|
Post by submarine on Sept 4, 2011 23:15:23 GMT 3
Jokseenkin harventunut miesjoukko oli harvinaisen hyvillään saadessaan vastarinnan kuriin. Suitta suruitta ja muitta mutkitta nämä potki rotan ja kissan jonnekin tiedottomuuden pilvilinnoihin, ja keskittyivät sitten muuhun tilanteeseen. Toinen, huomattavasti kovaluisempi kissa kyllä pelotti näitä, mutta johtaja näytti pitävän tilanteen vielä hallinnassa. Tämän taidot valoivat tietynlaista uskoa muuhunkin joukkoon, ja hetkensä uumoiltuaan miesjoukko rynnisti päällikkönsä avuksi, hiillostaen kissaa joka puolelta minkä kerkisi. Tällä oli muutenkin sen verran tekemistä, että väliin tunkeminen vaikutti huomattavasti fiksummalta, kuin äsken.
"Sitten olisit parempi, kuin kukaan kohtaamani. Ja sinä, kissa, et ole!" Garshar ärähti vastaukseksi Despinalle tämän käydessä raivohulluna päälle. Mies sai oikeastaan oikein ikävän viillon reitensä tienoille. Mutta, jos tarkkoja oltiin, tämä vuosi oikeastaan huolestuttavan vähän, jos ollenkaan. Veri ei vain virrannut kuten sen olisi pitänyt, ja jäljelle jäi vain suuri, viilto, josta muutama laiska veripisara valui hiljalleen alas kuin muta. "Tämä on söpöä. Mutta minulla alkaa olla jo kiire. Kaadu!" ihmishirviö ärähti ja teki muutaman nopean, julman survaisun. Samaan aikaan tämän miehet kävivät johtajansa johdolla päälle joka suunnasta. Siinä, missä yksi saisi ehkä miekasta, viisi muuta oli nuijimassa kissaa maihin. Ja viisi lisää odottamassa vuoroaan. Se harvemmin kesti turhan pitkään.
|
|
|
Post by Rusalka on Sept 4, 2011 23:27:49 GMT 3
Despina jatkoi riehumistaan, ihmetellen samalla silmien hämärtymistä. Hän ei ollut huomannut kuinka paljon kädessä oleva haava vuosi mutta pian käsivarsi alkoi tuntua oudon märältä. Hän kaatui polvilleen ja huiski tyhjää. "Missä olet senkin saasta?" Hän alkoi läähätää ja pian dha alkoi tuntua oudon raskaalta. "Helvetti." Ei häntä kuolema sinänsä pelottanut, koska hän oli alkanut olla välinpitämätön elämää kohtaan mutta se että vastustaja voittaisi hänet ilman että saisi edes kunnon arpea joka kertoisi antajastaan suututti häntä. Pikku hiljaa tajunta alkoi kadota hänen katsellessaan miten kasvillisuus hänen ympärillään muuttui punaiseksi.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 5, 2011 0:00:38 GMT 3
Maisema oli käynyt yksitoikkoisen pimeäksi Cathrynin silmissä. Odotettuja puita tai taivasta ei näkynyt siellä missä niiden olisi pitänyt olla. Oikeastaan näkyvissä ei ollut muuta kuin kevyesti sykkiviä valoläiskiä leijailemassa minne hän nyt sattuikaan katsomaan. Jos olisi jaksanut, hänen olisi oikeastaan tehnyt mieli tavoitella niitä aivan uteliaisuuttaan mutta raajat olivat aivan liian raskaita liikkuakseen. Joka paikkaa tuntui jomottavan ikävästi, mutta kipu ikäänkuin säteili kaukaa, eikä vihlonut niin kovasti kuin hetkeä aikaisemmin. Oikeastaan Cathryn oli jopa tyytyväinen hetken rauhastaan kaiken jälkeen, eikä ollut vielä edes suuremmin huolissaan siitä mahdollisuudesta ettei ehkä enää heräisikään. Kaukaa kuului vielä taistelun ääniä, ja kuulosti epäilyttävästi siltä kuin jossakin olisi vaakkunut näkymätön ankka. Viimeksimainittu olisi saattanut muuten hämmentää kissaa aavistuksen, mutta tähän hätään hän ei viitsinyt välittää. Tovi lepoa tekisi varmaankin ihan hyvää ennen kuin lukuisat ruhjeet ja haavat tekisivät jälleen olonsa tiettäväksi täydellä tehollaan... ja tieto siitä että olisi melkein onnistunut tapattamaan itsensä näin typerällä tavalla pääsisi kalvamaan kissan mieltä. Mitä luultavimmin kun alkaisi pian palailla tajuihinsa, olento olisi varmasti melkoisen ärsyyntynyt kunhan pääsisi ajan tasalle. Varsinkin kun oli odotettavissa ettei skenaario, josta hän vastentahtoisesti oli hetkeksi poistunut ollut kokenut käännettä ainakaan mukavampaan suuntaan.
|
|
|
Post by submarine on Sept 5, 2011 0:12:32 GMT 3
Kissasta näytti alkavan veto loppua kesken, ja miesjoukko antoi tälle jopa hieman tilaa, kun tämän heiluminen alkoi käydä harvinaisen ponnettomaksi ja tarmottomaksi. Miehenjärkäle nakkasi miekkansa pois ja tuhahti. Tämä ei näyttänyt varsinaisesti pettyneeltä tilanteeseensa, muttei tyytyväiseltäkään. Kukaties halveksuvalta, astuessaan verenhukasta heikon vastustajansa ylle. "Tässä näin. Sinä tosin et ole", Garshar tuhahti ja potkaisi kissaa kevyehkösti kaataakseen tämän pois nuokkumasta. Sitten tämä irvisti kivusta, ja hieraisi ohimenen suurehkoa viiltoa polvessaan, ennen kuin tuhahti taas ja kääntyi poispäin. "Sitokaa nämä kiinni ja ottakaa mukaan. Ja etsikää sen miekan huotra! Vertharix tulee antamaan näille typeryksille tuskaa, jota eivät voi kuvitellakaan!" ihmishirviö ärähti käskyn marssiessaan kiskomaan kirvestään irti puunrungosta. Miesjoukko teki työtä käskettyä, etsien köyttä ja korjaten siinä sivussa nujakoitsijoiden aseet parempaan talteen. Nämä sidottiin ranteista ja niljoista, ja rotta vielä ohimennen leuoistaankin, ja pari miestä asettui kantamaan yhtä. Paitsi Ikkaa, joka meni melko kätevästi erään kookkaamman olalla ilman sen suurempia. "Katsokaa, onko kukaan hengissä. Jos eivät voi kävellä, tappakaa! Herra ei hyväksy heikkoutta!" kuului toinen käsky. Kukaan ei varsinaisesti uskaltanut väittää vastaankaan. Kauaa miesjoukko ei kuitenkaan näpertänyt töidensä parissa, vaan oli nopeasti valmis lähtöön.
Etäisesti, jostakin tajunnan rajoilta, Ikka tiedosti, että tätä kannettiin johonkin. Oikeastaan ympäriltä kuului paljon askelia. Sen ajatteleminen oli kuitenkin aivan liian vaikeaa, ja nopeasti rotta vaipui takaisin lohdulliseen tiedottomuuteen, jossa kaikki oli helppoa ja mutkatonta. Jos nyt tarkkoja oltiin, joukkio suuntasi vankeineen ja miekkoineen itään päin, laakson läpi kiemurtelevaa tietä myötäillen, sikäli kuin se kiinnosti ketään. Eikä kukaan laulanut yhtäkään marssilaulua.
|
|
|
Post by Rusalka on Sept 5, 2011 0:22:31 GMT 3
Despina oli niin pihalla kuin saattoi olla. Hän tunsi makaavansa jossain pimeässä, mitään ei kuulunut eikä mikään haissut. Tunnekkin oli jotain muuta kuin mitä hän olisi voinut aistia valveilla. Kaikki oli hyvin, hän olisi halunnut jäädä tänne. Kaikki oli hyvin, millään ei ollut merkitystä, ei hänen nimellään eikä millään mitä hän oli tehnyt ja se oli hyvä. Tyhjyys oli rauha. Tyhjyys oli taivas. "En halua lähteä."
|
|
|
Post by spyrre on Sept 5, 2011 0:53:18 GMT 3
Pimeydessä lojuminen muuttui jonkinlaiseksi leijumisentunteeksi, mikä viimein sai Cathrynin huomion heräämään. Nyt oltiin menossa jonnekin, mutta minne? Hän ei suuremmin pitänyt epätietoisuudestaan tämän suhteen ja vaikka pimeyden takana odottaisi taas särky ja hammastenkiristys kissa alkoi haparoida tietään tämän lävitse tavoitellen takaisin elävien kirjoihin. Ensiksi kipu voimistui. Sitten ympäristö alkoi vaaleta ja äänet erottuivat selkeämpinä. Lisäksi ympärillä tuntui olevan paljon porukkaa ja veri haisi vahvana, kissa ei vain ollut aivan varma oliko se hänen omaansa vai jonkun muun. Hampaat paljastuivat pieneen irvistykseen ennen kuin vihreät silmät raottuivat räpytellen muutaman kerran. Kas, hän oli kuin olikin vielä elossa. Cathryn oli oikeastaan aavistuksen yllättynyt kun muisti alkoi taas toimia ja palauttaa hänen mieleensä aiempaa tappiota. Hänen ajantajunsa tosin oli vielä täysin ulalla. Kuinkahan kauan hän oli ollut tajuton? ...ja ennen kaikkea, missä helvetissä hän oikein oli?
|
|
|
Post by submarine on Sept 5, 2011 1:08:45 GMT 3
Ikka alkoi oikeastaan havahtua samoihin aikoihin kuin Cathryn, vaikkei sitä tiennytkään. Tämä tosin toivoi hyvin hartaasti, että olisi voinut vaipua takaisin tyytyväiseen tiedottomuuteen. Siellä oli huomattavasti vähemmän kipua, särkyä ja kolotusta. Mutta ei voinut mitään, tahtomattaankin rotta hilattiin takaisin elävien ja tiedostavien kirjoihin, ja auringonvalo pisti tämän silmiä. Hyvä hetki rotalla meni vain ja ainoastaan saada jonkinlainen käsitys ympäristöstään. Ja loppujen lopuksi sekin oli auttamattomasti huonompaan suuntaan. Narttu olisi kokeillut humauttaa itsensä uudelleen hervottomaksi aivan itse, mutta käpälät oli sidottu, eikä kookaan miehen olalta päässyt edes paukuttamaan kalloa maata vasten.
Sikäli kuin Ikka mistään mitään erotti kivun sumentamin silmin, oli koko joukko pysähtynyt. Ympärillä näkyi pitkälti vain ja ainoastaan metsää, ilman mitään sen erikoisempia. Ja vaikka tällä olikin peräpää menosuuntaan, onnistui rotta silti tarpeeksi vääntyilemällä tajuamaan, että edessäpäin oli suuri, mustanpuhuva rakennelma. Kaipa sitä torniksikin olisi voinut sanoa. Ja vaikkei rotta edes nähnyt sitä kunnolla, se oli silti äärimmäisen kookas ja äärimmäisen pahaenteinen. Sen pelkkä olemus uhkui ikävyyksiä ja kärsimystä. Sama, ikävän tutuksi käynyt, valtava ja metallilla paikkailtu mies seisoi jonkin etäisesti porttia muistuttavan edessä. Sen muuten niin sileässä, kivisessä pinnassa ammotti railo. "Olemme perillä. Varokaa, te typerykset. Vertharix rankaisee jokaista, joka häntä loukkaa. Varokaa!" Garshar ärähti miesjoukolleen, ja iski sitten varsin lujaa terällä korvatun kätensä aukkoon portissa ja väänsi. Kuin avain, Ikka pani utuisesti merkille tahmaavien ajatustensa läpi.
Hitaasti, kuin aukeavat leuat, alkoi portti liukua auki, kirskuen ja rääkyen. Ihmishirviö astui etunenässä sisään, ja perässä seurasi epäröiden miesjoukko. Nämä näyttivät pitävän paikasta suunnilleen yhtä paljon kuin rotta.
|
|
|
Post by Rusalka on Sept 5, 2011 10:42:56 GMT 3
Yhtäkkiä kaikki mureni ja Despinan oli kylmä, miksi häntä kiusattiin näin, miksi rauha vietiin? Sitten hän tajusi että oli taas valveilla. Hän huokauksestaan kuului pettymys. Hä kuuli epämääräisesti jonkun nimen, Vertharix, hänen teki mieli alkaa pilkkaamaan tutoa nimeä jotta joku suutuspäissään päästäisi hänet takaisin tuohon rauhan tyyssijaan mutta oli liian sekaisin ollakseen varma missä yhteydessä nimi oli mainittu. Mitä jos nimi ei ollutkaan arvostettu vaan vihattu? Vaikuttaisi siltä että hän yritti mielistellä vangitsijoitaan. Joku oli ilmeisesti paikannut hänen haavansa kun ei vielä ollut vuotanut kuiviin, halusivat kai pitkittää kuolemaa. Eipä sillä väliä, tuskin jaksaisivat odottaa haavan paranemista ja juuri nyt hänestä ei pitkään iloa riittäisi. Despina jäi kärsimättömänä odottamaan, milloin pääsisi taas sukeltamaan tyhjyyteen. Siellä häntä ei häiritsisi kukaan.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 5, 2011 23:19:27 GMT 3
Ensiajatuksenaan Cathryn melkein katui heräämistään, kuten ilmeisesti kolmikon muutkin, enemmän tai vähemmän yhtenä kappaleena olevat jäsenet. Koko kropassa ei tuntunut olevan yhtään paikkaa jota ei olisi jomottanut tai särkenyt, mutta kaikkein ikävimmältä tuntui potkuilla ruhjotuissa kyljissä, ranteissa sekä nilkoissa johon osasyyksi paljastui se epämukava tosiasia että kissa oli köytetty tiukasti raajoistaan jotta verenkierto ei varmasti toimisi. Hän sulki silmänsä vielä hetkeksi ennen kuin terästäytyi ja avasi ne uudelleen yrittäen vaivihkaa tähyillä ympärilleen tekemättä suurta numeroa heräämisestään. Tästä tosin ei ollut suuresti hyötyä koska vaikka yrittikin kuikuilla maamerkkejä hänellä ei siltikään ollut mitään hajua missä he olivat. Maasto oli harvinaisen mitäänsanomatonta korpea... siihen asti kunnes musta pahaenteinen torni tuli näkyviin. Cathryn silmäili rakennelmaa epäluuloisesti. Ainoa tapa millä rakennuksesta olisi vielä voinut saada pahansuovemman olisi dramaattinen ukkosmyrsky taustalla, hän pohti itsekseen, yrittäen sitten muistaessaan ettei ollut ollut yksin nähdä missä rotta ja toinen kissa olivat likimain samoihin aikoihin kun kulkue saapui portille. Ei mikään yllätys että Cathryn tahtoi sisälle tuohon kirottuun torninkuvatukseen aivan yhtä vähän kuin muutkin, mutta valinnanvaraa ei suuremmin ollut. Piestynä, turhautuneena ja oikeastaan myös melko huolestuneena tilanteesta kissa raahattiin muiden mukana sisälle ilman suurempia vastaanpyristelyjä, tämä oli kyllä varsin tietoinen ettei pääsisi juuri nyt mitenkään käpälämäkeen vaikka keksisi vikuroidakin. Parasta siis säästää voimiaan ja katsoa mitä tuleman piti... kaiken järjen mukaan jos heidät olisi haluttu tappaa se olisi jo tehty, joten eiköhän suunnitelmissa ollut vielä jotakin epämiellyttävää.
|
|
|
Post by submarine on Sept 6, 2011 0:02:41 GMT 3
Vaikkei Ikka erityisen montaa velhontornia ollutkaan saanut möllötellä, vaikutti tämä silti melkoisen suurelta ja jylhältä. Miesjoukko astui porteista sisään, jonkinlaiseen suureen aulaan. Rotta näki ovia, jotka johtivat sinne tänne, ja suuret portaat, jotka johtivat jonnekin korkeuksiin. Irtaimistoa oli melkoisen vähän, ei oikeastaan juuri mitään, mutta kyseessä kuitenkin oli kivitorni (tai jokin samantapainen, rotalla ei tosin ollut hajuakaan miten kivestä olisi voinut tehdä saumattoman, sileän tornin), joten se tuskin oli erityisen suuri ihme. "Te, mukaan. Loput odottavat tässä. Älkää koskeko mihinkään, jos arvostatte surkeita henkiänne", Garshar ärähti ohjeita joukolleen, viittoen vankeja kanniskelevia seuraamaan. Samalla tämä kiskaisi paljon pauhatun miekan erään miehen kourasta.
Sikäli kuin Ikka mitään ehti seurata töyssyisen kyytinsä aikana portaita ylös, oli torni pitkälti rajattu ovilla. Portaat tuntuivat kulkevan sen ulkoseinän mukaisesti ympäri, yhä vain ylöspäin, ja jokaisessa kerroksessa oli vain ovia. Oikeastaan portaiden välissäkin oli paljon samanlaisia. Ne eivät olleet mitään puu-uksia, vaan samaa, täysin sileää, saumatonta kivenkaltaista ainesta. Jokainen niistä aukesi samalla tavalla ihmishirviön teräraajalla, joka toimitti avaimen virkaa. Ne liukuivat saumattomasti jonnekin pois näkyvistä, paljastaen takaa uusia portteja ja portaita. Nousua tuntui kestävän ikuisuuksiin, eikä rotta halunnut edes ajatella, miten korkealla varmasti jo oltiin. Lopulta pysähdyttiin tasanteelle. Ikka odotti sen takaa paljastuvan vain lisää ovia ja lisää töyssyistä kyytiä ylös piirteettömiä, silmään puuduttavia, ikkunattomia portaikkoja, mutta sieltä paljastuikin huone. Aito, oikea huone. Ja tämä ei ollut tyhjä, vaikkei sisustusta juuri ollutkaan. Tarkalleen ottaen tässä huoneessa seisoi joku. Rotalta kesti hetki saada tästä minkäänlaista kuvaa, kuten huoneestakin, kunnes tätä kantava mies vaihtoi asentoa ja narttu näki vaihteen vuoksi menosuuntaankin.
Huone vaikutti erehdyttävästi jonkinlaiselta odotushuoneelta. Se oli melko pieni, niin tilava että koko joukko mahtui hyvin seisomaan siellä, muttei juuri sen enempää. Ja puinen penkki, joka eräälle seinälle oli samantapaisen arkun viereen työnnetty, näytti jokseenkin sopimattomalta. Mutta suurimman osan huomiosta vei kuitenkin huoneessa jo odottava. Jos kyseessä oli velho, tämä ei vastannut rotan käsitystä velhoista. Huoneesta ainoan eteenpäin johtavan oven edessä seisoi täyteen, komeasti muotoiltuun ja koristeltuun, jopa lähestulkoon sulavan oloiseen levypanssariin verhottu hahmo. Ensin Ikka uskoi tämän olevan pelkkä patsas, niin liikkumaton tapaus oli, mutta sitten tämä käänsi aavistuksen verran päätään. Jotenkin, jollakin tavalla, tämä tapaus hohkasi uhkaa, vaikkei edes tehnyt mitään. Todennäköisesti osa siitä oli sitäkin, että tämä seisoi käsi melkeinpä laiskasti vyöltä roikkuvan miekan kouralla, mutta rotta olisi pitänyt tästä aivan yhtä vähän ilmankin. Ja, niin järjetöntä kuin se olikin, ilmestyksestä leijaili vieno kukkien tuoksu. Kuin jokin hajuvesi. Oikeastaan se oli jopa imelä. Oikeastaan tämän solakka hahmo toi mieleen melkeinpä naisen. Odottava hahmo ei sanonut yhtikäs mitään, käänsi vain harjallisella kypärällä peitettyä päätään joukon johtajaa kohti. Ja vaikka rotta olikin varma sen olevan vain jokin valonhäivähdys (miksi hitossa tornissa edes näki mitään? Missään ei ollut soihtuja), mutta siitä huolimatta Garshar näytti värähtävän. Vaikka näyttikin siltä, kuin olisi voinut murtaa panssaroidun hahmon vaikka paljain käsin... tai paljaalla kädellä. "Palaan suoritettuani herrani tehtävän. Minulla on hänelle kolme vankia ja hänen määräämänsä miekka", ihmishirviö totesi kuuluvasti, ja Ikka pani merkille tämän painottavan melkoisesti sanojaan tehdäkseen täysin selväksi, kuka oli tekemässä ja mitä. Kukaties koska pelkäsi toisen varastavan kunnian tai jotakin.
Hetken verran panssaroitu hahmo vain tuijotti äärimmäisen tasaisesti. Sitten tämän kypärän sisältä purkautui ääni, jota olisi kai voinut haukkua henkäisyksikin. Ilmeisesti se oli viesti, ja jollain ihmeen keinolla Garshar näytti jopa tajuavan sen sisällön. "Laskekaa ne maahan. Potkikaa hereille! Jättäkää tänne!" miehenjätti ärähteli muutaman nopean käskyn, ja miesjoukko teki työtä käskettyä. Ohimennen tämä ojensi melkeinpä vastahakoisesti kantamansa miekan hajuveden tuoksuiselle panssaroidulle. Näiden herätysmetodit eivät olleet mitenkään erityisen herkkäkouraisia, ja Ikka oli harvinaisen nopeasti hoippuvilla jaloillaan.
Tehtävänsä tehtyään koko miesjoukko poistui johtajaansa myöten. Portti liukui kiinni, jättäen kaikki kolme vankia yksin ja aseettomina, joskin sitomattomina huoneeseen panssaroidun, yhä lähes liikkumattoman ja täysin vaitonaisen hahmon kanssa. Tämä näytti lähinnä odottavan, että koko joukko olisi jaloillaan ja kykenevä liikkumaan.
|
|
|
Post by Rusalka on Sept 6, 2011 0:13:23 GMT 3
Despina oli vain puoliksi tajuissaan, hän havahtui potkuihin. He olivat huoneessa jossa oli androgyyni olento. Siellä oli myös se friikki joka oli rikkonut hänen kätensä. Miksi hän oli sillä lailla vain syöksynyt, hänen olisi pitänyt tietää paremmin, ehkä hän olikin. Hän alkoi nyt todella miettiä viime aikojen välin pitämättömyyttään vaaroihin. Oliko hän yrittänytkin kuolla. Toinen potku lopetti hänen pohdiskelunsa ja hän huomasi haavan taas vuotavan, se oli paikattu siteillä jotka alkoivat nyt saada enemmän puna väriä. Hän yritti pilkata potkijaa, sillä jos hän kuolisi vammoihinsa nyt, tätä varmasti rangaistaisiin mutta hän ei saanut aikaan kuultavaa ääntä.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 6, 2011 1:09:39 GMT 3
Myöskään Cathryn ei ollut koskaan ollut kovinkaan kiinnostunut arkkitehtuurista, mutta jopa hänkin hoksasi viimeistään lähemmäs jouduttuaan että tämä torni ei vastannut rakennustavaltaan mitään rakennusta jonka hän oli aikaisemmin nähnyt. Vaikutti siltä että torni olisi ennemmin kasvanut maasta kuin rakennettu, koko pinta oli vain saumatonta mustaa kiveä. Kissaihmisen niskakarvat pörhistyivät hiukan mielenosoituksellisesti kun kolmikkoa raahattiin sisälle mutta hän piti suunsa vieläkin kiinni... osittain siitäkin syystä että se sattui vähemmän. Jos torni ei ollut kovin kutsuva ilmestys ulkoa, ei se ollut sen kodikkaampi sisältäkään. Kiiltävä, saumaton kivipinta oli jatkuva teema täälläkin, johon lisättiin vielä loputon määrä toistensa kaltaisia sileitä kiviovia sekä jyrkkiä portaita, joita ylös vankeja kantavat sekä melkein yksin käsin kaikki kolme piessyt luonnonoikku suunnistivat. Portaita ylös raahatuksi tuleminen ei ollut erityisen mukava kokemus mutta Cathryn puri itsepäisesti hampaansa yhteen ja pyrki seuraamaan mihin mistäkin mentiin niin hyvin kuin jyskyttävältä pääkopaltaan vain pystyi... mikä tosin ei tähän hätään ollut paljoa. Ohimennessään kissa sentään onnistui vilkaisemaan seinustalla levittäytyviä ovia ja hämmentyi huomatessaan ettei näissä tuntunut olevan niin kahvoja, avaimenreikiä kuin ilmeisesti saranoitakaan. Mutta ilmeisesti kyseiset tapaukset toimivat kuitenkin päätellen siitä että edellä kulkeva rumilus avasi niitä teräkädellään vaikeuksitta, Cathryn ei tosin tajunnut alkuunkaan miten mokomat kapineet oikein toimivat. Kirotut velhot.... niiden luonnottomia taikatemppuja nämä tietysti olivat. Matka tuntui jatkuvan loputtomiin kunnes viimein astuttiin läpi ovesta ja koko konkkaronkka pysähtyi. Lähestyessään määränpäätä kissan nenään leijaili jostakin makea parfyymin tuoksu jopa verenlemun lävitse. Ilmapiiri oli käynyt pahaenteisestä suorastaan painostavaksi, mutta siitäkään huolimatta nainen ei voinut olla irvistämättä hajulle. Parfyymit vain eivät tupanneet olemaan herkkänenäisen kissaeläimen mieleen. Huoneen keskellä patsasteleva haarniskaan pukeutunut hahmokin pisti kissan silmään oikeastaan vasta tämän liikkuessa saaden hänet jopa aavistuksen verran säpsähtämään, tämäkään ei ollut ilmeisesti tajunnut että huoneessa oli joku elävä henkilö heidän lisäkseen. Ja päätellen arpisen ihmishirviön käytöksestä ja puheesta... no, henkilö ei vastannut Cathryninkaan mielikuvaa velhosta mutta hän päätti kyllä varsin nopeasti kantansa sen suhteen ettei luultavasti tulisi pitämään tyypistä. Seuraava käänne yllätti olennon jälleen. Miekka luovutettiin puhumattomalle hiipparille ja jostain syystä heidät kaikki viskattiin lattialle, avattiin siteistä ja potkittiin jaloilleen. Ollessaan ollut hereillä jo alunalkaenkin Cathryn ärähti varsin nopeasti kovakouraiselle herätykselle ja alkoi häntäänsä piiskaten punnertautua jaloilleen kuten rottakin. Hän väläytti hampaitaan lähimmälle soturille ja otti horjahtavan askelen kauemmas ranteitaan hieroen. Mikähän juttu tämä nyt oli olevinaan? Kissa oli varsin ymmällään kun koko poppoo kaikkosi huoneesta ja jätti heidät noin vain keskenään. No, huonossa kunnossahan he silminnähden olivat joten jos kyseinen epäilyttävä haarniskaolento yhtään mitään osasi he tuskin olisivat kovin suureksi vaaraksi ja päätellen osakseen saamasta pelonsekaisesta kunnioituksesta tyyppi tuskin olisi mikään puolustuskyvytön. Cathryn mutisi kirouksen pyyhkäisten jo jähmettynyttä verta otsaltaan sekä entistä sotkuisemmilta, veitsellä lyhyemmäksi kynityn näköisiltä tummanruskeilta hiussuotuviltaan. Despinalla näytti olevan heitä muita suurempia vaikeuksia nousta ylös joten hän ojensi tälle kätensä auttaakseen tämän jaloilleen pitäen samalla epäluuloisesti silmällä huoneen hiljaista, panssaroitua asukkia käyden mielessään läpi harvoja mahdollisia vaihtoehtojaan.
|
|
|
Post by submarine on Sept 6, 2011 7:38:04 GMT 3
Ikka, joka oli oikeastaan suostunut kaatumaan melkoisen nopeasti ilman ylenpalttista äheltämistä tai ylös yrittämistä, onnistui vääntäytymään jaloilleen melko helposti. Ja jos tarkkoja oltiin, tämä ei oikeastaan millään tavoin hävennyt sitä, ettei ollut edes yrittänyt erityisen hanakkaa vastarintaa. Eihän se selvästi ollut auttanut ketään millään tavoin. Tuli vain murjotuksi pahemmin, kuten vaikkapa Despina. Ja sitä paitsi hampaistakin ainakin yksi oli vielä ehkä, ja kaikesta huolimatta rotta oli melko varma, että kaikki sormet ja varpaat olivat yhä kasassa. Jos ei otettu huomioon sitä, että tämä olisi tahtonut painua kaksin kerroin ja vinkua hieman, olo oli oikeastaan oikein hyvä.
Olipa miten oli, panssaroitu, epämääräinen tyyppi odotteli kunnes koko joukko oli jaloillaan, ja liikkui sitten. Tämän liikkeissä oli oikeastaan yllättävän paljon sulavuutta, ottaen huomioon että tämä oli verhottu teräkseen - olkoonkin, että se teräs oli myös sulavan näköistä. Mutta olipa miten oli, tämä kääntyi sanattomasti porttinsa puoleen, ja painoi kätensä sitä vasten. Mitään ei näyttänyt tapahtuvan, mikään ei painunut sisäänpäin tai naksahtanut, ja siitä huolimatta tumma kivi liukui syrjään, kuten kaikki muukin. Hahmo viittoi vankinsa edelleen, ennen kuin seurasi itse perässä. Ikalla ei ollut varsinaisesti vastaanväitettävääkään. Odotushuoneen tapaisen tapaa paljastui suurempi kammio. Se oli oikeastaan yllättävän hämärä, verraten ainakin mystisesti ilman nähtäviä valonlähteitä valaistuun muuhun torniin. Jos Ikka nyt arkkitehdiksi rupesi, niin ilmeisesti kammio täytti koko tornin huipun, tai ainakin sen suipponeva muoto viittasi sellaiseen. Ja siitä huolimatta se oli suuri. Rotta hädin tuskin erotti toista seinää hämyssä. Ainoa valonlähde oli keskellä huonetta, ja jos rotalta kysyttiin, tämä olisi kyllä valinnut erilaisen valonlähteen. Tämä oli ikävähkö. Keskellä kammiota, ja ilmeisesti tasan keskellä tornia, kohosi lattiasta jonkinlainen valtava kivi. Se sykki kelmeää, harmaata valoa kuin jokin valtava sydän. Ja vaikkei Ikka näistä asioista tiennytkään mitään, pelkkä sen katsominen sai silmissä heittämään ja viikset rullalle. Narttu käänsikin nopeasti katseensa pois, koska mitä pidempään tämä sitä tuijotti, sitä pahemmin silmissä ja päässä alkoi viirata.
Jokin kammion toisella reunalla, hämärässä, liikahti. Äkkiä vankien perässä seurannut panssarityyppi oli potkimassa näitä kaikkia polvilleen harvinaisen napakasti ja ehdottomasti. Ikka ei vastustellut turhan paljoa nytkään. Tällä oli paha epäilys siitä, että nyt saataisiin tavata vihdoinkin se paljonpuhuttu velho. Rotta vihasi velhoja. Kevyet, tasaiset askeleet lähestyivät hämystä, ja jotenkin jokainen niiltä kuulosti enemmän tai vähemmän uhkaavalta. Sen äänen oppi tuntemaan hyvin, jos oli tarpeeksi ikävillä tavoilla. Ikävä kyllä.
|
|
|
Post by Rusalka on Sept 6, 2011 18:09:30 GMT 3
Despinan ajan ja paikan taju alkoi taas hämärtyä, hän huomasi olevansa polvillaan. Hän oli tuntenut potkun jonka oli ilmeisesti tarkoitus saada hänet pystyyn. Sitten hänet oli riuhdottu ylös. He olivat ilmeisesti uudessa huoneessa, mikäli hän tiesi. Siellä oli outo valo joka sattui silmiin ja joku liikkui hämärässä. Despina huojui polvillaan, yrittäen saada tolkkua tapahtumista. "Missä me olemme?" Hän sai juuri ja juuri soperrettua, ilman että oli edes varma kelle ositti kysymyksen.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 6, 2011 18:47:57 GMT 3
Melkeinpä mykältä vaikuttava panssaroitu tyyppi tuijotteli aikansa ja kun päätteli että kaikki olivat tarpeeksi hyvin jaloillaan kääntyi ympäri ja teki jotakin, mikä sai seinän äkkiä liukumaan sivuun viittoen sitten heitä sisälle paljastuneesta portintapaisesta. Cathryn painoi repaleiset korvansa luimuun ja tuijotteli epäluuloisesti kiiluvin silmin vaiteliasta olentoa vaikuttaen hetken verran siltä ettei aikoisi liikkua yhtään minnekkään, tai ainakin kaikkeinviimeiseksi lähemmäs mystistä porttia. Ikävä kyllä hän joutui toteamaan vaihtoejtojensa rajoittuvan likimain kahteen mahdolliseen joista kumpikaan ei vaikuttanut erityisen hyvältä: joko jumittua itsepäisyyttään tähän josta ei luultavasti olisi ulospääsyä ilman herra Rumiluksen avaimena toimivaa miekkakättä ja tulla raahatuksi, tai säästyä ainakin hiukan vähemmällä pieksemisellä ja liikkua suosiolla. Punnittuaan tätä muutaman silmänräpäyksen kissa päätyi jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle ja ontui itsekseen kiroten muiden mualla haluttuun suuntaan vilkaisten ohimennessään mykkää sipsuttelijaa asiaankuuluvan näreästi. MInkähän asteinen kidutuskammio tämän käytävän päässä oikein mahtoi odottaa, olento pohti itsekseen, alkaen hiljakseen aavistella että kyse voisi olla jostain vielä epämukavammasta kun hänen niskakarvansa alkoivat nousta pystyyn määränpäätä lähestyttäessä. Hänen katseensa kiinnittyi väkisinkin keskellä kohoavaan hohtavaan kivenmurikkaan heidän astuessaan sisään ja kissa tuntui juurtuvan häntänsä normaalia pörheämpänä niille jalansijoilleen haluamatta mennä askeltakaan lähemmäs tuota epäilyttävää kapinetta. Panssaroitu opas näytti päättävän että vieraiden olisi nyt kohteliasta polvistua vihjaten asiasta muutamalla painokkaalla potkulla kirvoittaen ilmoille tuskaisan urahduksen, mutta muuten Cathryn ei oikeastaan viitsinyt pistää hanttiin. Despina ei tuntunut oikein olevan ajantasalla ja hän vilkaisi tätä aavistuksen huolissaan miettien kuinka pahasti tämä oli mahtanut teloa itsensä, taisteluhetkellä hän oli ollut aivan liian kiireinen muiden asioiden kanssa katsoakseen mitä tämä oli puuhastellut. "Sen kun tietäisin." Hän murahti, kääntäen sitten äkkiä katseensa suuntaan josta kantautui lähestyviä askeleita. Tässä saapuisi sitten kaikesta päätellen se paljon mainostettu Vertharix-tyyppi.... hitto, hän inhosi maagikkoja. Kirotut luihut paskiaiset. Kieltämättä tilanne oli jo hetki sitten alkanut karmia kissaihmistä melkoisesti joka ilmeni sillä, että hän tuntui kerrankin olevan melkeinpä vakavissaan.
|
|