Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 8, 2009 12:54:30 GMT 3
[[Kaikki tapahtumat sijoittuvat Walter Moersin Uinuvien kirjojen kaupungin, Kirjaliston, katakombeihin. Samoin siellä esiintyvät otukset, hahmojamme ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta, ovat Moersin tuotteita.]]
Kaikkialla oli pimeää, Shariel tunsi kuinka häntä kannettiin säkissä eteenpäin. Hän tunsi olonsa myös hieman tokkuraiseksi. Viimeinen asia, jonka hän muisti oli asettuminen kissana tuttuun ja mukavaan paikkaan kerälle yöksi. Nyt häntä kannettiin säkissä, eikä äänistä päätellen ollut ainoa saman kohtalon kokenut. Ainoaksi hyväksi puoleksi sentään pystyi lukemaan, että hän ei joutunut jakamaan säkkiä muiden kissojen kanssa. Shariel ei pystynyt ajattelemaan selvästi. Miksi hän oli säkissä? Se oli keskeinen kysymys. Hän ei osannut vastata siihen, eikä keksinyt mitään, mitä olisi sattunut tekemään ketään ärsyttääkseen. Keinuva liike pysähtyi hetkeksi, jonka jälkeen kaikki musteni kovan, päähän osuneen iskun takia.
Shariel heräsi päänsärkyyn jossain, missä valoa loivat oudot, aavemaisesti hohtavat lamput, joiden sisällä oli meduusan tapaisia olioita. Kylmät väreet kulkivat pitkin tytön selkää. Hän vaihtoi muotoaan takaisin ihmiseksi, vaikka kissana ehkä olisi ollut turvallisempaa, mutta huumaava aine, jota häneen oli mitä oletettavimmin käytetty, hälveni suuremmassa kehossa nopeammin. Shariel kiinnitti lisää huomiotaan ympäristöönsä. Kirjoja. Vanhan paperin haju tunki hänen herkkään nenäänsä voimakkaana. Hän oli vanhojen kirjojen ympäröimänä maan alla katakombeissa. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt näin paljon kirjoja kerralla. Miksi kukaan toisi ketään tällaiseen paikkaan? Mikä paikka tämä oikein on edes? Shariel ajatteli vetäessään ohutta, tummaa viittaansa päälleen. Sitä paitsi, täällä on aivan liian viileää Tyttö oli tottunut hyvin lämpimään ilmastoon, eikä katakombeissa vallinnut kuiva, aavistuksen viileä ilma ollut hänen suosikkinsa. Muitakin kissoja oli kuljetettu tänne, hän muisti sen selvästi. Mutta missä ne olivat? Shariel antoi kultaisten silmien viilettää käytävää kumpaankin suuntaan, mutta näki vain yhden hieman tokkuraisen kissan. Kuka kuljettaisi juuri kissoja tänne? Täällä ei ole muuta kuin kirjoja ja käytävä, joka johtaa johonkin. Mutta kun kerran olen täällä, voin ihan hyvin katsella vähän ympärilleni. Eihän siitä mitään haittaakaan voi olla. Shariel mietti vaihtoehtoja ja päätti lähteä käytävää hänestä katsottuna oikealle Hänen rannerenkaansa ja vaatteiden korut helisivät hiljaa tytön kävellessä aavemaisen himmeässä valossa eteenpäin. Paikoitellen 'lamput' olivat sammuneet, luoden suuria, varjojen peittämiä alueita.
|
|
|
Post by Aqwell on Oct 8, 2009 14:01:22 GMT 3
Katakombit. Varsin lumoava ja ihanteellinen paikka olennolle, joka piti pimeästä. Paljon tilaa liikkua, vaikka se olikin jaoteltu käytäviksi ja seiniä peitti lähes kaikkialla kirjahyllyt täynnä vanhoja kirjoja. Mitä alemmas mentiin, sen vanhemmaksi nekin muuttuivat. Maneettilamppujen valo tosin oli epämiellyttävä piirre täällä. Ne voisi hävittää jos pidemmäksi aikaa jäisi, koska niiden valo toi rauhattomuutta. Jos katakombeissa halusi kulkea, hankkikoot kukin itselleen johdattajan tai jonkin, jolla valaista tietään. Itse asiassa oli parempi, että kaikki ei-pimeäeläjät jättäisivät nämä paikat rauhaan. Satar oli pimeäeläjä. Nuori lähetti-Aqurae, joka oli, jälleen kerran, suur-Aquraen käskystä lähetetty pois Aquraesta, joka oli vähintään yhtä pimeä paikka kuin katakombit. Ilman maneettilamppuja tietenkin. Hänelle oli annettu tehtäväksi hakea kirja nimeltä ”Náhren di Neshéra liihotto na illion”. Se oli kirja, joka oli kirjoitettu varhais verdaniaksi ja hävinnyt joskus tietämättömästä syystä, jonkun sähläyksestä, katakombien labyrinttiin. Satarin hyväksi onneksi se oli löytynyt, tosin pienen avun kautta. Hän nimittäin oli tavannut olennon, joka ei ollut tavallinen täällä alhaalla. Olento muistutti hyvin paljon liskoa matalan kävelyn, sekä liskonsuomuisen ihon takia. Sillä oli myös liskomainen häntä. Mutta sillä oli luurangon pää, joka muistutti enemmän kalan kuin liskon päätä valtavine torahampaineen. Muuten olento ei ollut juurikaan pientä koiraa suurempi. Satar nimesi sen Sehillaniksi syötettyään sille keksejä, joista hän ei itse pitänyt. Tämä lisko-kala –olento, Sehillan, toi Aquraelle hänen kaipaamansa kirjan jostain pienestä kolosta. Ehkä Sehillan oli jonkinmoinen mutaatio, joka oli syntynyt, kun joku varomaton oli lukenut kirjaa. Se tosin oli aika pieni todennäköisyys. Satar oli nyt kuitenkin matkalla takaisin ylös. Sehillan oli jäänyt matkalla johonkin varjoon ja kadonnut jäljettömiin. Ehkä niin oli paras. Satas tuskin saisi lupaa otuksen tuomiseen Aquraeen.
Katakombeissa oli myös se hyvä puoli, ettei tarvinnut peitellä omaa todellista ulkomuotoaan. Satar oli siis todellisessa muodossaan Aquraena. Reilu 190 senttinen nuorukainen, jolla oli blondit, leukaan asti ylettävät hiuksen, sekä kirkkaan keltaiset Aqurae-silmät, jotka itsessään hohtivat, joten Satar ei koskaan voinut olla absoluuttisessa pimeydessä silmät auki. Hänellä oli yllään vaaleanbeiget housut, joihin rakennetuista lenkeistä roikkui kehon molemmilla puolilla Sai set -miekat, sekä samanvärinen paita, jossa oli valkoiset hihat, sekä valkea, korkea kaulus. Satarilla oli myös mukanaan laukku, jossa oli kirja, sekä ruokaa. Hänen vaatteidensa väri ei ollut niitä soveltuvimpia tähän ympäristöön, koska valkoinen ei juurikaan taannut piiloutumismahdollisuuksia, mutta mustista vaatteista lähetti ei liiemmin pitänyt. Ne korostivat liikaa hänen, jo muutenkin liian tummia, hiuksiaan tavalla, jota hän ei juuri suosinut. Kyllä Satar tummia vaatteita käskystä käytti, mutta muuten ei.
Lähetti oli matkan varrella tappanut ja syönyt muutaman vapaan maneetin, koska oli silloin tällöin kaivannut vaihtelua mukanaan oleviin eväisiin. Maneetit olivat varsin mauttomia, hieman raa’an lihan makuisia, mutta kelpasivat paremman puitteessa. Ja hämärsivät käytävää aina yhden maneetin verran kuollessaan. Hän myös tilaisuuden tullessa heitti näitä hohtavia olentoja pienillä kivillä. Ei hän julma ollut, kunhan ei pitänyt maneeteista ja niiden hohtavasta olemuksestaan. Niitä oli yksinomaan liikaa. Pian helisevä ääni rikkoi hiljaisuuden. Joku liikkui katakombeissa. Kirjanpyytäjä kenties? Satar meni uteliaisuuttaan lähemmän ja jäi varjoon katsomaan. Pian nuori nainen käveli ohi sen käytävän, millä hän seisoi. Se käytävä, mitä pitkin nainen käveli, oli paremmin valaistu kuin se, millä Satar oleili, koska hänen puoleinen maneetti oli sammunut, tai lähtenyt jonnekin lampun kuoren rikkouduttua. Naisen mentyä Satar lähti hänen peräänsä hiljaa kävellen. Ei ollut normaalia, että joku muu kuin kirjanpyytäjä tai hän kulki ”turistireittien” ulkopuolella, varsinkaan nuori nainen. ”Anteeksi, mutta oletteko kenties eksynyt?” Hän kysyi tavallisella aavistuksen kohteliaalla äänellä. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että nainen saattaisi pelästyä, jos hän yhtäkkiä ilmaantuisi paikalle hänen selkänsä takaa ja puhuisi hänelle.
//Tulin sitten//
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 8, 2009 15:07:50 GMT 3
Kirjoja, kirjoja ja kirjoja ja muutama pikkueläin. Paikka vaikutti muuten hylätyltä. Käytävillä, jotka haarautuivat siitä millä Shariel kulki, ei näkynyt myöskään liikettä. Ne olivat myös paljon pimeämpiä kuin tämä, eikä tyttöä siksi huvittanut poiketa valitsemaltaan reitiltä, vaikka ei hän pimeyttä pelännyt. Pikemminkin siellä mahdollisesti vaanivia otuksia, varsinkin täällä, tämän ollessa hänelle täysin tuntematonta seutua. Tietämättään Shariel kulki syvemmälle katakombien pimeyteen. Maa tuntui kuivalta ja pölyiseltä tytön paljaiden jalkojen alla hänen kulkiessa valaistulla käytävällä eteenpäin. Osa hänen ohittamista kirjoista näyttivät arvokkailta, jotka saivat Sharielin ajattelemaan, josko pystyisi hyötymään jotenkin tästä epätoivotusta retkestä. Samaan aikaan hän tunsi kytevää vihaa sitä kohtaan, joka oli ryöstänyt hänet siitä mukavasta ja kuumasta kaupungista, jossa tyttö oli majaillut. Tämän oli pakko olla täällä jossain.
Shariel oli juuri ottamassa erästä kullan väristä kirja käteensä, kun kuuli kohteliaan äänen sanovan, ”Anteeksi, mutta oletteko kenties eksynyt?” Tyttö yllättyi ääntä niin, että oli pudottaa pitelemänsä kirjan. Kääntyessään hän koki vielä suuremman yllätyksen. Miehen ulkonäkö. Tämän kokonaan kirkkaankeltaiset silmät olivat ristiriidassa miehen muuten siistin pukeutumisen rinnalla. Oliko tämä juuri se, joka oli tuonut hänet tänne? Shariel katseli miestä epäluuloisesti. "En, en vain tiedä missä olen." Hän vastasi miehen kysymykseen. Ei hän eksynyt ollut, tai, tavallaan oli, sillä tytöllä ei ollut mitään hajua missä oli tämä paikka, missä oli, mutta muuten hän tiesi missä oli. "Salakuljetitko sinä minut tänne?" Shariel lisäsi silmät kaventuen aavistuksen kartellen miehen keltaisena hohtavia silmiä. Hän oli valmis perääntymään jos mies halusi hänelle jotain pahaa. Odottaen vastausta Shariel käänteli kultaista kirjaa käsissään tutkien sitä. Se näytti arvokkaalta. Hän ei kuitenkaan saanut kirjaa auki, eikä pystynyt lukemaan sen kanteen painettua vieraskielistä tekstiä, laittaen kirjan takaisin paikalleen hyllyyn. Mitä virkaa oli viallisella kirjalla, jota ei kaiken lisäksi pystynyt ymmärtämään.
|
|
|
Post by Aqwell on Oct 8, 2009 15:27:16 GMT 3
Satar naurahti. Miten voi olla mahdollista, ettei ollut eksynyt, jos ei tiennyt, missä oli? Sehän oli loogisuuden vastaista, mutta varsin huvittavaa tuolla tavalla muotoiltuna. ”En. Olen matkalla ylös, johon sinä ilmeisesti et ole” hän sanoi, ”Olen tulossa syvemmältä katakombeista. Mutta en voi olla ihmettelemättä, kuka kuljettaisi sinun kaltaisen kauniin neidon alas näihin loputtomiin labyrintteihin?” Hänen äänensä oli hyvin samanlainen kuin aiemmin puhuessaan, mutta pieni huvittuneisuus aiemmasta lauseesta paistoi silti miehen äänessä. Satar ei koskenut kirjoihin näin ylhäällä katakombeissa, koska tiesi osan olevan vaarallisia. Alempana, missä harvempi kirjanpyytäjä kävi, oli paljon turvallisempaa tarttua kirjaan. Ja ne olivat myös arvokkaampia alempana, joten näillä ei ollut mitään arvoa Aquraelle. Hän ei kaivannut rahaa, mitä n äistä ehkä tuolla ylhäällä sai. Lähetti nojautui kirjahyllyyn, vastakkaiselle puolelle, mistä nainen katseli kirjoja. ”Sinuna en tekisi noin. Näin ylhäällä kaikki kirjat eivät ole turvallisia” hän sanoi varoituksena, vaikka se ei kuulunutkaan hänen äänenpainossaan. Kaiken lisäksi sanat saattoivat tulla liian myöhään. Kirjan ulkonäön perusteella saattoi päätellä, että se kuului näihin nimenomaisiin ansakirjoihin, joita jotkut kirjanpyytäjät jättivät. Myös ohuenohut naru, joka oli johtanut kirjasta hyllyyn, kertoi paljon. ”Meidän on paras lähteä. Vien sinut takaisin, jos lupaat olla koskematta kirjoihin enää. Sopiiko?” Satar sanoi tällä kertaa hieman varautuneemmin, koska häntä epäilytti, tapahtuisiko nyt jotain. Mekanismi saattoi olla vanhentunut, tai sen laukeaminen saattoi kestää, mutta hän ei itse mielellään jäänyt siihen paikkaan. Ties mitä saattoi tapahtua. Aqurae ei enää nojannut hyllyyn vaan katseli kumpaankin suuntaan hieman hermostuneena. Hän etsi merkkejä ja mahdollista pakotietä, jos jotain kävisi.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 8, 2009 15:50:45 GMT 3
”Enkö?” Shariel ihmetteli toisen sanoessa, ettei hän ollut matkalla ylös. Mistä hän olisi voinut tietää ettei ollut matkalla ylös. ”Sitä minäkin tässä ihmettelin”, hän jatkoi. Tyttö oli tosin ollut kissana silloin, mutta sitähän mies ei tiennyt. Ehkä joku kissojenvihaaja oli kuljettanut hänet tänne. Joku, joka halusi päästä kaikista kissoista eroon. Entä jos mies vain valehteli hänelle ja aikoikin kuljettaa hänet syvemmälle katakombeihin. ”Sopii..” Tyttö vastasi vastahakoisesti mutta jatkoi sitten naurahtaen, ”Mitä kirjat muka voisivat tehdä?” Hän ei ollut koskaan kuullut vaarallisista kirjoista, hän ei tosin ollut elämänsä aikana nähnyt kuin muutaman hassun kirjan, jotka täyttäisivät ehkä yhden hyllyn. Köyhillä ei ollut varaa kirjoihin, ja oli onnekas jos osasi lukea edes. Shariel osasi. Maa oli alkanut täristä yhä vain kovemmin heti, kun tyttö oli lopettanut puhumisen. Shariel kirosi omaa tyhmyyttään, mutta ei hän ollut voinut tietää että täällä oli myös sellaisia kirjoja, jotka romahduttivat tunneleita. Tyttö lähti juoksemaan tulosuuntaansa katsomatta seurasiko mies häntä. Varmaankin, miksi tämä olisi halunnut jäädä paikoilleen jos tunneli oli romahtamassa? Hän ei pitkälle ehtineet kun maa petti heidän allaan pudottaen molemmat alemmas.
Pudotuksen aikana Shariel muuntautui vaistomaisesti kissaksi, toivoen ettei murskautuisi kirjavuoren alle. Hän näki miehen putoavan vähän matkan päästä hänestä. Seuraavaksi hän tunsi iskeytyvänsä maahan, jostain syystä hän ei laskeutunut sulavasti neljälle jalalle kuten kissojen kuului, vaan osittain jaloilleen ja osittain muulle keholleen. Hetkeen Shariel ei nähnyt mitään. Hän makasi kyljellään muutaman kirjan alla. Mihinkään ei koskenut sen pahemmin, mutta tyttö ei muistanut kuka oli. Ei hänen tarvinnutkaan muistaa, sillä hän oli kissojen kuningatar! Kaikista kissoista kaunein ja vetovoimaisin. Se hän oli. Ja tuo mies tuolla oli hänen palvelijansa.
|
|
|
Post by Aqwell on Oct 8, 2009 16:13:25 GMT 3
Satarin reagointi ei ollut yhtään sen hyödyllisempi kuin naisenkaan ja pian he putosivat. Heidän onnekseen vain putosivat. Käytävä olisi voinut täyttyä esimerkiksi hapolla romahtamisen sijaan, joka olisi ollut huomattavasti huonompi vaihtoehto. Aqurae putosi jaloilleen, mutta joutui tekemään ukemin jos toisenkin, jottei olisi rikkonut jalkojaan. Sen verran korkea ja yllättävä pudotus oli ollut, eikä putoamisalustakaan ollut niitä ihanteellisimpia. Kun hän sai raivattua ne kirjat, jotka hänen päälleen oli kasautunut, hän ensimmäisenä katsoi ylös. Mahtavaa. He olivat lähetille täysin tuntemattomassa labyrintin osassa, eikä takaisin kiipeäminen onnistuisi edes häneltä. Seuraavaksi hän muisti naisen. Missä hän oli? Ketään ei näkynyt, vaikka olisi pitänyt. Vain kissa, joka makasi muutaman metrin päässä parin kirjan alla. Oliko nainen kissa? No sepä mukavaa. Se ei ainakaan helpottanut asiaa millään tavalla. Olisi voinut edes olla lintu tai jokin, joka olisi voinut viedä jonkun köyden tai vastaavan ylös, jotta seinää pääsisi kiipeämään. Satar huoahti. Ja hän kun oli aikonut päästä tällä kertaa ajoissa kotiin, mutta ilmeisesti matkaan tuli mutka. Miksi suurin osa hänen tapaamistaan naisista johdattivat hänet vain suurempiin ongelmiin? Elämä ei ollut reilu, mutta kuka sen olisi reiluksi määrittänyt?
Satar nousi seisomaan ja pudisteli kirjapölyn vaaleista vaatteistaan. Hän käveli kissan luo ja nosti sen syliinsä. ”Vien sinut takaisin ylös. Heti kun tiedän, missä se on” hän sanoi puoliksi mumisten ja silitti kissan turkkia. Oli kaksi vaihtoehtoa, joko oikealle tai vasemmalle. Kumpikin suunta näytti samanlaiselta, mihinkään johtamattomalta tieltä. Aqurae lähti oikealle toivoen löytävänsä pian jonkun merkin siitä, kumpaan suuntaan he olivat menossa. Katakombien yksi ongelma tuli siinä esiin: koskaan ei voinut sanoa, kumpaan suuntaan tuli lähteä päästäkseen ylös, se piti tietää. Jos ei tiennyt, oli hukassa ja luultavimmin tuli olemaan hyvin pitkään.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 8, 2009 19:28:20 GMT 3
Mies nosti kissan hahmoisen Sharielin syliinsä pian putoamisen jälkeen ja silitti hänen turkkiaan saaden kissan kehräämään. Juuri näin sen piti mennä. Hänen ei tarvinnut tehdä matkan eteen mitään, palvelija hoiti homman kotiin. Kissana hänellä oli paljon lämpimämpi olla kuin ihmisenä. Oliko hän edes ollut ihminen? Kissa ei siitä välittänyt niin kauan, kun hänellä vain oli mukavat oltavat. Shariel kiipesi miehen vaatteita pitkin tämän olkapäille makaamaan. Häntä väsytti.
Shariel sulki silmänsä kuvitellen olevansa jossain mukavassa ja lämpöisessä paikassa ja yritti nukahtaa. Miehen askeleiden aavistuksen keinuva ja epätasainen liike eivät olleet mitä suotuisimpia nukkumisen kannalta. Häntä ei sittenkään nukuttanut. Kissa makasi siinä silmät auki katsellen heidän etenemistä. Täällä ei ollut juurikaan maneettilamppuja, kuten oli edellisessä käytävässä ollut. Kirjoja kuitenkin oli enemmän kuin tarpeeksi. Samaten kuin outoja pieniä otuksia, jotka vilisivät pois heidän jalkojensa alta, yli maassa lojuvien lahoavien kirjojen. Muutaman kerran hänestä tuntui, kuin varjotkin olisivat eläneet, mutta se ei voinut olla mahdollista.
|
|
|
Post by Aqwell on Oct 8, 2009 19:52:28 GMT 3
Satar antoi kissan tehdä, mitä teki, koska mitään pahaa se tuskin kykeni tekemään. Hän katseli ympärilleen, mutta ei välittänyt pienistä eläimistä, jotka vilahtivat hänen näkökenttänsä laitamilla, koska oli nähnyt niitä jo enemmän kuin tarpeeksi. Mitään merkkejä siitä, nousivatko he ylempiin kerroksiin, vai menivätkö he entistä syvemmälle alas, ei ollut. Kaikki näytti hyvin samalta, jopa Satarin silmissä, vaikka pieniä eroja nyt pystyi kuka tahansa huomaamaan. Aqurae oli hyvin turhautunut, koska tiesi, että näissä käytävissä pystyi harhailemaan vuosia ennen, kuin löysi minnekään, ja yleensä se ”minnekään” oli vain syvemmälle keskelle ei mitään. Hän huokaisi ”luulen, että me kaksi joudumme vielä viettämään täällä alhaalla pitkän tovin pikkuinen” hän sanoo kissalle ja rapsuttaa sitä korvien takaa.
Käytävä laajenee, mutta se ei merkitse juurikaan mitään. Laajenevia ja pieneneviä käytäviä on ympäri katakombeja, joten mikään sivilisaation lähenemisen merkki se ei ole. Satar pysähtyy hetkeksi ja katselee ympärilleen. On vaikea päättää, mihin suuntaan seuraavaksi lähtisi. Luolia tästä isommasta lähtee monia eri suuntiin ja oikeaan suuntaan näyttävä saattaa viedä täysin väärään ja päinvastoin. Miksei tätä olla rakennettu yhtään selvemmäksi, vaan kaikki on ollut pakko tehdä vaikeamman kautta ja mahdollisimman eksyttäväksi. Aqurae valitsee lähimmän oikealle johtavan tien, koska se näyttää aavistuksen viettävän ylöspäin, ja toivoo, ettei se ole vain hetkellistä harhaa.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 8, 2009 21:24:21 GMT 3
Shariel sulki jälleen silmänsä. Tällä kertaa silkasta tylsyydestä. Käytävällä ei tapahtunut mitään mielenkiintoista. Miksei mies viihdyttänyt häntä? Sitten hän vielä sanoi, että he joutuisivat olemaan täällä kauankin. Sentään mies vaivautui rapsuttamaan häntä. Shariel puski päätään vasten miehen kättä ja kehräsi hieman. Nyt mies pysähtyi. Hän ei taida tietää missä olemme, Shariel ajatteli ja naukaisi. Viimein he lähtivät oikealle vievälle käytävälle
Kissa nousi miehen olkapäillä seisomaan ja tarrasi kynsillään kiinni tämän vaatteista, yrittäen olla tippumatta keinuvasta liikkeestä huolimatta. Hän oli jo valmiina loikkaamaan alas, saadakseen jotain toimintaa, mutta näkikin seuraavan kulman takaa tulevan noin metrin mittaisen tuhatjalkaisen, jonka pihtileuat leikkelivät ilmaa tämän kulkiessa heidän editseen. Pihtileuka. Shariel värähti ajatellessaan sen leukoja ja päätti, ettei hyppäisikään alas vielä. Miehen olkapäällä oli mukavan turvallista..
|
|
|
Post by Aqwell on Oct 8, 2009 21:37:39 GMT 3
Kissan kynnet tuntuivat epämiellyttäviltä iholla, koska paidan kangas ei niiltä juuri suojannut. Hän oli jo aikeissa nostaa kissan hetkeksi alas, kun pihtileuka ilmestyi kulman takaa. Varsin hupaisa otus tämä pihtileuka, jos osasi väistää sen. Sokea ja kuuro, kulki sinne minne jalat veivät ja söi, mitä eteen tuli. Satar pysyi turvallisen välimatkan päässä siitä ja kissa hänen olkapäällään vaikutti olevan asiasta yhtä mieltä hänen kanssaan. Tätä olentoa ei taputettu päähän niin kuin tavallisia kotieläimiä. Heidän harmikseen myöskään tämä olento ei tietäisi tietä ylös, vaikka siltä kysyisikin. Tuskin se edes osaisi puhua tai ymmärtäisi, mitä hänelle puhuttiin. Yrittäminenkin siis oli täysin turhaa. Olennon mentyä Satar jatkoi matkaa. ”Oletkos varovainen kynsiesi kanssa. Ne ovat varsin terävät” hän sanoi kissalle ja nosti hänet pois olkapäältään. ”Olisi mukavaa saada tietää nimesi. En mielelläni haluaisi kutsua teitä kissaksi” hän sanoi ja laski otuksen maahan. ”Saat nyt hetken kävellä omin jaloin” Aqurae lisäsi ja katseli hieman ympärilleen. Yleensä ilmavirtojen suunnat kertoivat paljon, mutta Satar ei ollut ilmaelementalisti. Myös tunkkaisuus lisääntyi tai väheni sitä mukaan mitä alemmas tai ylemmäs mentiin. Se olisikin ainoa tapa tunnistaa kulkusuunta. Tosin ilmatilaan tottui niin hitaissa vaihdoksissa mitä kävellessä tuli väkisinkin, joten se saattoi hankaloittaa asiaa.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 8, 2009 21:50:49 GMT 3
Anteeksi Shariel sanoi eleillään ja äänellään mahdollisimman selkeästi. Hän ei ollut kovinkaan usein puhunut ihmisten kanssa kissana ollessaan, eikä näin ollen ollut varma ymmärtäisikö mies häntä. Hän pyysi anteeksi vain siksi, koska oli kohteliasta kohdella palvelijaa hyvin. Silloin nekin kohtelisivat häntä hyvin. Minun nimeni? Totta kai sinä minun nimeni tiedät. Shariel naukaisi. Ymmärsikö mies edes mitä hän sanoi? Toivottavasti, sillä hän ei toistaisi. Nopeatassu. Siksi minua kutsutaan. Voit kutsua minua teidän ylhäisyydeksenne jos haluat olla minulle mieliksi. Hän lisäsi hymyillen tyytyväisenä.
Tyytyväisyys loppui kuitenkin lyhyeen. Hänet laskettiin maahan. Eikö mies ollut tajunnut, että tällainen paikka oli si vaaraksi pienelle, kuninkaalliselle kissalle? Ei nähtävästi, mutta ainakin tämä toi vaihtelua etenemiseen. Enemmän huviksi kuin hyödyksi Shariel metsästi ohi vilahtavan tunnelirotan ja söi siitä sen mitä jaksoi. Juosten sitten lähemmäs miestä, joka oli edennyt hieman kauemmas hänestä lyhyen ruokailun aikana.
|
|
|
Post by Aqwell on Oct 8, 2009 22:03:04 GMT 3
Kissan ele- ja puhekieli olivat hieman vaikeasti ymmärrettäviä, mutta Satarin onneksi hän oli joskus joutunut tulkkaamaan puhtaita Aqweleita, joiden pehmeästä puheesta ei edes Aquraet saa aina tolkkua. Kielellisesti ne ovat aika lailla samat, mutta puheen ääntäminen on sitten täysin ääripäästä. Nopeatassu, mielenkiintoinen nimi itsessään. Lähetti ei ollut tavannut tuollaisia nimiä juurikaan ja se kummastutti häntä hieman, mutta teidän ylhäisyydeksi kutsuminen ihmetytti häntä sitäkin enemmän. Satar oli tottunut palvelemaan, mutta edes suur-Aquraeta hän ei tuolla tavalla kutsunut, vaikka hän selkeästi osoitti tälle alamaisuuttaan. Mutta mistä tuo kissa oletti, että hän olisi otuksen nimen tiennyt? Oliko jotain tapahtunut hänen muistilleen kun he putosivat? Jos oli niin, toivottavasti se olisi ohimenevää.
Tunneleiden tutkiminen ei edistänyt matkan oikeasuuntaista kulkua sitten mitenkään. Nopeatassu sentään näytti parhaansa mukaan tekevän olonsa kodikkaaksi. Kissojen nyt oli oletettavampaa sopeutua helpommin tällaisiin ympäristöihin, joissa vilisi pieniä syötäviä olentoja ja varjoja joihin piiloutua. Ne eivät aina käsittäneet paikkojen vaarallisuutta. Nopeatassu tosin vaikutti olevan poikkeus, mutta olihan hän todellisuudessa kuitenkin osittain ihmisen tapainen olento. Hänellä ainakin oli inhimillinen muoto. Valkoinen, yksisilmäinen lepakko lensi heidän ylitseen. Se ei, hänen omaksi onnekseen, ollut kiinnostunut kummastakaan heistä. Jos olisi ollut, sen lento olisi loppunut lyhyeen. Tiesikö se tien ulos? Tuskin.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 8, 2009 22:12:09 GMT 3
Rotasta oli jäänyt mukavan kylläinen olo ja Shariel tassutteli hiljaa palvelijan vierellä. Loppujen lopuksi hänellä oli varsin mukava olla. Täällä ei ollut epämiellyttävän kosteaa tai kylmää. Aavistuksen ehkä liian viileää, mutta sen sieti. Täällä oli monia kummia lajeja, joita Shariel ei ollut koskaan ennen nähnyt. Valkoinen yksisilmäinen lepakkokin lensi heidän ylitseen. Hänelle muistui mieleen, ettei tiennyt vieressään kulkevan miehen nimeä. Mutta totta kai hän oman palvelijansa nimen tiesi. Hän vain ei saanut sitä päähänsä juuri tällä hetkellä. Mikä on sinun nimesi? Shariel kysyi yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä, kuin olisi jutellut säästä. Hänestä oli epämukavaa joutua kyselemään oman palvelijansa nimeä, joka oli jo kauan häntä erinomaisesti palvellut. Jokatapaukssessa hän joutui alentumaan moiseen.
|
|
|
Post by Aqwell on Oct 8, 2009 22:22:33 GMT 3
Satarin tulkinta jäi puolitiehen, koska hän ei katsonut Nopeatassua, eikä tuntenut hänen liikkeitään, kun hän päätti puhua. Jotain hän kuitenkin ymmärsi, joten se ei ollut täysin tulkinnan varaan jätetty, eikä hänen tarvinnut kysyä uudelleen. ”Nimeni on Satar ja anteeksi, etten kertonut sitä aiemmin. Unohdin” hän vastasi. Puhuminen omalla tavallaan piristi Aquraeta suunnattomasti. Tilanne ei sentään niin toivoton ollut, että hänet olisi tuomittu vaeltamaan näillä pimeillä käytävillä yksin. Eikä hän uskonut, että kestäisi kovinkaan kauaa, että hän ymmärtäisi kissan puhetta ilman voimakasta eletulkintaa. ”Haluatko tulla takaisin syliini? On huomattavasti helpompaa tulkita puhettasi, jos näen tai tunnen eleesi. Täällä alhaalla pitää kiinnittää huomiota ympäristöön, niin en voi tarkkailla jokaista elettäsi” lähetti kysäisi Nopeatassulta ja vilkaisi hänen suuntaansa. Koko ero huvitti häntä, niin kuin monta muutakin Aquraeta olisi, koska he olivat luonnostaan pitkä laji, niin pienet olennot, kuten kissat olivat kokonsa puolesta varsin huvittavia kävelemässä vierellä. Ollakseen kohtelias Satar ei kuitenkaan maininnut asiasta Nopeatassulle. Olihan suuri mahdollisuus, että hänen korkeutensa, joka oli lyönyt päänsä ja ilmeisesti luuli Sataria palvelijakseen, loukkaantuisi kyseisestä kommentista.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 8, 2009 22:31:44 GMT 3
Satar. Totta kai! Miten hän oli voinut unohtaa niin yksinkertaisen ja helposti muistettavan nimen. Tästä lähtien hän muistaisi sen varmasti, ettei joutuisi toistamiseen alentua kysymään mitään tuollaista. Miehen keltaiset silmätkin olivät Sharielille täysin luonnollinen asia. Totta kai Satarilla oli aina ollut sellaiset, mutta se merkitsi myös, että tämä ei ollut ihminen. Mikä hän sitten oli? Shariel pohtimisen miehen lajista katkesivat, tämän pyytäessä häntä taas syliinsä. Häneltä pääsi pieni tyytyväisyydestä kielivä kehräys ennen kuin Shariel hyppäsi miehen syliin. Se olisi sujunut vaivattomammin, jos mies olisi ollut vähän lyhyempi, mutta pitkällä palvelijalla oli paljon enemmän käyttöä kuin lyhyellä. Se olisi varma. Kiitos Kissa kehräsi ummistaen silmänsä. Satar oli selvästi löytänyt oman paikkansa uudelleen, jos se oli ollut jossain vaiheessa tälle epäselvä. Vallan loistavan palvelijan olet itsellesi löytänyt, Shariel sanoi ajatuksissaan itselleen. Vielä jos silittäisit turkkiani olisin hyvin tyytyväinen.. Tällä kertaa hän osoitti sanat miehelle.
|
|