|
Post by submarine on Nov 28, 2009 0:53:18 GMT 3
((Trishan kanssa olisi määrä.))
Kaduilla kuhisi. Se ei ollut mitenkään outoa, kaduilla kuhisi päiväsaikaan aina. Paljon ihmisiä ja vähän tilaa, siitä nyt vain seurasi yksinkertaisesti kuhinaa. Mutta tämä kuhina ei ollut sitä tavallista sorttia, ei todellakaan. Nämä ihmiset eivät olleet menossa mihinkään, eikä yllä häälynyt tavallinen häly. Nämä ihmiset olivat juuri siellä, missä halusivatkin olla, ja tappoivat toisiaan parhaansa mukaan. Näiden väkijoukkojen yllä ei häälynyt tavallinen hälinä, vaan aseiden kalahtelu, karjaisut ja tuskanhuudot. Maassa makaavat tuskaisesti valittavat ja jo kuolleiden ruumiit saivat vielä elävät kompastelemaan ja raivoisasti sinne tänne ryntäilevät sekoittivat veren tahrimaa maata punaruskeaksi velliksi. Ihmiset halusivat toisiaan hengiltä, ja pahimmin kaikista sekaiset löivät omiaankin, jos vain joku erehtyi liian lähelle. Sodasta oli vaikea puhua, ei ollut järjestelmällisyyttä. Tämä oli pelkkää pienen sodan kokoista, veristä kahakkaa.
Kaikkein pahinta kaaos oli kaupungin keskuksena pidetyllä aukiolla, jossa olisi tavallisesti kuulunut olla tänään torikojuja ja muuta sellaista. Mutta hullukaan ei olisi yrittänyt koko kuluneella viikolla myydä siellä mitään. Kahakat olivat toki pahentuneet siitä, mistä ne olivat lähteneet liikkeelle, mutta pahoja ne olivat olleet alussakin. Nyt vain koko pitkittynyt kärhämä oli lopulta palamassa loppuun - viimeinen leimahdus oli se pahin. Ihmiset, hyvin löyhästi kahteen joukkoon laskettavissa, koettivat parhaansa mukaan silpoa toisiaan palasiksi. Toisella puolella taistelivat vartiosto ja näiden vapaaehtoiset ja pakkovärvätyt apujoukot, toisella puolella heilui katupaskan massa. Se oli kuin jokin hullun luoma näytelmä: rammat, kerjäläiset, huorat, köyhät ja kaikki muukin sivukatujen saasta oli noussut yhtenä suurena vyörynä vastustamaan rikkaita ja hyväosaisia kaikin asein, mitä vain oli saattanut löytää. Ja näiden joukossa sekalainen joukko kokeneempiakin sotureita, jotka olivat haistaneet tilaisuutensa. Ihmisiä oli paljon, kuin koko kaupunki olisi oksentanut koko väkensä toisiaan vastaan - ja siltikin taistelu raivosi enää toriaukiolla - kaupungintalon edessä - ja lähikaduilla.
Vanha Rotta työnsi parhaansa mukaan, ja sivalsi taas lähimmältä kurjalta vatsan auki. Kahden miehen miekka liukui läpi tämän mahasta ja mitättömistä rievuista pelottavan helposti. Se oli ollut jokin nuori mies, jolta puuttui nenä, mutta arpinen rotta ei ehtinyt jäädä edes vilkaisemaan tätä. Sillä vaikka tämä soturi olisikin helposti voinut kuulua katupaskan joukkoon, heiluttihan siellä sekalaisia aseita moni muukin rotta, niin tämän rinnalla seisoi kaupunginvartijoita. Tämä ei ollut sotaa. Vanha Rotta tiesi sodat. Sodissa tappoivat toisiaan sotilaat, täällä taas vartijat ja kerjäläiset. Se oli kaikki järjetöntä, mutta Vanha ei ehtinyt ajatella sitä. Rengaspanssarista huolimattakin kuolemanvaara oli täysin aito, kaiken lopettamiseen olisi tarvittu vain onnekas puukko tai tarkkaan heitetty kivi. Ja kaikki ympärillä oli huitovaa, vellovaa, metelöivää massaa, joka tappoi ja kuoli. Ja juuri niin kävi vieressä seisovalle vartijalle, tämä sai kivestä päähänsä ja kaatui ähisten maahan. Mies tallattiin taistelun tuoksinassa elävältä, ennen kuin kukaan tajusi edes yrittää auttaa tätä.
Vanha Rotta survaisi miekkansa rintaan, jonka omistaja ei voinut olla vielä edes aikuinen mies. Potku sysäsi korisevan taskuvarkaan tovereidensa päälle, ja rotta loikkasi suurentamaan avaamaansa reikää linjassa - tai olisi loikannut, ellei olisi kuullut huutoa. Se kuului kaukaa, rääkyvän joukon ja aseiden kalskeen ylitse. Mutta silti, huutajalla oli hyvät keuhkot. "Tyrkon! Rotta! Dennos! Haake! Minun avukseni!" kuului syvä karjaisu kaupungintalolta. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Engel, se joka aikoi tuoda järjestystä tähän sekasortoon. Ja jopa huonoilla silmillään rotta näki tämän kaupungintalon portailla, täyspanssarissa ja suurmiekkansa kanssa. Näky olisi ollut uljas, ellei tämä olisi kompuroinut toveriensa ruumiissa ja taistellut viimeisten kanssa henkihieverissä ylivoimaa vastaan. Hyökkääjien etunenässä olisi aivan varmasti se paskiainen, jonka syytä tämä kaikki oli. Tämä ei piilotellut miestensä takana.
Jättäen vartijat pärjäämään parhaansa mukaan rottaveteraani suuntasi vellovan, huitovan ihmismassan läpi kohti Engeliä. Peilikirkas, tappavan terävä miekka niitti eteen sattuvia taistelutaidottomia niin pelottavan vaivattomasti, ettei Vanha Rotta sitä itsekään usein uskonut, kun muisteli myöhemmin. Liha ei tarjonnut muinaiselle teräkselle vastusta.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Nov 28, 2009 2:09:15 GMT 3
Taistelut haisivat aina raudalle. Osa löyhkästä oli peräisin aseista, osa verestä, osa oli silkkaa kuvitelmaa. Kun näki tarpeeksi verta, suolia ja ruumiita ja kun korvissa kolisi jatkuvalla syötöllä, alkoi helposti kuvitella haistavansa sen, minkä näki ja kuuli. Ja oli kyseessä sitten strategien tarkasti suunnittelema taktikoitu hyökkäys tai enemmän tai vähemmän amatöörien välienselvittely, keskellä taistelua oli aina kaaos. Häpeilemätön, silmitön kaaos jonka keskeltä vain hullu olisi löytänyt mitään suunnitelmallista. Siellä miehet ja joskus naisetkin tappoivat toisiaan. Tärkeintä oli varmistaa kaksi asiaa; se, että oma ase osui ja se, ettei kenenkään muun ase missään nimessä osunut. Jos noista kahdesta piti valita vielä se tärkeämpi, niin se oli ehdottomasti se viimeiseksi mainittu.
Dennos iski kirveensä vastaan, kun joku yritti päälle. Kumpikin, sekä mies kirveen kanssa että valtavan aseen keskiruumiiseensa saanut hoippuivat samaan suuntaan, kunnes teräs viimein armahti otteestaan. Vielä elossa oleva, mutta Dennoksen mieleen aivan tarpeeksi hengettön kaatui maahan aseineen päivineen. Vanhalle soturille ei kuitenkaan tarjottu aikaa levähtää. Seuraavaa oli jo ryntäämässä päälle. Dennos torjui ylhäältä isketyn puukon kirveensä terällä ja nuijaisi ponnella hyökkääjän nenän naaman sisään. Vastustajan kimakka kiljaisu paljasti tämän naiseksi. Dennokselle se merkitsi tasan sitä, että luut menivät rikki mahdollisesti helpommin. Hän ehti kenkäistä hoippuvaa vastustajaa vielä reiteen, ennen kuin eteen tuli uutta lihaa ja nenättömäksi pahoinpidelty huora katosi muun katusaastan joukkoon.
Läpi kalskeen ja kuolevien huutojen Dennos erotti oman nimensä. Kuulo ei ollut ehkä entisensä eikä päähän sullottu kypärä sitä millään tavalla parantanut, mutta huutajan ansioksi oli annettava ellei muuta, niin kuuluva ääni. Kirves sivalsi vielä yhdeltä onnettomalta palan kyynärvartta ja Dennos pyörähti ympäri. Viistosti takavasemmalla, kaupungintalon hautausmaaksi muuttuneilla portailla Engel oli ongelmissa. Dennos jos kuka tiesi, että vahvemmastakaan panssarista ei ollut paskankaan hyötyä sen jälkeen, kun voimat ehtyivät ja vastustajia oli liikaa. Ja voimat ne ehtyivät paremmaltakin, halusi sitä myöntää tai ei.
Matkaa Engelin luokse oli vähän, mutta tarpeeksi. Dennoksen eteneminen raskaassa panssarissa kun oli hidasta puuhaa. Kirves kuitenkin teki taitavissa käsissä tehtävänsä; se niitti edestään kapinallisia kuin metsämies nuorta pajukkoa, raivaten hitaasti mutta varmasti käyttäjälleen reittiä portaille. Hetkeksi seuraan liittyi nuori vartijakin, mutta into ajoi miehen pian liian kauas eteen. Yksi hyvin tähdätty survaisu keihäällä pakaraan kellisti miehen kumoon eikä Dennoksella ollut aikaa eikä varsinaisesti mahdollisuuttakaan jäädä pelastamaan jo tuomittua. Puukot ja jalat tekivät taistelutoverista nopeasti selvää sillä välin, kun puuskuttava palkkamiekka saavutti ensimmäisen kaupungintalon lukuisista, hurmeen värjäämistä portaista.
|
|
|
Post by submarine on Nov 28, 2009 10:28:21 GMT 3
Kun Vanha Rotta alkoi lopulta olla portaiden luona, kivistivät niin keuhkot kuin lihaksetkin. Mikään ei vielä ollut päässyt tekemään tappavaa jälkeä, kiitos rengaspanssarin, mutta osumat joustavaan teräspanssariin olivat silti omiaan saamaan kaikki paikat reekeleen kipeiksi. Mutta sitä Vanha ei voinut jäädä ajattelemaan, sillä taistelu todellakin oli kovinta kaupungintalon edustalla. Puolustajat muualla yrittivät vain estää sitä kovenemasta entisestään. Rotta ei tiennyt, mitä niin tärkeää siellä oli, muttei oikeastaan välittänytkään. Kaikki millä oli väliä oli tässä ja nyt.
Vanha Rotta joutui taistelemaan joka askelmasta. Hyökkääjät olivat auttamatta pääsemässä niskan päälle, ja vaikka yrittikin valtavien portaiden sivusta, ei rotta kuitenkaan päässyt ylös rauhassa. Tämä tunnisti Dennoksen vähän matkan päässä, muttei edes yrittänyt luokse vaan puski suoraan ylös. Askel askeleelta, isku iskulta. Yhtä Vanha tarrasi vain suoraan rinnuksista ja paiskasi ohitseen koko matkan alas kiveykseen. Mies ehti huutaa hetken. Tämä oli roskajoukkoa, joka ei osannut taistella, mutta sitä oli paljon. Vanha Rotta ei voinut juuri sääliä näyttää, vaan silpoi tuimalla tarmolla poikki käsiä, päitä ja jalkoja sitä mukaa kun niitä vain eteen työnnettiin. Ensimmäisen kunnon osuman tajuaminen vei Vanhalta Rotalta hetken, ja siinä onnistunut kuoli ennen kuin sai edes hurrata onnistumiselleen. Mutta kun joutui aivan itse kiskaisemaan keihään irti olastaan, joutui rotta toteamaan tulleensa haavoitetuksi. Ei se pysäyttäisi, veri ei tuntunut vuotavan lujaa ja käsiä oli kaksi, mutta siltikin shokki tuntui pahasti. Vanha pakotti sen sivummalle, muistuttaen itseään olevansa melkein perillä, hakaten oikealle ja vasemmalle.
Lopulta, aivan liian pitkältä tuntuneen ajan jälkeen, Vanha Rotta kaarsi kaupungintalon pylväiden editse kohti Engeliä, joka oli ajettu viimeisten vartijoidensa kanssa jo melkein oville asti. Näitä ahdistavan joukon etunenässä ei ollut mitään katupaskaa, vaan joukko niitä palkkasotureita, samoja jotka olivat olleet tässä mukana alusta asti. Ja ne olivat ikävää joukkoa. Oli jokseenkin alentavaa, nytkin, tajuta, että kaikesta huolimatta rotta oli juuri tullut ylös sivusta, tappaen korkeintaan vajaa kymmenen kerjäläistä, samalla kun Engel piti viimeisten miestensä kanssa armotonta puolustusta toistakymmentä soturia vastaan. Hieman kauempana Vanha Rotta näki Dennoksenkin. Mies oli pääsemässä ylös. Myös Tyrkon, melkein Engelin veroisesti panssaroitu ja perässään kukaties millä valtuuksilla ottamansa joukko vartijoita. Tarpeeseen ne tulivatkin, sillä katupaskaa tihkui hiljalleen lisää ja lisää portaille (mistä niitä riitti?). Mutta Haakea rotta ei nähnyt. Joko tämä ei kuullut tai pystynyt vastaamaan kutsuun. Mutta sitä ei ehtinyt enää miettiä.
Urahtaen itsekseen Vanha Rotta rynnisti eteenpäin, Engelin rinnalle. Mies oli hengissä todennäköisesti pelkän panssarinsa ja uskomattoman tahdonlujuutensa vuoksi - puhumattakaan melkoisista taistelutaidoistaan. Rotta ja mies eivät vilkaisseetkaan toisiaan, kun lopulta pääsivät rinnakkain. Engel oli luvannut itselleen, kaupunginisille ja perheelleen hoitaa tämän kaiken, eikä välittänyt nyt mistään muusta. Miekat kohosivat, iskivät ja halkoivat tummanpuhuvaa aaltoa. Vanha Rotta näki sen paskiaisen, joka tästä kaikesta oli vastuussa, eikä edes kunnolla tiennyt, mitä teki juuri nyt miekallaan. Kaikki tuntui muuttuvan yhdeksi sekasortoiseksi liikkeeksi, jossa hän puolusti ja hyökkäsi yhtä aikaa, antoi kaikkien vaistojensa ohjata älyn puolesta. Se toimi oikein hyvin ainakin nyt, vaikka haava ja keuhkot kirkuivatkin armoa.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Nov 28, 2009 18:26:05 GMT 3
Portaat viettivät ylöspäin, mutta Dennos oli varma siitä, että reitti kulki kohti helvettiä. Joka askelmalla joutui taistelemaan hengestään äskeistä kovemmin. Ihmissaastaa valloi portailla aaltojen lailla ja Dennos survoi ja hakkasi reittiään ylemmäksi kohti Engeliä ja tämän rinnalla taistelevia vartiomiehiä. Rotankin Dennos näki sivusilmällä. Se oli edennyt pidemmälle ja saavuttaisi Engelin pian. Dennoksella voisi mennä vielä tovi.
Kuuma veri roiskusi vähän väliä kasvoille tai käsille. Leveä täysteräksinen kirves oli nähnyt elämää ja halkonut enemmän kalloja, kuin Dennos jaksoi laskea, mutta yhä se puri, nykyään kenties vielä entisaikojakin tappavammin. Sen, minkä iän myötä menetti ruumiillisessa jaksamisessa ja terveydessä, sai korkoineen takaisin taitona ja kokemuksena. Dennos ei ehkä jaksanut huitoa nuorten miesten lailla, mutta eipä hänen tarvinnutkaan. Veteraani löi harvoin harhaan.
Rotta oli jo saavuttanut Engelin ja tämän puolustusjoukot. Vastassa oleva väki oli selvästi taitavampaa kuin se talikoin ja halvoin aseentapaisin varustautunut laitapuolen kansa, jota Dennoksen kirveen eteen eksyi. Niinpä Dennos katsoi parhaakseen lyöttäytyä yhteen Tyrkonin ja tämän keräämän vartijajoukon kanssa, nämä kun sattuivat ilmaantumaan paikalle sangen sopivasti. Tuskinpa yksi kokenut mies etujoukkoon aikaansai suurta vastustustakaan. Keuhkot valittivat jo ja vatsassa särki, mutta Dennos työnsi kivun syrjään. Hänellä olisi aikaa huolehtia räjähtämispisteessä olevista sisäelimistään siinä vaiheessa, kun kukaan ei ollut enää tunkemassa rautaa rinnuksiin.
Lietsoen itseään vielä viimeiseen raivoon Dennos harppasi karjaisten pari askelta edemmäksi heti kun tilaa oli tarpeeksi ja iski kirveen terävän varren yhden sivusta Engeliä sörkkivän palkkamiekan niskaan. Mies kääntyi ympäri kuin kiukkuisena kuin herhiläinen, mutta Dennos survoi saman tien kylkeen terää perään, kaataen suoliaan keräilevän maahan muiden päälle. Ruumiin yli rämmittyään Dennoskin otti paikkansa Engelin rinnalla, välillä sörkkien kirveen terävällä kärjellä liian lähelle eksyviä ja välillä iskien terällä.
|
|
|
Post by submarine on Nov 28, 2009 22:23:53 GMT 3
Vaikkei Vanha Rotta juuri ehtinyt ajatellakaan, edes kun Tyrkon toi mukanaan Dennoksen ja joukon miehiä ja helpotti pahinta painetta, niin oli tilanteessa silti edes yksi hyvä puoli: kuolipa miehiä kummin puolin tahansa, haittasivat ruumiit vain päälle painavia hyökkääjiä, jotka joutuivat kompuroimaan niiden ylitse. Muutenkin nämä joutuivat työntämään ylämäkeen. Vaikka eipä niin, että tässä olisi mitenkään helppoa ollut. Rotta ei enää edes tiennyt, mitä tarkalleen ottaen huitoi. Tarkalleen ottaen tämä ei tiennyt edes, millä vauhdilla oikein miekkaansa heilutti, kädet tuntuivat liikkuvan nopeammin kuin ajatukset.
"Miehet, työntäkää!" Engel huusi, aivan yhtä tuimana ja periksiantamattomana kuin aikaisemminkin. Ja miehet työnsivät. Vanha Rotta ei halunnut edes ajatella sitä, että koko joukkoa vastaan taisteli portaiden yläpäässä enää puolen tusinaa vartijaa, hän, Engel ja Dennos. Tyrkon ei ollut tullut sivusta ylös, vaan iskeytyi miehensä apunaan vihollisjoukon selustaan, kuin kostava piru. Ketään ei todellakaan voinut syyttää pidättyväisyydestä; miehet hakkasivat hullun lailla, vaikka Vanha alkoikin pidättelemättömäksi kauhukseen nähdä, kuinka torilla katupaska virtasi vartijoiden ylitse. Niin lähikaduilla kuin itse aukiollakin paskasakki oli pääsemässä niskan päälle. Tässä kohtaa olisi kuulunut tuoda kentälle kaikki varajoukot, mutta niitä ei ollut.
Lyhyt miekka oli vähällä puhkaista Vanhan Rotan rengaspanssarin ja saman tien keuhkon. Panssari kuitenkin piti, vaikka kaikesta huolimatta rotta hakkasi yhä vain kasvavalla paniikilla. Nyt olisi voinut olla hyvä alkaa juoksemaan, paitsi että selkä oli jo melkein vasten kaupungintalon seinää. Engel oli alkanut vaihtaa kunnolla iskuja joukkoa johtavan paskiaisen kanssa, ja kumpikin mies karjui koettaessaan kaikin tavoin iskeä aseensa lihaan. Paskiainen oli toki kevyemmin panssaroitu, ja aseina tällä oli lyhyet miekat, mutta siitä huolimattakin kumpikaan miehistä ei ainakaan vielä kyennyt saamaan etulyöntiasemaa. Vanha Rotta ei voinut johtajien kaksintaisteluun juuri huomiotaan kiinnittää, kaupungintalon oven edusta lainehti hyvin kirjaimellisesti verestä, ja lisää oltiin vain vuotamassa. Kurkku, vatsa, reisi, käsi, rinta, Vanha silpoi ympärilleen kaikella raivollaan ja tarmollaan. Kumpikin alkoi vain olla jo lopussa - niin häneltä kuin kaikilta muiltakin.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Nov 28, 2009 23:56:50 GMT 3
Dennos oli nähnyt epätoivoisia tilanteita ja hän oli ollut kummallakin puolella, niin häviäjien kuin voittajien. Pieni häivähdys epätoivoa kävi vanhemman miehen mielessä, kun vartioston ote alhaalla alkoi pettää ja vihollinen vyöryi ylitse kasvottomana massana. Kirves halkaisi kallon ja ruumis kaatui kasvattamaan sitä kuolleiden muuria, joka jo nyt toimi jonkinlaisena esteenä heidän ja hyökkääjien välillä. Kuitenkin, ilo oli lyhytaikainen. Uutta puski päälle. Teräs kalahti vasten terästä, välillä kirveen ja välillä panssarin. Sivummalta joku pisti lävitse ja survaisi jollain terävällä kainaloon. Dennos kääntyi ja huitaisi kirveenperällä olkapäähän, tirvaisten sen jälkeen perimiekkäästi hansikkaalla turpaan. Terä vetäytyi pois kainalosta ja kipu antoi hetken odottaa itseään. Sitten se iski ja veti käden koukkuun. Nyt ei ollut kuitenkaan aika valitella haavoja. Ähisten soturi otti kiinni kirveenkahvasta ja iski laajassa kaaressa, murskaten ainakin yhden ellei jopa toisenkin vastustajan epätoivoiset suojausyritykset. Sitten Engel käski työntää ja työnnettiin. Tyrkonin miehet puristivat takaa ja he puristivat edestä. Kauempana näytti pahalta, mutta kasvava kauhu piti vain niellä. Muuten se lamaannutti ja sitten tuli kuolema ihan varmasti.
Taas joku yritti pistää, mutta isku kilpistyi kyrassiin. Dennos tarttui kiinni aseesta ja kiskaisi huitaisijaa lähemmäksi. Se paljastui nuoreksi palkkamiekan aluksi. Sellaiseksi, jolla vielä hädin tuskin partaa kasvoi. Dennos sai kunnian olla se mies, joka iski ensimmäisen iso arven. Kirveen terävä pää työntyi nahkapanssarin lävitse kevyesti, kuin veitsi voista ja poika pakotti kiljuen, kaatuen jonnekin Tyrkonin miesten silvottavaksi.
Musta verho alkoi jo häälyä näkökentän rajoilla ja kirves meinasi viedä lyötäessä mukanaan. Nyt ei taisteltu enää harkinnan vaan puhtaan intuition voimin. Päässä humisi ja korvissa soi ja jäsenet puutuivat. Jollei lyöminen olisi iskostunut niin syvälle selkärankaan olisi Dennos ollut vakavissa vaikeuksissa. Mutta sieltä ne tulivat, totutusta tavasta, ne iskut. Hurme oli värjännyt punaiseksi kaiken, aina resuisesta asetakista kasvoihin saakka. Jokainen näytti enemmän tahi vähemmän suolissa uineelta ja jokainen huitoi hullun lailla, oli kyse sitten kokeneemmasta tai kokemattomammasta.
|
|
|
Post by submarine on Nov 29, 2009 0:24:46 GMT 3
Vaikkei Vanha Rota juuri nyt voinutkaan ympärilleen juuri katsella, kirosi tämä kuitenkin lähes ääneen sitä, mitä Engel teki seuraavaksi. Mies oli sekaisin, sen olivat tienneet kaikki jo valmiiksi, sekaisin entisaikojen suurista sankareista ja taruista. Ja äkkiä Engel ei enää ollutkaan siinä, eikä ollut myöskään se paskainen, jonka kanssa tämä vaihtoi tulisia iskuja. Engel oli vahva mies, vahva ja pää täynnä aatteita. Karjuen ties mitä tämä äkkiä rynnisti eteenpäin, päästäen irti miekastaankin. Paskiainen hakkasi tätä kummallakin miekallaan, saaden aikaan lähinnä kolinaa, kun Engel kiersi molemmat kätensä tämän ympärille ja työnsi. Näytti melkein siltä, kuin työntävä palkkasoturijoukko olisi haljennut keskeltä, kun kaksi toisiinsa takertunutta miestä paiskautuivat lävitse alas portaita.
Vanha Rotta ei jäänyt katsomaan tapahtunutta tarkemmin, muttei elätellyt toiveita mistään ihmeistä. Portaita oli monta, ja niin oli paskiaisiakin. Ja Engel oli heittänyt miekkansa pois. Se oli ehkä uljaan näköistä, mutta se oli itsemurhaa. "Työnnä! Uur-raka!" Vanha Rotta ärähti parhaansa mukaan ilmoille, kannustaakseen edes hieman puolustajia. Puolet siitä oli sotahuutoa, joka oli vain tullut jostakin mieleen. Niiltä barbaareilta silloin. Se oli vain tullut mieleen, viis siitä. Äkkiä heilahti moukari, jota Vanha ei ehtinyt nähdä tai torjua. Se iski rintaan ja oli vähällä kaataa koko rotan. Seuraavan iskun hän kuitenkin näki ajoissa, muttei saanut vedettyä miekkaa tielle. Ainoana nopeana pelastumiskeinonaan Vanha heilahti jaloiltaan iskun tietä, huitaisten liikevoimallaan kömpelösti haavoittajaansa. Vain miekan uskomaton terä sai aikaan edes ikävän nirhaman.
Ja sitten olisi pitänytkin kuolla. Vanha Rotta tiesi sen. Selkää vasten olivat kaupungintalon ovet, ja edessä ylivoimainen joukko. Eikä hän päässyt edes jaloilleen. Mutta kuolema ei tullut. Tai jos tulikin, niin ainakaan Vanha ei pistänyt sitä pahakseen. Kukaan ei ollut nimittäin kertonut, että rotatkin haettiin torvien soidessa taivaan valtakuntaan. Paitsi että nämä torvet eivät ikävä kyllä soineet yläpuolelta, vaan... oliko se... paskajoukon takaa, toriaukean reunoilta. Ja äkkiä pakolla läpi tunkeva joukko juoksikin sekasortoisesti joka suuntaan. Vanha Rotta ei voinut kuin vain tuijottaa, kun edessä tappajien joukko hajosi kuin lauma rottia ison koiran edestä. Niin katupaska kuin palkkasoturitkin säntäsivät äkkiä pakoon, etsien jotakin reittiä. Kun joukko edestä harveni, näki Vanha Rottakin istumaan pudottuaan syyn siihen. Torin reunoilta ryntäsi lisää miehiä taisteluun. Ne olivat omia, siitä ei epäilystäkään. Mutta vartijoita ne eivät olleet. Vanha tunnisti aina sotilasrykmentit, kun sellaisia näki. Järjestelmällisissä muodostelmissa vyöryi lähikaduilta miehiä, jotka jyräsivät esteettä kusi sukassa pakenevan katupaskan. Ne, jotka eivät olleet tarpeeksi nopeita, joutuivat säälimättä tapetuiksi. Ja tässä uudessa, paljon järjestelmällisemmässä kaaoksessa antoivat ihmiset nopeasti periksi. Torvisoittokuntakin hoiti hommiaan, niin järjettömältä kuin se tuntuikin.
Vanhalla Rotalla oli portaiden huipulta aitiopaikka näkyyn. Ja siltikin, sykkivän kivun lävitsekin, mielessä pyöri vain kaksi asiaa. Ensimmäinen oli, että sotilaiden ei kuulunut olla täällä. Siitähän tämä kaikki oli lähtenyt, kaikki lähiseudun sotajoukot olivat kaukana poissa, jolloin typerät paskiaiset päättivät kokeilla onneaan. Ja nyt näiden koko voitonmahdollisuus oli äkkiä tuhottu. Ja se toinen asia oli Engelin kohtalo. Urahtaen Vanha Rotta lähti kiskomaan itseään ylös kaupungintalon oven ovenkahvasta, köhien samalla. Saattoi vain toivoa, ettei yskimisen mukana tullut verta, mutta juuri nyt rotta oli niin pitkälti sen peitossa, ettei olisi huomannut eroa. Piti vain nähdä, miten Engelille oli käynyt. Mies oli varmasti mennyt koko matkan. Aivan varmasti.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Nov 29, 2009 12:30:12 GMT 3
Sankaruus ei varsinaisesti ollut Dennoksen juttu, mutta siitäkin huolimatta hän olisi ymmärtänyt Engelin äkillisen päätöksen loikata aseetta kiinni vastustajaansa, mikäli Engel olisi ollut vanha kuin taivas ja sairas. Silloin sitä teki mieli tehdä jotain unohtumatonta. Kuolla sankarina ja jättää jälkensä edes muutaman silminnäkijän mieleen. Dennoksenkin mieli halajasi sitä aina silloin, kun vatsaan sattui ja aamukusi oli kirkuvan punaista. Mutta taistelussa hän yritti aina viimeiseen asti. Ehkä se oli pelkuruutta tai sitten se oli periksiantamattomuutta.
Olivat Engelin motiivit sitten mitkä tahansa, palkkamiekkojen rivistö halkesi kahtia kun toisiinsa takertuneet soturit lensivät alas portaita. Rotta otti komennon, tai ainakin jotain se tapaista, ja kannusti työntämään yhä enemmän. Ja he työnsivät, jokainen heistä. Jokainen väsynyt, voimiensa äärirajoilla painava miesparka. Dennos ei enää jaksanut sen suuremmin kiinnittää huomiota huitomiseensa, Hän huitoi edestakaisin ja mahdollisimman komeassa kaaressa, vasemmalta oikealle, oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle. Kukaan ei jäänyt epätoivoisen huiskinnan tielle, mutta ainakin vastustajat pysyivät kauempana. Kai ne kuvittelivat, että puuskuttava hurmeinen soturi kompastuisi pian omiin haparoiviin jalkoihinsa ja se jälkeen se olisikin menoa.
Torvet tulivat yllätyksenä. Dennos uskoi aluksi kuulevansa omiaan. Sekoittavansa mielessään tämän paskaisen kaupunkitaistelun äänet niihin, jotka olivat kaikuneet sotakenttien keskellä hänen nuoruutensa kultaisina päivinä. Mutta kun soitanto vain jatkui ja jatkui ja se kasvoton aseita heilutteleva massa hänen edestään hajaantui kuin vahat akat sienimetsään, tajusi Dennos todistavansa nyt ihmettä. Suuren puoleista ihmettä.
Sotilasta sotilaan perään rynni toriaukealle. Miehiä oli varmaan useampi komppania ja katusaasta jäi auttamatta jalkoihin. Osa kuoli, osa pakeni ja osa pyöri paikallaan paniikissa. Kaupungintalojn portaita miehittäneet palkkasoturitkin olivat äkkiä liuenneet pois, jättäen taakseen kasan väsyneitä miehiä. Dennos nojasi kirveeseensä, että olisi jaksanut pysyä pystyssä ja huohotti. Hiki valui kasvoilla kilpaa veren kanssa ja kypärä oli vinossa. Käsissä oli tuskin tarpeeksi voimaa pitelemään enää aseen kahvasta kiinni. Jalkojakin pakotti.
Katse harhaili alemmaksi portaiden juureen. Siellä kaikkien ruumiiden ja vielä vähän kituvienkin keskellä makasi Engel yhdessä mukaan riistämänsä palkkamiekan kanssa. Täältä katsottuna kumpikin näytti yhtä kuolleelta. Dennos päästi toisen käden irti kirveestä ja lähti laskeutumaan alas portaita. Ruumiita oli pinoutunut sinne tänne ja kivi oli verestä liukas. Askel horjui ja lipsui, mutta viimein oltiin perillä. Pahalta näytti, Engelin kannalta. Dennos tuki kirveensä yhden ruumiin kainaloon ja kumartui erottelemaan miehiä toisistaan. Vaikka Engel olisikin hengetön, kuten varmaankin oli asian laita, niin mies ansaitsi kohdata pelastajansa ilman ympärille takertuneita perskärpäsiä. Oli itsemurha heittäytyä sillä tavalla alas, mutta pirun uljaalta se näytti. Sääli, ettei Engel jäisi kuulemaan oluen huuruisia ja takuulla väriteltyjä tarinoita omasta sankarikuolemastaan.
|
|
|
Post by submarine on Nov 29, 2009 15:23:44 GMT 3
Vanha Rotta väänsi itsensä ylös parhaansa mukaan, ja tajusi vielä työntää Kahden miehen miekankin takaisin huotraansa, lähinnä ettei onnistuisi suolistamaan itseään omalla aseellaan. Huotra otti miekan kernaasti vastaan, ja sen köynnöskoristeet kiertyivät kahvan ympärille heti käden erkaannuttua siitä, kuin jonkin otuksen lonkerot. Varmistuttuaan, ettei kaatuisi kesken kaiken, lähti Vanhakin katsomaan, miltä näytti portaiden alapäässä. Jo ensivilkaisu kertoi, että voitosta ei ainakaan ollut tulossa uljas. Dennos erotteli melkoisen varmasti kuollutta Engeliä tappamastaan, ja kaikkialla ympärillä niin vartijoiden kuin kuolleen katupaskankin ruumiit olivat melkein kuin irvokas matto toriaukion kiveyksen päällä. Sotilaat yrittivät parhaansa mukaan seistä suorissa riveissä, nyt kun olivat ottaneet vallan, mutta suurin osa joutui kuitenkin tyytymään vain seisomaan ruumiiden keskellä juuri sillä tavoin, kuin kykeni. Toimeliaimmat olivat alkaneet jo etsiä selviytyjiä - katupaskan joukosta pistääkseen saman tien hengiltä, ja vartijoiden joukosta nähdäkseen oliko mitään tehtävissä. Portaita alas hoippuessaan rotta näki ohimennen Tyrkonin istuvan eräällä portaista kiskomassa huohottaen panssariaan päältään.
Vanha Rotta ei turhaan kiirehtinyt liian lähelle, kun Dennos puuhasi Engelin parissa. Kuolluthan mies oli, ei tulisi siitä enää yhtään kuolleemmaksi. Muutama hengissä selvinnyt vartija tosin kohkasi pää kolmantena jalkana katsomaan, josko jollakin ihmekeinoilla löytyisi hoitokeino vatsaan ja vasempaan kainaloon survaistuihin miekkoihin. Mutta Vanha tiesi, että tämä oli jo kuollut. Paitsi ettei ollutkaan. Äkkiä, kesken Dennoksen vääntämisen, Engel päätti ilmeisesti osoittaa merkkejä eloonjäämisestä ja korahti. Hapuillen ja heikosti tämä tarrasi Dennosta kädestä kiinni, ja teki parhaansa kiskoakseen kypäränsä päästään. Lopulta se onnistuikin, joskin vasta melkoisella voimankäytöllä. Olipa Engel elossa eli ei, niin saattoi tämän kasvoista nähdä, ettei tämä olisi enää kauaa. Suusta valuivat verinorot, ja mies hengitti katkonaisesti ja rahisten. Siltikin Vanha Rottakin tuli vähän lähemmäs, kuullakseen mitä tämä vielä mahdollisesti sanoisi. "Se oli... se oli todella typerää. Tiedätkö, minusta tuntuu, että... en näe iltaa. Mutta minä en halua... halua että joudun selittelemään tai... kitkuttamaan. Dennos, Dennos, hoida homma loppuun. Anna... minun olla sankari", Engel ähisi ilmoille, koettaen parhaansa mukaan painaa miehen kättä rintapanssarin alle survaistun miekan kahvalle. Kukaan ei kai ollut vielä niin lähellä, että olisi saanut selvää tilanteesta. Ei kukaan, paitsi Vanha Rotta ja ehkäpä Tyrkon.
Vanha Rotta ei jäänyt katsomaan, mitä mies tarkalleen päättäisi tehdä, vaan lysähti maahan ja alkoi kiskoa rengaspanssariaan yltään. Tuntui pahasti siltä, että muutama hajonnut rengas oli päässyt puremaan lihaan. Muutenkaan rotta ei välittänyt kantaa päällään yhtään ylimääräistä painoa. Dennos päättäköön itse, halusiko homman hoituvan nopeasti ja kauniisti vaiko hitaasti ja rumasti.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Nov 29, 2009 17:23:41 GMT 3
Dennos säikähti pahanpäiväisesti, kun ruumiilta näyttävä Engel äkkiä olikin kaikkea muuta, kuin kuollut. Kuolemassa, mutta ei vielä kuollut. Mies haparoi kiinni kädestä ja yritti avittaa toisella kypärän niskasta. Dennos ei häkellykseltään tajunnut auttaakaan, ennen kuin Engel onnistui tavoitteessaan. Kypärä kierähti sivuun ja paljasti kuoleman kalpeuttamat kasvot. Punainen veri suorastaan hohti vasten valkoista ihoa. Dennos kumartui lähemmäksi, kun Engel korisi vaikeat, kivun karhentamat sanansa.
Se oli ollut typerää, siitä Dennos oli samaa mieltä. Siitäkin hän oli varma, että Engel kuolisi ennen iltaa. Hän oli luullut tuonen jo kutsuneen. Ei Engelin tavalla haavoittuneen olisi kuulunut hengissä ollakaan. Haparoiden mies nosti hänen kätensä rinnasta pistävän miekan kahvalle ja takelteli haluavansa olla sankari. Ei halunnut selitellä eikä kitkuttaa, vaan olla sankari. Hänen pitäisi kuitenkin auttaa.
Dennoksen ei tarvinnut miettiä. Hän kiersi kätensä tiukasti miekan kahvalle ja laski toisen käden Engelin olkapäälle. Jokainen soturi toivoi yhdenlaista kuolemaa; nopeaa ja mahdollisimman kivutonta. Engelille elämällä ei ollut tarjota enää kuin kipua. Kunpa joku olisi siellä tekemässä tämän hänelle, kun aika viimein koitti.
"Ole sankari ja kuole rauhassa", Dennos sanoi, varmisti, ettei lähettyvillä sillä hetkellä ollut liikaa uteliaita silmäpareja, ja laski katseen takaisin Engelin verisiin kasvoihin. Survaisu oli nopea ja voimakas ja se liikautti terää kirskuen ihan tarpeeksi paljon syvemmälle. Hetken aikaa Dennos piteli vielä olkapäästä, jos kuolema vaikka ottaisi hetken. Se oli helpompi kohdata jonkun kanssa, olkoonkin että oltiin melkein vieraita.
Tällä tavalla miehet ansaitsivat kuolla. Ei kituen ja kitkuttaen, vaan aseesta ja kunnialla.
|
|
|
Post by submarine on Nov 29, 2009 18:17:26 GMT 3
Survaisu sai Engelin jännittymään ja korahtamaan. Hetken tämä puristi Dennoksen kättä niin lujaa että luut natisivat, mutta meni sitten veltoksi. Tämä päästi huokauksen, tuskaisen mutta silti helpottuneen, ja sulki silmänsä. Huulet tapailivat vielä viimeisiä sanoja, jotka tämä suhisi ilmoille, kuin ne olisivat olleet tästä lähtevä henki. "Isäni... on... tyytyväinen", Engel korahti, ja sitten miestä ei enää ollutkaan. Vanha Rotta oli nähnyt aivan tarpeeksi monta kertaa, kun elämä jätti ihmisen. Se ei ollut kaunista, mutta tietyllä tavalla sitä seuraava rauha kuitenkin tuntui kutsuvalta, eräänlaiselta lohdutukselta. Jos tässä oli kaikki, jos se ei ollut tätä pahempaa, niin eipä siinä sitten kai mitään. Muutama vartija ilmaantui lopulta paikalle, muttei kuitenkaan kysellyt mitään - sankarikuolema oli yksinkertainen asia, jota oli mieluisa ajatella aivan vain sellaisena. Sen sijaan nämä alkoivat raahata vieläkin osittain Engelin alla makaavaa kauemmas, ja toinen miehistä päästi pienen säikähtyneen inahduksen, kun nämä kohottivat ruumista. Selvästikään ei kannattanut kuolla tulemalla paiskatuksi koko portaikon verran kiveykseen; kun vartijat nostivat miestä, tyhjentyi tämän takaa täysin haljennut kallo kadulle. Aivot ja veri loiskuivat kuvottavasti, ja kumpikin vartijoista kiroili.
Vanha Rotta sai kuin saikin lopulta rengaspanssarinsa pois. Se tuntui jotenkin olevan merkki muutenkin, sillä äkkiä kaikki ikään kuin vaimeni monta pykälää. Taju ei mennyt, vaikka rotta sitä osittain toivoikin, kaikki vain muuttui utuisemmaksi - kaikki paitsi kipu. Kipu tuntui äkkiä paljon selvemmin, saaden Vanhan nyt vasta tiedostamaan, että oli haavoittunut muutenkin kuin vain näennäisesti. Kylkiluita oli varmasti poikki, ja haavoittuneen käden liikuttaminen teki pahaa. Mutta taju ei silti mennyt, rotta ei päässyt minnekään pakoon kipua ja uupumusta. Enemmänkin väkeä alkoi pyöriä portaiden lähettyvillä, mutta nämä tuntuivat liikkuvan liian nopeasti ja puhuvan jotakin kieltä, jota Vanha Rotta ei ymmärtänyt. Tyrkon tuli viereen ja totesi jotain, josta rotta oli samaa mieltä. Siitä hänellä ei ollut hajuakaan, mitä se oli, mutta samaa mieltä hän oli silti ollut. Jotain sotilaitakin tuli, jotain ilmeisen korkea-arvoisia. Tilanne oli kuitenkin sen verran selvä, että muut kykenivät sen selittämään. Kaikki muuttui epäselväksi hulinaksi.
Ja äkkiä olikin kulunut puoli viikkoa. Vanha Rotta ei kertaakaan menettänyt tajuaan sen aikana, kunhan välissä nukkui. Aluksi kaikki meni ohi liian nopeasti, että siihen olisi voinut keskittyä, mutta hiljalleen rotta alkoi päästä taas mukaan. Nelisen päivää meni vuoteessa aivan oikean parantajan luona, ei minkään puoskarin. Hän oli rotta, mutta tällä kertaa hän oli ilmeisestikin myös sankari. Hoito ja ruokakin olivat paljon parempaa, kuin mikään, mitä yleensä sai. Ne sanoivat näitä paikkoja... oliko se ollut "sairaala"? Se se kai oli ollut. Kirkonväki näissä lähinnä sairaita hoiti, ja Vanha saattoi vain kiittää onneaan, että tässä kaupungissa valtaa piti Valain uuskirkko, nämä kun sietivät rottiakin. Vanha Rotta ei oikeastaan tiennyt paljoakaan oman nurkkauksensa ulkopuolisesta maailmasta. Aina pari kertaa päivässä tuli parantaja tarkastamaan ja vaihtamaan siteet ja katsomaan haavoja. Mutta muuten rotta ei tiennyt, mitä nurkkauksen verhojen takana tapahtui. Tyrkon oli ollut täällä, mutta päässyt jo pois. Dennoskin kaiketi oli ainakin tullut tänne, olipa sitten jo poistunut tai ei. Vanhalla Rotalla oli sellainen käsitys, että tänään oli määrä tapahtuakin jotain. Ainakin haavat alkoivat pikkuhiljaa olla jo paremmat - ainakin jos otti huomioon, että lähettyvillä ulvoi yötä päivää miehiä, jotka tuskin kävelisivät tai kaivaisivat nenäänsä enää koskaan. Oikeastaan Vanha alkoi pikkuhiljaa jo toivoakin, että pääsisi nousemaan. Makoilu ei turhan paljoa viehättänyt, ja maailman meno ulkopuolella kiinnosti. Sotilaita kaupungissa oli kaiketi vieläkin, pitämässä järjestystä kun vartijat oli melkein kaikki tapettu, mutta kiinnosti pikkuhiljaa nähdä, mitä oli oikeastaan edes tullut pelastettua.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Nov 29, 2009 23:15:14 GMT 3
Elämä jätti Engelin muutaman kuiskauksen myötä ja Dennos sulki kuolleen silmät. Kovinkaan pitkää hetkeä hän ei kuolleen kanssa saanut, eipä sillä että sitä olisi kovasti kaivannutkaan, sillä vartijat saapuivat hakemaan sankariaan. Dennos väistyi syrjemmälle vähän turtana. Haarniska painoi joka puolella ja väsymys sai lihakset jäykiksi. Jossakin mielen perukoilla tuntui kyllä liikutuskin. Ei se ollut kaunis kuolema, mutta eipä kuolema tehnytkään kenestäkään erityistä. Se teki, mitä sattui sitä ennen.
Mielenliikutus jäi toiseksi kivulle, jahka Dennos erehtyi nostelemaan kättä liiaksi. Vasta nyt sattui kainaloonkin niin maan perkeleesti. Kun sille tarjoutui sopiva tilaisuus, Dennos lysähti istumaan portaille ja kaikki seuraavaksi tapahtunut meni ohi tajunnan. Hän tiesi vain, että lähdettiin sairaalaan. Sinne tulivat Rotta ja Tyrkonkin, ja siellä sitten menikin seuraavat pari päivää. Rotta oli tainnut ottaa pahiten osumaa heistä kolmesta. Tyrkon pääsi pois sairaalasta samoihin aikoihin, kuin Dennoskin.
Kaduilla oli kaaos edelleen, mutta toisella tavalla kuin viimeksi. Sotilaat pitivät järjestystä yllä ja vahtivat. Kaduilla virtasi veri edelleen ja hautarovioiden savu sai ilman raskaaksi hengittää. Joka talon pielessä oli kerjäläisiä pyytämässä rahaa, ruokaa, mitä tahansa. Pidemmällä kaupungissa esiintyi ryöstelyä. Siellä täällä Dennos näki paljon rottiakin. Ihan tavallisia rottia, mutta myös rialeita. Silmitön teurastus näytti houkutelleen niitä paikalle hyötymään muiden epäonnesta.
Se Rotta, jonka kanssa Dennos oli taistellut, oli vaikuttanut erilaiselta. Ei Dennos sitä tuntenut eikä nyt välttämättä halunnutkaan tuntea, mutta erilaiselta se vaikutti. Se oli taistellut ihan oikeasti pätevästi ja sillä oli suhteellisen pätevä varustuskin. Dennos oli tavannut tätä ennen vain yhden rialin, joks oli osoittanut olevansa jonkin arvoinen ja siitäkin oli jo aikaa. Eikä se rial oikeastaan mikään kummoinen ollut, muttei myöskään täyttä paskaa. Tästä Rotasta Dennos tiesi vain sen, että se osasi asiansa ja jo se pelkästään erotti sen varastelevista rottiaisista.
Dennos joi sinä iltana, joi ja paljon. Aamulla hän heräsi sairaalasta taas, kusi verta ja valitti ja lupaili, ettei koskaan enää joisi. Keskipäivään mennessä hän oli jo toipunut sen verran, että kykeni liikkumaan. Hiki puski pintaan vähäisemmästäkin liikkumisesta ja iho oli kalpea ja harmaa. Mädän raadon ja savun hajuinen ulkoilma ei tuonut virkistystä sairaalan tunkkaisuudesta väsyneelle, mutta eipä sisällekään mielinyt jäädä makailemaan. Vatsaa poltteli kuitenkin edelleen eikä Dennos mennyt pitkälle. Hän särpi teetään ja silmäili verisiä katuja. Lintuja oli helvetisti. Niitä istui joka katon harjalla, eniten tietenkin torin laitamilla. Siellä oli kuulemma hirtettykin ihmisiä. Dennos ei ollut mennyt torille enää taistelun jälkeen. Hän menisi sinne vasta, kun sen kivetys ei enää lainehtisi verestä.
|
|
|
Post by submarine on Nov 29, 2009 23:53:50 GMT 3
Vanha Rotta osui kuin osuikin oikeaan. Olkoonkin, että yhä edelleen kylkiluita oli hajalla, sanoi parantaja kuitenkin tilanteen olevan tarpeeksi hyvä, ettei hänen tarvitsisi enää istua typeränä vuoteessa koko päivää. Rotta halusi itsekin liikkeelle, istuskelu ei oikein sopinut hänen elämäänsä. Kuulemma ei kannattaisi juosta paljoa tai ottaa osumaa rintaan, tai edes turhan paljoa makoilla vatsallaan, mutta kävely sopisi. Siitä huolimattakin, että oli tällä hetkellä enemmän tai vähemmän toistaitoinen, vyötti Vanha moukarinsa, jota kukaan ei ollut vienyt. Muutenkin mukavasti koko taisteluvastustus löytyi seinän vierestä. Muu varustus taas oli ollut ainakin jätettäessä paskassa majatalossa syrjäkadulla, mutta rotta ei osannut oikein elätellä toiveita sen saamisesta. Ei siellä tosin juuri mitään tärkeätä ollutkaan.
Kokeiltuaan hetken jalkojaan sängyn luona Vanha Rotta suuntasi lopulta ulos. Heti verhoa raottaessaan rotta näki tutun, joskaan ei mitenkään tervetulleen näyn. Pitkähkön, käytävämäisen rakennuksen kumpaakin seinänviertä reunustivat lattialle nopeasti kyhätyt makuupaikat, joilla lepäsi, huusi ja makasi tiedottomana vieri vieressä miehiä. Jotkut olivat haavoittuneet vähemmän selvästi, toisten vammat näki pelkällä vilkaisullakin. Rampautuneita, sokeita, käsipuolia ja kädettömiäkin oli paljon. Neljässä päivässä pahin huuto ja valitus olivat jo loppuneet, mutta jotkut jaksoivat silti vieläkin. Tällaista se oli aina sodan jäljiltä, suuri osa elävistä toivoi mieluummin kuolleensa nopeasti. Vanha Rotta kulki ohi ihmisrykelmien, ja sai osakseen monta vihamielistä katsetta.
Lähellä ovea tuli vastaan eräs, jota Vanha Rotta ei ollut odottanut tapaavansa aivan heti. Siltikin, teräväpiirteisestä Tyrkonista oli vaikea erehtyä. Tämä oli rikkaan porvarin poika, sikäli mikäli Vanha oli kuullut ja ymmärtänyt oikein, eikä varmastikaan ollut viettänyt sairaalassa yhtään pitempään kuin tarve oli. Nytkin tämä näytti hyvin sopimattomalta tuskiaan valittavien vartijoiden ja vapaaehtoisten keskelle - ja hyvin erilaiselta muutenkin. Nyt tällä ei ollut päällään panssaria, vaan kalliit ja hyvätekoiset vaatteet, purppuraakin. Nyt mies ei kantanut mukanaan suurta sotamiekkaa, vaan kevyttä ja kapeateräistä pukumiekkaa, sekin reilusti koristeellisempi. Vain tuore, vielä punertava haava poskella kertoi tämän muutama päivä sitten taistelleen, kuin armoton soturi. Pieneksi yllätykseksi Tyrkon tuntui jopa ilahtuvan Vanhan Rotan näkemisestä, ja pienen - ja melko yksipuoleisen - sanojen vaihdon jälkeen mies kutsuikin hänet mukaansa astetta parempaan kievariin. Kaiketi tämä halusi puhua asioista tai jotakin. Dennoksestakin kyseli, mutta tästä Vanha ei ainakaan tiennyt.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 3, 2009 0:09:31 GMT 3
Dennos oli palailemassa sisään, kun törmäsi Tyrkoniin ja Vanhaan Rottaan. Hänen lääkejuomansa oli loppunut (kiitos jumalien, se oli maistunut sianvirtsalta) ja raadonhajuinen ulkoilma saisi mahan kiertämään. Osansa suoliston kurjassa kunnossa teki varmasti eilen nautittu viinakin.
Tyrkon oli saanut komeampaa vaatetta ylle. Mies oli pukeutunut purppuraan ja hyviin kankaisiin ja lanteille oli vyötetty koristemiekka. Dennos ei kotopuolessa ollut mikään kauhean köyhä, mutta ei hänellä sentään purppuraa kaapeista löytynyt. Hän oli niitä kiitoksensa saaneita, sodassa kunnostautuneita sotureita, joille oli annettu palkkioksi tekemisistä joku syrjäinen kartanontapainen ja halpa aatelisarvo. Omaisuus tuli vaimon puolelta ja vaimon tiluksilla sitä nykyään asuttiinkin. Tai oikeammin vaimon isän, josta henki oli jo ajat sitten jättänyt.
Koska Dennos ei ollut ihan varma, miten näihin kahteen pitäisi suhtautua, että oltiinko tässä nyt kenties jonkinlaisia aseveljiä, hyvönpäiväntuttuja vai ei mitään, päätti mies nyökätä tervehdyksentapaisen. Sen jälkeen hän yritti kohteliaasti ohi kaksikon vasemmalta puolelta. Mihin Rotta ja rikas ihmismies sitten olivat yhdessä menossa, siitä Dennos ei iljennyt esittää edes arvailuja. Ehkä Tyrkonilla oli Rotalle työtä.
|
|
|
Post by submarine on Dec 3, 2009 0:36:16 GMT 3
Tyrkon, joka oli keskittynyt keskustelemaan Vanhan Rotan kanssa, se kun vaati melkoisesti vaivannäköä ja toisenkin osapuolen auttamista, oli vähällä päästää Dennoksen ohi ennen kuin edes huomasi tämän kulkevan siitä. Mutta sitten mies kuitenkin havahtui, vilkaisi tätä ja käntyi kohti. Kiinni Tyrkon ei missään nimessä tarttunut, Vanha tiesi että soturit nyt vain eivät tehneet niin. "Dennos! Dennos, odota. Välittäisitkö lähteä hieman syömään ja juomaan? Tiedän yhden paremman paikan, joka säilyi ehjänä tästä kaikesta. Ruoka lienee reilusti parempaa, kaikella kunnioituksella, kuin se mitä täällä saat. Tietenkin hoitaisin maksupuolen. Minun pitäisi kai muutenkin saada selvitettyä pari asiaa, kun teistä kummastakin näyttää olevan taas seisomaan", Tyrkon selitti. Hyväkäytöksisen ja laskelmoivan hitaasti puhuvan miehen eleissä ei ollut jäljellä hitustakaan siitä soturista, joka muutama päivä sitten oli sonnustautunut levypanssariin ja hakannut ärjyen suurmiekalla väkeä palasiksi.
Vanha Rotta pysyi vaiti. Se oli pitkälti siksi, ettei tämä nähnyt voivansa karkeasti osaamillaan vähillä sanoilla erikoisempia lisätä keskusteluun. Mutta toisaalta seisoskelu vei nyt myös tietyn osan voimia ja keskittymistä, eikä Vanha halunnut herpaantua ja kaatua. Oikeastaan rotta otti tukea seinästä, kun joutui tällä tavoin odottelemaan. Paskat, pari kolme vuotta sitten hän olisi ollut nyt jo heiluttamassa taas moukariaan, parista rikkinäisestä luusta viis. Mutta nyt, halusipa eli ei, tahti oli vain yksinkertaisesti hidastunut. Pari rikkinäistä kylkiluuta ei ollut enää sivuseikka. Osittain Vanha olisi ehkä voinut palata sänkyynkin, ellei koko ajatus olisi kuvottanut. Ja joka tapauksessa, hyvä ruoka kuitenkin kiinnosti sen verran, että rotta oli valmis kävelemäänkin hieman - olkoonkin, ettei juomista voisi edes harkita. Vanha Rotta urahti ja köhäisi, kun oletti, että jotakin kantaa piti edes osoittaa.
|
|