun messiin.”, murahti ukko helisyttäen vyöllään roikkuvaa raskasta avainnippua. Lukittu ovi ei tulisi tuottamaan ongelmia.
Majatalon rappusissa raahattiin pian sekä raatoja että raadeltuja rinnatusten; Eron kertoi vain uhrien vaimea vaikerrus tai tajuttomien heikko pulssi. Koskapa kaikkia vainajia ei vaivauduttu sulkemaan säkkeihin, oli vaarana vielä elävien viskaaminen ikkunasta alas kadulle. Portaat olivat valuvasta verestä äkkiä läpimärät ja liukkaat. Minerva oli avannut talon avarimman vuokrahuoneen vuodepotilaita varten, ja levitellyt lattialle jokaisen patjan ja täkin, jonka suinkin sai tilaan mahtumaan. ”Olisko tääl muita ompelua taitavia naisia tai miehiä?!”, huusi tarjoilijatar hengästyneenä ulos käytävään parsiessaan juuri muuan uhrin ammottavaa haavaa umpeen. Turhaan hienosteluun ei ollut aikaa saati varaa. Neulat oli steriloitava kynttilänliekillä ja suolilangan loppuessa turvauduttava tavanomaisiin ompelutarvikkeisiin. Uhrien tuskaista mieltä saattoi hieman humalluttaa alkoholilla, mutta paljon muuta kipujen lievittämiseksi ei ollut tehtävissä. >Wolker: Tyttö ymmärsi pian etteivät majatalon tarjoamat rajalliset resurssit tulisi alkuunkaan riittämään. Saatuaan hädin tuskin enää hengittävän potilaansa ompeleen päätökseen Minerva korvasi paikkansa toviksi toisella puoskarilla ja kiiruhti alakertaan vartiokapteenin juttusille: ”Kuulehan kapteeni, voin käyttää talon jokaista lakanaa ja rättiä loukkaantuneiden kolojen tukkimiseen, mutta se ei vaan tuu riittämään! Me hoitajat tarvitaan parempia välineitä ja puudutusaineita, sellasia ku kaupungin parantolassa!”, kärtti punapää kiivaasti.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Oct 27, 2011 11:56:02 GMT 3
(( olen pahoillani jos sotken vuorojärjestystä ))
Ennen kuin Karan ehti vajota lähes katatoniseen tilaan kaikesta järkyttymisestä, tuon ehti havahduttaa möykkäämisellään paikallinen vartijakapteeni, jonka suuntaan mies nosti katseensa lähes pelästyneenä odotellen ei sen vähempää kuin uutta hyökkäystä. Ehkä olisikin parempi toimia tai tehdä edes jotakin ennen kuin tuo möykkäävä ukonkuvatus saisi päähänsä ahdistella häntä itseään. Jostain kumman syystä tämä ajatus tuntui uhkaavalta, joten Karan nousi ylös yksinäiseltä jakkaraltaan ja alkoi sitten katsella ympärilleen mitä ihmettä voisi alkaa tekemään auttaakseen tilanteessa osaltaan, tai edes näyttääkseen siltä. Hänen jaloissaan ja käsissään oli joitakin naarmuja ikkunoiden läpi kulkemisen johdosta, mutta ne eivät tuntuneet kaipaavan ainakaan juuri nyt akuuttia huomioa. Jalat sentään kannattelivat vielä.
Unenomaisessa tilassa mies tarttui lähintä lattialla makaavaa, muotopuoleksi hakattua raatoa, jalasta ja lähti raahaamaan sitä portaita ylös kohti huonetta, jota kautta oli sisään hetkeä aikaisemmin tullutkin. Laiha mies kiskomassa raatoa perässään portaita pitkin oli sinänsä makaaberi näky sillä Karan muistutti ehkä itsekin siinä tilassaan ajattelemaan kykenemätöntä zombia kuin tarkkaan harkitusti toimivaa ihmistä.
|
|
|
Post by Rusalka on Oct 27, 2011 16:11:27 GMT 3
Amber nyökkäsi kissalle mutta ennen kuin he ehtivät lähteä yläkertaan tällä pikku tutkimusmatkalle, tuli majatalon isäntä heidän juttusilleen. Hän ilahtui siitä mitä tällä oli sanottavana, tai pikemminkin siitä mitä tällä oli mukana. "Hyvä, se että paikan omistaja tulee mukaan vaikuttaa vähän virallisemmalta, ehkä arvon aateliset ovat sitten suostuvaisempia avaamaan sanaisen arkkunsa." Ennen kuin he ehtivät lähteä liikkeelle, tuli punatukkainen tarjoilijatar alas ja meni vartiokapteenin juttusille. Amber oli suorastaan ällistynyt kun tyttö uskalsi mennä noin suoraan esittämään vaatimuksensa tuolle isolle mörölle. Hän pelkäsi että tyttö parka heitettäisiin vielä ulos, itse tarvikkeita hakemaan. "Menkää te edeltä, tulen ihan kohta perästä." Hän sanoi muille, aikoen katsoa ettei Minervalle tosiaan kävisi hullusti, hän nimittäin ei ollut ollenkaan varma kuinka pitkälle tuo Wolkeriksi itsensä esitellyt tapaus oli valmis menemään.
|
|
|
Post by submarine on Oct 27, 2011 17:00:47 GMT 3
Wolker odotteli hetkensä, ennen kuin joutui myöntämään, ettei ilmeisesti ollut saamassa vastaanväittäjiä. Olisihan sekin pitänyt tietenkin arvata, ettei keneltäkään muultakaan nahjusmaisen isännän lisäksi löytyisi pienintäkään selkärangan poikastakaan. Pelkkiä lampaita, jotka tarvitsivat ohjastusta ja tiukkaa kättä ja kuria. Ja hän oli ainoa, joka sitä voisi antaa. Loppujen lopuksi mies tuhahti, työnsi miekkansa pois ja loikkasi tömähdyksen saattelemana alas puhujankorokkeen virkaa toimittaneelta pöydältään. Ja se olisikin ollut oikein näyttävää, ellei mies olisi ollut vähällä liukastua lattialle roiskuneeseen vereen ja joutunut ähkimään ja huitomaan tukea hapuillen välttyäkseen lentämästä pitkin pituuttaan. Melkoinen kirosanatulva kiiri ylitse majatalon.
>Minerva: Wolker mulkaisi pöydästä tukea hakiessaan vähintäänkin ikävään sävyyn taas jotakin kimittämään alkanutta palveluslikkaa, joka oli ainakin tähän asti osoittautunut harvinaisen turhaksi tapaukseksi. Jotakin jostakin terpeleen sidetarvikkeista ja parantolaan ryntäämisestä sun muusta sellaisesta. Toki siinä taisi olla, niin ikävää kuin se olikin myöntää, järkeä, mutta vartioston kapteeni ei ollut aivan heti aikeissa myöntää sitä suosiolla. Ei ainakaan pönkittämättä edes hieman omaa kantaansa samalla. "Tällä hetkellä kukaan ei lähde mihinkään, ennen kuin tiedän, mitä on meneillään ja nuo antavat periksi!" Wolker ärähti, viittoen tukitulle ovelle, jonka takana paukutti vieläkin äänistä päätellen melkoinen lauma samoja riivattuja kammotuksia. "Vasta, kun mieheni palaavat ja kertovat tilanteesta, aion millään tavoin edes harkita mitään tällaista! Joten hiljaa ja tee mitä pystyt!"
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 27, 2011 18:46:02 GMT 3
Kun ihmiset alkoivat kantaa kuolleita yläkertaan Angeline päätti siirtyä. Portaissa oli muutenkin jo vaikea kulkea ilmankin ruumiin tuomaa lisäpainoa. Niin ilkeä hän ei sentään ollut, että olisi jäänyt auttavien tielle. Ties vaikka joutuisi itsekin kantopuuhiin. Angelinen saavutaessa alakerta hän kuuli jälleen kissaihmisen puhuvan, majatalon isäntäkin liittyi keskusteluun. He olivat menossa jututtamaan aatelisia yläkertaan. ”Hei! Minäkin tulen!” Angeline huudahti, mutta kissaihminen oli jo mennyt. Hän puuskahti ja seurasi toista yläkertaan niin nopeasti kuin vain pystyi liukkaissa portaissa ihmisten seassa. Angeline ei jaksanut välittää ulkoa kantautuvista äänistä. Kunhan ne pysyivät ulkona.
>Spyrre: Angeline saavutti kissanaisen toisessa kerroksessa. Hän hidasti vauhtiaan, ettei vaikuttaisi siltä, kuin olisi yrittänyt saada toisen kiinni ja samalla mietti kuumeisesti, miten aloittaisi keskustelun vaikuttamatta epäilyttävältä ”Kuulin, että ajattelitte mennä keskustelemaan näiden aatelisten kanssa. Minuakin kiinnostaisi tietää, mitä oikein on tekeillä” Angeline sai muotoiltua ja tarkasteli naista vaaleilla silmillään, ei uhkaavasti, mutta selvästi kiinnostuneena.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 27, 2011 19:12:16 GMT 3
>>RC&Rusalka: Jo yläkertaa kohden liikkeelle lähtenyt kissa pysähtyi aavistuksen yllättyneenä majatalon isännän astuessa yllättäen esiin tarjoamaan apuaan ilman että heidän oli tarvinnut sitä edes kysyä. Hän seisahtui vilkaisten miestä olkansa ylitse kunnes nyökäytti päätään pienen, vaikkakin kireän hymyn keralla. "Teistä onkin varmasti apua, kiitoksia tarjouksesta. Satutteko muistamaan mihin kerrokseen se porukka on majoittunut?" Olento vilkaisi ohimennen ylös kun joku, ilmeisesti seuraavassa kerroksessa vahingoittuneita paikkaileva tarjoilijatyttö huusi haeskellen ompelutaitoisia hoitotoimiin muttei vastannut vaikka olisikin näin yksinkertaiseen asiaan ehkä kyennytkin. Läsnä olisi varmasti muita jotka olisivat parempia tässä, ja kissaihmisellä oli nyt mielestään tärkeämpiä toimia tehtävänään. Tyttö kirmasikin pian takaisin alakertaan olennon tehdessä tälle hiukan tilaa tämän mennessä ohitse mutta ei kiinnittänyt tähän suuremmin huomiota lähtiessään kohden yläkerroksia Oivari mukanaan. Yllättäen tumma soturitar päättikin jäädä vielä saliin syystä tai toisesta saaden kissan vilkaisemaan tätä hiukan yllättyneenä, mutta kohauttaen sitten olkapäitään. "Enköhän minä muutamalle hienohelmalle pärjää." Hän pohdiskeli ääneen jatkaen kiipeämistään, joko huoneelle jonka Oivari mahdollisesti muistaisi kyseiselle hienostoporukalle vuokranneensa, tai sitten lähtien etsiskelemään näitä kuulonsa ja hajuaistinsa perusteella yrittäen samalla jo muistella mitä näiden pöydän suunnalla oli tapahtunut ensimmäisen panikoivan miehen saavuttua tai hiukan ennen tätä. Tämä oli tainnut mainita jonkin nimen, mutta hän ei meinannut muistaa mikä se oli ollut koska ymmärrettävistä syistä hän oli ollut sillä hetkellä kiinnostuneempi muista tapahtumista. Lis... Lisbeth? Tai jotain sinne päin? Mitä tekemistä tällä naisella saattoi olla yhtäkkisen kalmoinvaasion kanssa?
>>Astarael: Äkkiä hänen takaansa kuuluva uusi vieras ääni keskeytti vielä olennon pohdinnat. Kissaihminen hätkähti ajatuksistaan ja käänsi päätään nähden takanaan vieraan naisen joka ilmeisesti oli myöskin kiinnostunut samoista asioista kuin hänkin. "Niinkö?" Hän vastasi silmäillen uutta tuttavuutta tutkivasti miettien mahtaisiko tämä osata pitää puolensa jos jotain tapahtuisi. No, yläkerrokset olivat olleet rauhalliset tähänkin asti ja kalmot tuskin osasivat kiipeillä ikkunoista joten eivätköhän he olisi täällä paremmassa turvassa kuin alakerrassa ikkunoiden läheisyydessä vaikka uusin tulokas näytti hienoine mekkoineen ja koruineen kaikkea muuta kuin soturilta. "Hyvä on. Tuskin useammasta kuulustelijasta haittaakaan on, olemmepa toivottavasti hiukan vakuuttavampia jos he päättävät alkaa vastahankaisiksi." Kissa totesi viimein viitaten sitten niin naista kuin Oivariakin seuraamaan astellen sitten etunenässä jatkamaan etsintöjä aistinsa tarkkana, yrittäen parhaansa mukaan jättää ulkoa kuuluvat äänet sekä vahvan kaikkialta huokuvan veren lemun huomiotta.
|
|
|
Post by Aqwell on Oct 27, 2011 19:42:35 GMT 3
Hmmm... Tämä mutkisti asioita hieman. Kredan etsi kaapeista ja muualta keittiöstä ja löysi lopulta etsimänsä. Hän palasi perunasäkkien kanssa taistelutantereena toimineeseen huoneeseen ja laski muut perunasäkit paitsi yhden lähimmälle pöydälle.
Työ oli paitsi inhottavaa myös tietyissä määrin hankalaa. Ainakin sen jälkeen kun portaat alkoivat olla veren peittämät. Valittaa ei kuitenkaan sopinut, se oli yksi hänelle opetetuista säännöistä. Jos tarjoaa apua, työ on suoritettava kunnolla loppuun ilman valitusta. On turha valittaa, jos on sanoutunut vapaaehtoiseksi. Kredanilta oli mennyt jonkin aikaa oppia tämä, mutta nykyään hän jo piti mölyt mahassaan ja valitukset päänsä sisällä. Piti vain muistaa, että hyvä työ oli hyvä työ ja yhteen hiileen puhaltamalla kaikesta selvittiin.
Kredania hieman kuvotti raahata ruumiita paljain käsin, kun säkkejä ei ollut saatavilla. Tämä oli yksi syy, miksei hän ollut ryhtynyt parantajaksi: hän ei pitänyt haavojen, paiseiden ja mädäntyneen lihan näkemisestäm eikä mistään muustakaan vastaavasta. Hän tiesi monien olevan samalla kannalla kuin hän, joten ainakaan hän ei ollut yksin tässä.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 28, 2011 0:11:26 GMT 3
>Wolker: Öykkärin yhä töykeillessä tarjoilijatar olisi tahtonut latoa tälle yhden jos toisenkin vastaväitteen, mutta mielensä täpärästi malttaen hän nipistikin suunsa suppuun ja pyörähti ympäri painellakseen samaa tietä jota oli tullutkin. Väittely vartiokapteenin kanssa kun vaikutti jo valmiiksi yhtä hyödyttömältä kuin päänsä takominen kiviseinään. ”Mistä tietää tulevatko miehesi lainkaan takaisin jos lähetit ne kahestaan tonne pimeyteen...”, saattoivat sivustakatsojat kuulla likan mennessään puhisevan, ”Kertakaikkisesti! Jollei ton tolvanan tahto aamuun mennessä selkiydy, mä lähen vaikka yksin sinne sairaalalle – vaikka siihen saakka ei täältä kyllä turhan moni potilas selviä.” Tytöllä oli oikeastaan omakin lehmä ojassa, tai tarkemmin ottaen äitinsä, jonka kohtalo oli edelleen iso kysymysmerkki. Niin kauan kun likan ainoa ja läheisin sukulainen oli teillä tietymättömillä, ei punapäällä ollut varaa pelätä edes pahansisuista Wolkeria. Matkalla parantolaan Minervalle olisi kukaties tarjoutunut mahdollisuus poiketa kotona pelastamassa mammansa... >Karan: Portaita noustessaan Minerva sattui tunnistamaan samassa kaupungissa asuvan ja Nauravassa Alpakassakin viimeisen viiden vuoden aikana tutuksi tulleen luutunsoittajan, jonka muisti poistuneen paikalta vain vähän ennen veristä välikohtausta. Kuinka mies oli päässyt takaisin taloon kenenkään huomaamatta? ”Karan!”, sihahti tarjoilijatar tarttuessaan tokkuraisen miehen käsivarteen. ”Olitko sä ulkona? Näitkö mitä siellä tapahtui?! Onko...”, likka joutui nielaisemaan ennen kuin sai lauseensa lopetetuksi: ”Onko koko kaupunki...?” Minerva ei millään halunnut uskoa koko Taarnheimin vajonneen aivan varoittamatta vähämielisyyteen. Verilöylylle täytyi olla järjellinen selitys! Silti pimentoon jäänyt tyttö ei voinut olla pelkäämättä pahinta...
|
|
|
Post by naakdu on Oct 28, 2011 0:13:36 GMT 3
Syviä haavoja, ruhjeita, verisiä mustelmia, murtuneita ja katkenneita luita, yksi kädentynkä… Aquila parhaansa mukaan paikkaili ihmisten vammoja. Melkoista tuhoa olivat ne hirviöt saaneet aikaan, papitar päivitteli mielessään kaikkea maailman kurjuutta ja vääryyttä. Edes hänen jumalattarensa ei pystynyt poistamaan kaikkea pahuutta, se oli ikävä tosiasia, mutta juuri siksi papittaria ja muita pyhiä ihmisiä tarvittiin. Useimmat potilaista selviäisivät arvilla, mutta heidän joukossa oli pari sellaistakin, joilla toivoa ei enää ollut - heille papitar syötti vahvaa rohdosta, joka takaisi heille ainakin hieman nopeamman kuoleman. Kyökistäkin alkoivat pikku hiljaa tarvikkeet loppua. Etenkin sidetarpeita tuntui kuluvan hervottomasti: haavat olivat suurimmalla osalla isoja ja märkiviä, ja tarvitsivat paljon kääreitä ympärilleen, etteivät tulehtuisi. Papitar pyysi paremmin voivia lahjoittamaan palan paitaansa tai viittaansa yhteiseen hyvään, ja osa siihen suostuikin, ja tarvetta saatiin siten hieman siirrettyä tulevaisuuteen. Onneksi ihmisvirta keittiöön oli alkanut laantua sen jälkeen, kun potilaita oli alettu ohjaamaan yläkertaan, eikä uusia potilaita enää juuri ilmaantunut. Papitar olisi pian hoitanut nämä ihmiset ainakin niin hyvin kuin näillä resursseilla pystyi.
// En ole ihan varma, pääsenkö viikonloppuna pelailemaan, riippuu monesta asiasta - älkää siis ihmeessä jääkö odottelemaan… ^^' //
|
|
|
Post by Rusalka on Oct 28, 2011 1:26:19 GMT 3
Amber katsoi ettei tytölle käynyt kuinkaan ja ihme kyllä vartiokapteeni tyytyi vain aukomaan päätään. Mutta hän huolestui uudestaan kuullessaan mitä tämä mumisi, ei hän uskonut kovin todennäköiseksi että kukaan vapaaehtoisesti menisi ulos olioiden sekaan mutta päätti kuitenkin mennä vielä varmistamaan. Tyttö oli juuri mennyt ylös portaita ja jutteli erään miehen kanssa jonka näytti tuntevan. Tyttö kuullosti niin järkyttyneeltä että hänellä kävi mielessä että tämä saattaisi tosiaan rynnätä pihalle. "Hei, ethän sinä vakavissasi puhunut että ulos menisit?" Hän sanoi ja kosketti tyttöä olkapäälle.
|
|
|
Post by submarine on Oct 28, 2011 16:07:52 GMT 3
((Ja perspektiivi vaihtuu, whee!))
>Cathryn, Oivari & Angeline: Kun asioiden oikeasta laidasta hieman kiinnostuneet lähestyivät etsimäänsä ylemmissä kerroksissa, ei näiden varmaankaan tarvinnut turhan kauaa ihmetellä minkä oven takaa tarkalleen ottaen lordia tai tämän seuruetta uumoilla. Asianmukaisen oven alta kantautui edelleen surkea vaikerrus ja parku, joka ei ilmeisesti ollut edes missään vaiheessa äskeisen hyökkäyksen aikana tauonnut. Tarkkakorvainen erotti sen mitä varmimmin saman lordin yhä yhtä heikkopäiseksi ulinaksi, josta suuri osa oli täysin käsittämätöntä yleistä parkua, osa edelleen sopertelua siitä miten "ne" olivat tulossa, ja osa saman naisen, Lisbethin, nimen voihkinaa. Sekoittuipa lordin vajaamieliseen valitukseen tosin myös kurinalaisempaa, joskin hermostunutta ärinää, kun joku ilmeisestikin yritti parhaansa mukaan komentaa tätä ottamaan itseään niskasta kiinni - joskin täysin tuloksetta. Ja kaiken tämän alla, saman oven takana ja jokseenkin sivuseikaksi jääneenä, keskusteli joukko muita hermostuneita, matalia ääniä, kaiketi yrittäen keksiä mitä tässä nyt pitäisi tehdä. Olipa miten oli, tiesi lordi tässä kohtaa asioista todennäköisesti eniten - tai ainakin sellaista, joka saattaisi loksauttaa muutaman palasen kohdilleen. Jos tästä vain saataisiin mitään irti...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 28, 2011 20:14:27 GMT 3
Etsinnänkohteen löytäminen osoittautuikin melkoisen helpoksi kunhan vain omasi toimivat korvat, ja ne kissalta ainakin löytyivät. Hän silmäsi käytävässä parveilevia ihmisiä jotka toimittivat kuka mitäkin kontolleen sälytettyä epämiellyttävää askaretta ruumiiden kuskaamisesta pahasti haavoittuneiden auttamiseen jatkaen sitten vielä kerrosta ylemmäs huomattavasti toisen kerroksen hyörinää rauhallisempiin tiloihin. Oven takaa kuuluva ulina oli ajoittain sen verran äänekästä että tämä kuului melkein portaikkoonkin ohjaten etsijät piakkoin oikean suljetun oven taakse. Kissaihminen vilkaisi seuralaisiaan jääden hetkeksi kuuntelemaan mitä sisällä tapahtui. Ilmeisesti juuri hetkeä ennen hyökkäystä sisään rynnännyt miekkonen oli edelleen hysteerinen ja parkui täyttä kurkkua äkäisistä rauhoitteluyrityksistä huolimatta. Myös samaa naisen nimeä toisteltiin jälleen epätoivoiseen sävyyn, ja taustalta kuului huomattavasti vaimeampaa keskustelua joka ikävä kyllä hukkui suurimmaksi osaksi panikoivien huudahdusten alle. Tämä oli epäilemättä se mitä he olivat etsineet. Kissaihminen nyökkäsi merkitsevästi vieraalle naiselle ja Oivarille, koputtaen sitten oveen vaativaan sävyyn, toinen kätensä hiljaa sapelin kahvalla leväten syystä tai toisesta. "Hyvät herrat, se hässäkkä alakerrassa on nyt ohitse, ulko-ovet on lukittu ja kukaan ei pääse enää sisään. Olisitteko ystävälliset ja avaisitte, meillä olisi hiukan kysyttävää johon toivoisimme että osaisitte vastata." Olento ilmoitti jääden sitten odottamaan minkälaisen reaktion saisi sisältä. Jos kukaan ei osoittaisi merkkejä oven avaamiseen suosiolla, mitä hän oikeastaan hiukan epäili, hän siirtyisi sivuun antaakseen Oivarin avata sen avainnipullaan. Sisään saapastelu kutsumatta saattaisi aiheuttaa piileskelijöissä melkoisen nihkeän vastaanoton joten kissa oli varuillaan vaikka ei vielä aseitaan esiin vetänytkään. Kai sitä piti yrittää sivistyneesti näin ensin, kunnes aatelisporukka antaisi aihetta muunlaiseen suhtautumiseen.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 28, 2011 22:24:04 GMT 3
”Niinpä” Angeline vastasi hymyillen. Hän lähti seuraamaan kissanaista ja majatalon isäntää oikean huoneen etsinnässä. Ei kulunut kovin kauaa, kun he jo olivat oikean oven kohdalla. Ainakin äänistä päätellen heidän etsimänsä henkilöt olivat sisällä: Huoneesta kuului samaa vaikerrusta muiden äänien rinnalla. Angeline veti syvään henkeä kissanainenkin vaikutti kireämmältä, käsi valmiina vetämää aseensa. Kukaan ei tuntunut hengittävän. He kolme odottivat oven avautuvan tai majatalon isäntä joutuisi sen tekemään.
|
|