|
Post by Tylppy on Mar 5, 2009 20:01:19 GMT 3
Sateen runtelema maasto huokui nuoren aavikkolaisen ympärillä erinäisinä tuoksuina, hajuina ja löyhkinä. Tyttö tuskin osasi kertoa sanoin miltä hänen mielestään maassa sammaloituvat lehdet tuoksuivat, tai miltä tuoksui vettä itseensä imenyt kaarna puiden kieroilla rungoilla. Kostea multa, sora, ja maa olivat omiaan kertomaan omista sokkeloisista aistikokemuksistaan, jotka hyökyttivät tottumatonta aavikkolaista. Kaikki selittämätön aukesi Ciernan silmien edessä pimeänä ja selittämättömänä maailmana. Tuoksujen sekoittuessa keskenään äänien ja tummanpuhuvan pimeyden kanssa ei Cierna voinut olla ihmettelemättä yhdenkään olennon halua viihtyä niinkin pimeän kolkossa ympäristössä. Eikä haltian varoittelut 'viidakosta' ja niiden villipedoista saanut aavikkolaista ymmärtämään yhtään sen enempää ihmiskunnan halua elellä moisissa olosuhteissa. Eikä Cierna missään määrin halunutkaan tietää viidakon syvemmistä syövereistä tai siellä kuhisevista eläimistä alkuunkaan mitään. Mutta maininnallaan Saphire onnistui saamaan aavikkolaisen ajatukset muille raiteille kuin siihen, että mikä tai missä heidän mahdollinen määränpäänsä saattoi olla. Kauhukuvilla sipaistut aatteet metsän synkentymisestä ja lentoliskoakin kamalammista vastaantulijoista oli hyvin voimakas aivoriihi, joka sai aavikkoloisen kiristämään askellustaan pysyäkseen aivan nuorukaisen vanavedessä. Silloin tällöin vauhkomielisen tavoin Cierna tähysti yli olkansa tai tuijotti jommallekummalle sivulleen, jossa hämärästi erottuvat puiden ja pensaiden muodot antoivat vain lisää pontta vilkkaalle mielikuvitukselle ja sen muovaamille kummituksille.
Muutaman askelparin Saphiren reppua kantavasta selästä jäljessä Cierna kuunteli yön ääniä. Lintujen sirkuttelu, jokainen pieni rapsahdus yössä liikkuvan elikon tassujen alla tai kävyn tipahtaminen kolisten alas puusta pitivät nuoren naisen hyvin hereillä ja varuillaan. Mielessään kiroten ja manaten tyttö esitteli mielessään jopa haavekuvia roihuavan soihdun tai edes pienen öljylampun omistamisesta. Pimeältä taivaaltakaan ei puiden oksistojen lomasta tuntunut tähtiä näkevän niin estoitta kuin kotona. Kaukaiset, vieraanoloiset kuviot taivaankaarella saivat tytön laskemaan katseensa. Ainoa tutuksi tullut, turvallinen näky oli eteenpäin painelevan haltian hartiat. Kiltin, ja kuuliaisen matkakumppanin tavoin aavikkolainen saapasteli haltian vanavedessä aina niin pitkälle kun maisema alkoi muodoltaan muistuttaa edes hippasen muistikuvia vastaavana. Liskon luokse saapuessaan aavikkolainen astahti haltian vanavedestä Saphiren vierelle jääden tuijottamaan tyhjää kohtaa maassa hölmistyneenä. Hitaasti liikkuva katse siirtyi puun muistoon, joka ammottavana todellisuutena kertoi heidän mukavan pienen ratsukkonsa osoittaneen mieltään. Aukkoa maisemassa, jota Fangornin piti täyttää massiivisuudellaan sai kylmät väreet riipimään pitkin aavikkolaisen hipiää. Kulmat kasvoillaan kurtistuen Cierna nosti katseensa väkevästi sanailleeseen nuorukaiseen. Hetken vaiti, totisenakin nuorukaista katsoen nainen kuitenkin tyrskähti huvittuneena. ”Kirositko sinä?” epäuskoisena ylös nuorukaiseen vilkaisten, äänensa huvituksesta kuorruttuen Cierna puisteli päätään. Moinen manaus nuorukaisen siroilta huulilta kuulosti hauskalta, vaikka heidän tilanteensa näyttikin hetken aikaa luhistuneen täysin olemattomaksi ja perin surkeaksi.
Aavikkolainen saattoi hetken jopa olla tyytyväinen heidän ratsunsa karkaamisesta, mutta meteli, mikä epätodellisena – ja sitäkin hirviömäisempänä alkoi metsässä rämistellä sai naisen unohtamaan tyystin hetkellisen huvittuneisuutensa. Äänen suuntaan, pimeään tuijottaessaan Cierna huomasi pian tuijottavansa liskon veristä naamataulua. Otuksen perässä raahautuvaa pölkkiä katsoessaan Cierna ei kyennyt heti miten ilmaisemaan sanattomuuttaan, mutta tuosta hetkestä lähtien hän oli täysin varma – että elikon oli oltava miespuolinen.
~
”Aivan uskomatonta! Kerrassaan mieletöntä!” käsivarret, jota harmaasta huovasta tehdyn takin hihat peittivät asettuivat tiukkaan puuskaan vanhuksen lanteille. Kasoittain takkia ja liiviä toinen toisensa päälle asetelluina eukko onnistui saamaan itsestään lihaisamman kuvajaisen, mitä oikeasti taisi ollakaan. Villainen huivi tiukasti lähes valkoisiksi vaalenneiden hiusten yllä laski otsan puolitiehen jättäen kuitenkin näkyviin hallitsemattomasti kurtistuvat kulmat, sekä ihon syvät juomut ja rypyt. Iäkäs nainen katsoi räikeää näkyä edessään. Metsästä tuntui puuttuvan palanen. Hänen harmajan sinisten silmien edessä levisi näky levästä aukosta, katkenneista puiden oksista jotka olivat sadelleet maahan jonkun suuren ja massavan olennon tieltä. Maassa huutavat jäljet syvistä askelmista ja jostain omituisesta, jälkiä tasoittavasta – perässä laahautuvasta esineestä. Jälkiä pitkään ja hartaasti tuijottaen nainen mutristeli suupieliään ennen kuin kääntyi katsomaan tuhonsa kokenutta vuohiaitaustaan. Viidestätoista eläimestään oli jäljellä pukki, kuusi kuttua, kuin kolme pientä kiliä. Viisi sorkkaeläintään menettäneenä nainen puhisi raivoissaan. Aitaus, joka oli kerännyt eläimet yhteen omisti nyt enää yhden pystyssä pysyvän sivustan kaiken muun maatessa laonneena maahan.
”Erwin! Näkyykö sieltä mitään!?” metsään muodostuneeseen aukkoon tuijottaessaan vanhus puraisi uudestaan huultaan nähdessää hämärän hahmon nuorukaisesta, jonka kuvajainen muodostui hämärään yöhön. Pojan kädessään kantama soihtu oli omiaan helpottamaan vanhan naisen kykyä erottaa pimeässä liikehtivä hahmo. ”En osaa sanoa, mikä se ikinä onkaan ollut – niin se on kulkenut kohti rannikkoa” vaaleahipiäinen nuorukainen, joka iältään tavoitteli tuskin kuuttatoista ikävuotta korkeampaa saumaa hieraisi vaaleiden hiustensa niskalenkkiä. ” Miten törkeää, se piru vei minulta viisi kuttua! Ihme ettei se hotkaissut kaikkia samantien. Huoh, antakaa minun kaikki kestää. Meidän pitää kerätä ne nyt torppaan, että pysyvät turvassa siltä röyhkeältä varkaalta”, happamasti suupieltään hieraisten nainen katsahti kohti pimeyttä kuvitellen varkaan silmiensä eteen. Mikä tahansa se olikaan ei hän, kuin nuori Erwinkään voineet edes kuvitella, että varkaaksi alkanut vierailija aikoisi astella pian uudestaan samaan suuntaan.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 7, 2009 19:30:04 GMT 3
Fangornin osoittama kuuliaisuus oli keventänyt Saphiren mieltä yhtä nopeasti kuin otuksen katoaminen oli vetänyt sen matalaksi. Liekö nuorukaisen käyttämällä voimasanalla ollut kerrankin vaikutusta tapahtumien nurinkuriseen kulkuun? "Kiroukset menettävät tehonsa jos liikaa toistelee.", oli hitusen vaivaantunut soturi mutissut selitykseksi pienelle tunteenpurkaukselleen. Saphire pahoitteli kyllä kieleltään lipsahtanutta myrkkyä, vaikka se ei tuntunut hierlikkalaista pahemmin loukanneen – pikemminkin vain naurattaneen. Ei ollut lainkaan hillityn ja hiljaisen yönkulkijan tapaista kiihtyä tai polttaa tällä tavoin päreitään. Ärräpäiden laskettelu ei kuulostanut kovin kohteliaalta naisen läsnäollessa, olipa tämä toinen musta haltia tai kieleltään vielä kärkevämpi raakalaislikka. Ei kai Saphire ollut saamassa Ciernalta pahoja vaikutteita, siinä missä kipakka nuori nainen tuntui rauhoittuneen huomattavasti tyynen ja mukautuvaisen matkakumppaninsa seurassa? Mies oli pistänyt tytössä tapahtuneen muutoksen ristiriitaisin tuntein merkille - sekä helpotuksella että hienoisella harmilla. Yleiskielessä harjaantumaton haltia kuunteli ja oppi neidon puheista kaiken aikaa, joten hän olisi toivonut toisen höpisevän enemmänkin... toisaalta, temperamenttisen likan kimpaantuessa kunnolla yönkulkijan olisi tehnyt ajoittain mieli pyytää tätä huutamaan hiljempaa, jotta korviinsa ei olisi sattunut niin kovasti. Saphiren pään sisällä tulivuoren purkaus kun tuntui kymmenen kertaa pahemmalta kuin neidon kiukusta puhkuvissa ja puhisevissa keuhkoissa. Istuessaan taas tukevasti siivekkään ratsunsa satulassa antoi soturi kiusallisen tapauksen ja aatosten painua mitä pikimmiten unholaan. Vastoin karuun ja valoisaan aavikkoon tottuneen neidon puistattavia kokemuksia, tunsi korpea samoileva haltia olonsa sitä paremmaksi, mitä enemmän suojaa ympäröivä metsä hänelle tarjosi. Kuolleen joutomaan jäätyä taakse oli ympäröivä luonto viimein täyttynyt vilkkaan elämän äänistä, jotka rauhoittivat ja lujittivat sokean miehen mieltä. Syvällä puiden siimeksessä, monituisten öisten eliöiden joukossa hän tunsi olevansa taas kiinteä osa luomakunnan verkostoa. Toisin kuin pienimpiäkin risahduksia säikkyvä ihmislikka, löysi musta haltia turvaa puiden huminasta ja pensaissa ja oksistoissa rapistelevista otuksista… tai olisi ainakin löytänyt, ellei kookas fangorn olisi nyt rymistellyt maastossa kuin norsu posliinikaupassa, katkoen oksia ja tallaten mättäitä surutta tieltään! Se siitä lintujen varoitusten kuulostelusta… Lentävää liskoa ei oltu luotu rämpimään tiheässä höteikössä, ja niinpä nuorukainen tuli lähes vaistomaisesti ohjanneeksi pedon samaan suuntaan, mistä se oli kotvasta aiemmin palannut. Käskien liskoa liikkumaan vaivihkaisemmin ja terästäen aistinsa äärimmilleen koetti musta haltia parhaansa mukaan tavoittaa pienimmätkin hälyttävät äänet alueella mahdollisesti liikkuvista ihmisistä. Harmi kyllä kaksikon ainoa toimiva silmäpari jäi ohjastavan miehen selän taa pimentoon, jolloin kumpikaan ei osannut varautua tulevaan kohtaamiseen. Mistäpä Saphire olisi arvannut, ettei fangorn ollut tyytynyt poissaollessaan pelkän villin riistan havitteluun, vaan oli käynyt varkaissa paikallisella tilalla! Mikä lie pedolle sen helpompaa kuin syöksyä keskelle avutonta vuohikatrasta kylvämään tuhoaan. Fangorn, tuo röyhkeä rohmuaja, muisti vielä hyvin tuottoisan ryöstöretkensä, eikä aikaakaan, kun verkkaisesti etenevä peto vainusi taas saman, houkuttelevan tuoksun sieraimissaan. Pöheiköstä kuului pientä rapinaa ennen kuin raivatun väylän yli pinkaisi pelokkaasti määkivä kuttu. Kohta eläimen perässä pelmahti matkalaisten eteen nuori pojankloppi, joka urahduksen kuullessaan ja hirviön nähdessään lamaantui järkytyksestä laajentuvin silmin aloilleen. Yhtä yllättynyt soturi tuijotti hetkisen tielle ilmestynyttä tummaa hahmoa, kunnes vaimea kauhunparahdus sai hänet pudottautumaan hyvin vikkelästi satulasta. Nuoren ihmisen tuiskahtaessa kumoon ja yrittäessä kompuroida pakoon veti musta haltia esiin katanansa. Saphire ei nähnyt tuoreesta vihollisesta juuri mitään, mutta hän tiesi että silminnäkijä piti vaientaa, ennen kuin tämä hälyttäisi paikalle lisää vaikeuksia. Terävän kuulon ja ketteryyden ansiosta hätääntynyttä ihmistä ei ollut kovin vaikea tavoittaa. Haltia tarttui nuorukaista pian tiukasti nutunrintamuksesta, painaen pojan kovakouraisesti vasten lähintä puuta ja vieden terän aivan tämän kurkulle. Yönkulkijan pingoittuneilta kasvoilta kuvastui aikojen saatossa iskostunut pelko kuin kiukkukin. Väärään aikaan väärään paikkaan eksynyt nulikka oli nyt hyvin vähällä päästä hengestään. Soturi ei epäröisi tai katuisi varmasti pitkään tekoaan tietäen, kuinka hänen itsensä kävisi ihmisten käsissä. ’Tapa tai kuole, sillä nãn’Deí ei tunne armoa.’ Miksi Saphiren olisi pitänyt sääliä? Hän halusi vain selviytyä…
|
|
|
Post by Tylppy on Mar 7, 2009 20:15:50 GMT 3
”Hae vettä, kerää puut, hakkaa hakkuut...hyvä ettei tässä vielä pyykinpesulle joudu..” manatessaan nuorukainen repi tietään läpi taipuisten puiden etsiessään laumasta karanneita kuttuja. Kenties eläinlaumasta typerin onnistui ujuttautumaan pensaiden läpi sen sijaan, että se olisi valinnut valmiita polkuja kuljettavakseen. ”Kohta kai saan letit ja rusetteja” väistäen taipuisan oksan levähtämistä suoraan kasvoilleen Erwin kumartui pois oksan kulkureitiltä. Kulkiessaan lähes sokeana kotitilansa läheisyydessä poika viimein kuuli sen – sorkkien aikaan saaman rasahtelun aivan muutaman metrin päässä. Kirkastuminen nuorukaisen viheriäiden silmien pinnalla levisi kuin kissaeläimen pupillit pimeydessä pojan hiipiessä saaliinsa perään. Eläimen piilotettu nerousaisti sai kuitenkin kutun pinkaisemaan arvaamatta juoksuun, jolloin kiroten juoksuun lähti poikakin saaden raapaistuksi poskelleen muutamia naarmuja tunkiessaan läpi metsikön. Pitkäksi venähtänyt nuorukainen harppoi harmaa pilkullisen sorkkaeläimen perään kykenemättä hetkeen herättämään epäilyjään ympäristössä elävissä äänissä. Luonto eli luonnolliseen tapaansa, mutta kaikista tärkein huomio kulki sokean tavoin hänen ohitseen.
Liskon aikaansaama metsän rääkkäys ei tavoittanut nuoren ihmisen mieltä ennen kuin kuttu pinkaisi yli maahan sorretun alueen. Liskon äännähdys sai kuitenkin odotetun ilmiön heräämään ihmislapsessa, kun taas kuttu lisäsi vauhtiaan. Poika nosti kauhistuneen katseensa eläimen massiiviseen päähän. Kauhun ja paniikin lamauttaessa Erwinin vikkelät jalat aloilleen ei nuori poika kyennyt muuta tekemään kuin haukkomaan hetken henkeään. Pelon kirahdus hampaittensa välistä ajoi nuorukaisen vereen huikean määrän varoituksia, mitkä viimein saivat eloa honteloihin jalkoihin. Kompuroiden maahan ja lopulta muutaman pakoon kykenevän askeleen tempaisten Erwin tajusi seuraavan vaaran koettelevan itseään. Jostain selkänsä takaa tarttuva koura vetäisi pojan hennon kehon ympäri ja rusensi vasten puuta. Ilkeän muhkurainen puunrunko ei tuntunut yhtään ikävältä tai epämukavalta siihen nähden kuinka terä tavoitteli vapisevan kurkun ihoa. Eikä silminsä saaneet kohdetta katselleen. Hän näki pelkkää mustaa. ”Voi pyhät pyssyt..” vinkaisu pojan kurkulta tahtoi olla jo liian suuri liike kylmän terän tavoitellessa raskaasti liukuvaa aataminomenaa.
Kaiken tapahtuessa varoittamatta ja nopeaan Cierna katsoi outoa näkymää edessään. Yksin suurin eläimen selkään jääneenä aavikkolainen tunsi olonsa epäuskoiseksi. Silmiään siristäen tyttö näki haltiaa pienemmän olennon sätkivän aloillaan haltian hahmon kulkiessa lähemmäs. ”Paikka siinä..Hyvä..” eläintä alta kulmain vilkuillen aavikkolainen liukui alas eläimen selältä. Haltian aloilleen jättämiä suitsia epäröiden katsoen tyttö puristi ne kouraansa. ”Harkitsekin puraisevasi minua niin lupaan, että ahteristasi löytyy sen jälkeen jotain todella epämukavaa” liskolle muristen tyttö siirsi suitset niin, että sai niiden varassa talutettua eläintä. Löyhästi ohjaimet lähimmän oksanympärille kiskaisten Cierna mulkaisi eläintä kerran jos toisenkin ennen kuin uskalsi kääntää sille kokonaan selkänsä. Askeliaan kiiruhtaen kohti kaksikkoa, josta jo ihmismäisen pelon vinkauksen kuulikin Cierna tupsahti haltian vierelle. ”Ethän sinä voi...hänhän on vasta poikanen” puuta vasten tyrmättyä poikaa katsoen aavikkolainen tuijotti pojan kaulalle painettua asetta. Kulmat aavistuksen rypistyen tyttö vilkaisi kauhuissaan nieleskelevää nuorukaista. ”Niin niin...ja ja, minua odotetaan – älä, kiltti älä. Minä minä vain keräsin eläimiä kasaan kun jokin...tuo..tuo söi niistä osan” ääni vavisten ja sanat toisiinsa tahmaantuen poika nieleksi levottomasti kykenemättä peittelemään pelon sekaista vapinaansa. ”Teen mitä vaan...kuulkaa...isoäitini ei pärjää yksin. Vanha parantajaeukko..tuolla noin...ihan vähän matkan päässä. Kuulkaa en minä tahallani ...tielle tullut..”
|
|
|
Post by R.C. on Mar 8, 2009 1:07:14 GMT 3
Sokea haltia ei heti erottanut, oliko vastustaja raavas mies vaiko poikanen, saati oliko tällä asetta tai ei. Tieto ei ollut olennainen kun tarvittiin nopeita tekoja ikäviä seurauksia estämään. Vihollinen tuntui tosin melko kevyeltä ja heppoiselta karkeaa kangasta kahmaisseen nyrkin alla. Yhtä kaikki Saphire ei vetäytynyt tylyistä aikeistaan, ennen kuin Cierna ehti viimeisellä mahdollisella hetkellä pistää sanansa terän ja pojan vimmatusti sykkivän kaulavaltimon väliin. Liki refleksinomainen liike kilpistyi puolitiehen vain pienen verinoron herahtaessa nuorukaisen kalpealle kaulalle. Musta haltia veti ihoa nirhaisseen terän sentin kauemmas vilkaistessaan samalla epäilevästi selkänsä taa seisahtanutta neitoa. Osoittiko tyttö taas kerran naiiviutensa? ”Luuletko ettei hän voisi, jos saisi tilaisuuden?! Liian suuri riski ottaa.”, sihahti musta haltia hampaidensa välistä, tuntiessaan puhtaan itsesuojeluvaiston tykytyksen takaraivossaan. Kurjien kokemusten mustaamat mielikuvat saivat Ciernan myötätunnon vaikuttamaan silkalta typeryydeltä. Saphire ammensi pelkonsa ja epäluulonsa tapahtumista ennen Damarcan tuhoa. Nuorukainen muisti vielä kyllin hyvin, kuinka hänet oli ruoskittu, kivitetty, poltettu ja hakattu henkihieveriin, ja jätetty lopuksi paaluun sidottuna riutumaan kuoliaaksi. Kiduttajina olivat toimineet aivan tavalliset ihmiset, naiset ja miehet, mukaan lukien nuoret, jotka jaksoivat jo kantaa kättä pidempää, pienempien lasten katsoessa sivusta. Mistä väki oli muka varmuudella tiennyt vakoojan aikeista? ’Nuoria tai vanhoja, he ovat kaikki oppineet vihaamaan meitä yönkulkijoita!’, ajatteli Saphire katkerasti huultaan purren, kuunnellessaan nulikan epätoivoista sönkötystä elukoista ja eukoista. Nyt mokoma nãn’Deí määki kyllä kuin säikähtänyt lammas, vaan jahka musta haltia joutuisi alakynteen, paljastaisi pieni susi tässäkin pojassa terävät hampaansa. ”Joudumme vaikeuksiin jos tämä puhuu. Ihmiset ovat petollisia.”, yritti yönkulkija vielä kerran protestoida, mutta Cierna ei selvästikään tahtonut antaa periksi. Synkkä ja uhkaava soturi empi vielä hetken verran, mutta vapautti keskenkasvuisen viimein piinastaan. Nulikka saisi totisesti kiitellä ja ylistää hierlikkalaisen maasta taivaisiin, sillä ilman Ciernan läsnäoloa haltia olisi varmasti mestannut pojan silmäänsä räpäyttämättä – niin syvään juurtunut oli kammo päivänvalvojien harjoittamaa julmuutta kohtaan. Rautaisen otteen kirvotessa järkyttynyt pojankloppi lysähti silmät selällään ja pelon mykistämänä puun juurelle, tuijottaen pitkään pimeydestä kimppuunsa käynyttä tummaa hahmoa, joka näytti sulautuvan hämärään taas yhtä vaivihkaa ja vaivatta kuin oli varjoista erkaantunutkin. Saphiren perääntyessä Cierna saattoi helposti havaita haltian hermostuneisuuden. Soturi puisteli päätään ja jupisi matalasti hakeutuessaan likelle petoa ja jättäen ongelman ratkaisun täten kumppaninsa harkintakyvyn varaan. Mies ei selvästikään tehnyt myönnytystä vain vastustajan nuoren iän tähden - neidon tahto taisi lopulta painaa paljon enemmän, vaikka soturi olikin avoimesti eri mieltä. Suhautettuaan katanansa takaisin huotraansa ja ristittyään käsivartensa rinnalleen jäi haltia näyttämään hapanta naamaa sivummalle. Samalla hän kertasi ja pohti kuumeisesti kuulemiaan puheita. Oliko poika kavaltanut toisen ihmisen vain pelastuakseen? Vai valehteliko tämä? Entä jos lähistöllä olikin odottamassa joukko seipäin ja heinähangoin varustautuneita kyläläisiä? Oliko lisää vihollisia jo tulossa? Toinen toistaan tukalampia vaihtoehtoja pyöritellessään tuli soturi vilkaisseeksi vihaisesti vierellään notkuvaa liskoa. Että fangornin pitikin hankkia heille vain lisää huolenaiheita! Nuorukaisen huomio palasi taas pojankloppiin, joka keräsi vähitellen rohkeutensa rippeitä oltuaan juuri vähällä laskea kunnolla alleen. Kuvitteliko tuo nulikka saavansa jonkinlaisen korvauksen menetyksistään nyt kun syyllinen oli löytynyt? Mitä kiertolaisilla olisi muka tarjota maksuksi kuolleista kutuista, kun he hädin tuskin itsekään tulivat toimeen? Kiitosta tai laupeutta kaksikko tuskin ainakaan osakseen saisi, se näytti täysin varmalta. Mitä Cierna siis uskoi säälillä saavuttaneensa? Harmia ja hankaluuksia kaikki tyynni...
|
|
|
Post by Tylppy on Mar 8, 2009 20:45:17 GMT 3
Pelottavaksi näytelmäksi muuttunutta tilannetta seuratessaan Cierna empi, mutta hän ei kuitenkaan aikoisi todistaa lapsen sokeamielistä silppomista. Aavikkolainen astahti haltian vierelle puristaen kämmenensä kevyesti vasten asetta pitelevää käsivartta. Haltian myrkylliset tiuskaukset saivat niin nuoren pojan klopin kuin aavikkolaisenkin nielaisemaan tyhjää. Tehokkaiksi tehdyt sanat saivat naisen irrottamaan vetoavan otteensa mustan kankaan peittämältä käsivarrelta. Poika puolestaan ei osannut muuta kuin jatkaa vapinaansa – sen verran kohtalokkailta ja viimeistellyiltä tumman miehen sanat kuulostivat. ”Et sinä sitä voi tietää” miehen ärtymykselle tiukkaisten Cierna väistyi sivummalle Saphiren puhistessa hänen ohitseen.
Haltian perään Cierna katseli hetken huomaten olevansa tilanteessaan nyt omillaan – asioihin puuttumisen palkka tuntui aina johtavan jotenkin yksinäisiin tilanteisiin. Nuorukainen kuitenkin oli lysähtänyt eteensä kuin rikkiparsiintunut perunasäkki. Pojan rahjusta katsellessaan Cierna huomasi olevansa taas tilanteessa, jossa hän joutui kohtaamaan ulkopuolisia ihmisiä. Mutta samalla hän ymmärsi välinpitämättömyytensä puuttua muiden – vieraiden elämään, sillä Saphiren aikaansaama mullistus peitti allensa pelot ihmisistä. Aavikkolainen polvistui nuoren pojan eteen katsoen ohuena juovana valuvaa haavaa toisen kaulalla. ”Mikä...mikä, mikä se oli?” kauhustaan irti pääsemättä poika vinkui huomaamatta ollenkaan kosketusta kasvoillaan Ciernan kääntäessä pojan päätä toiselle sivulle. Aavikkolainen vilkaisi haavaa ennen kuin käänsi katseensa kohtaamaan pimeässä lähes lakanan valkoisena hohkavan nuorukaisen. ”Ystäväni on vaan vähän säikky – siinä kaikki. Oletko kunnossa?” ”Hänhän...hän meinasi tappaa minut!” ”Oletko sinä kunnossa vai et?” ”En.” ”Ahaah – noh, nousehan” Cierna oikaisi käsivartensa kohti halvauksen saanutta nuorukaista avittaakseen toisen huterille jaloilleen. Hieman empien ja varuillaan Erwin kuunteli nuoren naisen ääntä – joka kuulosti kertakaikkiaan normaalimmalta mitä tumman puhuvan myrkkynuolen sanat. Jotakuinkin naisen ääni tapasi erikoisen kuuloisen murteen, ehkä jopa karskinkin tavan ääntää sanoja jotka olisivat muuten särähtäneet nuorukaisen korviin – mutta hänen mielestään tytön ääni oli kaunis ja pehmeä. Kovasta sivuäänteestä huolimatta. ”K-k-kiitos” huojahtaen poika kampesi itsensä pystyyn vilkuillen hermostuneena pimeyteen jonka suuntaan haltia oli kadonnut. ”Kuule, olet ihan kunnossa eikä sinulle sattunut mitään, joten eikö olisikin ihan hyvä ettet kertoisi meistä kenellekään....”
”Eeeeerwiiiin!?” läheltä kuuluva huuto rikkoi nuoren naisen lauseen. Ääni kuului vanhalle naiselle. Värisevänä ja vahvaksi pakotettuna topakka ääni kaikui metsiköstä saaden himasti kasvaneen joukkion hiljentymään. Vaalean nuorukaisen katse hätääntyi uudestaan, mutta poika ei päässyt pinkaisemaan pakoonkaan aavikkolaisen puristaessa kätensä tiukasti pojan kättä. Pimeydestä Cierna osasi herättää kuvajaisen hermostuneen haltian pakokauhun kasvamisesta – eikä ollut kaukana etteikö Ciernakin olisi samaa kauhua itseensä ammentanut. ”Pirun poika missä sinä nyt olet? Se kuttu tuli pihalle tuli hännän alla ja mihin sinä jäit?! Erwin?” hapuilevasta äänestä kuulsi läpi pieni pätkä ärtymystä kuin ikävystymistäkin aina siihen asti kun kumarassa kulkeva varjo valaistui pienen öljylampun valossa.
Vanha, lähes puolisokea nainen nojasi toisella kädellä kävelykeppiinsä kulkiessaan päättäväisenä eteenpäin. Molemmat kätensä toimintakelvottomina minkäänlaiseen puolustautumiseen. Aavikkolainen tuijotti hämmentyneenä lähestyvästä vanhuksesta nuorukaiseen ja pimeyteen jossa tiesi haltian kuin liskonkin kihisevän. Kaikkien tapahtumien keskelle lykkääntynyt aavikkolainen tunsi raskaan painon kulkevan nielussaan hallitsemattomasti edes takaisin hikikarpaloiden nousetta hiusrajaan. Cierna vilkaisi nuorukaista kunnes hänen kätensä konemaisesti irrotti otteensa pojan kädestä. ”Erwin sielläkö sinä olet? Mikset vastaa kun sinulle puhutaan poika? Aii...etkö olekaan yksin?” silmiään tihrustaen vanhuksen ääni lämpeni lähes pelottavalla vauhdilla. ”Saitko varkaan kiinni?” ”E-en...vaan tytön” pojan käsi puristui kiinni aavikkolaisen käteen saaden Ciernan sihahtamaan. Ennen kuin tyttö kykeni vetäisemään kättänsä irti, oli vanhus päässyt jo lähelle. ”Tytön ? Hullujakos sinä puhut?” hetken silmiään siristellen ja valoa kädessään nostaen vanhus kulki lähemmäs antaen tarkastelevan katseensa kulkea oudossa näyssä. Kasvoiltaan vaaleaksi karanneena Cierna tuijotti valossa erottuvia vanhan naisen kasvoja osaamatta sanoa sanaakaan.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 9, 2009 13:25:49 GMT 3
Pojanklopin kömpiessä takaisin vetelille jaloilleen hivuttautui musta haltia taas hitaasti lähemmäs kaksikkoa. Saphire ei yhä vieläkään luottanut tippaakaan toiseen ihmiseen, vaikka hierlikkalainen olikin antanut ymmärtää tämän olevan vasta nuori ja vailla aseita. Eihän sokea soturi voinut tätä omin silmin todentaa, eikä neidon näkökyky tainnut olla pimeässä paras mahdollinen. Niinpä hän halusi kaiken varalta pysytellä Ciernan tavoitettavissa, mikäli likka alkaisi syystä tai toisesta katua laupeuttaan - nulikan nopea ja kivuton loppu oli edelleen pelkän teränheilautuksen päässä. Koskapa riesasta ei kuitenkaan saanut hankkiutua kerralla ja kunnolla eroon, lieni vaikeuksia viisainta väistellä. Rauhaton soturi olisi suonut Ciernan pitävän kiirettä puheissaan, sillä sanat ja lupaukset tuntuivat laihalta takeelta kaksikon paolle. Mustan haltian levottomuus jatkoi kasvamistaan suippojen korviensa heretessä nulikan änkytyksestä kohta kauempaa pöheiköstä kiirineeseen kutsuun. Ei ollut kovin vaikea arvata, kuka mahtoi olla moisen raakkuvan kailotuksen kohteena. Nuorukaisen leukaperät kiristyivät kätensä hakeutuessa taas miekkansa kahvan tuntumaan. Hän terästi kuuloaan eritelläkseen mahdollisista muista askelpareista kertovat äänet. Tarvittaessa jokainen vihamielinen tulija päättäisi yönsä, mikäli se mustasta haltiasta riippui... ’Pidä kiirettä, Cierna’, kuumehti Saphire hiljaa mielessään kääntäessään huomionsa taas parin harppauksen päässä häälyvään neitoon. Vaikka pojan aiemmissa puheissa olisikin ollut perää, ja lähestyvä henkilö paljastuisi vain harmittomaksi akaksi, olisi parhaillaan kärttävien palkeiden kantaja voinut helposti hälyttää paikalle lisää vaikeuksia. Varmasti aavikkolainen tiedosti itsekin vaaran ja tajuaisi vetäytyä riittävän ajoissa? Mahdollinen yritys vaikutti ainakin valuvan hukkaan nulikan vastatessa eukon huhuiluun sanoin, jotka saivat Saphiren pinnan kiehahtamaan. Kukahan oli löytänyt ja kenet?! Soturin käsityksen mukaan poika oli eksynyt kaksikon tielle ja jäänyt kotvaseksi satimeen. Entä luuliko tämä ”löytäjä” saavansa pitää tytön jollain verukkeella? Ciernahan oli kertonut kultasilmäisten hierlikkalaisnaisten olevan haluttua kauppatavaraa jossain päin maailmaa. Miten tahansa, nämä ihmiset eivät kyllä saisi hänen ystäväänsä korvaukseksi kuolleista vuohista! Tehdäkseen kantansa sangen selväksi marssi kiukusta kihisevä yönkulkija takaisin kaksikon luo, saaden uhkaavalla olemuksellaan pojan kirvoittamaan otteensa ja painautumaan vingahtaen vasten puunrunkoa. Haltia paimensi neidon kevyellä nykäyksellä taakseen ja jäi tarkkailemaan lähemmäs taapertavaa, kumaraa käppänää, joka saikin nyt sameiden silmiensä eteen jotain vallan muuta mitä oli luvattu. Vanhus joutui kohottamaan katsettaan ylös pitkää vartta tavoittaakseen nuorukaisen synkät kasvot. Saphire ei silti virkkanut mitään, sillä hänellä ei ollut näille ihmisille mitään sanottavaa. Soturi tyytyi vain tekemään valmiutensa taisteluun tiettäväksi, mikäli päivänvalvojat keksisivät jotain konnuuksia kaksikon päiden menoksi. Samassa haltian äänettömän kyräilyn keskeytti kuitenkin selkänsä takaa kuuluva mylvähdyksenomainen haukotus, joka kumpusi syvältä fangornin kidasta. Ääntä seurasi voimakas tömähdys liskon rojahtaessa laiskasti auki raivaamalleen väylälle röhnöttämään. Pedolla oli nyt hitusen sellainen vainu, että tässä tohistaisiin vielä jokunen tovi ennen kuin päästäisiin jatkamaan matkaa. Suoraan urahdellen ratsulla ei ollut mitään ajatusta vastaan, sillä mikäs tässä oli jouten maata ja sulatella vuohihaan antimia. Fangorn taisi olla autuaan tietämätön tai välinpitämätön siitä tosiseikasta, että se itse oli koko kahinan syy ja aiheuttaja. Nuorukainen vilkaisi ärtyisänä suupieliään tyytyväisesti lipovan liskon suuntaan. Velttoilu ei nyt sopinut soturin pirtaan. ”Lähdetään, Cierna, kun vielä voimme.”, sihahti haltia vaimeasti, laskelmoituaan tilanteen yhä otolliseksi. Nulikka ja muori eivät saisi matkalaisia juosten kiinni, ja kaksikko olisi jo kaukana ennen kuin perään ehdittäisiin usuttaa takaa-ajajia. Mitä tuo eukkokin mahtoi Saphiresta ajatella? Mitä luultavimmin vanhuksen korviin oli kantautunut vähintään huhuja siitä, miten nuoria neitoja katosi mustien haltioiden miehittämistä kaupungeista. Akan ei tarvitsisi laskea yhteen asioita ja luoda vääriä johtopäätöksiä soturin aikeista. Niinpä yönkulkija halusi vain kärsimättömästi karata paikalta, ennen kuin tilanne äityisi pahemmaksi...
|
|
|
Post by Tylppy on Mar 12, 2009 1:00:59 GMT 3
Siroa ja kevyttä ei vanhuksen askellus ollut. Sellaista se ei ollut ollut enää vuosikymmeniin. Vanhan naisen vetreys oli haparoitunut ja kadonnut koukkuisten kätten iholta jo vuosikymmentä jos toistakin aikaisemmin. Lyhtyä nostava käsi ei ollut varma otteiltaan, ei suinkaan - silkkaa vapinaa ja tärinää oli vanhan ihmisen liikehdintä kun valo sai loistollaan tehdä tumman nuorukaisen hahmoa tiettäväksi. Kaihin koskettamat silmät hipoivat mustan puhuvan asetakin pielustaa verkkaisesti ylemmäs. Tumman puhuva iho sai vanhuksen kasvot rypistymään, mutta tilaa kauhulle ei ehtinyt naisen iholle muodostumaan. Tarkastellen hiljaisena nuoren miehen - miltein pojan kasvoja vanhus maisteli alahuultaan. Vapinan naisen kädeltä saattoi halutessaan tulkita peloksi ja kauhuksi, mutta sellaista ei vanhuksessa tavattu. Tuumivaisena ja mietteisiinsä unohtuneena vanhus vilkaisi ohi nuoren soturin nähden säikähtäneen hahmotelman vaaleaverisestä tytöstä. "Olet pahassa paikassa nuorukainen, kaltaisesi kävivät täällä jo - olet myöhässä" kuivasti todeten vanhus vilkaisi puuta vasten viruvaan tyttärenpoikaansa. "Sinäkin siinä, häpeäksi olet kerrassaan" mutisten vanhus nosti katseensa takaisin sokeaan nuorukaiseen, joka ei uhmakkuuksineen saanut vanhan ihmisen paljon nähnyttä mieltä lankeamaan. "Kaltaisesi tappoivat täällä jo ihan riittämiin. Eikö riitä että olen tyttäreni kuin miehenikin teidän tähden haudannut ja vieläkö aiotte ruokkia itsenne kärsineiden viimeisillä elämän riippeillä?"
Cierna nielaisi kuuluvasti nuorukaisen turvallisen varjon takana. Eihän suinkaan vanhusta pelännyt, tai poikaakaan missään määrin. Enemmin hänen pelkonsa kääntyi haltiaa kohtaan, jonka varjot henkivät niin peittelemätöntä, puhdasta kiukkua ja raivoa . Aavikkolainen oli aikeissa totella samantien Saphiren sanoja, vaikka kenties itsensä kylläiseksi ahtanut lisko tuskin kovin mieluusti kevyttä ratsastusmatkaa olisi tarjoamassa. Tyytyväisen oloinen hengitys kuului riittävän hyvin ihmistenkin korviin, jolloin Ciernakin saattoi aavistella eläimen hartaan olotilan. Jokin kuitenkin pidätteli naista lähtemästä. Ne olivat vanhukset sanat. Karuina ja pelotta ilmiannetut sanat koskettivat nuorta aavikkolaista. Sillä olihan ihmisen sanoissa hyvin paljon hänelle kuuluvia sanoja, tapahtumia - tunteita. Vanhus, kuin poikakin olivat jo silmillään kohdanneet tuhon, jolta tyttö itse oli vielä kovin sokeasti turvassa. Hän ei ollut ajatellutkaan perhettään niin kovasti kuin olisi pitänyt, mutta vanhuksen sanat herättivät aavikkolaisen kadotettuihin tuntoihin uudestaan. "Emme me voi noin vaan lähteä" Cierna huomasi tuntevansa sääliä, yhteenkuuluvaa haikeutta - itselleen kuulumatonta lempeyttäkin noita vieraita ihmisiä kohtaan. Kultainen silmäpari tarkasteli hetken Saphiren kireää profiilia, joihin hänen vaimeat sanansa eivät tuntuneet tekevän yhtään pehmeämpää piirrettä.
Vetoavakaan katse ei kulkisi läpi tummamielisen miehen, jolloin aavikkolainen astui haltian vierelle - tekisi nuorukainen sitten mitä tahansa. Aavikkolainen käsitti pitelevänsä tunnetta, joka oli lähes rinnastettavissa syyllisyyteen jota Saphiren olisi pitänyt kannatella omalla tunnollaan eikä hänen. "Hän ei ole lainkaan sellainen hyvä rouva, ei ollenkaan" nuorikon katse kävi kuin poikkiteloin pojassa, jolla saattoi olla vahva sana tai toinenkin sanottavanaan. Sanakaan kuitenkaan kykenemättä sanomaan poika pysyi hiljaa, muttei kuitenkaan irrottanut suurta halaustaan puun rungosta. Silmissään lähes haastava pistos lahjoittui nuoren pojan mieleen niin pistävänä, ettei nuorukaiselle tullut edes mieleen avata suutaan. " Olemme yhdessä syyllisiä vuohikatoon rouva - tai emme edes me, vaan ystäväni ärsyttävä elikko, joka kaatoi kokonaisen puun vain sen takia että sille tuli nälkä. Sitä elukkaa ei pysäytä mikään, jätimme sen vain ihan hetkeksi yksin niin se jo katosi. Mutta jos minulta kysytään se elukka kyllä ansaitsisi köniinsä mokomasta varkaudesta. Toden totta minä olen sitä mieltä, mutta me emme aikoneet mitään pahaa rouva. Olemme vain läpikulku matkalla. Yhdessä" puhetulva tavoitti äärimmäisiä mittasuhteita Ciernan astahtaessa valokeilaan. Vanhus, joka ei suinkaan odottanut minkäänlaista moneenlauseen, ja hätäisen hengenvedon mittaista puhetulvaa mykistyi. Valo liikahti tumman puhuvasta nuorukaisesta lähes päätä lyhyempään neitoon. Vanhus laittoi merkille naisen kapeilla harteilla roikkuvan sotilastakin, kuin muutenkin siroa kehon huonosti istuvasti peittävät vaatteet. Hiusten raskaan mustaa sävyä katsoessaan eksyi kaihiset silmät tarkastelemaan pitkän hiljaisuuden mittaiseksi ajaksi nuoren naisen silmiä. Ensimmäiseksi uskomatta näkemäänsä vanhus astahti lähemmäs. Valkosipulin, kuin kaalinkin löyhkästä kiemurteleva hengitys tapasi Ciernan hajuaistin kun vapiseva eukko tuli hänen lähelleen. Valoa vasten tytön silmiä tarkastellen muori varmistui näkemästään. "Silmiesi kulta...olen kuullut monia tarinoita...mutten ole koskaan aikaisemmin tavannut kultaisten silmien kantajaa" vanha nainen astahti askelman taaemmas. Hän tarkasteli kummallista kaksikkoa. Sokeaa murhamiestä, kuin silmiltään kultaista nuorta naistakin. Hän ei nähnyt kahleita. Mutta hän kuuli huolen ja tunsi levottomuuden, vaikkei hän kyennytkään tunnistamaan kummasta kumpusi tunne vahvimmillaan.
"Elukkanne hajoitti aidan. Palvelukseksi voisitte korjata sen- niin emmeköhän me sillä olla sitten sujut" topakka ilmoitus häkellytti kaikki läsnäolijat, mutta naisesta ei ollut selittelemään tai kehuskelemaan yön hämärää sen enempää. Hän oli vain ikäänsä nähden hyvin kohtuullinen. Odottamatta juuta tai jaata vanhus kääntyi kannoillaan, oikaisi huonoa ryhtiään muutaman nikaman verran ja lähti takaisin kohti kotimökkiään jättäen pienen seurueen ihmettelemään laskevaa pimeyttä.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 16, 2009 12:15:24 GMT 3
Musta haltia siristeli silmiään niitä peittävän siteen alla saadakseen jonkinlaisen käsityksen eteensä seisahtaneesta kumarasta hahmosta - ja toisaalta salatakseen tuntemattomilta ihmisiltä puutteensa. Hämäävän rätin vuoksi yönkulkijan näkökyvystä ei koskaan voinut olla täysin varma. Vanhuksen mukanaan tuoma valo teki kuitenkin tyhjäksi sokean vähäisetkin ponnistelut kartoittaa vastapuolen vaivaista olemusta. Vaikka vanha nainen itsessään ei tainnut olla pelkäämisen arvoinen, sai mahdollinen ikävyyksiä kerjäävä reaktionsa soturin sielun vapisemaan kuin tuulenvire haavan lehden. Jos akka huutaisi, joutuisi haltia ehkä vaientamaan tämän väkisin - ja tällöin saattaisi olla jo liian myöhäistä. Tilanteen ennakoimattomuus teki sydämessä tilaa levottomuudelle. Mitkä hyvänsä tunteet tai aatteet uurtuivat eukon kurttuisille kasvoille jäi mieheltä pimentoon, mutta kohta kitkerään sävyyn virkotut sanat kertoivat hänelle enemmän kuin yksikään ryppyjen lomaan piirtynyt ilme. Nuorukaisen sisimmässä kuohahti oitis väkevä kiukku. Soturi oli puolittain osannut odottaa kuulevansa ihmisiltä jonkin sortin katkeraa töykeilyä tai syytöksiä. Hetkeksi Saphiren valtasi sama kapinallinen kiihko, jota oli lietsottu Kuun kansan kasarmeissa jo pitkään. Tuntui kuin haltian päähän taitavasti taotut mielipiteet olisivat suorastaan ryöpsähtäneet tietoisuuden pintaan, murtaen miehen itsehillinnän ja hämärtäen tyystin hänen oman arvostelukyvynsä. ’Vuosisatoja nãn’Deí ovat vainonneet ja tappaneet kaltaisiani, ja nyt kun rohkenemme viimein iskeä takaisin, pidätte meitä pahimpina roistoina. Katsoisitte peiliinne! Jos antaisitte meidän elää vapaasti yhteisiksi luoduilla mailla, tätä verenvuodatusta ei olisi tarvittu. Itse olette syypäät menetyksiinne. Vastarinta on turhaa, ja se koituu vain tuhoksenne. Valtiaan strategia on lyömätön; Korkea herramme on tehnyt meistä vähälukuisinakin voittamattomia! Alistukaa elämään kanssamme, tai päättäkää päivänne pikemmin. Sorron ajat ovat ohitse, vaikka ne joutuisimme katanalla katkaisemaan!’ Vihasta ja närästä kyltynyt nuorukainen oli juuri aikeissa avautua vanhukselle siitä, kuinka monta vuosisataa ihmiskunta oli hylkinyt kansaansa ja ajanut yönkulkijoita turmioon, kun hierlikkalainen astahtikin esiin ja otti sanaisen tahtipuikon haltuunsa. Tyttö oli tainnut aistia ilmapiirissä kasvavat jännitteet tai aavistaa mustan haltian kiristyvät piirteet, ehtien viime hetkellä hätiin orastavan riidan väliin. Ciernalta tilanteen selvitys kävikin joutuisammin kuin kitsaasti ja kömpelösti sanoja toistensa perään töksäyttelevältä mieheltä, joka oli kaiken lisäksi tolaltaan. Saphire oli vähällä keskeyttää neidon ja työntää tämän syrjään, sillä niin pingoitetut olivat hermonsa ja polttava kielellään kärkkyvä iva. Hänen tai kansansa teot eivät tarvinneet puolustelua - etenkään toisen päivänvalvojan suusta! Vain orastava kunnioitus ystäväänsä kohtaan sai soturin pysymään vaiti sen sijaan, että olisi tehnyt aavikkolaisen puheet tyhjiksi. Cierna oli suostunut nöyrtymään ja pyytämään tapahtunutta anteeksi kai arvatessaan, ettei musta haltia alentuisi tähän missään nimessä – akan äskeiset purevat syytökset olivat hänelle liian henkilökohtaiset. Tytön vakuuttelut hyvyydestään saattoivat yönkulkijan kuitenkin hämilleen. Oliko häntä juuri autettu, vähätelty vaiko nöyryytetty? Suotuisampi valo, johon Cierna oli miehen puheillaan saattanut, tuntui häiritsevältä alituiseen hämärään tottuneesta haltiasta. Jos hän ei ollut ihmisten silmissä pelätty ja parjattu pimeyden kätyri, niin mikä hän oli muiden kaltaistensa rinnalla? Hyvien ja pahojen osapuolten epäreilu roolijako tuntui niin syvälle historiaan juurtuneelta, että sen murtaminen vaikutti oudolta ja mahdottomalta. Toisaalta luopiot ja sotakarkurit kuuluivat ihmisten riveihin, eivät haltioiden... Vanhuksen odottamaton vastaus havahdutti soturin hetkellisestä hämäännyksestään. Olikohan hän ymmärtänyt käppänän kähinät oikein? Piti siis korjata aita? Johan oli eukolla otsaa patistaa heidät hommiin. Vaan jos akka oli tosissaan, ymmärsi Saphire pääsevänsä vähällä. Muiden sotureiden kesken kompromissi olisi jäänyt huomioitta - etenkin äskeisen herjauksen jälkeen - mutta nyt yksinäisellä haltialla ei ollut vaihtoehtoja. Saphire tiesi Ciernan paikkaavan aidan ilman häntäkin, mikä tuntui sekin väärältä. ”Ei se vie kauan...”, mumahti mies niin vaimeasti, etteivät vieraat voineet kuulla alistumistaan. Epäilysten kytiessä yhä mielessään saattoi soturi vain toivoa, ettei eukon ehdotuksessa piillyt petos saati ansa. Ratkaisu tuntui liian helpolta ja suopealta ollakseen totta, mutta pakkohan siihen oli taipua vaikka katuakseen. Kumaran hahmon loitotessa käännähti haltia ympäri käydäkseen vielä heristämässä sormeaan taustalla loikovalle pedolle: ”Srísh nüin mezereüm, qüel’el neriâh shírûn né! (Jos aiheutat lisää hankaluuksia, vannon suolistavani sinut paljain käsin!)” Niin kitkerä raivo sävytti haltian uhkausta, että jopa kookkaampi ja voimakkaampi fangorn näytti hetken luimistelevan. Tehtyään kantansa selväksi lähti soturi vastahakoisesti seuraamaan neitoa, tämän askelten viittoessa sokealle suunnan.
(( Pahoittelen vastauksen kestoa, ja pahoittelen että viivetys jatkunee vielä tämän viikon. ))
|
|
|
Post by Tylppy on Mar 16, 2009 15:21:49 GMT 3
Cierna saattoi kuulla haltian rinnasta kantautuvan murinan. Saphiren koko olemus oli kiristinyt viulunkieleksi, joka oli hetkenä minä hyvänsä katkeamassa. Ja jos niin kävisi, olisi sotku sellainen että Cierna oli varma, ettei jatkaisi matkaansa askeltakaan teurastajan rinnalla. Kaikkea ei hänkään hyväksyisi! Ja aidan rippeiden korjaaminenkin kuulosti riittävän kohtalokkaalta tuomiolta ja vaikealta hyväksyä. Mutta ennemmin pahainen aita kuin kisa siitä kumpi saa mummelin tai nuoren pojan ruumiille haudat ensimmäisen kaivetuksi. Kiistakapula, joka oli nousemassa myös aavikkolaisen kielelle tuli kuitenkin niellyksi alas. Jonkunhan oli täällä pidettävä päänsä kylmänä – ainakin edes hetken vielä pidempään. Kovaluonteinen haltia oli hetkessä muuttunut aavikkolaisen silmissä kovapäiseksi hierlikkalaiseksi. Mies se oli haltiakin, ja raivo oli kuin mitä tahansa raivoa. Kiukku ja kärkevyys oli samanlaista kuin hänen veljessään, isässään, serkussaan tai naapurijurtan asukkaassa – se oli vain vaivoin hallittua. Oliko Saphire saanut liikaa vaikutteita Ciernan läsnäolosta? Saphiressa nyt elävää raivoa nainen oli odottanut näkevänsä jo aikaisemmin, mutta aina vain tuo kylmäkiskoinen kiukkukallo oli niellyt raivonsa. Aavikkolainenhan oli haukkunut haltian pataluhaksi siinä missä tämä kärttyinen akkakin, loukannut ja solvannut – mutta mitä oli Saphire tehnyt? Nielaissut ja kääntänyt säikysti – ei sentään säikysti, vaan mielivaltaisen kopeasti hänelle selkänsä. Ja mitä nyt oli tekeillä? Haltiahan kiehui kuin padallinen tervaa. Tippa vielä kiehuvan keitoksen sekaan niin jo kiehuisi ylitse. Tuliperäinen aavikkolainen ei voinut olla yhtään varma oliko miehen suuttumus hyvä asia tai oliko hän yhtään ylpeä esille tulleesta muutoksesta. Ja jos Cierna itse oli onnistunut näyttämään itsessään vähäisiäkään lauhtuneita piirteitä, oli sekin kuvajainen kääntymässä kodikkaasti vänkyrälle. Hierlikkalainen nosti kätensä lanteilleen. Hän hengitti. Syvään ja pitkään. Vanhaa naista kohtaan kokemansa myötätunto oli sittenkin ollut vain hetken säälipisara, joka maahan osuessaan levisi ja hajosi. Pakkohan oli mummelin ollut nähdä side miehen silmillä – sokeastako nyt aitaa korjaamaan?! Ei. Annettu tehtävä, suora määräys oli kasaantunut naisen harteille. Mikä kieroutunut tapa tämäkin mahtoi olla kostaa ja rangaista kaikkeen tapahtumiin viatonta - oikean syyllisen sijaan. Hän oli pyytänyt anteeksi, heidän molempia puolesta. Saphire ei sellaiseen ikimaailmassa olisi ryhtynyt, senhän olisi osannut arvata. Mutta miksei se voinut riittää? Hän oli nöyristynyt vanhan naisen edessä, tehnyt tilanteesta niin otollisen suotuisan lähes seisomaan kuolleelle naiselle kuin vain taisi ja mitä oli tapahtunut. Rangaistus siitäkin pienestä hyvästä. Cierna huomasi haltian liikahtavan viereltään ja sähisevän heidän uljaan typerälle ratsulleen. Oliko Saphiren ollut pakko tunkea pitkän kapea nenänsä näiden ihmisten asioihin pikkupuukkonsa kanssa? Olisi antanut vain pojan mennä. Cierna huomasi ärtyvänsä myös Saphiren pakonomaisesta tarpeesta käydä ihmisten kimppuun. He olivat karkureita. Jo silläkin verukkeella he olisivat vain voineet paeta pojan huomatessa heidät – ehkä napero ei olisi huomannut kuin liskon eikä heitä sen kyydissä. Mutta ei sitten sinne päinkään. Ehei. Ei tietenkään, Saphire ei antanut sellaiselle tilaisuudelle edes mahdollisuutta. Tapohinsa kuulumatta Cierna puri huultaan. Hän tunsi hampaidensa puristuvan alahuulensa pehmeää ihoa vasten jo hyvinkin kivuliaasti. Liskon luota takaisin tullessaan Saphire saattoi jo 'haistaa' sen. Viikkoja, jopa kuukausia kadoksissa ollut villikissa oli palannut. Jo hetken olisi saattanut mieskin luulla seuralaisensa lauhtuneen silityskelposeksi kotieläimeksi, joka oli lauhkea ja miellyttävä. Pehmeän puoleinen haave aavikolla kiukkuilleen tappurapensaan piikkien menetyksestä osoittautui vääräksi. Harhaluulo oli kuin ilmassa leijaileva saippuakupla, jonka joku tohelo – tuo tapahtumien suma, oli saanut poksahtamaan. Mutta sokeutensa takia muissa aisteissaan vahvemmaksi terävöittynyt haltia huomasi kyllä eron aavikkolla tavattuun naiseen. Aavikkolla oli Ciernan raivo ollut hallitsematonta, vääristeltyä, suureellista ja väkinäistä – pelonsekaista. Pelko. Sitä Saphire tuskin oli alkuun huomannut tai erottanut, mutta nyt viimein kadoksissa olleelle tunteelle oli osattu antaa nimi. Sillä se puuttui nyt. Raivo oli raivoa tietenkin, mutta nyt se tuntui luonnollisemmalta. Jos sitä niin saattoi kuvata. Ärtymys kalvoi nuoren naisen mielenjuuria. Kiivastunut hengitys oli kuin puhinaa raivopäisen härän sieraimista Ciernan lähtiessä vanhan eukon ja tämän lapsen lapsenlapsen perään. Eikä hänen mielessään käynyt minkäänlaista eroavaisuutta aikaisempiin kokemiinsa raivon myrskyaaltoihin. ~ Vanha eukko oli saapunut torppansa pihamaalle, missä odotti sinne tänne heitelty aitaus. Vanhus katseli aitauksen palasiksi raadeltua sivua vilkaisten taakseen. Kultasilmäinen nainen teki tuloaa lähemmäs, hieman taaempana piru itse. Eukko oli lähettänyt Erwinin hakemaan riukuja, köyttä, sekä muita tykötarpeita aitauksen korjaajia varten. Aidan takaisin työstäminen ei ollut vaikeaa, mutta se oli työlästä. Vanhalla naiselle aidan korjaus oli lähes mahdotonta, vaikka hänen apulaisensa olikin hintelä nuorukainen. Korjaustyö kävi kätevämmin kahdelta nuorelta, tai toiseltakin jo vain heistä. Hänen esittämänsä korvaus oli huvittava jossain määrin, mutta hyvin kätevä ja asioita helpottava hänen omastapuolestaan. Ennemmin hän valitsi hyödyn kuin järkevyyden. ~ ”Voihan paska” Ciernan silmiin osuva näky sai naisen kiroamaan topakasti omalla kielellään. Kiroaminen tuntui käyvän häneltäkin paremmin omalla karunkuuloisella kielellä kuin yleisesti ymmärrettävänä riettautena. Kaikista maailman kansoista ja kulttuureista oli haltia onnistunut saamaan seuralaisekseen sen vähemmän siivosuisen prinsessan. Aavikkolainen katseli liskon aikaansaamaa tuhoa. Säpäleinä ympäriinsä leviävät riukujen muistot olivat levinneet ympäriinsä pientä aukeaa pihaa. Kosteassa maassa levisi ympäriinsä kilieläinten sorkkien jälkiä, sekä ruoallaan leikkineen liskon temmellyspainaumia. Lätäköt hän osasi arvata verisiksi lammikoiksi. Kipakka hengenveto Ciernan suunnilta oli riittävän voimakas ele kertomaan liskon aikaansaamasta hävityksestä sen lisäksi, että Saphire sai tuntea nahoissaan sähäköiden kultaisten silmien tuijotuksen. Piinaava tunne nahassa oli hyvin kelvollinen tapa kertoa koska joku loi murhaavan katseen puolelleen. ”Vai ei mene kauan – hankkisit silmät päähäsi” leutolintu oli saanut tilalleen kärttyisen kottaraisen Ciernan riisuessa yltään mustan puhuvan sotipuvun. Hän tulisi paahtumaan kuumuudesta, sillä sen lisäksi että hän kieuhui jo sisältä päin tulisi edessä oleva työsarka kirjoittamaan tusinan hikipisaraa. Cierna tyrkkäsi yllään lämpöä keränneen takin haltian syliin alkaessaan keräämään paitansa hihansuita ylös. Aavikkolainen ei pelännyt työtä – eikä hän arkaillutkaan sitä, mutta silti hän tunsi vastenmielisyyttä edessä olevaa koitostaan kohtaan. ”Mitä vain kurjan rauhan eteen. Mitä vain ilman verenvuodatusta, mutta tämä on jo liikaa. Kohta varmaan olen loikkimassa nakusillani kaivoon jos käsky käy”, happamia aatteita mielessään pyörittäen Cierna astahti tuhon ja turmion keskelle aloittaen illan viihteen omalta osaltaan. [Ei mitään kiiruita vastailemisen kanssa ollenkaan ^^, vaikka on kyllä pakko sanoa, että oli nautinto kirjoittaa tätä replaa. Onnessani naureskellut linjan toisessa päässä ja malttamattomana vastausta odottelen menee sen kirjoittelemiseen viikko tai kaksi ]
|
|
|
Post by R.C. on Mar 18, 2009 12:22:03 GMT 3
Aiemmin maltillisessa haltiassa leimahtanut raivon kipinä oli sangen tavaton ilmiö, eikä siis ihme, jos Ciernalta tahtoivat mennä puurot ja vellit sekaisin – toisin sanoen toinen ei tainnut tajuta kaikkia soturin vihan vaikuttimia. Tuittupäisen tytön satunnaiset kiukunpuuskat ja sättimiset eivät nähtävästi tuntuneet nuoresta miehestä läheskään yhtä ärsyttäviltä kuin vanhuksen suusta kirvonnut kirpeä kommentti. Yhden ainokaisen lauseen tunteita kuohuttava voima oli taas kerran tullut todistetuksi. Osasyynä ristiriitaiseen reagoimiseen lieni kahden naisen välinen ikäero ja asema. Likka oli vasta nuori ja luonteeltaan selvästi herkästi tulistuvaa tyyppiä. Haltia saattoi täten pistää toisen syytökset puhtaan tietämättömyyden piikkiin ja antaa tytölle helpommin anteeksi, siinä missä vanhuksen sanoissa täytyi painaa jo jonkin sortin kokemus ja harkintakyky. Kaiken lisäksi paikallinen asukas lukeutui varsinaisten syyllisten joukkoon, sillä harvemmin mustaa haltiaa oli aavikolla tavattu tai hätyytetty – nurjamielinen väestö kun ei ollut yönkulkijain ainoa peruste pysytellä poissa karuilta mailta. Maailman tilanteesta tietoisemman eukon virkahdus osui näin suoraan hermoon, kun taas hierlikkalaisen jopa monin verroin tuimemmat herjat olivat onnistuneet vain raapaisemaan nuorukaisen kopean ja itsepintaisen hiljaisuuden pintaa. Eihän Saphire ollut missään vaiheessa myöntänyt Ciernallekaan vääryyttä kansansa toiminnassa, sillä hän uskoi yhä vankasti Valtiaan suunnitelmiin ja sodan oikeutukseen. Soturi kunnioitti sisartensa ja veljiensä taistelua kansan vapauden ja aseman puolesta, vaikka olikin itse epäonnistunut tehtävässään. Verenvuodatuskin palvelisi varmasti viime kädessä tarkoitustaan, jos se tekisi maailmasta tasavertaisemman paikan. Mustaa haltiaa sapettikin tämän vuoksi suuresti, ettei edes useita vuosikymmeniä elänyt ihminen nähnyt kuolleita sukulaisiaan kauemmas ymmärtääkseen, mistä koko konflikti oli saanut alkunsa. Olivatko vuosien varrella yhytettyjen mustien haltioiden murhat sitten sen paremmin perusteltavissa? Eukon esittämä vaade ei miellyttänyt haltiaa sen enempää kuin hierlikkalaistakaan. Vanhuksen oli täytynyt vaistota yksinäistä soturia kalvavat pelot ja levottomuus käyttääkseen vieraita näin sumeilematta hyväkseen. Onneksi soturi osasi silti tukahduttaa negatiiviset tunteensa liki yhtä nopeasti kuin ne leimahtivatkin. Haltian mieliala muuttui säyseämmäksi viimeistään siinä vaiheessa, kun hän palasi neidon tykö ja aisti tämän yllä häälyvän pahaenteisen auran. Alistunut mies ajautui suorastaan ymmälleen. Miksi Ciernan hurjistunut katse pureutui häneen eikä vanhukseen? Tyttö tuntui ottavan tehtävän raskaammin vastaan kuin soturi konsanaan. Ei kai Cierna ollut kuvitellut silkan pahoittelun sovittavan koituneita tuhoja? Likalla oli turhan ihanteellinen kuva elämästä, jos tämä uskoi riitojen ratkeavan pelkällä anteeksipyynnöllä ja -annolla. Vai pitikö neito häntä syyllisenä seurauksiin? Aavikkolaisen armostahan he joutuisivat raatamaan. Haltia nieli pitkin hampain harminsa ja haali kasvoilleen tavanomaisen jurottavan ilmeensä. Pahimpia kauhukuvia haudutellut soturi koki kaksikon onnekkaiksi, jos juttu ratkeaisi näin kivuttomasti. Hierlikkalainen taisi olla jupakan lopputuloksesta vallan toista mieltä...
Perille päästyä antoivat pahantuulinen pihinä, kiroilu ja kivahdus tosin ymmärtää pedon saaneen pahempaakin tuhoa aikaan. Saphire saattoi vain kuvitella kaksikon eteen avautuvan lohduttoman näyn, joka kuulosti lietsovan neidon ärtymystä entisestään. Soturi jätti viisaasti vastaamatta toisen töykeilyyn. Mies tiesi urakan tuntuvan vain kahta ikävämmältä keskinäisen kyräilyn ja torailun merkeissä. Aita ei valmistuisi edes aamuun mennessä jos hän erehtyisi väittelemään jukuripäisen likan kanssa siitä, kumpi oli todellinen syypää matkan saamaan kurjaan käänteeseen. Niinpä haltia pysyi viileän vaitonaisena, viikkasi ylimääräiset vaatteet siististi sivuun ja kääri omatkin hihansa. Edes sokea soturi ei ollut vasaroidessaan niin kömpelö, että olisi naulaa näkemättä lyönyt sormeensa. Saphirella oli sangen hyvä tuntuma työhön niin kauan kun joku kertoi, mitä seuraavaksi täytyi tehdä. Tarvikkeet, välineet ja ohjeet saatuaan alkoi uurastus vähitellen sujua. Täten kaksikko saikin hyvän tovin huhkia ja ahertaa, varsinaisen rikollisen lekotellessa metsikössä.
Useita tunteja myöhemmin, keskiyön jo aikaa sitten koitettua saivat he viimein viimeisen riu’un paikoilleen. Eukko ja pojannulikka olivat luultavasti käyneet jo nukkumaan, elleivät jaksaneet valvoa ja vahtia aidan rakentumista. Musta haltia kohottautui hieman huojahtaen seisaalleen, hieraisi hihansuulla otsaansa ja käänsi kasvonsa poispäin. Nuorukainen ei pitkään aikaan ollut virkkonut sanaakaan, vaikka tyttö oli häntä miten hyvänsä kironnut. Hän vaikutti väsyneeltä ja poissaolevalta nyppiessään pieniä tikkuja kipeistä sormenpäistään. ”Lupaus pidetty. Lähdetään...”, ehdotti yönkulkija vaimealla, rahisevalla äänellä.
(( Toivottavasti ei haittaa vaikka tässä kohtaa vähän kiiruhdin. ))
|
|
|
Post by Tylppy on Mar 18, 2009 13:57:00 GMT 3
Kerrankin jos toisenkin he kykenivät ajattelemaan samalla tavalla. Cierna ja Saphire eivät kiistelleet koko työsaran aikana, vaikka osaksi huvittava musta sadepilvi leijuikin nuoren naisen päänympärillä. Ärtymykselle ei ollut nimeä, ja paremman puutteessa se kohdistui kova kasvoiseen nuorukaiseen. Jonkunhan se oli korvattava syyllisen paikka, ja jotakuinkin aina oli haltian kohtalo kohdata vastaantuleva tuittuilu. Eihän asioiden olisi tarvinnut mennä niin, mutta tuollaiseksi sotkuiseksi suhteeksi oli omaperäisen kaksikon rinnakkaiselo muodostunut. Ja sellaisena se taisi pysyäkin haltian purressa kiitettävän runsaan itsehallintansa kanssa huultansa aina tuollaisissa tilanteissa.
Hieman, ihan vähän nainen oli saavuttanut lauhtumusta nähdessään Saphiren osallistuvan rajallisuudestaan huolimatta aidan korjaustyöhön. Cierna oli toden totta odottanut saavansa kohdata työsaran yksin, sillä mieshän olisi voinut kevyesti – sekä itsekkäästi vedota rajoittuneisuuteensa. Niin moni muu olisi ainakin tehnyt, sillä helpommalla pääseminen oli aina parempi vaihtoehto kuin tietoisesti osallistua johonkin ikävään ja aikaa vievään, hikiseen hommaan. Hierlikkalaisen yllättynyt katse oli hetken levännyt säpäleisen aidan luokse kulkevassa haltiassa. Liian ylpeänä lauhtuakseen siedettävyyksiin, Cierna katseli haltiaa hetken ennen kuin tuhahti pitääkseen näreytensä yllään. Saphiren kääriessä hihojaan oli aavikkolainen puraissut huultaan – hän oli aikeissa virkkoa jotain, mutta viisaammaksi nähden hän vaikeni.
Torppansa ikkunasta katselevan vanhan eukon odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla kaksikon kyvykkyydestä yhteistyöhön. Hänessä eli vielä epäilys noiden kahden oudosta yhteisolosta. Hän odotti haltian tuovan itsestään esille hyvin tiedossa olevan tyrannin, mutta toisin kävi. Tyrannihan oli nuori nainen, jonka voimakastahtoinen kieli suurinpiirtein komensi ja käskytti pimeän yön kansalaista. Vain vaivoin eukko kuuli seuraavia äkäisyyden sisältäviä lauseita; ”Pidä tätä tolppaa tässä”, ”Odota – älä vielä”, ”Lyö tuohon, tuohon, ja tuohon”, ”Tämä ensin”, ”Laitoit sen vinoon”. Loputtoman oloinen virta lyhyitä ja topakoita komentoja sai eukon suupielen virttymään ylöspäin. Jos hän vain olisi kyennyt näkemään paremmin, olisi hän kyennyt näkemään reippaasti liikehtivän työnjohtajan purevan aika ajoin huultansa, raapivan tummaa hiusmerta, hieraisevan niskaansa – tekevän empiviä liikkeitä. Äänistä riippuvaisena, ja lapsenlapsensa näkökyvystä miltein riippuvaisena eukko hykersi väsynyttä naurua kyeten hetken aikaa uskomaan maailman kellahtaneen päälaelleen. Nainen, ihminen komentelemassa mustaa yönpetoa – sellaista näkyä ei kovin usein elämässä kohdannut. Ei sellaista näkyä voinut todeksi uskoa, mutta tuo outo ja erikoinen näytelmä toden totta tapahtui hänen torppansa pielessä.
Vakoiluun ja salakuunteluun syvästi uskova aavikkolainen huomasi silmäkulmassaan viimeisenkin tuikkeen torpan ikkunoissa pimenevän. Hän ei hukkunut sokeaan pimeyteen täyden kuun valaistessa maata. Kirkkaan kuun lisäksi oli nuorukainen tuonut ennen yöpuulle asettumistaan muutaman soihdun kaksikon työtä valoittamaan. Muutaman sinnikkäästi silmilleen valuvan hiussuortuvan kerta toisensa jälkeen silmiltään pyyhkäisten Cierna suoristi kivistelevää selkäänsä. Työn lomassa lämpöä kerännyt keho oli hyvillään yön kipristelevämmäksi muuttuneesta viileydestä. Miltein valmis aita oli vaatinut tuntien raadantaa, jossa yksin äänessä ollut aavikkolainen antoi itsensä lauhtua hieman lisää. ”Annahan kun autan”, naulaamisen jälkeen riukujen liitoskohtaa tukevan kohdan ympärille sidottavan ohuen köyden kanssa työskentelevää haltiaa katsoessaan Cierna avasi suunsa – jälleen. Hiljaiseen mökötykseen taipunut haltia tuskin taisi viis veisata siitä mitä ärtynyt nainen teki tai tuumasi. Puheensa ei kuitenkaan ollut enää niin kovin röyhkeää, saati äksyä mitä aikaisemmin naisen poimiessa köyden päät haltian käsistä. Cierna vilkaisi marmori kasvoja ennen kuin keskitti katseensa köysiin, jotka hän kiristi ripojen ympärille tiukkaan solmuun.
Kaikkien yhteiseksi yllätykseksi aita kuitenkin loppujen lopuksi jopa valmistui. Ja vielä parempana kuin vanhana ollessaan – tai sitä mieltä Cierna ainakin itse oli katsellessaan työntulosta. Eukon suojatin lisäksi hän taisi olla ainoa joka ylipäätään näki aikaansaannoksen. Umpisokeiden keskuudessa iltapäivänsä, iltansa ja yönsä viettäneenä Cierna pyyhkäisi hikeä kasvoiltaan. Hän ei huolehtinut viileästä viimasta ihollaan, vaikka se saattoikin myöhemmin koitua kohtalokseen. Kylmyys ei ollut lähelläkään hänen mieltään, siitä pitivät huolen kipeäksi taipunut selkä, kivistelevät ja arat sormet. Tikut, jotka olivat valloittaneet sormensa ja joita hän vielä parin päivän päästä varmasti kaivelisi irti sormistaan. Uupumus ja väsymys kasaantui lisänä työn lopputulosta tarkastelevan naisen harteille. Ilman suullistakaan vettä tai istumataukoa oli työ verottanut tekijäänsä hyvästä lopputuloksesta huolimatta. Lähestulkoon varmasti samat vaivat kumpaakin heitä verottaen ei Cierna laittanut sanaakaan poikkiteloin haltian suusta tupsahtavien kolmen sanan voimaa vastaan. ”Äkkiä pois, heti ja nopeasti – aina vain parempi”ajatuksensa kiiruhtamana ja haltian sanoja myötäillen Cierna poimi haltian laskostaman takkinsa.
Ilman kehoitusta hierlikkalainen lähti tarpomaan suunnalle missä tiesi tyytyväisenä nukkuvan liskon olevan. Takki toisessa kainalossaan aavikkolainen antoi itsensä hukkua metsän pimeyteen. Heidän urhoollisen ratsunsa heille raivaama käytävä, suorastaan valli keskellä metsikkö teki jopa Ciernan pimeässä suunnistamisesta helppoa. Haltian lähes äännetön kävely ei huolettanut häntä, sillä Saphiren äänettömyyteen oli aavikkolainen hämmentävällä tavalla tottunut. Hän ei tietenkään millään tavalla voinut luottaa kuuloonsa ja sokeaan uskoon, että haltia ylipäätään kulkisi perässään – mutta jollain tasolla. Jollain tietoisuudellaan Cierna tiesi Saphiren olevan lähellään, kolmen tai neljän askeleen verran taaempana. Tuntien taisto aidan kanssa olisi saanut raivoikkankin liskoeläimen uupumaan. Paljon nopeammin suuttumuksensa rippeet ilmaan hävittäneenä Cierna oli vaan eteenpäin kulkeva väsynyt räsynukke. Joka kuitenkin kärsi jälleen kerran harmista. Hänen omatuntonsa oli alkanut vaivaamaan hierlikkalaista aivan liian useasti, ja jälleen se urheasti nosti päätään tumman matkalaisen pääkopassa. Tuikituntemattomalle hän olisi voinutkin jatkaa itsekästä vaitioloaan, mutta haltian vaitonaisuus suorastaan pakotti naisen kärvistelemään aikaansaamassaan tunnelmassa.
Puolessa välissä tuota lyhyttä matkaa Cierna viimein pakotti itsensä seisahtumaan. Oman tahdonvoimansa kanssa painien hän käännähti paikoillaan onnistuen puuskahtamaan harmistuneena. ”Kuule...vaikka sinä vihaatkin jokaikistä ihmistä koko luomakunnassa niin eikö tuo tämän päiväinen ollut jo liikaa? Olit tappaa pojan tänään. Tuosta vain. Eihän ollut tehnyt sinulle mitään pahaa” äänensä, vaikkakin hurskaan ja raivoisan äänenpainonsa kadottaneena osasi kyllä kertoa, ettei Cierna hetkeen liikahtaisi paikoiltaan.
[Ei tuo yhtään mitään haittaa, eihän sitä suinkaan kaikessa tarvitse ajankanssa ammentaa]
|
|
|
Post by R.C. on Mar 22, 2009 0:03:24 GMT 3
Tunteja kestäneen tiuskimisen kuuntelu sai haltian totisesti toivomaan näköään takaisin, jotta miehen ei olisi alituiseen tarvinnut toimia vain nuoren likan mielenoikkujen varassa. Käskyttäjänä Cierna veti ainakin vertoja Kuun kansan kasarmien esimiehille, jos kohta naisen logiikasta ei voinut sanoa samaa. Kuukautta takaperin ei edes yönkulkija olisi arvannut koskaan alentuvansa ihmisen määräysvallan alle. Mikäli haltia olisi pysähtynyt miettimään asemaansa tarkemmin, olisi hän taatusti vajonnut häpeän pohjamutiin. Kuuliaisesti ja nurkumatta oli nuorukainen silti tehnyt työtä käskettyä, vaikka kerran jos toisenkin neidon empimisen elkeet saivat haltian epäilemään, mitä kaikesta kasaamisesta mahtoi lopulta syntyä. Vähitellen köydet ja riu’ut olivat sentään löytäneet aidan muodon, vaikka mies itse ei päässytkään urakkansa tuotosta ihailemaan. Uupuneelle soturille riitti silti vallan mainiosti pelkkä tieto piinansa päättymisestä. Ciernan tavoin hänkin halusi karata mitä pikimmiten matkoihinsa, ennen kuin eukko keksisi nuorille ja näppärille käsille muuta käyttöä. Kovan uurastuksen jäljiltä Saphire tunsi ensi kertaa orastavan heikotuksen. Tähän mennessä nuorukaisen ei ollut tarvinnut verottaa voimiaan juuri mitenkään; Olihan hitaasti riutuva haltia joko istunut lentävän liskon satulassa tai levännyt suojassa auringolta. Raskas ruumiillinen työ uhkasi viimeistään viedä Saphiren suuret luulot kestävyydestään. Kohta kolmatta viikkoa jatkuneen laihan ruokavalion vaikutukset alkoivat vähitellen tuntua, huolimatta seuralaisensa osoittamasta huolenpidosta – vaikka parhaansa mukaan soturi estikin muutosta näkymästä. Sotilaspuvun takki oli käynyt jo aavistuksen väljemmäksi. Vaikka ero ei ollut huomattava, oli se jo luonnostaan solakassa kehossa merkittävä. Yönkulkija tunsi olonsa voipuneeksi ja uniseksi, vaikka vaistonsa käskivät pysymään alati valppaana; Viipyiväthän he vielä vihollisen maalla. Nuorukainen koetti pitää itsensä liikkeessä pelätessään nuokahtavansa seisaalleen. Särkevien lihasten huutaessa lepoa vain kirvelevät tikut ihon alla pitivät mielen tehokkaasti valveilla. Niinpä soturi jatkoi pistelevien sormiensa painelua ja nyhtämistä seuratessaan ihmislikan kannoilla takaisin metsän siimekseen. Kaksikon taival taittui syvän vaitonaisuuden vallassa, kunnes hierlikkalainen sai tukalasta ilmapiiristä tarpeekseen ja avasi viimein suunsa. Tytön pysähtyessä ja kääntyessä purkamaan aatostensa painolastia havahtui Saphirekin horroksestaan. Musta haltia oli häälynyt kaiken aikaa juuri siellä missä neito oli olettanutkin, vaikka raskaaksi käynyt askel oli jätättänyt hänet aavistuksen etäämmäs kuin tavallisesti. Välimatka soi soturille aikaa seisahtua ja terävöittää kuuloaan. Raukea tajunta onnistui takertumaan kaikkiin lauseisiin, vaikka sanoma ei nuorta miestä miellyttänytkään. Eikö mokomaan aiheeseen olisi voitu palata myöhemmin? Miksi juuri nyt, kun päätään jomotti, suutaan kuivasi ja vatsaansa kaihersi ontto ja kivulloinen tunne. Väsymys teki mustan haltian ärtyisäksi, vaikka hän tiesikin kiihtymisen johtavan vain hankaluuksiin. Saphire veti syvään henkeä ja nojautui lähintä puuta vasten, välttäen kuitenkin vaikuttamasta liian veltolta neidon silmissä. Samapa kai tuo milloin tapausta puitaisiin, jos asia tulisi taas ennemmin tai myöhemmin puheeksi... ”Vaaran uhatessa soturin on toimittava heti, ei hukata hetkeäkään, armoa tuntematta. Sekunnilla jona säälit vihollista, tunnet veitsen survotun vatsaasi. Sekö parempi vaihtoehto, Cierna?”, kysähti Saphire kitkerästi. Vain hullu olisi ruvennut kyselemään ihmiseltä tämän aseistuksesta tai motiiveista, kun vihamielinen suhtautuminen oli niin helposti arvattavissa. ”Poika oli vaaraton, turha tappaa, silti riski liian suuri. Erehdys koituu aina jonkun tuhoksi.”, jatkoi soturi hammastaan purren. Hierlikkalaisen kannanotto oli hermostuttava, sillä se sai epäilyksen kalvamaan haltian sisintä. ’Katsotko hurskaan puolueettomana sivusta, jos minut raahataan taas paalulle paahtumaan vain koska säästin vihollisen? Koska hän oli ihminen kuten sinäkin?’ Luultavasti likka tekisi juuri niin, ja niin sen täytyi mennäkin. Hän oli luottanut tyttöön, piti tätä suorastaan ystävänään, mutta omatuntonsa nimissä hierlikkalainen saattaisi uhrata miehen jo seuraavassa tienmutkassa. Kaikki kansathan olivat kai viime kädessä uskollisia omilleen, ja vaikka Saphire olikin langennut rikkomaan tätä alitajuista lakia, ei raakalainen välttämättä sortuisi samaan. Oikeastaan se lieni hyvinkin epätodennäköistä. Musta haltia uumoili henkensä olevan toiselle vähempiarvoisempi ihmisen rinnalla. Karvas pala nousi nuorukaisen kurkkuun hänen koettaessaan karkottaa synkkiä aatoksiaan. Saphire ei halunnut tehdä viimeisestä liittolaisestaan vihollista itselleen, vaikka pieni pelko jäikin kaihertamaan sydänalaansa. ”...kaikki kaltaiseni, jotka koskaan säälineet nãn’Deítä tai ojentaneet auttavan kätensä, on tavalla tai toisella petetty, ajettu ahdinkoon. Näin olen kuullut ja nähnyt, joten miksi uskoisin muuhun?” Saphire puisteli ponnettomasti päätään. ”Cierna, älä yritä lientää kantaani jos et tunne omaa lajiasi kuten kansani.” Soturi vaikeni suoremmista mielipiteistään: 'Olet pahainen peräjorpakon likka, joka on elänyt koko ikänsä yhdessä kylässä ja karussa hiekkaläntissä, johon sivistyksen ääni hädin tuskin kantautuu. Mitä sinä voisit tietää asemastamme täällä ulkomaailmassa? Miten voisit ymmärtää sitä kammoa, joka meihin yönkulkijoihin on aikojen saatossa istutettu?' Ajatuksessaan saattoi hyvinkin olla vinha perä, mutta Saphire ei olisi kehdannut ilmaista Ciernalle moista mietettä edes katkerassa mielentilassaan. Ei enää. Peloistaan ja pettymyksestään huolimatta hän halusi selittää asiat parhain päin: ”Cierna on toki poikkeus. Ehkä siksi, että heimosi on myös ajettu ahtaalle. Ehkä siksi suhtaudut suopeammin toiseen hyljeksittyyn...”, aprikoi musta haltia vaimeasti.
|
|
|
Post by Tylppy on Mar 22, 2009 18:46:00 GMT 3
Täyden ymmärryksen – ja sinne päin suunnatun ymmärryksen välillä oli jyrkkä kuilu. Eikä Cierna osannut päättää millä puolella hän kuilua sijaitsi. Haltian puheet sotilaan tehtävistä ja velvollisuuksista, olivat aivan vinksallaan siihen nähden mitä hän kansansa sotureista ymmärsi ja tiesi. Samoin tuntui hänen tuntonsa olivat asettua kahdelle eri sivulle – pitikö hänen närkästyä Saphiren antaessa ymmärtää ettei yhteenkään ihmisolentoon ollut luottamista. Vai pitikö hänen niellä ylpeytensä siitä, että Saphire piti häntä eristyksissä kasvaneena pikku tyttönä, joka kykeni yksin jääneenä turvautumaan vain samankaltaiseen yksilöön. Oliko sanat tarkoitettu loukkauksiksi, vai tahattoman kielitaidon puutteestako ne vain vääristyivät hänen korvissaan. Tavoillensa petollisena aavikkolainen pakotti itsensä olemaan hiljaa – kuuntelemaan ennen kuin pyrskähti ärräpäisiä sanoja.
Hierlikkalaisen katse lepäsi puuta vasten nojautuneessa haltiassa. Hän ei kyennyt erottamaan eroa haltiassa, sillä kovillehan he molemmat olivat joutuneet. Ja kenties miehen vettyminen puuta vasten oli omiaan kertomaan Saphiren pitkästymisestä joutuessaan nokakkain nuoren naisen kanssa. ”Tietenkin jos vastassasi on uhka, oikea vihollinen niin tottakai sinä silloin toimit, mutta että lapsi? Tai nainen? Sen sijaan, että miettisit asetta käyttelevää kättäsi edes hetken -olet valmis toimimaan vai niin kun sinua on käsketty? Tappamaan ilman että hetkenkään miettisit”, maailma, josta Saphire puhui oli naiselle vieras – se oli hyvinkin totta. Mutta miten hän olisi voinut tietää, jollei hänelle kerrottu. Hänen tietämättömyytensä oli kuin tyhjä kulho, jota kukaan ei nähnyt tarpeelliseksi täyttää. Sellainen se oli ollut aina, eikä nuori aavikkolainen ollut janonutkaan tietoa sen enempää. Hänen ei ollut tarvinnut tietää, ei kuulunut tietää. Eihän hän ollut edes kysynyt löytämänsä miehen haavojen alkuperää. Eikä Ciernalla ollut aavistustakaan kenen kätten jälkien muisto oli levännyt kipeinä haavoina pitkin ja poikin täydellisen mustaa ihoa. Hänelle maailma oli vain se, missä hänet oli opetettu elämään – ja nyt haltia asetti hänen tietämättömyytensä lautaselle. ”Olet oikeassa. En tiedä 'lajistani', enkä tiedä maailmasta jossa elät – tai missä voit elää. Tiedän vain omani, niin surullista kuin se onkin, mutta saan kai silti ajatella ääneen. Saat pitää minua tyhmänä ja tietämättömänä asioista, mutta olen ainakin tähän asti kuvitellut ymmärtäväni jotain oikeasta ja väärästä. Ymmärrän sotaakin, se on ilkeää, kamalaa, rumaa, vaarallista – eikä se tuo mukanansa ikinä mitään hyvää. Sotiessa on oikein puolustaa sitä mihin uskoo, omaa kansaan, hallitsijaan, kalifiin, jumaliin – kunhan se on itselle hyvä asia, ja tärkeä asia. Mutta sodassa on väärin kostaa ikävyydet lapsille, jotka eivät ymmärrä tai tiedä asioita. Sinä et ole nyt sodassa Saphire” aavikkolainen liikahti paikaltaan. Suuntamatta kulkuaan mihinkään tiettyyn suuntaan Cierna hieraisi väsyneitä kasvojaan. Väsymyksestä kärttyilevän haltian kanssa keskusteleminen tuntui turhauttavalti Saphiren asettaessa sanojaan aina niin, ettei aavikkolainen tuntunut saava sanoja suustaan ilman että kuulostaisi tyhmältä ja ilmavilta. Sormensa mustuudessa kylpevien hiustensa lomaan ujuttaen tyttö tukisti itseään. Rentona laskeutuva kämmen läpsähti vasten reittä Ciernan menettäessä ryhtiään. ”Ja jos olet sodassa Saphire, niin olet sodassa itsesi kanssa.”
Sanojensa päätteeksi aavikkolainen huokaisi. Soturin ympärille rakantunut muuri oli niin korkea, että Ciernasta alkoi pikkuhiljaa tuntua ettei hän tavoittaisi koskaan kivenkovan rakennelman reunaa – saati sitten toista puolta. Hänen päässään järkipuhe oli siansaksaa haltian päässä ja toisin päin. Vain harvat asiat tuntuivat saavuttavan yhteisen sävelmän, ja silloinkin vain vahingossa tai pakon sanelemana. Asioista vaikeneminen, se mitä he aikaisemmin harrastivat tuntui paljon vähemmän työtä tarvitsevalta kuin nuo epätoivoiset yritykset puhua 'järkeä'. Hierlikkalainen ehti ottamaan muutaman askeleen jatkaakseen matkaansa ja jättääkseen tuon keskustelun tuohon. ”Jääköön sitten vaikka kesken -uppiniskainen mokoma”, ajatus päähänsä painuneena Cierna käännähti kuitenkaan uudestaan. Aavikkolainen katseli pitkään puuta vasten piirtyvää varjomaista kuvaa Saphiresta. Puiden hämäriin hukkuvasta haltiasta oli hankala ihmissilmän nähdä tarkkoja ääriviivoja. Varsinkaan kun puiden oksat tuntuivat kasaantuvan juuri haltian ympärille, aivan kuin vahvistaakseen suojamuuria. ”Mitä haluat uskotella itsellesi Saphire? Että olen suopea vain koska olemme molemmat yksin? Hylkiöitä?” alkuun hän ei ollut uskoa kuulemaansa, niin happamalta kuin se kuulostikin. Hyvittelystä, tai hyvin puhumisesta ei tyttö nähnyt pientäkään roolia haltian sanoissa – ne kuulostivat tytön korvissa lähinnä vain hyvin surullisilta, tekaistun pirteiltä. Kevyesti päätään pyörtäen Cierna jätti kysymyksensä tanssimaan hiljaisuuden kanssa. Hän ei edes itse kyennyt heti jatkamaan lausettaan. ”Jos et halua uskoa muuhun, kuin siihen mitä olet nähnyt ja kuullut...niin miksi yrität edes ajatella minua erilaisena? Tarvitsetko jonkin vahvistuksen? Todisteen?”
Kainalossansa roikkunut takki puristui tytön syliä vasten, sillä hänen olisi tehnyt mieli ravistella takin sijaan Saphirea itseään. Takoa muutama epäilys ja harhaluulo pois haltian ahtaaksi ajetusta pääkopista. ”Etkö voi vain ajatella että kaikki eivät ole niin pahoja kuin luulet, tai että... että edes on olemassa ihmisiä, jotka eivät välitä siitä mitä ulkokuori antaa näyttää. Minun jos jonkun pitäisi repiä silmiä päästäni edes ajatellessani liikkuvani jonkun vieraan kanssa. Edes toinen ihminen. Ihminen toisesta päästä aavikkoa on sellainen, minkä kanssa minun ei pitäisi olla tekemisissä. Ja siihen ajatukseen rinnastettuna, minä olen täällä sinun kanssasi. Tietenkin ihmiseen verrattuna sinä pelotit minua hirveästi – suunnattomasti suorastaan, mutta silloin kun tempaisit minut syliisi, pois sen romahtavan rakennuksen alta. Luuletko, että autoin sinua sen jälkeen vain, koska olin sen velkaa? Halusin auttaa sinua, sillä sinä pelastit minut. Pelastit uudestaan omasta kylästäni, oman isäni viereltä. Sanoit että minun tarvitsisi antaa vain sana, niin tekisit heistä selvää. Onko se vain suopeutta?” Cierna huomasi hellittävänsä sormien pusertuneen otteen takin kankaasta. Ponnekkaasta loukkaantumisesta vauhtia saanut selonteko sai hymyn hämärästi nykäisemään huulta kaarevaan hymyyn. ”Sanoin toki ihan suotta pahasti – sanoin etten olisi ystäväsi. Mutta se oli väärin, olin kiukkuinen. Ja kiukkuisena sanon kaikenlaista ajattelematonta, kun taas sinä et kiukuissasi sano yhtään mitään. Joten...huonosta luonteestani huolimatta, sekä olemattomasta tuntemuksestani maailmaasi tai tätä maailmaa kohtaan - toivoisin ettet sinä pitäisi minua vain suopeana. Haluaisin sinun pitävän minua ystävänäsi, sillä sellaisena minä sinut näen. Olet ystäväni Saphire. Mutta jos sinä näet minut sellaisena joka ajaa sinut vain pettymykseen ja ahdinkoon, niin sitten en tiedä kannattaako tätä matkaa jatkaa yhdessä.”
|
|
|
Post by R.C. on Mar 25, 2009 1:22:00 GMT 3
Ciernan puheenvuoro teki Saphireen syvän vaikutuksen. Lapsellisen kiukuttelun ja raivoamisen sijasta hierlikkalainen lausui ajatuksiaan julki rauhallisesti ja johdonmukaisesti, kouraisten suorilla ja vilpittömillä sanoillaan nuorukaisen sisintä. Mitä pidempään neito puhui, sitä pahemmin alkoivat soturin vaalimien vahvojen käsitysten perustat murentua. Yönkulkija oli kuvitellut tytön hyväksyvän hänen tekonsa kuultuaan perustelunsa – tai ainakin toisella olisi ollut syytä siihen! Ciernan jos kenen olisi uskonut ymmärtävän hätiköityjen ratkaisujen päälle, kun kylänsä soturit olivat niin äkkivihaisia ja -pikaisia heiluttamaan miekkaansa. Mikä erotti Saphiren hurjistuneesta veljestä, joka oli tulkinnut kaksikon välisen kanssakäymisen väärin? Tuskinpa vieraan veren vuodatus olisi Moswenin kyläläisiä kovin pitkään vaivannut. Viaton tapon uhri olisi unhoittunut yhtä nopeasti kuin aavikon tuuli olisi lakaissut punertavan hiekan mennessään. Ciernan heimoveljien raivoisa ja toisaalta alistuvainen luonne oli mysteeri, joka oli mietityttänyt haltiaa jo pitkään. Useammin kuin kerran olivat vaitonaisen yönkulkijan ajatukset seuranneet seuraavanlaisia ratoja: ’Miksi, Cierna, kansasi ei ole vihainen ja katkera joutuessaan elämään niin kehnoissa oloissa? Vedestä ja ruoasta on alituiseen pulaa, aurinko on polttava ja yöt jäätävät. Aavikko on karu, kuollut – kaiken lisäksi neitojanne vainotaan. Miksi hierlikkalaiset sietävät sitä? Miksi, jos olette niin rohkeaa ja karaistunutta kansaa. Olette yksin ja unohdettuja, hylättyjä, syrjään heitettyjä. Te aavikkolaiset ette ole muiden ihmisten silmissä mitään. Naisenne ovat vain eksoottisia keräilykohteita suurille herroille - esineitä. Varmasti isäsi johtaisi soturit taisteluun, jos pystyisi. Jos heimosi olisi riittävän suuri. Mutta vaikka olette urheita, ei teistä ole mitään vastusta maailmalle. Edes Valtias ei tainnut lähettää ketään kutsumaan teitä liittolaisekseen. Olitte hänelle hyödyttömiä; Tuskin edes vakava uhka. Niinpä hän tyytyi yksinomaan tekemään itsensä ja aikeensa tiettäväksi. Ja parempi niin, sillä silloin sukulaisesi saattaisivat yhä olla elossa.’ Cierna ei kuitenkaan tahtonut sisäistää mustien haltioiden viheliäistä tilannetta edes oman kansansa kurjaan asemaan rinnastettuna. Ihmiset vainosivat tummahipiäisiä haltioita ja toisinaan myös omiaan. Eihän voinut olla vain kieroa sattumaa, että heistä molemmille valtamantereiden asukkaiden kohtaamiseen liittyi kielteisiä odotuksia? Miksi Cierna ei siis voinut kallistua soturin kannalle ja asettaa henkeään etusijalle? Tässä kohtaa nuorukainen tosin kompastui aiempiin toilailuihinsa – olihan hän itse syöksynyt useamman kerran ihmislikan avuksi omasta parhaastaan piittaamatta, vaikkakin ’oman parhaan’ käsite oli noissa tilanteissa tuntunut hyvin hämärältä. Silkasta suopeudesta eivät haltiankaan ylevät päähänpistot olleet silti syntyneet, vaikka nuori mies oli väitellyt näistä tapahtumista toistuvasti päänsä sisällä, siinä missä tytön moraalista ja motiiveistakin. Saphirea oli vaivannut pitkään, miksi ei vain yksi, vaan jopa kaksi päivänvalvojaa oli suostunut taannoin auttamaan häntä, vihollista. Ehkäpä siksi, että molemmat ihmiset olivat naisia. Ei, se ei selittänyt mitään miehen muistaessa Damarcan kidutuksen. Tuskin laupeus kumpusi empatiasta. Molemmat neidot olivat vain eksyksissä; Heillä ei ollut muitakaan, joilta kysyä tietä. Kuoleman kielissä riutunut muukalainen – vaikkakin oudon ja pelottavan värinen – ei kaiketi tuntunut kovin suurelta uhkalta. Ehkä hänen henkensä olikin punnittu hyödyn painoilla. Näin ikään soturi oli yrittänyt selitellä naisten teot tavalla jos toisella, ja aluksi moiset aatokset olivatkin lievittäneet mieltään kalvavia ristiriitoja. Erikoisten ystävysten väliset erot olivat silti vähitellen hälvenneet matkan varrella, kun musta haltia oli oppinut luottamaan hierlikkalaisen vuoroin kipakkaan tai sävyisään ääneen. Nuorta naista näkemättä hän ei ajatellut tätä enää niinkään ihmisenä, vaan ainoastaan tärkeänä henkilönä, joka tarjosi tukea, seuraa ja ymmärrystä - toisin sanoen ystävänä. Viimeisin välikohtaus oli kuitenkin palauttanut Saphiren mieleen neidon syntyperän ja aseman suhteessa omaansa, ja saanut hänen uskonsa horjumaan. Ciernan purkaessa avoimesti ajatuksiaan ja tuntojaan, ja asettaessa haltian kylmän suhtautumisen kyseenalaiseksi, alkoi nuorukaista hävettää epäilyksensä. Väkisin kannateltu ryhti valahti pään painuessa ja katseen langetessa kohti kamaraa. Niin ylivertainen kuin haltia oli joskus luullut olleensa, olisi hän tuskin pystynyt vielä pitkään aikaan erittelemään kokemuksiaan ihmislikan tavoin. Tytön lausahdukset leikkasivat terävästi Saphiren itsepäistä mieltä ja saivat hänen sydämensä soimaamaan. Neidon rehelliset mielipiteet pureutuivat kipeästi miehen omaantuntoon, vaikka samalla nuo sanat tyynnyttivät hänen ahdistustaan. Epäluulojen paikalle asettui silkka typeryyden tunne. Saphire nieleksi ja puisteli päätään jo ennen kuin sai vastausta karistettua kurkustaan. Jos nuorukainen oli todella sodassa vain itsensä ja piintyneiden periaatteidensa kanssa, oli tyttö tässä sodassa puolueeton. Ja kaikki ne epätoivoiset perustelut neidon suopeudelle taisivat olla potaskaa. Katumuksen ajamana haltia erkani puun tarjoamasta tuesta ja asteli hartiat kumarassa hierlikkalaisen luo. ”Anna anteeksi, Cierna. Olin tyly... ja väärässä.”, löysi Saphire viimein sanansa. Haltian kasvojen musta marmoripinta oli haurastunut ja raapiutunut huolen ja syyllisyyden juonteilla. ”Olet minulle ystävä, tärkeä itsessään. Pelkäsin henkesi tähden nyt kuten silloin. En vain omani. Osaan olla välillä hölmö, mutta... ethän lähde pois.”, pyysi soturi hiljaisella äänellä. Hän ei osannut virkkoa pitkiä litanioita kuten tyttö, mutta toivottavasti tämä käsitti kaiken olennaisen. Saphire ojensi kättään ottaakseen haltuunsa takin, jonka oli kuullut rutistuvan ihmislikan sylissä. Hän suoristi vaatteen kipakalla ravistuksella ja laski sen toisen harteille. ”Jos se keventää mieltäsi, harkitsen vastedes ennen tappamista.”, lupasi Saphire vaimealla äänellä, kehottaen neitoa pienellä nyökkäyksellä jatkamaan kanssaan matkaa. Jäämättä enää toisen perässä laahustamaan hän astahti nuoren naisen rinnalle ja laski tytön kääntyessä kämmenensä tämän vastakkaiselle olalle, osoittaen taas toveruutensa. Kuumaan ilmanalaan tottuneen aavikkolaisen sieti pitää varansa, ettei kylmettyisi ja saisi keuhkotautia. Yö oli viileä, mutta neidon sanat ystävyydestä lämmittivät yhä Saphiren sydäntä; Ne antoivat uupuneelle haltialle aivan uusia voimia. Olihan hänellä ystävä, joka ei ollut ennen kaikkea nãn’Deí, eikä ihminen, eikä edes hierlikkalainen... vaan Cierna.
|
|
|
Post by Tylppy on Mar 26, 2009 0:28:45 GMT 3
Kuinka kauan hän odotti vastausta? Montako hetkeä kului siihen hetkeen kun jälkeensä jättämät sanat viimein saivat kuulijansa liikahtamaan. Cierna ei tiennyt, mutta pitkältä se aika tuntui. Ehdottomiksi muovatut sanansa vaativat vain vastauksekseen rehellisyyttä. Joko haltia tointuisi valintaan, joka perustui vankkumattomasti oman kansansa uskomukselle ihmisten pahuudesta. Tai sitten nuorukainen kääntäisi jälleen uhkarohkean siivun elämänsä lehviltä. Tyttö oli jo miltein varma, että Saphirella olisi takataskussaan joku nippelöity kiertolause esitettäväksi. Jotakin, mikä pyörtäisi tytön puheet ja saisi naisen tuntemaan itsensä jälleen kaikesta tietämättömäksi. Levottomasti pyörivät ajatukset hermostuttivat Ciernaa hänen vilkkaasti liikkuvan silmäparinsa etsivät vastauksia muutoksen kokeneilta kasvoilta. Vahvuuden sijaan hän tapasi nuorukaisen virheettömiltä kasvoilta juonteita ja murhetta. Hänen ei tarvinnut nähdä tumman nuorukaisen silmiä kyetäkseen lukemaan kasvojen pinnalta sen, mitä silmänsäkin olisivat kyenneet näyttämään.
”En lähde luotasi” Saphiren sanojen vaientama Cierna ei tarvinnut pitkiä sananparsia haltialta kuultavakseen. Nuorukainen, joka puhui vähän, mutta kykeni kiteyttämään asiansa muutamiin lauseisiin sai aavikkolaisen olon paremmaksi. Eikä Cierna tunnistanut hetkeen kuka olisi ollut hänen elämässään ennen noin tärkeä hänelle. Ei vain siksi, että kyse oli hengen pelastamisesta tai suojelemisesta – Saphire oli ainoa joka sanoi sen hänelle. Kykeni lausumaan ääneen sellaista, mitä hän ei ollut kuullut kenenkään aikaisemmin sanovan. Hänen puheensa saivat vastakaikua – sellaiseen ei hänen kylässään ollut aikaa, saati mahdolliisuuta. Sellaisesta ei välitetty. Sillä koskaan ei tiennyt kuka jäi aavikon julmuuksien jalkoihin. Luonnon kanssa ei käynyt vahvinkaan soturi mittailemaan voimiaan. Arvaamaton ympäristö ei antanut tilaa turhille tunnustuksille ystävyydestä, saati toisen tärkeydestä omaan elämään. Nuorukaisen laskiessa takin Ciernan harteille samalla lupautuessaan, jopa harkitsemaan ennen kurkkuun kiinni käymistä – ei aavikkolainen voinut olla naurahtamatta hyväntahtoisesti. Lyhyen oloinen, mutta lämmin naurahdus sisälsi kuitenkin ymmärryksen, niinkuin hyväksynnänkin. Edes harkitseminen, sen lupaaminen nuorelle naiselle oli jo paljon. Eikä tyttö napissut asiaa vastaan. Hän tyytyi ilolla siihen pieneen toivoon mikä antoi Ciernalle syytä uskoa nuorukaisessa näkemäänsä hyvyyteen ja lämmin sydämisyyteen. Mukisematta aavikkolainen painui ojennetun käsivarren huomaan. Hän kulki Saphiren vierellä, saman arvoisena toverina. Eikä hän valittanut. Cierna sai ripauksen onnea ja lämpöä sisimpäänsä. ”Usko pois -siitä aidasta tuli upea”, aivan kuin uutisoiden tyttö totesi vilkaisten virnistäen tarkastellen lähellä olevia kasvoja. ”Näin miten kohottelit kulmiasi useampaan otteeseen, mutta siitä tuli hieno.”
Jalkoihinsa hämärässä vilkaisten aavikkolainen onnistui varomaan kaatuneiden puiden oksia eteenpäin kulkiessaan. Pian eteen muodostuva kuvajainen, tai pikemminkin varjo rauhallisen otuksen muotokuvasta. Eläin sulatteli onnessaan vatsaansa täyttävää ateriaa. Haltian kuritukset eivät suinkaan olleet jättäneet eläintä odottelemaan hädissään isäntänsä paluuta. Tyytyväinen, raskas krohina kuitenkin rikkoutui sen kuullessa vaimean askelparin lähestyvän. Ensimmäistä kertaa tytön ja liskon yhteisen historian aikana eläin ei nyt vain ummistanutkaan silmiään uudestaan. Liskon massiivinen ruumis kohosi ensin kaulan myötä, sitten sen koko ruumis kohosi maasta liskon tuijottaessa Ciernan ohi hallitsijaansa. Tuoreessa muistissa olevat sättimiset eivät tyhmän hurskaalta elukalta sitten olleetkaan aivan ohitse menneet, sillä se tuntui suomupeitteistään huolimatta kovin nöyrältä. ”Mitä oikein sanoit sille?” vuoroin eläintä, kuin vierellään kulkevaa nuorukaista vilkaisten Cierna pohti ääneen. Harteillaan levänneen takin aavikkolainen puki yllensä katsellen arvioivasti liskoa kuin sen omistajaakin. ”Tai en taida halutakaan tietää, sen verran piestyltä tuo tyhmyri näyttää, ” eläintä epäluuloisesti vilkaisten Cierna ei kuitenkaan eläimen henkimaailmaa jäänyt kovinkaan pitkäksi aikaa miettimään. Hänelle riitti hyvin tieto siitä, että sanaisesti eläin oli saanut tuntea ainakin muutaman julman kirouksen nahoissaan.
Kolmikon matka ei ollut saavuttanut vielä tuona yönä kovinkaan mittavaa suoritusta, mutta asiaa miettiessään Cierna huomasi ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä millaisia matkoja Saphire oletti heidän etenevän yössä. Heidän suuntansakin oli kovin olematon, eikä aavikkolainen tuntenut oloaan ollenkaan varmaksi siitä tiesikö nuorukainen missä heidän päämääränsä oli. Kuinka pitkälle Cierna matkaisi haltian mukana? Ensimmäistä kertaa hän ymmärsi tuon kysymyksen heräävän mielessään samalla kun hän nousi tuttuun tapaansa ratsaille nuorukaisen avustamana. Heidän äärimmäinen varovaisuutensa kielsi lentämisen yhtä – ja varmasti lentotuokiot olivat kiellettyjä vielä hyvän aikaa, jolloin muhkurainen ratsastus suuren eläimen selässä oli jälleen edessä. Lentokokemuksia melkein kaivaten Cierna hieraisi väsyneesti kasvojaan nuorukaisen noustessa hänen eteensä. Ratsastusreissuilla ei tytön ollut tarvinnut kietoa käsiään nuorukaisen ympärille kyydissä pysyäkseen, mutta nythän teki niin. Niin tehdessään tytön tummat kulmat kurtistuivat. Hänen kätensä tavoittivat löyhänä haltian kehoa ympäröivän takin. Tottumuksesta hänen olisi kuullut tuntea myös takkiin istuvan nuorukaisen lihaksikkuus, mutta sen sijaan kämmenet tuntuivat painuvan huomattavasti takin taipuessa ryttyyn. Saphire oli laihtunut hurjasti. Eikä hän ollut huomannut sitä aikaisemmin. Cierna onnistui peittämään huonosti yllättyneisyytensä liskon nytkähtäessä liikkeelle. Kädet nytkähtivät kuin säikähdyksestä pois paikoiltaan, palautuen liian myöhään paikoilleen ollakseen luonteva. Tyttö ei kyennyt peittelemään kättensä hallitsematonta nytkähdystä edes sillä ajatuksella, että olisi pelästynyt eläimen reipasta liikkeelle lähtöä. Huuliltaan kuitenkin vaieten tyttö laski katseensa mustan sotilaspuvun peittämälle hartialle. Hän ei kyennyt kysymään kielellään polttavaa kysymystä. Hän pelkäsi vastausta.
|
|