|
Post by R.C. on Mar 21, 2012 14:40:57 GMT 3
Nimeltään kutsuttu haltia havahtui tiedottomuuden tilastaan valveille horteeseen, johon puoleensa ojennettu, juonteikas käsi toivotti hänet tervetulleeksi. Saphire kohottautui hämillään istumaan, silmäillen epäluuloisena vierasta ihmistä ja valoista tienoota. Soturi tunsi kehonsa merkillisen kevyeksi, ajatuksensa ajelehtiviksi ja sielunsa hauraaksi ja vapaaksi. Näistä tunteista ja tavasta, jolla yönkulkija oli säpsähtänyt yhdessä silmänräpäyksessä hereille, vailla vähäistäkään mielen utuisuutta tai silmien kirvelyä suorassa auringonpaisteessa, hän saattoi epäillä olevansa yhä nukuksissa. Saphire oli kokenut vastaavaa joskus aiemminkin, tosin hyvin kauan sitten lapsuudessaan: Pikkupoikana hän oli usein päivälevon aikaan kirmannut unten jumalattaren vainioilla, leikkien muiden sïlf’Nuirn lasten ja pumpulivillaisten lampaiden kanssa. Unten maiden taivaallisen viehkeä valtiatar, paimenneito Lunatariatha, oli ollut heille kuin hellyyden ja äidinrakkauden ruumiillistuma. Jumalattaren luoma ulottuvuus ihastuttavine illuusioineen oli lievittänyt vainottujen lasten pelkoa, tarjoten heille lohtua ja tukea vaikeina aikoina; Turvapaikan, jossa toteuttaa mahdottomilta tuntuvia unelmiaan. Yhtä kaikki Saphiren edustama sukupolvikin oli varttuessaan vähitellen kadottanut tämän viattoman ilon ja onnen maailman, ja unohtanut hyväntekijänsä olemuksen. Menetys oli nuorille väistämätön: Aikuisuuden kynnyksellä oli luovuttava leluistaan siinä kuin lapsenuskostaan hyvään ja oikeaan. Tiedon leikatessa mielikuvitukseltaan siivet he alkoivat tarkastella elämää ja tulevaisuuttaan uudella tavalla. Heräävät halut ja levottomaksi käyvä sydän karkottivat kasvavien poikien mielistä mittasuhteissaan täydellisen kaunottarenkin, sillä yliluonnollisen lumoava Lunatariatha ei mahtunut maallisiin haaveisiin. Unten jumalatar oli Kuun kansalle ennen kaikkea lasten suojelija ja äitihahmo, ja nykykäsityksen mukaan Valtiaan puoliso. Täten ihailunsa olisi ollut paitsi sopimatonta, myös mahdotonta. Koko joukko hämäriä mielikuvia ja lämpimiä tuntemuksia oli kaikki, mitä Saphiren muistoihin oli jäänyt, siinä missä elämys sielun irtautumisesta nukkuvasta kuorestaan. Tällä kertaa tajunnan takainen todellisuus ei heti ensi katsaukselta vaikuttanut tarua ihmeellisemmältä, eikä nuorukaisen unta kaitsenut viisas ja lempeä paimenneito helmiäishuiluaan soittaen. Sen sijaan hänet vastaanottikin vanha, valkoihoinen harppu? Soturi asettui aluksi puolustuskannalle. Mitä lie noituutta nainen harjoitti tunkeutuakseen tällä tavoin uniinsa? Saphire ei myöntänyt uneksivansa ryppyisistä, päivettyneistä nãn’Deísta, olkoonkin, että tämä ihminen oli kai ikäisekseen hyvin säilynyt. Musta haltia kohotti epäilevästi kulmaansa vanhuksen mairittelulle komeudestaan; Kuinka harvinaista hymistelyä päivänvalvojan suusta kuultuna! Totta taikka valhetta, ei mies vaivautunut kiittelemään kehusta. Hän antoi huomionsa hakeutua alas puolisoonsa, vain havaitakseen harmikseen, ettei Cierna ollut vieläkään vironnut, vaikka päivä näytti olevan jo pitkällä. Nuorikkoaan katsoessaan Saphire tajusi Círan ja vieraan naisen olemuksen muistuttavan toisiaan. Muukalainen oli epäilemättä aavikolta kotoisin, ja edusti kukaties samaa kansaakin? Madame Qa oli vasta toinen hierlikkalainen, jonka Saphire oli omin, tervehtynein silmin nähnyt – tai ainakin näin unissaan kuvitellut. Tajutessaan yhteyden naisten välillä nuorukaisen mielenkiinto näytti heräävän. Tapaamisella täytyi olla jokin tarkoitus... Leiskuvaan vaatekertaan verhoutunut vanhus vaikuttikin valmiilta valaisemaan hänelle tavoitteitaan ja niiden vaikuttimia. Soturi loi vain lyhyen silmäyksen ehostuneeseen ulkomuotoonsa, joka saattoi olla heistä kumman tahansa tuotosta, ennen kuin seurasi haamua tämän kehotuksesta. Hylkäämänsä katana katosi turhana ja unohdettuna mielestään, kun nuorukainen tarttui tarjottuun käteen seuratakseen epäröimättä eteensä kohoavaan kurimukseen. Pyörremyrsky, ja sen ympärillä kuivien oljenkorsien lailla lakoavat puut eivät saaneet nuorta soturia säikkymään, sillä muutoin mies olisi ehkä pyrkinyt pakoon painajaisestaan. Olihan Saphire lapsuudessaan puhaltanut talonkokoisia, vaaleanpunaisia saippuakuplia ja lentänyt lohikäärmeenä pilvien lomassa. Musta haltia tiesi minkä tahansa olevan unien ulottuvuudessa mahdollista, vain mielikuvituksen ollessa rajana. Miestä mietitytti yksinomaan, missä määrin utopia oli hallinnassaan, ja voisiko hän palata rakkaansa tykö tarvittaessa? Tajuntansa harhaillessa hakoteillä ei kehollaan kykenisi suojelemaan ketään... Uteliaana unen lopputuloksesta Saphire antautui silti vanhuksen tahtoon ja valtaan. Nainen johdatti nuorukaisen hiekkamyrskyyn, sysäsi hänet yllättäen dyyneille ja toi villiheimon kylän aivan syliinsä. Musta haltia vaihteli levottomasti painoa jaloillaan pälyillessään ympärilleen vihamielisessä yhteisössä, joka ei kaikeksi onneksi tuntunut huomaavan häntä. Unta tai ei, yönkulkija tunsi olonsa vieraaksi ja uhatuksi herhiläispesän lailla kuhisevassa paimentolaisleirissä. Kohta Saphiren huomion kiinnitti kuitenkin tutunoloinen nuori nainen lasten joukossa, mikä sai hänet sivuuttamaan tyystin muut raakalaiset. Soturi tarkkaili kauan kauempana käyskentelevää tervettä ja nauravaista naista, tämän eloisaa olemusta, notkeita liikkeitä ja vetreitä elkeitä. Voimaa ja elämäniloa huokuvaa villikissaa oli totisesti vaikea tunnistaa tai verrata kanssaan matkaavaksi kalvakaksi ja alakuloiseksi kulkukatiksi. Haltia oli toki pitkän, yhteisen taipaleen varrella aistinut tytössä tapahtuvan muutoksen suippojen korviensa kautta, vaikka ei sokeana kyennyt todistamaan sitä aivan näin kouriintuntuvasti. Madame Qa:n jakamat kuvajaiset avasivat miehelle täysin uudenlaisen näkökulman nuorikkoonsa – eikä hän nykytilan tuntien nauttinut lainkaan näkemästään. Tällainenko tulevaisuus Ciernaa olisi odottanut, ellei soturi olisi maanitellut tyttöä mukaansa? Rauhallista, turvallista arkea ja lauma tenavia jaloissa pyörimässä? ”Ymmärrän mitä yrität sanoa.”, lausahti nuorukainen kireästi. Saphire sulki silmänsä ajatellakseen tovin kuten vain haltia osasi, ollakseen vanhuksen kanssa yhtä mieltä: Aurinko Círan sisimmässä oli varmasti sammumassa.
Kuinka kävisikään Päiväntähdelle, jos se pakotettaisiin pimeyteen? Sehän oli mahdotonta. Aurinko ei paistanut yössä, sillä se pakeni hämärää taivaanrannan tuolle puolen.
Mitä tapahtuikaan Auringolle sen saapuessa kylmään Pohjoiseen? Se ei jaksanut enää nousta kovin korkealle, tai valaista laajalle. Se painoi päänsä päivä päivältä pikemmin, vähitellen viileten ja himmeten... Ankara talvi tukahduttaisi Auringon. Kaamos kulutti sen säteistä parhaan terän.
Vasta kevät kutsuisi Auringon takaisin – vai kutsuisiko? Aavikko ei kokenut vuodenaikoja Saphiren tuntemalla tavalla. Koittaisiko kevät Ciernalle koskaan? Tai mitä se merkitsi hänelle?
Syksy on kuoleman kehto siinä missä kevät on syntymän kohtu. ’Vaimoni on maho vastoin tahtoaan tai omaa valintaansa. Ei hänelle tule täällä kevättä, eikä uutta elämää...’ Talvi lakastuttaisi Ciernan viimeistään.
Saphire puisteli murheellisena päätään. ’Näinkö pahasti olen Ciernan elämän pilannut? Ehkäpä olen todella vain kirous hänelle, kuten Saiffrêskin antoi ymmärtää: Kirottu olento, joka tuottaa pelkkää epäonnea ja kuolemaa.’
Entä mitä tapahtui Kuulle aina kun se unohtui aamunkoita ihailemaan? Se haalistui. Päivänsäteet polttivat ja hävittivät sen heijastuksen, kalventaen sen varjonkin. Se jäisi Auringolle aina toiseksi, ja hiipuisi vähitellen taivaan sineen.
”Tahdot sanoa, ettei meillä kahdella ole toivoa, ettei minulla ole toivoa...”, totesi yönkulkija jurosti. Vieras, vanha hierlikkalainen oli varmasti oikeassa, mutta musta haltia ei jakanut täysin tämän näkemystä. ”Tulkitsen puheestasi kansasi olevan yhä elossa jossain. Círalla on siis vielä paikka mihin palata.” Saphiren päässä alkoi muotoutua päätös, jota vastaan nousi mielessään kytevän ristiriidan myötä epäilys: Vakaumus, joka tulisi vielä haastamaan aikeensa. ”Kuinka paljon minulla on aikaa?”
|
|
|
Post by Tylppy on Apr 22, 2012 23:17:43 GMT 3
”Et voi mennä ajassa taaksepäin nuori mies”, maassa nukkuvasta Ciernasta kultaisen katseensa haltiaan vieressään nostaen vanhus hymyili pehmeästi. Madame Qa kulki nukkuvan tytön luokse, polvistui tämän vierelle. Kalpeakasvoisen tytön mustia, kuriin ja nuhteeseen langetettuja hiuksia tämän korvan taakse sipaisten vanhus kallisti pehmeän notkeasti päätään. Vastaamatta haltian kysymykseen ja olettamuksiin nainen tuntui unohtavan sormenpäänsä nukkuvan Ciernan poskelle. ”Kun kaksi voimakasta kansaa kohtaa toinen toisensa, jäljelle jää joko täydellinen tuho tai vahva liitto. Tiedät sen kokemuksesta Xa'Nerilithquim.”
Nukkuvan tytön puolesta Saphiren nukkuvan hahmon luokse käännähtäen Madame laski kämmenensä nukkuvan miehen otsalle. ”Tiedät hyvin, että kansa, joka jo muutenkin eli kadotuksen vuosiaan on pyyhitty pois tästä maailmasta”, kevyesti nousten vanhus asteli unikuvana kulkevan Saphiren eteen. Tämä, muinaisen kansan muotokuva, Madame Qa ei tuntunut sanoillaan repivän miestä rikki, tai arvostelevan tätä. Päin vastoin vanhus säilytti äänessään tuon pehmeän ystävällisyyden, siinä missä silmissään leikkivän lapsekkuudenkin. Nainen ei kuitenkaan ollut hätäinen luomus tuossa unien täyteisessä maailmassa, vaan pikemminkin jonkinsortin voimallinen olento. Kahlittuna vanhan naisen ruumiiseen. ”Jäljellä ovat vain he, jotka eivät koskaan voi palata aavikolle.” Silmät säihkyen vanhus katseli soturia edessään. Valkoisia iiriksiä, jotka olivat kai olemukseltaan valkeimmat maailmassa. Soturin tasaisen rahisevaa hengitystä sotipuvun takaa kuunnellen Madamea kauhistutti ensimmäistä kertaa se, kuinka vähän hänen mahdeillaan olikaan lupaa puuttua eläväisten kulkuun. Kuinka paljon vanhuksen ruumiissa elävä olento olisi halunnut soturille edessään näyttäytyä täydessä muodossaan. Valaista pimeydessä valaisen miehen mieltä. Kertoa näkynsä tulevaisuudesta siinä missä menneestäkin. Tahtojensa sijaan vanhus antoi hymynsä kuihtua aavistuksen verran kasvoillaan.
”Tutkiskele itseäsi nuori Xa'Nerilithquim – mikään tässä maailmassa ei ole täydellistä. Mutta epätäydelliset voivat kasvattaa toisistaan täydellisiä. Jos-”, nuorelle miehelle jälleen hymyillen vanhus jatkoi. Pyyhkäisten kuin huolehtiva äiti soturin takin liepeiltä olemattomia ryppyjä suoriksi: ”jos annat sille vain tilaisuuden.”
Hellästi kuin karhuemo jälkikasvustaan huolehtien Madame tarkasteli soturin asua, puhuen kuin poikaselleen ohjeita antava viisaus järjen toisella puolella. ”Sinun pitää rakentaa silta toivolle. Välillenne niin, että teistä kumpainenkin jaksaa kasvaa sen varassa. Kas noin-” askeleen soturista taaemmas ottaen vanhus vilkaisi Saphirea päästä varpaisiin. ”Sinun on aika palata hänen luokseen. Mutta me tapaamme vielä nuori Xa'Nerilithquim. Siihen saakka – jatka matkaasi polulla jolla olet jo askeleesi ottanut.”
Hymyn hyytymättä vanhus ojensi kätensä kohti maassa nukkuvaa tyttöä, joka raskaasti hengittäen liikahti unessaan. Ja näin, aavistus aavistukselta haalistuva – varjoksi muuttuva Saphire saattoi tuntea unensa raskaan painon. Pienen, leudon tuulahduksen helliessä nukkuvan miehen kasvoja Madame Qa oli poissa.
***
Paksun univerhon takaa tuulen, ja aamun sarastuksessa heräävien lintujen äänen kuullen Cierna antoi ilman kulkea vakaalla painolla sisäänsä. Uni, joka oli ollut kuin isku takaraivolle, toi tullessaan ensimmäisen muistutuksen ihmisen heikkoudesta.
Mustien hiusten peittämä päälaki raskaalta tuntuen Cierna availi silmiään syksyyn taipuvassa ilmassa. Kultaiset iirikset lehvistöjen alla välkehtien nuorikko vilkaisi vilttiä, joka oli kaulalleen asti nostettu. Lämpimän viltin sylissä taivasta katsellen Cierna kallisti päätään sivuilleen. Tasaisesti hengittävää soturia katsellen Cierna rypisti kulmiaan. Muistinsa pimennosta nainen kykeni haalimaan muistonsa kaksikon kiivaasta puhelusta toinen toisilleen. Kaukana takanaan hän muisti kaiunlailla miehensä sanat katumuksesta. Kataluudesta, kieroudesta. Raivosta. Mustia, levollisia kasvoja katsellen Cierna tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Sydämensä kipeän vihlaisun lamaannuttamana nuorikko käänsi katseensa kohti taivasta.
|
|
|
Post by R.C. on May 10, 2012 12:08:06 GMT 3
Soturi puuskahti yhteen purtujen hampaittensa takaa. Pingoittuneista leukaperistään ja kireästä ilmeestään päätellen hän ei pitänyt vanhuksen vastauksesta. Toisen näennäisen levollinen ja huoleton suhtautuminen alkoi suututtaa haltiaa. Miksi Madame Qa vaivautui kertomaan hänelle Auringon kansan kulttuurin kuihtumisesta ja häviämisestä, jos Ciernan kuolemattoman sielun säilyttämiseksi ei ollut enää mitään tehtävissä? Iäkkään päivänvalvojan kuoreen kätkeytyvä henkiolento käyttäytyi kuin maalliset onnettomuudet eivät olisi pahemmin koskettaneet tai liikuttaneet tätä! Tolaltaan oleva soturi saattoi toki tulkita toisen asenteen väärin. Tieto hierlikkalaisten tappiosta ja tuhosta ei sinänsä tullut yönkulkijalle yllätyksenä. Valtias oli moneen otteeseen tehnyt sangen tehokkaasti ja säälimättä tyhjäksi eteensä asettuvat vastukset. ”Ciernan kansan olisi pitänyt antautua ja alistua Valtiaani rauhanehtoihin.”, totesi Saphire kuin kylmän tosiasian, vailla vähäisintäkään mahtailun makua tai ylpistelyn sävyä sanoissaan. Eihän yksikään kansa ollut kyennyt uhmaamaan Sybaresin mahtavaa herraa! nãn’Deít taipuivat tahtoonsa tuulenpuuskan kumaraan painamien oljenkorsien tavoin, ja vain varttaan itsepäisesti kannatelleet kapinalliset olivat laonneet kuolleina maahan. Näin nuorukainen oli nähnyt ja kuullut tapahtuvan. Näin sen olisi kuulunutkin mennä! Miksi Valtias oli kuollut? Kuka tai mikä oli tohtinut haastaa, ja millä ilveellä onnistunut nujertamaan jumalan? Saphire ei ollut ehtinyt tai välittänyt kysyä asiasta Saiffrêsilta. Hän ei uskonut puoliakaan vanhuksen esittämistä väitteistä ja syytöksistä Sybaresin oletettua hirmuhallitsijaa kohtaan. Kuningas saattoi olla kukistunut, mutta ei tyystin kadonnut: Hänen käskynsä kaikuivat vielä elävästi Saphiren mielessä, sotkeutuen jopa uniinsa, sumentaen tumman usvan tavoin silmiään ja hämärtäen harkintakykyään. Kasvoton ja muodoton herra häälyi yhä hyvin vahvasti läsnä nuorukaisen – kuten monien muidenkin kaltaistensa sotureiden – pään sisällä. Miten valtaisa ja vääristynyt voima oli voinut viiltää näin lähtemättömän jäljen mustan haltian mielen kudelmaan, joka oli kuin salaman arpeuttama, sauhuten kytevä maa? Valtias oli jättänyt vain uhkaavan varjon itsestään Saphiren sieluun, mutta se riitti kahlitsemaan nuorukaisen kahden ristiriitaisen vakaumuksen kiirastuleen. Madame Qa saattoi aistia olevansa tekemisissä veroisensa vastustajan kanssa. Mustan haltian manipuloitu psyyke oli kuin arvaamaton ja hallitsematon luonnonmullistus tyynen ulkokuorensa alla. ”Jospa se olisi vain itsestäni kiinni...”, hymähti yönkulkija ilottomasti, vilkaisten naista alta kulmainsa, kunnes kohotti katseensa takkiaan suorivasta vanhuksesta yläviistoon kohti aatoksiaan. ”Totta kyllä, että niin päivänvalvojat kuin yönkulkijatkin syntyvät tähän maailmaan epätäydellisinä. Muinaisen viisauden mukaan jumalat loivat lastensa sielut tarkoituksella vajavaisiksi, jotta kaikkivoipaisuus ei olisi saanut heitä ylpistymään ja sulkeutumaan yksin omaan suosioonsa. Meidän kuolevaisten tuli kokea tarvetta hakeutua sekä vanhempiemme että kaltaistemme seuraan, yhtäältä rukoillen tukea luojiltamme ja toisaalta luoden liittoja keskenämme, jotta voisimme korvata vajavaisuutta toistemme kautta, sekä saisimme vierellemme veljen ja sisaren, ja löytäisimme sydämistämme kunnioituksen, kaipauksen, kiitollisuuden ja kiintymyksen.” Saphire veti henkeä ja huokaisi syvään. ”Vajavaisten sielujen tulisi täydentää toisiaan, mutta kuinka tämä on mahdollista jos sielut eivät ensinkään soinnu yhteen? Voivatko näin erilaiset olennot sopia toistensa seuraan?” Haltia kohotti kätensä aivan silmiensä eteen, tutkien ymmällään sen mustaa ihonväriä. ”Olen alkanut epäillä. Enhän tunne edes itse itseäni, saati Ciernan todellista olemusta ja ajatuksiaan. Mikä minä olen? Millainen Cierna minun toivoisi olevan? Millaisen elämän hän itselleen haluaisi? Mikä oikeus minulla mukamas olisi muuttaa häntä?” Saphire huokaisi taas päätään puistellen, lausuttuaan ajatuksensa lähinnä itselleen. Viimeksi kuluneen vuorokauden tapahtumissa ja paljastuksissa riitti miehelle sulateltavaa. Haltia ei ymmärtänyt vielä kaikkea oppimaansa, mutta joutuisi tarkastelemaan niin itseään kuin rakastamaansa ihmistäkin uusin silmin. Nuorukainen vilkaisi vielä kerran vanhaa naista tietämättä, miten tämän toiveisiin olisi suhtautunut tai vastannut. Iäkkäällä ihmisellä oli tarjota paljon lohdullisia näkemyksiä mutta vain vähän suoranaisia neuvoja. Kenties tällä ei ollut lupa vaikuttaa asioihin niin paljon kuin olisi pystynyt tai tahtonut. Haltia tyytyi nyökkäämään Madame Qa:n tehdessä lähtöä. Saphire ei herännyt kenenkään lempeään kosketukseen, vaan kuumottavaan tunteeseen poskillaan. Levottomassa unessaan viitanhuppu oli onnistunut valahtamaan soturin kasvoilta, altistaen herkän ihonsa päivänsäteille. Poltteen voimistuessa musta haltia havahtui, kavahti istumaan ja perääntyi takanaan kohoavan tammen runkoa vasten. Onneksi aurinko ei päässyt paistamaan täydeltä terältä tuuheiden, ruskan kultaamien lehvästöjen alle. Valjussa valossa katsettaan varjostaen mies hapuili mustan liinansa ja sitoi sen silmiensä suojaksi, nähdäkseen näin vierellään vironneen nuorikkonsa paremmin. Soturin huulet värähtivät aivan kuin hän olisi aikonut lausahtaa jotakin, mutta aiemman kiivaan sanaharkan muistaen mies nipistikin suunsa kiinni ja pysyi vaiti. Pitkään. Kunnes Cierna suostuisi puhumaan ensin. Keskustelunavausta vartoessaan yönkulkija pohti jo kuumeisesti, kuinka vähän unestaan hänen kannattaisi toiselle kertoa välttääkseen vaikuttamasta aivan pähkähullulta, tai lannistamasta tyttöä enää yhtään enempää. Ciernaa tuskin ilahduttaisi tieto sielunsa riutumisesta ja sammumisesta, saati kansansa kadotuksesta. Jälkimmäiseen Saphire ei toki voinut taannoin vaikuttaa, mutta ensimmäinen kasvatti katumuksensa taakkaa. Madame Qa:n esittämät näyt riivasivat vieläkin miehen omaatuntoa. Hänkö oli tehnyt hierlikkalaisesta heikon ja kuolevaisen houkuttelemalla tämän pois aavikolta? Jälleen yksi karhunpalvelus laskuunsa. Kuinka kurja ilta ja sitäkin surkeampi aamu! Saphire langetti syyllisen oloisena katseensa alas karttakääröön, joka lojui muiden vähiin käyneiden matkatavaroiden kanssa kaksikon välittömässä läheisyydessä. Cierna saattoi helposti arvata karttaa tutkitun ja taivalta taitetun yön pimeimpinä tunteina. Jääräpäinen soturi oli siis lopultakin taipunut tahtoonsa ja ottanut suunnan kohti Regolithia. (( Jätin tilanteen tähän avoimeksi, sillä en ollut varma haluaisitko jatkaa kohtausta sananvaihdolla (ja millaisella sellaisella) vai jonkin sortin tapahtumalla. ))
|
|
|
Post by Tylppy on May 22, 2012 20:46:48 GMT 3
Cierna katseli lämmön tunnetta pakoilevaa miestä. Soturiaan, joka kavahti etäisesti lämpimän auringon säteitä. Kuin aamun säteistä myrkkyä tehden Saphire oli pian valveilla ja paennut kauaksi kultaisilta taivaan sädepisaroilta. Samalla tavoinko yön musta kulkija pakeni ihmiseksi luotua olentoa maankamaralla? Varjoihin kapsahtaneen miehen synnyttämiä ääniä kuunnellen Cierna antoi katseensa tarkastella väsyneenä lehtipuiden muovaamaa kantta. Pian elämä kuolisi tuosta maasta. Tulisi talvi, josta Saphire oli heidän leirinuotioillaan puhunut. Kertonut valkoisen harson kylmyydestä ja kauneudesta.
Talvesta tarinoiminen kirkkaimman kesäyön kannen alla ei ollut saanut puolisonsa vierellä alastomana maannutta aavikkolaista herättelemään mielikuvituksellisia näkyjä lumesta. Kylmästä kuolemasta, joka pitkien, pimeyden jälkeisten viikkojen jälkeen antaisi jälleen tilaa elämälle ja heitä piirittävä vehreys syntyisi näin uudestaan. Silkkisten hiusten sekoittuessa karheampiin oli Saphire maalaillut tarinoita nuoruutensa talvisista temmellyksistä mieleensä, eikä Cierna ollut osannut ajatella tuon vehreän maailman katoamista kuoleman vertaisena...kunnes nyt. Maatessaan kohmuraista maata vasten yksin, viileyden ympäröimänä, ei noista nauravaisina kerrotuista sutkauksista ollut muistoakaan olemassa. Elämä katosi. Puista. Pensaista. Maasta hänen selkänsä alla. Maailma kuoli tuolla, Saphiren maailmassa – kun taas hänen elämänsä, maailmansa ei koskaan lastaan hylännyt tuolla tavoin. He olivat olleet elossa aina.
Katseensa hetken aikaa tiukasta lehtikatossa pidellen Cierna tiesi miehen pysyvän vaiti. Selkänsä yhteiselle vuoteelle kääntäen Cierna tunsi itsensä kankeaksi ja raihnaiseksi. Kylkiasennossa ilma tuntui hetken liukuvan paremmin sisäänsä, jolloin kuin varastetun hetken verran nuori nainen tutkiskeli itseään. Tuntojaan. Olemustaan, joka tuntui päästäneen vapaaksi jotakin pysäyttämätöntä. Kauan kahlittu vesi tuntui päässeen valloilleen ruumiissaan, joka oli kieltänyt itseltään heikkouden ja hitaan näivettymisen. Painonsa raskauttamana kultaiset silmät tarkastelivat loistokkuutensa menettäneitä korsija kasvojensa edessä... Menehtyvää maata, joka näytti niin kovin kärsivältä vaipuessaan korsi korrelta lähemmäksi maankamaraa. Nielaistessaan Cierna tunsi kuinka kaulalleen kuivunut veri kiristi ihoa.
”Muistatko aavikon Saphire?” väsynyt, vieras ja raskas ääni kielellään puhuen Cierna katseli maata. Jaksamatta – tai haluamatta nostaa päätään mättäältä. Eteensä, selkä haltiaa kohden aavikkolainen puheli, palaten itse hiekkadyynien peittämään yöhön. Hetkeen, jolloin Cierna heräsi hiljaisuuteen puoliksi hiekkaan uppoutuneen rakennuksen varjoista. ”Katselin sinua sinä yönä...” keitaan piirron katseessaan nähden Cierna muisti piilopaikkansa tuoksun. Hiekan paljaiden jalkojensa juuressa kun haavoittunutta kylkeään tukiessaan hän oli etsinyt tiensä suojapaikkansa suuaukolle. ”Peseydyit kuun valossa sokeana ja kuurona ympäröivälle maailmalle. Ja minä katselin sinua silloin – tietäen, että sydämeni kantaisi sinusta huolen.”
Antaen mustien hiuskiehkuroidensa valua hervottomina kasvoilleen jaksoi valkea kämmen tuskin liikahtaa siirtääkseen harsoksi laskevia hiuksia silmiensä edestä. Sormellaan kevyesti maassa kaartuvaa, heinänkorren pätkää koskettaen Cierna antoi kämmenselkänsä levätä maata vasten. ”Kannan sitä huolta edelleen sydämessäni, etkö näe sitä?” Tuntemuksia naisen äänestä etsittäessä Saphire ei saattanut löytää vaimonsa sydämen roihuavaa tulta, raivoa tai syyttävää kipunaa. Vaimeaa ääntä tuntui kannattelevan vain kaiherrus, jonka rinnalla hämmennys tuntui tanssivan ilkeämielistä rallatteluaan. Mikäli aavikkolainen oli koskaan aikaisemmin tuntenut elämänsä täysin erilaiseksi mustan haltian rinnalla, niin nyt tuo tunne tuntui palautuneen voimakkaampana kuin koskaan. Saphire kielsi niin kiivaasti kansansa vanhimmaksi luettavia sanoja, haluamatta kuulla rehellisyyttä sydämensä äänellä. Valkeat silmät tuntuivat kääntäneen yhteisen elonsa ylösalaisin, Ciernako oli se, joka epäili liittoaan? Nimitteli puolisoaan mitä loukkaavimmilla teoilla ja sanoilla? Miten ihmeessä nuorikko oli saattanut saada Saphiren luottamuksen rapistumaan seuratessaan vain tulkintaansa oikeasta ja rehellisestä? Noin pianko soturinsa oli kintaalla tomuttanut omat tekonsa ja tekemättä jättämänsä? Osaamatta valehdella sydämelleen Ciernasta tuntui ensimmäisen kerran, ettei hän halunut elää tuollaisessa maailmassa minne hän oli ajautunut. Valheiden ja rikkomusten sydän tuntui kaivavan Ciernan sydänverta.
”Ja minä vihaan Valtiastasi”, hetken hiljaisuuden jälkeen Cierna lausahti. Nousten sitten kuin oman kuvansa haamu istualleen. Sekalaiset, vaelluksen aikana auenneet hiukset pitkälle selkäänsä valuneena huntuna osan kasvoistaan peittäen Cierna käännähti viimein katsomaan harson peittämiä silmiä. Tietäen hyvin mihin katsoa, jotta katse kohtasi suoraan toisensa. ”Vihaan sitä millaisen tappaja jumalasi sinusta tekee”, tulta tavoittamatta kultaisten silmien heijastus pysyi vakaana. ”Tapatko minutkin yhtä sydämettömästi ja tunteetta sanoessani sen?” vakavana soturiaan katsoen Cierna ei tuntenut pelkoa saati uhmaa puheessaan. Tyttö halusi rehellisen vastauksen, sinetin sille, elivätkö he toinen toisiaan varten – kykenisikö soturinsa uhmaamaan herraansa hänen silmiensä edessä? Valitsemaan typerän ihmisen, joka ei edes soturinsa rehellisyyttä tai luottamusta nauttinut.
”Tiedän paremmin kuin koskaan ennen, että seison sinun ja sinun Valtiaasi välissä”, jaksaen tuskin nielaista kuivuuden rahistessa kurkussaan Cierna jatkoi sinnikkäästi puhettaan, vaikka tuskin jaksoi sanella sanaakaan. ”Miksi valitset hänet minun sijastani Safi? Miksi sydämesi lyö kiihkeämmät sykkeensä hänelle minun sijastani? Miksi olet rehellinen hänelle – etkä minulle? Kerro minulle miksen ansaitse sinua niinkuin hän? Mitä minun pitää tehdä, että luottaisit minuun niinkuin minun maailmassani rakkauteni minuun luottaisi?”
|
|
|
Post by R.C. on May 28, 2012 2:08:01 GMT 3
(( Ujutan Saphiren kommentteja vähän kuin vuoropuheluksi edelliseen vuoroosi nähden. )) ”Muistan aavikon, ja näen huolesi... yhtä selkeästi kuin kaipuusi kotimaahasi. Ymmärrän kyllä tunteitasi, ja olet minulle niin ikään suuri huolenaihe. Olen alkanut ajatella, että tämä matka oli erehdys. Epäilemättä olisin menehtynyt ennen pitkää aavikolla, mutta en ikinä uskonut että sinä... tai jokin sinussa... voisi kuolla sen ulkopuolella.” Saphire vaikeni vaikeasti nieleskellen, kykenemättä välittämään toiselle tämän tarkemmin madame Qa:lta saamiaan tietoja. Kaiken lisäksi haltiasta tuntui, että hierlikkalainen aisti hiipumisensa jo itsekin. ”Tahtoisin viedä sinut takaisin nyt enemmän kuin koskaan. En erotakseni seurastasi, vaan tehdäkseni sinusta edes vähän onnellisemman. Pakotinhan sinut kohtaamaan tämän tuntemattoman maailman – kukaties olisi minun vuoroni oppia selviytymään omassasi.” Surumielisyys huulillaan häivähtäen soturi katseli voimattomana mättäillä makaavaa nuorikkoaan, joka vaikutti ehkä yhtä väsyneeltä ja eksyneeltä kuin hänkin aikoinaan aavikolla peseytyessään. Saphirekin tunsi sydäntään kaihertavan tarpeen suojella ja ohjata toista ohi vaarojen ja halki vaikeuksien. Nuorukaisen elämä oli sidottu sielunkumppaniinsa siinä missä henkensä ruumiiseensa. Jos yksi lähtisi, menisi toinenkin. Saphiren ilme vakavoitui Ciernan ottaessa Valtiaan puheeksi. Hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä sulkeutuneiden silmiensä väliin, ja nipisti peukalolla ja etusormella nenänvarttaan ajatellessaan. Pahaksi onneksi nuorikko taisi tulkita tovin vaitonaisuuden epäröinniksi, koskapa tyttö hyppäsi kerkeästi oletuksiin ennen kuin mies oli ehtinyt vastata ensimmäiseen kysymykseen. Väärinkäsitysten värittämien syytösten kiihtyessä ryöpyksi musta haltia kohotti kiireesti kätensä saadakseen itselleen suunvuoron: ”Ei. Valtiaani etu on kansani etu, ja kansani etu on lopultakin meidän etumme, sinun siinä missä minunkin. En näe että etumme olisivat asettuneet keskenään ristiriitaan. Jos puolustankin Valtiastani, teen sen viime kädessä meidän kahden tähden. Kunpa siis voisit seisoa rinnallani etkä välissämme...”, järkeili musta haltia järkkymättä. Saphire vaikutti rauhalliselta, ja enemmän omalta itseltään. Cierna veti vesiperän, mikäli koetti provosoida soturia paljastamaan kyntensä. Yönkulkija ei selvästikään ollut enää samassa fanaattisuuden tilassa, joka oli taannoin luolassa ajanut mustan haltian tavoistaan poikkeavaan käytökseen. Pelkillä mielipiteillä hierlikkalainen ei voisi Valtiasta uhata. Raivostuttavan vakaasti mies tuntuikin uskovan nuorikkonsa olevan vain tietämätön, ja siten viaton virheellisiin näkemyksiin ja kielteisiin tunteisiinsa. Saphiren silmissä Cierna sai halventavat puheensa anteeksi, vaikka monet tytön harhaluuloista menivätkin yli ymmärryksensä: ”Minkälaisena hirviönä minua oikein pidät? Luuletko että vaarantaisin henkesi Valtiaani tähden, tai edes kansani edestä? Jos olisin tahtonut valita jomman kumman edun ennen omaasi – kuten tunnut kuvittelevan – emme olisi nyt tässä väittelemässä asiasta. Olisin kukaties jättänyt sinut aiemmille sijoillesi ja jäänyt odottamaan tilaisuutta surmata Saiffrês alaisineen. Se olisi ollut ennen muuta Valtiaan etu, mutta toisaalta omakin voittomme, jos olisin onnistunut hankkimaan ratsumme takaisin.” Nuorukainen piti tovin tauon huokaistakseen ja hieraistakseen niskaansa, kunnes totesi: ”Jos todella vihaat minua tappajana, Cierna, tahdot kieltää syvimmän olemukseni. Synnyin tappajaksi ja olen myös omistautunut sellaiseksi siinä missä muutkin kaltaiseni. Sadrakin olisi surmannut meidät kyselemättä herransa käskystä. Olemme samanlaisia ja silti hyvin erilaisia. Minä olen nyt sinun tappajasi, rakas Cirá. En kuitenkaan kuunaan tappaisi sinua, vaan vuoksesi.” Saphire piti tauon tarttuakseen reppuunsa, etsiäkseen sieltä vesileilin ja ojentaakseen sen Ciernalle. Tämän jälkeen hän risti kätensä ja antoi katseensa kiertää kritisoivana ympäristössään. ”Ilman kirottuja Saiffrêsia ja Sadraa asiamme eivät olisi nyt näin viheliäisessä jamassa: Ellemme pian löydä suojaa ja ruokaa, kuolemme – ja tähän he varmasti luottavatkin. Todennäköisesti emme tule kohtaamaan niitä kurjia valapattoja enää koskaan. Miten lie kansani tästä kaikesta kärsiikään... Toisaalta on turha murehtia koko kylän kohtaloa niin kauan kun on itse vankina palavassa talossaan. Toisin sanoen tilanteemme ei vaikuta järin toiveikkaalta: Syysmyrskyt ovat tulossa. Lehdet putoavat pian, ja puista jää vain luurangot jäljelle. Talvi hoitaa luomakunnan hautajaiset. Se sataa lumena Äiti Maan mätivälle ruumiille ja peittää maiseman kuin hiekka aavikolla, suomatta silti samaa lämpöä kuin auringonpaahteinen Awenmar päivisin. Et ole kaiketi koskaan kokenut niin ehdotonta ja yhtäjaksoista kylmyyttä, joka tuo lähinnä liikkumattomaksi kangistuneen kalmon mieleen.” Soturi kiskaisi itsensä ylös jaloilleen aivan kuin hän olisi synkkien sanojensa kannustamana ollut aikeissa lähteä liikkeelle. Mitä pidempään kaksikko korvessa vitkuttelisi, sitä varmemmin heidät perisi hukka. Saphire ei aikonut jäädä erämaahan sudenruoaksi. ”Jos Saiffrês olisi puhunut totta, kantanut huolta hyvinvoinnistamme tai edes luottanut meihin, hän olisi järjestänyt meidät tähän niin kutsuttuun "hylkiökyläänsä", tai antanut meidän edes tavoittaa sen lentäen ennen ratsumme anastamista. Näin ollen hän käytti meitä vain hyväksensä, ja koko Regolithia tuskin on olemassakaan. Yhtä kaikki olemme matkalla Regolithiin, kuten toivoit – tai ainakin johonkin pisteeseen, josta voimme jatkaa valitsemaamme suuntaan.” Soturi hymähti harteitaan kohauttaen. ”Cierna, tieni on selvä. Ensin minun on varmistettava selviytymisemme – mikäli se ylipäätään on mahdollista – ja vasta sen jälkeen, jos kohtalo suo ja tilaisuus tulee, otan Saiffrêsin hengiltä ja teen tyhjäksi hänen katalat suunnitelmansa.” Saphire näytti määrätietoisemmalta kuin pitkään aikaan. ”Jos pysyt jaloillasi, rakkaani, on jatkettava matkaa.” *** Kahden puolikkaan päivän ja kokonaisen yön kestäneen samoilun päätteeksi selvisi, että Saiffrês oli ollut oikeassa ja Saphire väärässä ainakin yhdessä asiassa: Regolith oli olemassa. Parivaljakko ei tosin päässyt yhteisöä näkemään ennen kuin he tulivat havaituiksi ja piiritetyiksi pitkän matkan päässä salatusta kaupungista. Viiden ilmiselvästi ristiverisen pysäytettyä, ympäröityä ja otettua tunkeilijat joustensa tähtäimeen joutuivat Cierna ja Saphire alta aikayksikön tiukkojen kysymysten eteen: ”Keitä olette, mistä tulette ja mitä teette näissä metsissä?”, tivasi saartojoukon rotevanpuoleinen johtaja, jonka pitkälti ihmismäisestä olemuksesta erottuivat teräväpiirteiset silmät ja korvat. (( Vaikuta tosiaan ihan vapaasti näiden hylkiöiden olemukseen. Regolithin kokoonpanostakaan minulla ei ole mitään vankkaa mielikuvaa, paitsi että kaupungin arkkitehtuuri voisi olla sekoitus monen eri lajin kulttuuria. Ja Regolithissa on vain hyvin vähän mustia haltioita. :7 ))
|
|
|
Post by Tylppy on May 30, 2012 21:02:35 GMT 3
(Heehahaa, pakko iskeä vielä muutama vuoropuhelulause soppaan mukaan ^_^)
'En voi mennä enää takaisin Saphire rakkaani', mielessään ajatellen Cierna tuijotti kultaisin silminsä metsää edessään, joka tuntui sumentuvan katseen lamaantuessa pelkäksi sumupeitoksi edessään. Jokin hänestä itsestään oli uupunut tuon yhteisen matkan aikana. Mitä edemmäs he olivat vaeltaneet, sitä selvemmäksi oli tietoisuuden takana kasvanut käsitys siitä, että elämä jota hän oli joskus elänyt – oli nyt vain muisto. Kaukainen unelma, unien haavemaa, jossa hän oli joskus, kauan sitten elänyt elämäänsä tietämättä kaikesta tästä muusta. Ciernan teki mieli sanoa, niinkuin hän oli monet kerrat, ensimmäisistä päivistä aavikolta lähtiessä sanonut, ettei mikään odottanut häntä enää aavikon sydämessä. Saphire käsitti sanansa jääräpäisyytenään, ymmärtämättä, saati sitten näkemättä Ciernan tietoa. Osaamatta selittää syitään tai sanojaan Cierna vaikeni kuunnellessaan aurinkoa pakoilevaa miestä.
Haluten ravistella Saphirea rinnuksista ja läimäyttää tämän päähän jonkinlaista järkeä Cierna kuulosteli surumielisenä haltiansa sanoja. Miten uppiniskainen Saphire osasikaan olla? Niellen pahan maun suustaan hierlikkalainen antoi kultaisten silmiensä kajeen levätä järkeilevässä, typeryyksiä puhuvassa soturissaan. Lopulta Ciernan oli pudisteltava kielteisenä päätään puolisonsa sanoille. Miten suoriin kysymyksiin saattoikaan olla vaikea rakkaansa puolelta vastata. Mikään ei tuntunut olevan yksiselitteistä niinkuin aikaisemmin.
Haltian ojentaessa leiliä nuorikolleen Cierna ei heti poiminut tätä tummasta kädestä. Leilin ollessa kuin välikapulana kahden vaimeasti puhelevan välillä Cierna katsoi järkymättä puolisoaan. ”Olen aina sinun ja sinun Valtiaasi välissä Saphire”, harson varjostamia kasvoja katsellen aavikkolainen laski katseensa tummaan ja miltein valkoiseksi haalistuneeseen käteen. ”Ja asetun siihen väliin, ilman pelkoa tai huolta mistään. Valtiaasi petti Saiffrêsin, ei kukaan muu. Etkö nähnyt surua tai pelkoa hänen silmissään? Katkeruutta?” Hetkeksi vaieten tyttö nosti katseensa harsoisiin silmiin, tietäen jo hyvin, kuinka puhe petturuudesta ja kavaluudesta etsisi tulta allaan miehensä kieleltä.
Ottaen leilin ojennetusta kädestä Cierna palasi ryhtinsä menettäneenä istumaan mättäälle. Sormensa vapistessa aavikkolainen sai leilin tupen auki. ”Ja jos niin on, asetun myös sinun, ja Saiffrêsin väliin”, vaieten todeten Cierna sulki suunsa sanoilta. Veden kostuttaessa kitalakeaan Cierna oli tukehtua ensimmäiseen suulliseensa. Jo nyt unimatkan mukaan tuomaa heikkoutta kiroten, aavikkolainen kärvisteli hetken yskänsä kanssa. Saaden hädin tuskin muutamaa suullista enempää vettä sisäänsä. Leilin katsomatta taaksensa ojentaen Cierna katsoi sanelun olevan hyödytöntä jatkaa. Uppiniskaisen miehen päähän sanojen takominen oli yhtä hedelmätöntä pilaa kuin hänen olemisensa kuuliaisena vaimona. Hyödytönhän hänkin oli tuossa kuolevassa maailmassa, jossa hänen ainoa kumppaninsakin näki kertomatta jättämisen suojelevan sydäntään. Hetken maassa kyhnöttäessään piilevän salakavala ajatus lipui nuorikon mieleen kuunnellessaan ylös nousseen miehen sanoja. Tyhjin silmin eteensä katsellen Cierna tunsi leukaperiensä kiristyvän.
Huokaisten jaloilleen hieman huojahdellen nousten Cierna koetteli jalkojensa tuntua maan kamaraa vasten. Hiljaisena omalle uppiniskaisuudelleen uskollisena tyttö lähti kulkemaan miehen osoittamalle suunnalle, kieltäytyen yllättävänkin kohteliaasti mahdollisista avun annoista. Kovin nopeaan saati reippaaseen matkan tekoon kykenemättä hierlikkalainen vihasi jo nyt heikkouttaan mikä sai hikihelmen jos toisenkin nousemaan vaalealle hipiälle. Koskaan ei askeleensa ollut ollut noin raskas, kun se tuolla matkalla tuntui olevan.
***
Kaksikon matkan aikana sen suuremmin pirteyttä saati tarmoa löytämättä Cierna kulki kuin murjottaen puolisonsa perässä. Ajatuksilleen tuntui heistä kumpainenkin tarvitsevan aikaa, jolloin hiljaisuus, jonka parissa he kulkivat ei omannut sanaharkan katkuista kiusallisuutta. Ilma kaksikon ympärillä tuntui seesteiseltä ja pehmeältä hengittää. Mietteiden ja ajatusten täyttämä taivallus kesti pitkää. Ainakin hierlikkalaisen mielestä tarpominen vilpoisessa yössä ja yhtenä päivänä yllättämässä kylmässä tuulessa tuntui helvetilliseltä. Lepohetket, jolloin olisi kumpaisenkin toivonut saavan nukkua tai levähtää tuntui toivottomalta Ciernan säpsähdellessä hereille monesti muutaman hassun tunninkin aikana. Syväunisen, ja pitkään nukkumisen lahjan omaava tyttö kasvatti silmiensä ympärille tummia renkaita siihen tahtiin että kuka tahansa olisi voinut pian alkaa laskemaan vuosirenkaita aavikkolaisen silmistä.
Tummien hiusten laskua pitkin Saphiren selkää katsellen Cierna asteli vaitonaisena puolisonsa perässä tämän kehoituksesta. Heidän lähestymisensä kartalla kuvattua kaupunkia kohden sai soturin vaistot virittymään, vaikka spekulointi ajoikin miestä silloin tällöin uskomaan, ettei karttaan kätkettyä kaupunkia ollut olemassakaan. Saphiren seisahtuessa, kömpelö prinsessansa tömähti vasten seisahtunutta miestä ymmärtämättä heti syytä äkilliseen seisahtumiseen. Havahtuen kuurona kulkeneena ympäristön ääniin Cierna katsahti ympärilleen nähden jokapuolella jousensa jännittäneitä miehiä.
Askeleet, mitä kaksikon ympäröinyt joukkio otti lähemmäs, Cierna pitäytyi Saphiren läheisyydessä – olematta aivan varma oliko viisasta antaa kaksikon liittoa ilmi. Estäen itseään tarttumasta tummaan käteen Cierna katseli sivullaan seisovaa puoliveristä – jolle hierlikkalainen ei osannut oikein minkäänlaista nimeä lajista edes antaa. Oliko mies puoliksi ihminen ja puoliksi haltia? Edessään seisova ryysyläinen tuntui tarkastelevan hyvin pitkän ajan tyttöä, enemmin kuin tummaa haltiaa tämän vieressä. Vaitonaisena pysyen Cierna tunsi kylmän värähdyksen puistattavan niskakarvansa pystyyn tuumailevan katseen alla. Kaikessa eniten kuitenkin aavikkolaista hämmästytti piirittäjien käytös Saphirea kohtaan. Oli, kuin he olisivat tavanneet tummia olentoja ennenkin – eivätkä yllättyneet tumman olemassaolosta, mutteivät kuitenkaan olleet käymässä Saphirea teloittamaankaan. Odottaen tiukkasuisen soturinsa jotain vastaavan Cierna antoi vilpoisten sormiensa sipaista tummaa kämmentä, ennenkuin valkeat sormet pujottautuivat mustien lomaan.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 7, 2012 23:59:34 GMT 3
Kaksikon ympärille yhdessä silmänräpäyksessä järjestäytyvä saartokehä ei yllättänyt Saphirea. Vakooja oli havainnut varjostajat hyvissä ajoin parivaljakon lähestyessä määränpäätään. Muukalaiset olivat aluksi vain tarkkailleet matkalaisia kukaties toivoen heidän muuttavan suuntaansa. Haltia ei ollut tehnyt elettäkään vetääkseen katanaansa, varoittaakseen takanaan taivaltavaa tyttöä tai paljastaakseen muilla tavoin tietoisuutensa metsässä väijyvistä vartijoista. Toisaalta vieraiden käytös antoi ymmärtää näiden pysyttelevän mieluiten näkymättömissä niin pitkään kuin mahdollista; kunnes he saisivat pakottavan syyn toimia. Ilmeisestä ylivoimastaan huolimatta he eivät hyökänneet heti yönkulkijan kimppuun, mikä paljasti partiosta jo paljon: Ihmiset tai mustat haltiat olisivat tuskin tilaisuuden tullen olleet yhtä välinpitämättömiä saati armeliaita. Saphire oli hämmästynyt tekemistään havainnoista, jotka viittasivat Regolithin olemassaoloon. Hän arvasi kaksikon matkan katkeavan ennen pitkää. Pian kiertolaisten ylitettyä kriittisen rajan heidän etenemisensä estettiin tehokkaasti niin edestä, takaa kuin sivuiltakin. Soturi seisahtui ja antoi terävän katseensa kiertää ristiverisissä arvioiden mahdollisuuksiaan viittä jousin varustautunutta miestä vastaan. Lisävoimia saattoi tosin vartoa vain kivenheiton päässä – yönkulkija saattoi miltei aistia näiden läsnäolon. Rauhanomaisuuttaan vakuuttaen Saphire kohotti avoimia käsiään, kunnes laski ne sivuilleen. Tavatessaan hennot sormet kohta omiensa lomassa hän katsahti rakastaan ja koetti lempeän lujalla puristuksella rohkaista toista. Välittikö Ciernan kosketus epävarmuutta vaiko ujoa toiveikkuutta? Juuri tätähän he olivat lähteneet hakemaan – pelastus oli aivan lähellä! ”Nimeni on Saphire Xa’Nerilithquim, ja tässä on vaimoni Cierna. Tulemme etelästä ja etsimme turvapaikkaa Regolithista... Nähtävästi olemme löytäneet sen.”, vastasi musta haltia tyynesti. Luopioiden ja verenpettureiden edessä mies ei keksinyt parempaakaan tapaa perustella pyrkimistään salaiseen kaupunkiin, kuin korostamalla kaksikon välistä kiellettyä suhdetta. ”Miten saitte tietää Regolithista?”, tiukkasi vastapuoli yhä tuiman ja tyytymättömän oloisena. Saphire oli tovin vaiti. Nuorukainen ei olisi välittänyt vetää Saiffrêsin nimeä keskusteluun. Hän ei aikonut vahingossakaan suorittaa vanhuksen pyytämää palvelusta, saati hiiskua sanallakaan tämän katalista suunnitelmista. Jotain ympäripyöreää oli silti virkottava... ”Kuulimme kaupungista kaltaiseltamme... pakolaiselta.”, totesi yönkulkija olkiaan kohauttaen. ”Niinkö? Ja mikähän tämän pakolaisen nimi oli?”, sihahti joukon johtaja hampaittensa välistä. Ilmapiiri alkoi vastoin Saphiren odotuksia uhkaavasti jännittyä. ”...sillä Regolithista ei vain ’kuulla’...”, jatkoi puoliverinen vielä samaan kiivaaseen hengenvetoon, ”...tunnemme jokaisen, joka yhteisöstämme poistuu, eikä yksikään heistä kerro meistä eteenpäin. Tänne tullaan jonkun tutun mukana, toisin sanoen kaupunkiin saavutaan aina saattajan kanssa... Teillä ei sellaista näy olevan. Vastaa siis rehellisesti: Kuka kertoi teille Regolithista?!” ”...Saiffryonthanês! Muuan iäkäs sílf’Nuir.”, kivahti yönkulkija vastahakoisesti hammastaan purren. Turhautuneisuuden puuskassa ilmoille pihahdettua nimeä seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana paljastuksen totuusarvoa selvästi punnittiin. Lopulta johtohahmo puhui jälleen: ”Tunnemme kyllä arvoisan Saiffryonthanêsin, mutta ilmeestäsi päätellen et ole järin lämpimissä väleissä hänen kanssaan. Mitä tahansa siis tapahtuikin välillänne, en usko että tietoa on tarjottu vapaaehtoisesti, saati että olisit täällä hyvin tarkoitusperin. Olet ilmiselvästi vakooja; Se paistaa olemuksestasi yhtä kirkkaasti kuin aurinko taivaalta. Tyttö vierelläsi on arvattavasti pelkkää hämäystä; Palkattu, pakotettu tai aivopesty apuri, jonka kanssa yrität tekeytyä pariskunnaksi.” ”Olen vakooja, mutta en ole täällä vakoilemassa väkeäsi! Erosin virastani aikoja sitten ryhtyessäni rintamakarkuriksi! Cierna on todellinen sielunkumppanini!”, oikoi Saphire kiihtyneenä, mutta edessään seisova mies viittoi hänelle vaientavasti, ilmaisten kuulleensa jo tarpeeksi. ”Asia voi olla näin, ja yhtä hyvin toisinpäin. Samapa tuo. Puhuitpa totta tai et, emme voi ottaa riskiä luottaaksemme sokeasti sanaasi. Sinulla ei näytä olevan mitään todisteita väitteillesi. Sota on julistettu mustia haltioita vastaan, ja koko manner on pantu liikekannalle. Samaan aikaan musta lohikäärme istuu käskynhaltijana Sybaresin valtaistuimella, vainoten vastustajiaan kuin edesmennyt herransa konsanaan.” Puoliverisen päällikön kasvot kovenivat, kun hänen äänensä korottui kylmänä ja järkkymättömänä: ”Ikävä kyllä Regolithin turvallisuus on henkeänne tärkeämpi. Emme voi laskea teitä kaupunkiimme, saati päästää myöskään menemään, sillä tiedätte selvästi liikaa – Miehet! Ampukaa nämä kaksi kuoliaaksi; Tähdätkää tarkasti tehdäksenne sen nopeasti ja kivuttomasti!” ”Mitä?! Ette te voi...” Tällaista päätöstä Saphire ei ollut osannut ennakoida! Haltia veti vaistomaisesti miekan huotrastaan, vaikka tiesi aseensa hyödyttömäksi nuolia vastaan. Kaksikko oli kaikilta tahoilta saarrettu! Yönkulkija ei ehtinyt lukea enää loitsuakaan. Soturi olisi kyennyt sivaltamaan korkeintaan yhtä tai kahta miehistä ennen kuin olisi saanut lopuilta sulat selkäänsä, ja jättänyt samalla rakkaansa suojattomaksi. Nuolet vedettiin jo jousenjänteillä taaksepäin. Tilanteen toivottomuuden ja lopullisuuden tuottama tyrmistys sai Saphiren jättämään lauseensa vajavaiseksi ja kääntymään silmät järkytyksestä laajenneina katsomaan rakastaan. Kaksikolla oli korkeintaan kolme sekuntia aikaa ajatella tai toimia. Kolme sekuntia elinaikaa. Liian vähän! Tässäkö se nyt oli? Tämäkö olisi heidän loppunsa?
|
|
|
Post by Tylppy on Jun 11, 2012 14:42:12 GMT 3
”Minä tein sopimuksen Saiffrêsin kanssa!” Sanat, joita nainen saatoi edes omikseen tunnistaa Cierna tunsi polttavan sykähdyksen rinnassaan. Lepattava, tulinen leimahdus oli kuin polttavan kuuma hiekka aamutuimaan sandaalittomien varpaiden alla. Pieni pala auringoa leimahti hierlikkalaisen veressä jousten säikeiden itkiessä tutun vongunnanlailla korvissaan. Aseetta Saphiren matkassa kulkien aavikkolainen oli tuskin puhunut säilyttääkseen voimansa jaloissaan. Soturin vaiston ajaessa haltian vieressään toimimaan ja vetämään miekkansa huotrassaan, heräsi nuoressa vaimossaan pala aavikon villiruusussa. Soturitar, tai pieni pala Sadran kaltaista voimakkuutta, kovamielisyyttä, tai vain aavikon soturin kiihkeyttä sai Ciernan tarttumaan katsellaan puolisonsa silmiin. He eivät vielä tuossa maailmassa hyvästelisi. Ei nyt kun Cierna, jälleen kerran, asetti itsensä horjuvien palasten väliin.
Saiffrêsin sanat kaikuna mielessään Cierna tunsi sekunnin venyvän seuraavaan, armollisuudesta toista ylimääräistä tavoitellen Cierna katsoi hetken Saphirea silmiin.
”Tuleva sota ei varsinaisesti ole omasi, auringon suojatti, mutta osanottosi voisi auttaa sinua suojelemaan ainakin miestäsi mikäli et häntä hölmöilyistään huolimatta päätä hylätä”, sanat kirkkaina mielessään muistaen Cierna siirsi katseensa joukon johtajana puhuneen mieheen. ”Minä tein sopimuksen Saiffrêsin kanssa - yksin.”
Jännitettyjen jousten kielet höltyivät johtajan pienestä, nyökäten muodostetusta merkistä, mutta juuri laskeutumatta kaksikon ympäriltä. Saphiren asetta pitelevän käden ranteelle kämmenensä laskien Cierna pakotti puolisonsa laskemaan pitelemänsä, kaiken kaikkiaan niin onnettoman turhaksi havaitun miekkansa. Jos sanoillaan ei ollut muuta merkitystä, saivat he ainakin olla vielä hetken, varastetun hetken lähellä toisiaan.
Sinnikkäästi joukkion johtajaa katsoen Cierna jatkoi puhettaan: ”Saiffrês ja hänen apurinsa – Sadra – tapasimme heidät täältä useamman päivämatkan verran etelään päin. Mies oli riutunut luuranko tavatessamme, voimaton ja jopa omien sanojensa mukaan kykynemätön tekemään matkaa jalkaisin. Enkä epäillyt mustan vanhuksen sanaa – en nyt, enkä silloinkaan”, Saphirea vilkaisten Cierna nielaisi karheasti saadakseen äänensä kantamaan edes muutaman sanasen verran kantavammin. ”Nimeni on Cierna Thadalie, tulen tämän maan ulkopuolelta, Hierlikkalaisten kylästä kaukaa aavikon sydämestä. Eikä tapanamme ole kantaa epärehellisyyttä mukanamme – niinkuin tässä maassa tuntuu tapana olevan. Tein sopimuksen tämän vanhuksen kanssa, luovuttaen Saiffrêsille ratsumme, lentävän liston, fangornin Regolithiin johtavaa karttaa vastaan”, kertomatta aivan kaikkea pelkälle joukkiolle vartioita, Cierna vilkaisi heitä ympäröiviä ryysyläisiä. ”Tein sopimuksen haltian kanssa vaihtokaupasta edesauttaakseni itseäni siinä missä miestäni – anomme kaupungistanne suojaa kahdelle maailmansa hylänneelle kulkurille.”
”Tyttö puhuu taitavasti”, johtajan naurahti tympeästi vilkaisten tovereita ympärillään, ja jääden sitten katsomaan tummaa soturia valkean vaimonsa viereltä. ”Antaisit tyttösi puhua enemmän puolestasi”, sanojensa päätteeksi miehiään vilkaisten aseet laskivat viimein kokonaan osoittamasta ansaan joutunutta kaksikkoa. ”Hierlikkalaisen sana on rehellisin sana tässä maailmassa mitä on vielä jäljellä. Ja sellaista sanaa pitäisi jokaisen kuunnella tarkemmin kuin vain ohimennen”, Ciernaa katsellen johtaja siristeli hetken miettiväisenä silmiään, antaen katseensa hetken käydä läpi laihaksi värttyneen kulkurin ruumista. Antamatta kaksikolle sen enempää selvitystä sanojensa merkityksestä , joukkion johtaja antoi väelleen merkin lähteä viemään kaksikkoa kohti kaupunkiaan – ja kenties jotakuta joka päättäisi kaksikon vielä pidemmäksi venyneen taipaleen kohtalosta.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 26, 2012 21:35:40 GMT 3
(( Anteeksi kamalasti että vastaamisessa kesti näin kauan. Gradukokeen kolmi–nelipäiväinen jatkuva ramppaus laitokselle kuolevia toukkia tuijottamaan ja takaisin, sekä aamuherätykset turruttivat jotenkin täysin mieleni... ;-_- ))
Yhdeksi jysähtäväksi sydämenlyönniksi Saphiren valtasi lamauttava tyrmistys ja epätoivo. Vakooja oli harjaantunut arvioimaan tukalia tilanteita silmänräpäyksessä, eikä tuore katsaus luvannut mitään hyvää. Käsittämättömän käskyn karjaisseen johtajan järkkymättömiä kasvoja lukiessaan kaksikon loppu vaikutti varmalta. Millä ilveellä mies olisi voinut tämän estää? Hän oli jo käyttänyt niin vaimonsa kuin vieraidenkin taholta varrotun puheenvuoron, ja sanonut mielestään kaiken mahdollisen vain saadakseen vastaukseksi kuolemantuomion. Soturin suulliset kuin aseellisetkin avut selviytymiseen olivat ehtyneet. Yrityksestään huolimatta hyvää vauhtia hupenevia kallisarvoisia elinsekunteja ei voisi yhtä kaikki hukatakaan... Saphiren huomio siirtyi vaistomaisesti vartijoista nuoreen vaimoonsa. Silloin tällöin taannoin nuori mies oli tainnut vannoa toteuttavansa jotakin vaikka viimeisenä tekonaan. Kohtalokkaiden olosuhteiden ollessa konkreettisesti käsillä päätös ei yllättäen ollut aivan yksioikoinen: Mikä jäisi nuorukaisen viimeiseksi teoksi? Entinen vakaumuksensa ajama vakooja olisi varmasti antautunut pelätyn kuolinraivonsa valtaan karatakseen vastustajiensa kimppuun ja viedäkseen heistä kaksi tai kolmekin mukanaan, mikä olisi ollut sangen kunniallinen tapa kaatua. Nykyinen nuori musta haltia olisi kuitenkin halunnut vain kiskaista tytön syliinsä kuiskatakseen Ciernalle rakastavansa tätä, suojellakseen sielunkumppaniaan edes hetken nuolilta ja kurottaakseen mieltään löytääkseen vihdoin yhteyden toisen sieluun, vaikka sitten tuloksetta. Jos aika oli todella lopussa ja maallinen vaellus tullut tiensä päähän, haltia tahtoi siirtyä tuonpuoleiseen valittunsa kanssa. Mikä tärkeintä, Saphire ei halunnut kadottaa Ciernaa ikuisuuteen! Hän pelkäsi rakkaansa menettämistä eniten. Soturi ei tosin lopulta ehtinyt valita vaihtoehdoista kumpaakaan, kun hierlikkalaisen huuto leikkasi äkisti jännityksestä tiheää hiljaisuutta – ja jostain omituisesta onnettaren oikusta tyttöä kuunneltiin! Nuorikkonsa vuolasta selontekoa ja johtajan eleitä ja ilmeitä seuratessaan Saphiresta alkoi vahvasti tuntua siltä, kuin äskeinen uhkaava episodi olisi ollut pelkkä huono vitsi tai typerä testi. Soturi palautti katanan huotraansa ja risti kätensä jurosti rinnalleen. Musta haltia ei ollut tottunut moiseen ailahtelevaan käytökseen. Kansansa kaartissa korkea-arvoisemman antama käsky oli aina viimeinen sana, jonka kyseenalaistaminen tai kumoaminen olisi johtanut auktoriteettien arvostuksen alenemiseen – harvempi komentaja oli valmis ottamaan moista kunnian kolausta kontolleen. Tunkeilijoille tehty myönnytys kieli lähemmäs heikkoudesta, mikä vaikutti vääjäämättä Saphirenkin suhtautumiseen. Oliko vastustaja aivan vakavasti otettava? ”Kielsinkö puolisoani puhumasta? sílf’Nuirn sielunkumppanuus on tasa-arvoisimpia suhteita mitä tässä maailmassa vielä jäljellä on!”, kuohahti musta haltia loppukaneettiin takaisin, jäljitellen puolittain viisastelijan puheita. ”Antaisitte vieraidenne puhua enemmän ennen kuin alatte venyttämään jousenjänteitänne. Puolhaltian korva on nähtävästi lyhyin koko luomakunnassa!”, mies sihahti vielä pisteliäästi, kunnes onnistui nipistämään suunsa kiinni. Loput kielellään kytevät piikit olisivat arvattavasti kääntäneet tilanteen nopeasti huonompaan. Saphirea sapetti ja rankasti. Mokomalla malttamattomalla moukalla ei ollut mitään asiaa ruveta aukomaan hänelle päätänsä, ei varsinkaan vaimonsa läsnäollessa. ’Ottaisitte onkeenne omista oivalluksistanne, senkin sekarotuiset, selkärangattomat, ristisiittoiset imbesillit...’, hän tyytyi kihisemään vain mielessään. Ilmeensä peruslukemille pingottanut nuorukainen viittoi Ciernalle suodakseen – ja suorastaan vaatiakseen – naista käymään edellään, luovuttaakseen ohjat suosiolla toiselle ja välttyäkseen kohtaamasta tytön katsetta kotvaseen tai toiseen. Saphirea kiukutti tietenkin kahta enemmän kaikki se, mitä aavikkolainen tulisi näille nuijille luultavasti lavertelemaan, mutta hän oli henkiin jäämisestä vielä siinä määrin helpottunut ja kiitollinen Ciernalle, ettei halunnut vahingossakaan katsoa toista pahasti. Muut ympärilläkulkevat olivat asia erikseen: Haltia asteli kopein ilmein ja leuka koholla vartijoiden muodostamassa saattorenkaassa. Olipa kyse rotujen eriarvoisuudesta, kulttuurierojen aiheuttamasta ristiriidasta tai ainoastaan äskeisestä välikohtauksesta, hän antoi ymmärtää ylenkatsovansa koko kurjaa konkkaronkkaa. Siinä sivussa miehellä oli aikaa pohtia vastikään tapahtunutta. Saphirea kummastutti eritoten se, miten pian johtaja oli muuttanut mielipidettään päivänvalvojan ja yönkulkijan väitetystä suhteesta. Hän oli kuvitellut liiton olevan yhtä suuri epäuskon aihe kenelle hyvänsä maailmassa. Yhdestä asiasta Saphirelle ei silti jäänyt epätietoisuuden sijaa – Saiffrês oli virittänyt heille ansan! Viekas vanha kettu oli takuulla tuntenut salatun yhteisön tavat usuttaakseen kaksikon teloitettavakseen! Mitä muuta Cierna tarvitsi enää todisteeksi ikiaikaisen vilpillisyydestä?! Vasta saapuminen salattuun kaupunkiin sai Saphiren unohtamaan kotvaseksi kyräilynsä ja kohottamaan katseensa eteensä avautuvaan vaikuttavaan näkyyn. Ajan myötä massiiviseksi paisunut Regolith oli rakennettu tuuhean latvuston suojiin reilusti maanpinnan alapuolelle kaivettuun laajaan monttuun, jota suojeli järeä mutta ilmasta käsin huomaamaton hirsi- ja kivivahvisteinen muuri. Kaupungin arkkitehtuuri kuvasteli monien eri lajien kulttuuria, ulottuen aina puolittain kallioon louhituista onkaloista puiden oksille rakennettuihin majoihin, joiden välillä risteili riippusiltoja. Asumistyylien moninaisuus kävi yksiin väen kirjon kanssa. Saphire pisti tosin pian merkille, ettei Kuun kansa ollut Regolithissa pahemmin edustettuna. Kaikesta huolimatta hän pälyili tätä hämmästyttävää yhdyskuntaa etäisen kiinnostuneena. Voisiko Regolithista muodostua heille kahdelle koti? Olisiko Ciernan mahdollista tulla täällä jollakin tapaa onnelliseksi? Toisaalta, jos paikka olisi täynnä vartijoiden kaltaisia idiootteja, voisi useammallakin ristiverisellä olla silmä mustana ennen seuraavaa aamua...
|
|
|
Post by Tylppy on Jul 17, 2012 2:56:54 GMT 3
Kaksikon matkan seisauttaneen ryysyläisten johtaja katseli hetken aikaa vaitonaisena nokkeluuksia laukovaa mustaa haltiaa. Miesten välistä ikäeroa tuskin pystyi suoraan, tai millään tavalla keskenään vertailemaan. Saphirella toki oli lajinsa etuus takanaan, mutta puoliverinen johtaja tuntui tyyneytensä, ja kasvojensa uurteiden puolesta olevan aavikon asukin silmissä paljon enemmän erilaista maailmaa nähneempi mitä puolisonsa. Mies tarkasteli täysveristä haltiaa hetken, antaen katseensa kehittää ympärilleen muutaman piirron lisää uhkaavia varjoja. Pitelemänsä miekan kärjen antaessa kohota osoittamaan hieman ylöspäin, uhkaavan eleenlailla, johtaja tuskin antoi viimeistä sanaa kovapäiselle haltialle. ”Varo sanojasi musta...saatat katua niistä useampia enemmin tai myöhemmin.” Valkoisia, sieluttoman oloisia silmiä omilla, tummillaan tympeästi katsoen, laski johtaja miekkansa ja joukkio saattoi jatkaa matkaansa. Ciernan seuratessa sivusta kahden kukon sanallista kiertoa toisiaan vastaan, tytön teki tuskin mieli puuttua kukkoilijoiden sorsimiseen. Ainoa aseettomana, ja joukosta suuremmin erottuvana, Cierna ei tuntunut puuttuvan miesten keskeiseen selontekoon, eikä myöskään laittanut vastaan lähtiessään kulkemaan Saphiren edellä. Toistamiseen elämässään vartioidun, ja kutakuinkin aseistautuneen saattueen matkassa kulkien Cierna yritti hetken miettiä myös itsekseen Saiffrêsin tapaa puhua. Aavikkolainen ei edelleenkään nähnyt Saphiren syitä epäillä vanhuksen sanoja, saati ymmärtänyt, miksi uppiniskainen soturinsa hangoitteli Ciernan tuntemuksia vastaan. Olihanhan heidän koko yhteisen matkansa koostunut kahden päköpäisen vastarangankiiskin seikkailuista, mutta aluksihan he olivat olleetkin täysin toisilleen vieraita. Miten heidän tilanteensa edelleenkin oli siis sama? Miten rakkaus oli mahtunut mukaan tuohon soppaan vaikka Cierna nimenomaan oli aina kuvitellut olevansa yksi niistä tähdistä maailmassa joka eläisi yksin. Juurikin sen takia, että hän ei pärjännyt kevytmielisen olennon rinnalla, muttei myöskään halunnut ikuista kiistakapulaa vastustajakseen. Saphire oli kyllä kieltämättä asettunut hyväksi vastustajakseen, joka oli saanut sydämensä unohtamaan kaikki pyhät päätöksensä. Miten siis oli vanhus voinut asettaa sanansa niin, että olisi Ciernan päätettävissä hylkäisikö hän miehen, joka sai sydäntulensa välillä kihelmöimään kaipuusta, kuin purkautumaan tulivuorenkin lailla pässinsä asettuessa jurosti vastavirtaan kanssaan. Mikäli Saiffrês omasi näkemisen lahjoja, tai kannatteli elämän kokemuksia sanoissaan, Cierna tulisi samaan Saphirelle turvapaikan vainoajiltaan. Ymmärtäisikö mustan puhuva soturinsa sitä koskaan, jäisi arvoitukseksi tulevaisuuteen... Osaamatta toivoa tai pelätä Regolithista mitään, Cierna ei myöskään osannut ajatella Saiffrêsista niinkuin puolisonsa. Aavikkolainen ei uskonut sydämensä äänen pettävän itseään, niinkuin se ei koskaan aikaisemminkaan ollut, mutta silti pieni pelko asutti naisen mieltä. Mitä jos sisäinen tuntemuksensa petti nyt? Ensimmäisen kerran silloin, kun kuolema saattoi olla palkinto sokeasta uskostaan, jota vastaan elämänsä täydentävä olento taisteli. Syvät ajatuksensa, ja mietteensä mukanaan kantaen Cierna hämmästyi kohtaamastaa näystä siinä missä takanaan kulkeva soturinsakin. Nähtyään matkalla ihmisten kyliä, siinä missä vaaleiden haltioiden pehmeän virtaviivaisia asutuksia, oli Regolithin kulttuurinkehdon kohtaaminen uskomaton kokemus jurttalaiselle. Kylä, paremminkin kaupuki vaikutti rauhalliselta, mutta yhteisen hengen ja elämänvirran kannattelemalta. Väki, josta tuskin ehätti erottamaan yksittäistä, selvää kansalaista tai määrittelemään kuka tai mikä kukakin oli – sai Ciernan hämilleen. Puiden latvoista aina tasaiseksi tallattulle maankamaralle asti tuntui erilaisuus kuplivalta tanssilta ympärillään. Saarrettu kaksikko sai paljon huomiota osakseen joukkion johtajan johdattaessa saalistaan pidemmälle kyläaukiota. Siinä missä erilaisten ihmisten kirjo tuntui mahdottomalta käsittää, niin sitä oli myös aukealla tiellä leviävien eläinten määrä. Ahmatin kaltaista liskoa kuitenkaan näkemässä Ciernassa syttyi lapsenomainen, puhdas uteliaisuus kaikkea näkemäänsä kohtaan. Kenties jos Saphire ei olisi ollut niin maansa nielleen oloinen, olisi tämä kai tavannut nuorikossaan syttyvän hymyn ensilähteet. Oli heidän olonsa tuolla kuinka lyhyt hetkistä tahansa tuntui Cierna ainakin ihailevan kaikkea näkemäänsä. Kultaisten silmien kajo halusi napata verkkokalvoilleen kaiken mahdollisen minkä vain ehtiä saattoi kulkiessaan kahden laihan jousimiehen välissä. Ollessaan kuitenkin kaikkea muuta kuin tervetullut vieras noiden muurien sisäpuolelle Cierna kehtasi kohdata vain muutaman kansalaisen katseen. Katsannot, jotka kohdatessaan Cierna käänsi häkeltyneenä katseensa mihin tahansa muuhun kuin kaksijalkaiseen ihmisolentoon. Totuttuaan olemaan se, joka vähemmän kiinni huomiota ihmisten keskellä – joutui hän nyt jakamaan yhtäläisen kummastuksen paikan puolisonsa äärellä. Supattamaan kääntyvät kansalaiset tuntuivat osoittelevan siinä missä vaihtavan kiivaita sanoja heistä molemmista, Cierna vilkaisi takanaan kulkevaa miestä. Saphiren kova katsanto ympärilleen, sekä äreästi viivaksi vedetyt suupielet saivat Ciernan hetkeksi tuntemaan itsensä petturiksi ihailtuaan ja nautittuaan äänistä, tuoksuista, näyistä ja ilmapiiristä ympärillään. Johtajan selkää vilkaisten aavikkolainen antoi katseensa kulkea edemmäs, kohti kivijalan päälle rakennettua rakennelmaa, jonka yläpuolella komeili komeat hirvieläimen sarvet, sekä puiset, koristeellisiksi kaivarretut koristepielet reunustivat suuria pariovia. Joukkiota johdattelevien vartioiden tavoin, myös tuon rakennuksen edessä seisovilla, ristiverisellä puolhaltialla, siinä missä hieman rusehtavaihosella haltialla oli selässään jouset ja vöillään tupessa roikkuvat lyhyet miekat. ”Te odotatte tässä”, joukoilleen todeten johtaja lausahti ykskantaan, jättäen tuonne asti kuljettamansa vangit vartioidensa huomaan. Tovin jos toisenkin joukkion odotellessa komentajaansa takaisin, nämä tuskin juttelivat keskenään. Rääsyläiset tuntuivat enemmänkin tarkkailevan vartiomansa kaksikon jäsenistä kultasilmäistä villipetoa. Hierlikkalaisnainen tuntui kaksikosta olevan se, joka herätti miehissä mielenkiintoa ja pähkäilevän oloisia, keskenään vaihdettuja katseita. Johtajan sijaan sisätiloista ovelle lähetetyn palvelijan tullessa pariovien suulle, tämä kehoitti vartiojoukkoa, ja kahta vankia nousemaan kiviset raput, sekä astumaan sisälle hämärästi valaistuun, mausteisen ilman hajustamaan tilaan. Takan iloisesti rätistessa yhdellä sivustalla, Cierna odotti siristelevien silmiensä tottuvan hämärään, jossa ennen kaikkea saattoi vain luottaa Saphiren moitteettomaan näköaistiin. ”Kiitos Okyo”, komentajan ääni hämärässä, soihtujen valojen toisessa päässä, kantautui kuuluvana joukon korviin. ”Tulkaa peremmälle sieltä”, saattojoukkion tuupatessa kaksikkoa eteenpäin, peremmälle pitkulaisen rakannuksen uumeniin, komentaja asteli muutaman askeleen vankejaan vastaan. Tyytyväisenä kovin erikoista paria katsoen johtaja ei voinut olla hymähtämättä mustaa, huoneen hämärään hukkuvaa haltiaa vilkaisten. Musta haltiahan samastui huoneeseen, jossa tuo olisi saattanut karata kärpänlailla koska vain, mutta mies ei tehnyt niin. Soturin tyttö, tuo valkoinen helmi huoneessa, oli tainnut muovata aatosten mukaan pelätyn kansan hiomattoman, rosoisen terän pehmeäksi. Huoneen perällä, suuren, tyhjillään olevan ruokapöydän äärellä tuntui lopettavan ateriointiaan kaksi miestä, joista toinen, oli kaksikkoon selin, mutta Saphire saattoi erottaa tuoppia pitelevän, paljaan käsivarren olevan ihoon poltettujen, koukeroisten merkkien peittämä. Joukkiota katseleva mies puolestaan kaiveli hammasvälejään syödyn kanaeläimen luista jääneellä tikkumaisella jänteellä. ”Olette kohdanneet Saiffryonthanêsin?” kaksikkoa tarkoin katseleva mies kysyi painavalla, tumman puhuvalla äänellä. Jääden mielenkiinnolla katselemaan vuoroin mustaa haltiaa siinä missä kultasilmäistä hierlikkalaistakin. (Huuh, puoliunessa kirjoiteltu, mutta kun keskeyttää kirjoittamista ei malttanut . En kirjoittanut tosiaan tuota "itse pääjehua" sen kummemmin kun ajattelin että jos sinulla on jonkinlaista visiota hänestä . Minulla ei ole mitään suuria suunnitelmia tai juonia hirveästi enää jäljellä, varsinkaan kun heti ensitilassa sain tatuoinnun olennon tähän ensitapaamiseen mukaan. Ja saan kyllä sotkettua rytmiä ihan hyvin tästä eteenpäin millaisella muodossa vain)
|
|
|
Post by R.C. on Jul 23, 2012 11:27:41 GMT 3
Kaksikon kohtaama komea kaupunki pyörsi varsin pian mielikuvan köyhyyden ja kurjuuden keskellä kasaan kyhätystä ryysyläisyhteisöstä. Regolith osoitti heille, ettei Saiffrês ollut syyttä suotta kiinnostunut liittolaisuudesta ikimetsän siimeksessä piileskelevän pakolaiskansan kanssa. Useamman hehtaarin alalle levittäytyvää linnoitusta ei selvästi oltu suunniteltu ja rakennettu vain välittömään tai väliaikaiseen tarpeeseen. Sammalta kasvavien järeiden hirsimuurien oli täytynyt seistä pystyssä jo vuosisatoja, joiden varrella puolustusta oli alati vahvistettu. Tiukat ja armottomatkin turvatoimet takasivat kaupungin kukoistuksen kaikessa rauhassa ja salassa. Sen asukkaat olivat olemassaolossaan omin avuin ansioituneita. Väljillä kaduilla parveilevassa väessä kiinnitti huomiota paitsi rodullinen monimuotoisuutensa, myös yleinen valppautensa, vantteruutensa ja varustuksensa. Vankisaattueen ohittamat olennot saattoivat olla muun maailman silmissä pahaisia raakkeja, mutta eivät mitä tahansa slummien pohjasakkaa. Maailman syrjällä elelevä yhdyskunta oli kiireestä kantapäähän järjestäytynyt ja kunnostautunut. Niinpä Regolith tuntuikin toimivan kuin mikä tahansa vauraanpuoleinen kaupunki: Maan alle kaivetusta pajasta kantautui asesepän vaimea kilkutus, toisaalta taas kangaspuiden tasainen kalkatus, ja tuolta leyhähti tuoreen leivän tuoksu leipomosta. Perustamalla kokonaan oman ja itsenäisen yhteiskuntansa oli entisistä elämistään häädetyt hylkiöt saaneet takaisin vapautensa ja arvovaltansa – kunniakkaan ja mielekkään elämän peruskantimet, joiden vuoksi heistä jokainen olisi varmasti valmis taistelemaan. Jälkimmäinen vakaumus ja valmius kuvastui kukaties silmiinpistävimpänä piirteenä paikallisten olemuksessa: He kaikki olivat sotureita tai soturittaria; niin raavaat miehet kuin vahvat vaimonsakin ammattiin tai toimenkuvaansa katsomatta. Lapsista nuorimmatkin leikkivät jo pajujousilla ja puumiekoilla. Kaupungin koko väestö oli kollektiivisesti varautunut pahimpaan. Ihmetystä ja kunnioitusta herättävä näky nautti vähäteltyihin ja vieroksuttuihin rotuihin samaistuvan Saphiren vaitonaista tunnustusta. Kauaa mies ei kuitenkaan ehtinyt ihailla sekaveristen aikaansaannoksia joukkion saapuessa jo määränpäähänsä. Vartion komentajan odotuttaessa vankeja vielä kotvasen ulkosalla päätyi soturi silmäilemään syrjäkarein vartijoidensa resuista olemusta, jonka perusteella vakooja ei olisi ikipäivänä arvannut korven kätkevän mitään Regolithin kaltaista. Rääsyläiseksi tekeytyminen palveli mitä ilmeisimmin harhaanjohtamisen tarkoitusta. Jos joku partion jäsenistä olisi sattunut hölmöyksissään jäämään kiinni, ei ulkomuotonsa perusteella olisi voinut päätellä etäämmällä majailevan ehkä enemmänkin kaltaisiaan kahden tai useamman eri rodun edustajia. Jotakuinkin tähän tapaan nuorukainen päätyi ulkoisen ristiriidan mielessään järkeilemään. Pian Saphire sai kuitenkin taas uutta ajateltavaa tullessaan patistetuksi peremmälle rakennukseen, joka juhlavan julkisivunsa puolesta vaikutti tärkeältä neuvottelu- ja päätöksentekopaikalta. Ehkä Regolithin hallintoa hoidettiin talosta käsin? Kalustukseltaan ja tuoksuiltaan hämärä huone tosin muistutti pikemminkin kyökkiä kuin kylän strategista hermokeskusta. Pimeyteen sulautuva musta haltia olisi kukaties tiedostanut ja käyttänyt tilaisuutensa lukea loitsun ja liueta paikalta, ellei hän olisi vaimonsa takia jo alistunut vieraan tahon valtaan. Luovuttaminen ei tavallisesti lukeutunut miehen vaihtoehtoihin, mutta Sadran ja Saiffrêsin tapaamisen myötä Saphire tiedosti hyvin itsekin parhaan teränsä tylsyneen jo aikoja sitten. Hän ei uskaltanut enää läheskään yhtä paljon kuin ennen. Miehen sielunmaailma oli sekasorrossa ja ajatuksensa epätasapainossa. Hänen päänsä oli tätä nykyä liian tyhjä ja sydämensä turhankin täynnä; järkensä ja tunteensa harasivat alituiseen toisiaan vastaan, ja päätöksentekonsa laahasi kuin pyörärikkoinen kärry. Tässä avuttoman raivon ja epätoivonsa suossa räpiköiden hän yritti yhä ripustautua tuttuihin aatteisiinsa ja toimia kuten todeksi, hyväksi, oikeaksi ja parhaaksi uskoi. Saphirella oli vain kysymyksiä, joihin Valtiaan ääni soi auliisti vastaukset. Nyt oli puolestaan Ciernan vuoro tarjota vastauksia, sillä päällikön kysymys vaikutti kohdistuvan ennen muuta toiseen. Tympeää ilmettä ylläpitävä yönkulkija katsottiin kai oikopäätä menetetyksi ja turhaksi tapaukseksi. Saphire ei kuitenkaan estellyt kumppaniaan tämän kertoessa enemmän tai vähemmän mutta yhtä kaikki riittävästi kaksikon aiemmasta kohtaamisesta valapattojen kanssa, luodakseen täten varsin hyvän kokonaiskuvan vallitsevasta tilanteesta. ”Mitäs tuumaatte, herrat...? Onko kuulemamme totta, ja kuinka meidän tulisi mielestänne menetellä?”, kysähti päällikkö seuralaisiltaan, jahka hierlikkalainen oli saanut tarinansa päätökseen. Samassa varjoista aineellistui musta haltia. Hän vain ilmestyi silmänräpäyksessä näennäisen tyhjään nurkkaukseen, ollen yhdessä hetkessä näkymättömissä ja seuraavassa läsnä. ’Huomaamattomuusloitsu.’, ajatteli Saphire mielessään. Vieras musta haltia saattoi olla vakooja, velho tai itseoppinut. Vierasperäinen vaatetus ei suonut viitteitä miehen alkuperäisestä pestistä tai kyvyistä. Tuntematon yönkulkija vaikutti huomattavasti Saphirea vanhemmalta, sillä hänen hiuksensa olivat alkaneet jo hopeoitumaan. Pöydän ääressä istuviin miehiin katsoen hän hymähti: ”Mikäli likan puheissa on perää, on tämä kaikki hyvin poikkeuksellista. Ikiaikaisella täytyi olla kiire. Niinpä meidänkin on toimittava joutuin, mikäli aiomme uittaa lusikkaamme Sybaresin sopassa.”
|
|
|
Post by Tylppy on Aug 9, 2012 23:12:46 GMT 3
Saphiren seistessä hievahtamatta, totisena muurina vierellään Cierna tiesi jo hyvin, ettei nuorukainen aikoisi selitellä heidän tuonne päätymistään. Ei nyt, eikä myöskää myöhemmin – Cierna puolestaan oli jo ehtinyt suunsa kerran aikaisemmin avaamaan. Ja nyt hänen täytyi tehdä se jälleen kerran uudestaan. Puheliaisuudessaan vähäsanaiseksi käynyt aavikkolainen oli alkanut puhumaan aivan kuin muistaen, miten, ja kuinka kiivaskielinen saattoikaan olla. Mutta tuossa mausteiden peittämässä ilmassa nuori nainen kävi vain nyökkäämään painokkaasti. Antaen hetken aikaa odotuksen leijua ilmassa Cierna oli kertonut sitten tarvitsemansa. Kohtaaminen Sadran kanssa, ja päätyminen Saiffrêsin asuttamaan maaluolaan tuntui soljuvan nuoren naisen kieleltä kuin vesi joen uurteisilla uumilla. Tyttö kertoi myös kuinka he olivat tuohon huoneeseen päätyneet. Kuinka hän oli käynyt vanhuksen kautta vaihtokauppaan – luopunut ratsusta kartan tähden. Ja kun kysymys miksi tyttö oli niin kevyt kenkäisesti luottanut vanhaan haltiaaseen – oli Ciernan vastaus yksinkertainen. Yhtä yksinkertainen ja vähäsanainen, minkä Saphirekin oli saanut aavikkolaiselta kuulla. Kiven kovaa Cierna jaksoi edelleen lausua sitä samaa, sitä, ettei hän tuntenut valhetta miehen kieleltä tai nähnyt sitä tämän silmistä.
Hiljainen hyväksyntä vastaukselleen sai aavikkolaisen ponnekkaan neuvottelijan ottain lisäämään tarinaansa Saiffrêsin sanoman liittoutumisesta vanhan miehen rinnalle. Tietäen vastaan kuiskivan jännityksen Saphiren ihon pinnalta, tyttö lisäsi, ettei sota tai sen mahdollisuus kuuluneet hänelle, sillä kaikki se, mitä hänen olemassaolonsa edusti --- oli jo aikaa sitten piesty maan pinnalta. Ja että sanoman tuominen oli hänelle pieni asia sen rinnalla, mikäli hän saisi vain sanojensa voimalla taattua puolisolleen, sekä itselleen turvapaikan Regolithin muurien sisältä.
Pöydässä istuva mies oli lopettanut hampaidensa kaivelun, ja nojasi nyt levollisena, mutta tyttöä tarkkaavaisesti kuulleena tuoliinsa. Antaen katseensa käydä tarinan päätyttyä vastapäisessä toverissaan, joka oli suoristanut ryhtinsä – siinä missä nurkaukseen ilmestyvässä mustassakin. Haltian toimi ei vaikuttanut uudelta, ennenkuulumattomalta tai vieraalta pöydässä istuvan miehen silmin. Kenties haltia oli istunut heidän seurassaan vain tovi aikaisemmin, ennenkuin kuulusteltavaksi tuotavista kulkureista oli ehditty edes tietoa saamaan.
”Muutos ajaa takaa aikaa, siinä missä aika yrittää saavuttaa tulevaisuutta – järjetön juoksupyörä, minkä vuoksi ikiaikaisenkin on kenties muutettava seesteisiä käsityksiä käsillä olevasta hetkestä”, töykeästi selin joukkiion päin ollut mies puhui. Tämän ääni oli matala ja tumma, kuin täynnä hiekanjyviä rouhimassa kielenkannattamia. Asettelu, minkä vastaanotto oli kaksikkoa varten järjestänyt, tuntui käyvän aivan täydellisesti järkeen, sillä kun mies kääntyi – tiesivät he kaikki, että kulkurilaispariskuntaa edusti päätöspöydässä kumpaistakin oman kansansa jäsen. Selin Saphirea ja Ciernaa kohti ollut mies oli kuin tulessa valettu hierlikkalainen. Tämän kullan keltaiset silmät kiiluivat paksujen ja raskaiden kulmakarvojen alla. Mies oli tatuoitu syntymämerkein kätensä lisäksi myös kaulastaan, kuin ohimonsa toiselta puolelta. ”Mutta Ciernan sana on hierlikkalaisen sana – yhtä hyvä kuin oma sanani”, naisesta tämän nimeä käyttäen mies puhui.
Ciernaa katsoen mies nousi pöydästä, laskien sylistään pellavaliinan pöydälle. Pitkä, ja raavas mies kulki painavin askelin Ciernan eteen, katsellen tyttöä hetken – ennen kuin läpi tunkeva, tutun hierlikkalaisuhman täyttämä katse kääntyi Saphiren puoleen. Hetki oli kuin taantuma aavikon hiekkameren kuumuudesta. Hetki, joka haastoi haltian olemassaolon Ciernan rinnalla. Tämä hento, valkea nainen mustan haltian rinnalla, oli omaa kansaansa - olento, jonka mies mitä ilmeisemmin jostain tunsi. Siinä missä paikalleen sanattomaksi jännittynyt Cierna tunsi lähestyvän miehen. ”Mutta siinä missä tyttö puhuu...sinä olet kovin vaitonainen...” mustaa haltiaa katsellessaan mies oli samassa mitassa kuin hontelo, pitkulainen soturi. Hierlikkalaismies ei kuitenkaan tehnyt minkäänlaista uhkaavaa liikettä soturin puoleen, mutta nahoissaankin sen saattoi tuntea, kuinka ainakin tuo yksi mies tulisi tulevaisuudessa pitämäään Saphirea silmällä.
Katseensa soturista nuoren naisen kautta ilmestyneeseen haltiaan vilkaisten hierlikkalaismies virnisti tälle tuttavallisesti; ”Pienet sopan keitot ainakin kävisi minun puolestani – olemme jo riittävän vahvoja kyetäksemme haastamaan petturin kuin petturin.”
|
|
|
Post by R.C. on Aug 11, 2012 1:03:39 GMT 3
Huoneen hämäryys oli hälventänyt tunteet Saphiren sysimustilta kasvoilta. Entinen vakooja seurasi valppaasti kuulustelun kaikkia osapuolia ja tapahtumia, vaikka pyrkikin samalla pitämään tilanteeseen etäisyyttä, välttyäkseen näin tarpeettomasti suututtamasta ketään. Ciernan kaukaisen verenheimolaisen noustessa seisomaan ja astellessa soturin eteen hän kohtasi miehen jäyhänä silmästä silmään, katsetta väistämättä ja päätä kääntämättä. Aavikon korventava puhuri koetteli jäävuorta, kun pureva huomautus sai lopulta varsin osuvan kaiun kylmiksi kivettyneiltä kasvoilta: Niin kauan kuin vieras hierlikkalainen ei varsinaisesti kysynyt mistään, ei yönkulkija kokenut tarvetta vastata mitään. Mitäpä turhia hän kävisi aavikkolaiselle haastelemaan, vaikka epäilikin tämän haastavan mahdollisesti riitaa. Kritiikki ja epäluottamus kuulsivat kultaisissa sielunpeileissä vähintään selvästi. Hiljaisuudestaan huolimatta Saphirenkin mielessä kyti kysymyksiä: Tiesiköhän tatuoitu mies hierlikkalaisia kohdanneesta turmiosta? Tai mahtoiko tuo edes välittää? Aavikolta lähteäkseen äijän täytyi olla kansansa hylkiö, ja ulkomaailmassa elonsa myötä jo hiipunut liekki. Olipa menneisyytensä millainen hyvänsä, oli miehellä käynyt Regolithin osalta melkoinen tuuri. Liekö vastikään teloitusuhan alle joutunut nuoripari olisi yhtä onnekas? Nuoren naisen kertomuksen lomaan livahtanut toive turvapaikan saamisesta niin itselleen kuin puolisolleen herätti päällikössä epäilevää mielenkiintoa. Huhu nurinkurisesta pariskunnasta oli ehtinyt kiiriä miehen korviin, mutta hän ei joutanut ottaa sitä tosissaan ennen kuin kuuli asiasta jo toistamiseen huomattavasti luotettavammaksi luokiteltavalta taholta. Hierlikkalaistoverinsa tavoin sekaverinen silmäili sekä tyttöä että synkkää soturia arvioivasti päästä varpaisiin, kunnes siirsi kysyvän katseensa vierellään seisovaan mustaan haltiaan, joka oli kuluneena aikana keskittynyt lähinnä vankien tarkkailuun. Mielipidettään totuudesta ja sodasta vielä tovin viivyttäen hän tahtoi vakuuttua vieraiden ennenkuulumattomasta kumppanuudesta: ”Mitä olet saanut selville näiden kahden välisestä suhteesta?” ”Sielujen siteestä on totta toinen puoli... hänen.”, vastasi yönkulkija vitkaan Saphireen viitaten. ”Yhteys on yksisuuntainen, ja vallitsee tietoisuuden alemmilla tasoilla. Toisin sanoen mies aistii naisen läsnäolon ja kivun, mutta nainen ei tunne häntä.” ”Kas, väitteessäsi oli siis sittenkin jotain perää...”, murahti vartion komentaja soturin selän takaa. ”Mikään sanomassani ei ollut valhetta!”, sihahti loukattu nuorukainen hampaittensa välistä. Tuoreeltaan tehty arvio kuulosti lähinnä halventavalta, ja paljasti siinä sivussa soturin suuren heikkouden. Ciernaa voitaisiin nyt käyttää aseena häntä vastaan. ”Mustat haltiat ovat tunnetusti kerkeitä kiertelemään ja valehtelemaan, ja hyviä siinä.”, hymähti päällikkö parransänkeään hieraisten. Vastoin odotuksia soturin tolkuttoman kuuloiselle tarinalle oli tarjoutunut edes jonkinlaista tukea. Vanhempi yönkulkija nyökkäsi kolkosti naurahtaen: ”Tietenkään teidän ei tulisi vaatia tai odottaa totuutta mustalta haltialta. Hän paljastaa sen vain vihoviimeisessä hädässä, jos silloinkaan. Tieto on valtaa, jota vakoojamme on koulutettu haalimaan lisää, ja säilyttämään vaikka henkensä edestä. Hän vuotaisi ennemmin verta kuin tietoja...” ’Kerroin sen verran kuin teidän tarvitsikin tietää...’, kipunoi Saphire vihaisena mielessään. ”...mutta kyseinen ominaisuus muiden ohessa tekeekin kansastani varsin houkuttelevan liittolaisen, eikö totta?”, jatkoi vanhempi musta haltia seuraavaan hengenvetoon. ”Voitte syyttää minua puolueelliseksi, mutta sílf’Nuirsta olisi eittämättä enemmän hyötyä ystävinä kuin vainajina. Regolith on vahva, mutta murtuu auttamatta paljastuessaan. Yhteistyöllä voisimme turvata kaupungin tulevaisuuden, kunhan kansaani ei tyystin pyyhkäistä maailmankartalta. Sybaresin mustista haltioista kerrotaan kaikenlaista kuraa, vaan ennen kaikkea he ovat tehokkaita ja kurinalaisia sotureita... tuo poikkeus tuossa vahvistakoon säännön.”, hän lisäsi Saphirea vilkaisten. Kummankin seuralaisensa näkemyksiä kuultuaan päällikkö nousi pöydästä kuuluvasti rykäisten ja ilmoittaen: ”Asia on päätetty: Regolith vastaa Sybaresin avunpyyntöön. Lähettäkää viestikyyhky viipymättä komentaja Nemeiialle.” ”Alanjehin joukot ovat olleet jo pitkään valmiudessa odottaen ratkaisuamme ja kutsuamme. He ehtivät tänne huomisiltaan mennessä.”, uumoili määräyksen vastaanottava vartija pienesti kumartaen. Johtaja siirsi huomionsa vuorostaan parivaljakkoon, puhuen ennen muuta Ciernalle: ”Kiitämme ikiaikaiselta tuomastasi viestistä, mutta emme näin hätiköiden voi vastata anomukseesi. Teidät asetetaan toistaiseksi arestiin. Järjestämme toki kaiken tarvitsemanne: katon pään päälle, mukavan yösijan, syötävää ja juotavaa niin paljon kuin ikinä tahdotte, sekä vartion, joka pitää huolen ettette lähde omin luvin kaupunkiin vaeltelemaan. Pysytte sisällä kunnes päätämme mitä teistä mielimme ja miten kanssanne tulisi menetellä.” Päällikkö löi kätensä yhteen kokouksen päättymisen merkiksi. Vanhempi yönkulkija oli aikeissa poistua edeltä vankien ohitse, kun Saphire koetti hakeutua miehen kanssa puheisiin. Vieras musta haltia oli pakolainen kuten hänkin, eikä suoranaisesti tuntunut tuominneen liittoaan ihmisen kanssa. Ainahan oli mahdollisuus, että hän löytäisi kauan kaipaamansa terveen kontaktin kaltaiseensa. ”Kuka olet ja kuinka sinä...?”, aloitti nuorukainen hätäisesti, mutta mies kohotti hänelle torjuvasti kättään: ”Älä utele minulta mitään niin minäkään en utele sinulta. Taustani kuuluvat sinulle yhtä vähän kuin välitän tietää omistasi. Älä siis vaivaudu esittelemään itseäsi, sillä en tahdo olla kanssasi missään tekemisissä. Rehellisesti ottaen Regolithille olisi parempi jos vain pääsisimme sinusta eroon.”, totesi toinen haltia tympääntyneenä, lausui sopivat sanat ja katosi. Tylytetty nuorukainen tuijotti typertyneenä kohtaa, jossa mies oli hetkeä aiemmin seisonut. Mitä Saphire oli oikein odottanut?
|
|
|
Post by Tylppy on Aug 30, 2012 4:58:59 GMT 3
Hämmentyneenä, lapsellisen viettomuuden täyteisellä uteliaisuudella eteensä astelevaa hierlikkalaismiestä katsoen Cierna nosti kasvonsa miehen kasvoihin. Tutkiskeli tuota hetken, antaen katseensa laskea kultaisista silmistä näiden vasta kuljettua ohitseen. Miehen seisahtuessa Saphiren eteen tyttö laski katseensa soturin ihossa poimuileviin kuvionteihin. Huulensa kuin äänetöntä mantraa käyden hierlikkalaisnainen tuntui tutkivan katseellaan miestä kuin turhankin utelias pikkutyttö. Mutta tunteensa oli sanoinkuvamaton. Mielensä valtasi kupliva riemu kansalaisensa kohtaamisesta, mutta samalla hämmennys nousi tunteen rinnalle sydämensä läikähtäessä lämpimästi. Tietoisuus, ettei Cierna suinkaan ollut yksin saati ainoa kaltaisensa täytti tytön varomattomalla riemulla. Ilolla jota siivitti kuitenkin karvas pettymys. Hierlikkalaismies ei suhtautunut kuitenkaan naiseen samanlaisella palolla tai ilolla – näytti enemmin, että mies oli kivestä vuoltu suolapatsas.
Siinä missä mies tiesi hänen nimensä, kenties jopa tunsi hänet – oli omiaan lisäämään levottoman jännityselementin Ciernan tunteisiin. Miltein nälkäisen epätoivoisena miehestä jotain tuttua etsien Cierna joutui tunnustamaan itselleen, ettei hän muistanut miestä. Tunnistanut tätä...vaikka sellainen olikin kerrassaan mahdotonta!
Lyhyet hetket, jolloin utelias innostus ja kiihkeä riemu olivat miltein ehtineet ottamaan vallan aavikkolaisesta – tämä lyötiin alas. Hyvin nopeasti leijuva mieli löysi paikkansa nilkoista, sillä levollisena tuolissaan istunut päämies puheli mustalle haltialle. Miehelle, joka vaitonaisena kaksikkoa tarkkaili. Katseensa etsiessä paikkaansa nilkoistaan mielensä seuralaiseksi. Häveliäs puna poskilleen nousten Cierna tunsi kylmien värien kiristyvän nahassaan. Jälleen muut tiesivät hänestä ja hänen puolisonsa suhteesta sen, minkä Saphire oli mieluiten jättänyt Ciernalta kertomatta. Kiukku, joka kerran jo oli sydämessään syttynyt raivasi tietään tarkasti jälleen niihin kipupisteisiin, jotka olemassa olivat. Vanhan mustan sanat eivät harmikseen kulkeneet Ciernan ohitse – toimiko Saphire hänenkin edessään näin? Kierteli kuin viekas kettu kysymyksiään nyt ja lopun ikuisuutta? Ainakin Saphire oli kiertänyt hänen tivauksiaan kuin ruttoa Ciernan tehdessä liiton Saiffrêsin kanssa, vaatiessaan vastauksia auringon kajossa. Katseensa maassa pitäen aavikkolainen puristi kätensä nyrkkiin, pidellen tiukasti sormiensa lomassa yllänsä roikkuvien vaatteiden kangasta.
Kultaisten silmien leiskuva katse nousi vasta, kun miehet ympärillään suoristivat itse kukin ryhtiään. Viestinsä oltiin kuultu, ja miehet ympärillään uskoneet sanaansa. Jopa vanhempi musta nousi Ciernan sanojen rinnalle – toisin kuin Saphire itse. Katseensa käydessä mustassa haltiassa, hierlikkalaismiehessä ja viimeisenä päätökset sinetöivässä miehessä Cierna tunsi pienen hymyn kareen koskettavan suupieltään. ”Kiitos”, sanojensa vaikuttaessa kai ensimmäistä kertaa elämässään ympärilleen noin kuohuttavasti, Cierna oli ainoa joka oli itsestään ylpeä. Päälikkö, joka puhui hänelle myötämielisesti, Saiffrêsia etäisesti muistuttaen, sai Ciernan kuvittelemaan itsensä jollain tapaa merkittäväksi.
Hierlikkalaismiestä vilkaisten tämä nyökkäsi tytölle, pieni, salaliittolaismainen hymy mielipuolisesti huulilla leikitellen. Hymyn tunnistaen Cierna katsahti soturin perään. Abram! Miehen seisahtuessa mustan miehen vierelle kaksikon aikoessa vankien edeltä ohi, hierlikkalaismies katsahti Saphirea. Mustan yönkulkijan kadottua Abram kohautti olkiaan todeten: ”Ilman temppuja – saatan olla samaa mieltä”, kuin ilmaan kadonnutta toveriaan tukien hierlikkalaismies poimi tukiparruun isketystä naulasta nahanpaloista kootun taki. Turkisreunaisen takin yllensä kiskoen mies kulki vankien, sekä vartijan edellä ulkoilmaan, lähtien tyynesti vihellellen kulkemaan vastakkaiseen suuntaan mihin vangit ohjattiin.
Liikkeelle – kehoituksen mukaan liikkuva aavikkolaisnainen ei voinut olla miettimättä millainen oli tuo Regolithin aresti? Ei ollut kovin imartelevaa tutustua uusien kansojen rangaistusmenetelmiin, mutta tuostahan oli jo miltein tullut tapa. Automaattisesti tytön katse kävi puissa, puuvankiloita etsien.
|
|
|
Post by Tylppy on Aug 30, 2012 5:01:49 GMT 3
Hämmentyneenä, lapsellisen viettomuuden täyteisellä uteliaisuudella eteensä astelevaa hierlikkalaismiestä katsoen Cierna nosti kasvonsa miehen kasvoihin. Tutkiskeli tuota hetken, antaen katseensa laskea kultaisista silmistä näiden vasta kuljettua ohitseen. Miehen seisahtuessa Saphiren eteen tyttö laski katseensa soturin ihossa poimuileviin kuvionteihin. Huulensa kuin äänetöntä mantraa käyden hierlikkalaisnainen tuntui tutkivan katseellaan miestä kuin turhankin utelias pikkutyttö. Mutta tunteensa oli sanoinkuvamaton. Mielensä valtasi kupliva riemu kansalaisensa kohtaamisesta, mutta samalla hämmennys nousi tunteen rinnalle sydämensä läikähtäessä lämpimästi. Tietoisuus, ettei Cierna suinkaan ollut yksin saati ainoa kaltaisensa täytti tytön varomattomalla riemulla. Ilolla jota siivitti kuitenkin karvas pettymys. Hierlikkalaismies ei suhtautunut kuitenkaan naiseen samanlaisella palolla tai ilolla – näytti enemmin, että mies oli kivestä vuoltu suolapatsas.
Siinä missä mies tiesi hänen nimensä, kenties jopa tunsi hänet – oli omiaan lisäämään levottoman jännityselementin Ciernan tunteisiin. Miltein nälkäisen epätoivoisena miehestä jotain tuttua etsien Cierna joutui tunnustamaan itselleen, ettei hän muistanut miestä. Tunnistanut tätä...vaikka sellainen olikin kerrassaan mahdotonta!
Lyhyet hetket, jolloin utelias innostus ja kiihkeä riemu olivat miltein ehtineet ottamaan vallan aavikkolaisesta – tämä lyötiin alas. Hyvin nopeasti leijuva mieli löysi paikkansa nilkoista, sillä levollisena tuolissaan istunut päämies puheli mustalle haltialle. Miehelle, joka vaitonaisena kaksikkoa tarkkaili. Katseensa etsiessä paikkaansa nilkoistaan mielensä seuralaiseksi. Häveliäs puna poskilleen nousten Cierna tunsi kylmien värien kiristyvän nahassaan. Jälleen muut tiesivät hänestä ja hänen puolisonsa suhteesta sen, minkä Saphire oli mieluiten jättänyt Ciernalta kertomatta. Kiukku, joka kerran jo oli sydämessään syttynyt raivasi tietään tarkasti jälleen niihin kipupisteisiin, jotka olemassa olivat. Vanhan mustan sanat eivät harmikseen kulkeneet Ciernan ohitse – toimiko Saphire hänenkin edessään näin? Kierteli kuin viekas kettu kysymyksiään nyt ja lopun ikuisuutta? Ainakin Saphire oli kiertänyt hänen tivauksiaan kuin ruttoa Ciernan tehdessä liiton Saiffrêsin kanssa, vaatiessaan vastauksia auringon kajossa. Katseensa maassa pitäen aavikkolainen puristi kätensä nyrkkiin, pidellen tiukasti sormiensa lomassa yllänsä roikkuvien vaatteiden kangasta.
Kultaisten silmien leiskuva katse nousi vasta, kun miehet ympärillään suoristivat itse kukin ryhtiään. Viestinsä oltiin kuultu, ja miehet ympärillään uskoneet sanaansa. Jopa vanhempi musta nousi Ciernan sanojen rinnalle – toisin kuin Saphire itse. Katseensa käydessä mustassa haltiassa, hierlikkalaismiehessä ja viimeisenä päätökset sinetöivässä miehessä Cierna tunsi pienen hymyn kareen koskettavan suupieltään. ”Kiitos”, sanojensa vaikuttaessa kai ensimmäistä kertaa elämässään ympärilleen noin kuohuttavasti, Cierna oli ainoa joka oli itsestään ylpeä. Päälikkö, joka puhui hänelle myötämielisesti, Saiffrêsia etäisesti muistuttaen, sai Ciernan kuvittelemaan itsensä jollain tapaa merkittäväksi.
Hierlikkalaismiestä vilkaisten tämä nyökkäsi tytölle, pieni, salaliittolaismainen hymy mielipuolisesti huulilla leikitellen. Hymyn tunnistaen Cierna katsahti soturin perään. Abram! Miehen seisahtuessa mustan miehen vierelle kaksikon aikoessa vankien edeltä ohi, hierlikkalaismies katsahti Saphirea. Mustan yönkulkijan kadottua Abram kohautti olkiaan todeten: ”Ilman temppuja – saatan olla samaa mieltä”, kuin ilmaan kadonnutta toveriaan tukien hierlikkalaismies poimi tukiparruun isketystä naulasta nahanpaloista kootun taki. Turkisreunaisen takin yllensä kiskoen mies kulki vankien, sekä vartijan edellä ulkoilmaan, lähtien tyynesti vihellellen kulkemaan vastakkaiseen suuntaan mihin vangit ohjattiin.
Liikkeelle – kehoituksen mukaan liikkuva aavikkolaisnainen ei voinut olla miettimättä millainen oli tuo Regolithin aresti? Ei ollut kovin imartelevaa tutustua uusien kansojen rangaistusmenetelmiin, mutta tuostahan oli jo miltein tullut tapa. Automaattisesti tytön katse kävi puissa, puuvankiloita etsien.
|
|