|
Post by Aqwell on Sept 19, 2009 23:09:23 GMT 3
Kryazat ei vastannut Delanon sanoihin. Hän oli liian sekavassa tilassa tällä hetkellä, eikä ollut mitään syytä vastata. Jos tuo typerys ei keksisi vastausta, niin saakoot olla ilman. Hän ei myöskään huomannut Delanon lähtöä heti, vaan siihen meni oma aikansa. Kun hän sitten huomasi sen, hänen raivonsa laantui. Krya katsoi käsiään nyt ensimmäistä kertaa kunnolla ja tiesi niiden tilan huonouden. Hän kaivoi jostain salaisesta piilostaan vapisevin käsin käärinliinoja, joita hän oli varastoinut tällaisten tilanteiden varalle.
Sitominen oli vaikeaa, koska kädet tärisivät voimakkaasti, mutta Krya tiesi, että vuoto oli saatava pian loppumaan. Pyörtyminen ei häntä pelottanut, mutta jos se tapahtui ennen kun kädet olivat siteissä, hän saattaisi lumessa vuotaa kuiviin.
Solmut eivät olleet kovinkaan kummoiset, mutta nyt verenvuoto tyrehtyisi varmasti. Kryaa huimasi. Hän oli ollut niin poissa tolaltaan, ettei ollut huomannut käsiään ajoissa. Toisessa maailmassa asiat olivat hyvin, mutta nekin heijastuivat tämän maailman ongelmiin, joten kumpikin maailma heitti suuresti. Pian silmissä pimeni. Krya kaatui maahan vasemmalle kyljelle, koska hänellä oli ollut viimeksi paino vasemmalla jalalla. Hän piti vielä silmiään auki maatessaan lumessa, muttei enää nähnyt mitään, koska mieli oli jo sumentunut. Lopulta silmätkin sulkeutuivat. Nyt ei auttanut vaarallisten olentojen tulla läheisyyteen, koska osa toisen maailman olennoista kesti sinisen veren vaikutuksen, vaikka niitä oli harvassa, niitä silti oli.
Pimeys oli loputon ja Kryazat oli siellä yksin. Delano oli lähtenyt, joka ei ollut ollut mikään ihmekään, mutta silti… Tilanne oli vaarallinen vain ulkopuolisten olentojen kannalta, koska lumeen hän ei paleltuisi, vaikka siihen jäisikin. Mutta kuinka moni löytäisi hänet ennen sitä?
Pimeys. Mihin sitäkin tarvitaan?
|
|
|
Post by naakdu on Sept 19, 2009 23:42:43 GMT 3
Delano
Mikä tätä maailmaa vaivasi? Selkeästikin joku korkeampi voima yritti tehdä Delanon päivästä täydellisen painajaisen. Ei Delano uskonut mihinkään jumaliin, mutta silti hänestä tuntui, kuin jollakulla, nimitti sitä nyt vaikka kohtaloksi, oli näppinsä pelissä. Ensin hän oli eksynyt. Sitten hän oli joutunut kapakkakallejen pilkattavaksi. Ja nyt hänen tielleen oli heitetty outo hörhö, joka oli läimäissyt häntä kahteen kertaan ja loukannutkin!
Delanon sappi kiehui. Jos se olisi ollut mahdollista, hänen korvistaan varmaankin olisi noussut savua. Kuinka pitkälle hän oli jo tarponut lumessa, sitä hän ei tiennyt, eikä liiemmin välittänyt. Valkoista oli joka tapauksessa. Tuota raivostuttavaa valkoista! Valkoinen ei edes ole väri, Delano mietti ja katsoi halveksien kinoksia, joita oli ehkä vielä aikaisemmin aamulla pitänyt kauniita. Lumen syytä tämä kaikki oli. Ei, vaan kapakkaukkojen. Kryazatinpas! Delano ei osannut päättää. Itseään hän ei luonnollisestikaan epäillyt.
Delano tajusi, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta tänään, kun hän oli lähtenyt päämäärättömästi vain kävelemään eteenpäin. Hän oli tehnyt näin aamullakin, silloin suututtuaan kapakan väelle. Ja kuten silloin aiemmin, hän nytkin vain äkkiä pysähtyi.
Minne hän olikaan menossa? Pohjoiseen. Missä hän oli? Pohjoisessa. Mutta väärässä paikassa. Hänen pitäisi olla tällä hetkellä saapumassa Nörraknutten kaupunkiin ja olla viemässä kirjettä perille. Mutta hän oli eksynyt. Ja jumissa. Ja siitä hänen ajatuksensa pääsivätkin takaisin Kryazatiin. Niin, hänen oli ajateltava uudestaan. Hän tarvitsi kipeästi oppaan päästäkseen Nörraknutteen. Muuten hän ei voisi suorittaa tehtäväänsä. Ja tehtävän suorittaminen oli hänelle henki ja elämä.
Mutta häntä ei huvittanut palata takaisin Kryan luokse, koska Krya oli saanut hänet suuttumaan. Kyllä häntä huvittaisi mennä mottaamaan tyttöä, mutta koska hän ei voinut niin tehdä, ei hän halunnut palata. Ehkä hän löytäisi uuden, neutraalimman oppaan, jos matkaisi eteenpäin. Tai vielä parempaa, ehkä kaupunki sijaitsi suoraan edessäpäin! Hän voisi lähteä omin päin jatkamaan matkaa.
Sitten hän äkkiä muisti kuparikolikon, jota oli hipelöinyt kädessään. Missä se oli nyt? Delano kaivoi rahapussinsa esiin, ja laski rahat. Hän oli hyvin tietoinen siitä, kuinka paljon rahaa hänellä oli mukanaan, ja tiesi, että kolikko puuttui. Sen oli täytynyt pudota, kun hän oli kaatunut! Delanon täytyisi palata takaisin. Ainakin hakemaan se kolikko. Niinpä hän kääntyi kannoillaan ja palasi omia jälkiään takaisin. Kumma kyllä, Kryazatia ei näkynyt horisontissa, vaikka Delano nyt äkkiä tiesi, ettei ollut mennyt näköetäisyyttä kauemmas. Oliko tyttö piiloutunut jonnekin? Väijyikö tämä lumikinoksissa? Ei takuulla, Kryazat oli kummallinen, muttei maastonakki. Sen verran Delano osasi päätellä. Joko tyttö oli lähtenyt toiseen suuntaan juosten, mitä nuorukainen ei jaksanut uskoa, tai sitten tälle oli sattunut jotain. Vaikka ei sillä, että Delanoa harmittaisi, jos niin olisi käynyt. Pianhan se selviäisi. Hän saapui takaisin paikkaan, jossa Kryazat oli häntä lyönyt. Hänen naamansa ei enää punoittanut vihasta, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän enää olisi ollut kaunainen tyttöä kohtaan. Hän ei tosin nähnyt mustavalkohiuksista tyttöä missään, koska sattui etsimään tätä katseellaan muualta kuin omista jaloistaan.
Delano oli kompastua jalkojensa edessä olevaan möykkyyn, koska ei tosiaankaan ollut sitä huomannut. Mitä ihmettä Kryazat teki maassa makoilemassa? Delano ihmetteli ja katsoi tätä suorastaan hieman halveksuen. ”Hoi, Najedra! Eikö siinä ole vähän kylmä ottaa nokosia?” hän kysyi jostain syystä tajuamatta, ettei Kryazat ehkä ollut edes tajuissaan. Hän kumartui tytön ylle ja tökkäisi tätä sormellaan.
|
|
|
Post by Aqwell on Sept 19, 2009 23:53:26 GMT 3
Krya avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Kaikkialla oli mustaa ja hän seisoi, vaikka oli juuri äskettäin kaatunut maahan. Oletettavasti taas jotain mielenkiintoisia tepposia, joita Najedrojen ja Nadejrojen mielet tekivät. Ne olivat suunnattoman avaria paikkoja, joita oli helppo tutkia, jos pääsi sisälle. Krya oli siis tällä hetkellä oman mielensä, joka oli tajuton, sisällä. Hän oli omassa hahmossaan, ehkä hieman pidempi kuin normaalisti, mutta se ehkä saattoi johtua siitä, että hänen mielessään liikkui hänen egonsa, eikä hän itse.
Krya otti muutaman askeleen eteenpäin. Pimeys jatkui eikä hälventynyt. Hänen ruumiinsa tuntui hohtavan valoa, vaikkei se ylettynytkään omaa ruumista pidemmälle. Kaukana edessä välähti jokin. Ehkäpä tuntoaisti? Jokin taisi koskettaa häntä ulkomaailmassa, mutta hänen mielensä ei ollut hereillä siihen reagoidakseen. Mielessä tapahtui silti jotain. Mitä sekin hyödytti, jos ei pystynyt tekemään mitään ja kaikkialla oli pimeää?
Mahtavaa. Olla nyt oman mielensä vanki niin kauan kunnes itse herää. Milloinkohan sekin tapahtuu?
|
|
|
Post by naakdu on Sept 20, 2009 0:16:04 GMT 3
Delano
Ei vastausta. Delanoa alkoi huolestuttaa siitä huolimatta, että hän oli vieläkin kärmeissään Kryazatille. Hän kyykistyi oppaansa viereen ja tönäisi tätä uudelleen, nyt hieman lujemmin, muttei kuitenkaan niin lujaa, että se sattuisi. Ja hän varoi visusti osumasta sinisiin laikkuihin lumessa ja Kryan vaatteilla. Hän myös yritti ravistella tyttöä hereille ja puhua tälle.
”Haloo? Kaikki kunnossa?”
Mitä ihmettä Kryazatille oli tapahtunut, sitä Delano ei voinut käsittää. Hän kyllä huomasi, että tyttö oli jotenkin saanut loukkaantuneet kätensä sidottua, mutta mikä tämän oli saanut menettämään tajuntansa? Delano aikoi punnita vaihtoehtoja, mutta ei saanut ainuttakaan järkevää mieleensä.
Entä mitä Delano itse tekisi, jos Kryazat ei enää nouse? Delano ei oikein pitänyt ajatuksesta. Hän joutuisi yksin harhailemaan täällä valkeuden keskellä, ja vaikka hetki sitten hän oli lähes toivonut saavansa tehdä niin, ei hän enää halunnut sitä ollenkaan. Hän pelkäsi eksyvänsä uudelleen. Tehtävä oli liian tärkeä, eikä hän saisi missään nimessä eksyä enää. Ja vaikka Delano ei sitä mielellään itselleen myöntänyt, ei hän pitänyt siitäkään ajatuksesta, että joutuisi jättämään jonkun taakseen makaamaan. Että hän joutuisi jättämään jonkun kuolemaan taakseen. Hän kyllä pystyi huoletta ”kävelemään muiden yli”, niin kauan, kun ei ollut henki kyseessä. Eikä hän koskaan ollut tappanut ketään. Kiivaudestaan huolimatta hänkin oli vain ihminen, eikä mitenkään julma sellainen.
Delano ei keksinyt muutakaan tekemistä kuin etsiä kadonnutta kuparikolikkoaan. Sen oli täytynyt pudota tänne lähistölle… mutta sitä ei löytynyt mistään. Lumi oli niellyt hänen kauniin kolikkonsa ja nyt hän oli yhden kolikon verran köyhempi.
Oli tämäkin tapa tuhlata elämäänsä. Seistä täällä keskellä ei-mitään, juuttuneena paikalleen vain sen vuoksi, että oma opas oli mitä ilmeisimmin tajuton. Ja odottaa. Odottaa, että jotakin tapahtuisi. Suuntaan tai toiseen. Sen Delano nyt ainakin tajusi kirkkaasti, ettei hän voisi jatkaa matkaansa yksin, piti hän matkaseuralaisestaan tai ei. Hänen olisi vain siedettävä Kryazatia kunnes he saapuisivat perille. Jos he saapuisivat perille. Jos Kryazat ylipäätään heräisi.
|
|
|
Post by Aqwell on Sept 20, 2009 0:32:42 GMT 3
Välähdys tuntuaistissa sekä kuuloaistissa. Ilmeisesti Delano oli palannut. Kuka nyt muukaan hänelle puhuisi. Sanat ”kaikki kunnossa” kaikuivat tyhjänä hänen mielessään, mutta mitään välähdystä voimakkaampaa reaktiota ei ollut. Kryan egoa ärsytti. Se ärsyyntyi yhtä helposti kuin Krya itse ollessaan täysin turhassa ja erittäin turhauttavassa paikassa.
”Ssehehh! Herää nyt senkin typerys. Nyt ei ole aika nukkua!” ego huusi kryan mielen käytävillä. Pian kauempana olevassa käytävässä näytti valaistus palaavan. Kuin välähtelevä lamppu, joka syttyi hitaasti, valo ja tietoisuus alkoivat palata Najedran mieleen. Ego-olento nauroi kylmää ja erittäin voitonriemuista naurua. Hänhän oli saanut järjestelmän jälleen toimimaan ja Kryan mielen hereille.
Najedra avasi silmänsä ja ensimmäinen asia, jonka hän näki, oli lumi. Kaikki tuntui olevan kunnossa, mutta olo oli jokseenkin epämääräinen ja heikko. Hän nousi istumaan ja pyörrytys palasi. Maailma keinui voimakkaasti ja se sai Kryan lysähtämään takaisin lumiseen maahan. Nyt hän makasi selällään. Tajunta häilyi tajuttomuuden rajamailla. Hän oli ilmeisesti vielä liian heikko heräämään ja siksi näin. Mutta mitäs oli mieli ollut niin musta ja turhauttava. Edes nukkuessa se ei ollut niin vintti pimeänä kuin nyt oli ollut. Tajuttomuus se vasta epämukava tunne oli.
Krya nosti oikean kätensä niin, että näki sen. Käsi tärisi holtittomasti ja lysähti pian alas. Oli ihmeellistä, että niinkin pienestä asiasta, kuin käden lävistämisestä kynsillään, saattoi seurata näinkin paljon kaikkea epämieluisaa. Kai siihen täytyi tottua.
Krya huomasi viimein Delanon. ”Tulit siis takaisin” hän sanoi heikolla äänellä, mutta ei katsonut miestä. Hän häpesi omaa heikkouttaan, vaikka se oli ihan ymmärrettävää. Hän oli vielä nuori, pentu, niin kuin monet sanovat. Hänen sietokykynsä kasvaisi vielä.
|
|
|
Post by naakdu on Sept 20, 2009 1:31:18 GMT 3
Delano
Delano ei oikein tiennyt, mitä muutakaan olisi voinut tehdä kuin tuijottaa ja odottaa. Mutta kuinka kauan hän jaksaisi odottaa, sitä hän ei osannut ollenkaan arvioida.
Onneksi hänen ei tarvinnut odottaa kovin pitkään. Najedra alkoi jo näyttää virkoamisen merkkejä; hänen silmänsä avautuivat hiljalleen. Delano oli istuutunut hankeen ja jäänyt tarkkailemaan tilannetta. Takamushan siinä märäksi tuli, mutta ei Delanoa tällä hetkellä huvittanut seistäkään. Mutta joka tapauksessa Kryazat avasi silmänsä, ja Delano huomasi tuntevansa outoa helpotusta. Vaikka viha ei ollut kadonnut minnekään.
”Heräsit”, hän sanoi, tai pikemminkin murahti. Asia oli itsestäänselvyys, mutta hän sanoi sen silti. Jotain sanoakseen, ei sillä sen kummempaa merkitystä ollut. Muuten hänestä ei oikein voinut lukea päältäpäin, mitä hän ajatteli siitä, että Kryazat oli ”palannut elävien kirjoihin”.
Kun Kryazat yritti nousta, Delano ei estellyt häntä, vaikka häntä kieltämättä hieman mietitytti, kannattiko toisen nousta, kun tämä ei selvästikään ollut parhaimmassa kunnossa. Delano ei oikein tiennyt mitä ajatella; toisaalta, hän ei päässyt eroon ajatuksesta, että Kryazat oli loukannut häntä, mutta toisaalta hän oli iloinen, että hänen oppaansa mitä ilmeisimmin oli elossa. Ja samaan aikaan häntä pelotti, että Kryazat saisi uuden kohtauksen eikä heräisi enää. Näiden ajatusten keskellä Delano vaelsi kuin eksynyt kameli erämaassa.
”Tulit siis takaisin”
Delano ei aluksi välittänyt vastata, mutta päätti kuitenkin sanoa jotakin. ”… Olin pudottanut kuparikolikkoni. Kai minä nyt sen tulin hakemaan. Vaikka en kyllä löytänyt sitä.”
|
|
|
Post by Aqwell on Sept 20, 2009 1:47:08 GMT 3
Krya tuhahti Delanon kommentille. ”Olisihan se pitänyt arvata” hän sanoi ja hymyili huvittuneesti. ”Ennemmin tai myöhemmin olisit kuitenkin tajunnut, ettet kykene löytämään sitä paikkaa jota etsit vai kuinka?” hän kysyi ja katsoi miestä. Kryan ilme oli hyvin sanaton, eli se ei oikeastaan kertonut hänen tunteistaan mitään. Hän käänsi katseensa takaisin taivaalle. ”Et kuitenkaan pääse etenemään tänään, koska en voi kävellä ennen huomista. Vuodin huomaamattani liikaa ja se tekee kenet hyvänsä heikoksi” Krya lisäsi. Miksi asioiden piti olla näin? ”koska se vain on. Sen kanssa on elettävä, halusi tai ei…” Najedra vastasi omaan kysymykseensä jälleen hiljaa mumisten. Vielä kuitenkaan hän ei ollut valmis edes puhumaan. Tai oikeastaan hän ei olisi saanut puhua, jos halusi saada itsensä kuntoon.
”Kuinka kiire sinulla olikaan sinne minne menitkin?” Kryazat kysyi Delanolta. Hän otti maasta lunta. Se oli jo valmiiksi sinistä, niin sitä ei tarvinnut muuttaa. Hänen oli joka tapauksessa saatava jotain, joka nostaisi hänen sokeri- ja suolatasapainoaan edes vähäsen. Krya söi pienen palasen veristä lunta ja antoi kätensä valahtaa takaisin maahan. ”Sinun nimittäin on joko odotettava huomiseen ja vahtia kun nukun ja kerään energiaa, tai kantaa minua ja yrittää pitää hereillä jollain keinolla, jota en takaa onnistuvan” hän sanoi ja nosti uudelleen kädessä olevan lumipallon ja puraisi siitä palasen. Lumessa oli se hyvä puoli, että se suli nopeasti, eikä sen syömiseen tarvinnut käyttää energiaa juurikaan. Mitä lumellakin teki?
|
|
|
Post by naakdu on Sept 20, 2009 2:38:39 GMT 3
Delano
Delano tuhahti. Hän ei tahtonut myöntää, ainakaan ääneen, ja ainakaan Kryazatille, että tämä oli oikeassa. Delano ei tosiaankaan löytäisi perille yksin ja se oli harvinaisen selvää, jopa hän itse tiesi sen. Nyt ainakin, kun hän oli asiaa miettinyt niinkin kauan kuin Kryazatin tainnoksissa olon ajan. Mutta Kryazat oli asettanut sanansa niin, että Delanon oli vastattava jotakin.
”Jaa sen takia pyörryit? Verenhukka iski? Näköjään siis teillä Najedroillakin on heikkoutenne”, Delano sanoi, mutta hänen äänessään ei nyt ollut sitä ivaa, jota se oli aiemmin tihkunut, vaan se oli aivan neutraali, ehkä hivenen oivaltava, kun hän sai tietää syyn matkakumppaninsa mystiseen kohtaukseen. ”Sattuipa sopivasti. Minulla nimittäin ei olisi liiemmin aikaa tuhlattavaksi…” Delano mutisi lähinnä itsekseen. Matkanteko näytti auttamattomasti hidastuvan, eikä Delano pitänyt siitä, koska hänen oli useimmiten vaikea pysyä pitkään paikoillaan, varsinkaan, jos hänellä oli tehtävä suoritettavana. Ja tässä tapauksessa hänellä oli.
Kryazatilla onneksi kuului olevan idea, joka saattaisi nopeuttaa heidän matkantekoa. -- tai kantaa minua ja yrittää pitää hereillä jollain keinolla, jota en takaa onnistuvan” Ehdotuksessa oli jotain perää, mutta samalla jotain kaukaa haettua. Delano ei miettinyt mitään, hän vain huomasi suustaan tulevan: ”No kai minä kannan sinut kun et sinä voi painavakaan olla.” Hän tajusi vasta lauseen putkahdettua ilmaan, mitä oli mennyt lupaamaan.
”Ei lunta muuten voi syödä”, Delano sanoi katsoen Kryazatia oudoksuva ilme kasvoillaan. Jotenkin viha oli selkeästi väistymässä, sillä nuorukainen ei enää kurtistanut kulmiaan katsoessaan Kryaa, vaan ilme oli rennompi. ”Tiesitkö, mitä kaikkea lumessa elää? Lumi on sitä paitsi pahaakin.” Se oli totta. Ainakin Delanon mielestä. Hän oli kyllä pienenä syönyt lunta siinä missä muutkin lapset, mutta ei enää. Ei nyt, kun hän tiesi, että siitä tulisi maha kipeäksi.
Delano ei oikeastaan tiennyt, mitä oli tekemässä, kun hän nosti Kryazatin maasta reppuselkäänsä. Mutta jotenkin matkaa oli jatkettava, muuten Delano olisi vain hermostunut, ja parempi näin kuin jäädä kökkimään.
|
|
|
Post by Aqwell on Sept 20, 2009 2:55:30 GMT 3
”Se on yleistä kaikilla lajeilla” Krya huomautti, vaikkakaan ei mitenkään merkitsevästi. Kyllähän jokainen ennemmin tai myöhemmin tuupertuisi verenhukkaan, oli se mikä laji tahansa. Joka tapauksessa. Siitä asiasta oli turha puhua enempää, koska itsessään aihe jo toi huonoja muistoja mieleen Kryaselle.
”Kyllä sitä syödä voi. Ja veren myrkky kyllä puhdistaa sen haitallisista pieneliöistä, jos siitä on kyse". Kryasta lumi maistui varsin hyvältä, etenkin sinisenä versiona, mutta se harvemmin kiinnosti muita, joten hän päätti olla mainitsemasta asiaa. Matkakumppani tuskin innostuisi asiasta. ”Ja sen pahuus on mielipide” hän lisäsi kuivasti, muttei piikittelevästi. Mielipiteensä on itse kullakin. Mitä mielipiteilläkään teki? Olisi paljon helpompaa, jos kaikki ajattelisivat samalla tavalla. Kaikki olisivat samanlaisia, joten asioista ei olisi pulaa, koska kaikki tekisivät samat asiat kaiken eteen. Mutta tylsää siitä tulisi. Sitä ei voi kieltää.
Pian he jatkoivat matkaa Kryazat matkustaen Delanon reppuselässä. Hän oli liian väsynyt valittaakseen asiasta, vaikkei ollut erityisen viehättynyt Delanon seurasta sen edellisen jälkeen. Mutta parempi olla jonkun kanssa kuin yksin. Tosin jos Delanoa ei olisi ollut, mitään ei olisi tapahtunut. No jaa antaa olla. Tapahtunutta ei voi muuttaa. Sen kanssa pitää vain elää. ”Seuraavasta risteyksestä vasemmalle. Se tulee kohta”
Delanon selässä oli paljon lämpimämpi kuin lumessa, se Kryan täytyi myöntää. Häntä väsytti jo valmiiksi, joten korvat painuivat alas. Hän näki jo risteyksen. Siitä olisi pitkä matka seuraavaan risteykseen, joten kai tässä pystyi nukkumaan hetken? Kyllä Delano varmaan herättäisi, jos tulisi jokin ongelma tai seuraava tienristeys? No jaa. Se on hänen ongelmansa. Krya sulki silmänsä ja antoi lämmön, sekä liikkeen tuudittaa itsensä uneen. Normaalisti hän ei olisi nukkunut, mutta nyt asian laita vaati sitä.
Kryan mielen valtasi jälleen pimeys, mutta tällä kertaa myös hänen mielessään asuva ego-olento nukkui.
|
|
|
Post by naakdu on Sept 20, 2009 10:40:20 GMT 3
Delano
Delano sai heti todisteen siitä, että oli hyvä asia, että hänellä oli opas. Hän nimittäin olisi kääntynyt seuraavasta risteyksestä oikealle, jos olisi seurannut vain vaistoaan eikä ohjeita. Mutta sitä hän ei myöntänyt ääneen, eikä oikein edes itselleenkään. Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen, eikä takuulla viimeinen kerta, kun hän mielessään valehteli itselleen. Mutta jollainhan hänen oli ruokittava itsetietoisuuttaan ja itselleen valehteleminen ja omien virheiden kieltäminen oli hänelle kuin elämäneliksiiriä.
Tie jatkui samanlaisena kuin tähänkin asti, vaikka oltiinkin käännytty uudelle polulle. Jos aikaisempi tie oli ollut sitä maantien luokkaa, niin leveä, että hevosvaunut saattoivat sitä kulkea, tämä tie oli siitä ehkä noin puolet. Mutta muuten tie oli aivan yhtä ankea; tien reunoilla aina silloin tällöin kasvoi jossain jokunen puu, lähinnä kuusia, mutta suurimmaksi osaksi maisema oli aukeaa. Horisontissa kyllä näkyi puita enemmänkin, siellä varmaan oli metsä.
Kryazat ei osoittautunut painavaksi kannettavaksi. Ei Delano tietenkään pystynyt kävelemään yhtä reippaasti kuin jos hänen ei olisi tarvinnut kantaa mitään tai ketään, mutta matka eteni silti varsin joutuisasti. Välillä Delano pysähtyi ja heitti selässään matkustavaa Kryaa hieman ylemmäs, että hänen itsensä oli helpompi tätä kantaa. Kryazat oli tähän asti pysynyt aivan hiljaa, eikä Delanokaan juuri ollut sanonut mitään.
”Nukutko sinä?” Delano kysyi, kun toisen hiljaisuus alkoi häiritä häntä. Jos Kryazat olisi puhunut, se olisi ehkä johdatellut nuoren ajatukset muualle. Koska hän olikin vaiti, Delanolle jäi väkisinkin tilaa omille sekaville ajatuksilleen, joista hän ei tosiaankaan saanut selvää. Erilaiset tunteet velloivat yhtenä massana ja häiritsivät häntä; ärtymys toisen olemassaolosta ja pistävä katkeruuden tunne siitä, ettei hän tuntenut saaneensa maksaa takaisin kaikkia Kryazatin sanomia loukkauksia. Ja samaan aikaan tieto, ettei hän voisi heittää tyttöä selästään maahan ja jättää siihen lojumaan, koska tarvitsi tätä. Jossain määrin myös häntä nolotti, että joutui kuljettamaan opastaan reppuselässä. Delano ei ollut koskaan pitänyt siitä, että hänen mieltään hallitsi useampi kuin yksi tunne samaan aikaan; se sai hänet tuntemaan olonsa epävarmaksi, ja epävarmuus itsessään oli narsistille sietämätön tunne.
Delano huomasi, että hänellä oli myös nälkä. Sekin vielä! Hänen olisi pysähdyttävä vähäksi aikaa, koska ei voisi syödä samaan aikaan kuin kantoi toista. Sitä paitsi kyllä hän tarvitsisi tauon joka tapauksessa; ei nyt kukaan jaksanut kantaa toista selässä loputtomiin. ”Nyt kyllä pysähdytään hetkeksi”, Delano sanoi lopulta ja laski Kryan maahan lumeen, ja otti eväänsä esille. Hänellä ei tosiaan ollut paljoa jäljellä; neljä vaivaista hapankorppua ja yksi kuivattu omena. Ja leilissä tilkka kylmää, hieman terästettyä maitokahvia, Delanon heikkous. Miksei hän ollut tajunnut ostaa ruokaa ollessaan kylässä? Jos matka olisi pitkä, hänen täytyisi säästellä ruokaansa. ”Onko muuten pitkäkin matka?” hän kysyi Kryalta, ennen kuin koskikaan ruokaansa. Hän ei ollut tarjonnut oppaalleen mitään, koska ei itsekkyyttään tullut edes ajatelleeksi, että niin voisi tehdä.
|
|
|
Post by Aqwell on Sept 20, 2009 11:14:46 GMT 3
Kryazat heräsi vasta siihen, kun Delano laski hänet maahan. Oliko jotain sattunut oli ensimmäinen kysymys, mutta ei ilmeisesti ollut. Najedra oli hyvin tokkurainen ja vain puoliksi hereillä, mutta hän kuitenkin ymmärsi kysymyksen, joka hänelle esitettiin. Kryazat nojasi puuhun, joten se helpotti heidän paikantamistaan. Hän kykeni katselemaan ympärilleen, vaikka hänen silmänsä olivatkin väsymyksestä sumuiset. ”En sanoisi. Vielä muutama risteys ja sitten olemme jotakuinkin perillä” hän vastasi hiljaisella ja väsyneellä äänellä.
Najedra ei halunnut toisen eväitä, eikä siksi niitä kysynytkään, koska oli liian väsynyt syödäkseen. Kun hän tulisi parempaan kuntoon, hän voisi etsiä itselleen jäniksen tai vastaavan. Hänen päänsä nuokahteli ja silmät tuppasivat väkisinkin painua kiinni, mutta hän yritti kuitenkin pysyä hereillä. Krya nojasi päänsä vasten puuta, jotta se ei olisi nuokkunut niskan varassa. Siitä sai vain niskan jumiin, eikä siitä mitään hyötyä ollut. Ei kivusta yleensäkään ollut hyötyä, vaikka se joissain tilanteissa auttoikin paremmin tietämään, mitä oli tapahtunut. Täysin turhaa.
Auttamatta Kryazat nukahti jälleen. Väsymys oli liian ylivoimainen, mutta Delano varmaan herättäisi hänet. Krya tosin ei ollut luvannut mitään siitä, jos Delano halusi kantaa häntä, koska tiesi nukahtamisvaaran suuruuden. Eli toiselta kannalta katsoen, se oli Delanon vika. Mitäs ei ollut jäänyt odottamaan, että hän olisi ollut paremmassa kunnossa.
|
|
|
Post by naakdu on Sept 20, 2009 12:33:47 GMT 3
Delano
Mitä ilmeisimmin Kryazat oli todellakin nukahtanut matkalla, muuten hän ei olisi ollut näin tokkurainen. Sitä paitsi tyttö ei ollut vastannut Delanon kysymykseen siitä, nukkuiko tämä, joten oletti, että näin oli käynyt. Kryazatin täytyi olla todella uupunut, tuskin hän muuten olisi nukahtanut lähes vieraan ihmisen selkään.
Että muutama risteys… Hienoa. ”Muutama risteys” tosin oli epämääräinen määritelmä, mutta se sai silti Delanon toiveikkaaksi. Jos matka ei enää olisi pitkä, hänen ei tarvitsisi enää kauaa sietää hänen opastaan. Ja hän pääsisi matkaamaan takaisin kotiin, ehkä mukanaan vastaus kirjeeseen, joka hänen piti toimittaa, ehkä ilman vastausta. Sitä hän ei voinut tietää. Eihän hän edes tiennyt, mitä hänen nyt mukanaan kantamassa kirjeessä luki. Hän kunnioitti kirjesalaisuutta, vaikka välillä teki mieli vähän kurkistaa. Toistaiseksi hän oli onnistunut hillitsemään itsensä ja oli tällä hetkellä varma, että pystyisi jatkossakin niin tekemään.
Delano mietti hetken, kuinka paljon ruokaa hän uskaltaisi syödä. Hän päätti tyytyä kahteen korppuun; loput jäisivät tulevaisuuden varalle. Juuri kun hän oli haukkaamassa palan ensimmäisestä korpusta, hän tunsi nenällään jotakin. Lumihiutale. ”Ei kai täällä nyt ala sataa jotain luntakin..” Delano valitti, lähinnä itselleen, sillä Krya ei tainnut olla niin hereillä, että olisi jaksanut keskustella.
Delanon hermoja selvästikin koeteltiin, sillä lumihiutaleita tosiaan tuli enemmän kuin yksi. Aluksi niitä sateli maahan vain ripotellen, ja aivan rauhallisesti, mutta pikku hiljaa pyry yltyi. Horisontti katosi näkyvistä, sillä kauempana satoi sen verran lunta, että se heikensi näkyvyyttä. Jos lumisade tästä vielä paljonkin yltyisi, he eivät voisi jatkaa matkaa vähään aikaan.
”Toivon todella, että olisimme pian perillä…”, Delano sanoi Kryazatille oikeastaan ajattelematta yhtään mitään, mussuttaen toista korppuaan. Hän vilkaisi matkaseuralaista, joka näytti taas nukahtaneen. Delano ei voinut kuin ihmetellä tämän unenlahjoja. Ei hänellä itselläkään ollut koskaan ollut unensaannin kanssa ongelmia, mutta nukahtaa nyt tuolla tavalla ja noin nopeasti, sitä Delano ei ihan ymmärtänyt. Kryazat näytti olevan heti syvässä unessa retkottaessaan siinä puuta vasten. Pelkässä hihattomassa ja hameessa. Delanolla oli yllään paksu takki, ja muutenkin kunnon talvivarusteet, ja silti hänellä oli hieman viileä. Miten Kryazat saattoi pärjätä noin vähällä varustuksella? Hän ei edes näyttänyt olevan kananlihalla. ”Eikö sinulla ihan tosi ole kylmä noissa hepeneissä?”, Delano huomasi kysyvänsä epäuskoisesti, vaikka Krya sitä tuskin kuuli. ”Täällä on kylmä. Ja sinä vain nukut niin kuin ei mitään. Tuo saakelin lumisadekin yltyy. Hei kuule, ehkä meidän pitäisi jatkaa matkaa. Jatketaanko?”, Delano ei tiennyt, puhuiko hän itselleen, Kryalle vai koko maailmalle, kunhan puhui, sillä hiljaisuus ärsytti häntä suunnattomasti. Hiljaisuus ja paikallaan pysyminen eivät sopineet hänelle.
|
|
|
Post by Aqwell on Sept 20, 2009 12:54:15 GMT 3
Krya avasi jälleen silmänsä, vaikka ei ollut varma, oliko Delano puhunut juuri hänelle vai itsekseen. ”Ei minulla ole kylmä. En kylmety samalla tavalla kuin ihmiset”, hän vastasi epämääräisesti puoliksi mumissen. Myös Krya kiinnitti huomiota lumisateeseen. Se voimistuisi vielä, siitä Kryazat oli varma. Hänelle siitä ei olisi haittaa, koska se hidastaisi matkantekoa ja antaisi hänelle enemmän aikaa levätä, eikä hänelle ollut väliä jäisikö hän tähän ja hautautuisi lumeen. Ei hän siihen kuolisi. Lumi suojaisi häntä ylimääräisiltä silmäpareilta ja kylmyydeltä. Delanosta hän ei menisi takuuseen, koska ihmiset kylmettyivät nopeammin.
”Pyry tulee yltymään vielä, eikä minunkaan suuntavaisto niin hyvä ole, että kykenisin siihen sokeana. Meidän on leiriydyttävä tähän vielä kun voimme. Minä kyllä kestän kylmää, mutta sinusta en ole varma” Krya sanoi. Lumipyry oli saanut hänet jokseenkin paremmin hereille. Kylmyys virkisti, vaikka se väsyttikin. Sillä oli varsin huvittava ja ristiriitainen vaikutus Kryan mielestä. Lumi oli kiva ja varsin hyödyllistä.
Najedra nousi seisomaan ottaen tukea puusta. Hänen maailmansa heitti edelleen, mutta lumi teki sitä myös. Nyt molemmissa maailmoissa satoi lunta kuin saavista kaataen vettä. Mahtavaa. Krya ponnisti hyppyyn ja sai parin metrin korkeudessa olevasta oksasta kiinni. Hän roikkui siinä aikansa, kunnes oksa katkesi. Puun syttymisessä saattaisi mennä hetki, mutta kun se onnistuisi, kaikki olisi hyvin. Tosin sille pitäisi rakentaa jokin suoja. Iglu mahdollisesti. ”Delano. Meidän on rakennettava suoja lunta ja kylmyyttä vastaan, jos haluat selvitä hengissä tästä lumimyrskystä” Krya sanoi ja otti tukea oksasta, jonka oli katkaissut. Hän itse ei siihen kykenisi, koska hyvä jos pysyi pystyssä ja hereillä. Se oli nyt Delanon heiniä. Se on täysin hänen ongelmansa jos paleltuu. Tosin olihan mies kerran tappelun jälkeen sanonut jotain ystävällistä…
|
|
|
Post by naakdu on Sept 20, 2009 13:43:53 GMT 3
Delano
Delano hämmästyi, kun kuuli Kryazatin mumisevan jotain. Hän oli jotenkin olettanut, että Kryazat olisi niin syvässä unessa, ettei tämä voisi kuulla mitään, ja siksi hänelle oli suoranainen yllätys, että Krya oli kuullut, mitä hän oli sanonut ja jopa vastasi. Delanosta tuntui kummalliselta ajatella, että toisella ei tosiaankaan ollut kylmä. Oli epäluonnollista nähdä joku tällaisessa säässä vain hihaton päällään. Oli toinen kuinka Najedra ja epäihminen tahansa. Miten Delano ei aikaisemmin ollut asiaa ajatellut? Ehkä hänellä oli ollut pää täynnä muuta ajateltavaa; ensin hänen huomionsa oli kiinnittänyt Kryan korvat, sitten tämän puheet.
”Leiriydyttävä? Voi taivas..” Delano läimäisi kätensä kasvojaan vasten, ja katsoi sitten taivaalle anova ilme kasvoillaan; kuin pyytääkseen, että lumisade lakkaisi. Mutta se ei lakannut, päinvastoin lunta tuiskusi hetki hetkeltä kovemmin. Delano punnitsi mielessään vaihtoehtoja, jotka olivat tulleet harvinaisen selviksi. Ne olivat varsin pienet; he voisivat joko lähteä tarpomaan hangessa ja pyryssä eteenpäin, ja eksyä. Tai sitten he voisivat jäädä tähän ja leiriytyä, kuten Kryazat ehdotti. Delano pitänyt siitä, että joutui suostumaan jonkun toisen ehdotukseen, mutta nyt oli suostuttava. ”Jos se on ainoa vaihtoehto”, hän sanoi ynseästi. Se ei ollut kaunein tapa suostua, mutta sopi Delanolle tällaiseen tilanteeseen.
Delano ei ollut ihastunut ajatukseen lähinnä siksi, ettei koskaan ollut tehnyt suojaa tällaisissa olosuhteissa. Hänellä oli aina aikaisemmin lumisilla seuduillaan käydessään ollut tuuria, ja hän oli päässyt majataloihin yöksi. Hän ei pitänyt siitä, ettei osannut jotain, ja lumisuojan tekemisessä hän tuskin oli hyvä, ja hän tiesi sen. Ja se kalvoi. ”En ole koskaan tehnyt lumisuojaa”, hän myönsi ääneen. Hänen äänestään kävi ilmi, ettei hän erityisemmin halunnutkaan, mutta pakon edessä ei kysytä, haluttiko vai ei.
”Lumestako suoja pitäisi väsätä?” Delano kysyi puoliksi itseltään, puoliksi Kryalta. Hän muisti joskus kuulleensa pohjoisen alkuasukkaiden elävän lumimajoissa, muttei ollut koskaan nähnyt sellaista – saatika sitten tehnyt. Ja koska hän oli varttunut etelässä, missä lunta ei ole, ei hän ollut pienenä tehnyt edes lumilinnoja. Nyt oli vain sitten yritettävä.
”Minulla muuten on piikiveä, jos voit tulen sytyttää”, Delano sanoi tajutessaan, että Krya roikkui puussa todennäköisesti polttopuunhaussa. Hän heitti taskustaan kaksi pientä mustaa kiveä Kryalle, vaikkei oikein tiennyt, jaksaisiko tämä pysyä pystyssä sen verran, että saisi nuotion aikaiseksi. ”Jos minä sitten yritän tehdä sen… suojan…” Hänen äänensä oli toteava, mutta siinä oli katkera vivahde. Delanoa vain taas vaihteeksi ärsytti eikä hän voinut sille mitään että nyt oli sellainen luonne. Hän alkoi kerätä lunta ympäriltään ja kasata sitä epämääräiseksi kasaksi, ehkä osittain odottaen, että Kryalta tihkuisi jotain hyviä neuvoja. Äkkiä Delano jokin kolahti Delanon päähän. ”Auts!” Hän älähti ja hieroi päälakeaan. Puusta oli tippunut käpy hänen päähänsä. Tai ehkä joku vihamielinen orava oli sen sieltä viskannut. Delano heitti puuhun vihaisen vilkaisun.
|
|
|
Post by Aqwell on Sept 20, 2009 14:18:13 GMT 3
Krya sai juuri ja juuri otettua piikivet kiinni. Lumeen ne olisivat hukkuneet, koska hän ei niitä olisi siitä jaksanut tähän hätään etsiä. Mutta sentään ei tarvinnut hangata kahta keppiä yhteen tulen tekoa varten. Jotain positiivista sentään Delanon tavaroistakin löytyi. Mihin muuhun niitä nyt tarvitsi, kun ruoan voi hankkia itse metsästämällä?.
Krya nojautui takaisin puuhun, koska ei luottanut siihen, että oksa kestäisi hänen painoaan. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja oli kaatua, koska hänen tasapainoaistinsa heitti jo valmiiksi. ”Nuotion voi sytyttää vasta sisällä. Muuten se sammuu” hän totesi Delanolle hyvin myöhässä, mutta totesipa kuitenkin. Ehkä hän ei ollut jaksanut ajatella loppuun asti tai ei vain tajunnut, että se auttaisi vain, jos sen sytyttäisi lumisuojan sisäpuolelle. Kuka sen ympärillä ulkona olisi?
Lopulta Krya kyllästyi odottamaan ja hoippui haparoivin ja horjuvin askelin Delanon luo ja lysähti polvilleen maahan. Hän kasasi myös lunta Delanon kasan viereen ja tasoitti niitä noin kahdenkymmenen sentin paksuiksiksi seiniksi. Hän teki laajan ympyrän, johon ajatteli heidän molempien mahtuvan ja alkoi kasata siihen lunta niin, että se kapeni sisäänpäin. Lopulta siihentuli kupoli. Hän kaivoi kynsiensä avulla siihen kolon, josta pääsisi sisään.
Hän oli jo puolessa välissä lumisuojaa menettänyt tajuntansa ja teki nyt asioita alitajunnan ohjauksella. Eroa ei päällepäin huomannut, mutta mitään hän ei siitä tulisi muistamaan. Mieli oli pimeänä, mutta keho liikkui. Jokseenkin pelottava ilmiö ja jos Delano saisi siitä tietää, niin mies saattaisi seota entisestään. Hän tosin tuskin koskaan siitä tulisi tietämään.
Najedra sytytti myös nuotion, vaikkei tiennytkään tekevänsä niin. Vintti pimeänä harvemmin tietää, mitä tekee, vaikka niin tekeekin. Vähän kuin kävelisi unissaan silmät auki näkemättä mitään. Krya ei siis myöskään ajatellut mitään. Jos hänelle puhuttiin hän tuskin sitä kuuli tai ainakaan ei siihen reagoinut. Lopulta hän vain makasi majan toisella puolella, oikealla kyljellä, kasvot kohti liekkejä, jotka pian saivat hänet sulkemaan silmänsä.
|
|