|
Post by R.C. on Oct 16, 2011 0:09:38 GMT 3
Taarnheimin suurin ja suosituin majatalo ”Naurava Alpakka” toivottaa kaikki vieraat tervetulleiksi lämpimän tuopposen ja tulisijan ääreen! Alakerran hälyisessä, hämyisessä anniskelusalissa voi lepuuttaa jäseniään valkean vierellä jököttävissä nojatuoleissa tai istahtaa yhteen kynttilöin valaistuista pöydistä ryystämään olutta tai nauttimaan keittiön maistuvista antimista. Kaupungissa kiirivän huhun ansiosta talossa on tänä iltana tavallistakin enemmän väkeä. Moni utelias katse harhailee salin syrjäiseen nurkkaukseen, mutta harva rohkenee häiritä sinne kokoontunutta korkea-arvoista seuruetta...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 16, 2011 16:19:13 GMT 3
Majatalon ilmapiiri oli käynyt hyvinkin jännittyneeksi odottamattomien korkea-arvoisten vieraiden johdosta jo ennen kuin nämä olivat edes astelleet sisälle itse rakennukseen, ja nyt kun koko kuhinan aiheuttajat olivat henkilökohtaisesti paikalla istuksimassa salin perällä olisi levotonta tunnelmaa voinut melkein leikata veitsellä. Sivummalla seinänvieressä sijaitsevan pienen pöydän ääressä istuva solakka, tummaan nuhruiseen vaellusviittaan kääriytynyt hahmo vilkaisi uteliaasti kiiluvin vihrein silmin huppunsa alta tuon joukkoon varsin huonosti sulautuvan seurueen suuntaan ateriointinsa lomasta kunnes jatkoi lautasella höyryävän lihamuhennoksen päästämistä kärsimyksistään. Ei ollut erityisen vaikea huomata olennon olevan naispuolinen vaikka tämä olikin pukeutunut peittäviin vaatteisiin ja viittaan puolustukseksi vuoriston viileää ilmaa vastaan eikä ollut edes laskenut huppua päästään syödessään, mutta tarkemmin katsottuna pystyi myös pistämään merkille ettei kyseessä ollut ihminen vaikka hyvin inhimillinen rakenteeltaan olikin. Puisia aterimia käsittelevät pitkäkyntiset sormet olivat selvästi mustan kiiltävän turkin peittämät, ja päässä lepäävän hupun alta erottui hämärästä valaistuksestakin huolimatta pari kiiluvia silmiä sekä petomainen tylppä, myöskin mustan turkin peittämä kuono. Lisäksi viitan alta heilahti aina välillä esille pitkä kissamainen häntä, kertoen liikkeillään niille jotka niitä mitenkään osasivat tulkita olennon olevan rauhallisesta olemuksestaan huolimatta melko varuillaan. Myös hän oli muukalainen Taarnheimissa jossa suhtauduttiin tuntemattomiin normaalistikin epäluulolla eikä asiaa auttanut ainakaan se seikka että nainen ei selkeästi ollut edes ihminen ja että hän oli saapunut juuri sopivasti tämän muunkin jännitteen keskelle. Näin ollen kissamainen olento oli päätynyt pitämään mahdollisimman matalaa profiilia, toivoen välttyvänsä mahdollisesti kiinnostavampien arvovieraiden läsnäollessa suuremmalta negatiiviselta huomiolta niin hyvin että voisi seuraavana päivänä jatkaa rauhassa matkaansa. Hän ei suuremmin kaivannut turhia yhteenottoja, mutta oli silti parasta olla valppaana kaiken varalta, epäluuloisista muukalaisia kieroon katsovista ja eristyksissä elävistä kyläläisistä ei koskaan voinut olla varma miten nämä reagoisivat erikoisemman rodun edustajia nähdessään.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Oct 16, 2011 17:35:01 GMT 3
Vaikka Taarnheimissä oli viimeaikoina kohistu ja juoruiltu vastikään saapuneen huomiota herättävän seurueen takia, oli tunnelma muusta jännityksen ilmapiiristä huolimatta hieman synkempi eräässä kynttilän valaisemassa pöydässä, jossa istui pitkä, hoikka valkoiseen paitaan, mustaan liiviin ja samansävyisiin mustiin housuihin ja saappaisiin pukeutunut mieshenkilö. Punaista huivia mustien hiustensa peittona pitävä mies oli kumartuneena oluttuoppinsa äärelle hartiat painuneena. Karanin mieli oli musta, ja vaikka muutama ystävällismielinen paikallinen kävikin tuon luona pikaisesti esittelemässä osanottojaan ja taputtamassa miestä olalle ei mies tuntunut havahtuvan omasta henkilökohtaisesta maailmastaan. Karan oli asunut Taarnheimssä viimeiset viitisen vuotta viime päivinä kuolleen ja vastikään kuopatun äitinsä Gerdan luona. Gerda oli viiden vuoden aikana tunnettu paikallisten keskuudessa erikoislaatuisena näkijänä joka oli aika-ajoin auttanut kaupunkilaisia erikoisella kyvyllään ja neuvoillaan. Tosin pitkän sairasteltuaan vanha nainen oli viimein nukkunut pois, ja tämän isätön poika oli jäänyt yksikseen asuttamaan heidän pientä kotiaan kaupungin muurien läheisyydessä. Vaikka Karan oli osannut jo aavistella pahinta äitinsä sairastelusta, oli tämän poismeno miehelle silti kova paikka, sillä yksin äitinsä kasvattama poika oli luonnollisesti hyvin kiintynyt äitimuoriinsa, ja nyt tämä oli poissa. Karan oli yrittänyt etsiä kaupungista paikkaansa silloin tällöin vartioston tehtävissä, mutta paremmin jo lähemmäs kolmea, kuin kahtaymmentä ehtinyt normaalisti aurinkoisen ja iloisen mielenlaadun omaava mies oli viihtynyt Nauravassa Alpakassa soittamassa luuttuansa paikallisille ja tuntemattomille tienaten siinä sivussa joitakin kolikoita. Hänen onnekseen kaupunkilaiset sattuivat pitämään tuon soitosta. Nyt luuttu, jota ilman Karania harvoin nähtiin, tosin makasi kynttilän valaisemalla pöydällä tuopin vieressä, johon mies oli tänään tilannut tosin vasta pari kertaa täydennystä.
|
|
|
Post by submarine on Oct 16, 2011 18:30:14 GMT 3
Taarnheimin viimeisin, joskaan ei varmasti viimeinen, vartijakapteeni, Wolker, nautti tuopillistaan muutaman miehensä kanssa majatalossa. Iltanen oli tähän asti edennyt melko rauhallisissa merkeissä, osittain varmasti juurikin noiden neljän miehen vuoksi. Wolkeria ei koskaan oltu tunnettu rauhallisena tai armollisena miehenä, ei yhtenäkään niistä kolmesta vuodestaan Taarnheimissa - vain velvollisuudentuntoisena ja asiansa osaavana. Tämän tiukasta kurista ja kovista otteista ei välttämättä pidetty, virkaveljien taikka kaupunkilaisten keskuudessa (puhumattakaan rikollisista), mutta tämä sai aikaan tuloksia, joten harvempi saattoi loppujen lopuksi valittaa. Wolker oli äkkipikainen ja ärhäkkä mies sille päälle sattuessaan, eikä sen sattumiseen vaadittu paljoakaan, mutta yleensä vain aiheesta. Wolkerin mainetta auttoi eittämättä se, että tämä näytti vähintäänkin toimeensa sopivalta. Hän ei ollut valtava mies, muttei myöskään mikään pieni. Vahvat piirteet ja tuima ilmekin tekivät oman osansa, mutta se, mikä sai varkaat ja rikolliset useimmiten värähtämään, oli tämän naama. Tarkalleen ottaen sen oikea puoli. Siitä hän saikin hyvin varovaisesti ja hyvin varauksella hyvin tietyissä piireissä käytetyn haukkumanimensä, naama-Wolker. Harvempi tosin uskalsi sitä hänelle itselleen sanoa koskaan tai missään. Wolker ei ollut mikään komea mies muutenkaan, jokseenkin karkeakasvoinen ja valtavanenäinen, mutta pelottavan hänestä teki arpi. Miehen kasvojen koko oikea puoli oli pelkkää revittyä, huonosti parantunutta, rujoa arpea. Silmäkulma ja suupieli oli revitty melko toimintakyvyttömiksi, eikä toisesta korvastakaan ollut paljoa jäljellä. Ja kaikki siltä väliltä olikin omiaan antamaan pikkulapsille painajaisia. Kukaan ei tiennyt, mikä sen oli tehnyt, eikä Wolker koskaan puhunut siitä, mutta jokainen tiesi mitä mies puolestaan teki jos sai kuulla mitään irvailua naamastaan. Se ei ollut kaunista.
Olipa miten oli, oli Wolker tänä iltana ottanut mukaansa muutaman miehensä ja suunnannut Nauravaan Alpakkaan. Virallisesti kyseessä oli rauhanvalvonta, olihan liikkeellä paljon väkeä. Mutta sitten taas toisaalta, tällainen tilaisuus oli omiaan pieneen kevennykseen keskellä viikkoa - ja vieläpä vartioston rahoilla. Niinpä rauhanturvaaminen tapahtuikin lähinnä vankasti istuma-asennosta, kypärät pöydälle laskettuina ja miekat sen reunaa vasten nojaillen. Ja vaikkei kukaan kolmesta vartijasta ollutkaan Wolkerin varsinaisia ystäviä, tällä kun ei niitä ollut, eivät nämä kuitenkaan väittäneet vastaan ilmaiselle oluella ja illan istumiselle. Olkoonkin että se edellytti aina yhtä äreältä näyttävän Wolkerin vieressä istumista. Wolkerin, joka oli noussut säälimättä ja hanakasti johtotehtäviin, vaikka koko vartijantyö näyttikin olevan tälle yhtä tervanjuontia.
|
|
|
Post by Aqwell on Oct 16, 2011 18:39:06 GMT 3
Juoruilla oli kestänyt viisi vuotta tavoittaa hänet ja nyt hän istui Nauravan Alpakan majatalossa täsmälleen sovittuna päivänä. Joskin viisi vuotta myöhässä. Kredan Leminai na Cheria oli hänen nimensä ja ikää oli yli 25 alle 30. Hänellä oli tuttava tässä kaupungissa, jota hän odotti. Oli odottanut jo puoli päivää. Ilmeisesti jompikumpi heistä oli kadottanut ajantajunsa. Tämä tuttava oli lähettänyt Kredanille kirjeen, tai niin ainakin kerrottiin. Se ei tosin ollut koskaan saapunut perille, tai sitä ei ollut koskaan edes lähetetty. Juoru oli kuitenkin kuljettanut sitä eteenpäin aina sinne asti, missä hän oli ollut suorittamassa opintojaan mestarinsa ohjeistuksella. Kuinka paljon se oli muuttunut tuona aikana, oli mysteeri. Mikä niistä monesta versiosta oli oikeassa, oli sekin mysteeri. Kaikki kuitenkin sanoivat, että hänen oli oltava Taarnheimissa tänä päivänä juuri tässä kyseisessä majatalossa. Juoruilla tosin oli oikukkaat puolensa. Kredan istui majatalon yhdessä pöydässä juoden hitaasti olutta ja odottaen tuttavansa saapumista. Hän ei ollut moneen vuoteen nähnyt kyseistä henkilöä, joten oikeastaan oli hyvin mahdollista, että hän olikin täällä kaikesta huolimatta. Täällä oli tänään niin paljon väkeä, ettei ollut ihmekään, jos joku jäi huomaamatta. Ilmeisesti jotain suurta oli tapahtumassa ja se merkitsi sitä, että hän oli saapunut oikeaan aikaan. Keitä olivatkaan nuo henkilöt tuolla kauempana? Vaikuttivat ainakin jonkintasoisilta ylimyksiltä. Kuiskailut ja matala puhe hänen ympärillään viittasi samaan.
Kredanilla oli päällään yksinkertainen vaellusviitta, joka oli väriltään tumma ja kankaaltaan karkea. Hupun hän oli vetänyt päähänsä yhdestä nimenomaisesta syystä. Takaapäin Kredan näytti naiselta: hänellä oli mekko sekä pitkät, paksut, tuhkanharmaat hiukset, jotka oli palmikoitu yhdeksi suureksi letiksi. Myös kaukaa hän näytti naiselta, koska hänellä oli rinnat ja muut naiselliset muodot. Mutta jos katsoi hänen kasvojaan, pystyi heti huomaamaan, että ne olivat miehen kasvot. Kredanilla ei oikeastaan ollut selkeää sukupuolta. Hänellä oli naisen muodot, pitkät hiukset ja kauniit jalat. Ääni oli jostain miehen ja naisen välimaastosta samoin kuin kädet. Siitä, mitä hameen alla oli, ei puhuttu. Ja tässä tapauksessa se todella oli hame. Näytti siltä, että Kredan olisi käyttänyt mekkoa, mutta todellisuudessa paita- ja hameosa olivat erikseen. Hameen alla hän näet piti housuja, pussihousuja, joiden lahkeet oli sidottu riittävän ylös, jotteivät ne näkyneet hameen alta. Tämä johtui täysin siitä, että hameessa oli hankalampi liikkua, mutta pelkäksi mieheksi pukeutuneena tietyt ulkoiset piirteet herättivät liikaa huomiota. Liikkumisella Kredan ei tarkoittanut tavallisia, arkipäiväisiä asioita, kuten kävelyä, ratsastusta tai vastaavaa, vaan kanavointia. Hän oli eräänlainen liikemaagi, joka liikkeidensä avulla kanavoi peruselementtien energiavirtoja haluamallaan tavalla. Siinäkin tosin oli omat rajansa ja hän oli vasta nuori, ei aloittelija, vaan nuori. Kredan olisi halunnut tietää syyn siihen, miksi hänet tänne oli haluttu, mutta näillä kyvyillä se ei onnistunut.
//Vähän hassu aloitus tämä, mutta kuitenkin//
|
|
|
Post by R.C. on Oct 16, 2011 19:32:37 GMT 3
”Olutta, olutta, isäntä Oivarin oivallista olutta, pantu rakkaudella ja kypsytetty tynnyrissä pitkää ja hartaasti ku lasta kohdussa!”, kantoi Minervan hihkaisu halki Nauravan Alpakan anniskelusalin hälinän. Täyteen lastatun tarjottimensa kera tasapainoillen nuori tytön heitukka seisahtui hetkeksi heilauttamaan kähärää punaista hiuspehkoaan ja kiskaisemaan alas vaarallisen korkealle noussutta lyhyttä ja vihreää villahametta. ”Simaa, simaa, etelän hedelmistä käynyttä paksua simaa, joka maistuu paremmalti ku papin siunaus!”, jatkoi likka rempseää kailotustaan. Merkin äkättyään hän nojautui tarjoilemaan pöytiin olutta ja somia näkymiä valkean esiliinansa anteliaaseen kaula-aukkoon. ”Ja jos massu mouruu ku kiimanen katti niin tähän hätää määrätään emännän erinomasta jokamiehen jakinmaksamuhennosta! Mites ois? Viikset vaahtoon ja vyö vaihtoon!” Tarjoilijatar pisti isännän mieliksi parastaan keventääkseen majatalon tavallista piukempaa ilmapiiriä. Arvovaltaisen seurueen vallattua salinperän pöydän ei osa asiakkaista tuntunut tietävän miten päin tuolillaan istua. Minerva käyskenteli keimaillen pöytien välissä ja tuuppasi välillä innokkaimpia huomionosoittajia terävästi kyynärpäällään milloin näiden kädet uhkasivat eksyä väärään paikkaan. Katsoa sai niin paljon kuin sielu sieti mutta sormien oli pysyttävä siivosti!
|
|
|
Post by grishmak on Oct 16, 2011 19:48:50 GMT 3
Aires ________________ Alpakan toisen kerroksen tasanteen kaiteeseen nojaava mies ei ollut erityisen mieltynyt senhetkiseen asemaansa, mutta oli tyytyväinen, ettei ollut kuitenkaan alemman kerroksen väenpaljoudessa.
Aires viimeisteli juuri aterioimaansa ma'gi palea, pientä liskoa, jotka elävät magialla. Kun hän oli imenyt kaiken magian pienestä liskosta, haltia katseli, kuinka se teki viimeisen loikkansa ennen kuolemaansa. Ma'gi pale hyppäsi alas kaiteelta tippuen pahaa aavistamattoman kaupunkilaisen päähän. Lisko hajosi harmaaksi tuhkaksi, joka peitti miehen pään ja hartiat. Miehen katsoessa ylös tämä näki violetit kasvot ja läpitunkevan katseen. Mies käänsi katseensa pikaisesti takaisin tuoppiinsa.
Aires hymähti huvittuneena liskon jäännösten peittäessä alhaalla olevan miehen. Kuitenkin hän käänsi huomionsa pian takaisin omituiseen kiveen, jonka hän oli löytänyt matkallaan kaupunkiin. "En elämäni aikana törmännyt kertaakaan tällaiseen kiveen." Aireksen vieressä oleva kääpiö kivimaagi sanoi. Aires oli jokin aika sitten suorittanut rituaalin, jonka seurauksena hän oli toivonut saavansa vastauksia tämän oudon kiven tapaukseen, mutta ilmeisesti edes kuolleista ei ollut apua. Aires jatkoi keskusteluaan hämyisen hahmon kanssa. Onneksi kukaan alhaalla olevista ei ollut vielä huomannut haamua, sillä silloin olisi Aireksella selitettävää.
|
|
|
Post by naakdu on Oct 16, 2011 21:21:58 GMT 3
Aquila Shawnee ei ollut saapunut Taarnheimiin ihan sattumalta. Hän ei yleensäkään mennyt minnekään sattumalta - kyseessä oli kohtalo, aina, minne hän menikin. Jos ihan tarkkoja ollaan, hänen ei alun perin ollut tarkoitus tulla tähän pieneen kyläpahaseen, vaan hän oli matkalla kauas itään. Hänelle oli kuitenkin kesken matkan tullut voimakas tunne, että hänen oli ehdottomasti kierrettävä pidempää reittiä ja poikettava Taarneheimin kautta. Johdatustahan ei sopinut kyseenalaistaa, joten hänen ei auttanut kuin muuttaa suunnitelmiaan. Hän muisteli, että kylässä asui hänen tuttunsa niiltä ajoilta, kun hän oli asunut Kalpeiden sisarten luostarissa - papitar ei kuitenkaan osannut sanoa, liittyikö hänen tunteensa tuohon henkilöön vai oliko kyseessä jotakin muuta… aika näyttäisi.
Saavuttuaan kylään Aquila oli ensimmäisenä etsiytynyt Nauravan Alpakan majataloon. Hän ei ollut juuri perustanut maallisista nautinnoista moneen, moneen vuoteen, mutta papitarkin tarvitsi ruokaa pitkän matkan jälkeen. Hän oli ottanut kaikkein vaatimattomimman annoksen, minkä oli vain onnistunut tilaamaan: leivänkannikan ja muutaman hassun pavun. Hänellä oli tapana laiminlyödä ruumistaan, syöminen oli hänelle välttämätön paha, ja sen kyllä näki jos katsoi hänen luisevaa, pitkää varttaan.
Aquila oli lähempänä keski-iän kriisiä kuin kolmeakymmentä, mutta häntä saattoi ajattomien kasvojensa ja laihuutensa vuoksi luulla nuoremmaksikin. Hänen tummanruskeiden, kiihkomielisten silmiensä ympärillä oli kuitenkin havaittavissa hienoisia ryppyjä, jotka kielivät hänen oikeasta iästään, mutta hänestä huokui jonkinlaista sisäistä energiaa, jota vain "valaistuksen" kokeneista henkilöistä saattoi huokua. Häntä yleisesti pidettiin varsin kauniina, ainoa virhe sydämenmuotoisissa kasvoissa oli naisen suu, joka näytti liian leveältä kuuluakseen muuten niin symmetrisiin ja sopusuhtaisiin kasvoihin. Hänen pitkät mustat hiuksensa olivat takkuuntuvaa sorttia, mutta muutama takku ei tuntunut häntä haittaavan: naisella oli tärkeämpääkin tekemistä kuin huolehtia hiustensa kunnosta. Papitar oli pukeutunut valkoiseen, hänen palvelemansa valon ja hyvyyden jumalattaren väriin. Hänellä oli mukanaan pitkä sauva, jota hän käytti ensisijaisesti kävelykeppinä, sekä pieni laukullinen täynnä erilaisia välttämättömiä rituaaliesineitä ja yrttejä. Liehuvan pellavamekon miehustaan oli kirjailtu mustaa koristekuviota, muuten hänen asunsa oli hyvin yksinkertainen ja pröystäilemätön.
Siinä närppiessään papujaan Aquilalla oli aikaa tarkkailla majatalon väkeä. Oli sanomattakin selvää, että tässä kylässä oli jotain tekeillä: ilma oli epäilyistä sakeana, ja tunnelma oli niin pingottunut, että papittaresta tuntui siltä, kuin pienikin liikahdus oikeaan suuntaan saattaisi laukaista jotain peruuttamatonta… räjähdystä odottaessa Aquila antoi katseensa kiertää, etsien ehkä jotakuta, jolta hieman tiedustella tilannetta.
|
|
|
Post by dallan on Oct 17, 2011 2:42:12 GMT 3
Piilossa majoitustilojen suojassa valkoinen uros nukkui yksisarvisen unta. Oli arvoitus, miten otus oli huoneeseen päätynyt, mutta varatuksi se oli merkitty ja saattoi joku läsnäolijakin eläimen yöllisestä saapumisesta jotain kysyttäessä kertoa. Kaikeksi onneksi päähuomio taisi kuitenkin juuri nyt olla korkea-arvoisissa vieraissa eikä niinkään majatalon sekasukuisessa asiakaskunnassa. Hyvä näin, sillä nyt saattoi levätä rauhassa huolehtimatta jonkun ontuvasta polvesta.
Ei Dallan oikeastaan saanut kunnolla unta. Hän makasi kyljellään silmät ummistettuna miettien nukahtamista ja kuunnellen hiljaa huoneeseenkin kantautuvaa puheensorinaa jostain salin puolelta. Uros ei saanut puheesta mitään selvää, mutta ei se häntä kiinnostanutkaan. Yksisarvisen oli ikävä kotia ja oman makuuhuoneensa riippuvaa seinävaatetta. Kertaalleen hän oli jo kyllästynyt siihen ja käskenyt viedä sen kellariin muiden sekalaisten tavaroiden sekaan, mutta sitä oli tullut nopeasti ikävä. Sen tapa kerätä tuhottomasti pölyä loi jotenkin kotoisan olon, mitä ei täällä pienessä vastasiivotussa ihmisten huoneessa ollut. Eläin loksautti vain korvaansa majatalonisännän pirteille huudahduksille. Olihan se liikaa pyytää kunnollista vuodetta, kun kerran vieraissa oli. Mutta miksipä valittaa, kun raha hänet oli tänne kuitenkin ajanut eikä ihmisten mukavuus, vaikka mukavuuksien ääreen hakeutuminen toki kiinnosti silti aina, jos niitä oli saatavilla. Seurallisuuden suhteen yksisarvinen nyt kuitenkin passasi. Ihmisten tapa kokoontua nauttimaan olutta suurissa joukoissa ja seurustella ei ikinä lakannut ihmetyttämästä häntä. Ei hän heitä kuitenkaan tuominnut. Enemmän kyse oli omasta mielikuvituksen puutteesta olla humalapäissään seurallinen ja ystävystyä helposti etenkään sankoissa joukoissa. Toinen puoli olikin sitten arvon herrasväen taipumus leikkiä puukoillaan viinapäissään. Viimeiseksi yksisarvinen tahtoi elämänkohtaloiden juoksupojaksi mennessään jonnekin vapautumaan ja nauttimaan muiden seurasta.
Jokohan tänäänkin sattuisi vielä jotain. Se oli aina kuin paha uni: Joku leikkaisi itseään pihviveitsellä käteen tai löisi tuntemattoman lajitoverinsa nenän lyttyyn. Jossain varsinaisessa painajaisessa korkea-arvoinen väki sitten osoittautuisikin tosiasiassa vampyyreiksi ja päättäisi illallistaa muutaman majatalon asukkaan jo valmiiksi kuolleena nautitun ateriansa jatkoksi. Ehkäpä näiltä kuitenkin välttyisi, kun ei täällä muutenkaan saanut nukutuksi. Yksisarvisen sydän hakkasi muutaman kerran ylimääräistä minuutissa ja eläin oli hyvin hyvin väsynyt. Iltarukous ja hiljentyminen auttoivat joskus hiljentymään ja laskivat stressiä. Ehkäpä hän yrittäisi sitä nyt tai pohtisi mielessään puhuttelumuotoon, miten vain. Mitä minä, elämän ja kuoleman lähettiläs sekä kohtuullisen pätevä matemaatikko, tein täällä tänä iltana. Menisikö kaikki niin miten piti ja jatkuisiko elämäni kuten ennenkin. Entä muut ja minunko siitä oli todella päätettävä.
Sängyssä unettomuutta pohtien, seinän takana olevia ihmisiä piilossa ja pää kipeänä vapaaehtoisesta addiktiosta. Lista sai tuntemaan itsensä niin pieneksi elämän suuriin päätöksiin. Jotenkin Dallanilla oli kutina, että täällä kävisi taas huonosti. Toisaalta yksisarvinen pelkäsi samaa aina ja onnekseen oli yleensä väärässä, mutta unta odotellessa kaikki pelot kaivoivat tiensä aina pintaan. Tämä oli sitä, ettei Dallan tahtonut elää elämän lähettiläänä vaan hän olisi halunnut vain laskea, kuluttaa rahaa ja tapella vaimonsa kanssa, että pitääkö sitä kirjahyllyä muka taas siirrättää. Johdatuksen oletuksellekin vain oli niin kivuliasta sanoa ”ei” tosipaikan tullen.
Vakavien ajattelu ei nyt auttanut unettomuuteen yhtään vaan pahensi vain asiaa. Näin Dallan vaihtoi muistelemaan perhosia ja keväistä niittyruohon tuoksua. Kuinka vapaa luonto osaisikin näyttäytyä kauneimmillaan vailla kuvajaista elämän varjopuolista. Miten siunattua olisikin katsella kohtaloaan silmiin hymyssä suin muistellen, miten hyvää se majatalonpitäjän mainostettu olut oli ollutkaan. Silloin ei tuntisi oloaan petetyksi syyttäjän silmän alla, jolla itsellään oli vapaus kävellä tuomiovaltansa ulottumattomissa. Mutta käytännössä ihmiset pelkäsivät liikaa eikä sitä ollut heille enää armon kantaja vaan ylpeä ja ylimielinen, häikäilemätön laiskuri ja loiseläjä. Kuinka monta minäkin olin tappanut? Monta, hyvin monta ja olin valmis tekemään sen jatkossakin. Ja jos asiasta joku välttämättä halusi kysyä, niin vastasin vain, että kun sinulta seuraavaksi kysytään 'rakastatko minua', niin huoli 'entä sinä' on erittäin arvokasta tuntea.
((EDIT: niin unohdin sanoa, että roolailen tähän lisää siinä kohtaa jos hahmoselleni tulee luontevampi hahmo toimia. Tuolla se koisaa siihen asti.))
|
|
|
Post by R.C. on Oct 17, 2011 10:26:47 GMT 3
Saatuaan salin keskustassa keikistellyn kierroksensa päätökseen Minerva suuntasi jälleen kuulostelemaan, liekö syrjemmällä istuvilla ylhäisillä oli tarvetta täyttää tuoppejaan. Oivari oli ohjeistanut palvelusväkeään kiinnittämään tähän pöytään säännöllistä huomiota ja hoitamaan herrojen pienimmänkin pikkurillin kolotuksen. Isäntä ei liiemmin tuntunut surkuttelevan sitä, miten jännittyneeksi majatalon ilmapiiri oli koko korkea-arvoisen konkkaronkan vuoksi käynyt – joka huolihan oli tunnetusti upotettavissa olueen. Oivaria oli sen sijaan mietityttänyt, mitä aristokraatit mahtaisivat majatalosta mieliä jahka illan edetessä vuolaasti valutettu väkijuoma kohoaisi itse kunkin nuppiin, estot häviäisivät ja meno muuttuisi rehvakkaaksi. Tarjoilijattaren saapuessa seurue vaikutti yhtä synkeältä kuin ennenkin. He puhelivat vain niukasti toisilleen ja siemailivat vuorotellen kolpakoistaan välttäen yhteistuumin katsomasta muuhun saliin. Minerva koetti tehdä jonkinlaisen hovietiketin oppimisen ennätyksen ja niiata niksautti niin köykäisesti että vilautti vahingossa pikkupöksyjään. Huonoksi haukutulle harkintakyvylleen uskollisena hän sohaisi oikopäätä joukkion kipeää haavaa: ”Kuulkaa joo, oon tosi pahoillani siitä mitä teiän lordin morsmaikulle kävi. Että sillee tuosta vaa otti ja sairastu. Mutta hei, Taarnheimin hoitola on kuiteski paras parantola jonka mä tunnen! Eiköhän se arvon lordi kohta pikaa palaa kertomaan teille hyviä uutisia.”, hoilotti tyttö herroille niin tohkeissaan että oli vähällä pudottaa tarjottimeltaan tuopin heistä yhden syliin. Vastaukseksi likka sai vain äkäistä jupinaa ja hätistelyä. Minerva vetäytyi pöydästä helottavin poskin. Hänhän oli vain yrittänyt olla ystävällinen! (( Pelatkaahan loputkin osanottajat pian hahmonne peliin niin ehditte mukaan alkuhässäkkään. Ja muillekin: muistakaa seurata pelin säännöllisesti päivittyvää yleisinfoa. ))
|
|
|
Post by grishmak on Oct 17, 2011 12:04:39 GMT 3
Wolfom ________________________ Väenpaljouden reunalla, baaritiskin vieressä, istuskeli suurikokoinen tatuoitu mies tyhjentämässä jo kuudetta tuoppiaan. Tatuoinnit kiertelivät hänen käsiään ja paljasta rintaansa, myös kasvoissa oli muutama. Miehellä oli yllään soturien lannevaate, joka koostui useista lanteille käärityistä kankaista, jotka ulottuivat häntä polviin asti. Wolfomin mustat hartia mittaiset hiukset oli sidottu nutturalle. Miehen ärtyneen näköisiä kasvoja peitti tuuhea parta. Suuren kivi kirveensä hän oli asettanut nojaamaan pöytää vasten.
Wolfom oli laskeutunut vuorilta aiemmin päivällä ja oli miltein välittömästi suunnannut alpakkaan. Hän aikoi odottaa aamuun ja mennä sitten myymään kylästään tuomat sienet, jotka olivat säkissä hänen viereisellä tuolillaan. Wolfom oli ollut pettynyt, kun päällikkö oli valinnut jälleen hänet tulemaan kaupunkiin, mutta jonkun oli tultava jakatoinen kuunkierto tekemään kauppoja, jotta kylä saisi tarvikkeita, ja hän oli ainut, joka tunsi kaupungin.
"Nainen! Tuoppa uusi juoma!" Wolfon karjui. Hänellä oli aina tapana puhua kovaäänisesti, ja huoneessa vallitsevan metakan takia hän huusi. Huuto sai salin hetkeksi hiljenemään. Päitä kääntyi mieheen päin, mutta pian kaikki olivat taas äänessä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ennen tarjoilijan tuloa Wolfom tyhjensi loput tuopistaan. Jääden tarkkailemaan ympäröivää heikoista ihmisistä koostuvaa väkijoukkoa.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Oct 17, 2011 12:54:55 GMT 3
Karan alkoi pikkuhiljaa heräillä synkkyydestään majatalon metelin illan myötä yltyessä. Tuo oli ehtinyt murjottaa aloillaan jo parikin tunteroista, mutta nyt alkoi muun maailman ärsykkeet tavoittaa tuon tietoisuutta. Jostain mielensopukasta pilkisti muisto joistain arvovaltaisia vieraita koskevasta huhusta, jonka Karan tiesi liittyvän tarjoilijattaren keikkumiseen tietyssä osassa majataloa, jossa muunkin väen käyttäytymisestä päätellen sijaitsi jotain kiinnostavaa.
Oli miten oli, ajatteli mies kumoten tuoppinsa tyhjäksi yhdellä kertaa. Vaikka mieli olikin maassa, päätti tuo nyt itsekseen pysyä lujana, ja selvitä. Eihän hän voinyt olla ensimmäinen ihminen joka oli menetyksiä kohdannut, eikä tulisi olemaan viimeinenkään. Tosin juuri nyt ei mieli tehnyt seuraa, joten Karan poimi luuttunsa pöydältä ja harppoi pitkine koipineen väen seasta ulko-ovelle, ja sitä kautta taas kotia kohti.
(( Pelaan hahmoni ulos tästä tilanteesta henk.koht. kiireideni takia, palaan kampanjaan taas myöhemmin... ))
|
|
|
Post by submarine on Oct 17, 2011 15:19:08 GMT 3
Vartijakapteeni Wolkeria oli usein väitetty virkaintoiseksi, mutta jos tarkkoja oltiin, olisi ollut kukaties parempi puhua riidanhaastoisuudesta. Harvempi tosin puhui, sillä se tuppasi olemaan erinomainen tapa saada tämä niskoilleen. Jos syytä ilmeni vähääkään, oli Wolker valmiina ja halukkaana ärisemään pienimmästäkin rikoksesta tai rötöksestä - ja jos ei ilmennyt, sellainen kyllä kaivettiin esiin. Ilmeisestikin miehen viime vuodet kapteenin roolissa olivat vain hioneet tätä, ja tälläkin hetkellä miehen tarkat silmät (ja huonot korvat, ainakaan revityn puolensa korvalla mies ei kuullut juuri mitään) oikein etsivät syytä ärhentelyyn jo muutenkin kireässä majatalossa. Tai kukaties kyse olikin vain siitä, ettei tämän tarvinnut enää varoa sanojaan kuin hyvin harvojen ja valittujen kanssa asemaansa päästyään. Lähinnä silloin, kun nämä voisivat toimittaa tämän hautaan taikka mieron tielle suorasti taikka vähemmän suorasti.
Kauaa ei Wolkerin tarvinnutkaan vaania pöydästään, kun epäonninen löytyikin. Paikallinen tarjoilijatar piti melkoista ääntä ja esitystä yrittäessään parhaansa mukaan kohottaa synkeimpienkin tunnelmaa. Jotkut naurahtelivatkin tälle, mutta Wolkerin kolmipäinen vartijaseurue vilkaisi toisiaan varautuneesti. Niin typerältä kuin se kuulostikin, Wolker vihasi hauskanpitoa - etenkin kun sitä teki joku muu. Koskaan nämä eivät olleet nähneet miehen kunnolla rentoutuvan tai edes hankkivan elämäänsä pieniä iloja. Kuin tämä todellakin olisi omistautunut äreydelleen. Ja juuri nyt sillä oli kohde. "Tulehan tänne, muija!" kuului Wolkerin tyypillisen käheä, äreä ja tiukka ääni. Sitä seurasi sormenosoitus, joka varmasti kertoi palvelijatar Minervalle, kenestä puhuttiin. Loppu vartijajoukko suoristautui ja tuijotteli parhaansa mukaan jonnekin aivan muualle. Kohta huudettaisiin.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 17, 2011 15:43:43 GMT 3
[[Vihdoin pääsen vastaamaan! Koska kaikilla on pahasisarpuoli, niin nyt on myös rakkaalla Catherinellani. Nauttikaa Angelinan hurmaavasta seurasta! ]]
Angeline katseli vaaleanharmailla silmillään vastikää majataloon tulleita arvovaltaisen näköisiä vieraita rohkeasti yli simatuoppinsa ja muhennoksensa. Välitämättä siitä, että tuliko huomatuksi, tai että se ei ollut soveliasta. Tavallaan nainen halusikin tulla huomatuksi. Hänen nykyinen seuransa ei ollut kummoista ja Angeline kaipasi jotain uutta. Hän melkein nautti majatalon kireästä ilmapiiristä. Pitkin pohjoisen vuoriston kaupunkeja ja kyliä oli kiirinyt huhu, että kannattaisi joko olla paikalla, tai pysyä mahdollisimman kaukana Taarnheimista, joten hän oli päättänyt olla paikalla. Päivämääräkin oli vaihdellut paikoitellen niinkin paljon, että hän oli viettänyt kaupungissa kokonaiset viisi tylsää päivää. Oli jo aikakin, että jotain tapahtui! Hänen oli jopa onnistunut hankkia Nauravasta Alpakasta huone. Toki se oli kylmä ja vetoinen ja sijaitsi kaukana ullakolla, mutta se ei ollut este, eihän hän kylmää kuitenkaan tuntenut samalla tavalla kuin tavalliset ihmiset.
Angeline oli laskenut mustansinisen viittansa tuolin selkänojalleen heti sellaisen löytäessään. (Mikä oli ollut vaikeaa täpötäydessä majatalossa.) Viitan alla naisella oli tummansinisestä kankaasta valmistettu pitkä, kapeahelmainen puku, jonka antelias pääntie toi iloa monen muuten niin harmaaseen iltaan, ja jonka puolipitkät hihat paljastivat hopeasta ja vaaleansinisistä kivistä valmistetut käsikorut ja sormuksen. Sisarpuolensa tavoin Angelinekin hallitsi vesi- ja jäätaikuuta, tai pikemminkin pelkkää jäätaikuutta. Se oli paljon purevampaa kuin vesi, jonka hallitsemista hän ei oikein hallinnut. Hänestä Catherine oli muutenkin niin saamaton! Ei kyennyt edes yhdestä miehestä eroon pääsemään. Angeline vilkaisi seuralaiseensa, tummapiirteiseen pohjoisen mieheen, jonka oli napannut matkaansa muutamaa päivää aikaisemmin ja joka oli nyt alkanut kyllästyttää häntä ainaisilla puheillaan juomingeista ja niistä tappeluista, joihin tämä oli osallistunut. Hän ei muistanut edes miehen nimeä. Väliäkös selaisilla.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 17, 2011 18:55:18 GMT 3
(( Vinkki: vuorojärjestystä ei toistaiseksi ole olemassa, joten pelaajat ovat vapaat pelaamaan hahmoillaan omaan tahtiinsa ja halutessaan vuorovaikuttamaan keskenään. ))
Tuskin tarjoilijatar oli ehtinyt toipua edellisestä tyrmäyksestään kun hänelle alettiin jo toisaalla tiuskia. Tyttö käännähti hymyttä äänen suuntaan vain havaitakseen sen haltijaksi paikallisen pahanilmanlinnun. Wolker oli Minervalle – kuinka ollakaan – tuttu naama. Tuollainen pärstä nyt jäi sokeammankin päähän, kuten myös ne lukuisat kerrat joina hän oli sattunut todistamaan miehen öykkäröivää käytöstä. Vartijakapteenin käsitys kevennyksestä kun tuntui olevan muiden kovistelu ja kähinä virkamerkkinsä suojista. Minerva ei ollut koskaan nähnyt Wolkerin edes puolella naamalla hymyilevän. Niinpä hän oli tottunut tarjoilemaan kovanaamalle kuin välttämättömälle pahalle. Tyttö lampsi vartijoiden tykö innottomana ja ikävyyksiin varautuen. Sikäli kuin se sitruunapuun niellyttä yhtään miellytti, ei Minervalla tuntunut koskaan olevan hauskaa tarjoilla kaupungin vartijoille Wolkerin ollessa näiden mukana. ”Niin, mitä sais olla?”
|
|