|
Post by submarine on Jan 9, 2010 17:03:51 GMT 3
((Zetsumeita odotellen. Tein nyt niin roistomaisesti, että hyppäsin kokonaan värväysvaiheen ylitse, koska en oikein millään kyennyt saamaan siitä kovinkaan mielenkiintoisen kuuloista. Se toki tapahtui, mutta sitä nyt vain ei... näytetty. Tjtn.))
Purjehdusilma ei ollut mikään paras mahdollinen, sen tiesi Vanha Rottakin, olkoonkin etteivät laivat oikein kuuluneet tämän kokemuspiiriin. Toki tämäkin oli ollut laivoilla muutamaan otteeseen, mutta siltikin rotalla oli enemmän kokemusta maanpuoleisesta. Laivoilla harvemmin tarvittiin ammattisotureita niillä, enemmänkin vain liikuttiin paikasta toiseen, kuten nytkin oli tarkoitus. Eipä tosin sillä, että Vanha olisi valittanut; vaihtelu virkisti ja virkistystä rotta kaipasikin. Koko juttu oli saanut alkunsa vasta eilen, kun Vanha Rotta oli ohimennen etsiskellyt taas työtä, josta olisi saanut edes suunnilleen siedettävästi rahaa. Yleensä se tarkoitti joko vartioimista, jonnekin menemistä ja aseiden heiluttelua tai muuten vain rellestämistä. Tällä kertaa oli kuitenkin osunut kohdalle reilusti kiinnostavampi pesti. Joku rikas porvari oli aikeissa tehdä - sikäli mikäli Vanha nyt oli oikein ymmärtänyt - jonkinlaisen tutkimusmatkan jonnekin kauas, ja etsiskeli siihen sopivaa väkeä: metsästäjiä, vartijoita, tällaisesta tarkemminkin tietäviä ja muita samansorttisia. Homma oli kuulostanut sen verran erilaiselta, ettei rotta ollut sitä juuri edes joutunut pohtimaan. Kun tarjottiin vaihtelua tavanomaisesta huitomisesta, ja vieläpä jossain lämpimässä paikassa, oli hän ollut valmis lähtemään vaikka heti. Jokin onnenkantamoinenkin oli ollut mukana, sillä vaikka Vanha olikin auttamattomasti rial, iso rotta, oltiin silti hyväksytty. Se oli toki vaatinut pientä osoitusta taidoista, mutta jo rotan arpisuus, ikä ja olemus olivat olleet omiaan vakuuttamaan palkkaajia. Ja kun rotta vielä havainnollisti osaavansa käyttää moukariaan ja lyhyttä miekkaansa, palkattiin tämä mukaan - ja vieläpä ihan mukavalla summalla. Joten tässä sitä nyt oltiin.
Vaikka sää ei ollutkaan mitenkään paras mahdollinen, liikuskeli väkeä silti laivan kannella. Laiva ei ollut mikään suuri, mutta siltikin aivan tarpeeksi kookas että sinne mahtui retkikunta. Tarkalleen ottaen siis vajaa tusina matkustajaa, varusteita ja kolme hevosta. Mukana oli ainakin yksi kartturintapainen, viitisen vartijaa, ja sekalainen joukko muita hyödyllisiä. Ja tietenkin itse se porvari. Lisäksi kannella liikkui luonnollisesti merimiehiä. Vanha Rotta oli valinnut istumapaikan kannella jostakin nokan tienoilta. Siitä näki hyvin - olkoonkin ettei rotan silmillä kauheasti nähty noin nyt ylipäätäänkään - mitä kannella tapahtui. Melko lähellä istui jokin nuori mies raapustamassa mustekynällä tyhjään kirjaan - ilmeisestikin mukaan palkattu kartturi. Perän lähettyvillä seisoskeli väkeä laidan luona, keskustelemassa jostakin joka erottui tarkkoihinkin korviin vain hyminänä. Loppujen lopuksi Vanha Rotta ei ollut kovinkaan kiinnostunut hyörinästä, sitä nyt oli nähty ennenkin. Suolan haju kuonossa ja vedessä keinuva laiva olivat reilusti mielenkiintoisempia. Matkasta tulisi pitkä, joten oli paras olla kärsivällinen. Ja vaikkei mitään muuta hyvää voisikaan vanhenemisesta sanoa, niin ainakin se opetti kärsivällisyyttä.
|
|
|
Post by zetsumei on Jan 10, 2010 1:15:35 GMT 3
Chimamire painautui tiiviimmin laivan mastoa vasten ja sulki silmänsä. Hän oli luullut tämän tehtävän vastaanottamisen olevan varsin viisas ja rahakas ratkaisu, mutta rahojen jakohetkellä, kukaan ei ollut muistanut sanoa naiselle mitään laivoista. Olisihan hänen ehkä pitänyt arvata se, tai no, mitenkähän hän, ikinä merta tai edes suurta järveä nähnyt voisi kuvitella, että hänen pakotettaisiin rahan perässä erittäin epävakaaseen purkkiin. Nainen hieraisi otsaansa ja koitti laskea kuinka paljon rahaa hän tästä ansaitsisi, mutta ei saanut aikaiseksi kuin päänsäryn, pahoinvoinnin ja ikävän tunteen siitä, että hän oli unohtanut kertoa jotain rahaa viskovalle työnantajalleen. Ai niin, hän ei ollut tainnut muistaa mainita olevansa ihmissusi... Sellaista se elämä oli, täynnä asioita joita tupataan unohtamaan, syystä tai toisesta. Silmiään räpytellen hän avasi silmänsä ja katsoi laidan takana keikahtavaa merta, keikahtavaa koska laiva näytti olevan valmiina hörppäämään sitä, mutta viime hetkellä laiva suoristui. Nainen oli aivan varma kuulleensa laivan lautojen narisevan voitonriemuisesti hänelle ja ilkkuvan. Ähäkutti. Niin ne sanoivat ja rallattivat päälle. Myrtynyt ilme valtasi hänen kasvonsa, ajaen hetkeksi pois varsin kalvenneen olemuksen ja hän nousi varovaisesti pystyyn. Nopea vilkaisu joka suuntaan osoitti sen, ettei kukaan ehkä ollut huomannut hänen pahoinvointiaan, mikä oli puhtaasti hyvä. Mikä se sellainen ihmissusi olisi, joka ei kestäisi pientä laivamatkaa? Hän. Nainen käveli rivakkain askelin laivan reunalle ja antoi ylen, eikä hän sillä hetkellä edes murehtinut sitä, näkikö joku hänet.
Saatuaan oksennettua, nainen vajosi laitaa vasten ja painoi pään käsiinsä. Hänen olisi pitänyt sopia, että olisi seurannut laivaa maalta käsin. Niin, miksi hän ei ollut sitä aiemmin keksinyt! Totta maar hän olisi sudenvoimiaan käyttäen pysynyt perässä, mennyt edelle ja viettänyt siinä sivussa lokoista elämää. Ilman pahoinvointia. Chimamire huomasi merimiesten tuijottavan häntä ja oli vähällä, ettei hän väläyttänyt heille ihmissudenhampaitaan ja karvaista turkkiaan. Mutta onneksi hän sai pidäteltyä, ihmeellisesti, muuttumishalunsa ja tyytyi vain antamaan merimiehille vihaisen mulkaisun, jonka jälkeen hän lähti etenemään kohti keulaa. Juuri siitä kohdin ei nimittäin näkynyt maata, mutta ei kai kukaan kapteeneista ollut niin hullu, että seilaisi pienen purkkinsa pois maan lähettyviltä? Naisen katse vilkkui ympäriinsä levottomasti hänen astellessaan selvästi epävarmoin askelin keulaa kohtaan, kunnes hän pysähtyi todettuaan, että tämä riitti. Hän ei ollut vielä aivan keulassa, mutta maisema oli varsin merellinen joka suuntaan, joten ei maata, ei missään. Lisäksi, ei tietenkään suurempana syynä, mutta kuitenkin, keula sai vastaansa meren raivon kokonaisuudessaan ja nainen oli varma, että jossain vaiheessa meri todella nielaisisi laivan. Ja kun se tapahtuisi, hän ei todellakaan tahtoisi olla keulassa! Mutta jostain syystä hän ei oikein saanut liikautettua jalkojaan ja niinpä hän seistä toljotti epämääräisesti ei keulassa, mutta ei oikein rennosti missään. Aivan kuin hän olisi hiekanmuru keskellä merta, orpona, sinne eksyneenä, viskattuna. Ja se hän olikin, mitätön hiekan palanen, pienintäkin pienempi.
|
|
|
Post by submarine on Jan 10, 2010 2:34:54 GMT 3
Vanha Rotta huomasi ohimennen keulaa kohti tulevan naisen, joka vaikutti häilyvän jossain pahoinvoinnin ja lumouksen rajamailla. Meripelossa ei ollut sinällään mitään ihmeellistä, sitä näki ensi kertaa - ja toisinaan vielä reilusti useammankin kerran jälkeen - laivaan joutuneilla usein. Toisaalta siinä oli tietenkin yksinkertaisesti hämmennystä ja kunnioittavaa pelkoa kaikkea sitä vettä kohtaan, mutta toisaalta se oli myös äärimmäisen ymmärrettävää ja toisinaan aiheellistakin. Meri oli syvä, rannat niin kaukana että yhtä hyvin niitä ei olisi tarvinnut edes olla, ja oman itsensä ja hukkumisen välissä vain muutama vaivainen tervattu puu. Etenkin tällä kelillä, kun aallokkokin sai hieman näyttää, kuka todella merellä määräsi, oli vähintäänkin helppo pelätä. Vanhakin olisi voinut, mutta loppujen lopuksi sellaista ei enää jaksanut. Kai se oli iän tuomaa tai jotakin sellaista.
Aikansa naista hajamielisesti tuijotettuaan Vanha Rotta menetti kiinnostuksensa ja veti esiin arpisen nahkansa yli kulkevalta vyöltä pitkän veitsen. Se oli melkeinpä jo lyhyt miekka, hyvin leveä ja päätä kohti leveni vielä lisää. Kunnon osuma olisi hyvin riittänyt katkaisemaan käden. Vanha oli hankkinut sen vasta edellisenä päivänä, pitkälti juuri laivamatkaa varten. Moukari oli toki mukana, kuten aina, mutta se oli saanut jäädä muiden tavaroiden kanssa kannen alle. Jos laivalla tulisi syytä todella käyttääkin aseita, ei paljon tilaa vaativasta moukarista olisi laivan tiukoissa paikoissa mitään hyötyä. Lyhyempi, julmasti painotettu veitsi ajaisi asian paljon paremmin.
Erityisen suolainen pärske osui haljenneelle kuonolle ja sai Vanhan Rotan aivastamaan äänekkäästi. Se todennäköisesti herätti ainakin naisen huomion, mutta väliäpä hällä. Huomatkoon jos halusi. Rotta jatkoi aseensa tarkistamista, olkoonkin että oli tarkastanut sen jo kahdesti. Koskaan ei ollut hyväksi huitoa menemään olematta selvillä mahdollisista riskitekijöistä - kaikkein vähiten oman aseen mahdollisista vioista.
|
|
|
Post by zetsumei on Jan 10, 2010 19:37:54 GMT 3
Nainen seisoi paikoillaan hyvän aikaa tuijottaen eteensä mitään näkemättömin silmin. Hänen aivonsa raksuttivat kovasti yrittäen saada päätettyä mikä olisi sillä hetkellä kaikkein viisainta, palatako hyttiin, asettua keulan tuntumaan vai palaa mastolle ja sitoa itsensä siihen kiinni? Hän ei tiennyt mikä olisi ollut oikea vastaus tässä tilanteessa, mutta päätti viimein, että hänen olisi parasta ainakin käydä hytissään tarkistamassa, että kaikki oli siellä niin kuin pitikin... Silti, nainen ei liikahtanutkaan, vaikka oli päätöksensä tehnyt, vaan hän seisoi paikoillaan, kunnes kuuli ääntä jostain sivultaan ja kääntyi valmiina taistellakseen. Chimamire katsoi lievän hämmennyksen vallassa rottaa joka näytti tarkastelevan veistä käpälissään. Nainen käänsi päätään puistaen katseensa pois. Olihan hän nähnyt rottia ennenkin, isojakin sellaisia, mutta tämä oli valtava. Mitähän se oli mahtanut syödä päästäkseen tuohon kokoon? Ja ennen kaikkea, mitä se teki aseella? Nainen käänsi katseensa takaisin varsin tavallisena, mutta isona pitämäänsä rottaan ja mietti olivatko kaikki eläimet paljon normaalia isoimpia merellä. Hän asteli toiselle puolelle laitaa, ei aivan vastakkaiselle puolelle kuin mitä rotta oli, mutta ei kovin sivuunkaan ja valui istumaan selkä laitaan nojaten. Nainen oli hetkeä aikaisemmin tullut ajatelleeksi, että rotta saattaisi olla jokin uusi rotu hänelle, mikä selittäisi varsin ei rottamaisen veitsen tutkimisen. Hän oli nähnyt paljon uusia rotuja tultuaan vilkkaaseen satamakaupunkiin josta laiva oli liikkeelle lähtenyt ja useamman kuin kerran nainen oli saanut häkeltyä näkemästään. Se ei sinänsä ollut ihme, sillä hän ei oikeastaan ollut elämänsä aikana nähnyt muuta kuin talonpoikia, ihmissusia ja lisää talonpoikia.
Nainen oli seurannut varsin avoimesti rotan tekemisiä jo jonkin aikaa, mutta nyt hän käänsi katseensa laivan keskiväliä kohti, josta kuului aikamoinen mekastus. Näytti siltä, kuin kaksi merimiestä olisivat ottaneet yhteen korttipelikiistan takia, tai ainakin kaksi merimiestä paini kannella sinne tänne lennelleiden korttien keskellä. Chimamire oli jo harkitsemassa asiaan puuttumista, sillä ties vaikka kaksikko onnistui upottamaan heikon aluksen mekastuksellaan, kun joku viskasi sangollisen kylmää vettä heidän niskaansa ja tappelu päättyi. Nainen tuhahti vähättelevästi merimiehille, mitä nämä eivät tietenkään huomanneet, sillä olivat liiaksi keskittyneet keräämään märkiä kortteja ja ihmettelemään mitkä korteista meri oli ottanut omakseen.
|
|
|
Post by submarine on Jan 10, 2010 20:28:41 GMT 3
Vanha Rottakin vilkaisi rellestyksen suuntaan. Pari pursiapinaa antoi toisilleen nyrkkipyykkiä ties mistä syystä. Ei sinänsä mitenkään erityistä, merimiehet harvemmin tunnettiin hyvistä tavoista tai itsekurista. Merellä siksi, että kuka tahansa alkoi pitemmän päälle käydä väkivaltaiseksi pienessä, heiluvassa purressa, ja maalla siksi että siellä sai vihdoinkin taas nostaa tuoppia kunnolla. Hyvin mahdollisesti tämä kaksikko oli jo sitä lajia tänään kokeillutkin, sen verran nopeasti alkoi heiluminen. Päälle viskattu ämpärillinen hyistä merivettä sai kuitenkin nämä hieman rauhoittumaan - jos ei muuten niin siksi, että kummallekin miehelle tuli todennäköisesti hetken perästä melkoinen kiire painua kannen alle kiskomaan märkiä vaatteita päältään ja etsimään jotain lämpimämpää, etteivät kylmettyisi. Saatiinpa siitä sentään hieman naurunremakkaakin aikaan.
Kun tuli jälleen kerran todenneeksi, että väkipuukko oli ja pysyi kunnossa, työnsi Vanha Rotta sen takaisin huononpuoleiseen tuppeensa ja raapi kylkeään. Pärskeet ja aina välistä kovaksikin ärtyvä viima olivat kaikkea muuta, kuin mukavia tuttavuuksia. Turkkikin kostui enemmän tai vähemmän pakolla. Ja toisaalta kannen alla taas oli tunkkaista, pimeää ja ahdasta. Siellä keinui vielä pahemmin, ja päänsä iski melkeinpä pakolla johonkin. Mieluummin siis kannella. Hetken istuttuaan ja pohdiskeltuaan Vanha vääntäytyi ylös. Hetken verran oli tullut jo istuttua, ja senpä takia rotta joutui venyttelemään. Ikä oli ehtinyt jo hieman painaa kumarampaan, mutta siitä huolimattakin arpisen ja parkkiintuneen nahan alla näkyi vielä kunnioitettava määrä lihasta. Hän oli toki vanhenemassa, mutta muutama vuosi tulisi toivon mukaan vielä menemään ilman kummempia - jos siis henki pysyisi.
Saatuaan taas hieman elämää jäseniinsä Vanha Rotta meni hieman lähemmäs keulaa - ja naista - ja nojasi kaiteeseen. Meri ja horisontti sekoittuvat rotan silmissä pelkäksi sinisenpuoleiseksi, sameaksi massaksi, mutta siitä huolimattakin siinä oli jotakin suurta. Sen näki, vaikkei kunnolla erottanutkaan. Jos tänne hukkuisi, ei kukaan löytäisi koskaan. Rotta urahti ja raapi taas niskaansa. Suolainen ilma kihelmöi tuoreemmanpuoleisissa arvissa. Vanhemmat olivat jo turtuneet aikaa sitten.
|
|
|
Post by zetsumei on Jan 12, 2010 16:00:33 GMT 3
Chimamire tunsi uuden pahoinvoinnin aallon vyöryvän ylitseen ja hän painoi hetkeksi silmänsä tiukasti kiinni, mutta se ei tuntunut helpottavan huonoa oloa. Hetken nainen kuitenkin pakotti silmänsä pysymään kiinni, taistellen pahoinvointia vastaan kaikin keinoin mitä pystyi ajattelemaan, mutta lopulta juuri ajattelu tuntui pahentavan tilannetta. Hän painoi päänsä käsiinsä ja tunsi yllättäen olonsa paremmaksi. Naisen hengitys tasaantui ja pian hän oli kevyessä unessa, joka ajoi lopunkin pahanolon pois ja vapautti hänet hetkeksi ajattelemasta merta ja sen syvempiä syövereitä. Kunnolliseen syvään uneen hän ei kuitenkaan vaipunut missään vaiheessa, johtuen lähinnä siitä, että laiva keinahti varsin vahvasti saaden naisen iskemään päänsä laitaan. Tämän lisäksi, nyt kun hän avasi silmänsä, kaksi ajatusta valtasi välittömästi hänen mielensä. Yksi, rotta oli lähtenyt liikenteeseen, eikä hän itse tiennyt minne se oli veitsineen mennyt. Kaksi, häntä oksetti ja kovasti. Senpä takia nainen loikkasi pystyyn, ehti juuri ja juuri laittaa päänsä merenpuolelle laitaa, ennen kuin hänen aiemman pahoinvointinsa jälkeen ottamansa vesitilkka tuli ulos. Tämän jälkeen nainen ei todellakaan halunnut juoda, mutta pahan maun takia hän kaivoi taskustaan karamellin pussista, jonka oli tullut ostaneeksi satamassa. Karkkia pureskellen hän keskittyi etsimään rottaa ja hätkähti huomatessaan toisen olevan varsin lähellä häntä. ”Milloin sinä siihen hiivit?” Naisen ääni ei ollut siitä ystävällisemmästä päästä, mutta ei se ollut ihmekään, olihan hän äsken ottanut ja oksentanut, hänet oli huijattu keskelle äkäistä merta ja hän vain sattui olemaan epäystävällinen lähestulkoon aina. Ei siis ihme, ettei nainen jaksanut nytkään hymyillä. Sen sijaan hän sujautti kätensä isoihin hihoihinsa, toivoen tämän luovan sen vaikutuksen, että naisella olisi hihaan piilotettuna tikari tai kaksi, eikä hän ollut jättänyt aseitaan hyttiin. Silloin hän ei ollut vielä tullut ajatelleeksi sitä, että ihmissuden naamaa ei ehkä laivalla haluttaisi nähdä, joten nainen ei ollut kuvitellut tarvitsevansa miekkojaan suojakseen. Tietenkin kunnon taistelussa ne olisivat olleet ehdottoman tärkeitä, tai nyt, kun ei voinut käyttää ihmissuden kynsiään ja olemusta, joka yleensä sai muut hätkähtämään ainakin hetkeksi.
|
|
|
Post by submarine on Jan 12, 2010 17:56:44 GMT 3
Vanha Rotta vilkaisi naista kohti, koettaen päästä selville haastoiko tämä riitaa vai oliko tosissaan. Omasta mielestään rotta ei ollut millään muotoa yrittänyt olla erityisen huomaamaton. Siitä ei tosin epäilystäkään, etteikö tällä ollut varmasti muutakin ajateltavaa, pahoinvoivalta kun vaikutti. Mutta oli miten oli, naisen äänensävy ja Vanhalle aivan tarpeeksi tuttu käsien katoaminen näkymättömiin antoivat niin selvän varoituksen, ettei rotta alkanut syitä juuri sen tarkemmin miettiä. "Äsken", Vanha Rotta vastasi ykskantaan, asettaen oman kätensä näkyvästi jykevän väkipuukon kahvalle. Se oli vastavaroitus, kahakan aloittamista kannatti tosiaankin harkita uudemmankin kerran. Vanha ei juuri pidätellyt, jos aseisiin tartuttiin. Silloin tehtiin rumaa jälkeä ja ihmeteltiin vasta jälkeenpäin.
|
|
|
Post by zetsumei on Jan 13, 2010 21:06:42 GMT 3
Chimamire katseli tuimin silmin rottaa kun tämä totesi ilmestyneensä äsken laidan viereen ja nainen päätti tyytyä saamaansa vastaukseen, varsinkin kun toinen laski varsin paljonpuhuvasti kätensä aseensa kahvalle. Sillä hetkellä hän olisi erittäin mielellään kironnut ja oikein kunnolla vieläpä, mutta ei sanonut mitään, sillä eipä se kiroilu tuonut aseita hänen luokseen. Nainen kääntyi hieman sivuttain rottaan nähden, näyttäen eleillään, että hänen kiinnostumisensa toista kohtaan oli päättynyt , mutta hän ei jättäisi selkäänsä suojatta. Siksipä mustat silmät seurasivat olan yli yhä toisen liikkeitä ja kädet olivat vieläkin hihojen sisällä, tosin naisen käsien asento oli paljon rennompi kuin aiemmin. Eipä hänen enää kannattaisi kauheasti leikkiä omistavansa asetta, sillä jos toinen hyökkäisi, ei naisen auttaisi kuin yrittää päästä alta pois ja hyttiinsä, tai edes sen lähelle, jotta saisi aseensa avukseen. Ja kun aseet olisivat hänellä, toinen olisi heikoilla, sillä jos jostain hän oli itsevarma, niin taistelutaidoistaan ja moni erehtyi arvioimaan väärin tilaa vievien sapelien tehon. Tosin, oikein kokenut taistelija osaisi antaa arvoa sellaiselle, joka heilui kahden sapelin kanssa, näyttivät nämä oudoilta eli eivät, sillä kahden miekan tai sapelin yhtä aikainen käyttö ei ollut mikään helpoin asia. Paitsi jos tahtoi viillellä jalkojaan vihollisten sijaan. Nainen käänsi hetkeksi katseensa hyttien suuntaan, jossa aseet olivat, mutta käänsi katseensa pian takaisin tarkkailemaan rottaa. Jos tämä hyökkäisi, nainen todellakin tarvitsisi kaiken ajan mitä saisi, eli huomata mahdollisimman nopeasti toisen hyökkäävän.
|
|
|
Post by submarine on Jan 13, 2010 21:38:39 GMT 3
Kun tilanne ei hetimiten äitynytkään ikäväksi, uskalsi Vanha Rottakin rentoutua aavistuksen. Puukonkahvalle kohonnut käsi laskeutui aavistuksen alemmas, mutta sormet hieraisivat toisiaan vasten tavalla, joka kertoi rotan olevan yhä valmis vetämään aseensa esille jos tarvetta tulisi. Silti tämäkin kääntyi aavistuksen, ikään kuin osoittaakseen olevansa valmis antamaan tarkalleen yhtä paljon tilaa, kuin tämäkin antoi - muttei hiukkaakaan enempää. Vanha oli oppinut hyvin, ettei aseita kannattanut vetää turhan takia. Tämä oli Vielä Hengissä, ja aikoi olla vastakin. Vaati mitä vaati.
Muutama seurasi ohimennen sivusta mahdollista rajumpaa kahakkaa, mutta kun mitään ei tuntunut tapahtuvan kuitenkaan, keskittyivät nämä jälleen omiin asioihinsa.
|
|
|
Post by zetsumei on Jan 15, 2010 17:51:17 GMT 3
Nainen seurasi tilannetta tarkkaavaisesti ja huomasi rotankin rentoutuvan hieman, eikä käsi puukonkahvalla ollut aivan niin varautunut kuin aiemmin. Ja kun tämä sen lisäksi vielä kääntyi hieman selin, samalla lailla kuin nainen itse oli tähän nähden, oli selvää, että tilanne olisi raukeamassa, ellei kumpikaan innostuisi tekemään mitään typerää. Normaalisti Chimamireä ei olisi pieni taistelu haitannut, se olisi ollut vain mukavaa, mutta näissä olosuhteissa ja merisairaana hän mieluummin oli taistelematta. Tästäkin huolimatta hän ei voinut olla antamatta eräälle tilannetta seuranneelle merimiehelle vihaisen mulkaisun ja hampaitaan kiristelen tiuskaista. "Mitä tuijotat ruumis?" Oi, kuinka hänen olisikaan tehnyt mieli tehdä tuojottaneesta merimiehestä selvää, näyttääkseen muille, ettei tämän naisen kanssa temppuiltu. Se ehkä lopettaisi muutaman varsin vihjaavat katseetkin. Hiljakseen hän alkoi rauhoittua uudelleen, mutta huomasi uuden ongelman, sillä hän ei halunnut liikkua, ajatus yksinkertaisesti sai hänen vatsansa tekemään kuperkeikan. Kuitenkaan paikoillaan seisominenkaan ei tuntunut hyvältä, mutta istumaan ei vielä kannattaisi käydä, siitä kun oli tavattoman huono lähteä metsästämään aseitaan.
|
|
|
Post by submarine on Jan 15, 2010 18:42:48 GMT 3
Hetken verran Vanha Rotta vain tuijotteli horisonttia kohti. Meri jatkoi vellomistaan, ei pahentunut eikä suuremmin parantunutkaan. Se näytti näihin silmiin lähinnä vääntelehtivältä tummalta massalta, tai joltakin sentapaiselta. Levottomasta säästä huolimattakaan ilmassa ei haissut vielä uhkaava sade, mistä Vanha ei ollut millään tavoin pahoillaan. Sekin todennäköisesti vielä nähtäisiin, mikä loppupuolella olisi mukavaa jo pelkästään raikkaan juomaveden vuoksi, mutta juuri nyt ainakaan rotta ei kaivannut kylmää vihmaa. Aikansa tuijoteltuaan Vanha Rotta vilkaisi ohimennen naista kohti. Siinä oli vieläkin, vaikka näyttikin pahoinvoivalta. Rotta ei tiennyt, tai mahdollisesti vain muistanut, mitä varten tämä oli palkattu mukaan, mutta ei ainakaan merenkävijäksi. Oli tällä ainakin sisua, vaikka taidoista Vanha ei tiennytkään. Saattaisi olla järkevää ottaa kuitenkin hieman tuntumaa ainakin muutamaan työtoveriin. Tietäisi, mitä odottaa.
"Mitä osaat?" Vanha kysäisi ohimennen naiselta, raapien taas niskaansa oikealla kädellään. Siitä puuttui sormi, ja tämä vamma näytti peräti tuoreemmanpuoleiselta. Niin se oikeastaan olikin - rotan suureksi harmiksi. Pirulainen teki vielä välistä kipeää.
|
|
|
Post by zetsumei on Jan 16, 2010 19:48:35 GMT 3
Chimamire seisoi ympäristöään tarkkailen samalla kun kuuli kysymyksen takaansa ja kääntyi hieman rotan suuntaan tuijottaen tätä hetken aivan vaiti. "Minä oletan, todellakin oletat, että tarkoitat taistelutaitoja?" Hänen mustat silmänsä näyttivät jäisiltä kun tämä tuijotti toista ja totesi sitten rauhallisemmalla äänellä. "Osaan seurata heikoimpiakin jälkiä jos niiden päässä on tapettavaa ja saan siitä suuren maksun." Nainen laski kätensä hihoistaan, sillä ei oikein uskonut toisen hyökkäävän hänen kimppuunsa ja jos taas hyökkäisi, Chimamiren olisi huomattavasti helpompi juosta kädet vapaina. "Entäs sinä? Millä syyllä sinut palkattiin mukaan, vai palkattiinko sinut?" Nainen ainakin oletti toisen olevan yksi palkatuista, sillä miksipä muuten kukaan ei ollut kiinnittänyt sen enempää huomiota rottaan. Hän itse ei oikeastaan tiennyt ketä se rikas pöyhkeilijä oli palkannut mukaansa, ainoa minkä hän tiesi, oli se, kuinka paljon naisen kukkaro paisuisi tämän työtehtävän saatossa ja sen päätteeksi.
|
|
|
Post by submarine on Jan 17, 2010 0:01:47 GMT 3
Nainen oli siis enemmän tai vähemmän eränkävijä. Tämä vaikutti vähintäänkin itsevarmalta. Nähtäväksi jäi, oliko se syystä vaiko luulon vuoksi. Se tultaisiin näkemään kaiketi vasta tosipaikan tullen, mutta oli kai parempi toivoa tämän osaavan asiansa - erehdykset tosipaikan tullen voisivat tehdä pahaa jälkeä muillekin. Vanha Rotta oli kerran tai kaksi ollut vähällä menettää henkensä, kun hyväksi itseään haukkunut eränkävijä oli, tavalla tai toisella, onnistunut melkein tapattamaan. Mutta toisaalta, mukana olisi todennäköisesti ainakin yksi toinenkin.
Toinen näytti vaivaantuvan kiinnostumaan siinä määrin, että kysyi jopa vastakysymyksen. Vanhan Rotan ei tarvinnut miettiä itse vastausta hetkeäkään, mutta siltikin tämä oli hetken hiljaa. Osittain siksi, että sanoja täytyi jäsennellä hetki päässä. Ihmisten sanat eivät tulleet täysin tutuiksi edes pitkällä käyttämisellä. "Minä tapan hyvin", Vanha totesi lopulta. Ei sitä juuri sen yksinkertaisemmin - tai todenmukaisemminkaan - voinut ilmaista. Rotta osasi taistella, ottaa hengen pois. Se ei ollut ollut mikään valinta tai oma päätös, vaan ainoa vaihtoehto - kuoleman lisäksi siis. Vanha Rotta ei ollut oppinut käyttämään aseita, koska oli halunnut olla uljas tai mahtava, vaan koska olisi muuten ollut tuota pikaa kompostia. Ja mitä ilmeisimminkin hän oli jopa melko hyvä siinä, koska ei ollut vieläkään kaatunut suolet ulkona maahan. Tai oli, kahdestikin, mutta oli silti ryöminyt vielä pystyynkin - tai nostettu pystyyn. "Tapan", Vanha toisti.
|
|
|
Post by zetsumei on Jan 18, 2010 17:13:05 GMT 3
Chimamire oli kääntynyt enemmän rottaan päin, sillä häntä oli alkanut hirvittää aikaisempi asentonsa, jossa nainen oli seisonut lähes selkä laitaan päin. Jostain syystä asento sai nyt naisen vatsanpohjan muljahtamaan ikävästi, sillä hän oli huomannut nopeasti laivalla ollessaan, että oli kadottanut tasapainonsa tyystin. Niinpä olisi varsin ikävä olla selin laitaa vasten ja huomata horjahtavansa kriittisesti taaksepäin... Tätä asiaa hän ei kuitenkaan halunnut sen enempää ajatella, nyt kun seisoi sivuttain laitaan päin ja koki voivansa tehdäkin jotain jos meinaisi lentää laidan yli. Lisäksi, oli täysin normaalia, että keskustelun aikana olla kasvokkain puhujien kesken. Raivostutta etiketti sinäänsä, hän saattoi vain toivoa, ettei vielä alkaisi niiailemaan kuten pitkään oli tehnyt saatuaan lähtöpassit kotoaan. Selkärankaan sattui aina takertumaan kaikenlaista...
Nainen nyökäytti päätään rotan todetessa ykskanteen olevansa hyvä tappamaan. Hänen kielensä päällä käväisi kysymys, osaisiko rotta mitään muuta, mutta päätti sitten olla hiljaa, sillä naisen valtaisi jonkinlainen, 'meidän erillaisten täytyy pitää yhtä' tuntemus. Tämä tuntemus kyllä katoaisi varsin pian, sitä nainen ei epäillyt. Rotan toistettua uudestaan, tapan, hän nyökkäsi uudestaan. "Sellaista se elämä on, tapa tai tule tapetuksi. Mieluumminhan sitä tappaa kuin kuolee itse." Jaarittelua, sitä hänen sanansa juuri sillä hetkellä olivat ja kuinka Chimamire vihasikaan jaarittelua. Hän vihasi sitä mitä oli lapsena ollut ja ennen kaikkea sitä, kuinka se kumpusi hänestä ajoittain esiin, vaikka nainen kuinka sitä tukahdutti.
|
|
|
Post by submarine on Jan 18, 2010 18:52:34 GMT 3
Vanha Rotta nyökkäsi naisen sanoille, vaikkei mitään vastannutkaan. Kaiken kaikkiaan rotta ei ollut kiinnostunut tappamisesta mistään muusta syystä, kuin että se tuntui usein olevan vaatimus elämiselle. Piti tappaa, että sai rahaa, tai että ei itse tapettu. Loppujen lopuksi Vanha ei ollut juuri elänyt mistään muusta syystä, kuin yksinkertaisesti elääkseen - ainakin suurimman osan ajasta. Ohimennen Vanha Rotta vilkaisi sormentynkäänsä. Siitä ei ollut vielä kovinkaan kauaa. Ja siltikin se tuntui antaneen oudon paljon suuntaan. Nyt oli joku parempi, este jota ei päässyt ylittämään - ja jota kukaan muukaan ei kyennyt. Sellaisen esteen, sellaisen vuoren, raivaaminen tieltä olisi monellakin tapaa sen arvoista. Se muistettaisiin. Eikä Vanha aikonut kuolla, kuten melkeinpä kaikki muut rotat: unohdettuna ja merkityksettömänä. Hän aikoi olla se rotta, joka voitti aikansa suurimman mestarin, Loren Diviretton. Mutta ei vielä, vielä se vuori oli liian korkealla. Sen kiipeämiseen tarvittiin lisää taitoa.
Vanha Rotta kiskoi itsensä ylös vaivalloisesta ajatusmontustaan, ennen kuin se ehti imaista pahemmin. Tässä oltiin nyt menossa jonnekin kaukomaille, ja sielläkin olisi mahdollista oppia. Mutta juuri nyt oltiin laivassa, eikä täällä tulisi hullua hurskaammaksi pohdiskelemalla liikaa. "Monta tappoa. Monta taistelua. Monta melkein-kuolen. Vielä Hengissä", Vanha pohdiskeli ääneen. Hän oli nähtävästi todellakin muuttumassa ihmiseksi, käytti jo sanoja ajatteluunkin...
|
|