|
Post by R.C. on Mar 30, 2009 0:07:57 GMT 3
Musta haltia hymähti levottomalle pedolle haaliessaan sen kantamusten joukosta leilin, jonka hän tarjosi ensinnä Ciernalle. Liskonkuvatus oli tainnut uskoa uhkauksen kuolleiden kuttujen kaltaisesta kohtalosta, mikäli se olisi sortunut vielä uusiin konnuuksiin. Valjusti hymyillen nuorukainen kallisti päätään ja kohautti harteitaan kysymykselle, joka vedettiin jo seuraavalla henkäyksellä takaisin. Tytön sammutettua janonsa hän joudutti kulauksen kylmää vettä myös omasta kurkustaan. Pakattuaan juomaleilin takaisin reppuun ja autettuaan uupuneen ystävänsä ratsaille nousi soturikin satulaan. Vuorokausi oli vierähtänyt muutamaa tuntia vaille aamuun, joten öinen etappi jäisi pakostikin lyhyeksi. Miehen päällimmäinen tavoite lienikin ohjastaa ratsu lähimpään mahdolliseen suojapaikkaan, jossa he voisivat levätä, syödä ja kukaties myös peseytyä enimmästä hiestä ja mudasta. Saphire halusi ennen kaikkea päästä nukkumaan... Väsyneessä mielentilassaan soturi ei ehtinyt ennakoimaan matkakumppaninsa aikeita, ennen kuin tunsi rintakehältään tukea hamuavien käsien tapaavan jo rumasti törröttävät kylkiluunsa. Tytön sävähtävä reaktio kertoi nurjanpuoleisen muutoksen paljastuneen. Saphire käänsi kummastuneena päätään kuin olkansa yli vilkaistakseen. Hän tajusi vavahduksen syyn liian myöhään ollakseen kiinnittämättä siihen huomiota. Kiusallinen hiljaisuus häälyi hetkisen kaksikon välillä. Molemmat ymmärsivät varmasti tilanteen ilman sen kummempaa selontekoa. Vääjäämätön oli vähitellen toteutumassa, vaikka kaikki toivo ei ollutkaan mennyttä. Olivathan he vasta aivan hiljattain saapuneet suotuisammalle mantereelle. ”Kaikki kunnossa.”, totesi nuorukainen vaimeasti. Muuta hän ei sanonut, eikä selvästi toivonut toisenkaan kommentoivan sen koommin. Cierna saattoi pelätä tai olla pahoillaan puolestaan, mutta sääli ei auttanut asiaa. Paljon mieluummin Saphire sulki ongelman mielestään.
Tulevina viikkoina haltia teki kyllä kaikkensa laihtumistaan vastaan, eikä siis nirsoillut ja viskonut päätään pelkästään ruokaa tuputtavan neidon kiusaksi. Pakkomielteisillä yrityksillä survoa ravintoa sisuksiinsa oli kuitenkin kurjat seuraukset; Ensimmäisestä erehdyksestä mies tuli niin kipeäksi, ettei pystynyt kokonaiseen päivään liikkumaan. Saphire käpertyi kokoon ja veti viittansa korviinsa väittäen olevansa väsynyt, vaikka todellisuudessa hän kuumehti ja kouristeli kovissa kivuissa. Seuraava turhautunut yritys niellä enemmän kuin vatsansa suostui vetämään sai nuorukaisen karkaamaan leiristä ja yökkimään useita tunteja kaukana pusikoissa. Saphire uskoi mahalaukkunsa kutistuneen kuluneena kuukautena rusinan kokoiseksi. Haltialeivän loppuminen jo aikoja sitten muutti soturin puolestaan uneliaammaksi. Hän nukkui yhä syvemmin ja pidempiä aikoja, joina vastuu leirin vartioinnista jäi yksinomaan hierlikkalaisen vastuulle. Kuta selvemmiksi nuutumisen oireet kävivät, sitä visummin nuorukainen tahtoi ne silti salata. Hän ei suostunut myöntämään heikkenevää kuntoaan, vaikka ystävänsä olisi kuinka yrittänyt kirvoittaa ongelmasta keskustelua. Sen sijaan Saphire perusteli tilaansa niin lavein ja vakuuttavin sanakääntein, ettei edes itse osannut aina kertoa eroa valheiden ja totuuden välillä. Päivien vierähtäessä hän muuttui yhä taitavammaksi teeskentelijäksi niin tytölle kuin itselleen. Jokainen ylimääräinen nielty suupala oli mukamas suuri saavutus, vaikka raavaan nuorukaisen olisi pitänyt syödä jo monin verroin enemmän. Yönkulkija takertui pieniin, joutaviin ennätyksiinsä pelätessään masennuksen enteilevän tappiota. Niin kauan kun elimistö ei pettänyt, ei soturikaan tahtonut luovuttaa. Öisin Saphiren ei onneksi tarvinnut enää rehkiä, vaan hän saattoi pedon satulasta käsin keskittyä vaalimaan kuntoisuutensa hapertuvaa illuusiota. Tasaisesti vaihtuvat maisemat auttoivat nuorukaista osaltaan ohjaamaan neidon huomion toisaalle, uusiin ilmiöihin ja ihmeisiin. Heillä oli edelleen myös liuta muitakin huolenaiheita kuin hitaasti mutta varmasti kuihtuva olemuksensa. Oli hankittava ruokaa, varottava muukalaisia, löydettävä suojaa... Soturi ei suostunut jäämään aloilleen, vaan patisti kaksikkoa jatkamaan matkaa, aivan kuin taipaleella olisi ollut jokin suurempikin tarkoitus. Olipa matka päämäärätön tai ei, kohtasivat he sen varrella monta vallattua kylää ja linnoitusta, kähveltäen muutamista ruokaa ja tarvikkeita. Toisinaan ilmasto lämpeni monta astetta sademetsän työntyessä yhä lähemmäs vuorten rinteitä. Helpon ravinnon houkutuksesta huolimatta haltia kehotti kaksikkoa pysymään poissa kesyttömistä viidakoista. Paratiisissa oli makeita hedelmiä siinä missä myrkyllisiä käärmeitäkin. Hän ei suonut kummankaan langeta kiusaukseen vain katuakseen myöhemmin katkerasti ahneuttaan. Niinpä parivaljakon taival taittui enimmäkseen leudoissa lehtimetsissä, jotka levittäytyivät vuoriston ja kuuman sisämaan väliin. Täällä aurinko paistoi tytön ihoa polttamatta ja laaksot humisivat hiirenkorvalle puhjenneista puista. Alavilla lakeuksilla lämpötila putosi aniharvoin pakkasen puolelle.
Eräänä tuiki tavanomaisena aamuna, sarastuksen ajettua yönkulkijan varjoihin, kohtasi nuori nainen jotain poikkeuksellista. Tukevaan puunrunkoon suitsistaan sidottu fangorn taisi vainuta vieraan ennemmin. Röhnöttävä peto kohotti hitaasti kuonoaan ja tunnusteli ilmaa kaksihaaraisella kielellään. Liskon nälkäistä katsetta seuraten saattoi Ciernakin havaita tiheikön seasta pilkistävän pään. Eikös se vain ollutkin valkoinen vohla? Vuohien taannoin tuottamat vaikeudet taisivat muistua ainakin lentävän liskon mieleen, kun sen viiruiset silmät vuorottelivat kiintopistettä nukkuvan soturin ja kilipukin välillä. Näköpiiriin ilmestynyt vuohi killitti uteliaasti hierlikkalaista ja vispasi tälle terhakkaasti lyhyttä häntäänsä. Se viskoi päätään kunnes kääntyi sivuttain, jolloin Cierna saattoi havaita otuksessa erikoisen piirteen – sillä oli sarvi otsassa. Myyttinen olento tapitti vielä tovin neitoa kunnes sukelsi takaisin pensaisiin. Vaan kohta sen sarvekas otsa työntyi uudelleen esiin. Fangorn urahti ja nyki turhautuneena liekaansa. Saalis oli kuin viittä vaille valmis kipittämään sen kitaan... Yksisarvinen katsoi taas pitkään neitoa kunnes vetäytyi näkyvistä. Se paloi selvästi halusta tehdä tuttavuutta kummallisen vieraan kanssa, mutta ei uskaltanut lähestyä leiriä. Jahkailu tuntui jatkuvan loputtomiin. Saphire nukkui sikeästi kahden toisiaan vasten nojaavan jykevän tammen muodostamassa pimeässä onkalossa. Haltia koetti visusti vältellä kosketusta päivänvaloon, uskoen muka täten elvyttävänsä elimistönsä.
|
|
|
Post by Tylppy on Mar 30, 2009 10:51:24 GMT 3
Epätoivo oli ahne. Se oli onnitunut nakertamaan tiensä kantajansa sydämeen sellaisella vauhdilla, että se oli ehtinyt valloittamaan tunnetiloista suuremman osan itselleen. Kodiksi asuttuneena aavikkolaisen pieneen, mutta sitäkin tunnepitoisenmpaan sydämeen oli varmasti sen suurin saavutus. Epåätoivo oli kenties kuihduttanut kaiken ilon ja onnen, mutta se viihtyi surun ja murheen kanssa oikeinkin hyvin. Ja vaikka kuinka monesti, jokaisena huomen aamuna ja illanhämärässä tehty matka ja vakuuttelu toisen sydämen puolelta yritti langettaa lohdutuksiaan aavikon asukille oli tulos tuhoontuomittu heti alkuunsa. Mitä pidemmälle aika kiiri, ja mitä selvemmin ystävänsä heikkokunto ja luhistuva keho piirtyivät nyt näkevän silmien eteen sai se epätoivon laulamaan. Tunteen mahtipontisuus riepotti kantajaansa surutta. Ciernan ei tarvinnut maanitella haltiaa syömään -tämä söi, mutta kärsi siitä tuskaa. Pysähtymistauoilla suuhunsa tunkemat maistiaiset lihaa, hedelmiä tai milloin mitäkin löytämäänsä ravinnetta eivät saaneet aikaan muutosta, jota nuori nainen kuumeisesti odotti.
Olisiko aavikkolaisen sydän ollut sitten sen keveämpi, jos hän olisi joutunut maanittelemaan nuorukaista syömään? Kenties hän olisi tuntenut harteillaan enemmän toivoa, mitä hän oli noiden muutaman kuluneen viikon aikana. Kauneimmat tunteensa itsestään menettäneenä Ciernan olemus näivettyi sokean edessä. Varovaiset yrityksensä puhua ja kysyä miehessä tapahtuvasta muutoksesta lyötiin jokaisena iltana kintaalla matalaksi. ”Ei huolta”, ”Murehdit liikaa Cierna”, ” Lopeta jo tuo hössötys”, jokainen pienikin yritys palata turhista turisemisista tärkeämpään asiaan päättyi aina johonkin edeltävistä, lyhyistä päättävistä lauseista. Sarastavan aamun pilkahdellessa lehtimetsän katon yli katosi haltia aina ensimmäisenä nukkumaan. Herkkä koiran uni oli muuttunut horrostavan karhun univaipaksi. Cierna saattoi liikkua leirissä, tai puhua jopa normaalilla äänillä liskolle (liskosta ja sen muljautuvista silmistä oli tullut aavikkolaisen kuuntelija – vastoin tietenkin eläimen omaa tahtoa). Pienet rasahdukset eivät enää saaneet haltiata pinkaisemaan pystyyn. Yhtenä iltana sitäkin koettaen Cierna oli marssinut pois leiristä, etsinyt suurimman oksan maasta ja katkaissut sen vasten suurta puunrunkoa. Leirissä ei ollut tapahtunut mitään. Lisko ainoastaan käänsi säälien päätään kuin yrittäen aavikkolaiselle kertoa tämän leikin olevan vailla järjen hiventäkään.
Aamut, jotka olivat tarkoitettu nukkumista varten kävivät aavikkolaiselle mitä yksinäisimmiksi ajanjaksoiksi. Ihonsa väri, joka oli aavikollakin ollut tummiin veljiinsä nähden aina vaalea tuntui käyvän vitivalkoiseksi metsässä, jossa hänen ihonsa rusehtavan kuultavuuden olisi käydä esiin. Tyttö söi siinä missä mieskin. Puinen ja mauton ruoka ei omannut mausteiden tai yrttien vivahteita. Syöminen oli vain yksi niistä perustehtävistä, joita heidän tuli noudattaa. Cierna ei kohdannut enää iloa ruoanlaitto askareissaan, sillä kaikki mitä hän koettikin tehdä tuntui syöpyvän haltian elimistöön tappavana myrkkynä. Hän käsitti nuorukaisen tekevän kuolemaa. Keho haurastui haurastumistaan, väsymys painoi soturin harteilla. Jokapäiväiset uskottelut tilanteen hallinnassa olemisesta olivat lakanneet tehoamasta naiseen jo hyvä tovi aikaisemmin. Hän kuunteli kuitenkin laveaperäisiä selityksiä ja uskotteluja, eikä laittanut poikkipuolista sanaa enää kovin usein Saphirea vastaan. Ciernan asemaksi koitui sivultakatselijan rooli. Ja vaikka kuinka hän yritti ajaa miestä puheissansa pussiin tai ahdinkoon, ei hän siinä onnistunut. Leirin koossa pitäminen ja vartiointi koituivat naisen mielenterveyden pitimiksi. Hänen taustojensa hyödyllisyys sai aavikkolaisen tuntemaan olonsa vähemmän vähäpätöiseksi. Hän osasi koota pienen nuotion, siinä missä valmistaa ateriat, tai vahtia ympäristöään. Nukkua tai levätä hän ei sen sijaan enää kovin hyvin osannutkaan. Tummat ympyrät kietoutuivat suurien, kaunispiirteisten silmien ympärille. Huulet, jotka hymyillä täyteläisemmiksi muuttuivat – eivät olleet tavanneet loisteliainta ilmettä kuluvina viikkoina juurilainkaan. Hänen näkemänsä luonnon mullistukset eivät kirvoittaneet uteliaista mielikuvitusta täyteen laukkaansa. Hän ei kysellyt niin paljon mitä olisi tahtonut. Nyt hän tunnisti kauriin siinä missä muitakin sorkkaeläimiä – ja lohdukseen hän tapasi aavikkojäniksen sukulaisenkin, joskin paljon pienemmän ja surullisemman näköisen rusakon. Lintujen turinoinnista oli tullut mielenrauhaa helliviä hetkiä. Sirkutus ja kaikenmaailman erilaiset tirskahdukset puidenlomasta tuudittivat hiljaisina aamuina aavikkolaisen surun täyttämiin ajatuksiin. Kaiken uuden ja ihmeellisen, jopa kauniin luonnon keskellä hän tuskin kykeni miettimään mitään muuta kuin Saphirea. Uneensa hetimiten hukkuva haltia ei voinut arvatakkaan monettako aamua tai päivää Cierna valvoi leirin lähimaastossa. Unta tarvitseva keho vaipui pieniksi hetkiksi torkkuviin hetkiin, joskaan ei oikein kunnolla kaipaamaansa syvään uneen.
Leiripaikat vaihtuivat toisiin, yöt ja päivät kuluivat toinen toisensa edelle. Ja jälleen Cierna katseli vaimeasti kuinka muutaman suupalan nauttinut mies asettui levolleen. Hän oli oppinut kuulemaan unen äänen, joka tuuditti haltian pahaa maailmaa pakoon raskaisiin univaippoihin. Väsyneitä, lähes kiinni muurautuneita silmiään hieraisten Cierna istahti kaatunen puun kyljen päälle. Lähes mätä ja lahonnut runko kantoi istujaansa vaivatta. Taivas oli alkanut sinertää kirkkainta, pilvetöntä sineään. Linnut, joita oli aivan täysin mahdoton tunnistaa tai edes erottaa toinen toisistaan poukkoilivat alkukevään täyttämässä ilmassa. Pienet otukset kantoivat osa nokassaan heinätuppoja, tai jonkun eläimen luomaa karvaa. Aavikkolainen tunsi lähes kateutta pikkutirppoja kohtaan, sillä niin ahkerina ne olivat perhettä perustamassa ja työntouhussa, että ne tuskin huomaisivat varoa jos vaara ilmaantuisi. Liskon levoton liikahtaminen sai aavikkolaisen lopettamaan puunlatvoihin ja taivaalle suunnatun tihrustamisensa. Suomuisen eläimen kiinteä tuijotus sai Ciernan katseen kääntymään samaan suuntaan pedon kanssa. Etsivän katseensa kohdatessa maalitaulunsa, jäi lisko, kuin nainenkin vain tuijottamaan erikoista näkyä hetkeksi. Ahnas ja nälkäinen elikko alkoi liikkua tahattoman anelevasti – ihan vain hetkeksi irti niin sen ruoka olisi kävellyt sen suuhun. Ciernaa huvitti tämän vierasperäisen, erikoisen, sarvipäisen vuohen leikki. Ensin aavikkolainen kuvitteli vuohen käyvän leikkiä sidoksissa olevan pedon kanssa – mikä tosin tuotti naiselle pienen määrän iloa. Vasta sittemmin, siron ja kauniin metsäeläimen tuijottaessa aivan kuin suoraan naisen silmiin päätti tyttö ruokkia kerrankin vapaasti omaa uteliaisuuttaan. Hän nousi varoen paikaltaan, vaikka tuskin sikeästi nukkuva mies olisi edes hätkähtänyt melukkaammastakaan liikkeestä.
Pensasaitojen taakse ties monennetta kertaa kadonnut eläin pisti naamansa jälleen esiin tytön poimiessa varusteiden seasta mukaansa Saphiren aseen. Jatkuvasti 'pieneksi kepiksi' kutsuttu ase päätyi naisen vyötäisille – koskaan ei voinut olla liian varovainen. Sillä tuskin hän kykenisi satuttamaan sarvipäistä olentoa. Olihan eläin hyvin lyhyenä hetkenä saanut hymyn nostettua katkerien ajatusten ja pelkojen valkaisimille kasvoille. Cierna vilkaisi puiden varjoissa nukkuvaa haltiaa. Sikeä, rikkoutumaton uni muovasi miehen kasvoista rauhalliset. Aivan kuin mitään kamalaa ei olisi ollutkaan tapahtumassa miehen ruumiissa. Kevyt huokaus huulilta karaten Cierna sukelsi metsään. Utelias, pieni vikkelä eläin ei ollut enää paikassa josta se oli kurkkinut. Maahan painuneita jälkiä katsellen Cierna näki vilauksen piilossa majailevan eläimen sarvesta. Mutta vaikka kuinka tyttö yritti lähentyä eläintä, sitä ovelammaksi ja leikkisämmäksi tuntui sarvipää käyvän. Aavikkolainen seurasi miten kevyesti eläin liikkui. Sen karva, jota aurinko puiden lomasta tavoitteli näytti miltein kiiltävältä. Luonnon monista epämääräisistä eläimistä, kuten sammakoista, kuoriaisista, ketuista ja rusakoista oli erikoisen näköinen vuohi kyllä naisen mielestä ehdottomasti kaunein. Sen liikkeisiin tuntui kiteytyvän jonkin sortin viehkeyttä ja arvokkuutta, vaikka se taisikin vielä olla täysin keskenkasvuinen. Leiripaikkaan johtavan reitin mieleensä painaen aavikkolainen antoi itsensä vaeltaa lehtimetsässä. Hän kulki lähes suoraa linjaa pitkin rauhassa katsellen eläimen menoa. Sopivasti kuivan oloisen mättään maasta löytäen tyttö kumartui istumaan maahan. Kultainen silmäparinsa saattoi tarkastella eläintä, joka tuntui taas hetkeksi kadonneen jonkun puuryppään tai pensaan taakse.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 1, 2009 0:02:01 GMT 3
Ilkikurinen sarvipää leikki selvästi vaikeasti tavoiteltavaa saatuaan Ciernan viimein seuraamaan itseään. Kilipukki riemuitsi täysin rinnoin kirmatessaan ja poukkoillessaan pusikosta toiseen tuoreen hippakaverinsa edellä, huolehtien silti kisaillessaan toistuvasta näköyhteydestä kaksikon välillä. Vitivalkeaa eläintä ei ollutkaan vaikea erottaa tummassa maastossa. Aikansa temmeltävän vohlan teitä kulkiessaan näytti aavikkolaista saartava metsä muuttuvan: Roudan purema maa rupesi vähitellen vihertämään ja puut kantoivat yhä runsaammin lehteä. Latvustojen humina ja lintujen sirkutus kävi kuuluvammaksi. Kohta rehevissä ruohikoissa pilkisteli viehättäviä kukkia ja ilmassa lepatteli kirjavia perhosia. Aurinko paistoi kirkkaammin ja hiveli ihoa entistä lämpimämmin. Tuntui kuin kesä olisi puhjennut täyteen kukoistukseensa aivan varoittamatta, suorastaan luonnottoman lyhyessä ajassa. Ciernan istahtaessa lepäämään oli ympäröivässä luonnossa tapahtunut mullistus jo kaikin aistein todettava. Leppeä tuulenvire tuoksui huumaavalta ja kantoi mukanaan kauniita säveliä, jotka vaimeudessaan hämäsivät kuuloa. Liekö tuo vieno soitanta oli todellista ensinkään, saati sitten harmoniseen tunnelmaan hiipinyt taianomainen lataus? Koko tienoo tuntui henkivän hiljaista hyvyyttä, joka kevensi sydäntä ja täytti mielen rauhalla. Siinä samassa kujeileva vohla tupsahtikin taas nuoren naisen näkyviin, kääntyen häntäänsä vispaten katsomaan taakseen. Tiheiköstä pelmahtaneen kilin perässä astui aukealle kookkaampi yksisarvinen. Emä oli nähtävästi vihdoin tavoittanut karkulaisensa. Vieraan havaitessaan eläin jäi katsomaan tätä tyynesti ja säikkymättä. Vanhempi sarvipäistä ei kumma kyllä sekään kavahtanut neitoa. Lempeä katse huokui niin suurta viisautta ja älyä, että olennon olisi voinut odottaa puhuvan hetkellä millä hyvänsä. Nämä eläimet vaikuttivat kaikkea muuta kuin tavallisilta vuohilta. Aivan kuin löydöllään ylpeillen käyskenteli vohla mättäällä istuvan neidon tykö, pyörähtäen välillä katsomaan voitonriemuisesti emäänsä. Vanhempi yksisarvinen ei seurannut, mutta ei myöskään hermostunut poikasensa puolesta.
Kauempana leirissä musta haltia liikahti rauhattomasti raskaassa horteessaan. Yönkulkija kuvitteli erottavansa fangornin tyytymättömän urahtelun ja paksua kaarnaa raapivat kynnet jopa tajuntaansa painavan paksun univaipan alta. Lisko ilmaisi taas mieltään jäätyään vaille houkuttelevaa saalista. Otus oletti ihmisen aikoneen surmata kilin miekalla ja pitävän riistan kokonaan itsellään. Kuinka epäreilua että sen piti kykkiä täällä osattomana ja toimettomana! Pedon levottomuus ei kuitenkaan ollut ainoa syy soturin vähittäiseen valveutumiseen. Nuorukaisen syviin uniin tunkeutui hiljainen laulu, ja hän tunsi jumalten olevan lähellä. Eorôsus... Terrârâ... jopa Lumïsseïran henki olivat vahvasti läsnä. Saphire rypisti unissaan kulmiaan. Oliko tämä enne tai kutsu hänen kuolemaansa? Lunatariathako siellä lauloi vehmailla pelloilla lampaitaan kooten? Vaan eihän vielä voinut olla hänen aikansa, ei hän voisi nyt lähteä... Kuka saattaisi Ciernan turvallisesti kotiinsa? Ystävänsä muistaessaan hätkähti haltia äkillisesti hereille, kohottautui istumaan ja kuulosteli tokkuraisena ympärilleen. ”Cierna...?”, kysähti Saphire vaimeasti. Tovin pöpperöistä päätään ravisteltuaan ja tytön nimeä toistettuaan varmistui sokea soturi siitä tosiseikasta, ettei ihmislikka ollut lähistöllä torkkumassa. Huoli valtasi varkain alaa miehen sydämessä, vaikka aavikkolaisen ei ollutkaan mitenkään tavatonta saati luvatonta poistua ajoittain leiristä. Kukaties fangornin käytös ja äskeinen, hämmentävä elämys saivat pahan aavistuksen näykkäisemään hänen mielensyrjäänsä. ”Nerëm shôyo q’ilhãws kuïr?”, tivasi yönkulkija murjottavalta pedolta. Lisko viskoi pahantuulisena päätään, mutta murahti lopulta merkitsevästi suuntaan, johon vohla ja nainen olivat kadonneet. Nyt sen herrakin päätti siis lähteä hauskanpitoon, ja taas se jätettäisiin tyystin paitsioon! Pedon äänekkäästä kyräilystä piittaamatta heilautti soturi viittansa harteilleen ja veti hupun pitkälle hiustensa yli, suojautuakseen lehvästöjen lomasta siivilöityvältä päivänvalolta. Hän haki hetken turhaan katanaansa, kunnes arvasi neidon ottaneen sen mukaansa. Tieto lievitti hieman huolta, vaikka ei kokonaan hälventänyt sitä. Rivakoin askelin ja vaistoihinsa tukeutuen lähti haltia kulkemaan hierlikkalaisen jäljissä... Jonkin matkaa taivallettuaan tavoittivat Saphiren korvat taas hiljaisten sävelten säestämän laulun. Cierna ei mitenkään voinut olla näin hillityn melodian takana, mutta miksi se silti kuulosti hänestä niin tutulta? Sanaton hymni muistutti jostain alitajuisesta kaipuusta, joka oli vaivannut haltiaa syntymästään lähtien. Soitto veti soturia vastustamattomasti puoleensa, kuin valonkajastus kotiaan etsivää kulkuria. Samalla miehen sisimpään pesiytyi kuitenkin nimetön pelko, joka otti vähitellen muodon. Kesken askeleensa ymmärrys ja epäusko iskivät yönkulkijaan: Olivatko he todella ehtineet matkata jo näin kauas pohjoiseen? Mies jähmettyi aloilleen ja käänteli päätään villisti puolelta toiselle. Kaikki kesän suloiset tuoksut ja elämän äänet vääristyivät hänen päässään hälytykseksi! Siltä sekunnilta haltia pinkaisi juoksuun, huhuillen tyttöä kuuluvasti. Hetken päästä hän tavoittikin neidon idylliseltä aukealta, jolle suin päin sännätessään säikytti yksisarviset tiehensä. Sarvipäiden järkkynyt mielenrauha oli kuitenkin nyt pienin huolenaiheista. ”Pois täältä, Cierna! Kiireesti!”, hämmensi tolaltaan mennyt nuorukainen neitoa käskytyksellään, joka tuli kuitenkin liian myöhään. Vieno soitto oli vaiennut ja laulu lakannut kuin veitsellä leikaten. Tuulen äityessä puuskittaiseksi huojuivat puut yhä uhkaavammin kaksikon yllä. Lintujen soma lirkutus oli vaihtunut teräviin varoitushuutoihin. Hengästynyt haltia erotti lukuisten kevyiden jalkaparien lähes äänettömät askelet, arvaten vaikeuksia olevan tulossa. Ympäröivä paratiisi oli osasyy siihen, miksi hän olisi mieluummin kartellut Silferenin maanosaa. Tämä oli Nemenara, maailman viimeinen lumottu metsä ja myyttisten olentojen turvapaikka – eivätkä he olleet tervetulleita tänne. ”Aloillanne, tunkeilijat!”, kajahti siinä samassa sointuva mutta ankara ääni aivan lähettyviltä. Kipakkaa käskyä painotti kymmenkunta kaksikkoon suunnattua nuolenkärkeä, joita esiin astahtavat metsänvartijat jännittivät jousissaan. Ensimmäisen heistä puhuttua olivat muutkin miehet ja naiset jättäneet väijymispaikkansa, piirittäen nopeasti aukiolla seisovan parivaljakon. Suippojen korviensa ohella kiinnitti saartajissa ensinnä huomion heidän ylimaallinen komeutensa ja kauneutensa. Nämä haltiat olivat pitkiä ja viehkeitä varsiltaan, hoikkia ja sopusuhtaisia rakenteeltaan. Heidän ihonsa oli helmenhohtoinen ja hiuksensa hulmuavan vaaleat ja kultaiset kuin hienoin silkki. Teräväpiirteiset silmät hehkuivat taivaansineä ja lehtivihreää, mutta vangitsevimmat kaikista piirteistä olivat kuitenkin itse kasvot, jotka näyttivät kuin hohtavan sisäistä valoa. Saphiren olemus oli kaukaisiin serkkuihinsa nähden rujossa ristiriidassa. Pimeydessä ja varjoissa hän oli saattanut piilottaa laihuutensa, sulautuessaan kyllin hyvin taustaansa. Päivänvalo kavalsi kuitenkin totuuden kaikessa karmeudessaan: aiemmin solakka ja lihaksikas keho oli muuttunut sairaalloisen luisevaksi. Hyvin istuva sotilaspuku roikkui miehen päällä. Posket olivat painuneet pienille kuopille ja ennen niin komeat piirteet olivat rumalla tavalla kärjistyneet. ”Pudottakaa aseenne! Heti!” Viha oli vääristänyt haltioiden ilmeet heidän tunnistaessaan Kuun kansan sotavoimien mustat univormut molempien yllä. Mustaa haltiaa he tuijottivat erityisen pahansuovasti. Yönkulkijan suhtautuminen toisiin suippokorviin ei tosin ollut tippaakaan sen suotuisampi. Ilman Ciernan olemassaoloa hän olisi varmasti karannut haltioiden kimppuun ja koettanut viedä heistä mahdollisimman monta mukanaan. Tytölle annettu lupaus ja toisaalta tämän turvallisuus pitivät kiehuvan soturin kuitenkin ruodussa, estäen häntä uhrautumasta moisiin hyödyttömiin urotekoihin. Haltioiden keskinäinen vihanpito oli yhtä kaikki ilmeinen.
|
|
|
Post by Tylppy on Apr 1, 2009 23:43:52 GMT 3
Eläin oli kaunis. Pienoinen sarvipää sai katselijansa lumoutumaan. Eikä kultaiset silmät halunneet tehdä muuta kuin katsella ilkikurisen pikkuotuksen käyskentelyä. Kuin tietäen – ja tiedostaen vuohi piti itsensä esillä, näyttäytyi silloin tällöin. Pyörähteli ja antoi ihailijansa jo hetken luulla, että antaisi mukamas itseään koskettaa. Cierna kuuli itsensä pitkästä aikaa naurahtavan. Edes luonnon kuhisevan lumoavaksi muovautunut epätodellisuus ei herätänyt tytön epäilyksiä mistään. Hän ei tuntunut edes kunnolla huomaavan luonnossa tapahtuvaa muutosta, siitä nelijalkainen vintiö piti huolen. Aloilleen istahdettuaan aavikkolaisnainen huomasi henkäisevänsä tyrmistyksestä. Emä askelsi poikastaan arvokkaampana esiin. Edes tämä, kokeneempi ja varautuneempi olento ei kavahtanut kaksijalkaista ihmisolentoa kauemmas. Se ei pelännyt vierasta olentoa metsässä, joka kannatteli kuin suurimpina salaisuuksinaan yksisarvisten kaltaista näkyä. Saphirekaan ei ollut moisista tarunhohteisista eläimistä maininnut – oli vaan ne iän ikuiset kauriit, peurat, ketut ja mäyrät myyrineen. Mutta entäpä nämä olennot? Miten mies ei ollut maininnut, että olimassa jotain näinkin kaunista? Lumoutuneena Cierna antoi lähes hetimiten haltian unohduksen, sillä hänhän pääsi näkemään ne nyt itse. Aivan lähellään – tokkopa hän olisi uskonutkaan tuollaisten eläinten olemassa oloon kun ei ollut itse näkemässä.
Cierna naurahti vohlan ylpeän oloiselle olemukselle. Emonsa ja naisen välistä matkaa ihmisen suuntaan käyden eläin sai tytön unohtamaan huolensa. Hän sysäsi kurjat ajatukset mielestään ja antoi itsensä vajota unimaiseen kehtoon, johon maailma ympärillään häntä houkutteli. Hän ei kuullut maailmaa itsensä ja olentojen ulkopuolella – eikä hän halunnut kuullakaan. Edes hetki ilman murheiden aallokkoja – varastettu tovi tuota kehtolaulua ja hän olisi pitkän tovin napisematta omasta kurjuudestaan. Aivan kuin salaisen houkutuksen sanelemana tyttö ojensi paikaltaan kätensä. Suorat sormet kohosivat kuin varkain eteenpäin Ciernan ojentaessa kättään kohti pelottoman oloista eläintä. Hetken aikaa tyttö oli varma, että yksisarvinen eläin nauroi hänelle silmilleen viskatessaan päätään.
Illuusio rikkoutui naisen yltä vohlan, ja tämän emän äkkiä havahtuessa paikoiltaan. Säikkyjen peltokauriiden tavoin ne nostivat päätään, heilauttivat äkisti korviaan ja olivat poissa nopeammin kuin ihmissilmä kykeni käsittämään. Mitä oli tapahtunut? Cierna tapasi juoksevat askeleet, jotka vasta lähelle päästyään kykenivät rikkomaan hänen kuuroutensa. Askelmat lähenivät, samoin kuin luonto hänen ympärillään tuntui hetkessä kiertyvän hänen ympärilleen. Hetken, valheellisen mittaisen silmänräpäyksen ajan Cierna luuli olevansa sokea. Hän ei nähnyt kuin tyhjän paikan, missä siro ja kaunis eläin oli ollut. Missä se oli nyt? Saphiren hokema, naisen nimi ei tavoittanut tytön mieltä ennen kuin haltia oli vain muutaman metrin päässä. Ällistyneenä tyttö käänsi päänsä kohti hädissään olevaa haltiaa. Hetken aikaa tyttö kuvitteli katsovansa rääsyläistä, joka jostain käsittämättömästä syystä tiesi hänet nimeltä. Miten se oli mahdollista?
Hetken aikaa Cierna tuijotti tutuksi käyvää miestä, suorastaan säikähti tätä, sillä Saphire oli päässyt lähelle. Lähes huojutti hänet tajuisinsa, yrittäen pakottaa häntä matkaansa. Sekavana ja kysymykset sanoitta huulillaan poukkoilen tyttö kuuli vain tuulen huminaa korvissaan. Hoipertelevia askeleita hän kykeni ottamaan vain muutaman säälittävän oloisen. Hänen ajatuksiinsa ei surminsuinkaan mahtunut syytä Saphiren mahdottomalle kiireelle ja ehdottomuudelle. Hän ei nähnyt saati kuullut mitään vaarallista tai pelottavaa. Sillä sellaista ei kertakaikkiaan ollut missään. Tottelevaisena Cierna ehätti kuitenkin nuo parit säälittävät askeleet ottaa suunnalle, minne haltia oli jo häntä viemässä. Hän ei tajunnut tehdä mitään muutakaan. Hänen mielensä ei hetkeen kyennyt selittämään vain muutamien minuuttien mittaista sumuverhoa. Kaiken tuntuessa epätoden oloiselta unelta, josta hän kesken kaiken heräsi – herätti pienen määrän pelkoa hänen hipiällään. Hän ei tiennyt miksi, mutta jokin sai naisen kompuroimaan itsensä haltian vierelle. Kämmenensä ei ehtinyt tavoittamaan luisevaksi muuttunutta kättä, kun jo terävä lause leikkasi ehdottomana ilmaa.
Varoen Cierna nosti jo näkevän katseensa. Hän näki haltiat – Saphiren täydelliset vastakohdat. Miehet ja naiset piirtyivät tiiviinä rinkinä kaksikon ympärille. Ristiriitaisuudet synttyivät liekkeihinsä kahden haltiakunnan välillä. Hänen hämmennyksen täyttämät silmänsä näkivät metsästä esiinpiirtyvien haltioiden virheettömän kauneuden. Haltioiden kasvojen kuulaus, ihon silkka virheettömyys, pituus ...kaikki heissä oli täydellistä, kaunista. Kultainen silmäpari käväisi kuin ailahtaen Saphiren riutuneessa ulomuodossa. Näinkö hän erotteli kauneuden ja ruumuuden toisistaan? Haltia hänen vieressään oli tummanpuhuva, riutunut luuranko, jonka keho tuskin kykeni kannattalemaan virttynyttä ruumista juoksumatkan jälkeen. Ja mitä olivat nämä toiset? Varasmaisesti Cierna kohotti katseensa katsomaan näitä vieraita olentoja – haltioita.
Ensin hän ei ymmärtänyt puhetta aseista. Ensimmäisenä hän oletti Saphiren nostaneen aseen vihollisiksi lukemiaan haltioita kohtaan, mutta katseensa laskiessaan tummiin, lähes pelkkää luuta ja nahkaa oleviin käsiin hän ymmärsi etteivät muukalaiset puhuneet Saphiresta. Ase, tuo ainoa onneton keppi roikkui Ciernan vyötäisillä. Jos tilanne ei olisi tuntunut niin unenomaiselta tyttö olisi kyennyt esittämään kärkevän kysymyksen siitä, miten yksi onneton kepakko olisi voinut vastata kaikkia noita muita vastaan. Ilman kuitenkin näitä puheita Cierna otti aseen vyötäisiltään, ojensi sitä kohti puhunutta hahmoa, joka ei kuitenkaan käynyt sitä poimimaan häneltä. Kiusallisen hetken ajan tyttö ojensi kuin huumattu tuota tupessaan lepäävää asetta, ennen kuin hän kykeni ajattelemaan järkeväksi heittää sitä puhuneen jalkojen juureen. Aseen kevyn mätkähdys maahan sai tytön nielaisemaan nyrkin kokoisen palan kurkustaan. Hänhän oli vain seurannut sarvipäistä olentoa, ja mihin se oli hänet – heidät johdattanut. Hankaluuksiin. Aina vain hankaluuksia!
Karut, vihaiset kasvot pureutuivat Ciernan ylitse haltiaan, mutta siitä huolimatta hän tunsi läsnäolonsa yhtä tervetulleeksi toivotetuksi kuin Saphirekin. Ihonsa väristykset saivat Ciernan astahtamaan askelman taaemmas. Hapuillen hänen tärisevä kätensä etsi luisevat sormet. Heikosta soturista ei juurikaan olisi heille pelastajaksi – Cierna ei ollut varma kykenikö kauheuksiin pystyvä mies pitämään lupauksensa. Kovin paljon ei luisevien sormien puristaminen lämpimän kämmenen sisään valanut rohkeutta, mutta ainakaan hän ei ollut yksin.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 2, 2009 12:48:09 GMT 3
’Kiittäkää onneanne että Cierna otti miekkani...’, murisi Saphire hiljaa mielessään, kuullessaan tytön luopuvan kuuliaisesti katanasta. Määräyksen noudattaminen ylivoiman edessä oli toki paras ratkaisu molempien kannalta, vaikka se kolhaisikin kipeästi soturin kunniaa. Seuraavaksi hän tunsi hentojen sormien hapuilevan otetta kädestään. Hierlikkalaisen sirot kämmenet olivat lämpimät kuten aina. Yrittikö hyvä ystävä tyynnytellä häntä, vai lievittikö tyttö vain omaa pelkoaan? Mitä apua heikko haltia olisi voinut toiselle tarjota, kaivatessaan lähestulkoon itse tukea? Olihan hän antanut kaksikin lupausta: Huolehtia neidosta ja harkita tarkemmin tekojaan. Kuinka kyvytön soturi olisi voinut tehdä kumpaakaan? Saphire tiedosti että hänestä oli jälleen kerran tullut hyödytön, nyt Ciernalle kuten aiemmin toiselle ihmisnaiselle. Hän oli hyödytön myös Valtiaalleen, tytön isälle, omalle kansalleen, perheelleen ja itselleen. Ärtymyksen väristykset eivät riittäneet kuvaamaan sitä turhautumisen määrää, joka väänsi nuorukaisen vatsaa kaikessa avuttomuudessaan. Ja vielä tällaisen viheliäisen vihollisen edessä! Saphire tunsi kuin aloittaneensa aivan uuden luvun surkeiden sattumusten sarjassaan. Jos oli jotain, jota nuorukainen vihasi luonnostaan ihmisiäkin enemmän, oli se varmasti tämä pöyhkeä ja pelkurimainen, vaalea haltiarotu. Itsekkäät ja umpimieliset serkut sulkeutuivat lumottuun metsäänsä pitäen sitä kuin yksinoikeutenaan. He nostivat nokkaansa vieraille kansoille ja katsoivat jopa kaukaisia serkkujaan kieroon. Maailman meno ei heitä hetkauttanut niin kauan kun muiden ongelmat eivät omiaan koskettaneet. Tilanteeseen oli kuitenkin tulossa muutos - Valtias pitäisi tästä kyllä huolen. Sybaresin kunnioitettu sotaherra järjestäisi kansalleen taas vapaan pääsyn Nemenaran ikiaikaiseen haltiakotoon, eikä yönkulkijoita otettaisi enää vastaan viritetyin jousin ja hävyttömin julkeuksin. ”Sinä ruoja... Polvillesi!”, kovisteli saartoringin korkea-arvoisin osapuoli tummahipiäistä haltiaa, saatuaan hierlikkalaisen tottelemaan ohjeitaan. Sama vanhemman oloinen suippokorva oli ollut äänessä ensimmäisenä. Tällä kertaa käskyllä ei kuitenkaan ollut vaadittua vaikutusta. Saphire kohotti jurosti ja uhmakkaasti leukaansa. Musta haltia ei kuuna yönä tai päivänä olisi suostunut nöyristelemään vapaaehtoisesti kyseenomaisen vastustajan edessä, vaikka olikin aseeton ja valmis antautumaan. Polvilleen nuorukaisen saisi vain pakottamalla tai jalat altaan ampumalla, minkä piiritysjoukkokin näytti vähitellen tajuavan. Kuului vaimeaa, varoittavaa narinaa nuolten vetäytyessä yhä taaemmas jänteillään. Koskapa vangit oli kuitenkin tarkoitus kävelyttää syvemmälle metsään kuulusteltavaksi, olisi haavoittunut vain hidastanut matkantekoa. Niinpä vartijakaksikko sai ohjeet syöksähtää ja kaataa niskoittelevan nuoren miehen maahan. Tytön he tyrkkäsivät tylysti syrjään, ellei tämä älynnyt itse väistyä tieltään. Yönkulkija irvisti mutta ei tehnyt vastarintaa, kun hänet painettiin kasvojaan myöten kamaraan, arvokkuutensa tullessa näin perin pohjin ryvetettyä. Tuskinpa nälän heikentämästä haltiasta olisi kenenkään kanssa kamppailemaan ollutkaan. Tuossa tuokiossa hänen kätensä oli pakotettu selän taakse ja sidottu vahvalla köydellä, jonka jälkeen mies riuhtaistiin kovakouraisesti polvilleen. Kariketta naamassaankin pysyi Saphire silti itsepintaisesti vaiti, kestäen häväistystään tuikein, kivettynein kasvoin. Miehen pään sisällä sikisi ja kuhisi silti suoranainen kirousten ryöppy. ”Tämä kurjimus on pelkkää luuta ja nahkaa... ja sokea kuin lepakko.”, hymähti toinen kiinniottajista halveksuvaan sävyyn, repäistyään vangin hupun ja silmiä peittävän rätin alas. Saphire sävähti tuntiessaan päivänvalon polttavan ihoaan ja verkkokalvojaan, mutta puri hammastaan luomiaan räpytellen. Haltioiden ylenkatse oli silminnähtävä; Se erottui selvästi myös äänestään. Musta haltia oli heistä ruma ja luotaantyöntävä, saastainen ja paatunut - vailla alustavaakaan selontekoa tai käsitystä motiiveistaan! Saphirea sapetti tavattomasti tulla kohdelluksi näin ystävänsä nähden. Nuorukainen tunsi olonsa kuin sirkuksen muotopuoleksi kummajaiseksi kyyhöttäessään siinä kalpean kansan pällisteltävänä. Oliko hän muka jonkinlainen haltian irvikuva? Ei! Hän oli jaloa kansaa siinä missä muutkin, vaikka vieraat haltiat käänsivätkin katseensa väheksyen sivuun. Saphire inhosi kopeita serkkujaan niin valtavasti, että olisi tahtonut kuristaa jonkun nirppanokista siihen paikkaan! Onneksi tuohtunut nuorukainen ei sentään tuntenut Ciernan vertailevaa katsetta tahollaan. Mikäli ulkonäköseikat olisivat merkinneet miehelle yhtä paljon kuin muille paikallaolijoille, olisi hän voinut jopa loukkaantua moisesta vastakkainasettelusta. Olkoonkin, että ihonsa oli varmasti puistattavan musta ja silmänsä kalvakat kuin kuolleella sellaisen henkilön mielestä, joka oli koko ikänsä tottunut pitämään vaaleaa tai värikästä viehättävänä. Vaikea vakiintuneisiin ihanteisiin oli vaikuttaa, eikä Saphire ollut koskaan kokenut tarvetta edes yrittää. Vallan mainiosti musta haltia oli tähänkin asti elänyt erilaisuutensa kanssa, eikä hän kadehtinut päivänvalvojia - vielä vähemmän näitä haltioita. Cierna saattoi pitää saartajiaan suorastaan lumoavina, eikä siinä ollut mitään väärää tai outoa. Sääli vain että komeus ja kopeus kulkivat usein käsi kädessä. Kaksi haltiarotua arvostivat aivan erilaisia asioita. Sokea soturi oli kai omalla tavallaan myös onnekas, koskapa ei piitannut pinnallisista seikoista. Ciernakin oli hänelle yksinomaan sanoja, äänensävyjä ja satunnaisia kosketuksia. Ihmislikan olemuksesta muodostunut mielikuva perustui pitkälti hajanaisiin mainintoihin ja hämäriin havaintoihin, mutta kokonaiskuva oli yhä sumun peitossa. Hän ei ollut koskaan pyytänyt tyttöä kuvailemaan tarkemmin piirteitään; Tieto ei voinut olla kovin olennainen määrittämään Ciernaa henkilönä, koskapa Saphire ei ollut koskaan kysynyt asiasta. Kätten sidonnassa hierlikkalainen sai sentään osakseen hellävaraisempaa kohtelua, mikäli ei yrittänyt pahemmin vastustella. Ihmislikan olemus ei silti säästynyt ihmetykseltä ja arvostelulta; Kummeksuvat katseet luotasivat tyttöä siinä missä Saphireakin. Käsittämättömän kauniiden naisten taholta kantautui vaimeaa, vieraskielistä kuiskutusta: ”~Pieni takkutukkainen raakalainen... onkohan sillä syöpäläisiä?” ”~Ei mutta katso noita outoja silmiä! Onko se sittenkin demoni?” ”~Vaateparsi on hädin tuskin säädyllinen... ” ”~...aivan, miksi hän kantaa miesten vaatetta?” Nuori päivänvalvoja ei millään tuntunut sopivan kuvaan. Mikä lienikään tytön rooli koko rajaselkkauksessa? Joukon johtaja vilkaisi hänkin aavikkolaista arvioivasti, mutta osoitti huomionsa ja sanansa ensinnä miehelle: ”On kaltaisillasi ruojilla viimein otsaa näyttää täällä likaista naamaansa.”, kivahti vaalea haltia penseästi samalla, kun hän käyskenteli ärtyneenä vankiensa edessä, kädet selkänsä taa ristineenä. ”Arvaan että tulit tänne vakoilemaan ja valmistelemaan paljon huhuttua hyökkäystänne?”, jatkoi komea mies kulmaansa kohottaen, pysähtyen hetkeksi mustan haltian eteen. Saphire veti syvään henkeä, antaen kuuman ilman karata pihahduksena keuhkoistaan, ja nielaisi kitkerimmän myrkyn kieleltään. Minkälaisia idiootteja nämä vartijat oikein olivat, tai kuinka suurena typeryksenä he häntä itseään pitivät?! Nuorukainen sai vain vaivoin hillittyä itsensä, vastatakseen pettävän rauhallisesti omalla kielellään: (”Mikäli suorittaisin täällä salaista tehtävää, roikkuisinko tuon nuoren ja kömpelön ihmislikan seurassa? Tai luuletteko minun jääneen näin helposti kiinni, jos tarkoitukseni kerran oli liikkua vaivihkaa?”), sihahti varjokulkija ivallisesti. (”Ja kaiken lisäksi... mitä hyötyä sokeasta tiedustelijasta voisi kenellekään olla?!”) Saphiren perusteluissa oli toki vinha perä, vaikka metsänvartija ei tähän tahtonutkaan uskoa. Haltia silmäili epäilevästi toista tummempaa, kunnes haali ynseän ilmeen kasvoilleen ja tokaisi: ”Puhu yleiskieltä jotta ymmärrän sinua.” Koppava käsky oli kuin viimeinen pisara äyräitään myöten läikkyvässä tuliliemessä. Sokea nuorukainen näki mustan sijasta vaihteeksi kirkkaanpunaista. Joukon johtaja teki hänestä pilkkaa, halusi saattaa hänet naurunalaiseksi. He ymmärsivät vuorenvarmasti kyllin hyvin toisiaan, vaikka yönkulkijan puheissa epäilemättä kuulsikin hiuksenhieno korostus, aikojen saatossa syntynyt. Turhamaisen patistelun kykeni tilannetta sivusta seuraava tyttökin ymmärtämään. Saphire sanaili joka tapauksessa sujuvammin omalla kielellään kuin kaikkien lajien yhteisellä, joten vaatimus vieraiden sanojen tavailuun oli silkkaa kiusantekoa. Raivo sai yönkulkijan pyrkimään jaloilleen, mutta vartijat pidättelivät häntä aloillaan. Soturin itsehillintä oli viimein hiipunut; Jonkun leukaperät olisivat takuulla helisseet, jos vihainen haltia olisi nyt tavalla tai toisella päässyt vapaaksi. Mikäli sanat eivät vieraille auenneet, niin ehkä teot olisivat puhuneet paremmin puolestaan! Saphiren olisi ainakin tehnyt kovasti mieli takoa muutama tiukka mielipide vastapuolen kalloon. Edes karanneita kuttuja etsinyt, matkalaisten eteen eksynyt pojannulikka ei ollut saanut häntä tällaisen kiukunpuuskan valtaan. Syy siihen, miksi Saphire olikin yhä kokelas eikä täysiverinen sotilas piili epäilemättä siinä, ettei nuorukaisen kärsivällisyys riittänyt vielä käsittelemään vastaavia tilanteita. Ihmislikan seurassa hän oli suoriutunut jopa ihailtavan hillityin elkein, mutta haltiat saivat kattilansa sangen vaivatta kiehahtamaan. Musta haltia oli vielä nuori ja kuumaverinen siinä missä hierlikkalainen, vaikka ulkoapäin hän saattoi jo näyttää mieheltä. ”Löysimme lähistöltä leirin ja lentävän ratsun! Fangornin.”, kantautui ilmoitus kuin tilauksesta aukealle kiiruhtavan haltiasoturin suusta. Tieto katkaisi kiihtymystä herättäneen sananvaihdon, tuoden tervetullutta lievitystä tulikivenkatkuiseen ilmapiiriin. Muutama vartijoista oli lähtenyt tiedustelemaan, liikkuisiko lähistöllä mahdollisia muita tunkeilijoita. Mantereen valistunein väestö tiesi yleensä kiertää Nemenaran kirotun ’noitametsän’ kaukaa, tai kääntyä viimeistään siinä vaiheessa, kun varoitusnuoli napsahti jalkojensa juureen. ”Ottakaa peto kiinni ja tuokaa se varusteiden kera tänne.”, kehotti joukon johtaja alaistaan vilkaisten. Sotilas kumarsi pienesti ja kiiruhti kevyin harppauksin samaan suuntaan mistä oli tullutkin. Jatko-ohjeet annettuaan laski vanhempi haltia katseensa taas yönkulkijaan, joka oli kuitenkin puristanut huulensa tiukasti yhteen ja kääntänyt kasvonsa välinpitämättömästi sivuun. Soturi ilmaisi selkeästi, ettei aikonut huvittaa haltioita kömpelöllä puheenparrella. Saphire oli saanut ilveilystä tarpeekseen, eikä välittänyt vaitonaisuutensa seurauksista. Mustat pirulaiset tunnettiin maailman sitkeimpinä mykkäsuina. Vaivautumatta peräämään mieheltä enempää tietoa kohdisti haltia siis huomionsa vuorostaan hierlikkalaiseen. Soturista erilleen vedetty likka analysoitiin pörröisestä päästä pehmeiden saappaiden kärkiin. Vaatetus oli outo sekoitus Kuun kansan sotilaille tunnusomaista vermettä ja tavanomaisten ihmisten ryysyjä. Cierna oli mysteeri. ”Oletko tämän ruojan rikostoveri? Vai käyttikö hän sinua hyväkseen?”, putoili kysymys poikineen miehen huulilta.
(( Pikkusen innostutit minut... ;^^ ))
|
|
|
Post by Tylppy on Apr 2, 2009 18:22:10 GMT 3
Cierna kauhistui. Lumoava kauneus haltioiden ympärillä kävi muuttumaan töykeydeksi – halpamaiseksi isotteluksi. Mutta aseet, joita oli enemmän kuin hänen kylässään koskaan oli ollutkaan, saivat naisen pelokkaaksi. Ote nuorukaisen sormilla oli käynyt hieman ponnekkaammaksi. Tyttö oli miltein peruuttanut itsensä haltianuorukaiseen kiinni. Hän ei ymmärtänyt mitä pahaa hän oli tehnyt saattaakseen tilanteen noin ikävään valoon. Hänelle ei myöskään valjennut heti myöskään se kuilu, mikä ei vain ulkoisesti, mutta myös henkisesti asettui tumman miehen ja tämän vaalean kansan välille. Vihan määrä oli suurempi, mitä ihmismieli tuntui edes kykenevän ymmärtää. Rohkaisevasti eivät nuorukaisen sormet koskaan tarttuneet tytön käteen, vaikka edes pienen pieni myötämielisyys olisi ehdottomasti ollut kyllä paikoillaan. Mutta suotiinko sellaiselle eleelle edes mahdollisuutta kun yksi petollisen kaunis syöpäläinen jälleen virkkoi uhkaavasti.
Kaikki mitä seuraavaksi tapahtui. veti aavikkolaisen sellaiseen myllerrykseen, että hän huomasi hengittävänsä maata sisuksiinsa. Haltian rujo käskytys oli saanut hänen ihonsa sävähtämään. Ylivoimalla nämä metsän asukit kävivät uhmaamaan kahta aseetonta rääsyläistä. Sekö toi haltioille ylemmyyden tunnetta ja mainetta? Cierna oli kiristänyt leukaperiään. Samoin teki Saphire hänen vierellään. Heidän verensä kiehui, lähestulkoon samoista, yhtenevistä syistä. Cierna ei asettunut pois nuorukaisen viereltä ylivoiman käydessä heidän ylleen. Vasta kun rajusti hihansuihin tarttuvat kädet repivät aavikkolaisen irti toveristaan oli Cierna menettänyt otteensa ystävänsä kädestä. Hellämielisyys, kuin paremmanpuoleinen kohtelu vaihtui hyvin nopeasti monien käsien pidättelyksi. Tyttö tempoi vastaan vasten käsiä, jotka vilisivät ympärillään. Pian hän tunsi polven painavan ikävästi selkänikamiaan. Aavikonkukkanen saattoi vain puhista raivoissaan vasten mätästä, joka oli ennättänyt raapaisemaan punaisia juovia aavikon kypsyttämälle iholle.
Oletus, joka haltioiden mieltä oli valheellisesti pehmitellyt, ei ollut aivan sellainen kun he olivat olettaneet. Nainen, joka haltian kanssa oli liikkunut ehätti potkaisemaan ikävästi muutamiin nilkkoihin ja sääriluihin. Kädet, jotka ennen kahlitsemistaan, olivat ehättäneet tarttua hiussuortuvaan, korvaan ja nenään, herättivät juuri oikeanlaiset mielikuvat takkutukkaisesta paholaisesta. Huohottaen kuin kahlittu villipeto Cierna istui maassa. Kovakouraisesti yhteen sidotut kädet puristuivat selän takana nyrkkeihin. Suukapulaa tyttö ei kuitenkaan suuhunsa saanut...vielä.
Sydän rintalastan alla takoen, kultasilmäinen ihminen ei voinut tehdä muuta kuin seurata mitä aukealla tapahtui. Kohtelu, jota petolliset, kauneuden taakse piilottelemaan juosseet ylimieliset ääliöt, jakoivat Saphirelle oli kuvottavaa. Säälittävällä tavalla haltiat vyöryivät nuorukaisen ylle. Arvostelivat tätä, repivät viimeisen suojan miehen silmiltä. Aavikkolainen oli tempaista itsensä ylös kosteasta maasta, mutta tärkeillen ja kovakouraisesti hänet tönäistiin maanpoveen. Haltiat sävähtivät sitä kieltä, mikä heille kaikille oli vierasta. Koruton, raakalaismainen murina kantautui syvältä mustahiuksisen naisen sisimmästä. Luojaansa kiittäen nämä kauniit hyenat saattoivat olla onnekkaita etteivät ymmärtäneet yhtään mitään niistä haukkuma nimistä, mitä nainen hyvin kyvykkäästi kirahteli. Viimein kuitenkin hänet revittiin irti maasta. Varautuneimpina haltioista kolme, oli asettunut tytön välittömään läheisyyteen. Ja kuin varmuudeksi tyttöä pideltiin kiinni käsivarsista, kun tämä ylväs, halpa ja typerä haltia viimein soi pidemmän katseen häneen. Vahvaksi ja ylvääksi itsensä tunteva haltija askelsi muutaman askeleen lähemmäs tätä outoa matkakumppania, jonka lenkistään irti levahtaneet hiukset vyöryivät raskaina aaltoina yli sirojen hartioiden. Viiruiksi kavanneet silmät tuijottivat suoraan puhujaan. Yrittivät porautua mahtipontisella voimallaan läpi arvostelevan katseen. Muutaman mustan suortuvan takaa kultaisena heijastuksena sinkoutuva, haavoittava katse oli tehdä naisesta paholaisen palvelijan. Uskomusten demonin, mutta kaikkea sitä – hän oli tyttö. Ja vieläpä kahlittu sellainen. Jo nyt uskomus paholaismaisuuten oli ainakin itseään tuijottavan haltian mielestä pois pyyhkäisty. Mutta piru oli kuitenkin pesiytynyt kiinni naisen luontoon. Villi ja hallitsematon peto synkistyi naisen silmien takana esittäessä hänelle rivoja, ruokottomia kysymyksiä.
Cierna ei suonut vastausta haltialle. Mutta mielipiteensä hän onnistui istuttamaan keskelle haltian kasvoja. Tyttö sylkäisi vasten loiseläimen syömiä kasvoja. Miten tuo kaunis ihminen saattoikin olla niin läpi mätä ja kieroutunut, että kehtasi edes ajatella tuollaista? ”Anna minulle yksi tilaisuus niin luovin silmät päästäsi – ja tarjoilen ne äidillisesi syötäväksi”, vieraskieli sähisi. Vihaisena ja raivoissaan aavikkolainen nytkähti paikoiltaan, mutta tuli tarratuksi takaisin aloilleen. Kasvojaan pyyhkivä haltia ehätti oikein mainiosti näkemään halveksivan hymyn naisen huulilla.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 4, 2009 20:00:56 GMT 3
Haltian karkeat kysymykset kuullessaan oli Saphire varma, ettei tyttö kieltäytyisi häntä tuntemasta - ja ilahtuikin huomatessaan olleensa oikeassa. Yhtä hyvin tyttö olisi kai voinut yrittää luovia itsensä vapaaksi väittämällä joutuneensa tahtomattaan miehen matkaan, mutta näin raukkamainen ei hänen ystävänsä toki ollut. Päinvastoin Cierna oli laittanut vartijoille kunnolla kampoihin, jättäen yhden jos toisenkin mustelman taltuttajilleen muistoksi. Hurjasti muriseva ja piehtaroiva likka tuntui kuin riivatulta rimpuillessaan ja pyristellessään miesten otteissa, eikä haltioita olisi kaiketi yllättänyt tieto paatuneiden serkkujensa vehkeilystä helvetin kätyreiden kanssa. Omituinen mongerrus ja kärinä, joka mätästä vasten painetun hierlikkalaisen kurkusta oli kummunnut, muistutti sekin aivan paholaisen manailua. Kiroileva tyttö taisi viimein ymmärtää, kuinka moni luomakunnan hedelmä näytti päältäpäin kuulaalta ja kauniilta, vain ollakseen sisältä myrkyllinen ja mätä. Yönkulkijain synkkä ulkomuoto ei sentään hämännyt ketään luulemaan liikoja moraalistaan – he olivat siekailemattomia tappajiakin tarvittaessa. Pimeys kulki alati heidän mustalla ihollaan, ja tuimissa katseissaan siinsi kalman hohde kuin enteenä vastustajille. Aluksi haltiat olivat kai pitkämielisyyttään kuvitelleet raakalaisen pistäneen heille vastaan vain pelosta. Eihän nuori nainen kai kuunaan ollut vastaavaan kansaan törmännyt; Harvemman mantereen asukas näki näinä päivinä suippokorvia katukuvassa, elleivät nuo sattuneet olemaan jollain viheliäisellä ja väkivaltaisella tavalla siitettyjä sekasikiöitä, jotka eivät jalon kansan silmissä olleet enää haltioita laisinkaan. Yhä vieläkään eivät metsänvartijat tahtoneet sulattaa mahdollisuutta kahden toisilleen vihamielisen lajin edustajan veljeilystä keskenään. Neidon kursailemattoman huono käytös antoi kuitenkin ymmärtää vallan päinvastaista. Aivan kuin nuiva asenne ja mutakuonon tympeä kohtelu olisivat ajaneet tämän suunniltaan? Viimeisenä mielenosoituksen eleenä oli saartojoukon johtaja joutunut toviksi sylkykupiksi, minkä jälkeen haltiat tuntuivat vihdoin oppineen läksynsä. Ihmislikka revittiin vihaisen muminan kera kauemmas. Sokea soturi pidätteli vaivoin hymyään arvatessaan villikissan näyttäneen taas kyntensä. Tyytyväisen nuorukaisen olisi tehnyt mieli halata tyttöä tai taputtaa tätä olkapäälle hyvästä suorituksesta, mutta moiset toverilliset eleet taisivat olla heiltä pidemmäksi aikaa evättyjä. Saphire hykerteli silti hiljaa itsekseen kuvitellessaan, miten Ciernan mielipiteiden täytyi vaaleahipiäisiä haltioita ällistyttää – kuten ne olisivat kai kenet hyvänsä vieraan yllättäneet. ”Iljettävä elukka!”, sihahti nolattu haltia raivoissaan, pyyhkiessään tuittupään terveisiä kasvoiltaan. Miehen oli hetken murto-osan tehnyt mieli iskeä tyttöä kämmensyrjällään, mutta korkean ikänsä suomalla itsehillinnällä hän malttoi mielensä. Jos haltioille oli yhtään myönteistä piirrettä luettavissa, niin ainakin he pyrkivät välttämään väkivaltaa viimeiseen saakka. Ylevät olennot olivat niin olevinaan kaikenmoisen raakuuden yläpuolella, mikä jalona periaatteena lukeutui myös heikkouksiinsa. Saphire tiesi, ettei kaksikkoa kidutettaisi vastausten saamiseksi, saati tapettaisi syvemmällä metsän siimeksessä. Kuolemantuottamus olisi suoranainen häväistys Nemenarassa, jonka ikiaikaisena tavoitteena oli varjella elämää kaikissa muodoissaan. Verta ei vuodatettaisi pyhällä maaperällä ilman painavaa syytä – mikä lieni myös peruste sille, miksei Valtias ollut vielä vallannut haltiakotoa sen itsekkäiltä pimittäjiltä. Suora hyökkäys olisi voinut turmella lumotun metsän – tai näin Saphire ainakin järkeili joutessaan, vartoessaan niskan päälle päässeen vihollisen seuraavaa siirtoa. Haltioiden jätettyä miehen rauhaan oli yönkulkija vähitellen rauhoittunut ensimmäisestä kunnon raivokohtauksestaan, vaikka viha kytikin vielä sydämessään. Tuohtumuksen tilalle oli vaihtunut äkäinen turtumus kiukun väsytettyä valmiiksi voipuneen haltian. Tyynen mutta nyreän ulkokuorensa alta soturin oli myös mielekkäämpää tarkastella tilannetta sen sijaan, että hän olisi tuhlannut voimiaan turhaan pullikointiin. Kaksikon asema ei tosin vaikuttanut järin hääppöiseltä. Pakomahdollisuudet olivat olemattomat metsässä, jota vartioitiin tarkasti pensaista ja lehvästöistä. Jopa linnut ja eläimet olivat haltioiden liittolaisia ja apulaisia – heidän kätyreitään. Puhumattakaan puista, joissa kaikissa tuntui häälyvän omalaatuinen tietoisuutensa. Kapinahenkisyydestään huolimatta nuorukaisen oli siis myönnettävä nurjat tosiseikat ja tyydyttävä sietämään osaansa. Hän ja hierlikkalainen olivat nyt kunnolla satimessa. Kotvasen kuluttua paikalle paimennettiin lentävä liskokin, joka pälyili hämmentyneenä mutta harvinaisen sävyisänä ympärillä parveilevia haltioita. Pedon kuono oli sidottu remmillä, ja sen silmissä häilyi unelias katse. Fangornin suitsia piteli eläintenhoitaja, joka oli näemmä onnistunut lepyttämään ratsun ja pitämään sen kurissa. Koko operaatio oli sujunut suuremmitta ongelmitta. Saphire kuulosteli hieman pettyneenä leiristä saapuvaa joukkoa. Musta haltia olisi toivonut pedon tuottaneen edes hiukan enemmän vahinkoa; Pari puraistua päätä tai irti revittyä raajaa olisi piristänyt kummasti kaunaista mielialaa. Jopa tyttö oli onnistunut tuottamaan enemmän harmia. Mustaa haltiaa kohtaava syyte oli selvä, mutta neidon asema herätti yhä keskustelua. Pieni joukko haltioita johtajansa mukaan lukien oli vetäytynyt sivummalle neuvottelemaan tulevasta. Teräväkuuloinen soturi saattoi juuri ja juuri kuulla osia vaimeista, haltiakielisistä puheista: ”~Röyhkeä tyttö on ehkä tullut huijatuksi.” ”~Hyvin mahdollista... Ehkä voisimme laskea hänet samantien vapaaksi?” ”~Ehei, emme ota mitään riskejä. Hän tulee mukaamme kunnes tilanne selvitetään...”, päätti suivaantunut johtaja pähkäilyn. ”~Mikäli tuo mykkäkoulun mestari ei paljasta meille totuutta, saatamme oppia jotain ihmiseltä.” Saphire hymähti mielessään. Millaisen tarinan haltiat kuvittelivat hänestä pusertavansa? Kuinka kukaan uskoisi seikkailuihin, joita kaksikko oli yhdessä kokenut? Cierna tuskin tiesi mitään sellaista, mistä sana ei olisi jo tähän mennessä kiirinyt myös Nemenaraan. Silti nuorukainen oli helpottunut tietäessään, etteivät haltiat aikoneet jättää hierlikkalaista jälkeensä. Miten nuori nainen olisi selviytynyt yksin vieraalla mantereella? ”Lähdemme liikkeelle! Muodostakaa kulkue; Vangit erilleen, nokinaama etupäähän, fangorn viimeiseksi.”, ilmoitti johtaja kohta kuuluvalla äänellä. Haltiat toimivat oitis ohjeiden mukaan, pakottaen vangit mukanaan muodostelmaan. Tovin järjestäytymisen jälkeen lähti pitkäksi letkaksi levinnyt saattue etenemään salattuja polkuja, joita vain metsän läpikotaisin tuntevat saattoivat alati tiheässä kasvillisuudessa tallata. Saphiren aristavat silmät oli armollisesti peitetty taas rievulla, mutta viitanhuppu oli jätetty niskaan. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt soturia, joka tahtoi aika ajoin kääntää päätään kuulostellakseen, kulkiko hänen ystävänsä vielä joukon mukana. Taival taittui painostavan hiljaisuuden vallassa, haltioiden komeiden kasvojen pysyessä jäyhinä ja valppaina. Tuuli oli tyyntynyt ja puut humisivat kummastuneina. Hiljaista soittoa ja laulua ei enää kuulunut. Puolimatkassa metsän ylle lankesi osittainen varjo, kun pienestä kuuropilvestä alkoi tihuuttaa. Sade ei kuitenkaan takonut kamaraa raskaina, kylminä pisaroina, vaan pikemminkin lämpimänä huuruna, joka vilvoitti mukavasti paahteisena päivänä. Taipaleen varrella vilahteli kulkijoiden silmissä lukuisia eläimiä ja olentoja, joista kaikille Cierna ei vielä tiennyt nimeä. Uteliaille sivustakatsojille oli yhteistä harvinainen rohkeus, jolla ne tarkkailivat matkalaisia. Tunnin tauottoman marssin päätteeksi synkkä saattue saapui viimein perille haltiakylään, joka oli yksi monista pienemmistä yhteisöistä Nemenarassa. Arkisissa askareissaan touhuavat asukkaat pysähtyivät vieraat nähdessään tyrmistyneinä aloilleen, ja jäivät kammoksuen katsomaan tulokkaita. Haltiat olivat selvästi jo pahasti vieraantuneita ulkomaailmasta ja sen kansoista. Joukon johtajakin pisti aiheutuvan häiriön harmistuneena merkille. ”~Viekää tämä musta pirulainen ylös tammitorniin, pois näkyvistä ja muiden päivää pilaamasta.”, hän hoputti tiukasti alaisiaan. Saphire saatettiin muusta joukosta erilleen ja patistettiin jonkin matkan päästä ylös puisia rappusia, jotka tuntuivat kiertävän loputtomiin kohti latvustoa. Lopulta hän tunsi askelmien muuttuvan tasanteeksi ja kuuli raskaan oven avattavan lähellään. Soturi tyrkättiin valtavan korkean ja paksun tammen sisään koverrettuun huoneeseen, jonka peremmälle päästyään hänen käsiään puristavat köydet katkaistiin. Nuorukainen kuuli askelten loittonevan, oven sulkeutuvan ja avaimen kiertyvän lukossa. Vartijat jäivät ulkopuolelle vahtiin. Musta haltia ei liikahtanut hetkeen huoneen keskustasta. Hän käänsi päätään hitaasti puolelta toiselle, vasemmalle ja sitten oikealle, hieroen verkkaisesti puutuneita ja kipeitä ranteitaan. Oli hiljaista ja hämärää. Cierna oli viety muualle ja hän oli yksin. Vankina. Alakulo valtasi alaa nuorukaisen sydämessä. Monta mutkaa he olivat suorineet, kunnes seinä oli viimein tullut vastaan – näytti siltä ettei tätä estettä aivan helpolla läpäistäisi. Tällä välin hierlikkalainen oli ohjattu toisaalle, kylän laidalle, ja fangorn talutettu vielä kolmannelle, tuntemattomalle taholle. ”Et lukeudu varsinaisesti vihollisiimme, joten voit kulkea täällä vapaasti niin kauan kun et yritä lähteä kylästä tai häiritä ketään.”, selvitti Ciernan sivummalle vienyt nainen irrottaessaan toista köysistä. ”Ja vielä yksi asia... Tuohon torniin sinulla ei ole mitään asiaa, joten älä turhaan koettele onneasi - sotilaita riittää joka sormellesi.” , tokaisi metsänvartija viittoessaan ohimennen jykevän tammen suuntaan, johon Saphire oli viety. ”Käyttäydyhän nyt kunnolla. Joku tulee kohta opastamaan miten täällä eletään.” Haltianainen käänsi selkänsä ja asteli takaisin tovereidensa seuraan. Cierna oli vapaa, mutta vain näennäisesti. Tyttö saattoi tuntea lukuisten silmäparien tarkkailevan ja vahtivan häntä tiukasti.
(( EDIT: Laitoin sinulle privaviestiä peliin liittyen. Saatan myös jatkossa laittaa. ^^ ))
|
|
|
Post by Tylppy on Apr 5, 2009 19:42:03 GMT 3
Tyytyväisenä olivat kiiluvat silmät saaneet seurata, miten ilmiömäinen halu lyömiseen kävi haltian kasvoilla. Kämmen oli ehättänyt puristua tiukasti nyrkkiin ja avautumaan, hieman käsivarsi oli kai noussutkin, mutta viime tipassa haltiamies oli muuttanut mielensä. Nöyryytysen ja loukkaantumisen raskas paakku harteillaan haltia oli tyytynyt vain äkäiseen solvaukseen – joka sekin tuntui hieman ontuvalta. Varsinkin sellaisen ihmisen korvissa, joka oli karaistunut kuulemaan rujompiakin sananparsia. Selvää oli kuitenkin, ettei tyttö ollut ollenkaan sellainen suloisen hentoinen koiranpentu, joka alentui haltioiden kokeman armon alle miten vain. Haltiat varautuivat Ciernan osalta. Ihmisiä nämä kauniit olevat tuskin ymmärsivät alkuunkaan (muuta kuin sen osan, että nämä olivat epäpuhtaita, rujoja ja iljettäviä). Saati että he olisivat osanneet ymmärtää- saati käsittää rujokielisen naiseläjän alkuperää, ulkoasua, kieltä tai käytöstä. Saphiren tiedettiin vaikenevan, sillä hänen edustamastaan kansasta nämä haltiat jotain tiesivätkin. Kun taas Cierna- heillä ei ollut aavistustakaan mikä tämä oli.
Matkaan lähtiessä eivät haltiat kuitenkaan erehtyneet enää vahingossakaan jakamaan yhtään sen suuremmin hellämielisyyttä Ciernaa kohtaan. Joukon johtajan nöyryyttäminen suuren joukon edessä oli saanut kaikki uskomaan, että tyttö tuskin oli kapista Kuun kansalaista korkeammalla. Mutta ennen kaikkea hän oli mielenkiintoisempi, joskaan tyttö itse ei tainnut ymmärtää olemassaolonsa hämmentävyyttä. Soljuva, koruileva, madaltuva ja nouseva, laulumainen kieli meni tyystin ylitsi nuoren naisen ymmärryksen. Hän olisi saattanut ihastella haltioiden käyttämää kieltä, mutta hipiälleen noussut katkeruus ja kiukku haltioita kohtaan ryvetti täysin puheen kauneuden ylistämisen. Ymmärtämättömyytensä vain ruokki kasvanutta ärtymystään. Edellisiä vangitsijoitaan hän oli sentään ymmärtänyt! Ja ymmärtämisestä tiettävästi aina oli hyötyä, ja nyt häneltä oli viety kaikki mahdollinen etuus. Ymmärryksen puuttuessa, oli häntä ympäröivä maailmakuva muuttunut niin rajusti, että hän olisi kai hukannut itsensä jo ensimmäisen tunnin aikana tyystin. Eikä hän omistanut mitään kättä pidempääkään, ja lopulta Saphirekin erotettiin hänestä täysin. Liskon menetys hieman hetkahdutti aavikkolaista, hänen huomatessaan miten lammasmaisesti lisko käyttäytyi valkoisten pirulaisten käsissä. Tyttö olisi voinut läksyttää elikon maasta taivaaseen hänen katsoessaan miten uteliaasti eläin antoi mulkosilmiensä pyöriä päässään. Missä oli kaikki hampaiden vilauttelu, murina, hännän vispaus ja uhmakas käytös? Cierna oli lähes valmis vannomaan mielessään, että peto oli innoissaan kun sen tielle asteli uusia ilmestyksiä ja olentoja.
Aavikkolainen ei saanut kovin pitkää aikaa harmitella mielessään liskon lammasmaisuutta, sillä pian hän huomasi kulkevansa haltioiden piirittämänä. Syvemmälle metsään käyvä kulku antoi Ciernan seurata oudoksi joka askelmalla muuttuvaa metsikköä. Hänen uteliaisuutensa oli hiipunut kuitenkin lähes olemattomaksi. Tyhmyyksissään hän oli tehnyt sen, mitä häneltä oli ehdottomasti kokoajan kielletty; astella viidakkoon. Ja mitä hän oli tehnyt? No tietenkin mennyt juuri sinne minne ei olisi saanut. Ja miksi? Koska hän oli sattunut näkemään jotain kaunista, ja kuvitelmissaan viatonta. Tuo kauneudessaan iljettäväksi vääristynyt maailma alkoi ärsyttää ja suututtaa hierlikkalaista hetki hetkeltä enemmän. Oliko pieni vuohi emoineen ollut vain houkutus? Ilkeä ja ruma temppu, joka oli aivan liian helposti vietellyt Ciernan mukaansa. Ja sillä tavoin hän oli saanut itsensä, mutta ennen kaikkea lepoa ja hoitoa tarvitsevan miehen pulaan. Yrittäessään vilkaista Saphiren suuntaan häntä tuupattiin olkaan, tai selkään – katse oli pidettävä reitissä, sillä tyttö tuntui olevan ainoa joka sattui silloin tällöin kompuroimaan tai astumaan rymisten oksaan. Tunnin vierähtäessä Cierna oli liotsunut itsensä katkeruuden, kiukun ja turhamaisuuden syvimpiin aallokoihin. Hän ei antanut itselleen anteeksi typeryyttään. Ja kaiken kylkiäisiksi hän ei antaisi ikinä, minkään, enää koskaan liikuttaa itseään kauneudella. Koko sana alkoi kääntymään hänen mielessään pahaksi asiaksi, vaikka haltioiden kylään saapuessaan hän oli melkein unohtanut kaiken itseensä lietsoman ärtymyksen.
Haltioiden asuttama yhteisö oli ennen kaikkea erikoisin näkemänsä paikka koko lyhyen elämänsä aikana. Vahingossakaan tyttö ei antanut ilmi hämmestyksen ilmeitä kasvoillaan, vaikka hetken hän antoikin uteliaiden silmiensä kulkea työnsä äkisti lopettavissa haltioissa. Asumukset, jotka muistuttivat jollain kieroutuneella tavalla hänen kotinsa jurttia...puissa tai maassa. Köysiä, tikkaita, rappuja, siltoja...mitä kaikkea vihreän sammaleen sekaan sekoittuvaa hän näkikin, ei hän kuitenkaan antanut itsensä ihastella erityisen pitkään mitään. Osaksi siksi, että hän niin kovaa itselle vannotti, ettei antaisi tälle kansalle mitään ylpeyden aihetta mistään osaamastaa. Ja toiseksi siksi, että kaikki häneen, Saphireen ja liskoon kiinnittyvät katseet tuntuivat perin kiusallisilta. Hän tunsi itsensä kuin näytekappaleeksi. Vieraaksi esineeksi, jota vuoron perään arvosteltiin, ruovittiin, ihmeteltiin ja lopuksi tuomittiin joksikin vaaralliseksi. Pelolla sivellyt väreet kulkivat pitkin tytön ihoa, vaikka kasvonsa antoivat ilmi vain vakavuuden, ja melkoisen määrän suuttumuksen punaa.
Vaarallisesti älähtäen tyttö laittoi vastaan huomatessaan miten ystävänsä revittiin hänestä entisestäänkin kauemmaksi. Jälleen tarvittiin muutama käsipari suunniteltua enemmän kun tyttö hangoitteli vastaan tuota julmaa erottelua kohtaan. Jalat suurinpiirtein maata viistäen Cierna raijattiin kauemmas Saphiren luota. Häneen ei suinkaan sattunut, vaikka kovakouraisesti hänet revittiinkin eroon matkakumppanistaan. Värähtämättä kultainen silmäpari seurasi miten tumma selkämys nousi korkealle puiden latvuksiin. Tukahdutettu vastaväite suupielillään aavikkolainen raahattiin kylän laidalle ja tuupattiin istumaan. Nainen, joka alkoi yllättäen puhumaan hänelle – sai Ciernan mykistymään. Mitä laupeita idiotteeja nämä valkoiset pitkäkorvat olivat? Katsoessaan piinaavan syvästi puhuvaa haltiaa Cierna ei voinut uskoa korviaan. Kuvitteliko nämä iljetykset tosiaan sanaparren häntä pidättelevän? Uhkailu oli saada tytön vain nauramaan, sillä niin naurettavalta se tuntui. Hänet laskettiin köysistä vapaasti ja jätettiin yksin istumaan!? Koppavasti käyttäytyvät, pitkän huiskeat haltiat tekisivät kyllä virheensä jättäessään kaikki toimensa vain uhkailun varaan. Mutta mitäpä hän olisi tähän virkkonut? Kyllä nuo maitonaamaiset typerykset vielä huomaisivat miten sinisilmäisyys kostautuisi. Olihan hän saanut juuri kokea oman sinisilmäisyytensä aikaansaaman tuhon. Suunsa kiinni pitäen Cierna ei sanaakaan suustaan pukahtanut haltian lähtiessä.
Hän tunsi nahassaan katseita, mutta yhteenkään tuijotukseen hän ei vastannut. Cierna ei katsonut suoraa kohti ketään, joka ei puhutellut häntä. Oman aikaansaamansa tuhon seuraamukset nousivat karvaina Ciernan mieleenä hänen nostaessaan katseensa tammitorniin. Hänestä ei ollut ollut muuta kuin harmia, josta liian heikoksi päässyt ystävänsä joutui kärsimään. Hänelle, Ciernalle lupailtiin vapauksia, mutta entä hänen ystävänsä, jota niin täällä vihattiin? Vilun väristysten purressa kiinni aavikkolaisen nahkaan, tyttö tunsi puristuksen sydämessään. Huoli ja epätoivo elivät taas, voimakkaampina kuin aikaisemmin.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 7, 2009 1:16:48 GMT 3
Massiivisen tammen latvuston tuntumaan sijoitettu vankila ajoi hyvin tarkoituksensa – ainakin haltioiden kannalta. Yhtäältä huone oli riittävän pimeä aurinkoa kaihtavalle yönkulkijalle, ja toisaalta se oli tarpeeksi etäällä ja eristyksissä kylän asukkaista, jotta nämä saattoivat jatkaa elämäänsä vangin läsnäolosta häiriintymättä. Järkälemäisen rungon uumenissa Saphire ei tuntenut oloaan kovinkaan kotoisaksi. Yksinäisyys teki vankeudesta nopeasti sietämätöntä soturin totuttua hierlikkalaisen seuraan. Tovin hiiskumattoman hiljaisuuden päätteeksi alkoi ahdistus jo hiipimään sisimpäänsä. Miksi Ciernaa ei oltu suljettu kanssaan tähän samaan paikkaan? Miksi heidät oli pitänyt erottaa? Haltian kapea leuka vaipui samalla kun hän kohotti kätensä ohimoilleen ja upotti sormensa silkinhienojen hiustensa sekaan, tukistaen itseään. Entä miksi hän itse oli näin heikko ja lapsellinen?! Saphire tiesi kyllin hyvin syyn haltioiden järjestelyihin. Miksipä tunkeilijoille olisi suotu mahdollisuutta vehkeillä pakoa keskenään? Olisiko edes ollut järin sopivaa majoittaa nuorta miestä ja naista kahdestaan? Ja mikä olennaisinta kaikesta – miksi Cierna olisi ansainnut tulla teljetyksi selliin sotavangin tavoin? Eihän tyttö ollut tehnyt mitään haltioita vastaan. Miksi mies siis erehtyi toivomaan ystävälleen yhtä kurjaa asemaa kuin itselleen? Saphire tunsi olonsa niin itsekkääksi, että hetkisen häntä suorastaan puistatti. Tilanteen selittäminen suotuisimmalla mahdollisella tavalla ei sanottavammin helpottanut mustan haltian oloa. Ystävysten erkaantuessa toisistaan oli nuorukainen pakottautunut hammastaan purren pysymään vaiti ja järkkymättömänä. Hän pelkäsi saattavansa Ciernan huonoon valoon haikailemalla liian pitkään tämän puoleen. Silti Saphirea oli kirpaissut jokainen askeleenmitta, joka asettui kaksikon väliin, eikä vähintään kuullessaan tytön vihaisen protestoinnin takanaan. Viimeinen nuoren naisen suuntaan luotu ilme oli ollut paljonpuhuvan vastahakoinen ja pahoitteleva. Turhaan hierlikkalainen haali kaikkea syytä tapahtuneesta kontolleen. Haltiahan oli hölmöyttään arvioinut kaksikon etenemän matkan väärin. Hän ei ollut kertonut tytölle riittävän ajoissa haltiakodosta, jotta toinen olisi osannut tiedostaa yksisarvisten kaltaiset olennot uhkaksi. Eikä hän ollut heikkoudessaan tehnyt juuri mitään vastustaakseen tai hankaloittaakseen vihollisen aikeita. Päinvastoin soturi oli tuntenut olonsa kokonaisvaltaisen avuttomaksi punnitessaan tilanteen kehitystä matkan aikana. Aivan turhaan ja tuloksetta oli nuorukainen tavaillut kuumeisessa mielessään vaihtoehtoja, kunnes aika oli loppunut kesken ja lukko kilahtanut selustassaan. Tuntui hölmöltä ruveta tyhjänpäiväisesti hangoittelemaan ylivoiman edessä ja nolaamaan siten itseään, mutta olisiko sekin ollut parempi kuin noudattaa nöyrästi käskyjä? Minkälaisen viestin hän välitti aavikkolaiselle alistuessaan näin helposti vihollisen valtaan? Asiaa ajatellessaan Saphirea rupesi jo kaduttamaan... Katumuksen myötä nuorukaisen valtasi myös pakkomielteisyys. Täytyi olla jokin keino paeta. Oli päästävä pois tästä ahtaasta kammiosta, jonka hämäryys ei tuntunut enää yhtään helpottavalta. Sokea lähti viimein liikkeelle, haparoiden tietään halki täydellisen ymmyrkäisen tilan kohti sen vasenta, kaarevaa laitaa. Hän liikkui vitkaan ja hätiköiden, hakien seinää vinhasti hamuavin käsineen, ja kolhaisten kohta polvensa vaatimattomaan sänkyyn. Soturi pysähtyi irvistäen ja malttoi hieman mieltään, jatkaen sitten verkkaisemmin tunnusteluaan. Vuoteen kierrettyään hän tavoitti viimein kosketuksen huoneen seinustaan. Tammen pinta tuntui kovalta ja sileältä. Koputuksen perusteella puunkuori oli paksu, ja siinä virtasi yhä elämä. Jos hän yrittäisi vahingoittaa valtavaa puuvanhusta, saisivat haltiat siitä välittömästi tietää. Saphire antoi puristuneen nyrkkinsä avautua ja nojautui huokaisten voittamatonta muuria vasten. Vielä luovuttamatta hän jatkoi kuitenkin kulkuaan, tutkiakseen kaiken varalta koko huoneen. Puolimatkassa yönkulkija tunsi päivänsäteiden siroavan kasvoilleen, ja kurotti käsiään poltetta kohden. Tumman verhon taakse liukuvat sormet kiertyivät vahvoille okapensaskaltereille. Ikkuna-aukko oli liian ahdas ulos ujuttautumiseen, ja pudotus olisi luultavasti tappanut hänet. Siispä vesiperä jälleen... Muu huone ei tarjonnut miehelle sen parempia ideoita. Pyöreässä tilassa ei ollut nurkkia, joihin vartijan yllättämisen varjolla olisi voinut piiloutua. Päällekarkaus avaimen ja aseen anastamiseksi olivat valtava riski, vaikka neuvokas musta haltia olisi teeskennellyt sairasta. Sokea ryntäys tammen runkoa kiertäviin portaisiin olisi melko varmasti päättynyt onnettomasti. Aikansa pähkäiltyään Saphire palasi lannistuneena takaisin kolhon vankilansa ainoalle pienelle akkunalle, vajotakseen istumaan sen alle. Vaikka nälkiintynyt haltia oli kuluneina viikkoina käynyt uneliaaksi ja tokkuraiseksi, tuntui vihollisheimoon törmääminen sytyttäneen hänessä taannoin sellaisen raivon liekin, että väsymys oli ollut kuin eilispäivää. Uupumus ja heikkous eivät silti olleet kadonneet mihinkään, ja apaattisuus tahtoi taas nostaa miehessä päätään. Tilanne tuntui perin juurin toivottomalta... Itsesäälin selättääkseen Saphire käänsi ajatuksensa ihmislikkaan, huomaten taas kaipaavansa tätä. Jopa moitteet ja sadattelut olisivat nyt kuulostaneet lohdullisilta korvissaan. Cierna oli sentään ainoa ystävänsä koko kylässä; Ainoa johon hän saattoi luottaa, joka ei halveksunut, vihannut tai pelännyt häntä. Jopa fangorn oli tuntunut taipuneen helposti haltioiden tahtoon. Ehkäpä kirottujen valkonaamojen tarkoitus oli saada tyttökin unohtamaan hänet? Mitähän hierlikkalaiselle oli edes tapahtunut? Ei kai toistakin oltu suljettu seinien sisään? Huolen korventamana Saphire ponkaisi pystyyn ja marssi rymistelemään sellin ovea, kunnes kuuli sotilaan avaavan uksessa olevan pienen luukun, ja äyskäisevän metelöinnin syytä. ”nân’Deí na küreir nërem da´re?”, tivasi musta haltia vartijan äkäisestä sävystä välittämättä. Vastaus tuli viiveellä, mutta se huojensi hänen mielialaansa. Cierna oli siis vapautettu, ja yhä kylässä. Saphire astahti vaitonaisena taaemmas. Pieni luukku pamahti taas kiinni, mutta pian se avattiin uudelleen. Nähtävästi vartijoilla oli vuorostaan vangille jotain asiaa. ” ~Peräänny huoneen keskustaan ja laske kädet sivuillesi jotta näemme ne.”, kävi käsky oven takaa. Saphire siirtyi pahantuulisena ohjatulle paikalle. Osasivatpa pirulaiset olla varovaisia, tuumi nuorukainen happamasti kuulostellessaan, kuinka avain kävi lukossa ja sotilaat astuivat sisään. ” ~Tässä on vettä, leipää ja hedelmiä, vaikka vaikutatkin olevan tiukalla dieetillä.”, nälvi haltia laskiessaan antimet pienelle pöydälle. ” ~Kukaan druideista ei suostu hoitamaan vammojasi, mutta voit lääkitä näillä itseäsi miten parhaaksi näet.”, lisäsi suippokorva laskiessaan tarjottimen vierelle muutaman rohdospurnukan. Saphire kuunteli kaiken mitä sanottiin, mutta pysyi itse pahansisuisen hiljaa. Kiitosta häneltä ei varmasti odotettukaan. Sotilaiden mentyä kopea nuorukainen ei hyökännyt heti kiinni tuomisiin, vaan käänsi niille jupisten selkänsä. ’Mokomat tekopyhät…’
Ciernakin sai seuraa lähes samoihin aikoihin. Neidon tykö hakeutui nuorenpuoleinen haltiatyttö, joka lähestyi jurottavaa raakalaista empien, kuin peläten tämän saavan raivokohtauksen. Tulija oli sievä ja hentoinen, eikä kantanut näkyviä aseita. Viehkeästi liikkuvalla tytöllä oli vehnänvaaleat hiukset ja lemmikinsiniset silmät. Yllään hän kantoi kansalleen tyypillistä pehmeää ja kirjottua tunikaa sekä mekkoa. Neidot vaikuttivat keskenään hyvin samanikäisiltä. ”Hei…”, aloitti häirikkö vienolla, sointuvalla äänellä, kädet piilossa selkänsä takana. Hän nielaisi kiristyvässä ilmapiirissä, mutta jatkoi urheasti: ”Toimin oppaanasi tästä eteenpäin. Perheeni kotona on tilaa, voit asua siellä. Nimeni on Nélethiél, mutta voit kutsua minua Nelleksi. Mikä sinun nimesi on?” Haltian hymy oli ystävällinen, mutta teennäinen. Tyttö puhui sujuvasti yleiskieltä. Terävästä katseesta Cierna saattoi päätellä ajatusten raksuttavan vinhasti vastapuolen päässä. Toista punnittiin hiuskarva kerrallaan nyt kuten aiemminkin. Kaiken lisäksi haltianeito tuntui pelkäävän ihmistä. 'Nelle' oli saanut tehtävän, jota hän ei välttämättä olisi halunnut ottaa vastaan. ”Opas” oli niin ikään vain kaunisteltu nimitys henkilökohtaisesta kyttääjästä, jonka tarkoitus oli pitää vierasta alituiseen silmällä. Minne hyvänsä Cierna menikään, sinne Nelle aikoisi itsepintaisesti seurata. Haltia vartoi kotvasen vastausta, joko saaden sellaisen tai ei. Lopulta hän vaihtoi kuitenkin puheenaihetta, ojentaen selkänsä takaa toiselle tutun esineen: ”Tämä panhuilu oli takavarikoitujen tavaroiden joukossa. Saat pitää sen.” Nelle ei odottanut taaskaan turhan pitkään kiitosta, jota ei välttämättä kuunaan kuuluisi. ”Mentäisiinkö katsomaan kylää?”, hän ehdotti huomaavaisesti. ”Olisi mukavaa jos viihtyisit vieraanamme.”, lisäsi tyttö ja väläytti taas väkinäisen hymyn. Todellisuudessa neito taisi ajatella seuraavaa: ’Olisi mukavaa jos et satuttaisi ketään ja häpäisisi pyhää metsää...’
|
|
|
Post by Tylppy on Apr 7, 2009 2:48:13 GMT 3
Ciernan katse ei hievahtanut hetkeksikään tammitornin herätessä eloon. Hän ei kuullut jyskettä, mutta liikkeen hän erotti. Ovesta kuljettiin sisään, mutta sitäkin nopeammin ulos. Mitä oli tapahtunut? Oliko Saphire vielä kunnossa? Ei kai tälle nyt vaan tehty mitään? Ja jos niin mitä? Eivätkö nuo kalpeanaamat nähneet miten huonossa tilassa hänen ystävänsä oli? Kurjat, kelvottomat, ylpeydessään kylpevät maitonaamat kävivät sisään ovesta kaksin kappalein. Yksikin heistä – tai vaikka edes puolikas, hyväkuntoista haltiaa olisi voinut hyvin taittaa kipeän ystävänsä kahtia. Tyttö huomasi, ettei hän uskonut Saphiren voimaan tai vahvuuteen. Hän oli kelvoton ystävä ajatellessaan Saphire heikkona. Mutta kirpaiseva totuus oli jo tehnyt pesäkolonsa naisen mieleen. Hän oli nähnyt miten nääntynyt keho tuskin oli voimissaan laittamaan vastaan edes kovakouraiselle tuulelle. Jos haltian puheet sisimmästä maastosta, ja sen mukanaan tuomasta parannuksesta, pitivät paikkansa. Niin kuinka turkasen pitkälle heidän olisi kuljettava? Hehän olivat kulkeneet pitkiä päiviä, vielä pitemmäksi venyneitä viikkoja sisämaahan aivan tuloksetta. Cierna puri tiukasta huultaan katsoessaan miten tornin ovesta ulos kulkeva soturi kääntyi puhumaan toverilleen. Ja asettui lopulta toiselle puolelle ovea päätänsä pudistellen. Naureskelivatko ne?
Tiukasti ylös tuijottaessaan, ja kohtauksen tavoitellessa loppukohtauksiaan Cierna huomasi häiritsevän läheisyyden tunnun. Tummat kulmat naisen kasvoilla rypistyen aavikkolainen laski katseensa – vain osuakseen tuijottamaan sinisiä silmiä ja vaaleaa hiuskuontaloa. Tyttö katseli häntä varauksellisesti, uteliaasti ja laskelmoiden, kun taas Cierna vastasi tähän katseeseen vain tympeällä tuijotuksella. Hän oli havahtunut tytön tupsahtamisesta lähelleen, mutta hän teki kyllä visusti kaikkensa ettei jäänyt yllättyneisyydestään kiinni. Tyttö, haltia, tämä Nelleksi itsenä nimittänyt haltia sai jäädä sanojensa päätteeksi taituroimaan täydellisen tasapainonsa kanssa yksinään, sillä kiusaantunut hiljaisuus levisi kuin sähköinen ukkosmyrsky kaksikon päälle. Aavikkolainen seurasi miten itsevarmasti esiintynyt tyttö alkoi huojahdella paikallaan. Sirot jalat ottivat levottomia askalluksia paikoillaan – aivain kuin ratsu, joka tuskin malttoi pysytellä paikallaan. Ripset alkoivat lyömään tiuhempaan kiinni ja auki. Huulet pusertuivat yhteen, jopa vaalea hammaspari kävi näykkäisemässä huuliparia. Nelle alkoi käymään tuskaisen sietämättömäksi hiljaisuuteen. Puhumattakaan, mitä hievahtamaton tuijotus sai aikaan. Hermostunut nielaus tuntui raskaalta nieltäväksi kurkussa. Hikipisarat onnistuivat kohoamaan myös tämän siloisen viehkeän olennon kasvoille. Panhuilua ojentanut käsi alkoi täristä niin hallitsemattomasti, että haltian oli viimein liikahdettava. Tyttö kumartui laskemaan huilua maahan, jolloin aavikkolainen liikahti.
Haltiatyttö oli hetken varma, että hänen henkikultansa oltaisiin syöksemässä tuhoon. Ja että kultaiset silmät olisivat suorareitti maailman ikävimpiin kolkkiin. Pelosta, ja säikähdysksestä kirahtaen Nelle sulki silmänsä ja vaipui pikkuiseksi mytyksi Ciernan edessä. Vaikka hän vain olikin nopealla liikkeellä tempaissut kirkuvan tytön ranteesta kiinni. Valppaana olevat haltia kuohahtivat paikoiltaan. Työt loppuivat taas ja aseitakin kohoteltiin. ”Tyhmät säikyt aavikkojänikset” Cierna ajatteli mielessään hänen puristaessa soitinta pitelevää kämmentä hieman lujemmin. Raakalainen katseli hetken ympärilleen, ennen kuin kallisti päätään kohti maassa kyhnöttävää tyttöstä. ”Olet säälittävä itkupilli” yleiskielellä sähätäen Cierna poimi soittimen haltiatytön sormien lomasta ja irrotti otteensa Nellen kädestä.
Aikaansaamansa kohu takasi sen, että Nelle, niinkuin muutkin jättivät Ciernan potemaan yksinäisyyttään. Aavikkolainen pelotti heitä. Mutta synnyttäen samalla mahtipontisempaa uteliaisuutta haltioiden keskuudessa. Jos tämä vaaleaverinen haltiakansa ei olisi paremmin tiennyt, he olisivat varmastikin tokaisseet uteliaita kysymyksiä tammitornin vangiltaan. Oli selvää, ettei vastausta heltiäisi koskaan Saphiren tummilta huulilta, mutta tilaisuus heillä oli saada jotain pientä tietoa tämän oudon otuksen suusta. Oli vain mietittävä, että miten moinen mahtoi onnistua, sillä ei ollut yhtään varmaa puraisisiko villikkö vai ei. Kolme tuntia vierähti vaivatta. Aurinko porotti korkeimmillaan, muttei tuntunut niin lämpöiseltä, että se olisi maassa istuvaa naista lämmittänyt. Aavikkolaisen iholla tuo sisämaan aurinko tuntui kylmältä ja kalsealta. Noin nopeastikko suuri, kultainen ja lämmin taivaankappale menettäisi hohtonsa tässä vieraassa maassa. Lyhyet yöt aavikolla kääntyivät metsien siimeksessä pitkiksi ja tummiksi. Aurinkoa sai nautittavakseen tuskin lainkaan. Tuntien vierähtäessä tyttö tuskin liikahti paikaltaan. Painoaan toiselta puoleta toiselle painaen Cierna tuijotti sinnikkäästi kohti tammitornia. Väsymys, joka jo aimotovin oli piirrellyt tummia varjoja naisen kasvoille, ei saavuttanut hänen väsyksissä olevaa kehoaan. Aavikkolainen ei antanut itselleen lupaa torkahtaa tuossa kirotussa paikassa. Hänelle ei puhuttu mitään, ei kerrottu mitään – kaiketi siksi, ettei kukaan tuntenut minkäänlaista halua siihen. Nelle-niminen haltiatyttö oli tuonut hänelle juotavaa, leipää ja hedelmiä. Mutta itsepintaisesti Cierna jätti koskemasta saamiinsa antimiin, sillä jos hän olisi syönyt – olisihän aivan varmasti nukahtanut sen sileän tien. Ja mitä jos Saphire lepäsi jo myrkytettynä vankilassa? Enää vain odotettiin että hänkin menisi samaan ansaan? Nälkä muljahti aavikkolaisen vatsassa. Maitonaamat pitkine suippoinekorvineen olivat ilkeitä. Julmia suorastaan.
Viidennen tunnin alkaessa Cierna oli torkahtanut. Polvet koukkuun rintaansa vasten painaneena, ja kätensä jalkojen ympäri sitoen tyttö oli painanut päänsä polviinsa. Mustahiusmeri oli laskeutunut suojaavaksi verkoksi vartensa ympärille. Sopivasti peittäen tuon onnettoman tilan, joka paljasti kuitenkin tarkkasilmäiselle kansalle hänen nukkuvan. Tyttö oli uuvuksissa, muttei kipeä, saati sairaalloinen. Ihminen tuntui osoittavan mieltään kokemaansa riistoa kohtaan. Tarkkailevat silmät olivat osanneet nimetä naisen jo hupsuksi hänen käyttäytyessään noin mahdottomasti. Vankihan oli vain kirottua kansaa, tuskin maanmatosta tärkeämpi. Ja siltkään Cierna ei kiitellyt pelastusta, saati iloinnut vapautta. Riemuhuutoja ei kuulunut, eikä hymy noussut naisen huulille. Oli vain tuo iän ikuinen uhma ja terävästi kapenevat silmät.
Kuudennen tunnin vierähtäessä, Cierna havahtui. Aurinko oli jo laskemassa. Mutta se ei ollut aavikkolaisen herättäjä, vaan Nelle, joka kyyhötti hänen edessään. Kyykkyyn kyyristyneenä. Haltia tarkisteli jälleen, sama epäluuloinen, ja varovainen katse silmissään karua aavikkolaista. ”Sinun pitäisi syödä jotain. Ajatellaan sitä kyläesittelyä myöhemmin...Voin viedä sinut mukavampaan paikkaan nukkumaan” panhuiluaan sormissaan lujemmin puristaen Cierna väisti katseensa pois haltitytön silmien sinestä. Vaikkei Cierna ollutkaan nähnyt eläissään kuin kultaisia, lähes tumman mustia – ja Kuun kansan valkoisia silmiä, ei hän voinut olla ihmettelemättä näiden otusten silmien kirkasta kajoa. Miten silmiin saattoi kahlita palan sinertävää taivasta? Tummuutta, joka peitteli taivasta lempeän punaisen auringon laskiessa mailleen. ”Perheeni sijasi sinulle jo mukavan vuoteen...tulisit nyt. Olet vieraamme...” ja jälleen haltiatyttö veti vesiperän oudolle ihmiselle jutellessaan. Mutta eipä Nelle voinut kieltää, etteikö tytön vaitonaisuus helpottanut hänen tehtäväänsä. Haltian sydäntä riipoi kauhu hänen asteltuaan uudelleen ihmisen luokse -hän pelkäsi tätä. Kultaiset silmät olivat häijyt, vihaiset ja ilkeät. Hennolle hipiälle osuessaan tyttö oli varma, että kultaiset silmät yrittivät polttaa hänen iholleen tulenkatkuisia palohaavoja.
Kolmannen kerran Nellen joutuessa liikkumaan aavikkolaisen luo – tapahtui muutamaa tuntia myöhemmin. Edelleen ruokaansa koskematta, ja paikaltaan liikahtamatta ihminen oleli paikoillaan. Torkkui, ja välillä vain tuijotti ylös torniin. Sanaakaan ihminen ei ollut puhunut, tuijotti vain. Itkupilliksi haukkuminen oli ollut ainoa lause, mikä naisesta oli irronnut koko tuon pitkän ja oudon päivän aikana. Ainakin ihminen puhui yleiskieltä, jos ei muuten niin haukkuakseen. Eikä taivaalta tipotteleva sadekaan avannut naisen puheennyörejä, mutta ainakin se sai ihmisen liikahtamaan. Nelle oli kehoittanut ihmistä mukaansa, ja tuolla kertaa – sateen pisaroittama ja runtelema tyttö nousi paikoiltaan. Monien tuntien liikkumattomuus esiintyi kankeutena kaikkialla Ciernan ruumiissa. Hän huojahteli paikoiltaan pahemmin kuin koskaan, ja hytisi vilusta. Häntä palelsi, väsytti ja nälätti – suremisen ja itseinhon lisäksi. Aavikkolainen tuskin vilkaisi asumusta, jonne haltiatyttö hänet ohjasi. Hän katsoi kyllä ympärilleen, mutta liian väsyneenä hän ei hetken päästä tuntunut enää muistavan yhtään mitään näkemistään tuntemattomista kapistuksista ja esineistä. Nopeasti, kuin unessa Cierna riisui yltään mustan takin, muttei ojentanut sitä kiltisti sitä pyytävälle haltianaiselle. Kenkänsä, kuin märät housunsakin hän sen sijaan antoi Nellen viereen saapuneen haltianaisen poimia mukaansa. Vuode, mikä ei ollut läheskään niin mukava, täyteläinen ja ihana kuin ensimmäinen kohtaamansa peti, oli kuitenkin autuas taivas väsyneelle ruumiille. Panhuilua, kuin mustaa sotilastakkai syliinsä tiukasti puristaen Cierna nukahti vuoteelle, ehtimättä edes peittoa altaan pois ottamaan. Raskas uni ei antanut tilaa herätä lähelleen kulkevalle haltialle. Tyttö ei edes värähtänyt vanhemman haltianaisen nostaessa toisen viltin värisevän ihmisen harteille.
Onnettomuudekseen Cierna ei edes herännyt siihen, miten kodikas ilmapiiri vaihtui kireyteen muutamien haltian kokoontuessa tilaan, jossa Nelle perheensä kanssa oleskeli. Hän ei kyennyt kuulemaan sanoja, joita hän tosin ei olisi edes ymmärtänyt. Mutta jos hänellä olisi ollut kyky ymmärtää tätä laulavaista kieltä, olisi hän saattanut hermostua kuulemastaan. Puheenparret pyörittelivät mukanaan Ciernan mukanaan tuomaa mysteeriä. Kuka tämä oli? Mistä tämä oli? Miksi tämä liikkui paholaisen matkassa? Vai oliko tämä joku peto, jonka olisi pitänyt syntyä mustaksi, mutta olikin rangaistuna päätynyt ihmisen kehoon? He keskustelivat pitkään. Miettivät ankarasti miten he saattaisivat saada tietoa nuoresta ihmisestä. Miten langettaa ihminen kertomaan heille kaikki heitä kiinnostavat asiat? Seuraavana päivänä he aikoisivat asettaa kysymyksensä naisen eteen. Saada vastauksia ja saada neito palaamaan järkiinsä. Kuumeisesti he halusivat kuulla mitä Ciernalla oli salattavanaan.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 15, 2009 1:19:32 GMT 3
Vartijoiden poistuttua tammitornin täytti taas hiljaisuus ja yksinäisyys. Oveen selin kääntynyt soturi huokaisi vaimeasti ja istahti kotvaseksi alas hautomaan harmejaan. Haltiat eivät halunneet tappaa vankia, mutta heillä ei myöskään ollut velvollisuutta tai halua hoitaa häntä niin kauan kun mies saattoi sen itsekin tehdä. Haltiat eivät ottaisi hänen murhaansa kontolleen, mutta jos yönkulkija kuihtuisi omia aikojaan pois, ei syytä voisi kai suoraan vierittää heille. Niin vissiin. ’Näin helpolla ette minusta pääse.’, tuumi Saphire tuimistuvin ilmein. Kaikkein viimeiseksi hän vihollisdruidien apua kaipasi. Nuorukainen näyttäisi kyllä olevansa kovemmasta puusta veistetty kuin tammi, jonka uumenissa haltiat halusivat häntä hauduttaa. Hän ei kuolisi vihollisen vankina vain tullakseen lykätyksi ties mille tunkiolle mätänemään! Tuoreessa tarmonpuuskassaan Saphire kampesi itsensä jaloilleen ja marssi suorinta tietä läheisen pöydän luo. Tovin sotilaiden tuomisia tunnusteltuaan hän tarttui varoen painavaan kristallikarahviin, nostaen sen nenänsä alle ja nuuhkaisten sisältöä epäilevästi. Musta haltia kastoi myös sormensa maistaakseen kokeeksi nestettä. Miehen epäluulo ei vieläkään saanut vahvistusta. Viitsimättä tutkia tai käyttää lasia kohotti nuorukainen kannun nokan lopulta huulilleen, ottaakseen astiasta kulauksen. Vesi oli viileää, raikasta ja... ihmeellisen hyvää. Saphire räpäytti hämmentyneenä silmiään siteensä alla. Näin puhdasta, raikasta ja taivaallisen makeaa vettä hän ei ollut maistanut koskaan aiemmin. Soturi ei voinut vastustaa kiusausta ammentaa vielä suullista tuota merkillisen maistuvaa eliksiiriä, joka helmeili kuin raikkain aamukaste kielellään ja norui kuin nektari alas nieluaan. Hän tunsi piristyvänsä aivan uudella tavalla. Musta haltia rypisti kulmiaan. Nemenaran tarunhohtoinen nuoruuden lähde oli totisesti maineensa veroinen. Sadut ihon siliämisestä ja harmaahapsien katoamisesta olivat toki vain vanhuuttaan kavahtavien ihmisten sepittämiä, mutta elämyksenä virkistävän veden nauttiminen pisti muinaiseen myyttiin eloa. Kirkas karahvi oli juotu liki viimeistä pisaraa myöten tyhjäksi kun se laskettiin takaisin alustalleen. Muistoksi juomasta jäi lämmin tunne haltian vatsanpohjalle. Kohta sokean miehen hapuilevat kädet tavoittivat voidepurnukat, joista perusteellisen syynäyksen myötä valittiin otollisin. Saphire riisui rievun silmiltään sipaistakseen rohtoa luomilleen. Yrteistä uutettu aine tuntui imeytyvän suorastaan kuumottavalla nopeudella ohuen ihon alle, saaden hänet hieman hätkähtämään. Haltioiden lääkkeet vaikuttivat huomattavasti tehokkaammilta kuin ne laimeat voiteet, joita soturi oli ensiapuna tottunut käyttämään. Eikä tämä liennyt ihmekään, kun vaaleilla druideilla oli kokonaisen lumotun metsän antimet ympärillään ja alati saatavillaan. Vaimeasti hymähtäen soturi sulki purkin ja pisti sen syrjään. Hän poimi puuvadilta omenan ja näykkäisi palan pehmeää hedelmälihaa, istuutuen samalla yksinkertaiselle sängylle. Eipä aikaakaan kun toimettoman miehen ajatukset ajautuivat taas tukalaan tilanteeseen. Kuinka kauan kaksikkoa aiottiin pidätellä valkonaamojen huostassa? Miten hierlikkalainen mahtoi pärjätä vieraan kansan keskuudessa? Epätieto korvensi Saphirea aina vain pahemmin, vieden uupuneelta mieleltään unenlahjat. Nuorukainen ei silti niellyt vielä ylpeyttään kysyäkseen asiasta vartijoilta, jotka olisivat yhtä hyvin voineet valehdella. Kunpa Cierna itse olisi jollain ilveellä voinut ilmoittaa olevansa kunnossa. Mitähän tyttö mahtoi parhaillaan puuhata? Yrittäisikö tämä paeta yksinään, vaiko keksiä keinon yönkulkijan vapauttamiseksi? Levottomien tuntien päätteeksi Saphiren oli lopulta pakko luovuttaa pohdinnoistaan ja käydä pitkäkseen. Vihollisen verkkaisen elämäntyylin tuntien saattaisi kestää vielä useita viikkoja ennen kuin omituiset ystävykset pääsisivät näkemään toisensa...
~
Nelle ei kieltäytynyt olemasta säälittävä itkupilli. Olihan hän vain aivan tavallinen haltianeito, eikä mikään uljas ja urhea soturitar niin kuin jotkut. Ciernan tympeyden ja kiivauden edessä tytön sirot polvet alkoivat pakostikin tutista ja pelon kyyneleet uhkasivat kihahtaa hänen silmäkulmiinsa. Nelle oli sentään syntynyt idyllisessä haltiakodossa, ja saanut varttua lapsuutensa ja nuoruutensa sangen rauhallisessa ja rakastavassa ilmapiirissä, toisin kuin kipakkaluontoinen hierlikkalainen. Tyttö oli hyvin kasvatettu ja tottunut kauniisiin ja kohteliaisiin käytöstapoihin, joista raakalaisen äksyily ja jurotus olivat yhtä kaukana kuin tähdet taivahalla. Ikävä kyllä Nelle oli myös ikäisekseen yksi sujuvimmista yleiskielen taitajista, mikä kostautui nyt kärttyisen ihmislikan kaitsijan roolissa - mikäli tämä hurja, tumma ilmestys oli ihminen ensinkään. Jonkin aikaa tytöllä oli ollut omat epäilyksensä asiasta. Vieraan tuikeat, kultaiset silmät olivat kuin tulta ja tappuraa, ja yksi ainoa paha katsahdus noista helvetin kuvastimista sai haltian mantelinmuotoiset silmät leviämään kuin säikyllä metsäpeuralla. Nelle ei ymmärtänyt tytön kärttyisen ja pahansuovan asenteen päälle. Haltiahan yritti vain auttaa toista! Entä miksi kummassa raakalainen ei tuntunut viihtyvän Nemenarassa, jossa oli kaikkea mitä onnelliselta elämältä saattoi toivoa? Ciernan käytös olikin kokonaan oma, käsittämätön lukunsa. Nelle oli muiden tavoin pohtinut päänsä pyörälle, mitä niin mielenkiintoista toinen näki toistakymmentä metriä korkeassa tammitornissa, jonka latvustoon tähytäkseen täytyi seistä miltei puoli virstaa kauempana? Miksi tyttö oli tahtonut kärvistellä nälässä, märissä vaatteissa ja väsymyksessä vain siitä laihasta ilosta, ettei menettänyt hetkeäkään vankilan oviaukon tapahtumista? Tieto torniin eristetystä yönkulkijasta sai kylmät väreet vipeltämään haltianeidon selkäpiissä. Miten hermostuttavaa että moinen otus oli tavoitettu aivan lumotun metsän laitamilta. Eikö missään maailman kolkassa saanut enää elää pahuudelta piilossa? Jopa Ciernan oli vaikea hahmottaa, kuinka suurta kammoa ja karsastusta Saphire saattoi vaaleissa serkuissaan herättää. Musta haltia oli heidän silmissään jopa vähempiarvoinen kuin maan matonen; Tuiki tärkeät lierot pitivät sentään mullan muhevana, karikkeen ravinteikkaana ja auttoivat kasveja rehevöimään, mutta musta haltia kylvi vain tuskaa ja kuolemaa ympärilleen. Nelle pelkäsi kylän tulevan kirotuksi, kuta kauemmin tuo pahantahtoinen vanki viipyisi kansansa riesana. Niinpä tyttö ei voinut käsittää, miksi ihmislikka kantoi mielipahaa tai huolta vihollisen puolesta. Eihän musta haltia suinkaan ansainnut toisen huomiota? Arvoituksellisesta aavikon eläjästä olisi toden totta tahdottu ammentaa vastauksia riittoisalla kauhalla, mutta toisaalta haltiat eivät halunneet painostaa nuorta naista kertomaan heille menneisyydestään tai syistä, joiden myötä toinen oli ajautunut huonoon seuraan. Koskapa Ciernan motiiveja ei vielä tunnettu, ei tyttöä tahdottu pitää turhan räikeästi vankina – minkä myötä suora kuulustelu ei tullut kyseeseen. Haltioiden sieti myös pelätä tytön puristavan suunsa yhtä tiukasti suppuun kuin musta haltiakin, mikäli tältä olisi yritetty tivata tietoja tylyyn sävyyn. Vartiojoukon johtaja oli toiminut varoittavana esimerkkinä siitä, miten halpamaiseksi raakalainen saattoi kovisteltuna heittäytyä. Kukaan ei halunnut kokea vastaavaa nöyryytystä. Niinpä uteliaisuus lieni viisainta tyydyttää hienovaraisesti ja tuttavallisesti, missä taasen Nellen viattoman viehätysvoiman toivottiin tulevan avuksi. Toistaiseksi tekopirteän jutustelun tulokset olivat tosin jääneet laihanpuoleisiksi: Nelle ei tiennyt edes neidon nimeä. Haltiatytöllä oli kuitenkin yllin kyllin aikaa ja itsepintaisuutta, eikä hän suuttunut helposti – vaikka säikkyi sitäkin herkemmin. ”Huomenta…”, tervehti tuttu, vieno ja varovainen ääni Ciernan osoittaessa valveutumisen merkkejä. Toivotusta seurasi tovin tauko, kunnes kodikkaassa tupakeittiössä istuva Nelle rohkeni jatkamaan: ”Äiti laittoi aamulla ohrapuuroa, ja siskoni kävi poimimassa tuoreita mustikoita. Etkö tulisi syömään?” Avarassa talossa ei näyttänyt olevan muita paikalla. Ilmassa leijuvasta tuoksusta päätellen pöydässä oli myös tuoretta leipää ja vehnäsiä. Haltiaäiti oli selvästi tehnyt parhaansa vieraan mieliksi. Vuoteen viereiselle pallille oli viikattu siististi puhtaita vaatteita, Ciernalle sopiviksi uumoiltuja. Nelle laski puoliksi syödyn persikan lautaselleen, jääden odottamaan toiselta vastausta. Lievän levottomuuden alkaessa taas hiipiä tytön iholle hän vilkaisi varmuuden vuoksi ensimmäisen pakotien tarjoavan ikkunan tai oven suuntaan. Asunto oli tosin yön aikana riisuttu vaivihkaa terävistä esineistä. Kaikki aseeksi kelpaavat kapineet katosivat aina mystisesti vieraan lähestyessä, eikä niitä toisen läsnä ollessa jätetty enää valvomatta. ”Haluaisitko lähteä kanssani putouksille kylpemään?”, ehdotti Nelle jonkin ajan kuluttua. Tiheikön halki retuutettu ja tihkussa virunut tyttö vaikutti haltian silmissä hieman ryvettyneeltä, vaikka tästä hän ei toki ääneen maininnut. ”Umm... tähän aikaan siellä vartioi vain naissotilaita, joten voimme peseytyä huoleti.”, lisäsi haltianeito hieman hermostuneen oloisena, aivan kuin hän olisi osaltaan halunnut tehdä ihmislikalle selväksi, ettei olisi yksin ja turvaton tämän seurassa, jos vaikka... jos vaikka raakalainen olisi yhtäkkiä yrittänyt tehdä tytölle jotakin ilkeää. Pelkkä ajatuskin puistatti Nelleä.
|
|
|
Post by Tylppy on Apr 16, 2009 20:22:40 GMT 3
Hänen unensa oli syvää, raskasta ja synkkien temppujen täytämää painajaista. Vuoteelle lähes tulkoon kaatunut ihmisolento tunsi olonsa yhtä surkean kaaottiseksi niin hereillä, kuin unessa ollessaankin. Niin syväksi kuitenkin hänen paksu univaippansa ehätti kaivautumaan, ettei hän hätkähdellyt hereille unestaan ja huutanut kauhusta. Painajaiset, jotka kieputtivat hänen yksinäisyyteen hylättyä olemustaan, olisivat saattaneet saada saman kauhun omaisen paniikin iskeytymään kiinni ympärillään hiipparoiviin haltioihin – mikäli hän olisi unistaan herännyt kauhunhuutoihinsa. Unet pimeistä luolista, kidutuksesta, kuin ainoan turvansa menettämisestä; tuosta otteesta, jossa kaksi kämmentä painuivat toinen toisiaan vasten, mutta pakotettuina irtosivat toinen toisistaan. Kaikki pienet mausteet unissaan yhteen ripoteltuna saivat aikaan painajaisen, joka kykeni vain vaihtumaan toinen toistaan äveriäämpään. Aina uudestaan ja uudestaan hän päätyi painajaisten keskelle, kunnes hän viimein heräsi unestaan. Vieras paikka, vieraat tuoksut. Valkeutta ja puhtautta. Oli vain hänen likaisen väsynyt, ja riutunut olemuksensa peiteltynä lämpöisen peiton alle. Cierna ei ollut alkuunkaan varma, jotta minä vuorokauden hetkenä hän heräsi. Oliko aamu vai ilta? Oliko kuluneeksi tullut päivä vai useampi? Häiritsevällä tavalla takaraivoonsa iskostunut ääni puhutteli häntä; ”Huomenta”, ääni ei kuulunut hänen ystävälleen. Ei tosiaankaan, ei todellakaan ystävälle, vaikka kovin ystävälliseksi pyrkivälle olennolle tuo ääni kuuluikin. Ajatuksissaan aavikkolainen toivotti äänen, kuin sen omistajankin hornan tuuttiin elämästään. Röyhkeästi tuo ihmisvieras tuhahti haltianeidon varovaiselle puheelle. Hänen vatsansa mourusi kuin villieläimen rujo metsästyshuuto, mutta itsepintaisesti Cierna käänsi selkänsä tupakeittiölle. Ja ennen kaikkea tuo röyhkeä ele teki Nellen pyrkimykset tehottomiksi. Pelkkä epäkohtelis ele tuntui herättävän haltianeidossa korvia vihlovan henkäyksen. Ilman sanojakin tuntui tuosta neidosta syntyvän pelon ja kauhunomaisia henkäyksiä. Aavikkolainen ei ladellut edes kohteliasta 'ei kiitos' sanaparia neidolle. Tyttö ei saanut kuultavakseen mitään tuolta ihmisolennolta, joka oli nukkunut miltein puolitoista vuorokautta hetkeksikään virkoamatta. Eikä valoa Nellen elämään tuonut seuraavakaan vuorokauden puolikas. Kaksi päivää hiljaisuutta ja painajaisten täyttämää unta. Syömättä ja juomatta aavikkolainen nukkui. Ei sillä, että hänen mielensä olisi ollut mitenkään rauhallinen ja suonut nuo tuhottoman pitkät yöunet. Aamujen, ja päivien täyttämät, valvotut, pitkät tunnit veivät viimein voittonsa. Ystävänsä näivettymisen seuraaminen oli vienyt naiselta kyvyn nukkua. Silmien lepuuttamiseksi kutsutut, lyhyet ja lepoa tuskin suovat tunnit olivat kääntyneet nurinkurisiksi vitsauksiksi. Nyt kun hänen tehtävissään ei ollut mitään, hän viimein nukkui. Hän oli vieraiden olentojen ”vieras” ja samalla ”raakalainen”, joiden parissa hänen ei tarvinnut käyttää kahleita. Tuo outo, erikoinen ja äärimmäisen häiriintyneellä tavalla vieras tilanne ei suotunut selviämään aavikkolaisen mielessä. Hänen mielessään ei jaksanut virrata mikään. Vain unet, nuo pirujen kehittämät painajaiset velloivat hänen aatteissaan. Uni ajoi tytön kauemmaksi tilanteiden selviämisestä, mutta samalla, kuin vaivihkaa tummat renkaat hänen silmiensä ympärillä alkoivat hälvetä. Uuteen aamuun nälkäisenä herätessään Ciernan kullanhohtoinen katse tapaili kattoa. Sama katto kuin viimeksi herätessään. Oudon muhkurainen katto ei suikaan ollut kivinen, tai kankainen – hetken mielijohteesta kulmiaan kurtistaen Cierna huomasi, ettei hänellä ollut hajuakaan, jotta miksi katon hiekkamaisen näköistä olemusta kutsuttiin. Vai oliko se edes hiekkaa vai jotain aivan muuta? Tuskin Cierna koskaan oppisikaan nimeään kaikkea tuon vieraan maailman ihmeitä. Vahingossakaan hän ei kuitenkaan kysyisi mitään tuon ulkomaailman ihmeistä – näin hän päätti tuijottaessaan hetken kattoa. Kukaan ei puhunut hänelle tuona aamuna. Tuvassa ei tuntunut olevan ketään, mutta aamuun heräämisen tuoksu oli yhtä herkullinen kuin edellisenäkin päivänä. Paistetun leivän painava tuoksu houkutteli aavikkolaisen luokseen. Varovasti Cierna nousi vuoteelta. Hän kulki ohi vaatteiden, jotka häntä varten oli aikaisemmin esille asetettu. Kädessään hän puristi omaa takkiaan ja soitintaan, etteivät ne vaan häneltä hukkuisi. Empivät, lähes kauriin tavoin varovaiset askelet kulkivat tuvassa olevan pöydän ääreen. Antimet, jotka häntä odottivat saivat naisen vatsan puristumaan ensin pieneksi rusinaksi ja hetken päästä se levisi kiljuntaan. Nälkä mellesti aavikkolaisen sisuksissa sellaisella älämölöllä, että hetkeäkään empimättä Cierna istuutui pöydän ääreen. Musta hiusmeri kasaantui sotkuiseksi sekamelskaksi aavikkolaisen kummallekin pään puoliskolle. Hapsuttaen ja pörhistyneenä tummien hiusten mitta lyheni, mutta teki aavikkolaista tuhat kertaa pelottavamman näköisen – jos hän jo aikaisemmin oli onnistunut kavahduttamaan ryvettyneellä olemuksellaan haltiaväestöä. Nuhruinen olemus ei tosin tyttöä itseään haitannut hänen kurottuessa ottamaan puukulhon eteensä. Sileän virheetön ruokakuppi olisi missä tahansa muussa tilanteessa voinutkin saada tytön huomion osakseen, mutta tuolla hetkellä ruokaa huutava vatsa vaati omistajansa kaiken huomion. Pata, joka oli pöydälle asetettu piteli sisällää olevaa puuroa lämpöisenä. Höyryjä sisäänsä nuuhkaisten tyttö kauhoi ohraista hyvettä lautaselleen ja söi hiljaisuudessa. Siniset, miltein tumman liilat marjat pienessä kulhossaan osuivat Ciernan silmiin. ”Mustikoita?”, nimi olisi ainakin ollut hyvin osuva noille pienille marjan tapaisille, pikkuisille palleroille. Empien aavikkolainen poimi kulhosta marjan käteensä. Syödessään samalla Cierna pyöritteli marjaa sormissaan ja pusersi sen littiin. Pöydälle roiskahtanutta sotkua katsellessaan aavikkolainen huomasi hieman häpeävänsä – noin ei kai sentään ruokapöydässä olevia antimia pitänyt kohdella. Paitansa hihaan tahran pöydästä pyyhkäisten Cierna katsoi mustikan sisuksista sotkeentuneita sormiaan. Hienoisen iljetyksen vallassa tyttö maistoi sormeaan. Kirpeän makea maku levisi vieraana,outona, ja kerrassaan kuvottavana aavikkolaisen kielelle. Vilun väristykset unesta heräävää kehoa tärisytellen Cierna päätti testinsä lyhyeen. Hän ei taatusti maistaisi mitään vierasta tuossa torpassa. Toisen sormensa kiireesti housuihinsa putsaten Cierna keskittyi ahtaamaan itseensä puuroa, sekä leipää – kuin kannussa lepäävää vettäkin. Cierna tuskin huomasi ettei missään pöydillä, saati nauloissa roikkunut veitsiä, tai pistimiä, mistään muusta terävästä ja vaarallisesta puhumattakaan. Kenties tämä kaunis kansa oli jäänyt kehityksessä hänenkin kansaansa taaemmas, jolloin puulusikat olivat ainoa menestys näiden olentojen parissa. Melkein säälien aavikkolainen söi vatsansa täyteen ennen kuin nousi aloiltaan. Tupakeittiö oli tyhjä. Hän oli rauhassa ja yksin. Mutta kuinka kauan? Syliinsä takkinsa, kuin soittimenkin uudestaan puristaen aavikkolainen nousi paikaltaan. Hän katseli tuvassa ympärilleen. Hänen katseensa vaelsi kaikkialla. Ainoa ylimääräinen esine, mikä hänen mukaansa lähti – oli puulusikka. Ei se, millä hän oli syönyt, vaan lusikkakipossa lojuva puhdas esine päätyi hänen takkinsa sisuksiin. Takkia vaimentimena käyttäen Cierna painoi lusikan kuperan osan saappansa alle ja polkaisi toisella jalallaan. Varrestaan katkeava lusikka päästi tuskin inahdustakaan. Aavikkolainen poimi rikkomansa tarvekalun mukaansa. Lusikkapäästä hän hakeutuisi jossain vaiheessa eroon, mutta ainakin hänellä oli jonkinlainen turva mukanaan. Tyttö kiskoi päällensä mustan uniformunsa. Uudet vaatteet jäivät kajoamati paikoilleen kun Cierna asteli tuosta siistitystä rakennuksesta olos. Korkeista puista huolimatta aavikkolaisen oli siristeltävä silmiään laimealle valolle. Väsymystään pois nukkunut olento suuntasi katseensa heti ulkoilmaan astahdettuaan kohti tammitornea. Vartijat seisoivat visusti paikoillaan. Saphire siis oli vielä hänen kanssaan, vaikkakin tornissa. "Miten hän voi? Oliko kaikki hyvin?" ~ ~ ~ Mitäpä Cierna olisikaan antanut, jos hän olisi saanut kuultavakseen edes jotain Saphiren voinnista. Hän olisi antanut kaiken omistamansa, jotta hän olisi kyennyt näkemään edes tämän tumman, itselleen hyvin tärkeäksi muotoutuneen olennon. Ciernalle muodostui hyvin selväksi, ettei hänellä ollut mitään asiaa mennä lähellekään tammitornia. Seuraavat päivät, viikko, miltein toinenkin kului erinäisten yritysten parissa. Hän ei yhdelläkään yrittämällään päässyt kuin kymmenen metrin päähän ylös torniin johtavista portaista. Ciernaa vahdittiin kuin herkeämättä. Häntä jututettiin joka päivä – Nelle esitti hänelle hienovaraisen teennäisesti kysymyksiä. Aivan kuin parhaan ystävän tavoin haltineito rupatteli aavikkolaiselle. Kehoitti tekemään asioita, pyysi mukaansa, kysyi Ciernan elämästä. Tyttö uskaltautui myös mainitsemaan hänen ”jännät” silmänsä. Tämä koetti mielistellä, kehui mustia, pitkiä hiuksia, jotka putouksen alle kylpemisen jälkeen näyttivät uhkuvan tummalla kiillollaan. Hänen kuontalonsa tuntui muutenkin tulevan huutavanlaisena erilaisuutena esille vaaleiden olentojen keskuudessa. Helposti alkoi nuoren haltiatytön huulilta kirvota myös seuraavanlaisia kysymyksiä; ”Missä kaukaa noin tummat hiukset sädehtivät?”, ”Mistä hän ne oli perinyt?”, ”Mistä hän oli saanut alastomaan kehoonsa rujot kuvioinnit?” ”Mistä kyljen arpi?” ”Sattuiko siihen?” ”Miksi tyttö oli täällä?” ja vieläkin...”Mikä hänen nimensä oli?” ”Voisiko hän kertoa?” Ihminen sai liikkua vapaasti haltioiden keskellä, mutta kovinkaan puheliaaksi tuota olentoa ei käynyt yksikään kehumaan. Tai ainakaan tyttö ei puhunut asioista, jotka olivat merkityksellisiä heille. He kaikki olivat saaneet tuntea letkautuksen, jos toisenkin nahoissaan – Nelle varsinkin. Vähäisempikin, turhan yksityiskohtaikseksi käyvä keskustelu toi tullessaan vain ikäviä herjauksia naisen pehmeän mallisten huulten lomasta. Miten niin suloisen oloiset huulet saattoivatkaan sylkeä myrkkysammakoita yhtenään? Haltiat näet huomasivat, että vaikka he koettivatkin olla hienovaraisia – ei tuo tyhmän tympeä ihminen noudattanutkaan opittua käsitystä ihmisten tyhmyydestä. Anteliaisuuden ja ystävällisyyden eleet eivät saanet ihmistä uskoutuvammaksi. ”Tyttö”, joksi vaaleat suippokorvat olivat häntä alkaneet keskenään kutsua, saivat kyllä silloin tällöin kuulla sanan 'kiitos' naisen huulilta. Ainakin silloin kun nämä tarjosivat hänelle ruokaa, tai ehdottivat tutustumista asutuksensa rajoihin. Kulkiessaan Nellen, kuin yleensä kolmantena kulkevan soturin mukana Cierna oppi huomaamaan kylän suuren laajuuden. Ja aina, kun hänen silmänsä ehättivät lepäämään jossain kohdassa rajaa liian kauan – tuntui, että aina jostain käveli hänen eteensä rajanvartija. Ciernaa vahdittiin, edelleen kokoajan. Hänen itselleen anastamaansa puukauhan palasta häneltä ei oltu vielä löydetty, sillä hän ei luopunut tossuistaan, saati uniformusta. Tyttö kantoi mukanaan vähäistä omaisuuttaan, takkiaan ja soitinta, sekä jaloissaan mukavaksi muovautuneita tossuja. Kansansa naisille ominaiseksi puvuksi muovautunut hame, löysi aikanaan paikkansa aavikkolaisen yltä. Vaikka haltiakansan hameet tuntuivat Ciernasta kovin paljastavilta ja epäkäytännöllisiltä vain muutaman laskoksen omaisen helmansa kanssa – oli tämä silti suostunut pukemaan yhden niistä ylleen. Nellen äidiksi esittäytynyt haltia oli tosin saanut pyydellä monta päivää nukkavieruiksi ryvettyneitä vaatteita Ciernan yltä. Ja vihdoin ne saatuaan, ei niitä ollut näkynyt – isoa paitaa, saati housuja. Tyttö ei tosin suostunut peilaamaan omaa peilikuvaansa mistään, sillä hän ei suinkaan halunnut nähdä miltä hän näytti vieraan kansan vaateissa. Vaaleassa, lähes maidon kellertävässä hameessa, joka peitti hänen pitkät jalkansa aina nilkkoihin asti. Saati sitten vihreässä tunikassa, joka laskeutui sirosti naisen vartta myöden. Cierna olisi saattanut tuntea itsensä hyvin häveliääksi, jos olisi nähnyt naiselisen sieväksi kääntyneen olomuotonsa jostain kuvajaisesta. Tyttö oli saanut myös käytettäväkseen isopiikkisen luukamman. Musta, takkupeikkoinen pesäke, oli kääntynyt kiiltäväksi, terveiksi mustiksi hiuksiksi, jotka lepäsivät niskalenkille sidottuina pitkin jäntevää selkää. Cierna ei alkuunkaan viihtynyt Nelle-neidon seurassa, sillä tämän vikisevänlainen olemus oli hänen oudossa elämässään vain iso vastuu ja kantamus. Ilkeä rupi, mikä ei rapsuttamallakaan ironnut Ciernan ihosta, mutta tytön äiti Nessa oli saanut tytön suostumaan pieneen siistimiseen. Ruokoton ja rujon näköinen hiuskuontalo oli siistitty haltiaäidin toimesta, jolloin aavikkolainen oli saanut kasvoilleen myös muutaman häiritsevän etuhiuksen. Jälkikäteen Cierna ajatteli kokemansa hiuskäsittelyn kyllä jälleen yhdeksi asiaksi maailmassa, johon hän ei toistamiseen suostuisi. Herkät, ja hyvävaraiset uskomukset luottamuksen heräämisestä nousivat uudestaan haltioiden mieliin. Olihan tyttö pukeutunut heidän kansansa vetimiin, ja näyttikin enemmän heidän kaltaiseltaan, kuin ruokottomalta syöpäläiseltä. Tytön selittämättömän outojen silmien salaisuus ei kuitenkaan ratkennut haltiaväelle. Vaikkakin muutama heistä oli käyttänyt tovin, jos toisenkin lukeakseen kansojensa viisaita kertomuksia, mutta missään ei kuitenkaan mainittu tämän oudon ihmisen kaltaisia ”oireita”. Turhautumisen syvät syöverit alkoivat näivettää matoisia reikiään haltioiden mieliin heidän tarkastellessa tyttöä – josta ei kerrassaan herännyt mitään tiedonjyviä. Tyttö olisi yhtä hyvin voinut olla mykkä! Tai puolimykkä, sillä kyllä ihminen lyhyitä lausahduksia – tai pitkiä räpätyslauseita päästi, muttei koskaan vastannut mitään menneisyydestään. Tai ylipäätään itsestään. Nelle koki jälleen yhden epätoivoisen yrityksen availla naisen salaisia sana-arkkuja. He söivät eräänä harmaantuvana iltana, koko ”perhe” Nellen kodissa. Cierna, joka kiersi ja karttoi kaikkia vieraita hedelmiä ja marjoja, kuin vihreitä ja punaisia- oudon näköisiä vihanneksiakin pureskeli leipäänsä. Häntä tarkkailtiin – kuten aina, mutta pitkästä aikaa Nelle kävi virvoittamaan keskustelua kesken ruokailun. Kenties neitoa painostettiin tehtävässään, sillä turhautumisen syövereihin uppoaminen aiheutti aina enemmän tai vähemmän kireyttä – jopa näiden laupeiden lampaiden keskellä. ”Meistä olisi mukavaa, jos voisimme kutsua sinua nimellä...on kovin ilkeää kutsua sinua vain 'tytöksi'”, empien aloittava haltianeito kuori itselleen vinkeän näköistä, vihreä kuorista hedelmää Ciernan vilkaistessa tyttöä vinon huvittuneella katseellaan. Cierna tiesi jo mitä hän vastaisi, hän oli vastannut tuon kaltaisiin kysymyksiin jo pari päivää samalla lauseella; ”Kerron nimeni, kuin asuinpaikkanikin varmasti sitten, kun annatte minun ensin tavata hänet.” Pöytäseurue hiljeni, niin voimakas vaikutus naisen lauseella oli. Eikä ollut epäilystäkään kenestä ihminen jutteli. Jokaikinen päivä tyttö katseli tammitornia. Suurin osa hereillä olonsa hetkistä tyttö vietti ulkona, asumuksen ulkopuolella – tiiraillen vartioiden synkkiä kasvoja. Cierna varmisti, että tiettyinä aikoina torniin katosi tarjottin, joka täytettiin ruoalla. Saphire ei voinut tietääkään kuinka Cierna hymyili itsekseen nähdessään, miten tarjotin palautui vartioiden otteissa tyhjänä takaisin. Sydämessään tyttö niin toivoi, että mies söi. Pystyi syömään, vahvistuisi. Voisi hyvin, ja olisi kunnossa. Hän ei saanut mitenkään sanaa vietäväksi ylös, eikä hän saanut kuulla mitään tumman ystävänsä kohtalosta. Tiedottomuus piinasi nuorta sydäntä, mutta silti se pysyi murtumattomana. Hän tahtoi uskoa, että sydämensä kyllä aavistaisi, jos ystävänsä olisi...olisi astellut tuonelan vartijoiden käsipuolelle kulkeakseen matkaansa unohdukseen. Kiristämiseksihän sitä saattoi sanoa – muttei tyttö suinkaan ollut pahoillaan. Cierna kiristi, hän tarjosi tietojaan, mutta vaati jokaisesta vastauksesta hetken ystävänsä kanssa. Eikä sitä tuohon päiväänkään mennessä oltu hänelle suotu. Eikä sitä tunnuttu tuon ruokailuhetken aikana hänelle annettavan. Cierna ei voinut kieltää, etteikö hän ollut ollut mielissään saadessaan syödä hiljaisuudessa. Vaikka hiljaisuus ympärillään olikin perin vaivautunut. Ainakin rauha säilyi, kun rauhaa rikkonut ei sana eikä toinenkaan...
|
|
|
Post by R.C. on Apr 19, 2009 12:56:30 GMT 3
Päivien madellessa muodostui eristyksestä Saphirelle kidutukseen verrattava koettelemus. Vangilta ei kysytty mitään; Kukaan ei vaivautunut kuulustelemaan itsepäistä yönkulkijaa. Soturin annettiin vain vartoa omissa oloissaan, hautua ja märehtiä huolissaan pienessä huoneessa tammitornissa; Karussa ja hiljaisessa tilassa, jonka jokainen kaluste ja neliö sileässä seinäpinta-alassa tulivat sokealle tutuiksi jo parin yön levottoman ravaamisen ja hapuilun jälkeen. Ainoat hetket, jotka tarjosivat hieman vaihtelua miehen yksitoikkoiseen ajankuluun, vierähtivät ruokaa tai rohtoja sisään kantavien vartijoiden ynseiden vierailujen merkeissä. Mustalle haltialle tuotiin myös muutamia kirjoja, jotka eivät kuitenkaan jaksaneet häntä kovin pitkään kiinnostaa. Vapautensa riistettynä Saphirea ei huvittanut edes yrittää viihtyä vihollisen hoteissa. Ne harvat kerrat, joina nuorukaiselle tarjoutui tilaisuus jaloitella tovin ulkoilmassa, koittivat yön pimeimpinä tunteina, muiden kyläläisten uinuessa jo turvallisesti kodeissaan. Tällöin yönkulkija vietiin vähin äänin ja vitkaan kuunvalon hopeoimalle virralle, jossa hän saattoi vartijoiden valvovan silmän alla peseytyä. Soturin oikea ranne oli kahlittu mithrilketjuun, joka esti häntä loittonemasta liian kauas toiseen päähän pidätetystä sotilaasta. Toisin sanoen häntä talutettiin kuin koiraa. Nellen perhe piti huolen, ettei ihmislikkaa päästetty näinä aikoina ulos hortoilemaan. Niinpä yöilmaan astunut nuorukainen yritti turhaan kuulostellen saada jotain vihiä ystävästään. Mitä Ciernalle mahtoi kuulua? Minkälaista kohtelua tyttö sai osakseen? Muistiko hierlikkalainen vielä mustan haltian? Vai oliko toinen kallistunut jo haltioiden nurjiin näkemyksiin kansastaan? Nelle oli ainakin yrittänyt parhaansa mukaan vihjailla neidolle hienovaraisesti yönkulkijan seuraan liittyvistä vaaroista. Cierna tuntui pitävän heidän pelkoaan ja karsastustaan "ystäväänsä" kohtaan kohtuuttomina. Nelle perusteli sotilaiden jyrkkää asennetta vitsauksilla, jotka olivat koetelleet koko maailmaa aina haltiakotoa myöten. Sybaresin tyranni mustine seuraajineen oli vastuussa sodasta, kärsimyksestä, kuolemasta ja tuhansien eri lajien edustajien hädästä. Nemenarassa näiden paholaisten Valtias oli tehnyt jotain niin hirvittävää, että haltiakuninkaan uskottiin surevan tapahtunutta seuraavat sata vuotta. Nelle ei pystynyt kertomaan asiasta enempää. Kukaties kaikille yhteisöille ei oltu vielä kerrottu onnettomuuden yksityiskohtia, tai sitten murhe oli nuorelle haltialle liian raskas lausuttavaksi. Yhtä kaikki siro tyttö tuntui vakaasti uskovan, että tammitorniin suljettu vanki tuottaisi toiselle vain surua ja ahdinkoa. Liki jokaisena iltana hierlikkalaisen perheeseen asettumisen jälkeen haltianeito oli äitinsä tavoin rukoillut ihmisnaista unohtamaan tuon mustan miehen, joka tilaisuuden tullen syöksisi tytön vain syntiin ja kadotukseen. Päivisin hän koetti kääntää aavikkolaisen mielenkiinnon muualle kuin tiettyyn latvustoon – laihoin tuloksin. Hartaista toiveista ja maanittelusta huolimatta Cierna ei suostunut jättämään tammitornin vahtaamista sikseen. Vieras ei myöskään myöntynyt avautumaan heille lainkaan itsestään, menneisyydestään tai päämääristään, vaan asetteli kerta toisensa jälkeen aivan mahdottomia ehtoja vastaustensa vastineeksi. Nellen perheellä ei ollut oikeutta saati halua luvata neidolle tilaisuutta tavata rikollista. Vartijoissa hupsun likan vaatimukset herättivät vain päänpuistelua ja tympiintynyttä katseidenvaihtoa. Saphiren alituinen kärttäminen ystävänsä näkemiseen tuntui sekin kaikuneen kuin kuuroille korville. Odottelun yksitoikkoisuus ja sula avuttomuus ajoi turhautuneen nuorukaisen hermoromahduksen partaalle. Varjokulkijana hänet oli toki koulutettu hiljaiseloon vihollisen keskuudessa, joten soturi oli tottunut viettämään pitkiä aikoja yksinään. Vankeus ei varmasti olisi verottanut miehen mielenrauhaa näin pahasti, mikäli tietämättömyys tytön voinnista ei olisi jatkuvasti jäytänyt sisintään. Saphire oli kysellyt neidosta moneen otteeseen vartijoilta, jotka toistuvaan tiedusteluun kyllästyttyään tyytyivät enää vain murahtelemaan tai latelemaan virttyneitä litanioita yhä uudestaan: ”Ihan kunnossa se likka on.” ”Paremmin hän pärjää nyt kuin sinun kanssasi.” ”Tee kaikille palvelus ja unohda hänet.” Kuinka Saphire olisi voinut luottaa haltioiden sanaan näiden pyrkiessä hätistelemään Ciernan tietoisuudestaan? Hän halusi saada toisesta ensi korvan tietoa; Kuulla tytön kipakan äänen uskoakseen tämän olevan yhä tallessa. Kasvavassa antipatiassaan nuorukainen ei lakannut pähkäilemästä keinoa paeta ihmisen kera kylästä, vaikka haltioiden tiiviistä vartiosta ja varotoimista ei tuntunut löytyvän pienintäkään aukkoa. Joinakin öinä musta haltia oli koettanut jopa turvautua jumalansa tukeen. Sama loitsu, jolla kaksikko oli välttänyt kuoleman romahtavassa kivumurjussa, oli poltellut kerran jos toisenkin miehen kielellä. Pimeyden mahti ei kuitenkaan tahtonut taipua hänen tarkoitusperiinsä, vaan kutsuttu hämärä hajosi kuin savuhattara aavikon lakeuksille. Yönkulkija oli neuvoton. Eorôsuksen hengen täytyi itää ikivanhoissa puissa niin väkevänä, ettei edes kunnioitettu Infusco voinut häntä auttaa. Henkisestä piinastaan huolimatta Saphiren keho tuntui voivan paremmin kuin pitkään aikaan. Auringon sokaisemat silmät kihelmöivät ja vatsassa kuumotti taas tervehdyttävä tunne. Miehen elimistö oli alkanut elpyä ja ruokahalunsa voimistua. Laihtuminen oli vaihtunut hitaaseen palautumiseen. Soturi huomasi hedelmien kutistuvan yhä pienemmiksi kädessään ja lautasensa tyhjentyvän nopeammin. Virvoittavaa vettä hän joi litrakaupalla päivittäin. Vesi oli tunnetusti paras voitehista, ja juuri Nemenaran tarunhohtoinen lähde sai osakseen suurimman kiitoksen haltian toipumisesta. Toisaalta Saphiressa oli vihollisen ”ansiosta” syttynyt palava vimma parantumiseen. Ironista, kuinka haltiat vihasivat yönkulkijan olemassaoloa sydämensä kyllyydestä, ja silti he olivat kurjimuksen pidättämällä pelastaneet tämän lähes varmalta tuholta. Jos vaaleat suippokorvat olisivat jättäneet nuorukaisen rauhassa jatkamaan matkaansa, olisi hän varmasti nääntynyt pikemmin metsän ulkopuolella. Kahden viikon vierähdettyä vieraista ei vieläkään tiedetty juuri mitään. Mustaa pirulaista ei viitsitty edes tentata, eikä tyttökään tahtonut paljastaa taustojaan. Haltiat turhautuivat. Ciernan yllään kantama pahaenteinen univormu oli häiritsevä ja herätti heissä närkästystä. Töykeästä hierlikkalaisesta ei ollut heille mitään iloa. Tuona iltana nuorukainen sattui kuulemaan oven takana seisovien vartijoiden käymän keskustelun. Saphire oli harjoittanut salakuuntelun taitojaan jo pitkään todettuaan urkkimisen ainoaksi hyödylliseksi tavaksi saada vastauksia. Sotilaiden puheet saivat hänen sydämensä muljahtamaan: ~”Se likka on kyllä toivoton tapaus, yrmeä ja umpimielinen. Eikä hänestä ole selvinnyt mitään hälyttävää. Todennäköisimmin tyttö on kotoisin jostain Awenmarin tuppukylästä.” ~ ~”Johtaja on harkinnut häätävänsä hänet tiehensä, ja olen kanssaan aivan samaa mieltä. Eihän se likka selvästikään edes viihdy täällä...” ~ Ei tullut kuuloonkaan, että raakalaisesta olisi tullut osa jaloa ja sivistynyttä yhteisöä. Ihminen oli aiheuttanut haltioille jo riittämiin harmaita hiuksia; Nuorella naisella ei ollut Nemenarassa tulevaisuutta. Saphiren silmät laajenivat siteen alla. Oliko Cierna onnistunut saattamaan itsensä näin huonoon valoon? Ajaisivatko he tytön tiehensä tuosta vain? Pelon kuristamana mies ponkaisi ylös istualtaan ja käännähti kohti ovea, johon oli nojannut. (”Haluan puhua hänelle!”), huusi Saphire takoen uksea ponnettomasti nyrkeillään. (”Antakaa edes yksi tilaisuus tavata hänet, en pyydä enempää!”), hän alentui epätoivoisena miltei anelemaan. Cierna ei varmasti ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa. Hänen oli saatava puhua toisen kanssa! Vartijoiden vihaiset tiuskaisut ja käskytys vastasivat vakoilunsa kavaltaneen vangin nostamaan mekkalaan.
Parin päivän kuluttua tapahtui kuitenkin ihme: Saphirelle ilmoitettiin, että tyttö päästettäisiin hänen luokseen hetkeksi juttusille; Ciernalle ilmoitettiin, että hän saisi vaihtaa sanasen tai kaksi vangin kanssa tuossa saavuttamattomalta tuntuvassa tammitornissa. Kaksikko saisi kohdata toisensa ensimmäistä kertaa sitten kylään saapumisen, ja luultavasti viimeistä kertaa ennen kuin heidän kohtalostaan lopullisesti päätettäisiin...
(( Mitäpä sanoisit jos pelaisimme kaksikon tapaamisen ja keskustelun jonain tulevana iltana charpaten? Uumoilisin sen olevan kätevämpää lyhyemmin ja rivakammin vuoroin. :7 ))
|
|
|
Post by Tylppy on Apr 23, 2009 21:25:28 GMT 3
Aries: Tyttöä ihmetytti moni asia, mutta hän ei suostunut kysymään itselleen asetellulta vartijalta mitään. Nelle olisi voinut ottaa hänen sanailunsa ystävyyden osoittamisena – sellaista Cierna ei vahingossakaan aikonut tehdä. Joten, hän oli hiljaa, ja pähkäili vain itseään häiritseviä asioita omassa hiljaisuudessaan. Hänestä ei ollut hyötyä kenellekään. Hän ei tehnyt yhtikäs mitään haltiayhteisössä, hän huolehti omista ruumiillisista tarpeistaan, muttei tehnyt mitään -ikinä muiden eteen. Siltikään, tuo kaikki tekemättömyytensä ei herättänyt ketään sanomaan tytölle yhtään mitään. Kotopuolessaan hän olisi saanut ainakin tusinan selkäsaunaa ollessaan täysin toimettomana.Nämä olennot, haltiat, eivät edes nuhdelleet häntä. Edes Nelle, joka yhtenään kulki hänen seuranaan ei koskaan sanonut suoraan mitään.
Ciernaa oli alkanut hirvittää hänen oma uteliaisuutensa. Haltiat olivat pitkämielisiä, eivätkä enää hetkeen olleet esitelleet hänelle kiperiä kysymyksiä. Mutta Ciernan kielellä olivat kysymykset alkaneet kummitella. Hän oli alkanut tuntea olonsa levottomaksi tuossa vieraassa yhteisössä, sillä hän näki niin monia erilaisia tapoja että hänen teki yhtenään mieli kysellä, mitä oli tekeillä. Hän olisi myös halunnut kysellä haltioiden kielestä, josta hän ei tuohon päivään mennettä oppinut sanaakaan tai sen tarkoitusta. Edes sana 'kiitos' ei mahtunut hänen kielensä päälle. Haltiakieli oli liian pehmeää, laulavaa ja kaunista rujokielisen naisen huulille. Yleiskieli sentään oli hänen oman hierlikkalaiskielensä sivullinen, joka sujui mutkitta häneltä. Mutta kylässä taasen ei montakaan sujuvan yleiskielen taitajaa ollut. Eikä Nelle todellakaan houkutellut peilimäisellä heiveröisyydellään naista puhumaan tämän kanssa. Tyttö oli turhan teennäinen rujon naisen mittakaavan mukaan Jolloin, kaikki tuon haltianeidon yritykset olivat olleet täysin turhaa – kunnes Nelle oli mullistanut hänen maailman uutisellaan. Cierna pääsi tapaamaan Saphirea! Miltein yli kaksiviikkoa oli kulunut päivästä, jolloin aavikkolainen oli saattanut nämä kaksi tuohon onnettomaan tilaansa.
Hän oli kuullut Nellen uutisesta vain muutama tunti takaperin. Haltiatyttö ei suinkaan ollut tahtonut kertoa uutistaan aavikkolaiselle turhan aikaisin. Tai sitten Nelle ei itsekään ollut tiennyt asiasta...tosin se mahdollisuus ei tietenkään edes käynyt Ciernan mielessä hänen tarkastellessaan tammitornia hämertyvässä illassa. Uteliaisuus velloi nuoren naisen mielessä hirmumyrskyn tavoin. Hän oli levoton, hätäinen, ja miltein tuskissaan odotellessaan ajan kulua. Hän ei ollut kyennyt syömään juuri mitään, sillä hän ei pysynyt lainkaan aloillaan. Hänessä vellova odotus oli saanut tytön keskittymiskyvyn kaikkoamaan täysin. Lieni siis vallan oikea ratkaisu jättää tapaamisesta mainitseminen vain muutaman tunnin varaan. Levoton tahti, joka pyöritti naisen sydäntä ja mieltä mukanaan ei ottanut asettuakseen edes silloin, kun tyttö lähti nousemaan portaita tammitorniin. Hänen kultainen katseensa tavoitti ensikertaa vartijoiden tuimat ilmeet läheltä. Kaukaa katsottuna korkean tammitornin vartijat olivat näyttäneet kovin pieniltä, mutta nyt, noustessaan ylös ja katsoessaan vartijaa ylöspäin – ei nämä miehet niin kovin lyhyitä tappeja olleetkaan. Ciernan jäädessä pituudessa armottomasti kakkoseksi tyttö vain kiltisti laski katseensa vakavakasvoisista vartijoista, joista toinen avasi tammitornin avoimeksi naiselle.
Haltiat olivat mongertaneet omalla kielellään käskyjä suljetun oven taakse lukitulle haltialle, tai niin Cierna kuvitteli, sillä kun hän astui sisään, haltianeidon tamineisiin pukeutuneena, ei hän tavoittanut katseellaan mitään kiinne kohtaa. Saphire ei ainakaan ollut häntä ovella odottamassa, sen tyttö aavisti siristellessään pimeään tottumattomia silmiään. Valosta pimeään soppeen astuessaan ei tyttö nähnyt kerrassaan mitään hämärässä tornivankilassa. ”Saphire?” varovainen kysymys tavoitteli otteellaan ilmaa Ciernan yrittäessä hahmottaa miehen olinpaikkaa.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 24, 2009 0:46:02 GMT 3
(( Logia charpista: ))
Saphire: Tieto ystävänsä tapaamisesta tuli Saphirelle huojentavana uutisena. Liekö soturin toistuvat pyynnöt tuottaneet lopultakin tulosta? Tarjosivatko haltiat hänelle viimeistä mahdollisuutta takoa järkeä kylmäkiskoisen tytön päähän? Vai oliko Ciernan vaatimuksiin viimeinkin taivuttu? Molemmilla osapuolilla taisi olla vihollisen myötämielisyydestä aivan omat ja sangen eriävät näkemyksensä. Vielä kolmaskin mahdollisuus kaihersi nuorukaisen sydänalaa: Kukaties kaksikon suotaisiin hyvästellä toisensa ennen kuin uhmakas likka saisi varoituksetta lähtöpassit kylästä? Vuoroin toivoa ja hermostusta herättävät aatokset kiemurtelivat yönkulkijan rauhattomassa mielessä hänen ravatessaan edestakaisin karussa vankilassaan. Tähän mennessä päivät olivat madelleet tammitornissa tuskastuttavan hitaasti, mutta odotuksen saatua konkreettisen kiintopisteen tuntui aika jähmettyneen täysin aloilleen. Sekunnit venähtivät kestoltaan kolminkertaisiksi levottomien jalkojen rivakoiden askelten niitä mitatessa. Yhtä kaikki musta haltia ei voinut mitään tarpeelleen purkaa jotenkin jännitystään ja turhautumistaan. Hän ei saanut untakaan. Tajuttuaan kiertäneensä jo toista tuntia ympyrää pysähtyi Saphire viimein aloilleen ja vilkaisi jo ties kuinka monetta kertaa ikkunaan. Kelmeä, hunajankeltainen hohde kajasteli huoneeseen paksun verhon raosta. Haltiarohtoja surutta kuluttanut yönkulkija saattoi jo hahmottaa hentoja värisävyjä, vaikka silmien erottelukyky oli yhä kaukana ylivertaisesta. Yksityiskohdat ja muodot pysyivät yhä epämääräisinä, sumuisina siluetteina näkökentässä. Usko parantumiseen eli yhtä kaikki vahvana haltian sisimmässä. Vaimeasti huokaisten hän veti huomionsa takaisin. Aurinko oli laskemassa, taivas alkaisi vähitellen hämärtää. Cierna oli määrä ohjata torniin vasta pimeyden laskeuduttua. Silti Saphire ei voinut estää epäilyksiä hiertämästä mieltään. Entä jos haltiat muuttaisivat suunnitelmiaan? Kestäisikö hän pettymyksen, vaiko pistäisi rähinäksi ja ryvettäisi viimeistään kunniansa? Tunti jos toinenkin vierähti vielä vartoessa, kunnes oven ulkopuolelta kuului viimein liikettä. Saphire terästäytyi pienen luukun avautuessa. Tutun käskytyksen nojalla soturi hakeutui huoneen keskustaan ja levitti kätensä, jotta vartijat saattoivat selvästi nähdä hänet. Lopulta ovi avattiin ja varjo lankesi sen eteen. Pitkä, tumma hahmo kantoi himmeän tulikärpäslyhdyn muutoin pimeään tilaan, ja laski valonlähteen pöydälle. Olihan hierlikkalaisen nähtävä jotakin, vaikka saattaisi kestää hetken, ennen kuin tytön silmät tottuisivat hämärään. Sokea soturi koetti turhaan tarkentaa katsettaan. Ensimmäinen tulija ei pituudestaan päätellen voinut olla ihmislikka. Saphire pidätti hengitystään. Oliko häntä huijattu? Tehtävän toimittanut sotilas palasi oviaukolle, johon piirtyi kohta toinen, matalampi olemus. ”Cierna?”, sihahti Saphire epävarmasti, uskaltaen tuskin vieläkään uskoa tilaisuutta todeksi. Pilailivatko haltiat hänen kustannuksellaan? Härnäsivätkö he häntä? Vai oliko tulija todella ystävänsä?
Cierna: Kulmat taipuivat aavikkolaisen kasvoilla tummille, syville kurtuilleen tytön katsellessa ympärilleen. Tammitorni vaikutti uskomattoman...kylmältä nuoren naisen mielestä hänen atahtaessaan varovaisesti tumman haltian vankilaan. Oli selvää, etteivät vaaleat haltiat viihtyneet tuolla – hämärä ja pieni soppi tuntui juuri tehdyn tuollaisia tarkoituksia varten. Tosin, Cierna, joka tuskin malttoi huomioida tilasta yhtään mitään muuta kun sen hämäryyden ja kylmyyden huomasi hieman häkeltyvänsä tuosta tilanteesta. Villisti ympyrää lepattelevat levottomuuden vänkyrät eivät vieläkään antaneet aavikkolaiselle rauhaa, ei ennen kun hän kuuli äänen. Tuttu, huulilta kuin varkain karannut sihahdus ei voinut kuulua tyyliltään kenellekään muulle kun ystävälleen. Cierna – joka ei missään tapauksessa myöntäisi kärsivänsä naisellisista tunnekuohuista- huomasi henkäisevänsä miltein kirpaisevasti.
Vartija seisoi Ciernan vierellä, ylpeänä ja koppavana. Tyttö oli miltein varma, että haltiaa huvitti tuo kaksikon varovainen sörkkiminen hämärään. Kenties soturi piti heitä myös totaalisina typäryksinä jännittäessään tilannetta noin. Mutta Cierna tuskin huomasi vieressään seisovaa vartijaa, sillä häntä ei mikään enää pidätellyt paikoillaan – ei edes vartijan hyljeksivä katse. Hierlikkalainen tempaisi itsensä irti oven suusta ja silmät vain vaivoin haltian hahmon tavoittaen tyttö kulki peremmälle huoneeseen. Olomuotonsa, joka oli kokenut parinviikon aikana totaalisen muodonmuutoksen. Askeleet, jotka kulkivat läpi puisen lattian harppoivat miltein silmänräpäyksessä tuon hassun pienen matkan kiinni. ”Saphire! Voi luoja, se olet sinä” nopeasti lausutut sanat olivat miltein kadota, sillä tyttö rutisti itsensä tummaa, varjomaista hahmoa vasten. Cierna miltein tunsi sydämensä nousevan kurkkuun ja hengityksen katkeavan miltein kokonaan. Tunnekuohu oli ravistella nuorta naista, mutta Cierna teki kaikkensa ettei osoittaisi ihan totaalisen alastomasti omaa heikkouttaan – pelkoa, saati ikävää, mikä tyttö oli riepotellut tunnista toiseen.
Saphire: Ohikiitävän tovin nuorukaisen sydän takoi niin kiivaasti että kylkiluitaan miltei kivisti. Kaikki odotus ja epävarmuus kiteytyivät hetkeen, jona hän odotti kutsuunsa vastausta. Nuoren neidon tavallista karheampaa ääntä, jonka sokea oli oppinut liittämään aavikon karaisemalle hierlikkalaiselle kuuluvaksi; Tuolle tuittupäälle ja känkkäränkälle, jonka tarmokkuus oli tullut taitettujen virstojen varrella hyvinkin tutuksi. Saphire odotti kai murinaa ja pontevia askeleita. Hän odotti tytön pyyhältävän huoneeseen kuin pyörremyrsky, jota edes haltiat eivät voineet enää pidätellä. Sekunteja kestävän ikuisuuden päätteeksi Saphiren nimi lausuttiin kuitenkin niin pehmeästi ja kiivailematta, että nuorukainen vallan hämääntyi. Tottakai haltia tunnisti ystävänsä tämän arastelevasta äänensävystä huolimatta; Se kesti vain kotvasen kauemmin. Miksi Cierna kuulosti niin epävarmalta? Oliko tyttö ehkä pelännyt löytävänsä miehen toista viikkoa riutuneempana ja vuoteenomana, kuolemaisillaan? Näin huonossa kunnossa soturi ei sentään ollut – päinvastoin hän vaikutti vankemmalta sitten kaksikon viimenäkemän, vaikka olikin vielä hyvin laiha. Tytön tavoin musta haltiakaan ei enää ollut omissa vetimissään. Tosin kaikki vaatteet, jotka hänelle oli lainattu, olivat sysimustia. Väri tuntui kuin kuvaavan miehen syntejä tai pahuutta. Helpotus ravisteli haltiaa niin voimakkaasti, että pingoittuneen kehonsa hätkähdys kavalsi helposti sijaintinsa. Seuraavassa hetkessä Saphire tunsi jo lyhyenlännän likan pelmahtavan tykönsä. Syvään hengähtäen hän kumartui ja kietoi kätensä hentoisen neidon ympärille, vastaten empimättä halaukseen. Järjenvastainen näky sai tytön saattaneen sotilaan pihahtamaan ja puistelemaan päätään. ”Saatte varttitunnin aikaa. Älkää vetkutelko!”, ilmoitti vartija tympeästi ennen kääntymistään ja poistumistaan. Ovi sulkeutui ja lukittiin. Saphire oli iloinen että kaksikolle suotiin edes hieman yksityisyyttä. Eipä silti, ettäkö yönkulkija olisi enää välittänyt haltioista, jotka ehkä virnuilivat hänen kömpelölle kielenkäytölleen uksen tuolla puolen. Nuoren miehen mielessä iti paljon tärkeämpiäkin asioita, jotka tosin sivuutettiin vielä toviksi hänen vetäytyessä kauemmas ystävästään, kättensä jäädessä vielä lepäämään tytön harteille. Ciernalla oli uudet vaatteet yllään - haltiakutoiset, tämän soturi saattoi sokeanakin kertoa. Ja nuoren naisen hiukset oli selvitetty; Karhea kuontalo oli suittu sileiksi suortuviksi. Muutos oli yhtä lailla hämmentävä. ”Miten voit, Cierna?”, Saphire tiedusteli hieman epäröiden. ’Paremmin hän pärjää nyt kuin sinun kanssasi.’, kumpusivat vartijoiden sanat kuin riivaajat nuorukaisen muistoista. Oliko se totta? Kuinka tuskastuttavan kauan ratkaisua vartonut soturi oli hautonut tätäkin mahdollisuutta mielessään...
Cierna: Tyttö painoi kasvonsa vasten haltian rintaa. Kangas, jota hän ei heti miten vieraaksi tajunnut puristui pitkäsormisen naisen kourien sisään. Aavikkolainen ei olisi alkuunkaan uskonut voivansa potea moista ikävää, joka oli saada hänet pillahtamaan itkuun. Cierna tajusi olleensa yksinäisempi kuin pitkään aikaan, vaikka hänen seurassaan oli koko tuon kuluneen ajan pyöritty ja hyöritty. Mutta miten yksin hän olikaan ollut ja miten nöyrästi ja voimattomana tyttö olikin nyt hiljaa. Hänellä oli kyllä paljon sanottavaa, mutta hän pelkäsi itsekurinsa pettävän ihan minä hetkenä hyvänsä.
Vastentahtoisesti Cierna laski otteensa irti haltian nutusta. Mutta miehen umpisokeaa olemusta mielessään kiitellen tyttö kykeni nostamaan miltein vettyneet silmänsä harson peittämiin kasvoihin. Lämpimät kämmenet hennon haltiakankaan päällä olivat kuitenkin turvallisin ele aikoihin, mitä tyttö oli kokenut. Kuitenkin haltian kysymys oli sellainen, mikä arvatenkin odotti vastausta. Inahdus oli karata tytön suusta – häntähän pidettiin kuin kukkaa kämmenellä alhaalla maanpinnalla..vaikkei tosin Saphirea suinkaan oltu laiminlyöty. Ankeasti nielaisten Cierna laski katseensa käsiinsä, jotka hermotuneina näpläsivät toinen toistensa sormia. ”Minä tuota...ihan hyvin...” takerrellen tyttö pupelsi, aina siihen asti kunnes hän vaikeni – tosin vain hetkeksi, sillä hänen omatuntonsa oli nakertanut jo suuren määrän syyllisyyttä hänen mieleensä. Ja kaikki se syyllisyys pakottautui ulos tytöstä, sillä haltian huolenpito tuntui väärältä. Hänhän heidät tuohon pahuksen tilanteeseen oli johdattanut.
”En minä tahallani...Anteeksi Saphire, että tyrin näin pahasti. Kaikki olisi ihan hyvin jos en olisi lähtenyt seuraamaan sitä sarvipäätä. En ajatellut että se voisi olla paha. Tai että tekisin väärin..minä vain...se eläin. Se oli niin kiltin oloinen ja kaunis,että ajattelin seurata sitä ihan vähän. Ja sitten saatoin sinut pulaan. Tähän kamalaan paikkaan. Miten olinkin taas niin tyhmä. Anteeksi Saphire” ja salaisen arkun auettua, aukesi tytössä se pieni,varjeltu pillahduskin. Kämmenten alla vavahtelemaan alkavat olkapäät eivät kauaa olleet yksin kun nöyrästi alaspainuneen olennon kasvoilta kantautui niiskaus.
Saphire: Nuorukaisen harhaluulot ystävänsä siunatusta asemasta karisivat yhtä nopeasti kuin toisen sanat muuttuivat sopertavan katuvaisiksi. Tällaisessa itsesyytöksen ikeessäkö hierlikkalainen oli itseään kuluneina viikkoina piinannut? Aivan suotta! Harmin ja myötätunnon kouraistessa syvältä sisimmästään puisteli Saphire hitaasti päätään. Hetkisen hän joutui arvailemaan, mitä neito ’sarvipäällä’ mahtoi tarkoittaa, sillä kaikessa hötäkässä soturi ei ollut myyttisiä olentoja ehtinyt havaitsemaan. Seikka oli turhanpäiväinen, aivan kuten aavikkolaisen pahoittelukin. Cierna tuntui kuluneina viikkoina joutuneen henkisesti yhtä lujille kuin Saphirekin, ja siinä missä tyttö kiitteli salaa miehen sokeutta kyynelilleen, tunsi musta haltia helpotusta kostuvia silmiään peittävästä siteestä. Heikkous toisen henkilön seurassa oli uutta ja vaivaannuttavaa, vaikka koulittu soturi olikin jo myöntänyt itselleen luvan tarttua hetkeen. ”Hupsu likka. Enhän varoittanut. Eikä se olento paha ollut. Syy täysin minun.”, hän huokaisi vaimeasti, pörröttäen miltei veljellisesti lohduttoman tytön hiuksia. Alakulon valtaama tunnelma kaipasi piristystä, vaikka Saphirella oli tähän kaikkea muuta kuin hyvät edellytykset. Kaksikolle myönnetty aika kului petollisen nopeasti, joten miehen olisi esitettävä pian asiansa. Hän antoi neidolle tovin aikaa tyyntyä, kunnes puhui: ”Kuule Cierna... Haluaisitko lähteä? Palata kotiin?”, tiedusteli Saphire vaimeasti, kakoen katkeran palan kurkustaan. Ciernahan ei kuulopuheiden mukaan tullut juttuun haltioiden kanssa, ja ihmekös tuo olikaan – tilaisuuden tullen Saphirekin olisi liuennut kopean kansan leivistä hetkeäkään epäröimättä. Millä oikeudella hän olisi suostutellut tyttöä jäämään kylään vartomaan mahdollista vapautumistaan? Hän oli kuitenkin jo aikuinen mies, tuli toimeen omillaan ja kestäisi kyllä yksinäisyyden jos tilanne tällä tavoin muuttuisi toisen kannalta suotuisampaan suuntaan. Eihän hierlikkalainen ollut Nemenarassa millään muotoa syytettynä; Haltioilla ei ollut perusteita pitää toista vankina. Kaiken lisäksi kaksikon matkallaan päätymässä umpikujassa oli tuhrautunut jo kosolti aikaa. Mitä Ciernan omaisille mahtoi kuulua? Eikö tämäkin vaivannut neitoa? ”Fangorn osaa Mosweniin. Elukka luottaa sinuun. Saisit varmasti varusteita.”, uumoili nuorukainen edelleen. Hän tunnusteli sanoillaan kuin kepillä jäätä, vaikka pelkäsi vajoavansa hyiseen veteen vastauksen ollessa myönteinen. ”Jos odotus kestämätön täällä, ymmärrän.”, viimeisteli hän hiljaisella virkkeellä puheensa.
|
|