|
Post by R.C. on Oct 22, 2011 14:38:39 GMT 3
>Aires: ”Kiitti!”, huoahti tarjoilijatar helpotuksesta miehen syöksähtäessä lihakirvein silpomaan oven väliin jääneitä jäseniä. Sätkineiden käsien pudotessa viimein velttoina lattialle sai tyttö työnnettyä uksen kiinni ja pistettyä sen pikaisesti säppiin. Rautahaka piteli hirviötä riittävän pitkään jotta he ehtivät yhteisvoimin vetää tukevan pöydän takaoven jarruksi. Tuke tulikin tarpeeseen ulkoa kantautuessa yhä tasaista ja raskasta paukutusta aivan kuin kaamio olisi takonut päätään lautoihin. Minerva perääntyi kauemmas henkeään haukkoen ja vapisten kuin horkassa. Lähimpään keittotasoon tukeutuen tyttö tuijotti typertyneenä avukseen rientäneen miekkosen touhuja tämän koskiessa irti leikkaamiinsa iljettäviin raajoihin ja kadotessa kaikeksi yllätykseksi niiden kera kellariin. ’Taivahan talikynttilät...’, päivitteli likka mielessään ja päätti ettei koskisi pitkällä tikullakaan keittiön pöperöihin ennen kuin niiden säilytystila olisi läpikotaisin siivottu...
>Aqwell ja muut: Vanha Oivari vaimoineen oli kaikessa hötäkässä jäänyt anniskelusalin laidalle kauhistelemaan majatalossaan riehuvaa kaaosta. Isännän havaitessa takan edustalla kytevät kalusteet hän parahti pelosta ja nappasi tiskinsä takaa pieniä vahinkopaloja varten varatun vesiämpärin. ”TULIPALO! TULIPALO! TALOSSA PALAA!”, huusi ukko hädissään sännätessään sankoineen sammuttamaan rätiseviä pöytiä, yrittäen näin epätoivoisesti pelastaa taistelutantereeksi muuttuneen majatalonsa ja ainoan toimeentulonsa. Isäntä ei nähtävästi käsittänyt lieskojen syytä, aiheuttajaa tai tarkoitusta nakatessaan ämpärin sisällön tulen jahtaamaksi joutuneen asiakkaansa päälle. Ei Oivarin kaltaista tavallista ja vaatimatonta tallaajaa oltu luotu ymmärtämään yliluonnollisia voimia! Ukkoraasu uskoi pelastavansa jonkun hengen. Hälytystä seurasi ylempiin kerroksiin paenneen väen hätääntynyt paluuvirta asiakkaiden haistaessa palaneen käryä. Kukaan ei halunnut jäädä loukkuun talon yläkertaan, josta ei johtanut edes tikkaita maahan.
|
|
|
Post by Aqwell on Oct 22, 2011 15:34:35 GMT 3
Kredan huomasi majatalon isännän liian myöhään ja sai ämpärillisen vettä niskaansa. Tuli hänen ympärillään pääosin sammui, mutta kaksi äskettäin sytytettyä kaamoa jäi vielä palamaan. Koska hänen liikehdintänsä häiriintyi, Kredan menetti tulen hallinnan. "Kiitos vain tästäkin, mutta palo oli täysin hallinnassa" hän sanoi rauhallisesti majatalon isännälle ja piti tarkoin huolta siitä, ettei kuulostanut syyttävältä. Hän tiesi, etteivät kaikki ymmärtäneet magian, tai tässä tapauksessa kanavoinnin, päälle. "Nyt kiitos älä tee tuota uudestaan." Kredan aloitti jälleen liikehdinnän ensin käsillään. Lattia kaamojen läheisyydessä oli jo syttynyt palamaan, joten sitä hän ei voinut enää tulelta pelastaa. Koska hän oli tullut keskeytetyksi vasta vähän aikaa sitten, tulen hallintaan saaminen oli huomattavasti helpommin ja nopeammin tehty. "Älkää tulko alakertaan vaan pysykää ylemmissä kerroksissa! Tuli on täysin hallinnassa, eikä tulipalon vaaraa ole!" Kredan kohotti voimakkaasti ääntään saadakseen väkijoukkon massaliikkeen vaihtamaan taas suuntaa. Tästäpä vasta soppa syntyisi, jos kaikki tulisivat kerralla alas. Vähän savuahan tästä syntyi, mutta ei tämä vaarallista ollut.
|
|
|
Post by naakdu on Oct 22, 2011 16:14:12 GMT 3
Aquila huohotti edelleen raskaasti. Rituaali oli vienyt häneltä paljon voimia, ja nyt hän tarvitsi hetken lepoa. Samassa kuului koputus. Aquila kohotti heti katseensa oveen, ja sisään astuvaan tulijaan, joka ilmeisesti kaipasi tuolia. Hän muisti nähneensä naisen vilaukselta alakerrassa, ennen kaiken hullumyllyn alkamista. "Mihin tarvitset sitä?", Aquila yritti kysyä, mutta hän vain aukoi suutaan kuin kultakala kuivalla maalla: sanoja ei tullut. Papitar hieman säikähti ja vei vaistomaisesti kätensä kaulalleen. Sitten hän muisti, että hän ei tietenkään voinut puhua: olihan hän juuri lainannut äänensä sudenhahmoille. Ääni palautuisi vasta sitten, kun hahmot palaisivat, ja vielä ei ollut aika kutsua niitä takaisin. Papitar meinasi aina unohtaa sen. Aquila huokaisi syvään, nousi lattialta hiukset ja pää molemmat yhtä sekaisin ja nyökkäsi naiselle. Kyllä, lainaa vain, hän yritti viestittää. Häntä huimasi, ja hän joutui ottamaan tukea seinästä pysyäkseen pystyssä.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 22, 2011 16:38:51 GMT 3
Nainen lattialla yritti selvästi puhua, mutta jostain syystä ääntä ei tullut. Angeline pystyi kuitenkin arvaamaan, mitä toinen yritti sanoa. "Katolle, siellä on varmaan tikkaat alas" Hän sanoi. "Varovasti!" Angeline jatkoi toisen noustessa horjuvasti ylös. Hän oli valmiina auttamaan jos nainen päättäisi äkkiä kaatua. "Kiitos," Angeline sanoi hetken kuluttua tajutessaan toisen nyökänneen jo jokin aika sitten. Hän otti tuolin pitäen tarkastu silmällä naisen kuntoa, ennen kuin lähti huoneesta.
Angeline sijoitti äsken hakemansa puisen tuolin avonaisen ikkunan eteen suoraan luukun alapuolelle. Hän kurkotti kohti kattoa ja pystyi jopa koskettamaan sitä kämmenillään. Angeline tunnusteli luukun reunoja ja yritti saada sormensa siihen väliin. Jonkin ajan kuluttua turhautuneena epäonnistuneista yrityksistä hän tajusi, että luukkua pitäisi pikemminkin työntää, kuin vetää. Eikä aikaakaan, kun luukku pamahti katolle. "Jos haluatte seurata. Ulkona on kylmä. Varautukaa siihen." Angeline lausui ihmisille. Alakerrasta paloi jokin, ja savu hiipi portaita ylös täyttäen hiljakseltaan hengitysilmaa. Hän ponnisti tuolin ja ikkunalaudan avulla katolle. Se oli vaikeaa ja raskasta, mutta Angeline onnistui siinä kuitenkin vähillä naarmuilla ja mustelmilla. Viimein hän tunsi olevansa jälleen kotona. Pakkasen herrat, kuulkaa minua..
|
|
|
Post by submarine on Oct 22, 2011 18:35:22 GMT 3
Ja niin vartiotuvassa oli hymähdelty selän takana Wolkerille, joka oli ollut edellisen, laiskanpulskean ja leppoisan kapteenin vankka vastakohta. Wolkerille, joka harjoitteli asetaitojaan tarmolla kuin sotaan olisi ollut lähdössä, käytännössä päivittäin ja paljon hanakammin kuin olisi vaadittu. Niin oli hymähdelty, että Wolkerin oli tehtävä omastakin olostaan kurja kaikkien muiden lisäksi! Vaan tuskinpa hymähtelisivät nyt, kun nähtiin kenen taidot riittivät ja kenen eivät. Sen kirotun Hanesburgin jälkeen hän oli pitänyt huolen siitä, ettei ainakaan harjoituksen puute tai helppo elämä enää koskaan tai missään pistäisi häntä muiden armoille. Ei enää. Hän oli parempi kuin auttajansa. Oudon taikuuden ja oman itseriittoisen tarmonsa siivittämänä Wolker löi, iski ja sivalsi. Kammotukset eivät torjuneet tai väistäneet, ja hänen miekkansa teki juuri sitä mihin se oli tarkoitettukin. Yksi otus kaatui, toinen seuraisi sitä ja kolmas horjahti vankasta potkusta, kaataen kaksi rumista tovereistaan mukanaan maahan. Hiljaa mielessään Wolker kirosi kaksi vartijaansa, ne jotka oli aikaisemmin lähetetty yläkertaan ja jotka yhä kuppasivat siellä ilmeisestikin kuin kaksi pelokasta idioottia, alimpaan helvettiin. Mutta tällä hetkellä piti keskittyä olennaiseen. Ja olennainen oli se, että kuvatukset olivat, teräksen ja taian yhteisvoimin, jäämässä tappiolle. Piti vain saada ne ulos asti.
"Tuoleja! Pöytiä! Tukkikaa ikkunat!" Wolker karjaisi kesken huitomisensa, uumoillen jo, että kun ovesta ei enää pääsisi, pyrkisivät raadot tarvittaessa sisään aivan mistä tahansa muualta. Outo taikuus oli kukaties vienyt niiltä tarmoa, mutta siitä huolimatta ne vaikuttivat edelleen harvinaisen verenhimoisilta.
|
|
|
Post by Rusalka on Oct 22, 2011 22:13:17 GMT 3
Amber kuuli kehoituksen hakea tuoleja ja pöytiä ja menikin heti tekemään niin. Hän työnsi yhden pöydän erään ikkunan luokse ja nosti sen pystyyn, niin että se peitti ikkunan. Hän kehotti yhtä miestä tulemaan pitelemään pöytää. Jotkut sellaiset jotka eivät olleet taistelleet rohkaistuivat, kun huomasivat että voisivat sentään jotenkin auttaa. Ja niimpä Amber sai avukseen pari kolme miestä jotka alkoivat myös asettaa esteitä ikkunalle. "Meidän pitää kasata tavaraa näitä vasten, jotteivat ne otukset vain työnnä niitä kumoon!" Salissa oli runsaasti tuoleja ja pöytiä ja ylimääräisistä saatiinkin hieman tukea esteille. Amber päätti mennä keittiöön katsomaan, ettei siellä ollut suojaamattomia ikkunoita, tai kenties vartioimatonta ovea. Hän otti mukaansa jo valmiiksi yhden tuolin, varmuuden vuoksi. Hän näki että siellä oli ovi mutta että sen eteen oli jo työnnetty pöytä. Siellä oli myös se tarjoilija jolle vartijan öykkäri (joka tosin oli osittautunut varsin hyödylliseksi tapaukseksi) oli huutanut. "Onko täällä kaikki hyvin?" Hän sanoi, laskien tuolin alas.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 22, 2011 23:28:11 GMT 3
>Kredan: Oivari toljotti tovin hölmistyneenä hermostuttamaansa heppua. Isännän perässä niin ikään täyden ämpärin kera seurannut emäntä ehti onneksi kuulla kireän kommentin ja seisahtaa ukkonsa vierelle vieraan oltua vähällä saada vielä toisenkin täysilaidallisen niskaansa. Asiakkaan alkaessa samassa esittää kuin jotain tärähtänyttä teatteria katsoi vanha pariskunta parhaaksi ottaa askeleen takapakkia. Majatalon omistajan suureksi helpotukseksi lattialle levinneet lieskat alkoivat sentään tukahtua, tai vähintään kesyyntyä. Pöydällä seisova henkilö vaikutti jotenkin liittyvän ihmeelliseen ilmiöön. ”No tuota... hmmh... olehan vastedes varovaisempi talossani.”, mutisi Oivari lopulta partaansa kunnes lähti johdattamaan vaimoaan turvallisemmalle etäisyydelle salissa vallitsevasta sekasorrosta.
>Amber: Kysymyksen kuullessaan kyökin työtasoon tukeutunut tuttu tyttö kääntyi katsomaan anniskelusalista saapunutta tummaa naista. Likka oli lakannut tärisemästä mutta hänen silmissään siinsi omituinen tyhjyys aivan kuin tajunta sielunpeilien takana olisi ollut shokissa. ”Uhhum...”, ynähti Minerva myöntävästi nyökytellen ja vilkaisi epävarmasti maakellaria, johon omituinen mies oli äskettäin kadonnut. Tyttö aikoi aluksi kavaltaa Aireksen aivoituksen, mutta ei sittenkään saanut sanaa suustansa. ”...miten mä voisin palvella?”, tiedusteli tarjoilijatar sen sijaan hiljaisella ja hauraalla äänellä, kuin lukien jo tottumukseen saakka toistetun litaniansa. Onnettomana ja voimattomana tuntui toisinaan turvallisimmalta takertua vanhoihin ja hyvin hallittuihin kaavoihin...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 23, 2011 15:48:58 GMT 3
Sapelit kaatoivat useita verenhimoisia olentoja kissaihmisen tanssahdellessa parhaansa mukaan näiden lomassa ja ympärillä välttyäkseen joutumasta saarroksiin tai tarratuksi keräten piakkoin peräänsä useita ilmaa harovia hirmuja pyrkiessään ovea kohden. Amber ja barbaari sekä monet muut onneksi hakkasivat näitä maahan myös minkä ehtivät pystymättä edes yhdessä pysäyttämään kokonaan näiden virtausta peremmälle ja aina välillä ilman halki kaikuivat panikoivien ihmisten huudot kun hirviöt iskivät asiakkaiden kimppuun. Hän kirosi turhautuneena väistäen lähelle pyrkivän hirmun hyökätessä kohden ja potkaisi yhden pöydistä toisen sivustasta ryntäävän tielle ennen kuin irrotti lähimmän pään tämän harteilta. Ikävä kyllä toinen olennoista ei jäänyt odottamaan vuoroaan vaan säntäsi kohden uudemman kerran pakottaen kissamaisen naisen hypähtämään sivuun ja iskemään kiireen kaupalla tämän suuntaan välttääkseen aggressiivisesti harovat sormet. Toinen sapeli iski raajan poikki ranteen kohdalta toisen havitellessa otuksen kaulaa mutta osuvan aavistuksen verran harhaan upoten jonnekin tämän hartiaan. Normaalin vastustajan tämä olisi luultavasti pysäyttänyt, mutta ei ollut tarpeeksi sitkeähenkisille riivatuille kyläläisille. Ja ympärillä oli ainakin tusinan verran lisää samanlaisia. Kissa alkoi aavistaa olevansa ongelmissa kunnes äkkiä kirkas valonvälähdys joka muistutti epäilyttävästi jonkinlaista pientä koiraeläintä viuhahti jostakin portaikon suunnasta ja kävi hätyyttämään hirviöitä. Valosutta seurasi pian koko lauma ja vaikka nämä eivät näyttäneet suorastaan vahingoittavan hyökkääviä otuksia ne aiheuttivat kuitenkin hyödyllistä hämminkiä näiden keskuudessa. Kissaihminen hätkähti ja yritti iskeä vapaalla sapelillaan ohi vilistävää valoa kunnes hoksasi etteivät ne osoittaneet kiinnostusta häntä kohtaan. Sen sijaan hän sai aikaa enemmän kuin tarpeeksi aikaa kiskoa sapelinsa irti ja hankkiutua selville vesille kaaottisen otusjoukon halki kunnes vihdoin ja viimein pääsi ulko-ovelle saakka ja iski oven kiinni raivattuaan ensin oviaukon tyhjäksi. Valosusien riehuessa ympärillä ainoastaan muutamalla oliolla oli aikaa antaa huomiota hänen suuntaansa joten vaikka luppoaikaa lorvailla ei ollutkaan hän onnistui hakkaamaan tiensä näiden lävitse. Joku, luultavasti sama aiemmin rähjännyt rujo vartiomies karjui jälleen jotain ikkunoiden tilkitsemisestä ja joitain ihmisiä säntäsikin täyttämään käskyä näiden muassa kissankin tunnistama tummaihoisen nainen, olennon itsensä keskittyessä lähinnä vähentämään mahdollisimman joutuisasti salia kansoittavia hirviöitä. Olioita oli huoneessa vielä melkoisesti, mutta ainakaan juuri tällä hetkellä lisää ei päässyt sisälle ja olisi hyvin positiivinen käänne jos asiat pysyisivätkin tällä mallilla. Lattiat alkoivat olla jo ruumiiden, irtoraajojen ja veren peitossa joten liikkuminen oli huomattavasti vaivalloisempaa kuin aluksi, mutta onneksi salissa oli muitakin taistelemassa hänen lisäkseen.
((Toivottavasti en sotkenut asioita mutta en ainakaan huomannut että ovea olisi kukaan vielä käynyt sulkemassa, joten hahmoni kävi tekemässä sen kuten oli alunperinkin suunnitellut. Muussa tapauksessa jättäkää se osa vuorostani huomiotta ja Cath luultavasti jatkaa lähinnä paikallaolevien zombejen populaation pienentämistä parhaansa mukaan. <_< ))
|
|
|
Post by submarine on Oct 23, 2011 21:31:08 GMT 3
((Juu, ovi oli vielä auki. Nyt se on sitten kiinni. Heh.))
Asiat alkoivat, ihme kyllä, jollakin tavalla sukeutua. Ilmeisesti ainakaan aivan kaikki väki koko majatalossa ei ollut poskettoman typerää, vain suurin osa ja vain lähestulkoon. Kun kammotukset alkoivat menettää jalansijaa ja saatiin hieman hengitystilaa, oli joku kynnelle kykenevä tapaus jo iskemässä sen säppiin. Ja sitten jonkinmoinen joukko rahtasikin jo kamaa ikkunoiden eteen. Oven takaa kantautui edelleen kaikesta huolimatta melkoinen rynkytys, ja Wolker pisti nopeasti korvan taakse huitoessaan, että sekin olisi paras vahvistaa kun vain aikaa tulisi.
Asioista tuli huomattavan paljon siedettävämpiä, kun seonneiden (tai mahdollisesti riivattujen tai muuten noiduttujen) virta tyrehtyi ovien sulkemisen myötä. Suuri osa sisällä olevista oli jo joko tapettu tai vähintäänkin kaadettu. "Katsokaa ettei yksikään selviä!" Wolker ärähti uuden käskyn kaaoksen hieman jo laantuessa, survaisten miekkansa erääseen lattialla vielä ähisevään rumilukseen, jonka epäili tunnistavansa lähellä majailleeksi leipuriksi siitä huolimattakin, että puolet tämän kasvoista oli syöty. Tämä ei ollut koskaan tehnyt erityisen hyvää leipää. Olipa miten oli, koko tämä tapaus oli järjetön, ja asioihin pitäisi saada jotain selvyyttä ensi tilassa. Jotain oli tapahtunut, ja nyt alkoi pikapuoliin ilmeisesti olla aika raapia päätään ja pohtia mitä. Kaikesta päätellen ulkona oli meneillään melkoinen kaaos...
|
|
|
Post by Rusalka on Oct 23, 2011 22:33:06 GMT 3
Amber katsoi tyttöä, viileä sääli silmissään. Tämä vaikutti olevan fyysisesti kunnossa mutta sitäkin järkyttyneempi. Hän kuunteli että taistelun melu alkoi salissa jo hieman laantua, ilmeisesti tilanne oli ainakin joksikin aikaa hallinnassa. Joten hän arveli että nyt olisi hyvä hetki paikkailla itseään. "Jos löytyisi sidetarpeita, niin se olisi hyvä." Amber sanoi ja kääri vasemmasta kädestään hihaa, niin että siinä oleva viiltohaava paljastui. Veitsi ei ollut purrut syvään mutta verta oli vuotanut kovasti, sillä haava oli pitkä. Se oli jo tahrinut Amberin hihan ja vuoti yhä, joskaan ei niin pahoin kuin hän oli pelännyt, ehkä oudot valot olivat vaikuttaneet siihenkin. "Niin, sidetarpeita ja ehkä vähän vettä. Sen jälkeen minulle riittää että pidät itsesi turvassa." Hän sanoi taas tytölle. "Muuten, minun nimeni on Amber, entä sinun?" Hän toivoi että tuttavuuden tekeminen saisi tyttö paran hieman rauhoittumaan, vielä kun saisi hieman tekemistä.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 24, 2011 9:30:33 GMT 3
Ihmiset eivät tuntuneet haluavan seurata Angelinea katolle, eikä savuakaan enää oikeastaan tullut. He olivat vain kerääntyneet tuolin lähelle valmiina kiipeämään ylös jos nämä olennot nyt sattuisivat portaita ylös tulemaan. Angeline kiersi katon useampaan kertaan. Tikkaita ei ollut. Miten niin, tikkaita ei ollut! Kaikissa taloissa oli tikkaat katolta alas.. Angeline istuutui keskelle kattoa aavistuksen turhautuneena. Hän ei halunnut hypätä alas, koska oli äärimmäisen epätodennäköistä että hän selviäisi pudotuksesta, ja sitä paitsi, kuka tiesi kuinka monta olentoa alhaalla odotti. Angeline oletti, koska olennot eivät vieläkään olleet valloittaneet yläkertaa, että niin ei välttämättä tapahtuisikaan. Nainen kosketti rinnallaan riippuvaa vuorikristallia ja pakotti siihen kylmyyttä, jotta voisi palata sisätiloihin ilman, että olisi täysin avuton. Tällä hän pystyisi tekemään edes vähän edistääkseen pakoaan kylmempiin tiloihin, kuten ulos. Pakkasen herrat.. Angeline toisti mielessään pidellessään korua kohollaan, irti ihonsa miedosta lämmöstä. Pian kristalli alkoi kerätä kylmää.
Saatuaan tämän päätökseensa Angeline pudottautui takaisin sisätiloihin paljon ketterämmin, kuin oli sieltä poistunut. Hän päätti mennä alas katsomaan, miten tilanne oli kehittynyt. Ehkä alakerta olikin täynnä olentoja, jotka vain odottivat heidän paluutaan, tai sitten muut olivat jotenkin onnistuneet pysäyttää ne.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 24, 2011 12:56:19 GMT 3
>kaikki: Taistelun viimein tauotessa Oivari tunsi tarvetta ottaa toviksi tilanteesta ohjat ja todistaa olevansa herra talossa – ja vieläpä kelpo isäntä. ”Grröhöm...”, röhäisi ukko kurkkuaan ennen kuin ilmoitti vierailleen kuuluvaan ääneen: ”Tonne ulos ei taide paree ny pimeel mennä ku pirukin on vielä irti, joten...”, hän levitti suurieleisesti kätensä, ”...päätettiin että te kaikki saisitte majoittuu tänne maksutta aamuun saakka. Eikä huoneen jo vuokranneilta veloteta.” Vanha mies teki parhaansa loihtiakseen naamalleen anteliaan hymyn hänelle kiusallisessa tilanteessa. Miekkojen kalistelun vaietessa salissa kaikui haavoittuneiden ja pelkurien vaikerrus. Siellä sun täällä viuhtovat valosudet isäntä yritti itsepintaisesti jättää huomiotta – moiset ilotulitukset saivat hänet vakavasti harkitsemaan raitistumista. Emäntä huiskutteli jo tiskin takana kootakseen saliin hajaantuneita asiakkaita hakemaan avaimia. ”Joidenkin on varmaan jaettava huoneensa tai luovuttava sängystään, mutta suokaahan sovun sijaa antaa... Loukkaantuneet samaan tilaan. Ne jotka pysyy pystyssä voivat siirtyä kyökin puolelle paikattaviks.” Oivari viittoi yhteen jos toiseen suuntaan kunnes lisäsi lopuksi: ”Ja ilmaset juomat ja murkinat niille jotka jaksaa jäädä tänne alas vahtimaan ja auttamaan vähän vainajien siivoamisessa.”
>Wolker: Saatuaan litaniansa luettua Oivari hakeutui oitis vartijakapteenin juttusille: ”Wolker, perkele, mitä peijakasta täällä oikein tapahtui?!”, tiukkasi ukko kiukkuisena mieheltä, jonka olisi pelkällä rumalla pärställään ja läsnäolollaan pitänyt estää moisen rähinän puhkeaminen. Tajusiko vartija minkälaista vahinkoa tällainen selkkaus aiheutti isännän liiketoimille?!
>Amber: Minerva räpytteli hämmentyneenä silmiään. Kukaan asiakkaista ei ollut koskaan kysynyt nimeään, ellei sitten yrityksenään vikitellä tyttöä vällyjen väliin – ja tällaiset tapaukset olivat yleensä vanhoja ja haisevia juoppoja. Tumma soturitar tuntui sen sijaan osoittavan aitoa huolenpitoa pahaista kapakkakieloa kohtaan, tai sitten nainen vain esitti hyvin. Niin tai näin, Minerva oli myyty. ”No tota, mun nimi on Minerva... Oota ihan sekunti ni haen kaiken tarvittavan. Toi näyttää aika pahalta.”, intoutui hitusesta myötätuntoa piristynyt tyttö tohisemaan. Punapää paineli jo tomerampana keittiön kaapille, etsien ja löytäen sieltä korillisen ensiaputarpeita, joiden käyttämiseen ei tarvittu kummoistakaan lääkäriä. Toiseen käteensä hän nappasi kolpakon, johon kauhaisi suuresta sammiosta kylmää vettä. Tarjottuaan potilaalle juotavaa likka avasi pullollisen kirkasta alkoholia huuhdellakseen sillä kätensä ja kostuttaakseen puhtaan pellavaliinan. Hän puhdisti haavan yhdellä huolellisella pyyhkäisyllä ja painoi siteen kirvelevälle viillolle ennen kuin vilkastuva verenkierto ehti aiheuttaa enempää tahroja. Pyöritettyään valkeaa kangasta muutaman kerran käsivarren ympäri hän kiinnitti siteen tiukasti. ”Kas näin... onkohan tuolla muita paikkausta tarvitsevia?”, tuumasi tyttö hermostuneesti salin suuntaan vilkuillen, kuin pikemminkin pohtien oliko sinne jo turvallista mennä...?
|
|
|
Post by naakdu on Oct 24, 2011 15:26:14 GMT 3
Aquila huomasi, että nainen tarkkaili häntä. Mahtoiko kenties luulla, ettei hän jaksaisi pysyä pystyssä? Papitar ryhdistäytyi, yritti näyttää mahdollisimman energiseltä ja hymyili rohkaisevasti, kuin sanoen "ei minulla mitään hätää ole". Kun nainen oli mennyt, hän antoi itselleen luvan taas näyttää juuri niin huonokuntoiselta kuin sillä hetkellä oli ja valui seinää pitkin istumaan huoneen lattialle. Hän otti taskustaan jonkin yrtin, hypisteli ja haisteli sitä, antaen sykkeensä tasautua. Kun hänen hengityksensä oli palautunut suunnilleen normaaliksi, hän nousi uudelleen ja lähti hieman huojuen huoneestaan. Hänen oli saatava tietää, mikä tilanne majatalossa vallitsi, ja voisiko hän kutsua pikku sutensa takaisin. Hän ei viihtynyt mykkänä.
Käytävällä haisi savu. Kenties jossain oli palanut jotain? Haju ei kuitenkaan ollut niin voimakas, että olisi syytä huoleen. Aquila vilkaisi sänkyä, jonka hän oli huolimattomasti jättänyt käytävälle, ja ajatteli siirtävänsä sen myöhemmin. Hänen lainaamansa tuoli oli niin ikään näköjään jäänyt käytävälle kattoluukun alle, mutta sen siirtämiseen papitar ei edes tuntenut velvollisuutta. Eihän sitä tiennyt josko nainen oli vielä katolla. Aquila haparoi tiensä portaikkoon. Hänellä oli tunne, että tilanne oli rauhoittumassa: taistelun äänet ainakin olivat hiljenneet. Kun hän saapui alatasanteelle portaikon päähän, näköhavainto vahvisti tunteen oikeaksi. Taistelun jäljet näkyivät selvästi, haavoittuneita ja sotkua tuntui olevan kaikkialla. Aquila ei mennyt aivan alas asti, mutta valosudet äkkäsivät silti emäntänsä saapuneen paikalle. Oli aivan kuin ne olisivat aavistaneet joutuvansa luopumaan vapaudestaan, ja niiden riehakkaalta vaikuttanut liikehdintä laantui, ja ne yrittivät näyttää niin surkeilta kuin vain valo-olennot voivat. Papitar ajatteli, että kaikki alakerrassa olivat niin työn touhussa, etteivät juurikaan kiinnittäisi huomiota susien katoamiseen, ja hän uskalsi kutsua ne takaisin. Hän avasi suunsa, ja pikku hiljaa olennot palasivat hänen suuhunsa kuin jonkin voiman pakottamana. Muutama yritti paeta ja pyristellä vastaan, mutta vetovoima oli liian suuri ja viimeinenkin otus oli pian kadonnut. Aquila vei kätensä kaulalleen, ja kuin testiksi rykäisi hiljaa. Oli mukavaa kuulla taas oma äänensä.
|
|
|
Post by Aqwell on Oct 24, 2011 18:13:58 GMT 3
Tilanne vaikutti rauhoittuvan varsin pian sen jälkeen kun ovi saatiin suljettua. Lisää olentoja ei tullut ja nekin, jotka olivat sisällä, olivat selkeästi alakynnessä. Kredan uskalsi jo hypätä pöydältä alas, koska tilaa oli enemmän. Hän kutsui tulta perässään kohti tulisijaa ja lopetti hiljalleen kanavointia. Kun elementti rätisi turvallisesti omalla paikallaan, hän veti syvään henkeä ja antoi sen tulla rauhallisesti ulos päättäen kaiken ja sulkien itsensä ulkoisilta vaikutuksilta. Kredan tunsi tutun väsymyksen hiipivän paikoilleen sitä mukaan kun hän rentoutui. Pian hän oli riittävän valmis katsomaan ympärilleen. Kaikki paikallaolijat eivät vaikuttaneet olevan kunnossa ja talossa oli tehnyt hävitystä joku muukin kuin hän. Mutta pahemminkin asiat olisivat voineet olla. Hän istui alas nojaten tulisijan reunaan ja pyrki lähes meditatiivisesti rauhoittamaan itsensä ja rentouttaa loputkin jäsenistään. Parantaja hän ei ollut eikä hän erityisemmin tuntenut sitä alaa muutenkaan, joten siinä hänestä ei ollut apua.
Kun tuli puhe auttamisesta Kredan avasi silmänsä ja nousi. Hän käveli majatalon isännän luo "Minä olen vapaaehtoinen auttamaan korvatakseni tuhoni jälkiä ja muutenkin" hän ilmoitti rauhallisena, kuin ei koskaan olisi saanut vettä niskaansa. Kredan etsi katseellaan tavaroitaan ja löysi ne kaatuneen pöydän alta ja vierestä. "Mitä voin tehdä vai kumpi teistä päättää täällä nyt?" hän kysyi katsoen vuoroin isäntää vuoroin vartiamies Wolkeria.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 24, 2011 19:41:37 GMT 3
Tarpeeksi motivoituneella huitomisella suljetussa tilassa valosusien viedessä kalmojen huomiota muualle alkoi näiden otusten määrä kiihtyvällä nopeudella laskea useiden puolustajien hakatessa näitä maahan. Kissaihminen jatkoi samaan malliin kuin aiemminkin pyrkien ensimmäiseksi kaikkein uhkaavimpien taikka puolustuskyvyttömiä päin suuntaavia olentoja kunnes viimeinenkin oli lopulta liikkumattomana lattialla puolustajien toimesta. Vasta sitten nainen uskalsi pysähtyä tasaten hengitystään veren tahrimat sapelit vieläkin valmiina käsissään ja kiersi varuillaan katseellaan koko salin. Tunnelma oli vieläkin kaoottinen ja ilma haisi raskaasti vereltä sekä palaneelta lihalta jonkun magiankäyttäjän jäljiltä eikä kissa voinut olla irvistämättä ja yökkäämättä hiukan nyt kun oli viimein aikaa. Oven sekä ikkunoiden takaa kuului aggressiivista hakkaamista joka veti vihreiden silmien epäluuloisen katseen puoleensa naisen pohtiessa huolestuneena mahtaisivatko esteet kestää ulkona ilmeisesti parveilevien samanlaisten hirviöiden riehumista havahtuen sitten jälleen äänekkään, taustalla ärjyvän vartiomiesten johtajan "kehotuksesta" keräilemään hermojaan ja silmäilemään lattialla lojuvia palasiksi hakattuja ruhoja. Suurin osa hirviöistä näytti olevan kuolleita, samoin moni hyökkäyksen kohteeksi joutuneista asiakkaista, mutta muutama raajansa menettänyt olio sätki vielä lattialla epämääräisiä ääniä päästellen kuitenkaan pystymättä kunnolla liikkumaan. Nainen silmäili hetken läheisen pöydän alle vierähtänyttä puolikasta torsoa joka oli luultavasti saanut barbaarin kookkaasta kirveestä astellen sitten varovasti lähemmäs katsoakseen yhden käden kanssa avuttomasti mutta ei yhtään enempää aggerssiivisesti huitovaa otusta. sapelin heilautus ja oliolla ei ollut enää yhtään raajaa mutta olio ei näyttänyt piittaavan, yritti vain edelleen venkoilla kohden silmät mielipuolisesti pyörien ja leuat louskuen. Nainen laittoi myös merkille että vaikka tämä verta vuosikin sitä näkyi lattialla yllättävän vähän hyökkääjän saamaan vammaan nähden, ja sekin joka laiskasti valui paloitellusta ruhosta oli tummaa, tahmeaa... hyytynyttä. Hän vilkaisi mietteliäästi sapelinsa terää joka oli vastaavanlaisen eritteen peitossa rypistäen kuonoaan inhoten. "Se on kuollut." Nainen totesi puoliääneen iskien otuksen pään viimein irti, kuitenkaan tarkoittamatta juuri suorittamaansa tappoa. Olio näkyi olevan kuollut jo hyökätessään, pelkkä elävien kimppuun pyrkivä mieletön ruumis. Kyseessä oli selkeästi jonkinlainen epäkuollut, mutta ei sellainen jollaisia hän oli joskus nähnyt haahuilemassa hylätyillä raunioilla tai kirotuilla mailla, nämä olivat huomattavasti äksympiä ja.... tuoreempia. Majatalonisännän huudellessa jotakin jalomielistä ilmaisesta majoituksesta ja ateriasta nainen vilkaisi tätä vaitonaisen nyreänä kiinnittämättä tähän kuitenkaan suurempaa huomiota. Hän oli jo varannut huoneensa aiemmin eikä niiden muutaman kolikon takaisinmaksu ollut nyt lähellekään hänen suurin ongelmansa. Ulos ei todellakaan ollut minkäänlaista asiaa ja hänen ruokahalunsa oli jo tehokkaasti mennyttä joten tiskille parveilemisen sijasta kissaihminen pyyhkäisi mietteliäänä roiskunutta verta päältään siirtyen hiukan lähemmäs kuullakseen mitä ilmeisesti johdossa oleva vartiopäällikkö keskusteli muiden kanssa. Nyt olisi ehdottoman vitaalia keksiä miten pitää vihaiset kalmot ulkona ja selvitä hengissä pois näiden keskeltä, kaikki muu olikin melkoisen toissijaista. Mistä hitosta nämä hirviöt olivat tulleet... tai ennemminkin saaneet alkunsa, nämä näyttivät kuitenkin olevan kaikki kylän omia asukkaita. Kissa heilautti epäluuloisesti häntäänsä alkaen hakea katseellaan aatelisporukkaa joka oli ensimmäisenä tuntunut reagoivan olioihin. Ehkä nämä olivat nähneet jotakin?
|
|