|
Post by submarine on Sept 6, 2011 19:28:59 GMT 3
Uhkaavat askeleet lähestyivät, ja sitten ne yllättäen pysähtyivätkin uudelleen. Ikka yritti parhaansa mukaan tiirailla hämyyn, vaikka vain selvittääkseen mitä hankaluuksia seuraavaksi olisi luvassa. Mutta sitten askeleet lakkasivatkin kesken, eikä pimeydestä ilmaantunut yhtään mitään. Ei ainakaan vielä. Hetken verran seurasi oikeastaan vain ja ainoastaan painostavaa hiljaisuutta, aivan kuin vain, jotta vangit saisivat oikein lietsoa itseään pakokauhuun. Ja vaikkei rotta nyt varsinaisesti ollutkaan laskemassa alleen ja kuolemassa pelosta, ei arveluttavaan pimeyteen tuijottelu kuitenkaan ollut erityisen mukavaa. Äkkiä jostain hämystä kuului ääni. Tai jos tarkkoja oltiin, se oli kaiketi puhetta, mutta Ikalla meni hetki tajuta se sellaiseksi. Siinä ei ollut minkäänlaista tunnetta tai edes elämään viittaavaa äänenpainoa, vain ja ainoastaan täysin intohimoton asia. Puhujan ääni oli sileä ja liukas kuin verta halkova partaveitsi. Verenliukas. "Palvelijani palaa. Hän tuo minulle vankeja, jotka luulivat voivansa uhmata minua. Ja nyt he pelkäävät. Ja palvelijani tuo minulle sen, mitä olen mielinyt", ääni pimeydestä totesi.
Ja sitten oli äkkiä valoisaa. Äsken Ikka oli tihrustanut pimeyteen, ja nyt siristeli silmiään sokaisevalta tuntuvassa valossa. Kivi keskellä kammiota oli äkkiä kirkastunut ilman minkäänlaista varoitusta. Ja vaikka rotta olisikin voinut tutkailla ympäristöään, äskeinen puhuja kiinnitti äkkiä tämän kaiken huomion. Ja hyvin nopeasti tämä toivoi, että hämärä olisi palannut - tai ettei se olisi koskaan edes poistunut. Kiven lähellä seisova, mustiin kaapuihin verhoutunut hahmo oli epäilemättä ollut joskus ihminen. Kukaties se oli sitä vieläkin ainakin nimellisesti. Tämä oli mies, ja vanha. Hyvin vanha, vanhempi kuin vanha. Tämän iho näytti rapistuneelta pergamentilta, ja harvat, täysin valkoiset hiukset roikkuivat jossakin miehen vyötärön tienoilla. Mutta jollakin tavalla, jota Ikka ei käsittänyt, tämä ei näyttänyt millään tavalla oikealta ihmiseltä. Kuin kyseessä olisi vain ollut jokin ihmisennahkaan pukeutunut. Kaikki osat olivat kyllä paikoillaan, ja niitä oli tarpeeksi, mutta silti kokonaiskuva oli jotekin vain... väärä. Luiseva, ihmeen suora vanhus oli vanhus vain ja ainoastaan, koska tällä oli summittaisesti oikeanlaiset piirteet. Mutta vaikka kyseessä olisi ollut pikkupoika, olisi tämä silti ollut jollakin tavalla väärä. Tällä ei ollut palvelijansa kaltaista uhkaavaa olemusta, tämä oli kuin jokin, jonka silmä näki yhtenä, vaikka kaikki muu tiesi toista. Tiesi, että kyseessä oli jotakin kammottavaa. Ikka vinkaisi tahtomattaan itsekseen, haluamatta tuijottaa jollakin käsittämättömällä tavalla kauheaa ilmestystä, ja kykenemättä katsomaan muuallekaan.
"Ja nyt ne kertovat minulle nimensä eivätkä valehtele. Sillä ne tietävät kuolevansa, jos tekevät niin", velho totesi jälleen vailla mitään tunnetta, ja eteni hitaasti lähemmäs. Kukaties tämä käveli, Ikka ei tiennyt.
|
|
|
Post by Rusalka on Sept 6, 2011 20:08:08 GMT 3
Despina katseli ympärilleen, kaikkialla oli pimeys, eikä hän kyennyt näkemään sen läpi yhtään paremmin kuin ihminen, hän mietti johtuiko tämä veren vähyydestä vai jostakin muusta, ehkä hän ei olisi kyennyt näkemään tämän pimeyden läpi terveenäkään, siinä oli jotain outoa. Sitten tuli valo ja olento joka ilmeisesti oli velho tuli näkyviin. Oliko tästä ollut puhe, oliko hän arvellut näkevänsä velhon. Mitä enemmän hän yritti koota ajatuksensa, sitä enemmän ne tuntuivat menevän sekaisin. Nimi, olento kysyi heidän nimiään. Ja uhkasi tappaa jos eivät kertoisi, todennäköisesti tietäisi jos yrittäisi valehdella. Despinan mielessä kävi että nyt olisi tilaisuus päästä takaisin sinne minne hän kaipasi mutta uteliaisuus alkoi kaivella häntä. Sitä paitsi tuosta oliosta kumpusi jotain sellaista joka meni kuoleman pelon ohi, pelkoa sielun puolesta. Ettäkö hän kuolisi pääsemättä rauhaan. Että hän olisi kulkenut tässä paskamaisessa maailmassa, jossa annettiin vain jotta voisi menettää vain jäädäkseen ikuisesti jonkun kieron olion leluksi. Kylmät väreet kävivät hänen selässään ja hän sanoi. "De... Despina." Hän pinnisti kaiken voimansa saadakseen aikaan ääntä, hänen huojuessaan polvillaan.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 7, 2011 20:38:18 GMT 3
Toisen kissan tavoin Cathryn pisti merkille ettei hän jostain syystä pystynyt näkeään varjoihin niin hyvin kuin hänen olisi normaalisti pitänyt. Havainto oli häiritsevä, kuin hän olisi äkkiä menettännyt jotakin mihin ei normaalisti itsestäänselvyytenä kiinnittänyt huomiota mutta huomasi kyllä välittömästi kun sitä ei enää ollutkaan. Pimeydessä oli varmasti jotakin yliluonnollista, niin kuin koko kirotussa tornissa. Askelet pysähtyivät ja hetkeen ei tapahtunut mitään vaikka hän tiesi jonkun olevan läsnä. Kun tämä pirulainen lopulta puhui tunteettomalla kuolleella äänellä kuin olisi vain viileästi havainnoinut tapahtumia Cathryn aavisti jo etukäteen ettei kyseessä ollut aivan jokapäivänen kaapuveikko. Yhtäkkiä taikaiskusta syttyvät valot saivat hänet säpsähtämään yllätyksestä ja melkein välittömästi uudestaan kun kiven vierellä seisova ikivanha hahmo viimein erottui. Kissa tuijotti tätä häntäänsä terävästi heilutellen, osaamatta oikeastaan sanoa miksi vanhalta mieheltä näyttävä olento tuntui jotenkin niin karmivalta, hän olisi oikeastaan olettanut mahtaven velhon näyttävän vähemmän hauraalta. Vaikka tämä näytti miltä näytti, Cathryn oli oikeastaan välittömästi melko varma siitä ettei tämä ollut ihminen.... ainakaan enää. Tämän näennäisessä heikkoudessa tuntui olevan koira haudattuna, miestä tuskin kannatti ottaa kevyesti. Mutta sentään hänen ennakkoaavistuksensa oli ollut oikeassa yhdestä asiasta: hän ei pitänyt tästä tyypistä. Repaleiset korvat luimistuivat hiukan lisää hahmon tivatessa ilmeisesti heidän nimiään, syystä, jota kissaihminen ei oikeastaan käsittänyt. Vaistomaisesti hän olisi mielummin ollut kertomatta aivan vain siitä syystä että tämä tahtoi tietää, mutta järki huomautti että tämä ei ehkä ollut kannattava syy riskeerata henkeään. Hän oli jo melkein avannut suunsa kysyäkseen vaikuttaisiko esittäytyminen muka jotenkin suopeammin heidän lähitulevaisuuteensa, mutta harkitsi uudestaan eikä sitten tehnytkään niin. Toki jopa valehteleminen kävi mielessä, mutta hän ei oikeastaan halunnut kokeilla onneaan suoran varoituksen jälkeen, niin typerä hän ei ollut. "Cathryn." Hän totesi lyhyesti epäröityään hetken ja seurasi epäluuloisena olennon lipumista lattian poikki. Järjenvastaisesti hän olisi oikeastaan tuntenut olonsa vähemmän tukalaksi jos pimeydestä olisi rynnistänyt jonkinlainen hirviö heidän kimppuunsa, silloin olisi ainakin tiennyt tarkalleen mitä oli meneillään.
|
|
|
Post by submarine on Sept 7, 2011 21:02:54 GMT 3
Ikka vinkui jotain nimensä tapaista, kun sen aika tuli. Harvemmin sitä kyseltiin, mutta narttu ei nyt varsinaisesti ollut niin kiintynyt siihen, että olisi henkensä uhalla varjellut - olkoonkin, että kaikki, mitä tämä ilmestys halusi, oli varmasti pahaa. Rotta olisi todennäköisesti nähnyt lopun alun, vaikka velho olisi alkanut kuoria pähkinöitä. Kukaties se johtui osittain siitä, että nyt kun ilmestys oli ikävä kyllä tarpeeksi lähellä, saattoi Ikka erottaa tämän silmien olevan kaksi tasaisen tummaa, himmeää kuulaa. Kuin ne olisi veistetty samasta aineesta, jota tornikin oli. Oikeat silmät ne eivät ainakaan olleet, se oli varma. Ja siitä huolimatta niiden katse jätti Garsharin villisti pyörivän tekosilmän varjoonsa pistävyydessään oikein vaivatta. Nartulla ei ollut hajuakaan, miksi tällä oli rustopallojen tilalla kylmää ja kovaa kiveä (tai jotakin kiven kaltaista), mutta oikeastaan tämä ei halunnutkaan tietää.
Hahmo, jota Vertharixeksi oli nimitetty, seisoi hetken verran aloillaan vankiensa edessä, toijottaen näitä. Oikeastaan ilman pupilleja tämä tuntui tuijottavan kaikkia samaan aikaan, kuten kaikkea muutakin. Ja sitten tämä puhui jälleen, äänellä joka oli kuin sirppikynsi valtimolla: "Nämä nimet ovat mitättömiä. Turhia. He kertoivat ne, ja vaikeroivat, koska tietävät nyt olevansa hyödyttömiä. Heidän elämänsä ovat nyt minun. Ja he värisevät, koska tietävät, etten minä ota vain heidän lihaansa ja vertaan, vaan itse sielunsa." Ikka ei pitänyt kuulemastaan hiukkaakaan. Tätä oli toki uhattu lynkata monet kerrat, mutta tässä oli huomattavasti enemmän painoa, kuin suurimmassa osassa. Harva uhkasi tehdä jotain sieluille. Ikka ei ollut edes erityisen varma sielunsa olemassaolosta, mutta tätä ei varsinaisesti kiinnostanut myöskään kokeilla, olisiko sille mahdollista tehdä jotakin.
Ilman sen suurempia panssariin verhottu hahmo oli kaikessa rauhassa lipunut herransa viereen, ojentaen nyt tälle vihdoin miekkaa, jonka ympärillä kaikki tuntui pyörivän. Ja vaikkei velhon ilme muuttunutkaan millään tavoin (rotta oli nähnyt eläväisempiä naamioita), oli tämä kuitenkin aavistuksen, jollakin tavalla, tyytyväinen. Jotenkin sen tunsi. "Ja uskollinen palvelijani tuo minulle sen, mitä olen kaivannut. Merkiksi vallastani, ja välineeksi aikomuksiini. Hän on tehnyt hyvin, ja hänet palkitaan", Vertharix totesi. Tämä tarrasi miekkaan luisevilla sormilla, kuin hämähäkki tarraa saaliiseensa, ja kohotti sen tyhjien silmiensä eteen. "Ja kukaties minua vastaan rikkoneiden veri on tarpeeksi vahvaa voidellakseen sen, kun aika on oikea. Kukaties ei."
Ikka tutisi.
|
|
|
Post by Rusalka on Sept 7, 2011 21:19:39 GMT 3
Despinasta tuntui että hänen olisi pakko juosta, mihin tahansa muualle. Mutta jalat eivät olisi kantaneet, hän ei ollut pitkään aikaan tuntenut tällaista, ei sitten sen kun hän vielä pelkäsi kuolemaa. Silloinkaa harva oli saanut häntä todella kauhun valtaan. Mutta tämä olio oli kuin suoraan ihmisten taruista esiin ryöminyt, kuin se olisi ollut helvetti nimisestä paikasta johon pahan tekijät lähetettiin. "Mitä sinä haluat?" Hän onnistui saamaan hieman kovemman äänen kuin nimensä kertoessaan. Yhtäkkiä hänen teki mieli repiä ranteensa auki hampaillaan ennen kuin hänen sielunsa saalistettaisiin.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 7, 2011 22:12:58 GMT 3
Tilanteen pahaenteisyys tuntui olevan vieläkin nousussa. Cathrynilla oli tapana suhtautua terveellä skeptisyydellä moniin epäkonkreettisiin asioihin kuten sieluihin ja normaalisti hän olisi varmasti vähintään kohottanut kulmiaan moiselle puheelle, mutta tässä tilanteessa reaktio rajoittui lähinnä epämääräiseen kasvojen nytkähdykseen. Se sivuseikka ettei periaatteessa uskonut sieluihin ei tehnyt siitä ryövätyksi tulemisesta yhtään miellyttävämpää ajatusta. Täytyi myös pistää merkille että lähietäisyydelle hipsinyt tyyppi oli näin vielä ikävämmän näköinen kuin kauempaa katsottuna ja tämä oikeastaan sai kissan jopa harkitsemaan mielipidettään aiheeseen tarkemmin. Mitäpä hän velhotouhuista tajusi muutenkaan ja epätietoisuus oli omiaan saamaan olon vainoharhaiseksi. Miehessä ja koko tornissa kaikki tuntui olevan epäluonnollista muutenkin, ties mihin kaikkeen tämä mahtoi pystyä... Pelkkä ajatuskin sai niskakarvat kohoamaan pystyyn mustien, hiotulta kiveltä näyttävien silmien tuijotuksessa. Mutta vaikka kissan häntä lakaisikin lattiaa epämääräisin levottomin heilahduksin hän puri huultaan ja yritti parhaansa mukaan, melkein epätoivoisesti pitää päänsä kylmänä. Panikointi ei ainakaan auttaisi mitään, mutta kärsivälliselle saattaisi aueta ehkä tilaisuus.... johonkin. Toivottavasti. Cathryn sipaisi vaivihkaa saappaansa vartta sormillaan ja tunsi sisällä metallisen kädensijan. Kas, vangitsijat eivät olleet hoksanneet hänen toista tikariaan... havainto ettei hän sentään ollut täysin aseetta antoi hiukan lohtua, tosin se oli säälittävän vähän tilanteeseen nähden. Jotenkin hän epäili että mustasilmäisen velhon iskeminen tikarilla ei ollut hyvä idea, varsinkaan panssaroidun olennon seisoessa tämän vierellä. Miekka vaihtoi heidän silmiensä edessä omistajaa. Jotenkin velhosta huokuva tyytyväisyys oli melkenpä vielä huolestuttavampaa kuin aiempi tyytymättömyys. Cathryn alkoi entistä vakaammin arvella että heidät mahdollisesti saatettaisiin teurastaa pikapuoliin jossakin epämiellyttävässä rituaalissa yrittäen kuumeisesti miettiä millä voisi välttää moisen ikävän kohtalon. Vaikka katsoikin parhaaksi pysyä vaiti hän vilkaisi Despinaa tämän rohjetessa esittää kysymyksen. Hän ei oikeastaan uskonut velhon vastaavan, mutta tämä asia kyllä askarrutti varmasti itse kutakin.
|
|
|
Post by submarine on Sept 7, 2011 22:25:53 GMT 3
Velho käänsi kasvonsa kohti Despinaa, kun tämä puhui. Hitaasti ja välinpitämättömästi. Katsomisesta ei voinut puhua, tai vilkaisemisesta, tai mistään muustakaan, sillä tämä tuntui enemmänkin tosiaan vain kääntävän kasvojaan puhujan suuntaan, keskittymättä tähän, kuin olisi vain summittaisesti muistanut enää, mitä kuului tehdä kun joku puhui. Tai kuin ei olisi koskaan edes osannut sellaista. "Sinun on turha miettiä sellaista. Minun haluamani on vankieni yläpuolella. Teistä en tarvitse enää mitään, mutta otan henkenne, kun aika on oikea. Lakkaatte olemasta, koska se on hyödyllistä, ei tarpeellista. Ja koska uskoitte voivanne uhmata nimeäni ja palvelijaani", velho vastasi, osoittamatta minkäänlaista tunnetta tai painoa äänessään tai kasvoillaan. Kuin olisi puhellut siitä, miten muutama hiiri oli aiheuttanut häiriötä, ja niiden vuoksi oli täytynyt asettaa ansoja.
|
|
|
Post by Rusalka on Sept 7, 2011 22:35:55 GMT 3
Despina tunsi velhon katseen osuessa häneen kuin häntä olisi lyöty, hänen silmissään sumeni taas ja hän rojahti lattialle. Ehkä velhon ei ollut saada tätä aikan mutta niin jokatapauksessa kävi. Hänen häntänsä heilahti pari kertaa ja sitten hän oli täysin liikkumaton, hänen silmänsä jäivät hieman auki mutta hän ei nähnyt mitään, ei mitään tästä maailmasta. Hän näki miekan, se hohti pimeydessä kylmää valoa ja kaukaisuudesta kuului kun joku huusi kivusta. Hetken päästä hän tajuis että se oli hänen oma äänensä, oliko tämä tulevaisuutta? Näkikö hän jostain syystä vilauksen siitä mikä heitä odotti vai oliko tämä harhaa?
|
|
|
Post by spyrre on Sept 8, 2011 0:25:01 GMT 3
Velhon kommentti hyvin pitkälle vahvisti Cathrynin aavistukset, tai ainakin niiltä osin että henki olisi höllässä piakkoin... tosin tämän oli varmasti jo jokainen heistä arvannutkin. Keneltä hyvänsä toiselta noin ylimielinen asenne olisi varmasti ärsyttänyt naista suunnattomasti, tässä tilanteessa tätä hillitsi vain ja ainoastaan pahansuovan olennon silkka uhkaavuus. Tämä tuskin ajattelisi kahta kertaa jos näkisi tarpeelliseksi päästää jonkun päiviltä (oletattavasti tämä varmaan pystyisi siihen ulkonäöstään huolimatta) heti kun siltä sattuisi tuntumaan. Toisaalta ylimielisyydessä oli vaaransa ja Cathryn toivoi suuresti että tällä miehellä olisi edes hitunen tällaista asennetta ilman täyttä kyvyllistä oikeutusta moiseen, tietysti. He olisivat varmasti suurissa ongelmissa jos silloin jos tyyppi olisi oikeasti puoliksikaan niin vaarallinen kuin miltä vaikutti, mutta silloin heillä ehkä saattaisi tilaisuuden tullen olla jonkinlainen mahdollisuus.... ja jos ei... no, ainakin Cathryn aikoi yrittää, kunhan saisi keksittyä mitä. Sitä odotellessaan hän piti suunsa kiinni mutta silmänsä ja korvansa auki, tosin vältellen syystä josta ei ollut itsekään varma huoneen keskellä olevan kivenmurikan tarkempaa tuijottelua. Tuossa kapineessa vain oli jotakin äärimmäisen epämukavaa, jopa melkein enemmän kuin velhossa itsessään vaikkei tämäkään mikään ilo silmille ollut. Hän seurasi valppaana vaikkakin levottomana tilannetta kuivuneesta verestä paakkuuntuneiden hiussuortuvien alta silmäillen vaivihkaa pitäen vain ajatustensa tasolla huomautuksen siitä että tämä hirveä uhmaus josta heitä syytettiin oli tapahtunut lähinnä itsepuolustuksen merkeissä, mutta oli melkoisen selvää että mahtipontista maagikkoa tuskin kiinnostaisi. Sen sijaan katse kiersi ohimennen huoneen, tarkasteli pikaisesti maagikkoa miekkoineen ja punnitsi lopulta tämän seurassa patsastelevaa haarniskoitua palvelijaa. Kissa myönsi ettei ollut oikein taistelukunnossa eikä suuremmin halukaskaan, mutta jos joutuisi tilanteeseen jossa henki olisi kyseessä ilman vastahankaa hänestä ei kyllä päästäisi. Hänen ajatuksensa katkaisi kuitenkin äkkiä tuupertuva Despina. Hetken ajan Cathryn jo luuli tämän heittäneen henkensä vammoihinsa, mutta huomasi helpotuksekseen tämän hengittävän tuntiessaan ilmavirran kokeillessaan kädellään tämän kuononsa edustaa. Hän ravisti tätä kevyesti hartiasta havahduttaakseen pyörtyneen vaikkakin pohti itsekseen että Despina saattoi olla heistä se onnekkain tähän hätään riippuen toki mitä heidän päänsä menoksi oli varastossa seuraavaksi.
|
|
|
Post by submarine on Sept 8, 2011 1:01:22 GMT 3
Velho kääntyi ympäri ja suuntasi miekka kourassaan suurta, hohtavaa kiveä kohti. Eikä Ikka ollut vieläkään varma, kävelikö tämä oikeasti. Jalat liikkuivat, mutta siitä huolimatta tämä tuntui muutenkin vain esittävän. Ja kukaties tämä esitti hyvin, mutta yhtälö vain oli mahdoton. "Ja nyt he odottavat kohtaloaan. Ja he tietävät, että pakoon on turha yrittää. Ja että ennemmin tai myöhemmin he kokevat loppunsa", Vertharixeksi kutsuttu hahmo totesi tarkastellessaan miekkaansa. Tämä ei edes vetänyt sitä esiin, eikä rotalla ollut hajuakaan mikä siinä niin kiinnosti. Ei ainakaan noin, peitossa.
Ohimennen Ikka ehti vilkaista kammiotakin nyt uudelleen, valaistuna. Kelmeän kirkkaassa valossa se näytti jokseenkin erilaiselta, vaan katsottavaa ei silti ollut erityisen paljoa. Nyt rotta tosin huomasi seinissä kulkevat, tasaiset, katkeamattomat kuvioketjut. Ne oli kai kaiverrettu seinään, ja siksipä olikin erityisen huolestuttavaa, että ne liikkuivat. Kuin joku olisi vetänyt loppumatonta nauhaa pitkin seiniä. Tällä ei ollut hajuakaan, mitä ne merkitsivät, jotakin merkkejä, mutta ne lipuivat seiniä eteenpäin, eikä rotta saanut oikeastaan silmiinsä kohtaa, jossa en olisivat alkaneet tai loppuneet. Tai oikeastaan edes kohtaa jossa päät olisivat liittyneet toisiinsa. Ne vain tuntuivat jatkuvan loputtomiin, niin mahdotonta kuin se rajallisessa tilassa olikin. Niiden tuijottelu alkoi kuitenkin särkeä päätä melko nopeasti, ja narttu käänsi taas katseensa.
Velho olikin yllättäen kääntynyt uudelleen kohti kolmikkoa, joka pystyssäolijoiden puolesta oli oikeastaan tällä hetkellä kaksikko. Ikka ei ollut seurannut tätä, mutta tämä oli siitä huolimatta melko varma, ettei ollut nähnyt tämän liikkuvan. "Ja sitten taas. Minä näen kaiken, epäilemättä, ja tiedän kaiken tarpeellisen. Mutta minun palvelijani ovat kykenemättömiä moneen asiaan. Kuten keskusteluun, joka minua mitenkään kiinnostaisi. Vaan uskovatko mitättömät vankini olevansa sen parempia?" tämä äkkiä lausui. Ja niin uskomatonta kuin se olikin, rotta oli melkein näkevinään häivähdyksen tunnetta.
Vertharix jäi kasvot kohti tajuttomaksi hervahtanutta Despinaa. "Minä puhun. Sinä Kuuntelet", tämä totesi. Ja viimeisessä sanassa oli voimaa, jonka tunsi. Se ei ollut mikään ihmissuun ääni, ei edes kammottavan velhon suun, vaan se iski vasten kuin painerintama. Ja äkkiä, noin vain ja ilman sen suurempia, kissa oli ainakin suurin piirtein kunnossa. Ainakin siinä määrin, että pääsi valveille ja valppauteen, jota velho vaati. "Uskotko sinä?" hahmo toisti kysymyksensä. Tästä tihkui mahtia, jota ei voinut kiistää tai kieltää.
|
|
|
Post by Rusalka on Sept 8, 2011 1:16:50 GMT 3
Despina heräsi kipuun, haavaa tuntui olevan tulessa. Hän irvisti herätessään. Ähkäisi ja kääntyi selälleen ja huohotti hetken. Sitten hän kohottautui vaivalloisesti taas polvilleen, hän huomasi että haava ei enään vuotanut, itseasiassa se tuntui lähes umpeutuneen. Hän otti varovaisesti sidettä pois ja huomasi sen todella nyt olevan pelkkä pinta naarmu. Menetettyä vertakin oli ilmeisesti palautunut koska hänen olonsa oli hieman parempi, silti siteen repiminen tuntui vievän kaiken voiman ja hänen päänsä nuokahti hieman. Hän ei olisi millään pystynyt nousemaan mutta ei sentään ollut heti pyörtymässä, kuitenkin hänen oli pakko nojata hieman Cathryniin ettei olisi iskenyt päätään lattiaan.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 10, 2011 19:07:34 GMT 3
Huonetta kiertävät liikkuvat kuviot olivat pistäneet kissankin vihreisiin silmiin tämän pälyillessä ympärilleen. Hän epäili näitä jonkinlaisiksi riimukuvioiksi vaikkakaan tosin ei ollut varma, mutta ainakaan hän ei ollut koskaan kuullut että merkit voisivat luikerrella ympäriinsä tuolla tavalla. Cathryn käänsi näistä pian katseensa jäämättä kuitenkaan pahemmin tuijottelemaan, nämä olivat häiritseviä, mutta huoneessa oli paljon oleellisempiakin karmivia asioita joihin keskittyä mielummin. Kuten kivenmurikka, mustasilmäinen maagi ja oikeastaan myös panssaroidussa palvelijassa oli jotain epämääräistä. Maagikko ikäänkuin lipui lattian poikki kauemmas antaen kolmikolle tilaisuuden henkäistä hetkellisesti helpotuksesta, kiinnittäen suurimman osan huomiostaan toistaiseksi miekkaansa. Tällä välin hän vilkaisi toiseen kissapetoon pistäen merkille ettei Despina näyttänyt vieläkään mitään merkkejä virkoamisesta. Cathryn oli olettanut tämän pyörtyneen lähinnä stressin ja heikotuksen seurauksena, mutta alkoi olla jo hiukan enemmän huolissaan. Tämä tosin hengitti vieläkin eikä verta näyttänyt valuvan... Äkkiä velho puhui taas, kääntyneenä jälleen heitä kohden. Mustien kiveä muistuttavien silmien tuijotus palasi painostavana ja sai Cathrynin korvat painumaan luimuun uudemman kerran, mutta tämän repliikki yllätti hänet. Tämä oli niin kovasti ollut julistamassa omaa ylemmyyttään että kissa ei olisi hetkeäkään olettanut tämän olevan tippaakaan kiinnostunut siitä mitä vangit saattaisivat mahdollisesti sanoa, mutta yllättäen mies ilmaisikin kaipaavansa keskustelua. Hetkeen hän ei tiennyt mitä ajatella tai tehdä, siitä huolimatta että tässä selvästikin odotettiin heiltä jonkinlaista reaktiota. Tämä ei myöskään näyttänyt pitävän siitä, että yksi hänen yleisöstään oli enemmän tai vähemmän menettänyt tajuntansa keskenkaiken. Cathryn ei oikeastaan edes tajunnut mitä tapahtui kun huoneen poikki tuntui kulkevan kummallinen aalto, ja yhtäkkiä Despina hätkähti hereille alkaen pyrkiä ylös. Hän tuijotti hetken hölmistyneenä kun tämä repi pois siteen kädestään paljastaen likimain parantuneen haavan, havahtuen sitten nopeasti takaisin nykyhetkeen kun mies tivasi heiltä uudemman kerran vastausta tuijottaen pistävästi juuri ja juuri pystyyn kömpinyttä kissaa. Cathryn vilkaisi nopeasti kahta muuta olentoa ympärillään ja epäröityään hetken päätti avata suunsa kaiken uhallakin. Ilmeisesti maagin mielenkiinto täytyisi vain saada pidettyä yllä jotenkin... Despina tuntui olevan vieläkin aavistuksen pihalla ja rotta tuskin olisi kovinkaan hehkeää keskusteluseuraa, joten vaihtoehdot taisivat olla vähissä. "Kenties." Hän totesi epäluuloisella äänellä. "Saimmekin jo havainnollistuksen sen ison kaverin verbaalisesta lahjakkuudesta. Juttua riitti, mutta siitä huolimatta että sattuu olemaan täynnä metallia hän ei ole kovinkaan terävä. Ei vaikuta siltä että montaakaan palvelijaasi olisi valittu keskustelutaitojensa perusteella, olen hiukan yllättynyt että kaipaat sellaista." Kukaties maagikko pitkästyi itsekseen tornissaan mykkien tai typerien palvelijoiden keskellä, mistä sitä tiesi. Ja ehkäpä tämä asia saattaisi helpottaa hiukan heidän tilannettaan... tai sitten ei, kissa kun ei suhtautunut kovinkaan suurella luottamuksella tähän kaavutettuun olentoon, mutta ainahan sitä kannatti toivoa.
|
|
|
Post by submarine on Sept 10, 2011 19:40:35 GMT 3
Jos Cathrynin sanat huvittivat tai saivat aikaan mitään muitakaan tuntemuksia velhossa, tämä ei paljastanut mitään. Ja vaikka Ikka olikin nähnyt monenlaisia pokerinaamoja, ei tämä tuntunut joutuvan edes yrittämään. Kasvot pysyivät tasaisen olemattomina, pelkkänä elämättömänä naamiona, kuin koko ilmestyksellä ei olisi ollut minkäänliasia tunteita. "Minä en kaipaa mitään; kaikki mitä haluan on oleva minun", Vertharix totesi tasaisesti. "Palvelijani ovat hyödyllisiä, toteuttavat tarkoituksensa. Heitä ei valittu, heidät tehtiin. Mutta heidät on tehty muihin tarkoituksiin. Karkeampiin tarkoituksiin. Kenties minun olisi aika tehdä uusia. Kenties minulle on tuotu sopivaa lihaa siihen. Kenties sinä tulet olemaan palvelija etkä uhri", velho puhui tasaisesti. Äkkiä kivi leimahti suorastaan vihaisesti kammottavan kirkkaaseen loistoon, niin että Ikka vinkaisi ja peitti silmänsä kivusta. Hetkeen tämä ei nähnyt suljettujen silmäluomiensa takaa muuta kuin kipinöitä ja valopalloja, mutta ne katosivat kuitenkin kaikeksi onneksi.
Velho kääntyi ympäri ällistyttävän nopeasti, niin ikänsä kuin olemuksensakin pohjalta, ja iski molemmat kätensä kiveä vasten, kuin vihaiset, hyökkävät käärmeet. Ikka saattoi tuntea, kuinka kammiossa kävi äkkiä hirveä paine. Kuin jokin olisi yrittänyt puskea ulos kivestä, ja velho puolestaan pidätellä sitä. Rotalla ei ollut hajuakaan, millä aistilla tämä myllerryksen tunsi, sillä yksikään tämän omista ei tuntunut sopivan kuvaan. Se oli vain outo... tunne. Kuvioiden ketjut seinillä riehuivat ja tanssivat kuin heikkopäiset ja valo loimotti kuin raivostunut soihtu. Velhon panssaroitu palvelija näytti yrittävän päättää, mitä tämän oli tarkoitus tehdä, eikä loppujen lopuksi oikeastaan päätynyt yhtään mihinkään järkevään. "Sinut on lyöty. Myönnä kohtalosi, Airaman. Minä olen sinua vahvempi", Vertharix sanoi, ja nyt tämän ääni oli melkein kuin pelkkä tukala sihahdus. Ei tunteesta, vaan pelkästä ponnistuksesta. "Sinut on lyöty. Taivu." Taas kammion läpi kävi mahdin aalto ja värähdys. Ja hitaasti, hyvin hitaasti, raivoava kivi alkoi tyyntyä.
Kesti monta kaoottista hetkeä, ennen kuin velho lopulta suoristui tyyntyneen kiven ääreltä. Tämä näytti, ainakin Ikan pahoinpideltyyn silmään, äkkiä melkein kuin kuluneelta. Kuin tämä olisi joutunut ponnistamaan järjettömissä määrin. Olipa äsken tapahtunut mitä olikaan, rotalla ei ollut hajuakaan, se oli vaatinut paljon. Ensimmäistä kertaa ilmestys edes veti näkyvästi henkeä, yhden ainoan kerran, ja näytti sitten jälleen etsivän täydellisen koskemattomuuden tilansa. "Tätä ei tapahtunut. He eivät nähneet mitään. He eivät kuulleet mitään. Koska jos jotakin olisi tapahtunut, he menettävät henkensä", Vertharix lausui, tuijottaen tiukasti jonnekin tyhjyyteen. Kuin olisi yrittänyt teeskennellä, ettei tosiaan ollut äsken joutunut tekemään yhtikäs mitään millekään. Ikka oli melkeinpä aistivinaan tiettyä ärtymystä tästä. Tai jotakin, jota olisi voinut kutsua ärtymykseksi, jos sitä olisi ruokkinut ja varjellut kuin puun siementä.
|
|
|
Post by Rusalka on Sept 10, 2011 20:02:14 GMT 3
Vai ei tapahtunut, tämähän mielenkiintoista, havaittuaan jotain mikä voisi olla heikkouden merkki vihollisessaan Despina tunsi taas adrenaliinin kuohahtavan hänessä, hän suoristautui ja alkoi katsella velhoa tarkasti. Hän ei halunnut heidän tunnustaman äskeistä tapahtuneen. Jos hän oli niin mahtava velho niin miksei hän vain pyyhkinyt heidän muistiaan? Sellaisiakin kykyjä hän oli velhoilla havainnut, tämäkin varmasti kykenisi siihen mutta ehkä äskeinen oli vienyt liikaa voimia. Jos hän olisi ollut täysin kunnossa, Despina olisi syöksynyt paikoiltaan suoraan velhon kurkkuun, ehkä tällä ei nyt olisi ollut voimia muihinkaan temppuihin, haarniskoitu olento olisi ehkä voinut tappaa hänet sen jälkeen mutta ainakin hän olisi pelastanut sielunsa. Mutta Despina oli yhä kaikkea muuta kuin kunnossa, velho ei ollut niin tyhmä että olisi parantanut hänet taistelu kuntoon. Hän mietti äskeistä outoa tunnetta, jonka ilmeisesti muutkin olivat tunteneet. Oliko täällä joku muu heidän lisäkseen? Joku tai jokin aineeton joka oli velhon vihollinen. Hän yritti tavoittaa äskeistä tunnetta, toivoen että voisi vaikka saasa yhteyden tuohon voimaan joka velhoa oli uuvuttanut. Hän mutisi hiljaa itsekseen, mahdollisimman hijlaa, tuskin päästäen ääntä. Ehkä toinen kissa ja rotta sen kuulivat, vielä kun olivat aivan vieressä mutta kukaan muu tuskin. Toivottavasti ei, hän ei ollut varma minkälaisia aisteja heidän vihollisillaan oli. "Mitä haluat? Sieluani et saa etkä lihaani mutta jos haluat verta niin annan sitä, voimaksi jos tarvitset tai uhriksi myöhemmin mikäli haluat. Tapa tuo velho tai anna meille voima tehdä se. Tuon sinulle uhreja." Hän jäi odottamaan vastausta jota ei kuulunut, ei ainakaan vielä. Hän myös katsahti haarniskoitua olentoa, tämä ei reagoinut. Joko se ei ollut kuullut tai hänen sanoillaan ei ollut merkitystä. Viimeinen ajatus huoletti enemmän. Se tarkoittaisi että apua oli turha toivoa.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 10, 2011 21:18:37 GMT 3
Valetta. Jos velho ei olisi kaivannut mitään ei tämä olisi haikaillut jonkin tällaisen asian kuin juttuseuran perään, koska moinen ei periaatteessa ollut mitenkään tarpeellista, se oli vain jotakin mitä haluttiin. Cathryn ei olisi tätä olettanutkaan mutta varmasti vastoin miehen tarkoitusta alkoi kallistua sille toiselle kannalle ettei tämä ehkä ollutkaan aivan niin epäinhimillinen kuin miltä tahtoi vaikuttaa... ei aivan, ja tällä seikalla tosin saattoi olla ikävämpikin kääntöpuolensa. Mustakaapu vaikutti kuitenkin sen verran närkästyneeltä sanojensa perusteella että kissa ei lisännyt tätä seikkaa ääneen vaikka hän hiukan lievemmässä tilanteessa olisi mielellään mokomaa isottelijaa napauttanutkin. Pitkä häntä heilahti jälleen levottomasti puolelta toiselle tämän alkaessa puhua palvelijoistaan ja näiden tekemisestä, eikä aihe kuulostanut kissan korviin kovinkaan kiehtovalta... selvästikin tässä yhteydessä työtarjoukseen kuuluisi jotakin aivan erilaista kuin normaalissa yhteydessä erona ollen myös se että kävi miten kävi heidän mielipidettään tuskin kysyttäisiin. Hän yritti parhaillaan päästä selvyyteen kumpi näistä mahdollisista vaihtoehdoista kuoleman ja "palvelukseen" joutumisen välillä oikeastaan olisi vähemmän epämiellyttävä kohtalo mutta ennen kuin hän ehti päättää asiasta alkoi huoneen keskustassa törröttävä kivi varoittamatta loistaa. Kissa sihahti kivusta ja rotan tavoin peitti silmänsä käsivarrellaan ennen kuin ehti oikeastaan edes tajuta mitä tapahtui, näkemättä hetkeen oikeastaan yhtään mitään. Sokaistuneenakin hän kuitenkin kuuli velhon äänen kun tämä kuritti kivenmurikkaa takaisin ruotuun. Mitähän hittoa... kiven sisällä siis oli joku? Joku vahva, koska jopa ilmeisen voimakkaalla velholla oli vaikeuksia pitää tämä kurissa, tämähän kuulosti jopa siltä että olisi tuntenut olonsa tukalaksi. Cathryn yritti silmiään räpytellen tirkistää tapahtumia hihansa takaa ja vaikka ei sokaisevasta hohteesta johtuen menestynyt kovinkaan hyvin onnistui hän nappaamaan lyhyen silmäyksen velhosta kamppailemassa kiven kanssa ennen kuin joutui sulkemaan kiroten silmänsä uudestaan. Paremmassa kunnossa ja vähemmän järkyttyneenä kissa olisi saattanut juuri nyt yrittää hyödyntää tikaria saappaansa varressa velhon ollessa kiireinen kamppaillessaan näkymättömän olennon kanssa mutta tällä kertaa jäi tuokin näistä käytännönsyistä tekemättä. Hohde laantui kiven tyyntyessä ja pystyessään viimein jälleen näkemään nainen vilkaisi silmistään vieläkin vettä räpytellen kyseistä murikkaa tutkivammin kuin aikaisemmin. Mikä olio sen sisällä asusti...? Ainakaan nimi jolla velho oli tätä puhutellut ei sanonut hänelle mitään. Hänen mieleensä palasi sanonta jonka hän oli kuullut joskus: "Viholliseni vihollinen on ystäväni", mutta suoraan sanottuna kissa ei tässä yhteydessä ollut varma olisiko asia näin tietämättä alkuunkaan mikä kiveen oli suljettu. Jos olisi tiennyt miten vapauttaa otus tätä olisi voinut harkita ellei Cathryn olisi epäillyt että tämä saattaisi olla jotakin vielä pahempaa kuin musta maagi heidän edessään. Hän ei kaivannut minkäänlaista demonia tai muuta hirviötä kimppuunsa, tosin saattaisi vielä käydä niin että kolmikon pitäisi piakkoin valita ojan ja allikon välillä pysyäkseen elossa. Kissan katse kääntyi pohtivana mutta vaivihkaisena velhoon hiustensa alta. Mies näytti heikentyneen koitoksessa, mutta olisiko se tarpeeksi? Tosin panssaroidun vartijan läsnäolo ei rohkaissut yrittämään nyt mitään, eikä myöskään mustakaavun mutina jolla tämä pyrki kovasti kieltämään ettei mitään ollut äsken tapahtunut. Cathryn aisti häivähdyksen heikkoutta mutta ei halunnut miehen muuttavan mieltään asian suhteen joten hän pysyi vaiti, paikallaan ja valppaana. Despina tosin tuntui mutisevan jotakin hänen vieressään ja hän vilkaisi tätä kummastuneena. Hän ei saanut kaikista sanoista selvää, mutta ne mitä hän kuuli saivat hänen turkkinsa pörhistymään aasvistuksen lisää. Mitähän hittoa toinen kissa oikein oli kaavailemassa, sopimusta demonien kanssa?
|
|