|
Post by submarine on Oct 19, 2011 17:34:02 GMT 3
((Arright, 'ere we go.))
Tunnelma Nauravassa Alpakassa palasi nopeasti takaisin entisiin uomiinsa, ja väki unohti (tai ainakin työnsi sivummalle) koko seonneen lordin. Mitäpä yhdestä hullusta, kyllähän niitä tässä maailmassa riitti. Ja siitä huolimattakin Wolker seisoi yhä jännittyneenä pöytänsä vieressä, kuin olisi enteillyt jotakin. Kapteenilla oli kokemuksen ja hanakan työtarmon koulima vartijan vaistonsa, ja tällä hetkellä se enteili pahaa. Hän oli tottunut luottamaan siihen, tässä maailmassa se oli ainoa, joka pyrki tekemään hänen parhaakseen eikä ainakaan pettänyt - ei ainakaan tarkoituksella. Ja ennen kuin miehet palaisivat ja tilanteeseen saataisiin jotakin tolkkua, oli tämän velvollisuus, oikeus ja tapa odottaa pahinta, kireänä kuin pianonkieli ja entistäkin yrmeämpänä.
Majatalon ovi kävi jälleen, ja nopealla vilkaisulla saattoi tulijan tunnistaa vain hetkeä aikaisemmin tilannetta tutkimaan lähetetyksi vartijaksi. Tämän henkilöllisyys tosin tuskin kiinnosti sisällä istuvaa väkeä kovinkaan paljoa, sillä tulija ilmoitti verissäpäin saapumisestaan kammottavalla, korvia särkevällä tuskanhuudolla, joka säi päät kääntymään ja iski kovaäänisemmätkin hiljaisiksi. Tämän toinen käsi oli runneltu veriseksi, rikkinäiseksi ja toimintakyvyttömäksi, ja mies nilkutti yrittäessään ovesta sisään kuin olisi ollut vähällä kaatua siihen paikkaan. Ennen kuin kukaan ehti varsinaisesti edes pohtia auttamista, kaatui ulkoa, orastavan yön pimeydestä tämän päälle uliseva, synkkä hahmo, kiskoen haavoittuneen vartijan mukanaan maahan. Nopeaälyisimmät saattoivat tajuta kyseessä olevan erään paikallisen hoitolan kipusisaruksista, joka nyt kävi hennosta varrestaan huolimatta vartijan kimppuun eläimellisellä raivolla, hullunkiilto silmissään kuin verenhimoinen saalistaja. Tämän liikkeet olivat kankeita, kuin hervottomia, mutta se ei millään tavoin haitannut naista tämän raahautuessa tyrmistyneiden sivustakatsojien edessä kaadetun vartijan päälle ja iskiessä hampaansa tämän niskaan.
Ensimmäisten järkytyksestään selvinneiden alkaessa nostaa jonkinlaista meteliä tapahtuneesta alkoi pimeydestä laahustaa lisää verenhimoisen hoitajan kaltaisia hahmoja. Suurin osa oli hoitolan väkeä, mutta seasta saattoi erottaa muutamia muitakin, suurin osa jollakin tavalla haavoittuneita. Nämä pitivät meteliä kuin heikkopäiset, ja kuumeisista, seisovista silmistä paistoi nälkä, kun ensimmäiset tunkivat kankein mutta määrätietoisin liikkein oviaukosta vielä maassa kiemurtelevan ja räpiköivän vartijan ja tähän hampaansa iskeneen naisen ylitse. Eikä tarvinnut olla kovinkaan nopeaälyinen tajutakseen, mitä raivotautisiksi heittäytyneet aikoivat majatalon väelle.
Wolker, yleensä nopea yhdessä jos toisessakin mielessä, ei voinut muuta kuin tuijottaa tyrmistyneenä, kun mitä varmimmin seonnut, puolet pienempi nainen repi hänen alaisensa maahan kuin raivohullu eläin. Ensin hän oli aikeissa painua väliin, mutta kun yhtäkkiä ovesta alkoi tunkea lisää samanlaisia takeltelevia, kompuroivia ja murhanhimoisia hulluja, pakotti tämä itsensä tilanteen tasolle. Tällä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut, tai tapahtumassa, tai miksi lähikujan vanha tuurijuoppo laahusti juuri palvelustyttöä kohti kuin jokin peto ja paljasteli hampaitaan, mutta vartijakapteeni kyllä tiesi, mitä tässä kohtaa oli tarkoitus tehdä. Miekka liukui puisen suhahduksen saattelemana huotrastaan, ennen kuin Wolker tarrasi siihen kaksin käsin, potkaisten tuolin tieltään syrjään. Hän ei edes nähnyt, kuinka monta hyökkääjiä oikein oli, niitä tuntui vain tunkevan sisään kadulta sekopäisenä laumana, mutta tässä kohtaa ajattelu oli vain pahe.
"Lain nimessä! Antautukaa tai kaatukaa!" Wolker kajautti ilmoille, kukaties iskien hitaimpiinkin hieman valppautta. Huuto ei saanut raivohulluissa aikaan minkäänlaista reaktiota. Ei edes ymmärrystä.
|
|
|
Post by Aqwell on Oct 19, 2011 18:55:02 GMT 3
Tunnelma tuntui palaavan ennalleen majatalossa, mutta Kredan ei istunut. Hän tuijotti ovea mietteliään näköisenä kulmat kurtussa, kuin olisi unohtunut paikoilleen. Ketkä tulevat? Hän yritti löytää tähän kysymykseen vastausta. Sivusilmällä hän näki tämän aikasemmin kärttyisällä päällä olleen miehen, joka oli nyt noussut seisomaan. Joko hänkin ajatteli samaa, tai sitten oli hänen velvollisuutensa ajatella samaa. Miten ikinä olikin Kredan oli eräällä tavalla iloinen, ettei ollut ainoa, jota tämä tilanne häiritsi.
No mikä ikinä olikaan tulossa oli vaarallinen. Kredan kun oli jo valmiiksi kääntyneenä ovellepäin hän oli ensimmäisten joukossa, jotka näkivät huutavan miehen ja hänen kätensä. Yllätyksestä ja järkytyksestä hetkellisesti lamaantuneena hän ei ehtinyt tehdä mitään ennen kuin jokin naiselta näyttävä hulluksi tullut henkilö kävi juuri tulleen miehen kimppuun. Tämän tapahduttua hän kuitenkin havahtui, heitti viittansa tuolilleen ja repäisi hameensa auki ja pois päältään paljastaen housut. Tämä ei sitten enää ollutkaan leikin asia. Kredan yritti hakeutua tulisijan läheisyyteen, mutta väkijoukon läpi se oli hyvin vaikeaa. Tuli oli vahvin kanavoitavista energioista ja tässä tapauksessa ehkä toimivin. Ja vaarallisin kaikille muillekin. Valinnanvaraa kuitenkin oli hyvin vähän, joten tähän oli tyydyttävä. Päästyään tulisijan luo hän jäi seisomaan selkä siihen päin ja alkoi tehdä käsillään toistuvia, joka kerta hieman muuntuvia, liikesarjoja, joka aloitti kanavoinnin.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 19, 2011 19:00:31 GMT 3
(( Infot on päivitetty: Klik! ))Minerva hätkähti etuoven heilahtamista ja käännähti järkyttyneenä katsomaan kivusta vaikeroivaa vartijaa, joka pian sisään päästyään putosi perässään seuranneen verenhimoisen hahmon painosta polvilleen. Tarjoilijatar ei uskonut silmiään tunnistaessaan päällekarkaajan yhdeksi parantolan valkoisista sisarista – ja millaiseksi hirviöksi hento hoitajatar olikaan heittäytynyt! Kun anniskelusaliin alkoi valua lisää pelottavia puoskareita, potilaita ja muita kirposi tarjotin tuoppeineen tytön otteesta ja kalahti lasit särkyen ja helisten lattialle. Minerva kohotti kätensä vaistomaisesti ohimoilleen ja päästi korviavihlovan kirkaisun, ja kohta toisen ja kolmannenkin! Aivan kuin tarjoilijatar olisi antanut väelle alkutahdin yhtyivät muutkin paikalliset naiset ja moni mieskin pian kuoroon. Eihän mielettömästä kiljumisesta varsinaisesti hyötyä ollut, ja saattoihan se koskea kovasti useimpien korvia, mutta helpotti silti kummasti päästä purkamaan kauhuaan jotain kautta.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 19, 2011 20:37:48 GMT 3
Hetkeen ei tapahtunut mitään ihmeempää ja majatalon asiakaskunta palaili takaisin omien touhujensa pariin. Kissaihminenkin alkoi pian rentoutua uudestaan kun edes vartiokaartin järkälemäinen, jo tarjoilijatytölle ärjymässä käynyt päällikkö ei alkanut hosua sen enempää ja tarttui uudestaan tuoppiinsa nostaen sen mietteliäästi huulilleen. Litku ei maistunut kummoiselta ja oli laihahkoa, varmasti vedellä jatkettua, mutta nainen ei sinänsä laittanut tätä pahakseen niin kauan kuin tämä oli asiansa ajavaa palanpainiketta lautasta koristavalle lihamuhennokselle. Huomatessaan kohta jonkun saapuvan kissa kohotti kiiluvan katseensa tunnistaen lähestyjän aiemmaksi tummaihoiseksi naiseksi. Hän nyökäytti päätään tälle tervehdykseksi pienen hännänheilautuksen keralla pistäen merkille naisen kantaman miekan joka oli yhtä erikoisen näköinen kuin omistajansakin, suoden tälle sitten pienen hymyn huppunsa suojista. "Niinkö? Totta, en minäkään ole varsinasesti täältä päin, matkustelen paljon." Hän vastasi väistäen vaivihkaa kysymyksen tarkemmasta asuinseudustaan, tosin vaikuttamatta toistaiseksi erityisen epäluuloiselta. Hän ei tuntenut tätä muukalaista, mutta oli harvinaisempaa saada osakseen huomiota joka ei liittynyt hänen ulkonäkönsä säikkymiseen tai muuten vain nyreään asennoitumiseen joten kissaihmisellä ei ollut tapana olla epäkohtelias sellaisille jotka eivät sitä ansainneet. Tarjottua viinipulloa vilkaistiin uteliaasti olennon kohauttaen sitten hiukan olkapäitään. "...no, mikäettei. Tilkka voisi maistuakin pitkästä aikaa." Olento totesi viitaten kädellään vastakkaiseen tuoliin kutsuakseen vieraan istumaan, mutta ikävä kyllä keskustelu ei koskaan ehtinyt näin pitkälle. Ulko-oven ryskätessä auki uudestaan ja hetki sitten poistuneen vartiomiehen hoiperrellessa takaisin äänekkään tuskan huudon saattelemana sai varmasti jokaisen pään välittömästi kääntymään puoleensa, myös kissaihmisen muiden muassa. Nainen hätkähti melkoisesti nostaen katseensa tuijottamaan yllättyneenä raadeltua miestä ilmeen tosin käydessä pian entistä tyrmistyneemmäksi kun ovesta raahautui sisään vielä vaatetuksesta päätellen sairaanhoitajaksi tunnistettavissa oleva nainen, joka iski muitta mutkitta kiinni apua ulvovaan mieheen kuin nääntyvä peto. Kissa päästi epämääräisen sihahduksen hampaidensa välistä ja ponnahti välittömästi jaloilleen iskien nurin muutaman tuolin likimain samoihin aikoihin kuin muukin sali tajusi mitä tapahtui ja aloitti melkoisen huutojen sekä kirkaisujen kakofonian saaden naisen luimistamaan kissamaisia korviaan irvistäen. "Mitä kirottua...?" Olento vei kätensä vyöllään riippuvalle sapeliparille tuijottaen epäröiden, ja kieltämättä järkyttyneenä vartiomiestä raatelevaa olentoa kun sisään alkoi haahuilla lisää tätä hyvin kyseenalaiselta vaikuttavaa joukkoa, verissäpäin ja hullunkiilto silmissään. Hän perääntyi värähtäen askelen mutta liittymättä korviavihlovaan kiljuntaan vaan tempaisten sen sijaan sapelinsa esille, tosin epäröiden vielä hiukan hämmingissä sen suhteen mitä hittoa oikein tapahtui. Se, mitä puolestaan täytyi tehdä, oli huomattavasti selkeämpää. "Älkää päästäkö niitä sisälle! Mitä ne ikinä ovatkaan!" Hän yritti kohottaa ääntän huudon ylitse, mutta vaikutti uhkaavasti siltä että tämän suhteen oli jo myöhäistä. Kiroten kissaihminen astui epäröivän askelen edemmäs, vilkaisten tummaa naista miekkoineen jossakin lähimaastossaan toivoen tämän osaavan käyttää asettaan ennen kuin alkoi liikkua kohti oviaukkoa yrittääkseen estää kaikkia otuksia vain haahuilemasta saliin. Sisään tuppaavat hoipertelevat olennot, jotka näyttivät epäilyttävästi mielipuolisuuttaan lukuunottamatta normaaleilta kylän asukkailta eivät olleet liikkeissään kovinkaan vikkeliä mutta näitä oli paljon ja yksinään hänen onnistumisensa näiden pysäyttämisessä oli hyvin kyseenalaista. Oli vain toivottava että edes osa läsnäolijoista olisi vielä tarpeeksi järjissään liittyäkseen vastarintaan.
|
|
|
Post by Rusalka on Oct 19, 2011 20:52:44 GMT 3
Amber oli iloinen siitä että hänen tajouksensa viinistä hyväksyttiin, kissaolento vaikutti siltä että olisi ollut yllättynyt hänen ystävällisestä uteliaisuudestaan. Amber arveli että tämä sai usein osakseen paljon epämiellyttävämpää huomiota. Hän oli juuri istumassa olennon osoittamalle tuolille kun alkoi tapahtua. Sisälle ryntäävä vartija oli jo itsessään tarpeeksi häiriintynyt näky. Mutta kun tämän perässä ryntäsi nainen joka käyttäytyi kuin vesikauhuinen koira, alkoi Amberin selkäpiitä todella karmia. Eikä vartijan kimppuun käynyt nainen ollut ainoa laatuaan, tämän perässä rynni sisään enemmänkin. Paniikki alkoi vallata huonetta ja Amber kiskaisi miekkansa esiin, hän toivoi että tarjoilijattarelle karjunut vartija osaisi hommansa ja järjestäisi kunnollisen puolustuksen. Mutta se tuntui toivottomalta. Amber yritti miettiä mitä tehdä, mikäli nämä hyökkääjät olisivat vain jonkin raivotaudin valtaan joutuneita hulluja, ainekin miekka purisi heihin. Mutta jos kyseessä oli jotain luonnotomampaa, he olisivat todellisessa pulassa. "Kaksi miekkaa? Taidat olla hyvä taistelija." Hän korotti ääntään jotta se kuuluisi paniikin yli, kissanaiselle. Hänen äänessään oli toiveikkuutta, jos joku osasi todella käyttää kahta miekkaa yhtäaikaa, tämä todella oli taitava.
|
|
|
Post by naakdu on Oct 19, 2011 21:07:55 GMT 3
Kun tarjoilijattaren kädet eivät enää olleet työtä täynnä, Aquila yritti kiinnittää hänen huomionsa tuijottamalla tyttöä intensiivisesti, suu vienossa hymyssä. Hänen yrityksensä kuitenkin keskeytyi, kun oven avaamisen ääni ja sitä seuraava korviahuumaava kuolonkiljaisu sai papittaren kääntymään tuolillaan salamannopeasti kohti ovea. Joko nyt seurasi vastaus hänen kysymykseensä..? Huolimatta siitä, että papitar oli osannut odottaa jotain pahaa tapahtuvan, hänen silmänsä ja sieraimensa laajenivat, kun hän näki vartijaa seuraavan raivohullun olennon, oikean ihmisen irvikuvan. "Siunattu Morimiya…", hän henkäisi kun pahuuden ilmentymät kaaos ja kuolema, hänen jumalattaren ja siten myös hänen vihollisensa, valtasivat majatalon. Nyt ei ollut aikaa tuhlattavana. Papitar laittoi kätensä yhteen, sulki silmänsä ja luki nopean rukouksen mielessään. Hyvä jumalatar, kuule valittuasi, ojenna kätesi ja tuomitse oikeudenmukaisesti nuo onnettomat pimeyden sikiöt. Mitään näkyvää vaikutusta rukouksella ei ollut, mutta papittaren sielua se rauhoitti. Hänellä ei ollut epäilystäkään, etteikö hänen jumalattarensa kuulisi valittuaan vaikka läpi majatalollisen kiljuvia ihmisiä.
Taas pääsi todistamaan, miten erilailla erilaiset persoonat reagoivat kriisitilanteessa. Nainen nappasi hälyn yli huudon, jotain siihen suuntaan ettei väkeä saisi päästää sisälle. No, tässä vaiheessa se ei enää tainnut olla mahdollista. Aquila oli istunut tarkkailijan aitiopaikalla ikkunan vieressä, lähellä ulko-ovea, ja hänelle tuli suorastaan kiire kerätä itsensä ja tavaransa kun riivattu lauma alkoi vyöryä hitaasti, mutta tappavan varmasti sisään majataloon. Aquila mäjäytti yhtä liian lähelle tullutta olentoa päähän pitkällä puisella vaellussauvallaan, mutta ei jäänyt katsomaan oliko iskusta mihinkään, vaan perääntyi niin kauas kummasta väestä kuin vain suinkin pääsi. Hän ei ollut mikään varsinainen taistelija, ja vaikka hän osasikin itsepuolustusta, siitä ei todennäköisesti olisi näitä olentoja vastaan hirveästi hyötyä. Sen sijaan rituaaleilla saattoi olla, mutta siihen nainen tarvitsi tilaa. Hän juoksi väkijoukon läpi (sikäli kun pystyi) ja tarttui tarjoilijatarta olkapäästä. "Hss, rauhoitu, tyttöpieni ja anna minulle minkä tahansa huoneen avain... selitän myöhemmin"
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 19, 2011 22:42:41 GMT 3
Mitä tapahtui? Angeline ajatteli kuullessaan jonkun huutavan selvästi kovissa tuskissa, istumapaikaltaan hän ei kunnolla nähnyt, mitä tapahtui. Ovi oli kuitenkin selvästi auki ja sieltä oli tullut jokin ihmisen kaltainen olento. Ainakin se oli joskus ollut ihminen. Nyt sen verenhimoisissa silmissä ei ollut jäljellä ainuttakaan inhimillisyyden ripettä. Angeline värähti. Tämä olento oli yli-inhimillisen voimakas, eikä se ollut yksin.
Angeline nousi pöydästä ja ripusti viittansa hujauksessa harteilleen ja tarkasteli tilannetta rauhallisen oloisena. Ulko-ovesta ei ollut mitään mahdollisuutta päästä ulos. Majatalossa oli varmasti jonkinlainen takaovi.. Naiset aloittivat kirkunansa, eikä Angeline saanut ajatustaan kulkemaan loppuun asti. Hän ei ymmärtänyt, miksi naisten piti aina kiljua, kun jotain pahaa oli tapahtumassa. Se oli säälittävää, eikä useinkaan johtanut mihinkään.
”Minä suojelen sinua!” Kuului jostain huuto hyvin tutulla äänellä. Angeline katsahti jostain ilmestyneeseen seuralaiseensa hämmästyneenä. Aivan, hän oli nainen, eikä näin ollen pystynyt suojelemaan itseään. ”Mene. Yläkertaan!” Mies jatkoi vakavissaan ja samalla, kun hän vetäisi esiin pitkän puukkonsa hän työnsi Angelinea edellään kohti portaita. Ei! Angeline ajatteli pienen hätäännyksen alkaessa kasvaa hänen sisällään. Takaovi! Sinne minun pitäisi mennä, eikä yläkertaan. Ennen kuin hän ehti vastalausettaan ääneen sanoa yksi niistä oli heidän kimpussaan ja mies työnsä hänet yläkertaan kulkevan ihmismassan sekaan, jääden itse kohtaamaan olennon silmästä silmään. Angelina tiesi varmasti, ettei mies selviäisi, mutta ei voinut tehdä mitään muutakaan, kuin mennä muiden mukana kohti ylempiä kerroksia. Samassa hänelle välähti. Katto. Siellä oli varmasti tikkaat.
|
|
|
Post by grishmak on Oct 19, 2011 23:34:23 GMT 3
Wolfom ______________ Saadessaan runsaan aterian eteensä, Wolfom alkoi syömään käsin, sillä niin oli tapana hänen kylässään. Lisäksi hän arveli, että nuo heikot metalliset tikut katkeaisivat, mikäli hän yrittäisi niitä käyttää. Ikäväkseen hän ei ehtinyt juurikaan syödä lihoista, kun hän kuuli tuskaista huutoa ja näki verisen miehen tulevan sisään. Wolfom oli pystysssä kirves käsissään lähes samantien. Kiitos hänen kehittyneiden refleksiensä. Hän ehti jopa nähdä, kun heiveröinen kaupunkilais nainen, joka oli selvvästi kärsinyt, iski raavaan miehen maahan ja alkoi syömään tätä.
Kun ovesta alkoi valumaan lisää naisen kaltaisia, Wolfom hyökkäsi voimakkaan karjaisun saattelemana ensimmäisen kimppuun. Pian hän huomasikin jo saavansa apua vastarinnassa. Mies iski kaikin voimin kohti valkoisiin pukeutuneen naisen lantiota, toivoen sen riittävän näihin olentoihin.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 19, 2011 23:46:34 GMT 3
Minerva vaikeni vasta tuntiessaan jonkun tarraavan hartiaansa. Painajaismaista näkyä tuijottamaan jäänyt tyttö päästi pienen vinkaisun värähtäessään ja pyrkiessään vaistomaisesti ravistautumaan irti otteesta. Havaitessaan normaalinoloisen naisen ja kuullessaan tämän hyssyttelyn tarjoilijatar näytti kuitenkin rauhoittuvan ja kykenevän viimein järkevään ajatteluun. ”Mm-mitä? Avainko?”, sopersi Minerva yrittäen kovasti ymmärtää toisen puhetta samalla kun päässään jyskytti yksi jos toinenkin pakottavampi asia; vaara, kuolema, pelko ja pakeneminen. Lopulta likka toimi kuitenkin toivotusti ja hoiperteli tiskin tuolle puolen poimiakseen yhden seinällä olevissa koukkuriveissä roikkuvista avaimista, joista jokainen oli merkitty kahdella numerolla. Tarjoilijatar ei ehtinyt tarkistaa kummassa kerroksessa ja missäpäin taloa huone sijaitsi ennen kuin hän luovutti avaimen asiakkaalle. Minerva ihmetteli miksi nainen tahtoi ylipäänsä yhä yöpyä talossa, mutta oli paljon muitakin asioita joita hän ei nyt käsittänyt. Tarjoilijatar halusi ottaa hatkat ja heti! Tilanteen äityessä vähintäänkin hälyttäväksi tytön tuli äkkiä ikävä äitiä ja kotia. Samassa Minerva muisti päivittäin käyttämänsä palvelijoiden takaoven, jolle pääsi majatalon keittiön kautta. Ehkä hän pääsisi pakenemaan paikalta? Likka alkoi hitaasti hivuttautua kyökin suuntaan...
|
|
|
Post by submarine on Oct 20, 2011 2:53:24 GMT 3
((Ja näin sivumennen, raivohullut kaupunkilaiset ovat kaikkien autohitattavissa, jos se sopivalta tuntuu.
Wolkerilla ei ollut hajuakaan, mikä ähiseviä, murhanhimoisia sekopäitä vaivasi. Mutta tällä hetkellä se oli äärimmäisen toissijaista verrattuna siihen, mitä piti tehdä. Ja kaikeksi onneksi hänet oli syntymästä asti varustettu ensiluokkaisella valmiudella, eli paskamaisuudella ja ihmisvihalla, sen toteuttamiseen. Kukaties hän ei sentään unelmoinut joka päivä saavansa syyn ja tilaisuuden käydä miekalla jokaisen kadulla vastaan tulevan kimppuun, mutta kukaan ei varsinaisesti voinut väittää miehen tohtivankaan turhan pitkään...
>Minerva Palvelustyttö näytti harkitsevan häipymistä, ja sai hivuttautua rauhassa takaovelle, kunnes Wolker äkkäsi tämän livistämisaikeissa. Äkkiä miehes tarrasi varsin kovakouraisesti tätä olasta ja pyöräytti ympäri. "Ja sinä et mene mihinkään! Käytä sitä perhanan ääntäsi nyt kun niin pidät kiljumisesta! Huuda jotain rotia näihin! NYT!" mies karjui ohjeita - tai valehtelematta käskyjä - päin huomattavasti kevyttekoisemman ja lyhyemmän naisen naamaa niin että sylki lensi ja pärskyi. Sekasortoon tarvittiin nyt järjestystä, ja Wolkerilla oli parempaakin tekemistä kuin yrittää ravistella jokaista idioottia erikseen ruotuun. "Tee se! Ja jos pakenet, minä vastaan henkilökohtaisesti, ettet enää koskaan liehakoi missään tai kenellekään!" suotiin vielä viimeinen huuto, ennen kuin Wolker tarrasi miekkaansa ja kääntyi kohtaamaan ähisevät vastustajansa.
Vanha, heiveröinen nainen huojahteli kohti Wolkeria kädet levällään, verenhimo silmissä kiiluen. Ja vaikka Wolker kukaties yrittikin, ei hän voinut nähdä tässä enää yhtikäs mitään ihmismäistä. Mutta säännöt olivat säännöt, ja niinpä mies huusi hyvänä vartijana vielä viimeisen varoituksen: "Pysähdy tai käytän...!" Wolkerin huuto katkesi kesken, kun otus äkkiä huojahti määrätietoisesti ja yllättävän nopeasti eteenpäin - ja pysähtyi sitten vartijan miekkaan, joka jäi tujottamaan verisenä tämän rinnasta. "Reekeleen idiootti..." vartijakapteeni mutisi, ja jäi sitten jokseenkin tyrmistyneenä tuijottamaan, kun pieni ja heiveröinen muorinkuvatus ei kaatunutkaan niin kuin oli määrä, vaan yritti uhmakkaasti työntyä eteenpäin seivästymisestään huolimatta, hapuillen luisevilla sormillaan otetta ja sähisten kuin hullu elikko. Enemmänkin paniikista kuin kokemuksesta mies antoi täyslaidallisen vasenta suoraa päin hirvityksen naamaa, ja sai kuulla rusahduksen kun vanhat luut antoivat periksi raskaan nyrkin tieltä. Eläkeläinen putosi kuin säkki perunoita.
Wolker soi itselleen muutaman hengenvedon. Enempää ei sallittu, sillä lisää hirviöitä kaupunkilaisten hahmossa laahusti nykien ovesta, ilmeen vaihtuessa tyhjästä nälkäiseen heti kun nämä erottivat elollisia. "Taistelkaa! TAISTELKAA! TYÖNTÄKÄÄ NE ULOS!" Wolker ärjäisi yleisesti kaikille yli melun, ja iski.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 20, 2011 10:29:26 GMT 3
>Wolker: Minervan onnistuessa liki livahtaa salista sai hän tuntea taas jonkun ihraisen kouran olkapäällään. Miehen riuhtaistessa miltei hartiansa sijoiltaan tyttö irvisti ja kohotti äkäisen katseensa vartiokapteeniin. Että mokomalla äijällä oli otsaa räkiä käskyjä kaltaiselleen aseettomalle siviilille, jollei itse osannut pitää jöötä muutoin kuin huutamalla naama punaisena heikommilleen! Minervahan ei ollut mikään soturi saati sankari! Miksi hänen olisi pitänyt kuolla? Tyttö oli saanut tarpeekseen! ”Kuule munki pitää hakee tuolta kyökistä jotain kättä pidempää!”, valehteli punapää kerkeästi ja näytti miehelle mielessään kieltä tuon kääntyessä muuan hurjistuneen pyykkimuijan puoleen. Onneksi Wolkerilla ei näyttänyt enää olevan aikaa hätyytellä häntä. ’Haist ite.’, tuumasi sisupussi suunnatessaan suorinta tietä keittiöön, jossa häntä vastaan kiiruhtivat hätääntyneet isäntä ja emäntä. ”Mitä peijakasta oikein...?!”, ihmetteli hälyn herättämä Oivari. ”Mää otan loparit!”, tokaisi temperamenttinen tyttö takaisin ja viskasi esiliinansa nurkkaan.
|
|
|
Post by Aqwell on Oct 20, 2011 10:50:11 GMT 3
Kanavointi oli riittävän valmis käytettäväksi ja tuli takasta näytti ikäänkuin kurkottavan tarkoituksella oman alueensa ulkopuolelle. Kredan jatkoi liikkumistaan ja hypähti lähimmälle pystyssä olevalle pöydälle. Hän joutui pitämään silmällä liikkumatilaansa, koska pöydältä putoaminen tietäisi kanavan menetystä. Kredan keskitti liikehdintänsä ja tuli siirtyi tulisijasta lattialle. Juuri minkäänlaista palojälkeä jättämättä tuli kulki kohti kanavoinnin kohdetta, joka oli Kredania lähinnä ollut ihimishirviö. Naispuoleinen henkilö leimahti liekkeihin ja sytytti siinä samassa myös toisen vieressä olleen. Molemmat ulvoivat korviaraastavasti, mutta Kredan ei lopettanut. Tässä oli pidettävä pää kylmänä, ettei tuli pääsisi leviämään holtittomasti. Ensimmäinen palavista kaatui jo maahan ja liikehti kuin tuskissaan. Toinen seurasi pian perässä ja pian jäljellä oli vain kaksi roihuavaa ruumista. kredanin oli pakko vetää tuli hetkeksi pois ja kanavoi sen takaisin tulisijaan. Hän näki sivusilmällä kaksi hiiltynyttä hahmoa mustuneella lattialla. Hän tunsi tietynlaista sääliä, koska tiesi, että nämäkin kaksi olivat joskus olleet normaaleja ihmisiä.
|
|
|
Post by Rusalka on Oct 20, 2011 13:08:08 GMT 3
Amber sivalsi molemmin käsin pitelemällään miekallaan, kohti tulevaa hirviötä, millään muulla sanalla näitä ei enää voinut kuvata. Lyömämiekkä halkaisi hyökkääjän rintakehän, ilman että sillä oli juuri mitään vaikutusta. Amber oli osannut jotenkin odottaa tätä mutta silti näky oli kammottava. Olihan hän ennenkin nähnyt minkälaista jälkeä teräaseet saattoivat tehdä. Mutta se että olio oli vielä pystyssä kammottavasta haavastaan huolimatta oli erityisen häiritsevää. Hän kuitenkin iski nopeasti uudestaan, tällä kertaa kurottelevia käsiä kohti. Olio ei tuntunut yrittävänkään suojata itseään ja hetkessä sen molemmat kädet olivat poikki ranteiden kohdalta, sitten hän potkaisi oliota voimiensa takaa, onnistuen kaatamaan sen maahan. Mutta toinen olio tuli häntä kohti, tippaakaan välittämättä toverinsa kohtalosta. Tällä kertaa Amber iski hyökkääjää päähän, se tuntui tehoavan paremmin. Olio kaatui polvilleen ja Amber iski uudestaan, taas päähän, nyt kaksin käsin. kuului inhottava ääni ja hirviö valahti maahan kuin vaatemytty. Mutta lisää tuli päälle.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 20, 2011 17:03:00 GMT 3
Kissa ei pitänyt tippaakaan siitä miltä tilanne alkoi nopeasti vaikuttaa. Useita mielipuolisia kyläläisiä oli jo rämpinyt sisälle saliin ja ovesta tuntui virtaavan näitä lisää havitellen hampaisiinsa majatalon panikoivia asiakkaita. Onneksi mukaan näiden etenemistä hidastamaan oli liittynyt hänen lisäkseen miehenköriläs kivikirveineen sekä äskeinen tumma nainen, mutta vastustajia oli heillekin kolmelle vähintäänkin tarpeeksi kun otti huomioon jo sisäänkin ehtineet otukset. "Toivottavasti tarpeeksi hyvä" Hän vastasi kireästi uuden tuttavuutensa kommenttiin, astuen sitten eteenpäin sapelinterät viuhahtaen ja silpaisi kohti haahuillutta mielipuolisesti ääntelevää miestä, joka ilman minkäänlaista tajua vastustajansa aseistuksesta ja mahdollisesta vastahangasta kurotteli otetta käsillään. Mies horjahti kurkku auki viillettynä, mutta ei kuitenkaan pysähtynyt vaan pyrki edelleen kohti koristen jähmeän veren virratessa rikkinäisistä valtimoista sekä suupielistä. Kissaihminen kavahti, pyörähti vastustajaansa huomattavasti ketterämmin pois tämän hyökkäyksen tieltä ja sivalsi uudelleen, tällä kertaa lähettäen miehen pään kierimään pitkin puista, jo veren peittämää lattiaa. Tämä viimein pysäytti olennon, joka ei tuntunut olevan enää millään tavalla inhimillinen pettävän normaalista ulkomuodostaan huolimatta. Kissa vilkaisi ruumista ja sitten tummaa naista joka pätki toista olentoa lähimain, pistäen merkille ettei tämänkään vastustaja tuntunut piittaavan vastahangasta tippaakaan niin kauan kuin otuksen pää oli vielä paikoillaan. Sama näkyi toistuvan ympärillä muidenkin taistelijoiden suunnalla. Mitä piruja ne sitten olivatkaan, ne olivat hyvinkin sitkeitä saada hengiltä jos osuisi vähänkin harhaan. Kissa kiitti mielessään onneaan nimenomaan sivaltamiseen suunnitelluista sapeleistaan ja kiirehti sitten ovea kohden iskien olentoja tieltään. Joku kuului taustalla karjuvan käskyjä ajaa oliot takaisin ulos ja kissa pyrki tekemään työtä käskettyä nyökäten itse ovea kohden kehottaakseen tumman naisen seuraamaan perässään kohti sisään lappavia hirmuja ja näiden seassa riehuvaa barbaaria. Joku näkyi sytyttäneen pari hirviötä jo tuleenkin, mutta ikävä kyllä tämä keino torjua villiä hyökkäystä oli melkoisen hidas vaikkakin ilmeisesti toimi. "Tähdätkää päähän! Sulkekaa ovi ettei lisää pääse sisään!" Olento korotti ääntään paniikin ylitse, yrittäen rohkaista väkeä kiljumisen sijasta tekemään jotakin hyödyllistä, mutta joutui kiinnittämään huomionsa veren liottamaan nuorukaiseen joka oli iskenyt hampaansa kauhusta huutavan miehen kurkkuun ja syöksähti irrottamaan otuksen pään tämän harteilta. ikävä kyllä se oli juuri hetki sitten vielä hilpeästi juopotelleelle miekkoselle liian myöhäistä. Aikaa tämän auttamiseen ei kuitenkaan ollut kun toinen verentahrima olento, tällä kertaa nainen, astui edellisen tilalle ja syöksähti käsillään haroen kohti.
|
|
|
Post by naakdu on Oct 20, 2011 17:24:52 GMT 3
Hetken Aquila ehti luulla, ettei tarjoilijatar paniikissaan antaisi hänelle avainta, mutta tytöllä onneksi oli tarpeeksi järkeä päässä. Papitar kiitti tyttöä pikaisesti saadessaan avaimen ja liittyi yläkertaan pakenevien virtaan. Hän vilkaisi vielä taakseen, ja oli tyytyväinen nähdessään monen liittyneen vastarintaan: jos hyvin kävi, he saisivat muukalaiset hoidettua jo ennen kuin hän liittyisi apujoukkoihin. Portaissa kukaan ei tuntunut osaavan käyttäytyä: ihmiset tönivät toisiaan kuin sivistymättömimmät barbaarit, ja papitar sai kylkeensä mustelman jonkun terävästä kyynärpäästä. Päästyään ensimmäiselle tasanteelle Aquila muisti, ettei hän ollut tullut kysyneeksi, missä huone sijaitsi. Hän vilkaisi nopeasti avainta: huoneen numero oli 25. Jos majatalon huoneet pelasivat samalla logiikalla kuin useimpien majatalojen, numero kaksi tarkoitti kakkoskerrosta. Aquila jatkoi siis vielä kerrosta ylemmäs.
Ylimmässä kerroksessa väkeä oli vähemmän kuin keskimmäisessä: Aquila oletti, että monet olivat vain juosseet huoneisiinsa piiloon, kenties hypänneet epätoivossaan ikkunasta. Papitar löysi huoneensa hetken etsinnän jälkeen, avasi oven ja astui sisään. Hyvä, huone oli juuri ja juuri sopivan kokoinen papittaren tarkoituksiin. Sänky vain piti raahata pois tieltä, jotta lattialle tulisi tarpeeksi tilaa. Papitar raahasi sängyn käytävään (se ei käynyt kovinkaan helposti niin heiveröiseltä naiselta, mutta onnistui kuitenkin) ja palasi huoneeseen, jättäen oven pikkiriikkisen raolleen. Hän otti laukustaan kalkkiliidun, ja alkoi piirrellä sillä kuvioita lattiaan. Kun symboli oli valmis, papitar asetti muutamia yrttejä sen reunoille ja astui itse kuvion keskiöön. Sitten hän alkoi laulaa.
|
|