|
Post by Tylppy on May 21, 2009 1:01:49 GMT 3
Kuka olisi voinut kertoa sydämen saloista sen paremmin, kuin sydän itse? Raottuessaankin se saattoi pitää salaisuutensa uteliailta urkkijoilta, mutta silloin kun sille jotain annettiin, ja jos se jotain halusi – niin oli miltein selvää ja varmaa, että sydän kykeni omistajaltaankin kaiken salaamaan. Cierna oli tunnistanut sydämensä salaisuuden vasta nyt, mutta nuorukainen, vierelleen polvistunut haltia oli tiennyt jo kauemmin. Sydämen raottaessa salansa omistajalleen, se teki kaikesta, jopa pelkästä olemisesta uskomattoman vaivalloista. Vaivalloista, mutta samalla pehmyttä, miellyttävää ja nautinnollista. Levoton liverrys, joka oli tarjoillut Ciernalle tuntemuksen keveydestä ja turvallisuudesta toi mukanaan myös pehmeän lämmön. Leudosti livertävä lintu oli valinnut nuotikseen keväisen sävelmän. Pehmeänä ja kiivaana se soi naisenkin sydämessä tuona hetkenä kuin Saphire hänelle nyökkäsi.
Tumman, pitkäsormisen kämmenen painuessa vasten pehmyt karvaisen posken pintaa, tunsi Cierna vastustamatonta halua painaa kasvonsa syvemmin vasten tummaa kämmentä. Lämmin, ja poskeaan pitelevä käsi ei pitänyt kiirettä lähteäkseen. Saphire ei halunnut pois hymyssään syvenevän naisen läheisyydestä. Päinvastoin nuorukainen kiri kiinni ilman, joka kaksia kasvoja piteli toisistaan erossa. Huulipari löysi vastaparinsa. Kokeileva, pehmeä suudelma löysi seuraajansa. Kultaisten silmien kajo katosi luomien painuessa kiinni. Varovainen, elämänsä ensimmäinen suudelma vaihtui toiseen. Cierna tunsi ihonsa värisevän Saphiren kosketuksen alla. Hengitys, joka kutitteli ihoaan oli lämmin ja kiivas. Sormet, nuo kovin vaaleana tummaa ihoa vasten hohkaavat painuivat nuorukaisen poskelle. Suudelma helli ja syveni, maistuen naisen mielessä maukkaimmalta kokemaltaan. Sulavana ja pehmeänä huulet kulkivat pitkin vaaleaa ihoa.
Saphiren sulkiessa Ciernan syleilyynsä, unohtui tytöltä kaikki muu tuossa maailmassa. Hän tunsi miten kaulalleen painettu suudelma jätti kuumottavan jäljen. Hengitys kutitteli hänen herkkää ihoa. Vaaleat sormet puristivat sisäänsä haltiain luomaa kangasta. Otsa painui vasten tummaa olkaa Ciernan levätessä Saphiren sylissä. Kauanko he siinä olivat? Toistensa sylissä.
Kiirettä ei ollut, mutta viimein kun tyttö katseensa tuosta nosti hän tarkasteli pitkään haltian tummia kasvoja. Vaaleakämmen löysi tiensä tummalle hipiälle sormien silittäessä Saphiren poskea. Kasvojaan hivenen kohottaen sai nuotionkajo jälleen todistettavakseen kuvitteelliseksi kuviteltavan näyn. Cierna viivytteli itseään Saphiren huulilla kunnes hymynsä erotti kasvot toinen toisistaan. Tyttö maistoi huuliltaan kevyen maun. Saattoiko sitä koskaan unohtaa makua, joka toiselle osapuolelleen kuului. ”Saphire...” kämmenensä nuorukaisen poskelle unohtaen Cierna katseli nuorukaisen marmorisen pehmeitä kasvoja ”tiedän että halaut tietää mitä Myrkmeressä tapahtuu, ja haluan tulla mukaasi. Minne vain. Tajusin sen tänään...että kestän olla kauakana kotoa, sillä olet minulle yhtä tärkäe, tärkeämpi kuin mikään muu.”
|
|
|
Post by R.C. on May 25, 2009 11:51:34 GMT 3
Tajutessaan menneensä jo paljon pidemmälle siirrossaan, jonka alun perin oli tarkoittanut jäävän vain yhteen, tunteensa kiteyttävään suudelmaan, huokaisi haltia raskaasti ja veti taas syvään henkeä, laskien raikkaan yöilman selkiyttämään hurmion huumaamaa päätään. Sulateltuaan tovin jos toisen sitä mullistavaa tietoa, etteivät tunteensa olleetkaan yksipuoliset, hillitsi soturi väkisin itseään ja pysähtyi punnitsemaan tilanteen kulkua uudelleen. Hän sulki neidon hellästi syleilyynsä, silittäen tämän mustana putouksena aaltoilevia, kutittavia suortuvia, ja nauttien hetken vain autuaasti onnestaan. Halaukseen likistetty tyttö saattoi tuntea miehen tiuhaan kohoilevan rintakehän alla pakahtuakseen läpättävän sydämen ja aistia, kuinka sysimusta iho hohkasi viilenneessä illassakin kuumasti kuin aavikon hiekka ikään. Rakkauden vimmatussa palossaan Saphire pakottautui silti tiedostamaan, ettei hänen kannattaisi kiirehtiä liikaa odotuksissaan; Vaikka Cierna oli jo myöntynyt puolisokseen, ei tyttö välttämättä odottanut saati toivonut mustan haltian vievän kosioriittiään loppuun saakka. Mahtoiko hierlikkalainen edes ymmärtää moisen toimituksen päälle? Mitä sitoutuminen haltialle merkitsi, ja minkälaista kanssakäymistä se kansansa uskomusten mukaan edellytti? Ajautuisivatko toisilleen vieraiden kulttuurien moraalisäännöt ja traditiot tässä kohtaa konfliktiin? Mustille haltiapareille kaikki tuntui olevan niin selvää ja mutkatonta aina siitä lähtien, kun he tunnistivat kumppaninsa – tai näin Saphire oli ainakin kuvitellut. Mikäli maltillisten yönkulkijain elämässä oli hetkeä, jona he menettivät täysin itsehillintänsä, tapahtui se varmasti juuri parinmuodostuksen aikana, jolloin kohtalon valitut pyrkivät mitä pikimmiten vahvistamaan sidettään. He hakivat oitis täydellistä sielun ja ruumiin yhteyttä toisiinsa. Tällä tavoin kaksi sielua liitettiin yhteen koko loppuelämäksi ja vielä kuolemasta tuonpuoleiseen ikuisuuteen. Heillä kahdella, Ciernalla ja Saphirella, ei ollut vielä samanlaista yhteyttä, vaikka nuorukainen paloikin halusta selvittää, olisiko sen luominen mahdollista. Kohtaisiko toinen hänet myös ylemmillä tietoisuuden tasoilla? Ihmisten välinen rakkaus ei tiettävästi ylettynyt näin korkeisiin ja henkeviin sfääreihin, vaan toimi lähinnä maallisemmalla asteella. Kukaties kärjistetyin kuvaus karun avioliiton luonteesta kiteytyi Ciernan kertomuksiin perhepiireistä, joissa suhde jäi harvemmin kahden osapuolen väliseksi, ja tuntui lisäksi tiettyyn käytännön tarkoitukseen tähtäävältä. Parinvalinta tai -karsinta pelkän suvunlisäyksen perusteella oli kuulostanut haltian korvissa kovin kylmältä ja mekaaniselta. Rakkauden arvoa ei voinut mitata vain tuloksena syntyvien jälkeläisten määrällä. Täytyihän aavikkolaistenkin kokea joskus hekumaa, joka ajoi rakastavaiset toistensa iholle silkasta romantiikasta? Tiesikö Cierna siitä vielä mitään? Entä jos nuorikko kokisi hänen kosketuksensa epämiellyttävänä? Pelkkä ajatuskin kylmäsi Saphiren sydäntä, sillä hän halusi kohdella neitoa oikein ja nuhteettomasti. Hän tahtoi tehdä toiselle mieliksi siinä missä itselleen, pitää tyttöä hyvänään tämän omaakin onnea ajatellen. Ja jos suinkin mahdollista, hän halusi murtaa Ciernan käsityksen, että avioon astuttiin vain jälkikasvun hankkimista varten. Cierna oli ennen muuta jo itsessään rikkaus, jonka rinnalle Saphire ei ikinä halajaisi muita vaimoja. Vaan entä jos tyttö oli kansansa mittapuulla liian nuori? Nuorukainen muisti pitäneensä äkkipikaista ihmislikkaa alkuun kovin keskenkasvuisena. Jos ajoitus olisikin aivan väärä, ja pahimmassa tapauksessa jättäisi Ciernaan vain syvät arvet? He olivat joka tapauksessa hyvin erilaisia, vaikka jakoivatkin saman, suurenmoisen tunteen. Kotvasen soturi koki epävarmuutta ja neuvottomuutta pelätessään sortuvansa virheisiin. Ehkäpä hänen olisi viisainta vielä odottaa? Toisaalta taas, kuinka kauan hän pystyisi kärvistelemään ja viivyttämään väistämätöntä? Osuisiko kaksikon kohdalle toista yhtä upeaa ja käänteentekevää hetkeä? Eikö liitto pitäisi takoa rautaisella tahdolla nyt, kun tuli oli kuuminta? Saphiren kuumeiset pohdinnat katkesivat täyteläisille huulille, jotka salpasivat hetkeksi hengityksensä, syöksivät verensä taas vauhdilla liikkeelle ja hämärsivät ruusunpunaisin terälehdin tietoisuutensa. Ciernan vuorostaan siivittämä suudelma sytytti jälleen mielensä roihun, tehden hänet heikoksi neidon vetovoimalle. Soturi räpäytti sumenneita silmiään ja koetti ymmärtää, mitä ihastuksensa oli hänelle juuri sanaillut. Halusiko hän mennä Myrkmereen? Oliko asia vaivannut neitoa näin paljon? Voi suloista hassua... Pahamaineiselle mantereelle matkaaminen oli tällä hetkellä hyvin kaukana nuorukaisen mielestä. Hän tahtoi vain toisen, eikä millään muulla ollut mitään väliä. Liikutus veti hymyn lempeäksi haltian kallistaessa aavistuksen päätään. Neidon kapealta uumalta erkaneva käsi kohosi sipaisemaan karanneen suortuvan toisen poskelta. ”Cierna kultainen. Myrkmereen meno ei nyt yhtään tärkeää. Sinun kanssasi... olen juuri siellä missä haluankin. Eikä minulta enää mitään puutu.”, onnistui yönkulkija virkkomaan ilman suurempia ontumisia. Tytön onnesta säteileviin kasvoihin ja silmiin katsoessaan hän lakkasi viimein epäröimästä. Hänen aikansa oli nyt, ei tarvinnut enää odottaa. Eikä Saphire sen enempää jarrutellut tai jaaritellut, vaan heittäytyi tunteidensa hyökyaaltoon, vetäen Ciernan suloisin suudelmin suostutellen mukanaan. Lehdon rehevä, tuoksuva ruoho- ja sammalmätäs painui rakastavaisten alla askeettisena vuoteena, mutta tarvitsivatko he lopulta enempää? Silkkilakanoita tai untuvapeitteitä? Pienet epäkohdat unohtuivat nopeasti aistimaailman täyttyessä nautinnosta ja mielihyvästä, hymyistä ja hyväilevistä suudelmista, hellistä kosketuksista ja hiljaisista kuiskauksista, sekä ennen kaikkea paljaasta vaaleasta ja mustasta ihosta, josta kumpikaan osapuolista ei tuntunut saavan tarpeekseen. Vaatteet saivat pian väistyä puolisoiden välistä lämpimien kehojen painuessa toisiaan vasten. Mustat silkkisäikeet sekoittuivat karkeampien suortuvien joukkoon pitkien sormien hakeutuessa toisten lomaan ja ristittyjen kätten puristuessa yhteen, rystyset aavistuksen kalveten. Nuorukaisen tiheä hengitys muuttui pitkiksi, väriseviksi henkäyksiksi. Hänen hipiänsä alkoi kuin hehkua aineetonta valoa pyhän elinvoimansa pyrkiessä pintaan. Haltian sielu koetti hanakasti tavoittaa valittuaan, saamatta tältä kuitenkaan vastakaikua. Vapauta itsesi ja ota minut vastaan, jotta sielumme voisivat syleillä toisiaan, ja henkemme olisivat hetken yhtä. Saphiren naiivit odotukset osoittautuivat turhiksi. Ihmispsyyke oli liian lujasti kehoon lukkiutunut, eikä sitä oltu luotu taipumaan tähän tarkoitukseen. Heistä kahdesta ei koskaan voisi syntyä mitään uutta, niin kauan kun sielunsa eivät sulautuneet yhteen. Silti Saphire ei ollut pettynyt tai katkera - päinvastoin. Vaikka neito ei tiedostamattaan löytänyt häneen taivaallista yhteyttä – eikä haltia tästä yllättynyt – uskoi hän molempien saavuttavan toisistaan yhtä ihanan ja ihmeellisen täyttymyksen. Se oli paljon enemmän, mitä nuorukainen oli vielä iltaruskon yksinäisinä ja ahdistavina tunteinaan uskaltanut toivoa. Saphire ei ollut koskaan aiemmin ollut näin intiimissä merkeissä naisen kanssa, ja hän oli varmasti ensimmäinen musta haltia milloinkaan, joka vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan oli ottanut ihmisen omakseen. Hellyyden tunteelle ei kuitenkaan löytynyt vertaistaan, kun huulensa janosivat hivellä jokaista senttiä Ciernan auringon kultaamalla vartalolla. Nuo kiivaat ja ikimuistoiset tunnit Saphire eli täysin vaistojensa varassa ja neidon ehdoilla, milloin aistien nautinnon, arkuuden tai kivun, ja ohjaten toimintaansa sen mukaan. Intohimon huumassakin hänen huolenpitonsa oli ehdotonta. Vaistomaisesti haltia osasi varoa hierlikkalaisen palanutta ja punoittavaa ihoa, aivan kuin tuon kohdan koskettaminen olisi tehnyt miehellekin kipeää. Korvennettu jälki kyllä huomattiin, ja se herätti harmia ja huolta, mutta kysymykset jätettiin myöhemmäksi. Saphire ei halunnut rikkoa erityistä hetkeä. Niinpä he lempivät kuin luonnonlapset taivasalla, vapaina siveyssäännöistä ja kansojen vihamielisyyksistä, muiden arvostelusta ja häpeästä, sillä miten näin aidossa ja auvoisassa tunteessa olisi voinut olla mitään väärää? Kuu vihki heidät hopeisella valollaan ja tuhannet tähdet toimivat todistajina harvinaiselle liitolleen... sekä fangorn, joka tosin käänsi kohteliaasti kuonoaan, ja jatkoi vaimeasti tuhahtaen uniaan.
***
(( Tästä jatkuu tarina vähän kornisti muutetun otsikon alla. Tarkoitus oli siirtää seikkailu kokonaan uuteen ketjuun, mutta mitäpä suotta kun se tähän samaankin istuu niin mukavasti, vai... :) ))
Nouseva aurinko pakotti mustan haltian aina hyvällä tai pahalla havahtumaan. Tuona tyynenä ja seesteisenä keskikesän aamuna vaaran tunne hiipi jälleen kerran hänen ihonsa alle, saaden hervottoman kehonsa värähtämään. Nuorukainen raotti hitaasti luomiaan ja varjosti silmiään lehvästöjen läpi siivilöityviltä päiväntähden ensisäteiltä. Hän ei silti kokenut oloaan uhatuksi tai levottomaksi, vaan päinvastoin voipuneeksi ja onnelliseksi. Tunteen selittäjä lepäsi aivan lähellään, uinuen alastomana paljaalla rinnallaan. Kaksikon vaatteet lojuivat hujan hajan ruohikolla. Valkea oli sammunut jo aikoja sitten. Uupunut nuori mies oli viimeisenä ajatuksena hamunnut nuotion lämmössä kuivuneen huovan ja vetänyt sen molempien ylle, jottei neitoon iskisi aamuyön tunteina vilu. Cierna näytti niin kauniilta. Saphire kumartui hivelemään kevyen suudelman toisen otsalle. Hän kietoi kätensä suojelevammin syliinsä väsähtäneen neidon ympärille ja painoi poskensa tämän suortuville, jääden katselemaan vienosti kohoilevien tumman ja vaalean kehon hämmentävää kontrastia. Koko asetelma tuntui aivan uskomattomalta. Saattoiko mikään olla sen mieluisampaa, kuin herätä ihanasta unesta ja huomata sen olleen täyttä totta?
|
|
|
Post by Tylppy on May 26, 2009 22:15:01 GMT 3
Hän muisti jokaisen kosketuksen, ja kuiskauksen. Hymyn, ja hellyyden – tumman ihon lämmön herkällä ihollaan. Suudelmat, jotka haavoittuvan herkästi olivat kulkeneet pitkin ihoa, jolle Saphiren jakama hekuman tuntu oli ensimmäinen kaltaisensa kokemus. Käsivarret, jonka luomaan oli nuoren aavikkolaisen kulku käynyt, soi hänelle mitä kauneimman, intohimoisemman, kuin täyteläisimmänkin kokemuksen. Saphiren kuljetti hänet maailmaan, jossa nautinto ja himo elivät. He elivät toinen toisistaan. Varoen ja uteliaina olivat he tutkineet ihojensa kaaria ja kohoumia. Nauttivat tuntemuksista, joita vain he toinen toisilleen kykenivät antamaan. Ja hetkessä, ei ollut olemassakaan mitään niin täydellistä kuin mustan ihon painuminen tiiviisti vasten vaaleaa, kermamaisen pehmeää ihoa. Oliko olemassakaan kauniimpaa yhdistelmää, jossa yhdistyi intiimisti vaaleuden kietoutuminen vahvemman, tumman ympärille. Selän kaareutuessa, hengityksen kahliutuessa rintalastan alle. Kätten puristuminen yhteen täyttymyksen kohokohdan hyväillessä luonnonhelmassa lempiviä neitsyitä.
Piiloissa katseilta elivät he kaksi, jotka kansojensa syvässä vääryydessä hukkuivat toinen toisiinsa. Nauttivat hurmoksesta, joka sulki heidät sisäänsä. Luonnon yöhön taipuneessa vihreydessä alastomat vartalot nauttivat toisistaan. Opettelivat ja etsivät nautinnon lähteitä suurimman täyttymyksen jälkeenkin. Aika pysähtyi lahjoittaen heille aikaa. Kuu valaisi heidät, tähdet loistivat mitä kirkkaimmin. Sammalvuode pehmeni heidän allaan. Hellyys tavoitteli heitä yön tunteina. Raukeina, onnellisina, ja rauhan hellässä pehmeydessä uni sulki heidät käsivarsilleen. Ilman pelkoa tai vaaraa saivat he vaipua uneensa. Toistensa sylissä. Lähekkäin, ja toinen toiselleen omistautuneena.
~~~
Cierna nukkui levollisena. Sammunut nuotio olisi ajanut yksinään nukkuvan olennon hytisemään kylmistä väreistä jo tovi tai kaksi takaperin, mutta nyt hänellä oli lämmin. Unesta rauhallisena nouseva ja laskeva rintakehä lämmitti tummana lämmönsydämenä hänen vaatetonta varttaan. Tytön uni oli rauhallista ja pehmeää – levollisempaa kuin koskaan elämässään aikaisemmin. Hänen elämäänsä oli mahtunut lapsuuden sisarvuoteet, jossa lämpöä ja turvaa toi yön pimeässä viimassa sisar tai veli. Mutta nyt kaikki oli täysin erilaista. Kaukana oli sisarillinen käpertyminen toisen vierelle – tai kiintymys, joka tiivistä perheyhteisöä yhdisti. Heidän, Ciernan ja Saphiren kiintymys oli kääntynyt kauaksi toverillisesta yhteisolosta. Kaukana olivat hetket viattomuudesta, kun lämmin iho piteli toistaan lämpimänä. Rauhallisesti hengittäen tyttö lepäsi nuorukaisen sylissä. Saphiren – miehen, joka oli valinnut hänen kaltaisensa, tuliluonteisen naisen omakseen. Ihmisen. Viimeistelikö haltia kansansa syrjinnän valitessaan Ciernan itselleen? Kovinko suureksi vääryydeksikö oli tuo avunannosta syntynyt, tuliperäinen tuttavuus taipunut?
Unensa levossa ei moinen kysymys tahrannut hänen mieltään. Naisella oli vain tuo hetki. Tuo tunne- sydämen sulattanut ihastuksen ja rakkauden kukoistus täytti Ciernan mielen. Uniinsa sukelsi vain etäinen tunne liikkeestä. Saphiren raukeasti nouseva rintakehä päästi kevyen, tyytyväisen huokauksen itsestään. Unensa raottuessa Cierna tunsi pehmeiden sormienpäiden kutittelevan tahattomasti ympärillään. Suojelevaisesti alastoman naisen ympärille kiedotut kädet saivat hymyn leviämään suudelmista mykille huulille. Raukea huokaus kumpusi tytön huulilta hänen ensin hetken nautittuaan tuosta suojelevaisesta läheisyydestä. Viltin alla, Saphiren rinnanpäällä levännyt kämmen liikehti rauhallisena. Silitti marmorisen pehmeää ihoa. Miten kovin arpisia heidän kehonsa olivatkaan. Elämän runnomia, ilkeiden arpien peittämiä olentoja olivat he molemmat. Mutta rintalihas, jota pitkin kämmenensä kulki ei omistanut yhtään ylitseen halkovaa jälkeä. Poskensa turvallisesta lämmöstä nousten aamu-uninen olento siristeli silmiään. Herääminen ei koskaan käynyt helposti aavikkolaiselta, mutta tuolla hetkellä hän nautti heräämisestä. Lämmöstä – ja siitä kujertavien lintujen määrästä kun hän herätessään ymmärsi nuorukaisen vielä olevan lähellään.
Kultaisen katseen kajo nousi kohtaamaan uniset, raukean pehmeät, vaaleat silmät. Miten lapsellinen hän olikaan ollut tuntiessaan pelkoa ja vastenmielisyyttä maidonvalkoisia silmiä kohtaan. Vaitonaisena Cierna hymyili. Hänen ei tarvinnut puhua mitään kertoakseen olevansa onnellinen juuri tuossa ollessaan. Tummalla rintakehällä levännyt kämmen kulki pitkin ihon juovia nuorukaisen kaulan kautta kasvoille. Kasvonsa kohottaen Cierna painoi huulensa hellään, hyväilevään suudelmaan Saphiren huulille. Raukea, kaunis aamu, sekä marmorisen komea Saphire vierellään. Saattoiko kukaan nainen toivoa enempää elämältään kuin tuollaista pehmyttä rauhaa, mielihyvää ja läheisyyttä. ”Huomenta” pehmeästi toivottaen Cierna nosti kasvojaan jääden katselemaan päänsä sammalmättäälle painanutta nuorukaista. Etusormensa tyttö antoi hellästi sipaista tumman alahuulen kaarta. ”Nukuitko hyvin?”
|
|
|
Post by R.C. on May 30, 2009 9:31:43 GMT 3
Neidon vielä heräillessä jäi haltialle hetki aikaa sulatella yön tapahtumia ja uskomatonta onnea, joka osakseen oli lukuisten ja moninaisten koettelemustenkin jälkeen osunut – kuten myös sitä, miten paljon hän itse oli matkan aikana muuttunut. Vähän kerrallaan Saphiren pelko ja vieroksunta ihmisiä kohtaan oli lieventynyt, ja Ciernaan tutustuminen oli viimeistään vienyt pohjan hänen yksipuolisilta oletuksiltaan päivänvalvojien pahuudesta. Kuinka nuorukaisen maailmankuva olikaan voinut olla näin mustavalkoinen? Mikäli kaltaisensa olisivat nyt paheksuneet valintaansa, ei nuori mies olisi enää ymmärtänyt heitä. Kohtalon johdatuksesta, kiellettyjen tunteidensa tiedostamisen ja hyväksymisen myötä oli soturi oppinut kyseenalaistamaan kansansa aikansa eläneitä uskomuksia, ja jopa uhmaamaan ikivanhoja lakeja. Saphire ei katunut saati potenut enää syyllisyyttä. Kaukana kotisaareltaan, poissa Valtiaan valvovan silmän alta ei yönkulkijan tarvinnut pelätä tuomiota tai ylenkatsetta. Ciernan omaisten mielipiteet olivatkin tyystin toinen juttu... Nuorukainen tunsi vienon väristyksen sisimmässään muistaessaan, kuinka raivoisalta tytön veli oli viime näkemältä näyttänyt, ja kuvitellessaan, millainen hirmumyrsky olisi puhjennut, jos kylän päällikkö olisi päässyt yllättämään tyttärensä ja mustan pirulaisen saman viltin alta. Piskuinen hikikarpalo oli jo vähällä kihota soturin ohimolle, kun valveutunut nuorikkonsa hiveli samassa hyvät huomenet huulillensa, häätäen huolet hurjista raakalaisista oitis päästään. Autuus valtasi taas alaa miehen sisimmästä, ja hänen mielensä täytti rauhallinen varmuus. Hittoako hän kuumaverisistä sukulaisista. Soturi keksisi kyllä jonkin keinon puhua heidät puolelleen, jos Mosweniin asti päästäisiin... ”Huomenta Círa, kaunis auringonkehrä.”, vastasi Saphire hetkeksi kesyttämänsä villikissan pehmeään kehräykseen. Cierna oli nähtävästi saanut lempinimen haltiakielisestä sanasta cíara, joka todella tarkoitti auringonkehrää. Kuinka osuvasti nimitys ja tuore vertauskohtansa vastasivatkaan toisiaan niin ääntämykseltään kuin mielleyhtymältään. Harvemmin päivänvaloa kaihtavat yönlapset tosin lausuivat tätä sanaa yhtä hellyyden ja kiintymyksen kyllästämässä sävyssä. ”Nukuin hyvin... heräsin paremmin... nyt paras.”, lateli hymyilevä haltia verkkaisesti samalla, kun hän hamusi otteen neidon sirosta kädestä, painaen kämmenselän poskeaan vasten ja suudellen hyväilevästi vaaleita rystysiä. Tukeva uni vei väsymyksen, mutta Ciernan säteilevään seuraan oli sitäkin miellyttävämpi valveutua. ”Toivon sait myös levättyä.” Onnellinen raukeus paistoi molempien kasvoilta, eikä kaksikolla ollut kiire minnekään; Kukaan tai mikään ei juuri nyt velvoittanut heitä mihinkään. Vapaus ja rakkaus, miten suurenmoinen yhdistelmä. Kehoa kuumottavat muistot kruunasivat kaiken. Hellyyden täyteinen yö sai Saphiren uumoilemaan, etteivät haltia- ja ihmisneidot voineet loppujen lopuksi olla kovinkaan erilaisia. Hänen kansansa kainommat naiset olivat varmasti sorjempia varreltaan ja sirompia kasvoiltaan, mutta Cierna oli kiehtovan ilmeikäs, oikukas ja pehmoinen muodoiltaan - kuin hiomaton timantti tai harvinainen, vivahteikas jalokivi, joka kätkeytyi kaukaisen aavikon karuille lakeuksille. Neito oli kultainen ja kallisarvoinen, auringon säteistä kiteytynyt aarre, jonka moni orjakauppias ja hallitsija olisi himoinnut anastaa... mutta kuinka ollakaan, kaikista vieraista vihulaisista juuri hän, pahainen luopiohaltia, oli lunastanut toisen omakseen. Rakkauden suomasta rikkaudesta hiljaa iloitessaan näytti Saphire samassa muistavan jotakin. Sylissään lepäävää neitoa hellävaraisesti nostaen hän kohottautui toisen käsivartensa varaan ja silmäili tovin ympärilleen, kunnes tavoitti hakemansa ja kurottui haalimaan sen käsiinsä. Mustasta sametista ommeltu pussi oli kulkenut nahkanauhassa nuoren miehen kaulassa pitkän ja mutkaisen matkan, mutta sen säilyttämä aarre oli yhä tallessa. Kevyen ravistuksen voimasta kauniisti kimmeltävä jalokivi solahti soturin tarkasteltavaksi. Todettuaan korundin selvinneen eheänä kaksikon seikkailuista, tarttui haltia lempeästi neidon vasempaan käteen, laskeakseen jalokiven toisen auki ohjatulle kämmenelle. ”Tämä kuuluu sinulle, sieluni valitulle.” Saphire oli varjellut safiiria syntymästään saakka, antaakseen sen jonakin päivänä puolisolleen. Aikuisen peukalonpään kokoinen korundi oli harvinainen ja arvokas, koska se painoi useita karaatteja olematta silti liian raskas kantaa. Lehtoon siroavat säteet heijastuivat taivaansiniseltä pinnalta kolmena toisiaan risteävänä valojuovana, muistuttaen kuin tähteä, josta mineraali oli saanut nimensäkin: ”Se on tähtisafiiri, ja nuo juovat kuvaavat... toivoa, uskoa ja kohtaloa. Olet ollut minulle niitä kaikkia.”, virkkoi soturi pehmeästi, ja nojautui kohta eteenpäin suudellakseen rakastaan, toivoen tämän pitävän lahjastaan. ”Ostan hopeaketjun, upotan safiirin siihen, muiden näkyville.”, lisäsi Saphire kotvasen kuluttua varmaan sävyyn, vaikka hymynsä värähtikin, ja katseensa painui hetkeksi neidon silmistä. Nuorukainen oli korostanut puheessaan sanaa ’ostaa’, sillä hän ei missään nimessä olisi voinut ojentaa toiselle varastettua lahjaa. Epävarmuuden varjoon jäi, kuinka kummassa haltia onnistuisi hankkimaan moisen riipuksen? Hienoin hopea oli kallista, eikä hänellä ollut pennin hyrrääkään, saati mahdollisuutta hankkia rahaa laillisin keinoin, paljastamatta siinä sivussa kaihdettua lajiaan. Ohikiitävän tovin Saphire tunsi olonsa sangen surkeaksi sulhaseksi, mutta... hän aikoisi yhtä kaikki tehdä parhaansa täyttääkseen tytön odotukset ja toiveet. ”Toistaiseksi kätevin säilyttää näin.”, totesi soturi selvästi harmissaan ja häpeissään, kietoen kätensä neidon ympärille ja solmien löyhässä halauksessa nauhan toisen kaulaan. Pitävän solmun sidottuaan hän puristi toisen hetkeksi syliinsä, keksien siinä samalla hyvän syyn vaihtaa kiusalliseksi käynyttä aihetta. Kaksikon erkaantuessa mustat sormet jäivät varoen sivelemään vaaleaa ihoa kirjovia paloarpia, joista hierlikkalainen oli tähän saakka vaiennut. Ne eivät näyttäneet kidutuksen jäljiltä. ”Cierna, miksi nämä...?”, tavaili nuorukainen mieltään kaihertavaa kysymystä. Kuluneena yönä Saphire oli törmännyt kuvioihin ensi kertaa, sillä niin tarkoin Cierna oli varjellut katseilta kehoaan. Mies muisti nähneen vain velhojen tatuoivan vastaavanlaisia riimuja iholleen. (( Löysin vastikään tällaisen hämärän sivuston, jossa on jotain ”tietoa” tähtisafiirista: www.varjojenkirja.com/kivet/182.html - Usko tai älä! :) Wikissä on vielä kuva kyseisestä jalokivestä: fi.wikipedia.org/wiki/Safiiri Palaan siis pelimme pariin ensi viikon sunnuntaina. Nähdään miitissä! ^^ ))
|
|
|
Post by Tylppy on May 31, 2009 23:18:05 GMT 3
Hellyttelynimien aalto lakaisi itsensä yli raukeassa onnessaan hymyilevän nuorikon. Hellät, pehmeydellä siirappisoidut sanat hyväilivät Ciernan mieltä. Hän ei ollut kuvitellut elämäänsä milloinkaan mahtuvan yhtäläistä määrää kauniita sanoja. Cierna ei eläissään kuvitellut saavansa omakseen olentoa, joka puhui mieltymyksestään. ”Círa – kaunis auringonkehrä” , hymy piirtyi pehmeänä, onnellisena ja lämpimänä naisen huulille. Suukko ehti vaihtamaan suloisesti omistajaansa, kunnes Cierna kohosi pois lämpöisestä turvastaan Saphiren noustessa hivenen paikaltaan. Unen tuomasta kehdosta herännyt aavikon asukki kohotti itsensä paikaltaan. Viltin ihoa karheamman pinnan tyttö painoi alastonta rintaansa vasten noustessaan istumaan. Mustan hiusmerensä sisältä paljastuva selkä kaareni hienoisesti kumaraan tytön kääntyessä korkeammasta asennostaan tarkastelemaan miehen etsiskelevää olemusta. Tumman pään hieman toiselle puolelleen kallistuen Cierna aukaisi kämmenensä. Tyttö oli utelias, sillä hän oli nähnyt samettisen pussin monesti – ja hän tiesi sen sisällönkin.
Kaunis, sininen kivi ei ollut muuttanut muotoaan aavikon kuumuudesta. Säihkyvä sini hiveli kullalla päällystettyjä silmiä Ciernan tarkastellassa kiveä. Lumoava, kirkas kivi sointui sinisiin sävyihinsä. Kultaakin kauniimpana hohkava kivi lepäsi vaalealla kämmenellä. Puhtaampana kuin taivaan sini tai vetten kirkkaus, oli tuo pieni luonnon aikaansaama aarre muovautunut hetkessä merkitykselliseksi sinetiksi. ”Se on uskomaton...niin kovin kaunis”, kiveä aikansa ihasteltuaan Cierna kohotti katseensa. ”Suurenmoinen – niinkuin sinäkin” hymynsä liekki suli suudelmaan. Kivi puristui kevyesti tytön kämmenen sisään, ettei tämä tippuisi ja tahriintuisi. Kämmenensä rintaansa vasten puristaen Cierna nosti toisen kätensä pidelläkseen nuorukaista lähellään suudelman syventyessä. Kuin unen oloisen suudelmameren todelliseksi todistaen Cierna antoi huultensa leikitellä hetkisen rakkaansa huulilla. Vastaparien pehmeästi toisistaan irroten Cierna avasi jälleen kämmenensä, jolla sininen kivi loisti täydellisyydessään. Tuntui kuin sen sini olisi vain syventynyt monissa eri sävyissään ollessaan vaaleaa ihoa vasten. Nyöri, joka samettipussia piteli löysi tiensä solmulle Ciernan niskan taakse. Silkkisten hiusten paljasta ihoaan kutitellen tyttö tunsi, kuinka solmu painui vasten niskaansa. Tummien kämmenten ja käsivarsien seuratessa. Pienoisen surumielisyyden Saphiresta aavistaen Cierna kietoi kätensä tumman niskan taakse. Kivi nyrkkiinsä kadoten tyttö antoi viltin liukua varreltaan kun halaus painatti vartalot yhteen. ”Muut tulevat näkemään sen kyllä – oikealla paikallaan. Älä suotta ole harmissasi”, mustaa silkkiä sormiensa alla silittäen Cierna painoi suukon nuorukaisen hiuksiin.
Kiven tummaan suojaansa piilottaen Cierna taipui makaamaan sammalmättäälle. Rintakehänsä päälle viltin nostaen tyttö antoi katseensa tapailla hetkisen taivasta, ennen kuin varovaisesti sormet hipaisivat arpeutunutta ihoa saaden sen värisemään. Auvoinen katse lehtipuiden pilkuttamaa taivasta katsoen Cierna kallisti päätään. Hänen katseensa liukui alaviistoon. Tyttö katsoi kuinka herkästi tummat sormet kulkivat arpien muovaamaa linjaa pitkin. Hetken Cierna oli vaiti. Saphiren kysymys oli yksi niistä monista, jotka olivat koskeneet kansansa tapoja ja kulttuurien jyrkkiä eroavaisuuksia. Hänelle karun oloiset, mutta koristeellisina ja koukeroisina, miltein jopa kauniina hohkavat jäljet olivat jokapäiväistä elämää – tarinaa ja ajankulua. Mutta niiden edustama ajatelma Saphiren kannalta saattoi vain kasvattaa hierlikkalaiskansan raakuutta. Tummat, nämä mustat haltiat, Kuun kansalaiset olivat he sitten miten julmia, tai kylmiä tahansa – olivat saaneet käänteisen muotokuvan. Vietetty aika haltiakylässä oli tuonut esille monenlaisia asioita. Arvostuksen maailma oli täysin erilainen kuin ihmisen onneton maailma kykeni koskaan olemaan. Cierna oli huomannut yhtäläisyydet tummain ja vaalean haltiakansan välillä. Sen, miten korkea-arvoista kansaa nämä olivat – ja miten hänen, ihmisen kaltaiset olennot olivat vain villikköjä, miltein eläimiä heidän maailmassaan. Cierna nosti katseensa haltian vaaleisiin silmiin. Millaisen ajatelman tyttö oli jälleen kylvämässä Saphiren mieleen itsestään – tai kansastaan? Tulisiko jossain vaiheessa vastaan raja, jolloin Saphire kieltäisi jotain Ciernassa?
”Se on tarinani”, hetken hiljaisuuden jälkeen tyttö vastasi. Kuvitellessaan näkevän tummien kulmien rypistyvän kysyvinä miehen kasvoilla Cierna mietti jälleen hetken. Tietentahtoen Ciernasta tuntui, ettei hän halunnut asettaa itseään, tai perhettään enää kovin raakoihin varjoihin. Hän tahtoi kylvää itsensä pois siitä ikeestä, mikä saartoi hänet niin synkällä tavalla raakalaismaisuuden syövereihin. ”Ilman niitä minulla ei ole tarinaa. Aina kun vuosi saavuttaa täyden mittansa me saamme uuden kertomuksen, muiston menneestä”, Cierna sipaisi hiuksiaan pois olkapäältään kiepauttaen sekalaisen hiusmerensä toiselle pään puoliskolleen. Hän paljasti olkapäänsä, jota tuo monenmoisten riimujen kirjo peitteli. ”Syntymä”, aavistuksen verran niskaansa nousevaa painaumaa osoittaen sormellaan Cierna sipaisi tumma luomea, jonka ympärille oli poltettu tähtimäinen kuvio. ”Tämä...” vaalea kämmen tarttui kiinni tummaan kämmeneen. Kevyesti Cierna kuljetti Saphiren sormea pitkin kuviota, joka luomelta lähti kiemurtelevana, mutta hyvin lyhykäisenä pitkin lapaluun kaarta ”lapsuus”. Tummat sormet kiersivät läpi tatuointien pintaa. Suuremmat, rykelmän omaiset kuvioinnit saivat suurempia merkityksiä naisen iholta. Hän mainitsi kuvion, josta hänestä tuli aikuinen. Koska isänsä hyväksyi hänet tyttärekseen – järjestäen hänelle elämänsä ensimmäisen juhlaseremonian. Jälkeensä syntyneet sisarukset, suruajat, taistot, kuin jopa niinkin pienet asiat kuin vuodessa opitut asiat oli kirjailtu pieninä, yksityiskohtaisina polttojälkinä naisen ihoon. Cierna ei tiennyt, että tiesikö Saphire hierlikkalaisten pidemmästä iästä. Sitkeät aavikon paholaiset ikääntyivät hitaammin kuin tavalliset – perinteiset ihmiskansat. Kyvykkäinä elämään tuossa karussa maailmassa ensimmäisten syntymäkuukausien jälkeenkin, siunaantui heille pitkä ikä – aivan kuin kiitollisen osoituksena taistelun halusta päihittää karut asuinolot.
”Ja tämä”, tyttö johdatti miehen sormet takaisin punaisena hohkavalle haavaumalle. ”Se on tarinani kodista. Muisto ajasta, jolloin elin aavikolla, jossa oli kotini – sekä kertomus kodin uudelleen löytämisestä. Täältä” Cierna laski otteensa irti nuorukaisen kämmeneltä ja painoi oman kätensä vasten Saphiren sydänalaa. Tumman karheiden, mustien hiusten peittämä pää kallistui sammaleella kun kultaisten silmien kajo tutkiskeli nuorukaisen kasvoja. ”Kansani uskoo, että kun ruumis poltetaan – tulee kuolevan sielusta helpompi ja mutkattomampi kun hänen tarinansa luetaan. Olisinko mitään ilman tarinaa, jos en kantaisi sitä itsessäni?” Saphirelle oli jo selvää, ettei Cierna – saati kertomuksensa jälkeen kukaan hierlikkalaisista, osannut kirjoittaa saati lukea. Mutta tekikö se sittenkään Ciernasta täysin sivistymätöntä raakalaista? Saati hänen perheestään? Sivistyneet kykenivät kirjoittamaan elämästään tarinoita ja lurituksia, mutta miten se erosi kansasta, jolle tarinat olivat noinkin tärkeitä? Vaalea kämmen laski mustalta rintakehältä, painuen palohaavaa pitelevälle kämmenelle. ”Kun vuosi täyttyy saan uuden muiston – tarinan sinusta rakkaani”, sammal vuoteelta pehmeä, ja pyöreä linjainen keho kohosi Ciernan painaessa suukon tummalle, arvekkaalle poskelle josta huulet siirtyivät suutelemaan odottavan oloisia huulia. Aurinko, joka ei saanut itseään koskaan polttavana läpi lehtitaivaan. Kiitollisena päivän valveesta, ja Saphiren mahdottomuuksista kulkea kirkkaan päivänvalon alla Cierna houkutteli nuorukaisen mukaansa suudelmien syövereihin. Aika sai seisoa paikallaan vielä hetken, jos toisenkin kun vaalea keho painui vasten tummaa.
[Otin vähän vapauksia tässä :>, mutten usko että haittanee]
|
|
|
Post by R.C. on Jun 9, 2009 1:22:32 GMT 3
Ciernan selitys sai Saphiren mykistymään. Maidonvalkeat, aavistuksen laajenevat silmät seurasivat herpaantumatta mustan sormen johdattelua vaalealla iholla rönsyilevillä kuvioinneilla. Syntymä, lapsuus, aikuisuus... Kuten hierlikkalainen oli taannoin hämmentynyt tavanomaisen maailmankartan nähdessään, tuntui yönkulkijan mieli ajelehtineen vaihteeksi aavalle ulapalle. Kuvasiko arpeutettu hipiä todella tytön menneisyyttä? Oliko hänen edessään kokonainen henkilöhistoriallinen kartta, jonka mittayksikkönä toimivat vuodet ynnä tärkeät tapahtumat? Haltia oli luullut, ettei raakalaisilla ollut omaa kirjoitettua kieltä – mutta erehtynyt. Soturi koki olonsa vuorostaan avuttomaksi yrittäessään tulkita kapoiselta hartialta yksittäisiä merkintöjä, joiden merkityksen vain neito itse osaisi kertoa. Saphire ei kyennyt lukemaan toista tällä tavoin, eikä mies vielä ymmärtänyt, ettei kuvioiden lukumäärä käynyt yksiin sen käsityksen kanssa, jota hän Ciernan iästä elätteli. Saphire ei tiennyt saati uskonut, että ihminen kykenisi saavuttamaan edes kolmasosaa haltiakansan pitkästä elinkaaresta. Hän olikin jo sopeutunut siihen surulliseen otaksumaan, ettei kaksikon maallista yhdessäoloa jatkuisi suinkaan satoja, vaan ehkä pikemminkin kymmeniä vuosia. Saphire ei silti ollut tiedosta katkera, sillä olihan hänen oma elämänsä saanut jo moneen otteeseen jatkoaikaa. Tuonen kutsuessa ihmisnaista hän kulkisi Virralle tämän kanssa. Tyttö tosin vaikutti niin sitkeältä ja sisukkaalta luonnoltaan, ettei kuoleman kylmä ja luinen käsi tuntunut hevin pystyvän toiseen kajota. ”Kiehtovaa...” Ensihämmennyksen hälvettyä Saphiren mielenkiinto kiteytyi sanaksi vailla vilppiä. Soturin oli pakko niellä järkytyksensä ja ihailla, kuinka vahva Cierna oli kestettyään vuodesta toiseen moista kivuliasta toimitusta, joka sivistyneempien silmissä olisi varmasti vaikuttanut silkalta kidutukselta. Saphire uskoi kuitenkin hahmottavansa tarkoituksen tavan takana. Aavikoilla aurinko himmensi musteen ja haurastutti paperin nopeasti piloille, mutta iholla jälki säilyi vuosia luettavana. Muistot olivat tärkeä osa aavikon heimon minuutta siinä missä muidenkin kansojen. Mies viisti kädellään mietteliäästi toista poskeaan halkovaa juonnetta, jonka tappamansa velhon katana oli viiltänyt. Hänkin oli halunnut muistaa rikoksensa, ja kantaa sitä alati mukanaan. Mitä väärää siinä oli, jos Cierna tahtoi palauttaa samalla tavoin mieleensä myös hyvät ajat, vaikka se tekikin hetken kipeää? Hän ymmärsi yhteyden pyrkimysten välillä, eikä näin ollen nähnyt syytä tuomita toista tyhmyydestä. ”...en malta odottaa kuulla kaikki nämä tarinat, ja kokea vielä tulevat.”, virkkoi haltia aavistuksen päätään kallistaen ja hymyillen, liikuttuneena tytön sanoista, joiden sanomaa ei ollut vaikea tulkita, vaikka osia virkkeistä jäi arvoituksiksi. Hellyyden ja intohimon höystämät suudelmat siivittivät kutsua, johon soturi tarttui yhtä palavalla halulla. Ciernan ei olisi koskaan vaikea vietellä Saphirea lemmiskelyn suloihin - tyttö oli yksinkertaisesti vastustamaton. Tuona rauhallisena ja raukeana aamuna he loivat vielä kauneinta satuaan rakkaudesta...
Ehtoon jo ehtiessä katkaisi kaksikon kuhertelun kuuluva kirahdus. Nyt sai riittää – pedolla oli näet huutava NÄLKÄ, eikä se ollut päässyt aikoihin saalistamaan. Nuorukainen vilkaisi ärtyneenä fangornin suuntaan, nousten silti vastahakoisesti sijaltaan. Vuoroin väsymystä ja hellyydenjanoa hoidettuaan piti kyyhkyläisten kaiketi täyttää myös omia kupujaan. Haltia kävi laskemassa levottoman liskon vapaaksi, luottaen sen palaavan leiriin omia aikojaan. Kaksikon syötyä, kylvettyä, puettua ja pakattua oli kaikki valmista lähtöön. Suojainen ja idyllinen lehto oli ollut mitä oivallisin paikka levähtämiseen, mutta mantereella oli varmasti muitakin tutustumisen arvoisia sopukoita. Saphire heilautti itsensä sulavasti satulaan, peruuttaen vastoin tapojaan istuimen takakaarelle. ”Círa, tule eteeni.”, kutsui nuorukainen kättään ojentaen. ”Tästä parempi näkymä, ja haluan pidellä sinua sylissäni.” Nostettuaan neidon ratsaille kietoi soturi kätensä toisen uumalle ja kutitti vaaleaa kaulaa kevyin, miltei kiusoittelevin suudelmin. Kylläinen fangorn murahti silmiään muljauttaen ja nytkähti laiskasti liikkeelle. Näin alkoi nuorenparin yhteinen matka, jonka lopputulos lieni hyvin epävarma...
***
Cierna ja Saphire olivat joka tapauksessa yhä nuoria ja vastavihittyjä, eikä heidän elämäänsä lukeutunut muita edellytyksiä kuin syöminen, juominen, kylpeminen, rakasteleminen ja nukkuminen, sekä tietenkin ne lukemattomat, hempeät yöt, joina he voipuneina tyytyivät vain käpertymään viltin alla toisiaan vasten, katsomaan tähtiä ja puhumaan hiljaisin äänin. Saphire kertoili Ciernalle lisää kotisaarestaan. Hän kuvaili neljää vuodenaikaa ja lohikäärmeitä, jotka olivat vähintään kaksi kertaa fangornin kokoisia. Eräällä öisellä, joutilaalla ratsastuksella he hauskuuttivat toisiaan keksimällä lentävälle liskolleen nimeä, koskapa otus ei ollut sitä tähän mennessä ilmaissut. Fangornin äkäisistä murahduksista päätellen villit arvaukset ja ehdotukset eivät osuneet lähellekään oikeaa tai mieluisaa. Lopulta elikon oli silti vain nöyrryttävä uuteen kutsumanimeensä. Kulkurien elämä tuntui kaikin puolin helpolta, mutta huolettomuus oli hienoista lumetta - pelon varjo ei koskaan karissut täysin heidän kintereiltään. Mahtoiko olla vain ajan kysymys, koska jompi kumpi tai molemmat heistä jäisivät kiinni? Oliko kaksikon omituisella suhteella ylipäänsä mitään toivoa? Vai olivatko he pelkkiä hyväuskoisia haihattelijoita, kuin kaksi hentoista lehteä, jotka takertuivat epätoivoisesti toisiinsa myrskytuulen edellä? Mitä tapahtuisi kun Cierna tahtoisi palata kotiinsa? Kuka hyväksyisi heidän liittonsa? Missä nuoripari saisi elää yhdessä rauhassa? Kuinka he turvaisivat toimeentulonsa? Vai oliko heidät kirottu elämään kesät, talvet taivasalla, sateen ja viiman vihmomana, elostaan taistellen? Kestäisikö neito kaikkea kurjuutta katkeroitumatta? Tällaisina epävarmuuden hetkinä Saphire sulki rakkaansa syleilyynsä, kietoen kätensä Ciernan ympärille ja painaen poskensa mustia hiuksia vasten, pidellen tyttöä lähellään kuin peläten menettävänsä tämän maailmalle, tahtomatta päästää irti. Hän saattoi hivellä kevyen suudelman karkeisiin suortuviin ja kuiskata hiljaa neidon korvaan, kuinka paljon tästä välitti. He molemmat taisivat ymmärtää tilanteensa surkeuden – jopa lievän toivottomuuden? Silti he ammensivat lohtua toistensa läheisyydestä, sillä rakkauden, seuran ja turvan ohella heillä ei ollut muuta tarjota. Hellyyden hekumasta ei siitäkään ollut keskinäistä mielihyvää pysyvämpää hyötyä niin kauan kun puolisot eivät jakaneet yhteyttä. Luontoäiti oli epäilemättä niin armollinen, ettei antanut sieluttoman lapsen syntyä. Nuorukaisen mieleen olivat palanneet Ciernan puheet heimonsa avioliitoista ja naisten arvosta lapsikatraan kantajina. Hän tiedosti molempien olevan tältä haavaa hedelmättömiä. Kokisiko Cierna tämän pidemmän päälle nöyryyttävänä? Tuottaisiko hän toiselle pelkkää häpeää? Saphire ei uskaltanut puhua ääneen asiasta, eikä hän halunnut edes ajatella sitä näin onnellisena aikana. Ei nyt, kun rakas kulki niin onnellisena rinnallaan, eikä edes kohta, kun he löysivät tiensä huumaavan kauniille ja tuoksuville kukkakedoille, tai idyllisille lähteille ja putouksille. Cierna oli yhtä kaikki hänen sielunsa valittu, tähtiin kirjoitettu, tästä Saphire tahtoi olla varma. Tämän tosiseikan nojalla yksittäinen epäkohta ei voinut olla merkityksellinen. Hän selittäisi neidolle lapsettomuuden aikanaan; Tuskinpa tyttö moisesta vielä huolehtikaan.
Monta tulevaa viikkoa jatkui suloista leikkiä, kunnes viimein koitti se päivä, jona eväät ehtyivät ja leppeä suvituuli vaihtui syksyn viileäksi viimaksi. Kuuma kesä alkoi olla jo ohitse, ja oli taas tiedostettava todellisuus, joka enteili talven tuloa ja vaikeita aikoja. Kaksikolla ei ollut vieläkään pysyvää asuinsijaa. Tähän saakka he olivat vältelleet mantereen väestöä ja hankkineet ravintonsa ennen muuta metsistä. Nyt asutusalueelle uskaltautuminen tuntui jälleen välttämättömältä. Kaiken lisäksi mustan haltian huomio oli palannut taasen pahamaineiselle mantereelle, joka siinsi kaksikon edessä, kapenevan lahden takana. Kiertolaiset olivat ajautuneet Selecian pohjoisimmalle rannikolle, jossa Myrkmere erottui etäisenä varjona horisontissa. Soturi mietti selvästi, vieläkö haltioiden puheissa saattoi olla perää? Saphire ei halunnut ottaa varoitusta kevyesti vain huomatakseen vaaleiden suippokorvien tietäneen paremmin. Oliko riski ottamisen arvoinen? Halusiko hän todella vaarantaa kummankaan hengen? Vai olivatko he ylipäätään missään turvassa? Entä jos tiedon hankkiminen ajoissa auttaisikin ennakoimaan tulevia uhkia...? ”Myrkmere olisi tuolla.”, totesi Saphire vaimeasti, päätään kallistaen. Mies ei sanonut muuta, eikä hänen kaiketi tarvinnutkaan.
|
|
|
Post by Tylppy on Jun 13, 2009 13:26:00 GMT 3
Lämpimänä siintävä kesä oli saattanut luonnon kauneimpaan kirjoonsa. Kesä sai kaiken kukkimaan taikoen värejään sinistä taivaanrantaa vasten. Milloin kultaisten silmien kajo takertui vihreyden moniin täyteläisen puhtaisiin sävyihin, milloin kukkaketojen sekalaisten värien kirjoon. Luonto oli herännyt hehkuunsa; lämpöisenä, puhtaana ja kirkkaana se tarjoili rakkauden turruttuman maiseman rakastavaisten ympärille. Miten arvaamattomana ja voimakkaana olikaan tuo tunne heidät pauloihinsa kietaissut. Tunteiden palo siivitti pitkää, lämmintä kesää, jossa aika ei pidätellyt heitä. Eikä huolta huomisesta ollut olemassakaan. Heidän aikansa oli nauttia, sokeutua tuosta lämpimästä aallokosta, joka Ciernaa ja Saphirea kannatteli mukanaan. Elämän välttämättömyyksien mukaan he ruokkivat itsensä, peseytyivät, lepäsivät ja ammensivat toinen toisistaan heltiäviä nautintoja. Vaikka heidän matkansa jatkui lentävän liskon kyydittämä, ei nuoren parin mielessä kiirinyt pysäyttämätön kiire. Lisko kulki sille osoitettuun suuntaan, mutta sen ei tarvinnut kiirehtiä, sillä tuskin sen kyydittävinään olevista, sokeasti rakastuneista olennoista olisi kumpikaan huomannut jos se olisi madellut eteenpäin.
Mutta mitä kauammin kesä kulki aikaansa eteenpäin, sitä lähemmäksi tuli edessä hälvenevä todellisuus. Auringon valtaaman päivän pituus lyheni, ja yöt, jolloin he matkaansa tekivät, pitenivät. Ihmissilmälle havainto oli tuskin huomattava, mutta Saphire tiedosti kesän kääntyvän jo heidän ohitseen. Ja vaikka he kuinka olisivat tuon ajan tahtoneetkin seisauttaa, ei se ottanut asettuakseen. Aika kului, ja elämän todellisempi puoli antoi itsensä ilmi. Haltiain kylästä mukaan saadut eväät olivat alkaneet hurjaa vauhtia ehtyä. Samoin kuin ohuen ohut haltiain tunikat alkoivat tuntua vilpoisilta ihoa vasten. Syksy, joka oli itsensä tehnyt jo jokseenkin tutuksi aavikkolaisen ihoa vasten sai naisen ajoittain kaipaamaan kotinsa kuumuudessa kylpevää poltetta. Cierna ei ollut unohtanut itseään, saati taustaansa – edes kaksikon toisilleen tunnustama yhteenkuuluvuus ei saanut villiä poltetta naisessa sammumaan.
Matkaansa Cierna oli päätynyt teennäisenä, maailmalle sokeana tytön hupakkona, mutta kun hän seurasi unen tyynnyttämiä kasvoja – ei aavikon asukista ollut jälkeäkään näkyvissä. Aavikon tulen mukanaan kuljettama tyttönen oli sitonut itsensä mieheen. Hänestä oli tullut puoliso, vaimo. Nainen, joka kansalleen kuuluvin tavoin asettui miehensä rinnalle – huolehtien, rakastaen ja hoivaten. Omiensa parissa olisi nainen ollut miestänsä alemmalla arvotasolla, mutta heidän kahden suhteensa ei lähtenyt rajusti erottelemaan miehen ja vaimon rooleja. Kenties se lieni ensi hetken rakastumisen lumetta, tai sitten he eivät vain omistaneet tahtoa ylittää toinen toisensa asemaa. Sillä olihan heidän kesäisessä alku huumassa verestämään lähtenyt suhteensa kaikkeen nähden kovinkin erilainen. Hierlikkalaiskulttuuri, jossa avioliitto, kuin suvun jatkaminen olivat hienoja, tärkeitä, arvokkaita ja kunnioitettavia asioita – ei Cierna ollut pettynyt juhlattomuuteen. Hän ei ollut saanut kansalleen perinteistä juhlaseremoniaa, tai siunausta perheeltään. Hänelle ei oltu luettu tervehdystä, tai pystytetty omaa jurttaa, kotia, johon hänen oli tuleva kantamaan lapsia. Toisaaltaan Cierna ei ollut koskaan odottanut avioitumista, saati kokevansa siihen tarkoitettua ylistysjuhlaa, mutta kenties juuri siksi hän oli onnellinen asemastaan juuri tuollaisena. Heidän keskenään solmimansa liitto ei riitauttanut ketään. Sillä oli varmaa, että hänen vanhenpansa eivät surmin suinkaan olisi hyväksyneet liittoa, vaikka se kuinka olisi rakkaudelle rakennettu. Toisinaan Cierna myös pohti aamun aurinkoisina tunteina, että olisiko hänestä ollut salaamaan kaikkea tuota tapahtunutta? Ajatustensa kääntyessä murheellisimmiksi, oli Cierna kääntynyt lepopaikallaan ja painautunut Saphiren rintakehän lämpöä vasten. Toivottomuus ei saanut kuolon kylmää otettaan heistä kummastakaan niin kauan kuin heillä oli toinen toisensa – eihän?
Rannikon piirtyessä matkalaisten silmissä, oli leuto ja onnellisen tyyni tunnelma tavoittanut oman osansa syksyisestä tuulen vireestä. He olivat pysähtyneet matkallaan syödäkseen hivenen ennen matkan jatkumista. Haltian käydessä mietteisenä katsomaan kapean lahden takana erottuvaa manteretta. Myrkmeren rantaviiva piirtyi vain tuskin ihmissilmissä erottuvana usvana Ciernan silmiin hänen noustessaan lepopaikaltaan. Hiljaisen ja omiin ajatuksiinsa vajonneen nuorukaisen vierelle kulkiessaan Cierna tapaili samaa maisemaan maidon valkeiden silmien kanssa. Vieraiden maisemien oli käytävä vaihtumaan taas uusiin maisemiin. Tietojen saamiseksi olisi heidän kuljettava jälleen ihmisasumusten seassa, jolloin äärimmäinen varovaisuus muistutti jälleen olemassa olostaan. Valvotut yöt, valvotut päivät – vaaran tunne jokaisella hengenvedolla heitä odottamassa. Ciernan mieltä puristi levottomuus, ja huoli. Tunteitaan kuitenkaan haluamatta Saphirelle viestittää niin avoimina ja heikkoina, Cierna tempaisi itsensä liikkeelle. ”Syödään ja levätään ensin kun lähdemme sinne”, kehoituksen sijaan hyvin päättäväisenä aavikkolainen repi itsensä irti taivaan kannelle värjäytyvästä usvasta.
Heillä olisi ollut aikaa vielä samaisen yön tunteina ylittää lahti, mutta tyttö vitkutteli. Hänen suoriutumisensa tavanomaisistakin asioista tuntui tavallista kompuroivammalta ja rauhattomalta. Satumaisesta tarinasta luopuminen tuntui täysin mahdottomalta, eikä Cierna surmin suinkaan olisi halunnut luopua kesäisestä lämmöstä ja sen tarjoamasta mielikuvituksellisesta maailmasta. Kuitenkin todellisuus häämötti aivan liian lähellä, ja kerta kaikkiaan aivan liian todellisena. Rauhattomuus sisimmäsään leviten ei levolle asettuva aavikkolainen antanut tummien kätten tuskin koskettaakkaan itseään. Selkänsä Saphirelle kääntäneenä Cierna kävi kamppailua itsensä kanssa. Hän olisi halunnut pyörittää soturin mielen aivan toisenlaisille suunnille, mutta jopa Cierna tiesi Saphiren kykenevän omalta osaltaan uskomattomaan jääräpäisyyteen – jota tuskin edes hän olisi saattanut käännyttää mieleiseensä suuntaan. Ja kaiken painikkeeksi olihan Cierna luvannut seurata soturia – minne vain tämä matkallaan kävikin. Eikä tytöllä ollut ensimmäistäkään järkevää, tai hyväksi luettavaa syytä kieltää heitä lähtemästä Myrkmereen. ”Mitä Myrkmeressä on?” unettoman oloisena kysymys kirposi pimeyteen katselevan aavikkolaisen huulilta. ”Tai mitä siellä pitäisi olla?” katsettaan kääntämättä Cierna kysyi pimeydeltä, mutta hän tunsi ja tiesi Saphiren olevan hereillä. Kireyden terävä lanka oli lähes kosketeltavissa naisen selän takana.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 16, 2009 19:21:59 GMT 3
Ajatuksiinsa vaipunut haltia räpäytti silmiään ja käänsi katseensa äkillisen tarmonpuuskan saaneen nuorikkonsa puoleen. Cierna oli tehnyt myötäilevän päätöksen ensimmäistäkään valituksen sanaa virkkamatta, mikä oli hierlikkalaisen tuittupäisen luonteen tuntien tavatonta. Neidon hermostunutta aherrusta seuratessa hahmotti mies silti pian tämän haluttomuuden matkaan. Ponneton ote leirin pystytykseen, vakavoituneet kasvot ja viileä suhtautuminen hellyyden elkeisiin kertoivat enemmän kuin riittävästi ristiriidoista parin pyyteiden välillä. Saphiren mieliala laski vauhdilla alakuloon. Hän ymmärsi hyvin tytön tuntemusten päälle: Soturikaan ei olisi halunnut päästää kaksikon viettämää satumaista aikaa karkaamaan vielä käsistään; Unelmaa, joka tuntui liian uskomattomalta ja ihanalta ollakseen totta. Hän olisi paljon mieluummin jatkanut toisen kera huoletonta seikkailua kesän kaunistamassa luonnossa, jakanut kaikki uudet ihmeet aavikkolaisen kanssa, ja antanut maailman maata kulloinkin mielimällään mallilla. Mitäpä he siitä enää välittivät, missä sodittiin tai rakennettiin rauhaa? Kukaan ei koskaan soisi rakastavaisille rauhaa, elleivät he sitä itse itselleen järjestäisi. Ikävä kyllä muissa yhteisöissä oli kuitenkin ruokaa, suojaa, lämpöä ja tietoa, joista jokaista he tarvitsivat selviytyäkseen ja suojellakseen itseään. Pelkkä rakkaus ei pitäisi heitä kylläisinä tai lempi kehojaan lämpiminä, kun routa riipaisisi ensi kerran maata. Kaksikosta oli kohtalon pakosta kehkeytymässä todellisia oman onnensa varkaita. Nuorten kiertolaisten loisivaa elämäntyyliä saattaisi kai kuvailla karsaimmilla mahdollisilla sanoilla. Saphire soi tytölle tämän kylmäkiskoisen käytöksen anteeksi. Hän arvasi Ciernan pelkäävän ja kaihtavan vaaroja, eikä ihmetellyt tätä lainkaan. Saphire itsekin pelkäsi, vaikka ei päästänyt tunteitaan pintaan. Soturilla oli kosolti syitä huoleen molempien puolesta. Hän ei halunnut vain takertua jääräpäisesti tahtoonsa tai pitää päätään. Ei Saphirella ollut siihen tarvetta - Cierna meni nyt niin monen muun murheen edelle. Päivälevolle käynyt musta haltia koetti vielä kerran saada selkänsä kääntäneeltä vierustoveriltaan vastakaikua, vain joutuakseen vaimeasti huokaisten luovuttamaan ja vaipumaan taas painostavaan hiljaisuuteen. Penseydellään protestoiva neito odotti kai nuorukaisen pyörtävän huonon ideansa. Saphire olikin jo aivan vähällä sanoa: ’Cierna, ei meidän tarvitse mennä. Ei se ole tärkeää...’, mutta täten mies olisi vain kiusannut toista ja valehdellut molemmille, sillä ilman muuta mantereen arvoitus olisi jäänyt häntä - ja siinä sivussa neitoakin - vaivaamaan. Tilanteen ohjat olivat käytännössä jo luisuneet Saphiren käsistä. Hän oli ajanut kaksikon umpikujaan, josta ei tuntunut olevan kuin yksi tie ulos – tuntematon tie täynnä vaaroja. Toisaalta, kun kerran ihmisten ilmoille oli pakko uskaltautua, niin miksei sitten Myrkmereen yhtä hyvin kuin johonkin muualle? Kaikkialla oli vaarallista, se oli varmaa. Synkistynyt yönkulkija tuijotti hiljaisena ylös huojuviin, varjoisiin latvustoihin, joita sarastavan auringon säteet alkoivat jo hipomaan. Saphire ei saanut unta, eikä tosin välittänytkään. Miehen levottomassa päässä porisi ajatus poikineen siinä missä varmasti vierellään valvovan neidonkin – aivan kuin kaksi mehiläispesää olisi kuhissut kilpaa rinnakkain. Lopulta Cierna raukaisi kireän tunnelman kysymyksin, joita molemmat olivat hautoneet mielessään. Saphiren katse siirtyi korkeuksissa siintävästä lehvästöstä neidon jännittyneisiin hartioihin. Hän pohti tovin omia käsityksiään, kunnes vastasi toiselle: ”Uskoisin, Valtiaani on jo vallannut kylät, kaupungit, ja tukahduttanut kaltaisiini kohdistuneen vainon. Vaaleaihoisia meidän ei tarvitse enää pelätä. Eivät uskalla rähinöidä kun sotilaat valvovat.”, esitti nuorukainen optimistisen näkemyksensä. ”Myrkmeressä jopa parempi mahdollisuus selvitä, kunhan pysymme poissa silf’Nuír:n silmistä.” Saphire koetti tuoda positiiviset puolet esiin siitä huolimatta, miten harvalukuisilta ja heppoisilta nuo perustelut tuntuivat. Vuosisatoja jatkunutta vihanpitoa ja valtaväestön elättelemiä ennakkoluuloja ei haudattaisi viikoissa, vuosissa tai ehkä koskaan. Mustat haltiat yrittivät väkisin vaatia yhdenveroista asemaa ja oikeutta rauhalliseen rinnakkaiseloon, mutta ahdistetun kansanryhmän nostattama kapina oli kuin omiaan lietsomaan karsastusta kaltaisiaan kummajaisia kohtaan. Valloittajat toivoivat väen vähitellen ymmärtävän, etteivät he yrittäneet juurruttaa tapojaan tai korvata muiden kulttuureja omallaan – eivät muuttaa ihmisten luontaista unirytmiä, kieltä, perinteitä, elintottumuksia tai kaupunkeja. He peräänkuuluttivat vain suvaitsevaisuutta ja moraalista arvoaan - vaan tokkopa ihmiset välittivät tarkastella ongelmaa heidän kannaltaan. Miehitetyn maan asukkaat saattoivat ajan mittaan sopeutua, mutta osa heistä kantaisi mustille piruille ikuisesti kaunaa. ”Vaistoni kertoo minulle, meidän tulisi katsoa, niin emme katuisi.”, virkkoi soturi vaimealla äänellä, kurtistaen hivenen kulmiaan. Saphire ei osannut selittää tuntemustaan sen paremmin. Olisiko moista pahaenteistä aavistusta kannattanut edes uskoa? ”Emme viivy pitkään. Pysymme varuillamme, ja palaamme heti jos tilanne käy uhkaavaksi.” Nuorukainen käännähti kyljelleen ja kietoi kätensä hellästi neidon vyötärölle, painautuen vaaleaa selkää vasten ja laskien poskensa sirolle olkapäälle, lämmittäen toisen viileää kehoa. Hän toi itseään tykö siitä riippumatta, lämpenikö toinen sanoilleen vai ei. ”Suojelen sinua aina ja ikuisesti, Círani. Uskothan minua?”
|
|
|
Post by Tylppy on Jun 16, 2009 21:06:51 GMT 3
Kävyistä, risuista kuin suuremmilta oksan kohoumiltakin puhdas alusta tuntui kovalta ja muhkuraiselta. Käsivartensakin tuntui ikävältä poskea vasten. Levottomuus kaiveli nuoren naisen mieltä, pakottaen hänet kyselemään väistyvältä pimeydeltä murheistaan– tietäen kuitenkin saavansa ainoat vastaukset selkänsä takaa. Niinkuin monesti aikaisemminkin Cierna tunsi maidon valkeiden silmien tutkivan itseään. Sivelevän olkapäänsä muotoa, etsivän lihasten muovaamia rajoja. Saphiren katse oli tuttu, ja turvallinen, mutta kantoi mukanaan myös muitakin, vakavampia tuntemuksia. Tiivis yhteiselo oli antanut Ciernalle mahdollisuuden tuntea Saphiren katseesta tuntemuksia, joita hän nytkin mielessään uskalsi tutkiskella. Vaikkei tuntemukset kuitenkaan antaneet hänelle rauhaa, saati lupaa rentoutua kitkerän jäykästä asennosta.
Saphiren puhe sai tummat kulmat rypistymään. Kasvot, jotka olivat auringon muokkaamassa täyteläisessä rusketuksessaan hohkanneet, olivat kuluttaneet itsestään auringonsäteiden voiman. Ihonsa miltein yhtä kalvakkana kuin kenen tahansa valkoihoisen ihmisen – tai haltian, ei omistanut tappuraista muistoaan aavikon polttavasta kuumuudesta. Cierna katsoi huovalla lepäävää kättään, jossa sormet hieroutuivat toisiaan vasten. ”Vaaleaihoisia meidän ei tarvitse enää pelätä. Eivät uskalla rähinöidä.” Saphiren sanat saivat Ciernan entistä mietteliäämmäksi, ja vaipumaan omiin pohdintoihinsa. Hän tiesi, miten oma kansansa olisi suhtautunut vieraisiin ja siihen kammottavaan mahdollisuuteen, että hierlikkalainen sekoittaisi verensä jonkun 'ulkopuolisen' kanssa. Maailmankaikkeus olisi voinut järkkyä sellaisesta vääryydestä ja pahansuopaisesta teosta. Tuskin olisi ollut keinoakaan puhua asiat hyvin silloinkaan, jos ulkopuolinen vaara olisi ollut väriltään hälyyttävän erilainen. Tuohon asti tyttö oli vain miettinyt ja tuumaillut oman perheensä suhtautumista tekemäänsä rikkonaiseen valintaan, mutta nyt hän asetti itsensä Saphiren asemaan. Jos heidän ei ollut syytä kaihtaa ja pelätä valkoisia ihmisiä Saphiren kantaessa samaa sointua ihollaan, mitä kansansa Valtias – niin miten kävi hänenlaitansa? Tai Saphiren kun tämä kulkisi omiensa valloittamalla alueelle...rinnallaan valkoinen nainen? Jos vaino haltian kansaa kohtaan oli saatu päätökseen, niin olivatko he saattamassa uutta vainoa alulle yhteiselollaan?
Cierna hieraisi silmäkulmaansa. Väsyneenä ympärilleen pingottuneen kireyden kanssa taistelemiseen, tyttö puraisi huultaan ettei olisi huokaissut ja tuonut esille huoliensa raskasta painoa. Tummien, karheiden hiusten peittämä pää oli liikahtamaisillaan hetkellä, jolloin tumma käsivarsi toi mukanaan haltian tarjoaman läheisyyden ja lämmön. Hetken aikaa Cierna tunsi itsessään käärmemäisen palon työntää nuorukainen kauemmas itsestään, ja päästää valloilleen mieleensä patoutuneet toivottomuuden puuskan. Hän oli miltein valmis ilmoittamaan ettei taatusti liikkuisi rahtustakaan vettä lähemmäs – ei nyt, ei koskaan, eikä varmastikaan ikinä muutenkaan, mutta kuin tulevaa sattumalta ennustaen laski poski painamaan olkapäätään. Ilmaa kuin vesipannun tavalla sisuksistaan pihisten, Cierna tuntui murenevan hangoittelunsa kanssa. Mielivaltainen asennoituminen omiin oloihinsa mureni tumman hipiän läheisyydessä, mutta joskaan tyttö ei täysin ollut saanut riittävästi mieltään avarrettua. ”Pystytkö suojelemaan meitä? Itseäsi ja minua?” käsittämättömät kysymykset leikkelivät vielä ilmaa, kun omalla käsivarrellaan päätään pitelevä nainen puheli. Rohkaisua, tai jatkeenpoikasta sanoilleen Cierna etsi edestään – näkemättä kuitenkaan kuin oman kätensä vaalea sormet ja kämmenen.
”Tarkoitan...että eikö värini ole häpeäksi? Tai että olen vain ihminen?” kämmenensä kevyesti nyrkkiin puristaen aavikkolainen asetti itsensä kohti tulevan kivijärkäleen eteen, mutta hän ei voinut käydä kieltämään etteikö hän olisi miettinyt kuluvan kesän aikana heidän eroavaisuuksiaa. Tietenkin, rakkauden, kiihkon ja hattarapilvisen taivaan alla oli eroavaisuudet tuntuneet vain eksoottisilta hedelmiltä, joita jokaista oli ollut päästävä maistamaan ja nauttimaan. Ja nyt, kun kesä väistyi armottoman syksyn tieltä, oli nuo jännittävät, erilaiset, ja ilahduttavat asiat saamassa ylleen pelon ja vaarallisuuden vivahteet. ”Mitä Valtiaasi sanoisi jos näkisi, että me olemme yhdessä? Jos jäisimme kiinni..?” epäröiden Cierna käännähti selälleen. Vaaleat kasvot olivat miltein haalistuneet harmaiksi omien kysymystensä, ja pelkojensa vääristämänä. Sairaalloinen huoli kasvoillaan tyttö antoi katseensa soturinsa luettavaksi. ”Lupasin tulla mukaasi, ja tulenkin, mutta olen niin peloissani.”
|
|
|
Post by R.C. on Jun 17, 2009 19:48:04 GMT 3
Ciernan sanoista välittyvä epäilys – niin perusteltua kuin se varmasti olikin – loukkasi soturia ja kolhaisi kipeästi hänen itsetuntoaan. Saphire ei ymmärtänyt, miksi tyttö otti tällaiset seikat nyt puheeksi? Parivaljakon ensimmäinen ja paras vaihtoehto tulisi aina olemaan vaivihkaisuus ja paljastumisen välttely viimeiseen asti. Kenenkään ei tarvinnut tietää heidän liitostaan; Kukaan ei tulisi oudoksumaan tai tuomitsemaan heitä. Näin yönkulkija oli pariskunnan tulevaisuuden nähnyt. Liekö näkemyksellään ollut minkäänlaista totuusarvoa? Cierna tuntui ainakin uskovan muuta. Vaalean vyötärön linjaa hivellyt käsi pysähtyi. Kuun ja tähtien valossa valvominen oli kalventanut alkujaan auringossa kylpeneen nuoren naisen hipiän. Olisivatko edes Ciernan omat vanhemmat tunnistaneet enää tytärtään? Liekö toista oli sittenkään luotu kulkemaan öisen taivaan alla, vai riutuiko neito vähitellen pois kuin päivänsäde hämärään? Saphire vetäytyi kauemmas, kääntyi ja kohottautui istumaan, kietoen kätensä koukistettujen polviensa ympärille, tuijottaen synkkänä ja vaiti eteensä. Mies oli selvästi harmissaan, mutta tapansa mukaan piti päänsä kylmänä, tehden sen toisinaan jopa rasittavan tai pelottavankin päättäväisesti. Haltia ei hurjistunut ja ruvennut purkamaan pahastustaan raakalaisten tapaan. Hyvän tovin kestäneen hiljaisuuden päätteeksi hän oli hillinnyt tunteensa ja koonnut ajatuksensa vastatakseen: ”Cierna, muille olet ehkä pelkkä nan’Deí, ihminen, raakalainen. Minulle olet niin paljon enemmän – sielunkumppani. Suurempi häpeä hylkiä valittunsa kuin kansansa. Rikon mieluummin lakia kuin sydäntäni vastaan.”, selvitti Saphire vakavin kasvoin, vaikka katsoikin tyttöä vain syrjäkarein. ”Itse olen luopio ja murhaaja, tapettava heti tavattaessa. En ole sen parempi. Miksi siis huolehtisin, mitä sinusta ajattelevat? Kukaan ei siunaa meitä, se on selvä.” Saphire huokaisi ja kohautti harteitaan. ”Valtias tuskin välittää. Paljon tärkeämpiä huolia hänellä.”, totesi musta haltia vaimeasti hymähtäen. Ciernan oli kukaties vaikea hahmottaa Valtiaan suuruutta; He kaksi olivat aivan mitättömiä kiusankappaleita hänen mittakaavassaan. Sybaresin herra ei ollut kuten isänsä päällikkö sadan tai viidenkymmenen hengen heimossa – räikeästi näkyvillä ja kuuluvilla. Mustia haltioita oli moninkertainen määrä aavikon kansaan nähden. Valtiaan tahto pantiin toteen, vaikka hän ei ollutkaan läsnä. Yönkulkijoiden johtaja oli niin korkealla kansan tasolta, ettei kenellekään enemmän tai vähemmän tavanomaiselle henkilölle suotu luokseen audiensseja. Saphire ei ollut koskaan nähnyt Valtiasta edes vilaukselta, eikä mies tuntenut ketään toistakaan, joka olisi kokenut vastaavan, harvinaisen kunnian. Ylimaallisen komeaa ja kaunista Valtiasta eivät alhaisemmat saaneet katsoa suoraan, sillä hän oli Lunatariathan puoliso, ja siis lähemmäs jumala itsekin, näin ainakin kerrottiin. Hänen voimaansa ei tavallinen mieli pystynyt käsittämään. Tuskinpa siis kaksikkokaan tulisi koskaan saamaan niin suurta kunniaa, että Valtias jakaisi heille oikeutta valtaistuimeltaan. Saphire vaipui taas hetkeksi hiljaisuuteen, mutta ilmeestään päätellen nuorukainen ei ollut vielä lopettanut. Jatkaessaan taas puhettaan oli äänensä vaimentunut, mutta sanansa löysivät paremmin paikkansa. Yönkulkijan yleiskielen käyttö oli kuluneina kuukausina kehittynyt. Etenkin, jos hän kovasti keskittyi suulliseen ilmaisuunsa: ”En voi vannoa, ettei meidän kävisi kaikesta varovaisuudesta huolimatta huonosti. Mahdollisuudet ovat heikot, ymmärrät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Kohtalo voi periä korkojen kera takaisin saamamme hyvän.” Oliko kielletty rakkaus ollut sen arvoista? Saphire ei epäillyt tätä hetkeäkään, vaan entäpä Cierna? Soturi ei osannut murehtia huomista kuten ihmisneito, koskapa hänet oli koulittu hyväksymään tiettyjä riskejä ja elämään tiedon kanssa. Cierna ei luultavasti pystynyt tuntemaan samanlaista mielenlujuutta, eikä se ollut toisen vika. Neidon epäröinti oli kova mutta terveellinen muistutus heidän eroistaan. ”Aavikolla lakkasin pelkäämästä henkeni puolesta. Pelkään vain, että sinä kuolet tai... kadut valintaasi.” Lausumansa sanat saivat Saphiren nieleskelemään, mutta hän jatkoi: ”On totta, että olin kansani kaartissa pelkkä alokas. Osaan vain kolme loitsua. Näköni on yhä huomattavasti heikompi kuin aikoinaan. Ilman fangornin apua olisin varmasti saanut surmani veljesi miekasta. Ehkäpä et pidä minua läheskään heimosi sotureiden veroisena. Saatan olla silmissäsi heikko ja pehmeä, koska en rakasta sinua. Häpeätkö sinä sitten minua? Koska olen musta haltia, vierasmaalainen? Kehtaisitko edes esitellä minua perheellesi?” Saphire sulki suunsa ennen kuin katkeruus uhkasi myrkyttää kielensä. Haltia oli kääntänyt kysymyksen neitoa itseään vastaan. Hänkin oli tullut pohtineeksi puolisoiden eroja, ja pimeimpinä hetkinä jopa kyseenalaistanut liiton kestävyyden, koskapa he eivät jakaneet sielujen yhteyttä. Saphire oli pelännyt, ettei Cierna ehkä tuntenut samanlaista sitoutumista suhteeseen kuin hän. Ihmisiä ei tunnetusti koskettanut vahva vakaumus omistaa elämäänsä vain yhdelle ja samalle kumppanille. He saattoivat joskus hylätä tai pettää toisensa pelosta, intohimosta tai oman henkensä edestä. Moisen mahdollisuuden hautominen oli saanut haltian vuoroin vihastumaan ja voimaan pahoin. Soturi oli jopa ehtinyt vannoa mielessään tappavansa jokaisen miehen, joka havittelisi vaimoaan, vain päätyäkseen murehtien myöntämään, ettei voinut valjastaa nuoren naisen sydäntä, mikäli veri vetäisi tätä omiensa pariin. Hän ei voinut vaatia tai edellyttää Ciernalta mitään. Oliko suhde toiselle sittenkin pelkkä kesäinen romanssi? Nuoren ja häilyväisen sydämen hullutusta? Olinko sinulle vain hetken huumaa? Jokin kiehtova kokeilu? Näitä ajatuksia oli liian raskasta jo hautoa mielessään, saati sitten lausua ääneen. Saphire ei pystynyt siihen. Hänen kielensä kuivui ja sydäntään kuristi, ja nuo kysymykset karahtivat aina kurkkuunsa. Joka ikinen kerta soturi oli myös tulkinnut luulonsa turhiksi ja typeriksi. Ilman muuta he olisivat aina onnellisesti yhdessä. Ikuisesti. Neidon kasvava epävarmuus nosti vanhat pelot kuitenkin pintaan. Saphire oli pettynyt, että vaaran kynnyksen korottuessa toisen usko alkoi karista. Tyttö ei välttämättä vielä täysin ymmärtänyt, mihin oli ryhtynyt. Ehkä minun olisi pitänyt varoittaa sinua, millaista elämämme tulisi olemaan, ennen kuin ilmaisin tahtoni. Olisitko silloin valinnut toisin? ”Cierna, jos sanoisin, ettei meillä ehkä ole toivoa, että saatamme jäädä kiinni ja saada surmamme, minne tahansa menemmekin. Voimme joutua vainon ja piinan kohteiksi koko loppuiäksemme. Talvet tulevat olemaan meille monin verroin ankarammat kuin muille. Joutuisimme elämään alituiseen varuillamme, emme saisi kertoa suhteestamme kenellekään. Ja tämä kaikki voisi langeta osaksesi, jos pysyt rinnallani... mitä tekisit, Cierna?” Saphire ei takellellut lauseissaan. Ei hän halunnut lupauksia, joita saattoi tunnekuohun vallassa sanella täydestä sydämestään. Se kuului ihastuksen huumaan ja nuoruuden huimapäisyyteen. Todellinen luottamus rakennettiin hitaasti ja harkiten. Olen valmis kuolemaan sinun vuoksesi. Olisitko valmis kuolemaan kanssani? Liittyisitkö minuun tuonpuoleisessa? Vai palaisitko mieluummin takaisin kotiisi ja kohtaisit tulevaisuuden turvallisin mielin? Elämäsi olisi silloin monin verroin helpompaa kuin minun kanssani. ”Hyödytöntä vaipua etukäteen epätoivoon. Onnettomuus sattuu silloin varmemmin. Ei voi elää pelossa. On vain tehtävä parhaansa.”, mutisi nuorukainen vielä vaimeasti, mutta kuultavasti, jääden kohta odottamaan vastakaikua.
|
|
|
Post by Tylppy on Jun 18, 2009 22:12:37 GMT 3
Kalvakkuus, jota vielä sairaalloinen huoli valkaisi entisestään tavoitti sairaalloisen harmauden hyvin pian. Turvaa, lohtua, vakuuttelua ja rohkaisua itselleen haaliva aavikkolainen sai huomattavakseen hyvin pian, ettei hänen soturinsa tarjonnut näistä mitään hänelle. Kosketus, joka oli saattanut terävän kielen heltymään lämmöllään ja läheisyydellään katosi. Katsekin, joka lohdullisena oli etsinyt Ciernasta vastauksia onnettomuuteensa sai toisenlaisen merkityksen. Lopulta tehden myös selväksi, ettei nuorukainen halunnut katsella häntä. Saphiren kieli ei taipunut lohdutukseen, suloiseen selitykseen siitä että hän oli se hupsu likka, joka murehti jälleen liikoja. Ciernaa vastassa olikin hyökyaallon kokoinen myrskyaalto, joka riuhtaisi naisen suoriltaan lohkareiselle karille, joka raapi hänen lihaansa.
Saphiren sanoista jokainen piirsi poltteen omaisen jäljen Ciernaan. Vierellään kulkenut turvan tunne muuttui varoittamatta ja äkisti vaaraksi, jota hän huomasi kavahtavansa. Tyttö kuuli tarkemmin kuin koskaan Saphiren sanat, jotka porautuivat julmina ja raakoina kiinni naisen mieleen. Miten haltia kuvitteli hänen suhtautuvat sanoihin? Ymmärtääkkö? Vai suhtaua kuin...kuin mikä? Haltia? Ja jos Saphire ollenkaan kuvitteli naisen kykenevän istumaan ja kuuntelemaan viilipytyn lailla vastaan tulevia sanoja, niin tottasoikoon sulhasensa oli hyvin, ellei jopa täysin väärässä. Surkean harmauden keskelle syttyi punaisia pisteitä. Värähtävä, varovainen hengitys kärjistyi. Loukkaantunut mieli oli valmis silppomaan vastustajansa tuohon paikkaan, miehen raivostuttavasta itsehillinnästä huolimatta. Cierna nousi istualleen, mutta ei vetänyt itseään kuitenkaan Saphiren vierelle. Taaemmas haltiasta jääden kultainen silmäpari katsoi kohti haltiaa, joka tuolla hetkellä ei tuntunut haluavan naista edes silmiinsä. Puhuessaankaan nuorukainen ei välittänyt katsoa häntä suoraan, ja jo pelkästään se oli omiaan saamaan tytön veren kiertämään kalvakan ihon alla hyvinkin raivopäisesti.
Cierna käänsi katseensa pois nuorukaisen profiilista. Mikäli Saphirelle oli noinkin vastenmielistä katsoa häneen, niin mikään ei ollut pitelemässä naista miehensä vierellä istuksimassa kuin kuuliainen lammas. Syksyiseltä viimalta suojautuen, olivat he vetäneet ylleen yhteisen viltin, mutta mikä nyt sai jäädä lämmittämään heistä vain toista. Cierna tempaisi itsensä jaloilleen, mutta antoi katseensa vilkaista alas istumaan jääneeseen haltiaan, ennen kuin antoi katseensa alistua määränpäättömästi kulkemaan ympäröivässä maisemassa. Hän ei juuri nyt voinut kuvitellakaan istuvansa kylmäkiskoisen miehen vierellä hetkeäkään. Sula kiukku väritti nuoren naisen kasvoja, mutta huulet pysyivät toisiaan vasten. Hän oli aina siihen asti vaiti, kunnes oli täysin varma, että oli ymmärtänyt edes jotain oikein toisen sanoista. Hän erotti sanojen takaan vieraan maun katkeruudesta. Oliko Saphire ajatellut pahasti hänestä? Itselleen valitsemastaan naisesta, joka oli kuin olikin vain kehittymätön, ja oppimaton ihminen? ”Millaisena sinä minua oikein pidät?” hänen äänensä ei ollut vieras. Saphire oli kuullut tuon äänen aikaisemminkin. Kitkeränä, loukattuna, ja veret kuohuen kävi Cierna vastaamaan miltein syytöksiin, jota Saphire hänelle oli sanellut.
”Ja kuka sinä oikein olet?” tytön katse kääntyi katsomaan valaistuvassa päivässä kimaltelevia, päätä peittäviä, mustia hiuksia, sekä sitä osaa haltian kasvoista mitä seisoessaan kykeni näkemään. ”Sinä haluat ylittää tuon lahden, vain koska kuulit haltioiden leiristä lähtiessämme varoituksen että sinne ei ole hyvä mennä. Ja nyt sinä jo puhut vaistosta, että sinne on nimenomaan mentävä? Mitä sitten jos siellä on sinun kansasi valloittanut jokaisen kodin pieniä kehtojaan myöten? Tai mitä sitten, jos sinne ei kannatakaan mennä haltioiden puheiden mukaan? Mitä merkitystä sillä olisi, jos ihmeellinen ja suuri Valtiaasi onkin vetänyt vesiperän ja viimeinkin saanut turpaansa? Senkö sinä haluat käydä tarkistamassa?” kiihdyksissään kysyen aavikkolainen veti itseensä henkeä. Hän astahti makualueelta kauemmas raivokkaasti avattuja hiuksiaan otsaltaan taaemmas sukaisten. Raivoikas, tappurainen henki kulki naisessa kuin riivattu. Cierna katseli valaistuvaa maisemaa ennen kuin käännähti katsomaan nuorukaista silmänsä palaen. Hän ei pyytäisi rajua kieltään anteeksi, mutta hän sentään katsoi kohti.
”Sen sijaan, että sanoisit minulle että kaikki on hyvin ja että huolehdin vain liikaa – sinä käännätkin huoleni syytökseksi minua vastaan”, Cierna jätti syyttävän hiljaisuuden jäyttää nuorukaista hetken, ennen kuin julma, suorastaan raadollinen hymähdys kantautui läpi pehmeiden huulien. ” En ole koskaan ajatellutkaan piilotella sitä mitä olen, tai mitä sinä olet – tai me yhdessä. Mutta sinä tunnut ajatelleen”, lauhtumattomat sanat keräsivät voimaa toinen toisistaan. Asiat, joita hän oli typerästi mennyt ajattelemaan muiden kannalta, osoittautuivatkin nyt koskemaan heitä kahta. Heidän erilaisuuttaan, aivan erillä tavalla, mitä hän oli ensin ajatellutkaan. Puhumattakaan, miten paljon Saphiren sanat häntä yllättivät ja koskivat. ”Olen kuvitellut itseni kansani silmissä suurimmaksi pelkuriksi, kun en halua mennä sinne missä vaara – aivan typerä ja tarpeeton, on itseäni vastassa. Mutta enemmin hyväksyn sen pelkuruuden, kuin sen, että haluaisin pelkurimaisesti piilotella sitä mitä minä olen.”
”Ja vaikutanko siltä, että katuisin valintaani? Tähän päivään asti olen seissyt vierelläsi, joko vaimonasi tai ystävänäsi – häpeämättä sitä, että opein tuntemaan sinut umpi sokeana ja uppiniskaisena olentona. Ja jopa samalla kuvittelin – kaiketi tyhmyyksissäni, että sinäkin tuntisit minua. Kyseenalaistatko minua, vai ihmisyyttäni noilla sanoillasi?”, kuulemaansa sulatellen, ja koettaen etsiä tarkoituksen miehen sanoille Cierna käänsi katseensa nuorukaisesta. Tuodakseen katseensa, kuin puheensakin pian takaisin takertumaan haltiaan. ”Tiedän, ettei kansani hyväksyisi sinua miehekseni ikinä, mutten minä silti sitä heiltä salaisi. Jos voisit asua minun maailmassani veisin sinut sinne, enkä salaisi suhdettamme. Sellainen ei kävisi mielessänikään, en edes kehtaisi ajatella mitään sellaista. Olisin valmis tässä maailmassa pistämään vaikka tökerön majan pystyyn, jossa voisimme pysyä aloillamme. Rakentaa kodin kanssasi, vaikka keskelle vuoren rinnettä tai suota jos se takaisi sen että voisimme olla yhdessä ja näyttäytyä yhdessä. Kuvittelin niin – ihan todella kuvittelin, kunnes sinä sanot että pitäisin sinua pehmeänä ja heikkona koska et rakasta minua?” hän ei ollut voinut kuulla oikein. Saphire ei voinut mitenkään sanoa etteikö tämä rakastanut häntä. ”Etkö sinä rakasta minua?” Cierna ei ollut huomannut, miten äänensä oli miltein ehtynyt. Ponnekas uho oli miltein takertunut kiinni hänen kurkkuunsa. Kiukun puuska oli miltein saanut hänen silmänsä vettymään, siinä missä ihonsa oli alkanut muistuttaa rokkoista pilkkupesäkettä. ”Mitä sinä sitten edes teet minun kanssani?”
[Kirjoittaessani tuota loppua hieman mietein, että ymmärsinkö sittenkään kaiken vuorostasi oikein, mutta jos en ymmärtänyt niin voin tuota loppua vielä muuttaa. Mutta jos vuoro on sopiva, niin sitten tämä menee näin :>]
|
|
|
Post by R.C. on Jun 28, 2009 10:07:01 GMT 3
Saphire nousi seisaalleen ja kääntyi kohtaamaan nuorikkonsa silmästä silmään sillä punaisella sekunnilla, jona hän ymmärsi tytön saavan taas yhden kiukunpuuskistaan. Musta haltia ei nauttinut tippaakaan riitelystä, sillä se oli henkisesti uuvuttavaa ja järkytti koko kehon tasapainoa; Mielen kuohuessa aistit ja harkintakyky heikentyivät, mikä asetti heidät turhaan vaaraan. Veisi useita tunteja palauttaa henkinen harmonia. Tällä kertaa soturi ei silti suonut kiukusta hyrskyvän likan myrskytä omia aikojaan, vaan päätti pistää pari painavaa sanaansa väliin. Saphire uskoi paisuvan torailun tuottavan vain lisää pahaa mieltä molemmille, vaan vaimonsa kipakan luonteen tuntien hänellä ei ollut vaihtoehtoja: Cierna osasi olla mitä suloisin, kainalossa kehräävä kissanpentu siinä missä äkkipikaisesti kimmastuva ja sähisevä villipetokin. Hän ei voinut antaa toiselle aina ja kaikessa periksi tai anteeksi – saati elää yksinomaan Ciernan mielenoikkujen mukaan – muutoin nuoren naisen kunnioitus kumppaniaan kohtaan alkaisi rakoilla, ja lopahtaisi ennen pitkää kokonaan. Hurjistunut hierlikkalaislikka oli aina yhtä nujertava näky, mutta Saphire ei enää suostunut taipumaan kuin lakoava korsi myrskytuulessa. Siinä missä toinen muistutti maan tulisesta povesta manattua paholaista, näytti tuima musta haltia täydessä pituudessaan kuin hyytävän kylmältä ja järkkymättömältä jäävuorelta. Hänen puheensa olisi kuin jäätävä raekuuro raivoavan lohikäärmeen lieskoja vastaan. Nyt tyttö oli ehdottomasti mennyt liian pitkälle herjoissaan. Hammastaan purren soturi kuunteli, kuinka nainen halveksi hänen kansansa pyrkimyksiä ja Valtiastaan. Auta armias jos neito olisi ilmaissut mielipiteitään jonkun muun kuin puolisonsa edessä, olisi toisen kalvas kaula katkaistu oitis ja armotta. Saphirella ei ollut mitään anteeksipyydettävää niin kauan kun Ciernan käytös olisi näin harkitsemattoman ruokotonta. Oletko pohjimmiltasi samanlainen kuin muutkin valkoihoiset?! Miksi suot minulle sympatiaa, jos tuomitset kansani pyrkimyksen haalia tasa-arvoa? Luuletko että meillä oli parempia vaihtoehtoja kuin hankkia jalansijamme voimalla? Hetkellä, jona pauhaavan naisen oli pakko pysähtyä täyttämään palkeitaan, kiteytyi nuorukaisenkin suuttumus teräviksi virkkeiksi. Hän puhui matalalla äänellä, välttäen itsepintaisesti huutamasta: ”Kysytkö kuka olen? Unohtanut näin pian syntyperäni? Olen Saphire, musta haltia, ja kyllä, minua kiinnostaa, mitä omilleni parhaillaan kuuluu. Sillä on minulle merkitystä, kuten heimosi kohtalolla sinulle, vaikka koettaisit kieltää tai unohtaa. Olet aina osa hierlikkalaisia, kuten olen osa yönkulkijoita. Kansojemme ilot, murheet eivät välttämättä enää määrää toimintaamme, mutta meitä molempia koskettaa varmasti sydämessämme tietää, miten he pärjäävät... eikö niin?” Nuorukainen oli lähes varma, ettei tyttö voinut evätä hänen oletustaan. Muussa tapauksessa mies olisi hädin tuskin tuntenut toista. Päätään puistellen hän jatkoi vaimeammin puhettaan, syydettyään jo kaiken valmiiksi punnitun, ja alkaen nyt harmikseen ontua lauseissaan: ”Tieto on arvokasta, vaikka sillä ei olisi käytännön merkitystä... ja jos olisikin... jos kansani on viimein saavuttanut tavoitteensa... eikö minulla olisi oikeus iloita siitä? Vallankumouksesta ja muutoksesta, jota maailmani on huutanut jo vuosituhansia? Kyllä, se on minulle tärkeää, Cierna. Ei yhtä tärkeää kuin sinä olet, ja olen ollut kanssasi tuskin vuottakaan, kun taas syntynyt ja kasvanut koko ikäni kansani parissa. Saatat vihata heitä, ja he saattavat vihata minua, mutta se ei tee tyhjäksi kiintymystäni.” Soturin äänensävyyn ehti livahtaa aavistus alakuloa, kunnes hän puri hampaansa yhteen ja valmistautui puimaan jo seuraavaa sanaharkan aihetta. Miksi toinen odotti näin itsekkäästi tukea ja kannustusta? Eikö Cierna tajunnut, ettei ollut ehkä ainoa, joka tarvitsi toisinaan rohkaisua? Saphire oli toki kaksikosta vahvempi ja rauhallisempi, mutta ei kai se oikeuttanut tyttöä kohtelemaan miestä miten tahansa? ”Syytän sinua vain uskonpuutteesta, ja yritän saada sinut ymmärtämään, ettemme saavuta mitään pelolla, vitkuttelulla ja keskinäisellä kyräilyllä! Viimein myönsit rehellisesti, ettet tahdo lähteä...”, puuskahti nuorukainen silmänsä kaventuen. Toisen tyly asenne oli ruokkinut koko valkenevan aamun hänen omia pelkojaan ja epäilyksiään. ”Vaikenit ja välttelit minua sarastukseen saakka, kun olisin kaivannut tukea päätöksesi päälle. Sanoit yhtä ja annoit ymmärtää toista. Luulitko, että olisin syöksymässä kanssasi surman suuhun vähääkään välittämättä, kunhan saisin tahtoni läpi? Tai etten pelkää ja pode levottomuutta kuten sinäkin? Jos olit niin huolissasi, mikset kertonut siitä?” Oli eri asia pelätä ja olla töykeä, kuten hakea lohtua ja suhtautua penseästi. Eikö mies ollut muka moneen otteeseen koettanut saada neitoon yhteyttä? Hellästi ja ymmärtäväisesti? Toisen tylyys oli kilpistänyt kaikki yrityksensä. ”Et ole koko aikana antanut ymmärtää uskovasi retkeen. Sait tuntemaan oloni ilonpilaajaksi. Et vastannut minulle, työnsit pois kuin olisin paholainen itse, joka pakottaa sinut helvettiin. Aiempi lupauksesi ja suitsuttamasi usko tuntuivat pelkältä ontolta kuorelta tai pilvenhaituvalta, joka haihtui tuulen yltyessä. Eikö meidän tulisi tukea toisiamme tällaisilla hetkillä? Eikö vaimoni pitäisi uskoa ja luottaa tekeväni parhaani sen sijaan, että hän murjottaa, torjuu ja kyseenalaistaa minut, epäillen kykyjäni?” Saphire vaikeni toviksi annettuaan ymmärtää asian vaivanneen häntä jo pidempään. Tytön kysymys oli ollut kuin viimeinen pistos, joka purki nuorukaiseen patoutuneen turhautuneisuuden. Toisaalta toisen tilitys todisti sittemmin monet peloistaan turhiksi, mistä haltia poti selvästi huonoa omaatuntoa. Saphirea kadutti, että hän oli epäillyt neitoa niin räikeästi - tosin onneksi enimmäkseen vain hiljaa mielessään. Soturin katse lankesi alaviistoon hänen jatkaessaan: ”Ja myönnän silloin tällöin pohtineeni, vaadinko sinulta liikaa. Jollet uskalla kohdata vaaraa, kuinka olisit valmis elämään kaltaiseni etsityn rikollisen kanssa? Riittääkö rohkeus loppuun saakka, vaikka urhea ja sisukas oletkin?” Jos pelkkä ajatus sai tytön tällä tavoin arkailemaan, miten toinen kestäisi kun vaikeudet toden teolla alkaisivat? ”Et huolehdi liikaa, huolehdit turhaan. Voisit jättää osan murheista harteilleni. En voi vähätellä uhkia ja suoda valheellista lohtua. Tilanne on paha, huoli aiheellinen. Pelkosi on kuitenkin selätettävä itse, sitä en saata pelkin sanoin poistaa. Suojelen sinua kuolemaani saakka, mutta tarvitsen uskoasi ja luottamustasi. Ilman niitä en onnistu, ja kaikki tuntuu turhalta ja hyödyttömältä.” Soturi hiljeni ja käännähti kuin lannistettuna puolittain neidon puolesta. Hän oli pitkään vaiti ja kokosi itseään. Katse jäi harhailemaan maastoon miehen taas puhuessa: ”En tietenkään rakasta sinua.”, hymähti Saphire neitoon katsomatta. ”Miksi minä sellaista tekisin?” Ironista kyllä musta haltia ei ymmärtänyt koko termin merkitystä. Rakkaus ei ollut niitä ensimmäisiä, viimeisiä saati keskimmäisiä asioita, joita sotaan lähteville alokkaille opetettiin – saati että heidän olisi sopinut olettaa sitä osakseen saavansa. Niinpä Saphiren oli pitänyt itse muodostaa jonkinlainen käsitys. Rakkaus muistutti erehdyttävästi sanoja kuten ”raastaa” tai ”raaistaa” - se totta vieköön kuulosti joltain yhtä rumalta ja väkivaltaiselta! Rakkaushan lieni vain jokin raakalaismainen tapa pitää vaimojaan kurin ja nuhteen alla, eikö totta? Rakastaminen oli yhtä kuin pakottamista tai hallitsemista. Cierna oli toistuvasti kutsunut miestä rakkaakseen, mutta vaikka Saphire ei ollut tohtinut tätä suoraan kieltää, ei hän ollut järin imarreltu nimityksestään. ’Rakas’ oli soturin uskomuksen mukaan jotain aviomiehen ja tyrannin välimailta, eikä hän halunnut olla sellainen. Ehkä sanan käyttö tuli hierlikkalaiselta luonnostaan. Kun Cierna oli puhunut siitä, miten tärkeää lapsensaanti oli, ettei rakkaudelle jäänyt heimossaan sijaa, eivätkä tunteet olleet olennaisia, oli haltia ymmärtänyt asian pikemmin niin, että vaimot välttyivät rakkaudelta tulemalla raskaaksi, ja tekemällä miehensä tyytyväiseksi. Tunteilla ei ollut merkitystä. Miten vinkuraisen kuvan kulttuurista sivullinen oli saanutkaan! Niin sujuvaksi kuin haltia olikin jo puheessaan kehittynyt, ei hän osannut vielä hahmottaa puoliakaan yleiskielestä. Saphiren eksyessä viimein vilkaisemaan nuorikkonsa puoleen hän hämmentyi näkemästään. Ciernan reaktio oli odottamaton. Neidon kyyneleisiä kasvoja katsoessaan nuorukainen rupesi vähitellen epäilemään, oliko tässä ehkä sittenkin tapahtunut jokin väärinkäsitys? Miksi toinen näytti noin murheelliselta? Eikö rakkaus ollut ikävä asia? Soturi joutui hetkeksi vallan tuuliajolle. ”Sitäkö sitten haluaisit? Rakkautta? Että kohtelisin sinua karkeasti ja alistavasti?”, kummasteli musta haltia, ja puisteli voimattomasti päätään: ”Ehkä olenkin sitten heikko aviomies, mutta en usko pystyväni siihen. Välitän sinusta liikaa. Unohda siis rakkaus, sillä en tule koskaan rakastamaan sinua.”
(( Hyvä sitten että vielä erikseen varmistin ja mainitsin viime vuoroni olleen vailla ajatusvirheitä. X) Anteeksi kovasti, en vain voinut vastustaa tällaista pikku kommellusta. Tässä syy miksei Saphire ole koskaan sanonut kirjaimellisesti rakastavansa Ciernaa. Eikä Cierna ainakaan pelatun perusteella ole sanonut hänelle vastaavaa (tosin pelaamattoman puitteissa mahdollisesti olisi voinutkin), joten koetin keikkua vähän hatarammalla pohjalla. Toivottavasti tämä ei haittaa... :> ))
|
|
|
Post by Tylppy on Jul 7, 2009 2:09:33 GMT 3
Lukuisista kerroista, jolloin maan alainen tulimaa koetteli jäisen nuorukaisen tarkoin vahdittua pintaa, sai ensimmäistä kertaa jäisen kerrostuman halkeamaan liitoksistaan. Puolisonsa ainainen puhumattomuus – tuo tuskallisen vahvaksi rakennettu vaiteliaisuus oli omiaan pitämään yllä kaksikon vankat, ja väkevällä tavalla toisistaan erottuvat luonteet esillä. Cierna näki kuitenkin, miten kylmääkin kylmempi pinta vaurioitui miehensä noustessa seisaalleen. Kylmyys piirsi kuurankukkiaan maitopintaisten silmien pintaan tumman nuorukaisen kohdatessa tulisina kekäleinä loistavat silmät. Levollisna levännyt lempi oli raottanut sumuverhojaan kaksikon yltä. Heidän sanansa syynäsivät toinen toistensa pehmeää ihoa, missä katseet tahtoivat toimia puheidensa välikappaleina. Kylmä, ja tumma ääni terävöittyi sanoiksi, jotka terävyydellään löysivät paikkansa tuliperäisen naisen pinnasta.
Sanat olivat voimakkaat, vahvat, ja lujat. Sellaisiksi muovatut, ettei Ciernan tulenpalava kielimeri osannut hallinnoida kaikkea itsessään. Monesti oli sananparsi leikata nuorukaisen sanojen väliin, mutta sinnikkyydessään, kuin kärsivällisyydessäänkin edistynyt nainen pysyi vuorostaan vaiti. Hän kuunteli. Ymmärsi kuinka vähän Saphire näki hänessä olevan luottoa aviomieheensä, saati tämän kykyihin. Niinkö paljon hän oli nuorukaista loukannut? Saanut tämän tuntemaan itsensä vain leikkikaluksi tai suojelijaksi? Eikö Ciernan rakkaus ollut koskettanut nuorukaista yhtään tämän ladellessa kovia sanojaan siitä, miten huonosti hän oli vaimona käyttäytynyt? Oliko naise tukehduttettava itsestään olemassa oleva ihmismäisyys? Tuo ankara luonne, joka heittelytti hänen tuntojaan ja sai hänet tuntemaan pelkoa, epävarmuutta, tai peräti jopa itsekkyyttä ja yksinäisyyden kaipuuta?
”Enkö minä saisi epäillä päätöksiä? Haluatko sinä että sokeana uskon vain kaiken sen, mikä sinusta saattaa olla oikein? Minä lupauduin matkaasi, ja olen sillä matkalla vieläkin, mutta enkö missään vaiheessa ole oikeutettu epäilemään sen tarkoitusta? Yritin uhmata pelkoani, mutta se ei käynytkään niin helposti. Ja mitä tulee luulooni siitä, että olisit valmis syöksemään meidät surman suuhun ylittäessämme veden; niin kyllä. Palosi tietää kansasi tilasta tuntuu minusta siltä, kuin vainoisit sitä. En ymmärrä sitä paloa, mikä kiihdyttää sinua tietämään mitä kansasi pariin kuuluu. Varsinkin kun sinä itse kansasi tavat menit hylkäämään ja suojelit ihmistä – tietäen miten suuri rike sellainen kansasi silmissä on”, Cierna tunsi puheensa sammaloituvan puuroksi. Hänen riitautumisensa Saphiren kanssa oli omiaan ajamaan naisen tuntemaan itsessään suuria puutoksia. Häneltä puuttui vallan haltian omaava kyky ajatella tuntojaan, pohtia asioita tarkasti, pitkälti ja miltein jopa lopullisten mahdollisuuksien osalta. Cierna huomasi puheensa olevan miltein järjetöntä siihen nähden, miten Saphire asetteli sanojaan hänen eteensä- saaden hänet tuntemaan olonsa pieneksi käveleväksi typerykseksi. Impulsiivisuutensa kahlitseminen ei koskaan tulisi onnistumaan hänen tilassaan. Miten pahaan tilanteeseen se oli hänet jälleen onnistunut johdattamaan?
Cierna antoi katseensa hetken aikaa tarkastella nuorukaista, mutta kun miehen silmät eivät olleet häntä enää kohtaamassa käänsi hänkin katseensa pois. Kasvoiltaan kalvenneena, mutta miltein punaisina hohkaavien poskiensa lomasta Cierna piteli katseensa poissa nuorukaisesta. Hetkeen hänen ei tiennyt mieli sanoa mitään Saphiren jatkaessa kylmän viimaista puheluaan. Tuolla kertaa rakkaudesta.
”Unohda siis rakkaus, sillä en tule koskaan rakastamaan sinua.”
Vettyvien silmiensä nurkkauksista Cierna tunsi sen pienen, polttavan liekin. Karkeasti kalvakkaa ihoa pitkin juoksemaan lähteävä kyynel karvasti aavikkolaisen kurkun. Tyttö ei surminsuinkaan katsonut nuorukaistaan kohden. Mielivaltaisen ylimääräistä voimaa sellaiseen hän ei omistanut. Vääristyneiltä, ja täysin vääriltä korvissaan kuulostavat sanat, saivat Ciernan maailman pyörimään ympyrää. Voimattomuus tarttui hänen pirtaansa saaden aavikkolaisen tuntemaan uskomattoman fyysisen kivun sisimmässään.
”Sanot välittäväsi minusta, muttet rakastavasi?” kivun kurkultaan niellen Cierna katsoi sokein silmin maasta kohoavaa juurakkoa. ”Mutta että karkeasti ja alistavastikko rakastaisit? Saat sen kuulostamaan siltä, että kuvittelet minun haluavan sinun satuttaa minua?” vettyneitä silmiä kehystävät tummat kulmat kurtistuivat.
”En ymmärrä mistä sinä edes puhut. Minun rakkauteni sinuun on tähän asti ollut mitä onnellisinta aikaa. En koskaan kuvitellut, että kukaan rakastaisi minua – välittäisi minusta niin paljon että olisi valmis kuolemaan vuokseni. Miten voit edes ajatella mitään ilkeää rakkaudesta? Tunteesta, joka vain harvoin jakaa osakseen sellaisen määrän onnea mitä olen tähän asti tuntenut ollessani kanssasi. Onko olemassa kauniimpaa sananpartta kuin; rakastan sinua? Tuntuuko sinusta pahalta kun sanon niin? Vaikka se sisältäisi kaiken jumalointini ja kiintymykseni sinuun?”
|
|
|
Post by R.C. on Jul 12, 2009 22:56:09 GMT 3
Riitaisan sananvaihdon ristiaallokossa oli Saphiren mielenrauha karahtanut kipeästi karille. Ciernan kipakat puheet upposivat nuorukaiseen hitaasti mutta armotta, suistaen teräväsärmäisin sanoin kivitetyn sydämen epäuskon syvään kuiluun. Tuskin soturi oli ehättänyt uskoa ja sulattaa kaikkea kuulemaansa, kun torailun aihe vaihtuikin äkkiarvaamatta toiseksi, jättäen hänet tyystin aseettomaksi. Kuinka kummassa yksi ainoa virke oli voinut kääntää täysin kiistan kurssin? Soturin silmissä käsittämättömästi sydämistynyt tyttö hämmensi entisestään mieltään, kunnes se muistutti kuin sakeaa soppaa, josta oikeaa ja väärää tietoa, virheellisiä oletuksia ja ajatuksia oli vaikea erotella toisistaan. Saphire oli perin ymmällään. Hän oli loukannut puolisoaan verisesti vain yrittämällä olla tälle hyvä – ei, vaan parempi kuin kukaan toinen mies. Musta haltia oli hurskaasti päättänyt, ettei kohtelisi rakastaan hierlikkalaisten tapaan – vaan kuinka ollakaan, jaloksi luultu vakaumus olikin kiepsahtanut aivan päälaelleen! Cierna oli saattanut Saphiren kiusallisen epäilyksen valtaan. Musta haltia tunsi olonsa epämääräisen typeräksi, ja toisen syytökset vielä kasvattivat hänen vaivautuneisuuttaan. Ei nuorukainen ollut kyseenalaistanut tytön viehtymystä itseensä niinä lukuisina kertoina, joina toinen oli tunnustanut rakastavansa häntä. Miksi Cierna viitsi edes epäillä moista? ”Pahalta? Ei tietenkään... oletin vain ettet tiennyt muuta tapaa kertoa tunteistasi. Ymmärsin kyllä tarkoituksesi.”, vakuutti yönkulkija tuskastuneena. ”...ja vastaanhan puolestani aina: ’Círa, mizenqui nalãi’, näin koettaen kömpelösti kiteyttää kiintymykseni pahaiseen lauselmaan, vaikka voisin kirjoittaa onnestani kokonaisen kirjan.” Saphire levitteli neuvottomana käsiään. ”Rakastaminen taas... siinä on selvä sävyero. En ymmärrä sitä.”, hän puuskahti turhautuneena. Karun kuuloinen sana sai soturin kielen kangertamaan, sillä kansansa kielessä vain harvoissa ilmauksissa oli kahta tai useampaa kovaa tavua peräkkäin. Musta haltia ei osannut ääntää kovinkaan hyvin, ja yksin se sai hänet kokemaan rakkauden fraasin kömpelöksi lausumanaan. Unohtamatta nurjaa mielikuvaa, joka tähän lauselmaan sisältyi. Sana särähti ikävästi miehen korvaan ja takertui kurkkuunsa, sillä hänen oli vaikea kuvitella, että raakalaisten rakkaus olisi voinut tarkoittaa samaa kuin misenquilah mustien haltioiden keskuudessa, kun kerran hierlikkalaisten aviokäytäntö ja käsitys tunteiden tärkeydestä – erityisesti miesten osalta – oli niin kovin erilainen. Eikö rakkaus ollut jotain rumempaa tai vähäisempää? Epätasa-arvoisempaa? Nuorukainen oli muodostanut tuntemattomasta asiasta oman, vahvan näkemyksen, joka pitkään eläteltynä oli vankistunut osaksi maailmankuvaansa, eikä maailmankuvaa maalattu helposti uudeksi. Yhtä kaikki tytön ravisuttavan itkuinen reaktio soi olettaa ideologiansa perustuvan ennalta arvaamattoman hataralle pohjalle. Katumus ja syyllisyys yhtyivät nuoren miehen tyrmistykseen. Takertelevin sanoin hän yritti selittää motiiveitaan: ”...tarkoitin, etten aio rakastaa sinua, koska... kuten... eikö heimosi perinteissä vaimolla ja miehellä ole kovin erilaiset roolit… tässä rakkaudessa? En halua sellaista osaa tai suhdetta.” Saphire ei tiennyt, ymmärsikö Cierna alkuunkaan, mitä hän ajoi takaa. Järkevän keskustelun lanka oli jo auttamatta karannut käsistään. Nuorikko oli surusta ja kiukusta suunniltaan, ja nuorukainen – hänkin pahoin puhein haavoitettuna – koki saaneensa tunteettoman tollon leiman otsaansa, vaikka sekä palava rakkaus että jumaloiva misenquilah peilasivat sangen tarkasti sydämensä saloja. Saphire ei ollut tajunnut, että nuo kaksi sanaa olivat kuin toistensa synonyymit, ja jopa tarkoittivat lähes samaa, pienin poikkeuksin. Mies ei ymmärtänyt, mitä toinen halusi. Ehkäpä asia olisi kannattanut setviä jo ajat sitten, jotta se ei olisi äitynyt väärinkäsitykseksi. Aavistus tilanteen tolasta ja omasta tietämättömyydestään alkoivat silti vähitellen iskostua Saphiren sekavaan tajuntaan. Kenties hänen erheensä ei ollut enää mitenkään perusteltavissa, mutta seuraavat sanat putoilivat silti nöyrästi huuliltaan: ”Mikäli... tämä rakkaus ei ole itsekästä omistushalua ja hallitsemista, kuten olen luullut... Jos sanoin pahasti rakkaudesta, ymmärtämättä sen todellista luontoa, pyydän anteeksi. Ja jos vähättelin täten tunteitani, olin väärässä. Kiintymykseni kohtaasi on aina ollut syvää ja aitoa, miten tahansa sen ilmaisinkin... joten... jos et löytänyt rakkautta sanoistani, toivon että koit sen edes kosketuksessani.” Onneksi rakkaus ei välittynyt pelkistä sanoista, vaan sen osoittamiseen tarvittiin yhtä lailla ilmeitä, eleitä ja tekoja. Jos heidän välillään olisi ollut yhteys, olisi musta haltia kyennyt aistimaan neidon tunteet ja odotukset niin paljon selkeämmin, välttyen näin ehkä virheiltä ja turhilta epäilyksiltä. Kirottu sielujen yhteys! Miksi jumalat eivät olleet saattaneet valmiiksi sitä, minkä olivat panneet alulle? Lyöneet viimeistä sinettiään kaksikon suhteelle? Tai miksi hän, Saphire, ei ymmärtänyt yhtään paremmin puolisoaan? Ehkäpä nuorelta mieheltäkin uupui lopulta uskoa, jota hän oli niin kovasti neidolta peräänkuuluttanut. ”Joskus minun on vaikea ymmärtää kulttuuriasi, aavistaa tunteitasi ja suhtautua niihin oikein... Anteeksi, olin tarpeettoman tyly. En tahtonut saada sinua itkemään.”, puhui haltia masentuneella ja hiljaisella äänellä, lähestymättä toista. Saphire ei enää tiennyt, mitä muuta olisi sanonut, joten hän vaikeni, mutta jäi rauhattomaksi. Ciernan purevat sanat koskivat vieläkin. Soturi oli suoraselkäisenä myöntänyt virheensä ja pyytänyt anteeksi, mutta neito oli loukannut häntä yhtä lailla. Paha olo oli patoutunut Saphiren sisälle, ja kiemurteli siellä kuin myrkyllinen käärme. Haltiasta tuntui, että jälkimmäinen tora oli tehnyt tyhjäksi puolet hänen aiemmista puheistaan. Hän olisi halunnut sanoa vielä jotain vastaan, mutta tuo hetki oli jo auttamatta mennyt, alkuperäisen suukovun ajauduttua umpikujaan. Miehen olisi tehnyt mieli puhua, purkaa pahaa oloaan, oikaista toisen vääriä oletuksia, puolustautua neidon vääristyneiltä, kärjistetyiltä käsityksiltä. Toisaalta häntä houkutteli vetäytyä yksinäisyyteen rauhoittumaan ja kokoamaan itseään. Nuorukainen pelkäsi puheillaan mutkistavansa asioita entisestään. Mitä muita käsitteitä hän ei ehkä ollut ymmärtänyt? Missä kohtaa hän saisi toisen taas murtumaan? Jopa sanat, jotka Saphire oli tarkoittanut Ciernalle ravistelevana rohkaisuna ja uskonsa karaisijana – kyllä, yhdessä he varmasti selviytyisivät! – oli neito mieltänyt syytöksenä ja vähättelynä. Saphire oli kuvitellut kovapintaisen nuoren naisen kestävän hienoista kritiikkiä ja ottavan sen vahvistuksena. ’Cierna, olethan hierlikkalainen, ja heimollasi on hurja maine! Sinä jos kuka pystyt tähän!’ Toisin oli kuitenkin käynyt. Liekö tytön rohkeus rapissut hetkellä, jolla hän oli jättänyt tiiviin yhteisönsä? Entä mitä tuolle yhteisölle mahtoi tätä nykyä kuulua? Eikö hierlikkalainen halunnut palata aavikolle selvittämään perheensä kohtaloa? Eikö asia kaihertanut lainkaan toisen sydänalaa? Saphire oli pitänyt tätä huolta jokseenkin itsestäänselvänä, ja kuvitellut neidon kykenevän ainakin jossain määrin asettumaan asemaansa. Soturi olisi tytön tähden ollut valmis uhmaamaan aavikon vihaa, joka jo kerran oli ollut vähällä viedä henkensä, jotta toinen olisi saanut vastauksensa. Vai halusiko Cierna haltiankin katkaisevan kaikki siteensä kansaansa? Se olisi voinut olla helpompaa, jos Saphire olisi alusta lähtien päättänyt kääntää selkänsä omilleen. Radikaali käännös hänen elämässään oli kuitenkin tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä. Hetken impulssi oli mullistanut koko maailmansa. Saphire oli rikkonut lakia mutta ei omaatuntoaan vastaan. Oliko hänen moraalissaan kenties jotain mätää? Ihminen oli auttanut häntä, ja hän oli vuorostaan auttanut ihmistä. Kahdesti. Cierna oli tarpeettoman julma ja epäreilu muistuttaessaan Saphirea jälleen kerran tekemistään rikoksista. Eikö soturi ollut soimannut ja syyttänyt itseään jo riittämiin? Luopion asema oli arka paikka mustalle haltialle. Niin kipeä asia, että hän oli sen tähden ollut vähällä riistää henkensä jo useampaan otteeseen. Kansansa tavoin Ciernakin tuntui parjaavan häntä petoksestaan. Samaan hengenvetoon tyttö oli paljastanut haltian epäilyksissä uskonsa suhteen olleen perää, eikä tässä vielä kaikki – nuorukaisen kuvitelma toisen luottamuksesta reiluihin tarkoitusperiinsä oli mennyt vielä pahemmin metsään. Saphire olisi vielä sulattanut toisen aliarvioivan kykyään suojella, mutta ettäkö hän olisi tieten tahtoen halunnut alistaa neidon tahtoonsa ja johdattaa tämän turmioon? Toisen teoria kuulosti uskomattoman vinoutuneelta. Soturi ei osannut arvailla, kuinka paljon Cierna oli tarkoittanut sanomastaan, ja kuinka paljon kitkerä sylki oli suuhunsa tuonut. Saphire ei ymmärtänyt, kuinka toinen saattoi herjata häntä näin ilkeästi, tai miten hän itse saattoi olla niin ankara toista kohtaan. Miksi he olivat ajautuneet näin kireisiin väleihin keskenään? Asetelma tuntui epätodelliselta. Saphire oli koettanut käsitellä tilannetta, josta hänellä ei ollut mitään kokemusta, ja jonka hän täten tunsi oudoksi ja järjettömäksi. Musta haltia ei ollut harjaantunut saati valmistautunut riitelemään rakkaansa kanssa. Kuun kansan keskuudessa ei rähinöity yhtä avoimesti. Aviopareilla oli toki erimielisyytensä, mutta kiistat käytiin kireässä hiljaisuudessa, kunnes ne saatettiin ratkaista hillitysti kahden kesken. Saphire ei ollut koskaan kuullut vanhempiensa huutavan toisilleen, saati todistanut pariskuntien ajautuneen näin napit vastakkain. Hän muisti kinastelleensa sisarensa kanssa ja painineensa ystäviensä kesken, mutta koskaan ei moinen kahinointi ollut roihahtanut ilmiriidaksi. Ihmisistä poiketen yönkulkijat vetivät hyvin tarkasti yhtä köyttä, ja se olikin heidän selviytymisensä salaisuus. Niinpä haltia, jolle negatiiviset tunteet läheistään kohtaan olivat nurinkurisia ja melkein rikollisia, lamaantui arvioimaan ja harkitsemaan omaa käytöstään. Hän saattaisi tuntea harmia ja mielipahaa, jopa turhautumista toisen vuoksi, mutta ei koskaan, milloinkaan vihaa. Soturin kuului vihata vain vihollistaan. Tyrmistys lienikin parempi termi kuvailemaan tuntemuksiaan. Cierna saattoi selvästi nähdä miehen kärvistelevän vieläkin ja vellovan pahassa olossaan. Niinpä tovin kuluttua, kukaties riippuen siitä, oliko toinen uskonut häpeänsä ja katumuksensa oman ymmärtämättömyytensä tähden, rohkeni soturi palata aiempaan aiheeseen: ”Uskotko tosiaan että olisin valmis vaarantamaan henkesi vain saavuttaakseni jonkin itsekkään tavoitteen...?”, kysähti Saphire katkeraan makuun. Jäätävä sävy oli rauennut, ja puhe oli nyt vaimeampaa, miltei väsähtänyttä. Ei Ciernalla ollut kiintymyksessä kilpailijaa. ”Jos tiedonjano joskus riivasikin minua, se oli ennen kuin omistin elämäni sinulle.” Luuletko että kansani on minulle sinua tärkeämpi? Kuinka huonosti minua tunnetkaan... ”Sanoin, ettei meidän tarvitsisi mennä sinne, ja tarkoitin sitä. Vaan jos on aivan sama minne menemme, miksi emme menisi sinne, mistä saisin sydämelleni rauhan? Missä me molemmat voisimme saada rauhan? Se vaikutti loogiselta ratkaisulta.” Soturi uskoi edelleen että mantereella, jolta sota oli karkottanut suuren määrän väkeä, olisi hyvinkin löytynyt syrjäkyliltä hökkeli, johon kaksikko olisi voinut asettua talveksi. Ja mikäli tuvan omistajat olisivat yllättäneet kutsumattomat vieraansa, olisi valloittajien istuttama pelko ja kunnioitus mustia haltioita kohtaan saattanut säästää heidän henkensä. Mitä haittaa mantereelle menosta olisi siis ollut? Eikö pikemminkin hyötyä? Niin tai näin, ei Saphire ollut missään vaiheessa tehnyt päätöstä nuorikon puolesta – saati ehtinyt kysymään toisen mielipidettä – vaan tyttö oli tehnyt päätöksen perusteluja vaatimatta ja epäillyt myöhemmin ilmeisen hätiköityä ratkaisuaan. ”Tietenkin saat epäillä päätöksiä, sekä omiasi että minun... mutta jos päätät yhtä ja teet toista, saatat minut hämmennyksiin. Vaikenit ja torjuit minut hetkellä, jona kipeimmin olisin tarvinnut tukea ja vastakaikua. Kaipa se sai minut ajattelemaan liian monia mahdollisuuksia, kirvoittaen joukon perusteettomia pelkoja ja kuvitelmia. Koska en tunne sinua vielä riittävän hyvin, Cierna. Sinun ihmisluontoasi. Eiköhän sen tutkiminen tule olemaan elinikäinen seikkailuni.”
|
|
|
Post by Tylppy on Jul 24, 2009 1:19:47 GMT 3
”Kylässäni ei ole rakkautta”, ehdoton lause tuntui kirskuvan kovalta, aivan kuin hampaiden yhteen hiotuvalta narinalta Ciernan puuttuessa nuorukaisen puheeseen. Silmiään polttelevat kuumat kyyneleet eivät taanneet hänen äänensä vakautta. Tyttö ei voinut, eikä osannut ymmärtää haltian moninaista ajattelumaailmaa, joka tuntui täydentyvän kaikesta ja kaikella. Saphiren maailma täyttyi ajatusten syvistä maailmoista ja käytävistä, joiden mukana hän ei ollenkaan tuntunut pysyvän. Labyrintti sisälsi niin paljon umpikujia ja arvoituksia, että ihminen saattoi tuntea itsensä hyvinkin pieneksi suurten ajatelmien seassa seistessään. ”Kylässäni ei avioituta rakkaudesta, vaan järjestelmällisyyden, valintojen ja sopimusten nimissä. Mies ja vaimo eivät välttämättä koskaan rakasta toisiaan – saati tunne sellaista määrää kiintymystä, jota minä tunnen sinua kohtaan. Ja se ei ole itsekästä omistushalua tai hallitsemista, siinä sinä todellakin olet väärässä, kuin minä puolestani siinä että kuvittelin rakkauden merkityksen olevan sinulle selvää”, Cierna pyyhkäisi poskelleen valuneiden kyynelten juovan kämmenellään. Kultaisten silmiensä heijastus oli kääntynyt reunustoiltaan punertavaksi. ”Mutten ymmärrä mikset ole ottanut tätä asiaa aikaisemmin puheeksi, jos sanani ovat saaneet olosi tuntumaan pahalta ja epämiellyttävältä.”
Puiden kehystämässä leirissään oli aurinko uhkarohkeasti lähtenyt jälleen valloittamaan taivaan kantta, kuitenkaan suomatta lämpimiä säteitään suoraan heihin. Lämmittäessään vielä viimeisillä keväisillä väreillään väreiltään haalistuvien lehtipuiden kattoja, Cierna tunsi sotaisuuden levittävän uupumusta ympärilleen. Kireiksi jännittyneet hartiansa kivistivät, selkärankansa suoraksi nauliintuneet nikamat kivistivät lihansa alla. Uupumus seurasi riitaisaa sananvaihtoa, jättämättä kuitenkaan aavikkolaista levolliseen ajatukseen siitä, että olisi kyennyt levähtämään edes hetken. Hiljaisuudelle ei ollut vielä aikaa, sillä vaikka katseensa välttelikin nuorukaisen kasvoja, ei hänen korvansa lakanneet kuitenkaan kuulemasta miehen sanoja. Katkeruus Saphiren äänessä sai Ciernan nostamaan katseensa lehtien läikittämälle taivaalle. Olisihan hänen pitänyt tietää nuorukaisen takertuvan hänen suuttumuksen lamauttamiin sanoihinsa.
”Olin vihainen”, Cierna lausahti kitkerästi huultensa lomasta. Heidän keskenäinen tuntemisensa toinen toistensa luonteenpiirteitä tuntui ajautuneen ristiaallokkoon. He molemmat taisivat odottaa, ja ajattelevansa liikaa toinen toisistaan. He eivät samaistuneet. Heistä ei tullut toinen toistensa peilikuvia, jotka löysivät samanlaisen käytöksen tai luonteen. Saphiren hienostunut, järkkymätön kurinalaisuus eli alituisesti vasten Ciernan inpulsiivista, suunnittelematonta ja arvaamatontakin luonnetta vastaan. Miten paljon kykeni haltia ihmisestä eroamaankaan?
”Olen pahoillani etten ole sinulle niin avoin ja selkeä kokonaisuus kun oman kansasi morsian voisi olla”, jo nyt Cierna halusi omistaa sanansa muullekin kuin puiden rungoille tai tallatulle nurmelle. Katseensa kajo hiveli haltian tummaa ihoa. Cierna ei ollut soturi. Hänen rohkeutensa ei ollut koulutuksen muovaamaa perintöä. Hänen rohkeutensa oli pelkurin rohkeutta. Pako kahlitsijoidensa kynsistä, itsensä kuin nuorukaisen hengen puolustaminen, nöyrtymisensä isänsä edessä...hänen rohkeudessaan ei ollut mitään soturillista ylpeysperää. Hänen kansansa maine eli rohkeudessa. Hierlikkalaisten periksiantamattomuus karussa maailmassa oli kiteytynyt heihin syntymästä, sillä heidän maailmansa ei heille parempaa annettavaakaan. Hän oli oppinut elämään maailmansa karuudessa, mutta maailma, jonne Saphire oli hänet vetänyt - oli kaikessa suuruudessaan täysin vieras paikka naiselle. Eikö hänen sopinut epäillä ja pelätä maailmaa, josta hän vasta niin vähän tiesi? Varsinkin kun hän tiesi olevana astumansa maailmaan, jota valloitti kansa, joka vain kuukausia takaperin oli hänen kotinsa syössyt tuhoon ja kadotukseen?
Tyttö katseli nuorukaista hiljaisen tovin. Hänen rouhuava voimansa oli päässyt sammumaan kirkkaina hohkaviksi kekäleiksi, jotka nekään eivät kauaa tuntuneet jaksavan pitää poltettaan yllä. Ruumiinsa väsymys sekoittui mielen vellomiin sotatantereisiin niin, ettei Cierna hetkene tiennyt miten jatkaisi. Mitä hänen oli puheltava, tai sanottava. Heidän erilaisuutensa ei känyt heistä kummallekaan helposti saati vaivattomasti. Mutta sokean rakkautensa huumassa oli eroavaisuudet haudattu, eikä heidän ajastaan ollut riittänyt tilaa erilaisuuksiensa selvittelylle. Katsellessaan nuorukaista, soturia, joka oli kihlannut ihmisen itselleen Cierna pyyhkäisi silmäkulmiaan uudestaan. Kalvakat kasvonsa punehtuneina aavikkolainen laski katseensa maahan. Ja maahan hän myös itsekin istahti – tai pikemminkin kivelle, jonka ääreen oli soturi nuotion aikaisemmin rakentanut, mutta jonka ääressä he eivät olleet vierekkäin istuneet.
Mustia hiuksiaan päätään myöden pyyhkäisten Cierna katseli sammuneen nuotion hiillosta – tuntien itsensä yhtä sammuneeksi ja onnetomaksi tuhkakasaksi. ”En voisi kieltää sinua kuulemasta sydämesi ääntä, vaikka itse itsekkäästi haluaisin sinua siinä kieltääkin. Miltä itsestäsi tuntuisi astua maalle, jossa tiedät odottavan ne olennot – joiden itse näit käyvän oman kotisi kimppuun?” nuotiolle puhuen Cierna ei hetkeen liikahtanut paikaltaan – hän ei ollut unohtanut kotiaan, mutta hän oli lukenut itsensä kuulumattomaksi kylänsä elämään. Mutta hänessä eli ristiriitaisuus. Koti oli hänelle koti, eikä hän tiennyt mitä perheelleen oli tapahtunut. Hän muisti mustat pilvet, ratsastajat ja hän tiesi kansansa tahtomattoman halun puolustaa omaansa lopullisuuteen saakka. ”Mutta aavikko ei odota minua enää takaisin.”
”En ole perumassa lupaustani, vaikka sydäntäni hiertää jo valmiiksi pelko ja epäilys. Erehdyin tehdessäni päätöksen taistella epäilyksiäni vastaan yksin. Olen pahoillani Saphire.”
|
|