|
Post by R.C. on Jul 31, 2009 16:30:51 GMT 3
Haltian kumaraan painuneet hartiat vavahtivat Ciernan sanoista. Tyttö oli tottakai oikeassa: Jälkiviisaasti Saphiren olisi pitänyt kysyä oitis sanasta, jota ei ymmärtänyt sen sijaan, että olisi luottanut vain omaan vaistoonsa ja arviointikykyynsä näin tärkeässä asiassa. Ensirakkauden hekumassa oli kuitenkin ollut helppoa sivuuttaa monia pieniä epäkohtia, eikä nuorukainen ollut kokenut outoja sanoja neidon lausumana pelkästään epämiellyttävinä, ymmärrettyään yhtä kaikki toisen tarkoituksen – tässä Ciernan oletus meni edelleen vikaan. Vaan kuten nuorikko oli saattanut jo havaita, kulkivat mustan haltian ajatukset toisinaan hyvin erilaisia ja monitahoisia ratoja, kuin mitä ihmisjärki olisi noudatellut. Yönkulkijan mieli saattoi toisinaan tuntua Ciernasta kuin vaikealta palapeliltä vailla kaikkia paloja, mutta yhtä lailla myös Saphirelta puuttui toisen tunteiden sotkuista lankakerää muistuttavasta problematiikasta monia ratkaisevia johtolankoja. Nuorukainen tunnusti olleensa turhan naiivi odottaessaan enimmäkseen auvoista elämää hierlikkalaisen kanssa, ja uskotellessaan itselleen kaksikon suhteen kestävän ja kukoistavan ilman sielujen yhteyttäkin – tai vaihtoehtoisesti ymmärtämättä täysin kyseisen yhteyden päälle osatakseen varautua sen puutteen vaikutuksiin. Ja vaikka side kaksikon välillä olisikin ollut olemassa, lieni yhtä paljon mahdollista, että hänen nuoruuden idealistiset näkemyksensä olivat hämärtäneet pahemman kerran todellisuudentajunsa. Saphire oli tähän saakka kuvitellut sielunkumppanuuden tarjoavan mustille haltioille kaunista ja kitkatonta yhteiseloa sielujen suloisessa synkroniassa ja henkisessä harmoniassa. Sielunsa yhteen liittäneet haltiapuolisot, yhtä niin hengen kuin ruumiinsa kielessä, pystyivät keskenään saumattomaan yhteistyöhön, ollakseen näin lyömätön taistelupari ja kuolettava vastus kenelle tahansa viholliselle. Mikään maallinen vaikeus saati vastoinkäyminen ei voinut nujertaa heidän horjumatonta uskoa toisiinsa! Mustat haltiat olivat tutkineet kauan tunteita ja niiden tukahduttamista, havaitakseen molemmat tärkeiksi ominaisuuksiksi ja päätyen hyödyntämään kumpaisenkin parhaita puolia. Tiukan itsekurin ja maltin palkaksi he viettivät säännöllisesti juhlia ja omistivat vuodessa kokonaisen viikon misenquilahille. Ilman rakkautta, lämpöä ja huolenpitoa ei yönkulkijoissa olisi syntynyt yhteenkuuluvuuden tunnetta, minkä seurauksena yhteisö olisi voinut huonosti ja hajonnut sisäisiin ristiriitoihin. Niinpä mustille haltioille oli hyvinkin tarkkaa milloin, kenelle ja millä tavalla tunteita osoitettiin. Vihollista sai vihata, ystäviä piti auttaa, puolisoonsa tuli luottaa – eikä tätä sopinut loukata - ja kaltaisensa satuttaminen saati tappaminen oli täysin poissa laskuista. Ikävä kyllä Saphire oli rikkonut säännöistä jokaista, ja vieläpä maistanut makeaa rakkautta sydämensä kyllyydestä, humaltuakseen sen huumasta ja haihattelusta. Ja niinpä, vaikka soturi vaikutti usein jäyhältä ja viileältä, olivat tunteet hänelle äärimmäisen tärkeitä, joskin hankalia, sillä totutuista kaavoista poikkeaminen sai aikaan sisimmässään hämmennystä. Hän oli mennyt solmuun odotuksissaan, unohtanut kärsivällisyyden ja kiiruhtanut asioiden edelle. Tottakai kestäisi kuukautta kauemmin tutustua ihmisluontoon, verrata sitä omaansa ja lopulta etsiä ja tehdä kompromisseja ja mukautua elämään tytön kanssa, ilman taivaallisemman yhteyden tarjoamaa apua. ’Olin vihainen.’, kuului vastaus, joka kuittasi monta virhettä tunnepuuskan piikkiin – ja juuri näin yksinkertaisen selityksen nuorukainen oli kai toivonutkin kuulevansa. Saphire ei osannut sanoa, oliko neidon sanoissa ollut hippunen perää, aitoa epäilystä, sillä usein valheissakin oli osa totuutta. Hän ei silti tahtonut takertua asiaan. Nuorukainen oli valmis antamaan tytölle paljossa anteeksi. Auta armias, toinen oli hänen suurin heikkoutensa, kuten myös voimavaransa. Siinä missä oli fyysistä vahvuutta, oli henkistä heikkoutta, ja Cierna oli näiden molempien lähde; Uskon vankka tukipilari ja sen horjuttava voima. Kiivaan riidan tolaltaan saattama haltia tunsi sieluaan riepotellun, ja rakkautensa pistetyn koetukselle. Mutta kaiken se kärsi, ja kaiken se kesti, nyt aina ja ikuisesti. Saphire oli oppinut rakkauden – tai misenquilahin, miten tahansa – tuottavan suurta mielihyvää mutta myös tuskaa, jos ei pitänyt varaansa. Terveellinen opetus. Omaa pahaa oloaan potien Saphire saattoi arvata Ciernankin mielialan olevan alakantissa. Hän kulki äänettömin askelin, mutta varjoaan varomatta neidon vierelle, istuutuen itsekin kituneen nuotion äärelle. Soturi nojautui toista kohden, kietoen kätensä tytön kumaraisen selän yli hartialle ja vetäen tämän hellästi liki kylkeään, painaen poskensa hyväillen mustia hiuksia vasten. ”Cierna, sinä olet ainoa, jota rakastan, jonka tähden kärsisin; Ainoa, jolle olen omistanut elämäni, jonka vuoksi olisin valmis kuolemaan. Vain sinä saat sieluni laulamaan onnesta ja riemusta, ja vain sinä voit satuttaa sydäntäni pahasti. Pyydän, harkitkaamme sanojamme.”, kuiskaili haltia hiljaa likellä toisen korvaa, sävyssään murhetta molempien puolesta. He olivat kahlinneet itsensä toisiinsa sekä hyvässä että pahassa. Niin paljon he välittivät toisistaan, että loukkaukset tuntuivat iskuina omassakin psyykessä. Sanojensa saatteeksi Saphire tutkisteli itseään. Hän ei ollut pystynyt katkaisemaan siteitään kansaansa kuten hierlikkalainen omaan heimoonsa. Mustien haltioiden yhteisö oli niin tiivis ja kollektiivinen, että jokaisen heistä tuntui kestämättömältä elää eristettynä yhteisöstään. Ilman Ciernaa hän olisi kai lakannut olemasta. Entäpä tyttö sitten? Mitä puheisiin kotiinpaluun turhuudesta tuli, ei Saphire ollut samaa mieltä toisen kanssa. Hän uskoi perheen kaipuun ja ikävän tavoittavan neidon ennen pitkää. Miksi tahdoit ensinkään etsiä kylääsi, jos et tuntenut siellä rakkautta? Isäsi soi sinun elää ja paeta, vaikka olisi yhtä hyvin voinut nähdä meidän kuolevan Moswenissa. Antoiko hän rikoksesi anteeksi? Ja jos antoi, niin mitä se merkitsee? Mitä hän odotti uskoessaan henkesi sokean vihollisen varaan? Toivoiko hän sinun pelastuvan ja tulevan jonakin päivänä takaisin? Jos ei, niin mitä hyötyä armosta sitten oli? Mutta oliko tytön mielipidettä koskaan kysytty? Oliko vaihtoehtoa, jonka seurausta ei tuntenut, reilua valita? Miltä Ciernasta mahtoi nyt tuntua? Saphire muisteli aamua, jona hän oli ensimmäisen kerran elämässään herännyt autiomaassa, tuossa helvetin esikartanossa, jossa kamara levittäytyi rutikuivina lakeuksina silmän kantamattomiin, tarjoamatta ensimmäistäkään suojaa polttavalta, pelottavalta auringolta. Aavikko oli muistuttanut kuin vedetöntä, kultaista merta, joka yhtä tasaisesti lainehtivin dyynein jatkui loputtomana horisonttiin, mutta joka alati keinuvasta ulapasta poiketen makasi aloillaan kuin kuollut. Tuulet näivettivät vähitellen tätä elotonta ruumista, siirrellen sen hiekkaista tuhkaa yhdestä kasasta toiseen ja takaisin vailla tarkoitusta. Viileiden virtausten ja rajuilmojen sijaan autiomaa hiillosti kulkijaa painostavin helleaalloin ja hiekkamyrskyin. Sen kumpuilevassa maastossa väijyi paljon vaarallisempia vihollisia kuin hait suolaisissa vesissä. Tuolloin Saphire oli ollut kauhuissaan. Hän uskoi painajaistensa käyneen toteen. Tieto siitä, että tyttö oli asunut tuossa hornankattilassa koko ikänsä oli korottanut Ciernan sisua ja rohkeutta silmissään. Samaan aikaan yönkulkijan oli silti vaikea ymmärtää, mitä niin kamalaa - ihmisiä lukuun ottamatta - hänelle itselleen tutussa maailmassa saattoi olla? Ehkäpä Saphire ei omista kauhunkokemuksistaan huolimatta ymmärtänyt neitoa kovinkaan hyvin. Mutta hän yritti. ”Ruokimme turhaan toistemme epätoivoa. Meidän molempien tulisi luottaa enemmän, pelätä vähemmän, sillä vain kahdestaan voimme selviytyä, kunhan pidämme lujasti yhtä ja valamme toisiimme uskoa ja toivoa.”, huokaisi nuorukainen vaimeasti, katsoen tarpeettomaksi korottaa ääntään. Hän oli sulkenut väsyneenä silmänsä ja hoiti sieluaan neidon läheisyydellä, ellei tämä ollut torjunut häntä. Samalla hän koetti lohduttaa puolisoaan ja lievittää tälle aiheuttamaansa tuskaa, tuntien olonsa vain avuttomaksi ja saamattomaksi. ”Varrotaan vielä vuorokausi, kaksi. Pohditaan, sovitaan kaikessa rauhassa, minne sitten menemme...” Saphire oli kotvasen vaiti, kunnes lisäsi: "...ja jos se ilahduttaa sinua, jos siten teen tunteeni paremmin selväksi, sanon rakastavani sinua vaikka vuoden jokaisena yönä ja päivänä."
|
|
|
Post by Tylppy on Aug 7, 2009 1:28:19 GMT 3
Synkästi sammumispisteensä saavuttanut leirinuotio synkisti katsojansa mielialaa. Ikävät torailut, epäluulot, ja korkeaksi nousseet äänet – sen kun myös kipeän katkerat sanat olivat olleet tuon yön, kuin nousevan aamun julmia säveliä. Epäilyksestä herännyt ja puhjennut riita oli tuonut nousevasta aamusta synkimmän aikoihin. Onnen ja rakkauden mukana vietetyt kuukaudet olivat saaneet tytön tuntemaan olonsa sokeaksi. Ja istuessaan vilpoisella kivellä aavikkolainen huomasi ilman tyyntyneen. Vuorokauden ajat eivät olleet kuuluneet aavikkolaisen elämään koko elämänsä aikana, mutta kokiessaan niiden nopean muutoksen tyttö tunsi vilun hivelevän hartioitaan. Oliko kesä vaihtumassa kylmään ja koleaan syksyyn? Samoinko oli käymässä tunteiden rouhun? Cierna puristi kämmenensä tiukasti syliinsä ajatuksen synkistäessä hijaisuuden pieninä hetkinä aavikkolaisen mielialaa. Pelko kouraisi tytön mieltä suurella kourallaan. Kasvonsa täysiltä määrin kalvenneina tyttö pyyhkäisi poskilleen kierähtäneen kyynelkarpalon.
Tyttö tunsi olevansa kovinkin pahoillaan harkitsemattomasta käytöksestään. Suuttumustaan, saati sanojaan kykenemättä alkuunkaan harkitsemaan tunnemyrskyjensä seassa, velloi aavikkolaisessa nyt suuri suru. Puolisoaan loukanneena ja tämän mielen pahoittaneena Cierna pysyi vaiti. Hän pelkäsi kykenevänsä vain sanelemaan ilkeyksiä koko kuluvan aamun ja päivän. Uskoen vaitipysymisensä olevan ainoa ja oikea teko viimeisten tuntien aikana, Cierna kietoi käsivartensa ympärilleen. Hiljaisuudessa liikkuvat askeleet kulkivat nousevassa aamussa piirtyen kultaisten silmien katseen alle. Tyttö ei väistänyt, saati kavahtanut sydämensä valitsemaa nuorukaista. Toisen läheisyyden mukanaan tuoma lämpö, ja turvallinen syli saivat naisen huokaisemaan sydämensä pohjasta. Pelkurimainen pakoilunsa nuorukaisen sylistä oli saanut tytön tuntemaan läheisyyden, kuin kosketuksetkin häiritseviltä – mutta miten väärässä hän olikaan taasen ollut! Lämmin kylki kutsui Ciernan pahoista sanoistaan huolimatta luokseen. Lämmin hengitys, ja läheisyyttä hamuava poski rauhoitti aavikkolaisen mieltä. Julmien sanojen haavoittava mieli haki hoivaa läheisyydestä, jota puolisonsa hänelle tarjosi. Sanat, jotka Saphire kuiski hiljaisessa pehmeydessä pakottivat synkän mielen rakoilemaan. Sydäntään jäyttävä epäilys alkoi tuntumaan hupsutukselta, ja turhalta pelolta – mutta mikä oli ajanut kaltaisensa, aavikon synkkämaineisemman kansan jäsenen tuntemaan surkeaa pelkuruutta? Olihan hän jo aimo määrin joutunut kohtaamaan kaikkea sellaista, mitä hän ei koskaan kuvitellut joutuvansa. Hän oli tavannut paljon erilaisia, yleiskieltä puhuvia olentoja – kenties enemmän kuin kukaan kansastaan aikaisemmin, tai sinne palannut. Hän oli joutunut ymmärtämään paljon uusia asioita, joista osa tietenkin vielä lepäsi täyttä ymmärrystä vailla. Mitä olivat vuodenajat? Tai ne lukuisat eläimet, joita hän ei koskaan aikaisemmassa elämässään olisi tullut koskaan tapaamaan? Miten saattoi oppia kirjoitettua, tai kuvattua? Mitä olivat maut, värit, ja tavat, jotka olivat hänelle olleet täysin vieraita omassa maailmassaan? Ciernasta alkoi yllättäen tuntua, että hänen kaikki kokemansa uusi ja odottamaton oli ollut omiaan mullistamaan hänen käsityksiään niinkin paljon, että hän oli oppinut pelkäämään, epäilemään, varomaan ja kyseenalaistamaan. Itsellensä vieraat tunteet ja tuntemukset olivat myös käsittäneet halun omistautua, rakastaa, ja kuulua vain puolisolleen. Kansansa oli ollut hänelle vain velvoite, tuttuutta ja tavanomaisuutta, selkeyttä tarjoava suoja – jota armoton luonto koitteli ja viskeli oman tahtonsa mukaan. Kunnes taas haltia, tuo mustaan verhoon syntynyt mies oli saattanut naisen kaiken erilaisen, luvattoman ja odottamattoman tielle. Olisiko Cierna peiliin katsoessaan enää nähnyt itseään aavikkolaisena auringon värin jo haalistuessa iholtaan.
Kuiskeen vaietessa Cierna henkäisi syvään. Silmissään kirvelleet kyyneleet olivat kuivuneet tytön poskille, kuin tumman kankaankin sekaan, jota vasten tyttö oli kasvonsa kääntänyt. Vaalea kämmen poimi nuorukaisen käden syliinsä. ”En halua satuttaa sinua, en ole koskaan halunnut. Tiedäthän sen?” Cierna painoi päänsä nuorukaisen rintaa vasten. Lohtu mieltään koskettaen Cierna kuunteli pitkän tovin tumman kankaan takana lyövän rinnan raskasta lyöntiä. ”Luotan sinuun, uskon ja rakastankin, vaikken tainnut sitä kovin mallikkaasti näyttää. Anteeksi Saphire”, kevyesti tummaa kämmentä nostaen Cierna suukotti tummia rystysiä. ”Rakasta minua aamuin ja öin, rakastan sinua samoin. Höpsöä kiistellä sanoista, jotka vain kertoisivat sen mitä jo me entuudestaan tunnemme ja tiedämme.” Cierna nosti päänsä tummalta olalta. Kultaisten silmiensä surumielinen katse tutkiskeli haltian kasvoja. Lämpimän käsivarren ympäriltä tyttö kohotti päätään katsellen nuorukaisen yhtä surumielisiä kasvoja.
Väsymys silmiään painaen Cierna kuitenkin jaksoi surumielisenä hymyillä puolisolleen, jonka läheisyys oli riittävä tyynnyttämään naisen surkean olon. Kivun sydämessään lientyessä Cierna jaksoi hymyillä haltialle. ”Nukuthan vierelläni – lähelläni tänä aamuna? Ilman ikävää tuulta sydämessä”, siro kämmen sipaisi kevyesti kulmikasta leukaa silkkisten hiusten kutitellessa ihoaan.
|
|
|
Post by R.C. on Aug 17, 2009 1:51:56 GMT 3
Uupumus jäyti mustan haltiankin jäseniä, kuin hän olisi juuri juossut pitkän yömarssin koipeaan lotkauttamatta. Mielen myllerrys ja henkisen harmonian järkkyminen riitti totisesti raskauttamaan koko ruumiin murheella ja masennuksella. Toisaalta taivaalla taivaltava aurinko lähestyi hyvää vauhtia lakipistettään; Normaalisti nuorukainen olisi jo vedellyt sikeitä päiväsaikaan. Väsymyksestään huolimatta Saphire tunsi olonsa silti huojentuneeksi. Olivathan he lopulta löytäneet keskinäisen sovun ja ymmärryksen. Liekö kiivas riita rikkonut nuorenparin luottamusta, vaiko rakentanut heidän suhdettaan entistäkin lujemmaksi, ei haltia osannut varmuudella sanoa. Jälkeenpäin nuori mies koki konfliktin silti tärkeäksi ja tarpeelliseksi, ehkä tietyllä tapaa jopa väistämättömäksi. Moni pelko ja epäilys oli hälvennyt hänen sydämestään riidan lomassa, ja ahdistuksen rauettua rintakehästä tuntui ilmakin raikkaammalta hengittää. Rakastamansa tytön painautuessa tykönsä toivoi Saphire toisen tuntevan samoin. Soturi kumartui entistä suojelevammin viereisellä kivellä istuvan nuorikkonsa puoleen, silittäen kevyesti neidon selkää ja painaen otsansa toisen ohimolle kuunnellessaan tämän hartaita sanoja. Kuinka kummassa Cierna saikin hänen sielunsa vetäytymään hetkessä loukattuna kuoreensa, ja jo seuraavassa käänteessä sydämensä pakahtumaan onnesta? Raju rysähdys ja yhtä yllättävä ylösnousemus – tältäkö tuntui elää yksinomaan toista varten? Kiivasluontoisen aavikkolaisen kanssa kyyti oli kovaa, kylmää ja polttavaa, täynnä odottamattomia käänteitä. Kompastuminen tekisi monesti kipeää, ja välillä tulisi tulivuoria vastaan, mutta Saphire nauttisi monin verroin jokaisesta tasaisen rauhallisesta etapista. ”Tietenkin tiedän... olisi pitänyt tietää paremmin jo aiemmin.”, huokaisi musta haltia hiljaa, vastaten puolisonsa katseeseen kalpein, puoliavoimin silmin, joita moni ihminen olisi pitänyt kaihisina ja kauhistuttavina kohdata. Cierna ei silti kavahtanut häntä. Tyttö tartutti vienon hymynsä Saphiren huulille. ”Luulenpa... että joskus, kun pelkäämme satuttavamme itsemme niin pahasti, että se tuntuisi kuin kuoliniskulta, joka särkisi sydämemme, voimme puolustautua raivokkaasti jopa niitä vastaan joita... rakastamme.”, aprikoi yönkulkija vaimealla äänellä, kuulostaen vuosisadan vanhemmalta. ”Tunteissamme olemme toisillemme niin avoimia ja haavoittuvaisia, että se on välillä pelottavaa---” Saphiren kulmat rypistyivät hivenen. Oli täysi tosiseikka, että Cierna teki hänestä soturina heikon, jos hempeilykin saattoi mennä liian pitkälle. Ainakin se söi hänen kurinalaista koulutustaan, mitä olisi katsottu kaartissa kovin pahalla - mikäli kansansa mielipide olisi soturia enää koskettanut. Tilanne soti silti rakastavaisia vastaan; Jopa vallitsevaan hetkeen mahtuivat vain he kaksi, muun maailman hämärryttyä ympärillään. Kuka tahansa olisi millä hetkellä hyvänsä voinut hyökätä kaksikon kimppuun kohtaamatta mainittavaa vastarintaa. Yksikään henkeään arvostava yönkulkija ei olisi antautunut vierailla mailla moiseen vaaraan - vaikkakin lukuisat poikkeukset olivat vahvistaneet jo uuden säännön. Saphirelle rakkaus oli melkoista riskinottoa. ”---mutta samalla saatamme olla myös uskomattoman vahvoja ja rohkeita tietäessämme, ettemme jää yksin ja turvattomiksi. Milloinkaan.” Musta haltia suuteli hellästi neidon otsaa. Hän nosti nuorikkonsa halauksen huomassa kiveltä ja saatteli tämän takaisin pehmeille mättäille, jotka he olivat kasanneet aiemmin vuoteeksi nuotion lähelle. Saphire ei joutanut hellyydeltään kohentamaan hiillosta, joka vaikutti jo menetetyltä. Taivas oli selkeä, myöhäiskesän aurinko auttaisi heitä vielä tämän päivän tarkenemaan, huovan ja toistensa lämmön ohella. Mies kietoi kätensä tytön ympärille, sulkien tämän syleilyynsä. ”Käydään lepäämään nyt, kun kuu ei enää nouse vihanpidon ylle. Nukutaan ja annetaan kauniiden unien karkottaa viimeisetkin torailun tomut unholaan...” Saphire vaikeni toviksi vain katselemaan rakastaan, sormiensa hivellessä ihaillen neidon kasvoja kuin luontoäidin kauneinta taideteosta. Kohta autuas olonsa sai kalpeita serkkujaan karheamman haltiakielen soljumaan huuliltaan. Vaikka Cierna ei voinut ymmärtää sanomaa, saattoi tyttö tuntea, kuinka paljon rakkautta siihen sisältyi. Sanojen tarkkaa merkitystä oli liki mahdoton kääntää yleiskielelle, mutta nuorukainen lausui suunnilleen seuraavaa: (”Cíara, keskiyön aurinko, ehtoon suloinen aamunkoi, palvon silmiesi kultaista sarastusta, maistan huuliltasi makean kasteen, kun päiväntähti sammuu, ja vielä kirkkaampi syttyy, väistyy huolen varjo pian väliltämme, niin kauan kun valaiset mieltäni, lämmität sydäntäni säteilläsi ilon ja onnen. Suojelen ja varjelen hehkuasi kuin viimeistä toivon tähteä kämmenelläni, kuunsirpin siunaamalla terällä, joka vuoksesi sirottelee jalkoihisi punaisia ruusuja.”)
* * *
Rakkaudella oli ihmeellinen valta antaa voimaa tehdä vaikeita valintoja, ja astua tieten tahtoen jopa turmiolliselta tuntuvalle tielle – rakkaimpansa tähden. Kävi siis niin, että kahden päivän kuluttua kiivaasta riidastaan ja sitäkin somemmasta sovustaan pakkasivat he vähän omaisuutensa fangornin selkään ja ohjastivat pedon kohti mustana ja massiivisena lainehtivaa merta. Taivas oli pilvessä; Pimeys nielaisi matkalaiset syövereihinsä, joiden kirpaisevassa kylmyydessä vain musta haltia saattoi uskoa olonsa varjelluksi. Oliko jumala hänen puolellaan? Lahden ylittäminen olisi vienyt siivillä vain tunteja, mutta huomiota välttääkseen he kiersivät rannikon suurimmat kalastussatamat kauempaa. Öisellä ulapalla pilkahti valoa, joka houkutteli soturin lähemmäs tarkkailemaan alusta pilven varjosta. Haltian yllätykseksi aaltoja halkova suuri purjelaiva oli täynnä tuimailmeisiä sotilaita; Ihmismiehiä haarniskoissa ja aseissa matkaamassa kohti pohjoista mannerta. ’Eikö sota ole vieläkään loppunut?’, ajatteli yönkulkija synkistyen, kunnes hän kehotti petoa vetäytymään ja muuttamaan aavistuksen kurssiaan. Sarastuksen hipoessa jo horisonttia he saapuivat nimettömään, syrjäiseen kylään, jossa kukko nukkui vielä väen tavoin. Oli hämärää ja hiljaista. Kostea ilma haisi miedosti palaneelle. Musta haltia ei pitänyt aistimuksistaan ja niiden puutteista. ’Missä kaikki kaltaiseni ovat? En vaistoa heidän läsnäoloaan, vaikka koko mantereen pitäisi olla miehitetty...’ Nuorukainen ei puhunut havainnostaan ääneen, vaan ilmaisi huolensa toisin sanoin: ”Tässä kylässä on jotain pahaenteistä.”, hän totesi vaimeasti ja epämääräisesti. ”Olisi parasta jos menisin yksin tutkimaan, ja odottaisit tässä. Ahmatti suojelee sinua.”
|
|
|
Post by Tylppy on Aug 21, 2009 9:19:21 GMT 3
Kesäinen aamunkoi oli hiljentynyt haltian kuiskeeseen. Ääni, joka tuntui muuttuvan omalle kielelleen uskollisena tummaksi ja raskaaksi oli pahempi kuin sulosointunut soidintanssi. Nuoren aavikkolaisen ei tarvinnut ymmärtää puolisonsa sanoja, sillä hänen sydämensä osasi löytää vastakaiun läheisestä rintakehästä. Nouseva aurinko jakoi heidän kanssaan hetken läheisyyttä, kuin hellyyttä, joka saatteli kaksikon pehmeään uneen. Päivät olisivat kyenneet jatkamaan etenemistään tuolla rauhaisessa poukamassa, missä kaksi hetken eksyksissä ja riitaantuneina olleita olentoja löysivät toisensa. Hitaasti tummuvat yöt olivat muistuttaneet ensikoiden ensimmäisistä huuman hetkistä. Mutta edes rakkaudesta syntynyt lempi kyennyt rauhoittamaan riekaloitunutta sydäntä.
Matka odotti kävijöitään. Puolisonsa tähden matkaan myöntyvä aavikkolainen eli uskollisena rakkaudelleen, kuin luomilleen lupauksilleen. Hän seuraisi nuorukaista, jonka viisaat sanat olivat saaneet naisen tuittupäisen kallon ymmärtämään jälleen uusia asioita. Suoraviivainen ajattelunsa oli ollut täynnä itsekeskeisyyttä ja omaa huolta, lienikö se sitten luonteensa pahe vai kenties ihmisyyden suurin oikku. Saphire oli tarjoillut naiselle kuluvien kuukausien aikana erilaisen elämän, joka oli puhjennut kukkaansa tarjoillen heille molemmille luottamuksen rajun opetuksen. Hurjaksi puhjennut riita oli ollut omiaan näyttämään kaksikolle miten vahvasti he toisissaan kiinni olivatkaan. Kiintymys kävi rakkauden rinnalla nujertamaan heidän epäilyksiään, jotka onnistuivat loukkaamaan heitä kumpaistakin. Heidän tunteensa, jotka voittivat kaikki järjelliset ristiriidat toivat heille nytkin mukanaan rauhan ja yhteisen sävelmän. Heidän epäuskonsa oli jälleen menettänyt siivet altaan valaen kaksikkoon samalla uudenlaista, uskomatonta voimaa ja rohkeutta.
Ja näin heidän matkansa jatkui jälkeen. Loputon vaelluksensa oli saanut suuntansa, jota he lähtivät tunnollisina noudattamaan. Vähät varusteet, joita he mukanaan kantoivat, tulivat pakatuiksi vaivatta ja nopeasti. Enää ei ollut syitä odottaa tai viivytellä. Oli aika nousta ja hyvästellä tutuksi tullut kaistale maata, ja edessä odottivat taas uudet maat. Miltä Ciernasta olisi tuntunut, jos hän olisi tiennyt kulkeneensa jo yhden mantereen läpi? Ja tavoitteli nyt toisen mantereen reunaa? Kenties mittakaava olisi ollut jälleen liian suuri kertoakseen naiselle matkan todellisuutta pituutta siten, että hän olisi siitä mitään ymmärtänyt.
Tuntiessaan tavoitellun maaperän tossujensa alla onnistui tyttö viimein hengähtämään, vaikka ihoaan nipistelikin tuhottomasti. Ikävä tunne sisuskaluissaan oli jälleen onnistunut palaamaan hänen sisimpäänsä, kenties hän aavisti myös Saphiren tunteman huolen ja levottomuuden osana itseään? Palaneen ilman käry tuntui raskaalta tuoksulta kosteassa ilmassa. Sarastus ei maalannut maisemaa sen kauniimmaksi – hylätty kylä kylpi karuudessaan. Cierna ei vieläkään ymmärtänyt puusta ja kivestä kasattujen hökkelöiden päälle, eikä nähnyt niissä mitään viehättävää saati kaunista. Myöskään aitaukset, johon eläimet lähinnä kahlittiin, olivat rujo ilmestys naisen silmissä ollessaan sitten vaikka tyhjillään niinkuin nyt. Aitaus, jonka toinen sivusta repsotti puoliksi kenollaan näytti surkealta, Cierna saattoi vain arvailla minne aitauksen eläimet olivat joutuneet. Hän oli jo kysymässä haltian arvailua asiaan, mutta nuorukaisen vaimea ääni puhui kuitenkin ensin. Miehen sanat olivat kaikkea muuta kuin luottavaisen oloiset, jolloin raskas paakku tuntui takovan aavikkolaisen kurkun täysin tukkoon.
”Olethan varovainen?” hentoisesti Cierna kysäisi laskematta nuorukaista aivan heti tutkiskelemaan vierasta kyläpahaista. Saphiren nyökätessä ja hellästi puolisonsa poskea sipaistessa tyttö tarttui nuorukaisen kämmeneen. Aamun viileässä ilmassa tummille huulille painettu suudelma tuntui lämpöiseltä liekiltä. ”Odotan sinua”, hetkessä lähtö tutkimusmatkalle tuntui haikeammalta kuin olikaan tarkoitus, mutta Saphiren päättäväisyys pysyi hereillä. Eikä Ciernan auttanut muu kuin katsoa itselleen käännettyä selkää. Sarastava aurinko poimi Saphiren kimaltelevien säteidensä suojiin, jolloin mies katosi pian naisen näkökentästä. Eläin, joka tunsi tulleensa taasen jollain tasolla petetyksi ja hylätyksi tuijotti hetken kanssaan jäänyttä pirulaista. Valtaisan liskon, kuin tätä karttelevan ihmisen välit eivät tuohon päivään mennessäkään olleet saanet kuljettavakseen sopuisaa keskitietä. ”Ole vaiti mokoma”, topakka sanailu sai eläimen muljauttelemaan liskonsilmiään aavikkolaisen puolestaan jäädessä haikeasti katselemaan suuntaa, minne puolisonsa oli kadonnut.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 21, 2009 20:40:50 GMT 3
Saphire tunsi helpotusta Ciernan taivuttua sopuisasti ehdotukseensa. Haltia ei hiiskunut huolensa syistä, mutta hän epäili, ettei edessä häämöttävä kylä ollut kokenut kovia vain mantereen miehityksen aikaisissa selkkauksissa. Tuho näytti iskeneen pitäjään hyvin hiljattain, yllättäen ja sisältä käsin. Uloimmat, tulelta säästyneet tuvat kylän länsilaidalla vaikuttivat yhä asutuilta; Pieniin pirtteihin oli arvatenkin pakkautunut köyhin osa väestöstä, joka ei voinut tai rohjennut muuttaa muualle. Talven vartoessa jo kynnyksen takana oli evakkoon lähtö riskialtis valinta. Mieron tieltä välttyäkseen perheet sopeutuivat kurjiin oloihin ja koettivat pärjätä sillä vähällä, mitä liekeiltä oli säästynyt. Koskapa nälkäkuoleman todennäköisyys oli yhtä suuri kotona kuin taivasallakin, kohtaisivat he kriisin ainakin vähemmällä vaivalla. Miksi Saphire ei keksinyt selittää katastrofia vain varomattomalla tulenkäytöllä? Takoista tai kynttilöistä levinneet tulipalot eivät olleet aikaan ja rakennustyyliin nähden tavattomia. Alitajuinen vaisto painosti nuorukaista silti tutkimaan paikkaa sen sijaan, että hän olisi tyytynyt ohittamaan sen olankohautuksella. Epämääräinen, paha tunne ei jättänyt häntä rauhaan... Rohkaisevan lupauksen ja hellän suudelman saattelema soturi lähti määrätietoisesti liikkeelle. Sarastuksen ensisäteitä vältellen hän eteni hitaasti ja harkiten kohti hävityksen alkulähdettä. Rakennusten varjoisia seinänvieriä viistäen onnistui vakoojan jatkaa hiiviskelyään kenenkään huomaamatta. Vaivihkaa ohitettujen akkunoiden takaa kantautui valppaisiin korviin vaimeaa kuorsausta, joka kertoi kutsumattoman vieraan olevan ainakin toistaiseksi turvassa. Kuta lähemmäs kylän keskustaa nuorukainen pääsi, sitä karummaksi ja mustuneemmaksi maisema ympärillään muuttui. Yhä kytevästä tuhkasta nouseva savu kitkeröityi kirveltämään mustan haltian keuhkoja; Luhistuneista raunioista hohkava kuumuus sai hikikarpalot kihoamaan tykyttäville ohimoille; Kasvava jännitys syöksi veren kohisemaan suipoissa korvissa. Näennäisen tyyni tappaja vetäisi lähes kuuluvasti henkeä, ja keskittyi taas asettelemaan äänetöntä askelta toisen eteen. Jokin oli todella vialla. Minkälainen totuus häntä odottaisi kylän keskustassa? Toriaukean avautuessa viimein eteensä nuorukaisen vauhti hiipui ja hän lamaantui miltei aloilleen. Korventuneella markkinapaikalla vartova näky kirvoitti miehen mielessä joukon muistoja, joiden nostattama kauhu oli pesiytynyt syvälle alitajuntaansa; Se oli kuin painajaisten peikko, joka heräsi järkytyksestä jysähtävään sydämenlyöntiin: Paaluja oli pystytetty kentälle riviin kolmin kappalein. Tolpissa retkottavat, elottomat hahmot erottuivat selvästi taivaanrannasta nousevaa, verenkarvaista aurinkoa vasten. Saphiren valtasi ahdistus. Hengityksensä tihentyessä soturi tunsi poltetta keuhkoissaan; Kahta kiivaammin hakkaavan sydämen kammiot kumahtelivat kuin raskaat tornikellot. Rintakehää alkoi koskea. Keitä paikalliset raakalaiset olivat tällä kertaa rangaisseet? Omia rikollisiaan, vaiko... kuviteltuja vihollisiaan? Haltia ei vieläkään saattanut aistia kaltaisiaan, mikä kasvatti rauhattomuuttaan. Missä sïlf’Nuir olivat? Kuinka mustat haltiat olivat voineet sallia moisen kidutusnäytelmän toimeenpanon? Saphire sai vastauksen pian ensimmäiselle paalulle saavuttuaan. Hiiltyneessä hirressä virui irvokkaaseen asentoon käpristynyt luuranko. Vaikka iho oli palanut ja kuoriutunut kallon päältä, saattoi siroista piirteistä päätellä uhrin olleen haltianainen. Luu oli tummunut yhtä mustaksi kuin ihon oli täytynyt olla vangin vielä eläessä. Saphire jäi tuijottamaan jäänteitä epäuskoisena ja ymmällään. Miten tämä saattoi olla mahdollista? Eikö Valtias ollut vapauttanut kansansa sorron ikeestä ja kitkenyt mantereelta vainon ja julmuuden? Saphiren typertynyt katse siirtyi hitaasti, lähes unenomaisesti kahteen muuhun paaluun, joissa roikkuvat uhrit olivat vieläkin huonommassa kunnossa. Viimeinen ruumis rivissä oli niin pahoin palanut ja luhistunut, että sitä tuskin tunnisti tuhkan seasta. Paksu pölkky oli säröillyt ja murtunut kahtia. Nuorukainen kulki voimattomin askelin luonnottomalla tavalla kärventyneen haltian luokse. Hän kumartui kahmaisemaan tulen nuolemaa maata ja hypisteli sitä hetken sormissaan, hapuillen selitystä turtuneessa tajunnassaan. Aistiessaan lievää, maagista kipunointia ihollaan musta haltia antoi raskaiden luomiensa painua kiinni. Tähystäessään nyt sielunsa silmin mennyttä Saphire kuvitteli hahmottavansa tapahtumien kulun. Verinen tragedia oli yönkulkijoille turhankin tuttu: Väki oli väijynyt ja tavoittanut keskuudestaan mustia haltioita, kahlehtinut nämä ja retuuttanut torille roviolle. Vangeista kaksi olivat mahdollisesti olleet siviilejä, aivan tavallisia ja harmittomia kansalaisia, mutta kolmas kiinniotetuista oli ollut ilmeisen kyvykäs sotavelho, vanha vaiko nuori, sitä nuorukainen ei osannut enää sanoa. Kylän kohtalo alkoi vähitellen hahmottua... Kaksi muuta uhria olivat kituneet avuttomina vartaissaan, mutta musta haltiamaagi oli tulen hipoessa nilkkojaan kironnut väen ja kuluttanut viimeiset voimansa ja ruumiinsa rippeet silmittömään hyökkäykseen. Itsetuhoisen loitsun aiheuttama räjähdys oli repinyt ja pirstaloinut palavan ruumiskokon joka ilmansuuntaan. Sinkoilevat, liekehtivät puunsäleet olivat pieksäneet kirkuvia ihmisiä ja yltäneet rakennuksille saakka. Tuli oli tarttunut ahnaasti kuiviin kattorakenteisiin, leviten kulovalkean tavoin lautoihin, olkiin ja pahnoihin, päästäen kylässä helvetin valloilleen. Väen huomio oli kääntynyt kotiensa ja karjansa pelastamiseen lieskoilta... Ohikiitävän hetken Saphire tunsi katkeraa vahingoniloa ajatellessaan raakalaisten saaneen ansionsa mukaan. Tieto ei silti riittänyt lievittämään hänen vihaansa – rintakehää kuristava raivo ja pettymys sai nuorukaisen vaimeasti parahtamaan. Saphire ei välittänyt varomattomuudestaan. Siinäkös kyläläiset kuulisivat ja tulisivat seipäineen ja talikoineen saartamaan, hän tappaisi heistä jokaisen... Turtumus oli väistynyt ja päästänyt tilalleen sydäntä jäytävän kostonhimon. Kumaraan painunut soturi kiskaisi itsensä ryhtiin, vetäisi katanan huotrastaan ja kiepsahti hampaat kirskahtaen kohti tulosuuntaansa. Saphire saattaisi yhtä hyvin viedä veljensä pyrkimyksen päätökseen; Teurastaa loputkin kyläläiset vuoteisiinsa, tai teljetä kaikki ovet ja ikkunat ja sytyttää talot palamaan. Näin hän voisi myös palvella Valtiastaan, ja hyvittää ehkä osan rikoksiaan. Aivan, hänen Valtiaansa tahto oli kaikkein pyhin ja pyrkimys tärkein tavoite alamaiselleen. Nuorukaisen katseeseen syttyi kiihkomielinen polte ja hänet valtasi vahva tehtävälleen omistautumisen vimma. Kaunaisin, murhanhimoisin mielin musta haltia lähti harppomaan aiempia jälkiään... Paluumatkalla nuoren soturin vauhti putosi kuitenkin puoleen, ja hän alkoi epäröimään; Ei jänistämään, vaan luimistelemaan. Cierna oli kieltänyt tappamasta ketään äkkipikaisesti. Toisaalta Saphirella oli omasta mielestään sangen hyvä syy, oikeutus ja tilaisuus kostoon. Kuka tahansa musta haltia olisi ajatellut ja toiminut samoin! Cierna oli kuitenkin oikukas naisihminen, ja saattaisi pitävistä perusteluista huolimatta suuttua. Saphire pysähtyi ja hieraisi hermostuneena niskaansa. Kukaties tämä ei ollut hänen taistelunsa? Joku kaartista todistaisi ja raportoisi tapahtuneen ylemmälle taholle, jolloin asukkaat pantaisiin tilille teostaan. Näin nuorukainen tahtoi ainakin uskoa. Toisaalta hän ei myöskään halunnut antaa nuorikkonsa odottaa liian pitkään. Ties mitä kärsimätön tyttö keksisi hänen poissaollessaan... Kiukustunutta nuorikkoa pahempaa oli kuitenkin vielä tiedossa, jahka haltia havaitsi raitin varrella seisovan tönön seinään naulatun, ryvettyneen lentolehtisen, joka aiemmassa, pakottavassa kiireessä oli jäänyt häneltä huomaamatta. Repaleisella pergamentilla erottuva kuvaelma mustasta, suippokorvaisesta olennosta veti soturin huomion vastustamattomasti puoleensa. Paperille kirjattu ilmoitus tyrmäsi hänen sydämensä jo toistamiseen tuona aamuna: ’Hirmuhallitsija on kuollut! Koston hetki on koittanut! Lounaan maaherrat kutsuvat jokaisen maataan ja perhettään arvostavan kansalaisen tarttumaan aseisiin ja käymään sotaan Sybaresia vastaan! Yhtenä rintamana kostamme menetetyt veljemme, savustamme käärmeet pesästään ja hävitämme ne viimeistä viheliäistä mustaa haltiaa myöten!’ Saphiren mieli oli tovin mykkä, eikä hänen tuijottava katseensa tahtonut enää nähdä. Tuore tieto kieltäytyi iskostumasta miehen tajuntaan. Hän räpäytti veltosti silmäluomiaan ja koetti tavailla kirjoituksen uudestaan: ”...hallitsija on kuollut... sota Sybaresia vastaan... savustamme, hävitämme... mustat haltiat...”, seurasi soturi hitaasti rivejä, puistellen samalla päätänsä. Nuorukaisen turtunut mieli ei tahtonut ymmärtää koko sanomaa, tai sitten hänen sisimpänsä kieltäytyi uskomasta siihen. Ei Sybaresin valtias ollut tyranni, vaan vapahtaja. Oliko Valtias kuollut? Eihän jumala voinut kuolla... Ja vaino, joka uhkasi taas hänen kansaansa – kaikki oli kuten aina ennenkin! Eikö... eikö mikään ollut muuttunut? Jokin oli kyllä muuttunut: Maailma oli tullut paremmin tietoiseksi keskuuteensa pesiytyneistä mustista haltioista ja eristyneestä saaresta, joka kuhisi noita syöpäläisiä. Vihan ja kiihkoilun aalto, joka oli pyyhkäissyt yli pohjoisen mantereen, aikoi pian iskeytyä Sybaresin karikkoiselle rannikolle, hukuttaakseen saaren asukkaidensa verellä. Sodan kulku oli tehnyt täyskäännöksen. Saphiren koko kansa, vanhemmat, sisarukset, sukulaiset – kaikki tapettaisiin. Hän tulisi tuntemaan heistä jokaisen kuoleman kivuliaana pistoksena sielussaan, kykenemättä auttamaan. Epätoivon iskemänä nuorukainen vavahti ja putosi voimattomana polvilleen. Selkänsä vaipuessa kumaraan hän painoi päänsä nyrkkiin puristuneiden kämmentensä lomaan, sopertaen vapisevalla äänellä itsekseen: ”Halusimme vain paikan tässä maailmassa...” Eikö tämä ajojahti koskaan pääty...? Samassa kylän kukko kiekaisi aamunkoitteen merkiksi ja varoitukseksi mustalle haltialle. Saphire ei kuitenkaan löytänyt voimia noustakseen. Mikä oli järkyttänyt häntä eniten: Kaltaistensa poltto roviolla, voittamattoman Valtiaansa kuolema vaiko koko kansaansa kohtaava tuho? Eittämättä kaikki yhdessä. Kukko kiekaisi jo toistamiseen. Läheisestä talosta kantautui vaimeita askeleita. Saphiren ponneton yritys liikahtaa ei tuottanut tulosta. Oliko hän hetkeä aiemmin uskonut päihittävänsä kyläläiset? Ihmisiä oli liikaa, ja hän oli yksin. Sybares oli yksin, kaikki olivat mustia haltioita vastaan. Kukaan ei auttaisi heitä, ei armahtaisi eikä jäisi kaipaamaan rumia yönlapsia. Taloista kantautui vaimeaa puhetta. Ikkunan ruosteiset karmit päästivät narahduksen. Nuorukainen nosti katsettaan ja huomasi joutuneensa nousevan auringon valokeilaan. Silti hän oli liian tolaltaan ja sekaisin kyetäkseen kokoamaan itseään ja pakenemaan. Tämä oli loppu, kaikkien mustien haltioiden, aivan kuten hänenkin. Valtiaan kuoltua toivo oli mennyttä. Soturin taistelutahto oli nujertunut herransa tavoin. Hänet löydettäisiin ja tapettaisiin siinä missä muutkin – se oli vain ajan kysymys. Jos Saphire kuolisi tässä ja nyt, yrittämättä paeta, säästyisikö hänkin vähemmällä vaivalla?
(( Tylppy, Ei ollut tarkoitus viivästyttää tätä tauotusta näin pitkään. Vasta nyt joululoman kynnyksellä tarjoutui kunnolla aikaa viimeistellä vuoroni. Olen pahoillani... :( ))
|
|
|
Post by Tylppy on Dec 18, 2010 13:15:55 GMT 3
Sarastava aamu ei lämmittänyt hylätyksi itsensä tuntevaa aavikkolaista. Tämä maailma, joka oli antanut itsestään vain kourallisen nuoren naisen ihmeteltäväksi, ei kuunaan ollut tapaillut sellaista lämpöä, tai turvallisuuden tunnetta – mitä polttava aavikko oli aikoinaan hänelle tarjonnut. Ilma aavikon toisella puolella oli kylmää ja karua, mutta kaikesta sellaisesta Cierna oli onnistuneesti päässyt yli tuntiessaan sisältään roihuavaa kuumuutta. Tyttö oli unohtanut ilman koleuden ja luonnon rosoiset muutokset Saphire vierellään. Ja nyt, ensimmäistä kertaa hierlikkalainen joutui kohtaamaan hetken, jona hän jäi yksin tuossa vieraassa maailmassa. Omasta tahdostaan. Mustan kankaan verhoama selkä oli jo kauan sitten kadonnut kultaisten silmien katseen alta. Nuorukaisen päättäväisyys, ja uhmakkuus oli ollut sellaista luokkaa, ettei edes Ciernan vahva tahto ollut saanut miestä muuttamaan mieltään. Kaikkien yhteisten kokemusten, kommellusten, ja selviytymistarinoiden jälkeen Cierna tunsi ensimmäistä kertaa itsensä varsinaisesti hylätyksi. Tunne oli uusi, muttei niin musertava, kuin sen olisi voinut odottaa olevan. Tyttö ei saanut julmetunmoista raivokohtausta, eikä pakottavaa tarvetta langeta holtittomiin kyyneliinkään. Matkan koettelemukset olivat kuluneina kuukausina muuttaneet hierlikkalaista niin, ettei tämä itseään enää tuntenut. Cierna oli löytänyt itsestään uudenlaisen luomuksen. Ihmisen, joka eli nyt muillekin kuin itselleen. Mustan ihon varjostamasta haltiasta oli tullut tytölle enemmän kuin opas, suojelija, tai ystävä. Vailla seremonioita, liitonsanoja, tai perheiden järjestämiä juhlallisuuksia oli Saphire vihkinyt tytön itselleen. Kaksin solmittu liitto oli vihittänyt Saphiresta Ciernan kantavan voiman. Kansansa parissa tyttö olisi nyt antanut oman tahdonvoimansa antautua sulhasensa, miehensä tahdolle, ja vaivalloisen oloisesti oli aavikkolaisprinsessa siinä myös onnistunut nytkin. Kaikki tahdonvoimansa olisi halunnut asettua Saphiren mielipuolista aatetta vastaan. Haltian jo useampien hetkien jälkeen kadottua puisten rakennusten taakse Cierna ei saanut rauhaa. Rauhattomuutensa eli polttelevasta pelosta, huolesta, kuin vaarantunnustakin. Hierlikkalaisten naisten rituaalit, riimutaiat, tai ”kolmannen silmän” avustamat tiedot eivät kovin usein olleet vaarassa. Mutta miten tästä aavikkolla asuneesta kansasta tietämätön hölmöläinen olisi voinut tytönhupakon sanoja uskoa? Kaikessa kirotussa jääräpäisyydessään oli Saphire halunnut ruokkia tiedonnälkäänsä. Omaan kovaan kalloonsa Cierna oli saanut mahdutettua jo sen tiedon, että Saphirella, niinkuin Ciernalla itselläänkin oli huoli omistaan. Mutta toisinkuin Cierna, Saphire halusi olla varma. Tietää. Ja samalla asettaa itsensä vaaraan, josta selviytyminen oli hyvin paljon epätodennäköisempää mitä aavikolla olisi ollut. Tuho, minkä Cierna oli omin silmin saanut nähdä koituvan omalle kotikylälleen oli vienyt mennessään naisen toiveet kotiinpalusta. Mutta entäpä Saphire? Miten kävisi, jos haltia otettaisiinkin omiensa tykö lämminsydämisesti vastaan?...ja jos näin oli...Mutta niin ei ollut. Cierna tiesi, ja tunsi sen varmaksi. Jokin muu synnytti epäilyttävän, viluisan huolen ja pelon virran tytön aavikonpolttamassa sydämessä. Paikoilleen jähmettynyt keho liikahti viimein. Aavikkolainen astahteli maatilkulla, jolle suuri peto oli heidät laskenut. Liskomainen eläin, Ahmatti, oli vaitelias mulkosilmä. Ties vaikka tytön oma rauhattomuus oli ajanut eläimen siihen tilaan, ettei sekään kyennyt olemaan täysin levollisen oloinen. Liskon silmät liikkuivat kuopissaan tarkkailemassa pientä ihmisvarjoa, ajattelematta – tai sitten ajatukset ylitsevuotavina. Ken ties. Turhautuneena ärähtäen Cierna käänsi selkänsä kylälle, vaikka pakottava tarve kuiskutti naiselle. Hanttiin laittaen tyttö kieltäytyi kuuntelemasta aistejaan, omiaan, kuin perimässäänkin kulkevia – häntä oli pyydetty odottamaan. Odottamaan.(Hengissä. Elossa. Ja sitä rataa. Kankeasti koetan tässä kirjoitustaitoja herätellä )
|
|
|
Post by R.C. on Jan 4, 2011 20:32:26 GMT 3
(( Tylppy, Ihanaa että olet selvinnyt pahimmista kiireistä ja sairasteluista. :D Pahoittelut myös ettei itsestäni kuulunut toviin mitään. Vastauksesi tuli niin varoittamatta että meni jonkin aikaa orientoitua tarinaan uudelleen. :) Olin niin malttamaton että otin häikäilemättömästi vapauden tehdä vuoroni lopussa pienen harppauksen. Kerro jos hoppuilin liikaa niin palataan takaisin. ))
Verenkarvainen aamuaurinko kipusi hitaasti mutta varmasti taivaankaarta pitkin, loimuten horisontissa kuin paholaisen punainen, liekehtivä pupilli. Kirkkaalla ja kauaskantoisella katseellaan se poltti sokkiin vajonneen soturin painunutta päätä, viilenneitä poskia ja kiristyneitä poskipäitä. Kulovalkean tavoin maisemaan siroavat päivänsäteet pyyhkivät murtuneen miehen lohdutonta olemusta ja pistelivät hänen pienmustaa ihoaan kuin sirotellen karkeaa suolaa sielunsa avohaavoille. Voimistuva valo valveutti vääjäämättä myös kyläläiset, herättäen kattojen alla uinuvan vaaran. Avautuvat akkunat kirskahtelivat ja ukset urahtelivat kuin nälkäiset villipedot, vaimean puheensorinan kummutessa matalana murinana talojen sisuksista. Kylänraitilla kyyhöttävä musta haltiaraunio ei yhtä kaikki kyennyt reagoimaan ympäristönsä asettamiin paineisiin. Edes taannoin torilla todistamansa painajaismainen näky ei saanut Saphirea ylös jaloilleen, vaikka soturi tiesikin kiinnijäädessään päätyvänsä seuraavana seipäännokkaan. Jumalansa kuoltua yönkulkija koki menettäneensä kaiken toivon ja olemassaolonsa tarkoituksen – mikä muka voisi olla tätä pahempaa? Pienen ikuisuuden haltia pysyi hievahtamatta paikoillaan, kangistuneena vainajaksi kuvitellun Valtiaansa tavoin. Niin suurella vakaumuksella ja antaumuksella hän oli seurannut johtajansa jokaista oikkua, että pelkkä tieto esikuvansa edesmenosta sai tahdonvoimansa murenemaan. Kuinka vahvaa uskoa ja valtavia odotuksia hän olikaan laittanut Sybaresin herran suunnitelmien varaan! Kaikki yönkulkijat olivat! Kaiken kukkuraksi kuninkaan kukistuminen olisi vasta alkusoittoa synkälle hautajaishymnille; Murheen murtama musta haltia ei kyennyt näkemään kansanmurhalle vaihtoehtoja. Hän tunsi kadottaneensa kertaheitolla kaikki läheiset ja rakkaansa; jumalansa, hallitsijansa, kansansa, maansa, kotinsa, vanhempansa, sisaruksensa ja... sielunkumppaninsa? Saphire rypisti turtuneena kulmiaan. Vähitellen musta haltia alkoi käsittää olevansa vähällä menettää elämänsä tärkeimmän... ihmisen? Mielikuva kultasilmäisestä aavikon kukasta iskeytyi salaman lailla miehen tokkuraiseen tajuntaan. Cierna oli sentään yhä elossa ja odotti puolisoaan palaavaksi. Saphire oli vannonut pitävänsä kiirettä ja kantavansa huolta itsestään – hän laiminlöi parhaillaan kumpaakin lupaustaan. ’Cierna.’, mies hapuili nimen mielessään ja takertui siihen kuin viimeiseen järjenhippuseensa. Vihaisen huudon kuullessaan haltia havahtui kuin syvästä horroksesta vain havaitakseen siinä silmänräpäyksessä ajautuneensa perikadon partaalle. Hengenhädässä herättelevien ja hoputtavien hälytyskellojen kilistessä jo liki takaraivostaan läpi oli uhkaava tilanne lopulta itsesuojeluvaistoilleen liikaa. Harkintakykynsä lamautuessa ja alitajuntansa ottaessa ohjat mies tunsi vaipuvansa toisenlaiseen tiedottomuuden tilaan: Soturi ponkaisi pystyyn ja pinkaisi kuin pelästynyt rusakko lähimmälle kujalle karkuun, kääntymättä kertaakaan katsomaan peräänsä. Hänen aivoissaan jyskytti vain yksi ainoa, pakokauhuinen pyrkimys: Päästä mahdollisimman pian pois ja niin pitkälle tästä paikasta kuin ikinä pystyi. Saphire kuuli lisää huutoja selkänsä takaa ymmärtämättä niiden sanomaa. Hän tiedosti vain jalkojensa liikkuvan vikkelämmin kuin milloinkaan ja näki tummien möhkäleiden vilisevän silmänurkissaan kuin valtavien hirviöiden, jotka sylkisivät aina vain enemmän vihollisia kidoistaan. Vakooja ei tohtinut hidastaa vauhtiaan ennen kuin tavoitti metsänrajan ja pääsi sukeltamaan syvälle puiden siimekseen. Puolisen virstaa ryteikköjen läpi rymisteltyään pahin paniikki antoi lopulta periksi, jolloin mies pakotti itsensä pysähtymään ja selvittämään päätään. Pahemman kerran poissa tolaltaan Saphire lysähti lähintä runkoa vasten tasaamaan hengitystään. Mustan haltian oli hankala hahmottaa vastikään tapahtunutta ja vielä vaikeampi sulattaa sitä. Mikä itsesäälissä rypevä ääliö hänen kovia kokeneen ja karaistuneen nahkansa alta olikaan paljastunut! Siinä suurissa ja pitkälti kuvitteellisissa tuskissaan hän oli ajatellut ainoastaan Valtiasta ja itseään, piehtaroiden pettymyksessään ja parkuen pahaa maailmaa, ollen valmis antamaan sille periksi. Entä Cierna sitten? Entä hänen elämänsä tuoreen puolisonsa kanssa?! Soturi oli onnellinen ettei nuorikkonsa ollut paikalla näkemässä romahdustaan. Saphire tunsi niin suurta häpeää että hänen olisi tehnyt mieli läimäyttää itseään, minkä mies kiivaimmassa vihanpuuskassaan tekikin. Avokämmenen napakka isku molemmille poskille virvoitti mielen viimeistään todellisuuteen. ’Pimeys varjele, saafre malanr Infusco, ja kaikkien sëifryerein (sisarustesi) nimeen, minkälainen heittiö minusta onkaan tullut!’ Haltian oli vaikea tunnistaa itseään käytöksestään. Oliko hänestä vailla käskyjä ja kurinalaisuutta tullut tällainen heikko vätys? Valveutuneen yönkulkijan olisi pitänyt säilyttää sisunsa ja mielenmalttinsa tilanteessa missä hyvänsä, olkoonkin, ettei Saphire palvellutkaan enää kaartissa ja myönsikin olevansa kaikkea muuta kuin valmis tai pätevä soturi – saati sitten aviomies. ’Olen minäkin sielunkumppani...’, kärvisteli nuori mies mielessään päätään ravistaen ja mustia hiuksiaan äkäisesti haroen. ’...Cierna ansaitsisi paljon parempaa.’ Itsesyytöksistään huolimatta Saphire tiesi että hänen olisi viipymättä ryhdistäydyttävä ja kiiruhdettava puolisonsa luokse, vaikka lähin maanrako tai kivenalus tuntuikin suuntana sopivimmalta. Mustasta haltiasta tehty havainto oli melko varmasti aiheuttanut kylässä hälytyksen ja usuttanut väkeä jo takaa-ajoon. Ciernan oli määrä odottaa Ahmatin kera turvallisen etäisyyden päässä asutuksesta, mutta soturin sählättyä käsite ’turvallinen’ olisi määriteltävä uudelleen. Saphire rukoili hartaasti ajatuksissaan, ettei nuori nainen ehtisi epäillä hänen jääneen vangiksi ja ryhtyvän mihinkään epätoivoisiin operaatioihin. Hänen täytyisi yhyttää Cierna ennen kuin kumpikaan kulkureista joutuisi suurempiin vaikeuksiin. Tavoite oli tietenkin helpompi asettaa kuin saavuttaa, sillä Saphire ei äkkiseltään muistanut suuntaa mihin oli juossut, tiennyt paikkaa johon oli päätynyt, saati arvannut rakkaansa tarkkaa sijaintia. Kivuliasta tai ei, haltia koetti nyt varjostaa katsettaan, siristellä silmiään ja tähytä aurinkoa kartoittaakseen sen liikerataa. Torin tavoittaessaan päiväntähti oli kurotellut taivaanrantaa lähes kohtisuoraan edessään, minkä perusteella Ciernan täytyi vartoa häntä täysin päinvastaisessa suunnassa. Soturi ei tosin uskonut juosseensa suoraan, ja toisaalta hän joutuisi kaartamaan kylän kauempaa, mihin tuhrautuisi lisää aikaa. Yön hälvettyä varjopolutkin olivat joko katkonaiset tai kadonneet. Mustan haltian ei siis auttanut muu kuin puristaa kintuistaan vielä rippunen ylimääräistä liikettä ja luottaa työssään oppimiinsa suunnistajan taitoihin. Tärkeintä olisi löytää perille, myöhässä mutta elossa. Matkalla moni asia ehti vielä nakertaa nuoren miehen omatuntoa. Saphire oli saarelle jääneistä sukulaisista syystäkin huolissaan. Niin vahvat perhesiteet vallitsivat Silf’Nuirn keskuudessa, että hän aistisi omaistensa kuoleman kuin tikariniskuna sydämessään. Nyt soturi osaisi pelätä ja odottaa tuota hetkeä, jona tuntisi kahta kouriintuntuvammin pettäneensä perheensä, jätettyään tämän oman onnensa nojaan. Saphiren ainoa lohtu olisi Cierna, jos tyttö pysyisi hänen tukenaan; Ciernan seura yksin voisi lievittää syyllisyyttään, sillä loppujen lopuksi kyse oli valinnasta, joka oli tehty jo aikoja sitten hämäränä iltana leirinuotion äärellä. Hän ei voinut enää elää sekä puolisonsa että perheensä parissa, saati molempia varten. Mikäli musta haltia jäisi ylipäänsä henkiin, hänen paikkansa olisi sielunkumppaninsa vierellä, sillä jos perheenjäsenen menehtymistä saattoi verrata puukolla tuikkaamiseen, täytyi puolisonsa menetyksen tuntua kuin lekalla lyötynä. ’Anna anteeksi, Cierna. En ymmärrä mikä minuun meni. Hetken tunsin ettei elämälläni ollut enää mitään merkitystä... mutta sinähän olet sen tärkein peruste, salahmir. Rakkauteni sinua kohtaan. Sen tähden minun on pysyttävä hengissä, rakastaakseni ja suojellakseni ja pitääkseni sinusta huolta.’ Aivan kuin jumalat olisivat kuulleet ja kelpuuttaneet katumuksensa ja uudistetun valansa, tavoitti yönkulkija nuorikkonsa toista tuntia myöhemmin tuntematta toiselle koituneen kuluneena aikana kipua tai suoranaista hengenvaaraa. Ciernan nähdessään hän harppoi tytön luo ja kaappasi tämän huojentuneena halaukseensa, kiitellen hiljaa kaikkia tuntemiaan hengellisiä tahoja sekä surkeaa suuntavaistoaan, joka kuin ihmeen ilveellä oli pitänyt haltian oikeassa kurssissa. ”Tiedän, Círa. Olen myöhässä ja vilpittömästi pahoillani.” Pidempiin sananvaihtoihin ei kuitenkaan ollut varaa, olipa jälleennäkemisen hetki kuinka korvaamaton tahansa. He olivat yhä vaarassa. ”On mentävä heti, hakeuduttava mahdollisimman kauas.”, hoputti soturi jouduttaessaan jo askelissaan neitoa ratsaille. Päivänvalossa hän ei uskaltaisi ohjastaa fangornia kirkkaalle taivaalle, mutta jokainen kamaraan tömähtävä pedonaskelkin veisi kaksikon lähemmäs pelastusta. ”Sain tärkeää tietoa.”, musta haltia ilmoitti hetken kuluttua kuin puolustellen yltiöpäistä toimintaansa, jonka tyhmänrohkeuden taisi itsekin viimein tiedostaa. ”Mutta tein pahan virheen, tulin nähdyksi.”, myönsi hän vielä samaan hengenvetoon, odottaen toiselta jo ärräpäiden laskettelua tai vähintään soimaavia sanoja. Mahdollinen säyseys tai hiljainen anteeksianto olisi saanut soturin tuntemaan olonsa entistäkin nurjemmaksi. Luimisteleva nuorukainen koki kerrankin ansaitsevansa kunnon läksytyksen. Saphire ei vaikuttanut olevan lainkaan oma itsensä, aivan kuin häntä olisi vaivannut jokin. Mies oli selvästi häpeissään, mihin rämäpäisyys tuntui selityksenä riittämättömältä. Hän oli edelleen niin tolaltaan huonoista uutisista kuin omasta toiminnastaan, ettei pystynyt kertomaan tytölle totuutta; tekemään tälle niin karmeaa tunnustusta: ’Cierna, vajosin epätoivoon ja unohdin sinut hyväksi toviksi kokonaan. Olin valmis hylkäämään rakkautemme ja antautumaan kuolemaan.’ Ei moista rikosta myönnetty kenellekään edes rehellisyyden nimissä. Musta haltia saattoi olla epätäydellinen puoliso ja heittiö, mutta niin raaka tai tyhmä Saphire ei ollut ettäkö hän olisi tieten tahtoen satuttanut Ciernaa toistamiseen. Yönkulkija pelkäsi myös hierlikkalaisen jättävän hänet. Nuorella naisella olisi ollut siihen täysi oikeus, sillä olihan hänkin hetken heikkoudessaan hylännyt neidon. Kerrankin Saphire sai kiittää kaksikon vajavaista yhteyttä, jonka kautta Ciernan olisi pitänyt jo tietää hänen uskonsa horjumisesta. Koskapa asia ei ollut tytölle valjennut, koetti nuori mies peitellä jälkensä muilla puheillaan: ”Jokin meni vikaan... kylässä oli kolme kuollutta... Valtias...” Saphirelle tuotti edelleen suuria vaikeuksia kerrata näkemäänsä tai sulattaa lukemaansa. Tuntiessaan palan nousevan kurkkuunsa ja kielen takertuvan kitalakeensa mies luovutti ja lyhensi suosiolla lauseitaan: ”...kaltaiseni aiotaan surmata sukupuuttoon. Koko maailma on kansaani vastaan.” Hän tarjosi Ciernalle nyrkkiinsä puristamansa lentolehtisen, jonka häijystä kuvasta ja huutomerkeistä saattoi lukutaidotonkin saada hyvän käsityksen tulevasta. Nuorukainen oli haluton kertomaan murheenaiheistaan enempää vaikka toinen olisi kysynytkin. Uhka oli muuttanut muotoaan mustalle haltialle paljon tutummaksi: ihmiseksi. Kaksikolla olisi nyt yksi vihollinen vähemmän, mutta se toinen vainoaisi heitä – tai ainakin miestä – kahta vimmatummin. Kaksi asiaa tahtoi Saphire omasta ja toisen puolesta vannottaa, mistä ensimmäinen kuului näin: ”Cierna, jos minun joskus käy hullusti, en halua sinun ryhtyvän mihinkään mielipuolisiin pelastusyrityksiin. Lupaa minulle, ole kiltti.” Tavallisesti jäyhäilmeisen soturin katse oli vetoava ja äänensävynsä lähes aneleva. Jos kohta kiinnijäämisen mahdollisuus oli aina ollut kaksikon tiedossa, otti mies tabuna pysyneen asian vasta nyt puheeksi; Vakavana kuin haudan partaalla. ”Mutta älä huoli, vastedes en ota tyhmiä riskejä.”, vakuutti nuorukainen osaltaan. Lupaus oli tosin katteeton maailmassa, jolla ei ollut tarjota rakastavaisille turvapaikkaa, sillä mihin tahansa ilmansuuntaan he mantereella kulkisivat, siellä tulisi vastaan ihmisiä, ennakkoluuloja ja uusia vaaroja. Ellei vihollinen heitä tavoittaisi, niin talven viimat viimeistään. Saphire päästi vaimean huokauksen, kietoen käsivartensa tiukemmin edessään istuvan ihmisneidon vyötärölle kuin peläten menettävänsä tytön hetkenä minä hyvänsä. Jos hän pitäisi rakkaastaan tarpeeksi lujasti kiinni, ei kai maailma voisi riistää heitä toisiltaan? ’Kuinka meidän käy, Cierna?’ Hän halusi suojella onneaan, mutta siitä tulisi niin vaikeaa...
~~~
Koko pitkän päivän he pysyivät liikkeessä, loitoten yhä kauemmas tulen runtelemasta kylästä ja kartellen muutakin asutusta. Saphire vaati vainoharhaisesti kaksikon jatkavan matkaansa, vaikka kasvoista päätellen väsymys painoi päiväuniin tottunutta yönkulkijaakin. He söivät ja lepäsivät liskon harteilla korvatakseen vauhtia, jonka maanpinnalla ratsastaen hävisivät. Musta haltia tahtoi tavoittaa meren mahdollisimman pian päästäkseen pois pohjoiselta mantereelta ja koston alati kiristyvästä kierteestä. Vaikka Myrkmerestä oli varmasti paennut paljon väkeä sodan jaloista, ei hylätyn torpan tai pitäjän etsiminen talveksi tuntunut enää hyvältä idealta. Pakkasta saattoi paeta useammalla tavalla niin kauan kun fangorn taipui palvelukseensa. Illan ehtiessä uupuneet pakolaiset saattoivat havaita saapuneensa sankkaan aarniometsään. Ikivanhat, tanakkavartiset tammet ja rungoiltaan järkälemäiset petäjät kohosivat korkeuksiin kolmikon molemmin puolin, sulkien matkalaiset tiheine, lähes taivaan tukahduttavine latvustoineen suojelukseensa. Tuuli huokaili joutilaana tuuheissa lehvästöissä, jotka syksyä tervehtiessään olivat jo varistaneet maahan paksun karikematon. Musta haltia katseli puuvanhuksia aluksi ihailun ja ihmetyksen vallassa, mutta hänen ilonsa ja luulonsa turvallisesta väylästä jäivät lyhytikäisiksi: Kotvasen kuluttua haltia alkoi tuntea matkalaisia tarkkailtavan. Näin vanhassa metsässä eli varmasti viisaus ja tietoisuus, mutta kolmikkoon kohdistuva tuijotus oli erilaista. Soturi ei aistinut pelkkää unista uteliaisuutta vaan selvää tarkoitushakuista varjostamista. Linnut ja eläimetkin olivat liian hiljaa. Mikä hyvänsä oksistojen siimeksessä väijyikin, sillä oli kiistaton etulyöntiasema. Saphire valpastui ja koetti vaivihkaa pälyillä varoittavan aistimuksensa syytä ja alkulähdettä. Cierna oli saattanut tehdä jo saman havainnon tai huomata takanaan istuvan miehen jännittymisen. Soturi ei halunnut huolestuttaa tyttöä tai paljastaa vakoilijalle tietävänsä tämän läsnäolosta. Mies hivutti kättään hitaasti katanansa kahvalle, valmistautuen komentamaan fangornin taivaalle... Siinä samassa Saphire vaistosi vaaran hyökyvän takavasemmalta, mutta ei ennättänyt reagoida ennen kuin äkillinen isku upposi jo horjuttavalla voimalla kylkeensä, lennättäen miehen miekkoineen satulasta. Köynnöksistä punottu liaani oli heilahtanut liki äänettömästi ilman halki. Täräyksen tuottaman vastavoiman välttääkseen hyökkääjä päästi samantien otteensa, laskeutuakseen akrobaattisella tarkkuudella soturin paikalle. Eebenpuunmustat kädet tarttuivat tyttöön takaapäin heittääkseen tämänkin alas ratsailta. Samalla hetkellä tärähdyksestä vauhkoontunut fangorn kavahti kuitenkin rajusti yläviistoon, pudottaen molemmat selästään – hyökkääjän edellä ja tytön perässä. Tapahtumien yllättävä käänne sai rautaisen otteen toviksi kirpoamaan, mutta kaksinkamppailu olisi pian jatkuva pudonneiden lehtien seassa...
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 7, 2011 20:18:53 GMT 3
(Aries, kiva kumminkin että säkin oot tullut takaisin ja mojovan vuoron ainakin sait aikaan . Lopun aikahyppy ei haitannut yhtään. Koetin luovia mukavasti ja luontevasti mukana) Taivas, joka paljasti ikävästi ajan nopean etenemisen sai Ciernan levottomat silmät tähyämään taivaalle. Yöt, jotka olivat pidentymässä tuntuivat kuitenkin ainiaan jaksavan muistaa sinertävän taivaan läsnäolon. Mullistavaksi muuttunut elämänsä nosti kuitenkin nuoren tytön hipiässä päätään. Hän oli tottunut kääntämään käsityksensä ajasta päälaelleen seuratessaan puolisoaan. Saphiren – Safin käyttämä aika elämässä oli peilikuva Ciernan aikaisemmalle elämälle. Päivän valoisina aikoina tuli etsiä varjoa, pimeyttä – suojaa. Päivän kirkkaat hetket he nukkuivat, jolloin Cierna oli entisestään etääntynyt maailmastaan: omasta itsestään. Kirkas, pilviverhon takaa aukeava sinertävä taivas sai kullanhohtoisten silmien mittaamattoman huomion. Haltiakylässä Cierna oli elänyt varastetun hetken päiväsajan kulkijana, mutta muutos oli tapahtunut takaisin entiseen heidän vapauduttuaan. Huolesta, pokkuroinnistaan ja harmistaan huolimatta aavikkolainen taipui nauttimaan siitä pienestä havaittavasta muutoksesta vaaleaksi kalvenneella ihollaan. Auringon olemattomat, hennot säteet koskettivat kevyesti kohtensa kohotettuja kasvoja. Silmänsä sulkien Cierna kuunteli heräävää luontoa. Levottomuus, joka riivasi kolmannen ”silmän” omaavaa aavikkolaista pakottautui taka-alalle kovan määräysvallan alla. Hierlikkalaisnaisten perimä veressään Cierna kuunteli Ahmatin hengitystä. Sen raskasta käyntiä valtavissa keuhkoissa. Hän kuuli heinikon havinan heikossa, tuskin havaittavassa tuulenpyörteessä. Suojaisaa piiloaan lähellä olevista puista Cierna kuvitteli kuulevansa varhaisten lintujen huomentoivotukset. Ihmisääniä kuulematta Cierna avasi taivaita tapailevat silmänsä. Kultainen hohde, joka salakavalasti oli kadottanut kirkkaimman teränsä laski takaisin maanpinnalle. Tytössä tapahtui muutoksia. Salakavalia muutoksia, jotka seikkailun pyörre oli kätkenyt allensa. Saphiren pyörtymätön päätös hakeutua ihmisasutusten rykelmiin soti vastaan kaikkea, mitä haltia oli tytölle ohjeistanut. Viikkoja, kuukausia, aivan matkansa alusta he olivat kiertäneet kaukaa asutuksen. He eivät koskaan, koskaan – ikinä olleet hakeutuneet näin hullunlailla lähelle ihmisasutuksia. Hylätty, poroksi poltettu kylä heidän matkallaan oli tarjoillut heille yhden yöllisen levon heidän matkansa aikana, mutta silloin ei ilmassa ollut tuntunut tuoreen, palaneen puun tuoksua. Vaaran läsnäoloa tuntematta he olivat kulkeneet pelokkaina: pelossa. Mutta nyt, vaaran, jännityksen ja pelon kyllästymänä oli Saphire rynnännyt kohti kylään. ”Mikä jääräpäinen kotkottaja”...itseksensä mutisten Cierna kiipesi suuren siirtolohkareen ylle, joka sattui olemaan aivan heidän seisahduspaikkansa läheisyydessä. Istuutuessaan näköpaikkansa laelle Cierna kääntyi katsomaan tiiviisti suunnalle, mille Saphi oli lähtenyt. Manaus toisen jälkeen kielenpäältään hierlikkalaiskiellä kieppuen Cierna jäi tuijottamaan tyhjyyteen kuin koettaen manata haltian silmiensä eteen. Herpaantumatta kuunteleva, ja näkökenttäänsä tarkkaileva hierlikkalaisnainen ei kuullut, saati nähnyt saapuvaa haltiaa. Hän tiesi. Aavisteli. Ennen Saphiren ehtimistä leiriin Cierna oli laskeutunut vartiointi kiveltään ja seisoi enemmältikin uhmakkuuden varjona puolisoaan vastassa. Huolissaan, levottomana, peloissaan, ja aavistuksen yksin jäämisestä loukkaantuneena tyttö oli kaikkea muuta kuin uhmakas. Tummat kulmakarvat taipuivat huolestuneesti rypyisiksi kurtuiksi naisen kasvoilla Saphiren kaapatessa nuorikkonsa karhumaiseen rutistukseen. Tummilta huulilta karkaava huojentunut huokaus kumisi hetken Ciernan tietoisuudessa, mutta ennen kuin hän ehti esittää ensimmäistäkään kysymystä, puolisonsa puhui, kuin liikkuikin jo. ”Sinä mitä! Safi!” ympärillään häärivää ja hoputtelevaa puolisoaan tiukasti katsoen, palasi tyttöön hetken kadoksissa ollut uhmakin. ”Tulit nähdyksi!” luimisteleva ilme tummilla kasvoilla sai pisarat huolesta katoamaan. ”Vannotit ettei mitään tapahdu, ja että olet varovainen! Ja mitä sinä teet?! Tulet nähdyksi! Mitä jos jotain olisi sattunut tai tapahtunut?” vielä istuessaan ratsun selässä Cierna kääntyi leveällä selällä katsomaan Saphirea, joka varmasti, mikäli olisi kyennyt, olisi taittanut pitkät korvansakin luimuun. Haltian ojentaessa nyrkkiinsä rutistetun paperin, Cierna suoristi sen – samalla kuin suoristui ehkä muutama ärtynyt ihopoimukin naisen kasvoilla. Paperia vakavana katsoen Cierna kääntyi aloillaan oikeaan asentoon. Saphiren jälleen puhuessa Cierna liikkui sulavasti eläimen selässä. Keho, joka pitkään oli kulkenut liskon matkassa liikkui notkeasti kuin gaselli eläimen tahdissa. Puolisonsa vakavat sanat, jäykät suupielet, kuin vaikerruksen täyttämät valkoiset silmät nähdessään Cierna ojentautui eteenpäin. Suudelma, joka oli pehmeä, mutta kiihkeä – vaiensi puhuvan miehen. Uskomaton oli kiihkeän naisen rakkaus. Sen intohimo vaiensi miehen surun, kevensi huolen, ajoi unohdukseen monet tuskat . Ja kuten nyt, Saphire ei osannut hetkeen kaivata vaimonsa vastausta. Sillä sellaista Cierna ei ollut valmis myöntämielisesti antamaan – ei sellaista, tyhjää lupausta. Luontonsa, saati hyvin sinisilmäinen sydämensä ei antanut nyt, kun ei varmasti myöhemminkään lupausta, jollaista se ei ikinä tulisi pitämään... --- Lisko liikkui tavalleen tyypillisen kovakouraisesti maalla. Sen suuri koko viisti läpi tielleen sattuvien puiden antaen oksien raapia paksua nahkaansa. Eläimen taivallus poukkoili ja kohoili vaappuvaan tahtiin sen taivaltaessa tyylilleen sopimattomalla tavalla eteenpäin. Lisko ei kuitenkaan laittanut vastaan sitä ohjaavalle haltialle, eikä kyydissä mukana matkaama nainenkaan laittanut epämukavasta kyydistä vastaan. Cierna torkkui puolisonsa rintakehää vasten selkänsä painaneena. Haltian tiukka syleily oli hellittänyt tuntien kuluessa, mutta koskaan toista kädensijaansa aavikkolaisen ympäriltä siirtämättä. Heikko, kevyt uni lepäsi ajoittain suljettujen luomien pinnalla Ciernan nauttiessa Saphiren sylin lämmöstä, kuin keinuvasta kyydistä. Yhdessä nämä olivat hyviä tyynnyttämään univajeisen matkustajan hämärän rajatilaan. Ajan, kuin matkankin edetessä jokin onnistui havahduttamaan hierlikkalaisen. Rintakehä, joka tuohon asti oli hengittänyt rauhallisen kiireettä oli muuttanut kohoilun kulun hälyyttävästi. Ilma oli muuttunut jännittyneeksi – Cierna tunsi kuinka Saphire suortui takanaan. Metsän oksistoja herättyään katsellessaan, myös Ciernan hipiään hiipi epäilyttävät tuntemukset. Luonto oli vaiti. Useita kuukausia aikaisemmin karun aavikon asukki oli oppinut ihmettelyjensä, kuin lukuisten kysymystensä kautta oppimaan miltä metsä kuulosti. Tai miltä sen kuului kuulostaa. Synkkyyden katkuinen hiljaisuus sai unen kaikkoamaan naisen mieleltä. ”Mikä se on?”, hiljainen, tuskin äänen täyttämä kysymys kirposi naisen huulilta sillä hetkellä kun olemassaolon herruus vaihtoi arvaamatta omistajaansa. Cierna ei ehtinyt reagoida havaintoihinsa. Ei siihen, ettähän oli täysin aseeton. Hän ei ollut kantanut miekkaansa mukanaan viikkoihin – ei, kuukausiin. Miekkansa lepäsi tiiviisti heidän matkatavaroihinsa kiinnitettynä. Cierna oli tointunut elämään suojeltuna. Naisena maailmassa, jossa vaara ei syössyt esiin jokapäiväisessä elämässä. Vai oliko avioitumisen makeus saanut typerän tytön unohtamaan miten veitsen terällä heidän elämänsä kulki? Saphiren kivun murahdus kaikui hetken Ciernan korvissa, tytön nähdessä miehen tippuvan kyydistä. Ja tällöin, vain vilaus mustista käsivarsista sai aavikkolaisen heräämään kuukausien kestäneestä unesta. Mustien käsien kiertyessä haltiakankaan peittämille käsivarsille ei tuo hauraan ja heikon oloinen nainen muistuttanut hetkeäkään pidempään ihmisnaisen vaivaisuutta. Eläimen ruumiinkieltä taidolla jo lukien Cierna ehätti ponkaisemaan liskon kohoavasta ruumiista vauhtia osuen kahlitsijansa rintakehään mojovalla voimalla. Puoliksi rahisevien lehtien, ja puoliksi hiljaisuudesta hyökänneen vastustajan päälle tipahtaen Cierna ei odottanut kasvottoman hahmon virkoamista. Hurjistunut sydän rintalastan alla pakottaen Cierna kierähti vastustajansa yltä pistäen vastaan jo kohoamassa olevia käsiä. Voima, joka kuukausien aikana oli hälyyttävästi kadonnut taistelusieloisesta ruumiista riitti kuitenkin vielä nyrkkien voimiksi.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 9, 2011 16:57:36 GMT 3
Ciernan satulasta poispäin ponkaisema isku kirvoitti takaansa tukahtuneen kihahduksen, joka kieli vastustajansa olevan nainen. Hyökkääjän horjahdettua jo valmiiksi pudotukseen menetti kipakka pusku hieman tehoaan, mutta vauhditti ainakin kohteensa alastuloa sillä seurauksella, ettei mätkähdykseen varautunut vihollinen ehtinyt väistää päälleen rojahtavaa päivänvalvojaa. Onni tosin onnettomuudessaan ettei ihmislikka ollut ruumiinrakenteeltaan siitä raskaimmasta päästä. Vieras tokenikin nopeasti tälleistään, pyörähtääkseen heti hierlikkalaisen alta vapauduttuaan villikissan ketteryydellä vastakkaiseen suuntaan – vain syöksähtääkseen pian päkiöilleen päästyään uudestaan toisen kimppuun! Lyhyeksi toviksi nokitusten jouduttuaan olivat vastustajan olemuksesta vuotaneet vihjeet saaneet vahvistuksen; Hyökkääjä oli musta haltianainen, ja tehokkaasta toiminnastaan päätellen soturitar kiireestä kantapäähän. Hoikka ja näennäisen hauras, tummahipiäinen keho kihisi sitkeyttä ja voimaa siinä missä valkeita silmiä verhoava kangas kätki taakseen epäilemättä terävän näkökyvyn. Kiiltävänmustat, silkinhienot hiukset oli punottu selän taa yhteen pitkäksi, liehuvaksi palmikoksi. Muista tähän saakka tavatuista yönkulkijoista poiketen nainen oli pukeutunut tummanvihreään tunikaan, samaa sävyä oleviin housuihin ja keveisiin peurannahkasaappaisiin. Siinä taisikin olla kaikki, mitä ulkomuodostaan ehti ohikiitävällä silmäyksellä erottaa. Siinä samassa nainen oli taas hierlikkalaisen iholla, aikeenaan kaataa hankalaksi heittäytynyt tyttö kaikella voimallaan kamaraan – tällä kertaa saappaanvarrestaan tempaisemin tikarein varustautuneena! ”Antaudu tai kuolet!”, sihahti yönkulkija hurjistuneena yleiskieltä murtaen ja väläyttäen terää uhkaavasti toisen kasvojen tietämillä. Tikaristaan nainen ei hevillä luopuisi, puristaessaan kahvaa kuin siihen liimautuneena. Paljas nyrkkipari kättä pidempää vastaan oli tottakai epäreilua; musta haltia pelasi likaista peliä. Kaksinkamppailu oli hänelle kuitenkin kaukana leikistä. Yönkulkija taisteli yhtä lailla henkensä pitimiksi kuin ihminenkin, kiukkuisena kokemastaan takaiskusta ja – ihme kyllä – peloissaan. Kaikki eloonjäämisen keinot olivat mittapuullaan sallittuja. Ase ei kuitenkaan ollut hänen ainoa avunsa: Haltianainen tappeli kuin pantteri. Notkeat jalat hakeutuivat alituiseen vastustajansa nilkkojen taakse ja taipuisat käsivarret kiertyivät kuin käärmeet aavikkolaisen ympärille soturittaren yrittäessä kampittaa ja sitoa tuittupäistä tyttöä tantereeseen. Tosipaikan tullen tummahipiäinen ei myöskään epäröisi käydä ihmisen kanssa tukkanuottasille; Repiä, raapia ja sylkeä tätä kuin raakalainen ikään. Hän ei ollut aurinkoisen Nemenaran vieno ja viehkeä haltia hento valkoinen, vaan kylmän ja tuulisen Sybaresin kovan koulutuksen, kurin ja kuolemanpelon karaisema musta raakki. Vihollinen mitteli kuin riivattu, sillä vähempi ei hurjan hierlikkalaisen kohdalla arvatenkaan riittänyt. Liekö vastustaja kohdannut viimein vertaisensa?
Ratsun selästä ensinnä tyrmätty Saphire oli vaistomaisesti pyrkinyt hallittuun laskeutumiseen, onnistuen siinä vain puolittain. Kivistävää kylkeään hieraisten ja keuhkoistaan karannutta happea haukkoen hän kirosi huolimattomuuttaan ja valmistautui jo vimmoissaan vastaiskuun. Katana oli kuitenkin kirvonnut täräyksen voimasta kädestään, ja mieheltä kului monta tuskallisen pitkää sekuntia hamuta asetta pensaista. Samalla soturi koetti kuulostella, oliko puiden siimeksestä singahtamassa lisää vihollisia tai nuolia kaksikon niskaan. Ylivoiman edessä he häviäisivät alta aikayksikön. Ympäröivät puut huojuivat ja humisivat uhkaavasti, kuin äkillinen puhuri olisi tarttunut niiden oksiin. Saphire siirsi huomionsa kuitenkin pakottavampaan huolenaiheeseen – Ciernaan. Tyttö oli kadonnut vauhkoontuneen fangornin satulasta siinä missä tuntematon vihollinenkin. Kamppailun äänistä päätellen he ottivat toisistaan mittaa lähistöllä. ”Cierna!”, huudahti pystyyn ponnahtanut nuorukainen hermostuneena, peläten tytön olevan hengenvaarassa. ”Väistä, Ahmatti!” Hän sihahti sivuuttaessaan välissä jäpittävän, hölmistyneen liskon, joka tajusi vähitellen ottaa etäisyyttä yllättäviin tapahtumiin. Saphiren järkytykseksi hän kohtasi edessään kahden painivan raivottaren aiheuttaman mylläkän, jonka toisena osapuolena oli musta haltia. Miksi kahdesta pahasta juuri suuremman oli täytynyt osua heidän kohdalleen!? ”Jätä hänet rauhaan, tai...!”, Saphire kivahti kärkkyessään kuumeisesti sopivaa hetkeä, jona tohtisi auttaa rakastaan ilman pelkoa tämän satuttamisesta. Suin päin säntäilystä tai summittaisesta katanalla huitomisesta ei seuraisi siistiä jälkeä. Nuoren miehen lause katkesi mielensä lamaantuessa hetken murto-osaksi epäilemään uhkaustaan. Saphiren moraali oli jälleen kerran koetuksella: Pystyisikö hän tappamaan taas kaltaisensa, ja kaiken kukkuraksi naisen, yhden uhanalaisen kansansa toivoista, elämänlangan kehrääjän, uuden sukupolven kantajan? Silf’nuirn keskuudessa naiset olivat lähestulkoon jumalista seuraavia, ja suuremmassa yhteydessä yliluonnollisiin voimiin. Kansansa lakeja jo kertaalleen rikkoessaan Saphire oli kerjännyt ennenaikaista kuolemaa, mutta nyt hän koettelisi jo kohtaloaan tuonpuoleisessa.
(( Kirjoitin jo pidemmälle mutta päätinkin katkaista tässä kohtaa. :7 ))
|
|
|
Post by Tylppy on Mar 30, 2011 18:24:17 GMT 3
Maassa missä aurinko eli täysvaltaisena jumal hahmona allaan asuvien ihmishahmojen yllä, ei elättänyt tähän osaan maailmaa. Sen voima oli kuin nurkkaan heitetty haaskaus. Sen mahti täällä ei ollut voimakas, se oli vain osa maailmankartan kulkua. Olemus, mikä ruokki maata, saaden palkkiokseen välillä riistäytyä kauas kaikesta ja kuihduttaa kaiken olemassa olevan. Ja täällä. Vieraassa maailmassa aurinko kuihdutti yhtä lapsistaan. Hierlikkalainen oli hiljalleen alkanut muuttua kansansa perikuvan aaveeksi. Ihmiseksi ihmisten keskellä. Heikoksi. Voimattomaksi. Suojeltavaksi...
Soturittaren raivo oli kuitenkin pieni ruiske kullanhohtoiseen vereen.
Aavikkolainen, sekä hänen sukunsa olivat päässeet todistamaan lannistumatonta taistelutahtoa. Tarmoa, rohkeutta, uskalisisuutta ja sokeaa puolustautumisen vimmaa joutuessaan uhatuksi. Häilyvissä muistikuvissa oli tieto siitä, miten itsensä miltein Safin vuoksi uhraten Cierna oli kaatanut kaksi mustaa soturia. Hurjia taistelijoita eläissään, ja näin, hyvillä syin velhon kanssakulkijoiksi valittuina. Hurjapäinen tyttö, tuo aavikon villilapsi oli tappanut heistä kumpaisenkin. Mutta tuolloin, silmitön sitkeys ja nokkeluus olivat olleet aivan toista luokkaa. Aseettomana, auringottomaassa heikentyneenä ja uskonsa menettäneenä Cierna oli vain varjo entisestään. Vaatimatta voimaa liskon selästä alas lennähtänyt hierlikkalainen tuntui olevan seisaallaan hetkessä.
Yhtä nopeina. Ketterinä. Viekkaina. Laskelmoivina. Petollisinakin kissapedot saivat aikaan uskomattoman oloisen kamppailun. Heillä ei ollut yhteistä kieltä käymässään taistelussa. He tunsivat enemmän kuin toimivat loogisesti toinen toistaan vastaan. Musta haltiatar oli kokenut kansansa kovan koulun siinä missä aavikkojen kultasilmäinen puuma. Saphiren sokeus oli estänyt miestä koskaan näkemästä nuorikkonsa villin taisteluntarmon. Sen uskomattoman kuolemantanssin missä aavikon polttavahiekka oli tanssinut kohtalokkaat piruettinsa monta kuukautta aikaisemmin. Cierna tunsi sen itsessään. Nääntymyksen, jota vain pelko ja sisimmässään elävä sitkeys, ja tarve pitivät loitolla.
Vastustajansa käsissä kimalteleva ase, sai aavikon eläimen murahtamaan katkerana. Haltian pelkurimaisuusko, vaiko Ciernan sisällä kalvava pettymys saivat lisättyä pienen tarmon hiukkasen kaksikon julmaan, sekä raakaan kuolintaisteluun. Haltiattaren turvautuessa vain hetkeksi liian kauan tikarinsa kohtalokkaaseen kimallukseen potkaisi aavikkolainen vastustajaansa polven sivulle niin, että maankamaran Ciernan sijaan tavoitti soturitar. Reiluutta tuntematta kamppailu jatkui lehtien seassa. Kipu kiemurteli yhtälailla molemmin pirrassa. Cierna maistoi kielellään veren, siinä missä hän näki mustan helmiäisihon alta paistavan punakan posken haavauman. Ilman aseita kuitenki naarastiikereistä vain yksi saattoi kohota ylemmäksi. Kansalleen kuulumaton heikkous vaikeroitsi puuskuttavasti hengittävän ihmisnaisen ruumiissa. Vain hetki ja Cierna tunsi mustan käden takertuvan kaulansa ympärille.
Haamuna, jossain kaiken toisella puolella Cierna kuuli haltiattaren ja oman murinansa takaa Safin äänen.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 16, 2011 14:40:45 GMT 3
Aavikon tyttären tulinen taistelutahto ja tappurainen vastarinta tekivät yönkulkijoihin yhtäläisen vaikutuksen – hyökkääjän ylivoima näytti todella olevan vain veitsen varassa. Liian myöhään Saphire havaitsi vastustajan kädessä välkkyvän terän, jonka painuminen puolisonsa kalpealle kaulalle sai miehen mieltä sumentaneen epäilyksen haihtumaan. Hän tajusi Ciernan hengen olevan pahemman kerran vaarassa, ja ymmärsi sen painavan vaakakupissa jopa omaa kunniaansa tai kuolemanjälkeistä elämäänsä enemmän. Hammastaan purren ja katanansa kahvaa tiukemmin puristaen nuorukainen astahti eteenpäin. Voimattomana puuttumaan enää epäedulliseen asetelmaan hän purki suuttumuksensa karjaisuun, jonka toivoi pidättelevän edes hetken toista tummahipiäistä: ”Rileath hanarth, siriahr mergrum ashair niryarh!” (Jos satutat häntä saat surmasi, narttu!) Vihollisen pääsy niskan päälle oli pakottanut kultasilmäisen tiikerinkin talttumaan. Puukon terä painautui kivuliaasti panttivangin kurkulle, viiltämättä vielä syvemmälle valtimoon. Soturitar sitoi tytön vahvalla käsivarrellaan rintaansa vasten. ”Pysy aloillasi, riivattu! Piruko sinut on siittänyt?”, murisi nainen varoittavasti. Cierna saattoi tuntea leukansa alle kohonneen ranteen jännityksen. Yksi käden käänne ja hän kuolisi tuskallisesti tuossa tuokiossa. Hyökkääjä ei pelleillyt. Musta haltia oli epätoivoinen, arvaamaton – ja yksin. Lehvästöjen humina ja oksien uhkaava rahina olivat olleet silkkaa harhautusta; Vihollisen tukijoukkoja ei ollut tulossa. Soturitar perääntyi vankeineen askeleen tai kaksi taaksepäin kaiken aikaa miestä tarkkaillen. Ilmapiirin valtasi odottava, jännittynyt hiljaisuus yönkulkijoiden mittaillessa tuikeasti toisiaan. Puutkin olivat yllättäen hiiskumatta ja aloillaan. ’Druidi...’, ajatteli Saphire kitkerästi itsekseen, tarkastellen vastustajan vihertävää vaatekertaa. Metsä eli mukana naisen mielentiloissa. Vihollinen oli monilukuisempi kuin soturi oli osannut pelätä. Jos kasvillisuus oli auttanut vierasta yönkulkijaa väijytyksessään, mitä muuta se olisi valmis tekemään edestään? Haltianainen venytti hetkeä vetääkseen henkeä ja hahmottaakseen tilannetta. Ihmislikan hurjuus oli tullut hänelle täytenä yllätyksenä. Kahta enemmän naista tyrmistytti tapa, jolla kaltaisensa oli haastellut hänelle. Oliko mies vakavissaan uhannut tappaa hänet? Toisen yönkulkijan! Oliko nãn’Deí moisen hävyttömän herjan arvoinen? Entä miksi ihminen sai häväistä Kuun kaartin kantamalla yllään sen univormua? Oliko raakalainen repinyt ryysynsä tai pukeutunut siveettömästi soturin jouduttua vaatettamaan tämän? Mistä mies oli tulossa ja mihin hän oli tyttöä viemässä? Millainen tarina oli omituisen parivaljakon takana? Liian monet, monimutkaiset kysymykset myllersivät soturittaren mielessä. Millään niistä ei tosin olisi merkitystä niin kauan kun hän saisi haluamansa... ”Aranjah freiyan, nerymi mergrum ashair!” (Pysy paikallasi tai tapan vankisi!), sähähti haltia Ciernan selän takaa. Muukalainen ei tainnut aavistaa kuinka vakavalla asialla hän uhitteli. Nainen piti hätäpäissään sylkäistyä vaadettaan lähinnä naurettavana. Kaikeksi yllätykseksi sanat pitivät maanmiehen silti aloillaan. Saphire ei ottanut turhia riskejä vaikka tunnustelikin vielä tilannetta. Hän tiesi ettei ihmishenki olisi mustalle haltialle kuparilantinkaan arvoinen. Naisen asemassa soturi olisi varmasti jo sivaltanut ja sinetöinyt vieraan päivänvalvojan kohtalon. Druidi hillitsi vielä itseään koska kuvitteli hyötyvänsä jotenkin vangistaan. Hän halusi kaksikolta selvästi jotakin, mutta mitä? ”Vankini?”, toisti mies kulmaansa kohottaen. Saphire ei totellut heti, sillä Ciernan tuntien voimasuhteet saattoivat muuttua hetkellä millä hyvänsä. Jonkun olisi kai pitänyt varoittaa vastustajaa haastetun hierlikkalaisen härkäpäisyydestä. Toisaalta nainenkin taisi jo tiedostaa valtansa olevan vain väliaikaista. Ties mitä kierouksia otteessaan kiemurteleva likka kyhäsi tilanteen kääntämiseksi päälaelleen. Druidi ei aikonut odottaa ottaakseen siitä selvää: ”Kweiah narymn...--!” (Heitä miekkasi minulle tai saat heittää hyvästit hänelle!), hän kivahti teräänsä aavistuksen kallistaen ja nirhaisten vangin kaulalle verta noruvan naarmun. Saphire nielaisi tuntiessaan nipistyksen ihollaan. ”Sera’nkha mawa ileaoth...--!” (Tee kuten käsken tai lähdet täältä yksin!) Maidonvalkeat silmät kaventuivat uhkaaviksi viiruiksi. ”Shah’men...” (Hyvä on...) Nuorukaisen ei auttanut muu kuin totella, vaikka Saphirella oli syytä epäillä vihollisen syövän sanansa; Eihän nainen ollut noudattanut kansansa normeja tähänkään saakka. Kaiken järjen mukaan kahden yönkulkijan olisi pitänyt liittoutua vihollisen reviirillä, mutta soturitar oli tietoisesti kääntynyt kaltaistaan vastaan. Oli toki mahdollista, että nainen oli tunnistanut etsintäkuulutetun lainsuojattoman, mutta yhtäältä puheensa ja toisaalta hermostunut olemuksensa sotivat teoriaa vastaan. Vaikutti miltei siltä kuin druidi itsekin olisi pakoillut omiaan. Niin tai näin, soturilla ei ollut aikaa sen suurempaan spekulointiin. Huonoista ounasteluistaan huolimatta hän ei uskaltanut enää uhmata vihollistaan. Nuori mies laski hitaasti katanansa ja tarttui sen lappeeseen, hellittäen samalla otteensa kahvasta. Hän viskasi miekkansa maahan vastustajan jalkoihin. Koko toimituksen ajan Saphire katsoi Ciernaa silmiin tavalla, jonka tarkoituksen vain puolisonsa saattoi ymmärtää: Tilanne oli kriittinen eikä vapautumiselle ollut takeita, mutta uhkarohkeuteen ei olisi tällä haavaa varaa. Soturitar räpäytti silmiään tukalien olosuhteiden kehittyessä yllättävän helposti edukseen. Hän vaikutti hetken haluttomalta luopumaan valttikortistaan, jonka kautta saattoi hallita tapahtumia. Toisaalta rimpuileva raakalainen rajoitti ikävästi toimintaansa, ja niinpä naisen ei auttanut muu kuin vetää tikarinsa sivuun ja sysätä tyttö voimalla kohti soturia. Siinä samalla hän sai siepattua katanan haltuunsa.
|
|
|
Post by Tylppy on Jun 27, 2011 0:45:02 GMT 3
Kaulansa syvät, paksut valtimot sykkivät vasten teräaseen viileyttä. Cierna oli hengästynyt, uuvuksissa lyhyeksi jääneet taistelun jälkeen. Jännittynyt käsivarsi puristi jäykästi Ciernaa vasten hellittämättä otetta teräaseesta, joka viilsi vasten ihon pehmeyttä. Ärähdys vavisutti aavikkolaisen kaulaa saaden muutaman verivanan valumaan pitkin kaulan miltein valkoiseksi kalvennutta ihoa. Takanaan seisova pitkä, villinomainen haltijanainen puristi otettaan tiukemmaksi saaden mutkittelematta vankinsa seuraamaan itseään. Cierna nöyrtyi Saphiren katseen alla tottelemaan kuin koira vangitsijaansa.
Muutaman lyhyen askeleen naiset etääntyivät miehestä, jonka synkkä katse ei jättänyt Ciernalle mahdollisuuksia toimia luontonsa mukaisesti. Saphiren kalpea katsanto, sekä suuttumuksesta kiristyneet kasvot kukistivat aavikkolaisen hurjuuden siinä missä kaulaansa vasten viiltävä terä.
Vieraan kielen jättäessä aavikkolaisen tilanteensa uhriksi Cierna tarkasteli – kuunteli enemminkin takanaan seisovaa uhkaa. Naista, jonka sydän hakkasi kuin pienen peipposen lailla tämän mustan rintakehän alla. Nainen oli Ciernaa pidempi, lihaksikkaampi, ja hentorakenteisempi haltia – olento, jonka hierlikkalainen jollain tapaa aavisti olevan yhteydessä maahan. Elämään, jota Cierna vasta opetteli tuntemaan vihreässä maailmassa. Aavistus rinnastui Ciernan yhteydestä omaan maahansa. Aurinkoon. Kuumuuteen. Tukahduttavaan valoisuuteen, johon jokainen aavikkolainen oli jollain tapaa ikuisesti ja aina yhteydessä. Samankaltaisuus kuiski itseään esille Ciernalle, joka sai tytön ymmälleen. Mutta vain hetkeksi sillä kiukku, ja antautumisen synnyttämä raivo eivät kauan ehtineet unohduksissa olemaan. Ote ympärillään kiristyi ja terä painui pidemmälle kaulan ihoon saaden hengenvedon pihisemään aavikkolaisen kurkulla.
Saphiren astuessa muutaman askeleen lähemmäs, ja vaihtaen oudoksuttavasti otettaan katanasta Ciernan suupielet kiristyivät.
Aavikkolaisen teki mieli kieltää Safiaan toimimasta typerästi ja harkitsemattomasti. Ja juuri niinhän Saphire Ciernan mielestä tekikin. Typerästi. Heidän suojauksensa luovuttaen Cierna tahtoi pälyillä Ahmatin suuntaan. Eläimen, joka oli väistynyt hyvän aikaa sitten ja piilotteli suurimmaksi osaksi näytillä puiden lomassa. Eläimen kantama, Ciernan ase oli vielä tallella, mutta Saphire ei tehnyt elettäkään aseistautuakseen uudestaan. Mies vain seisoi paikoillaan, kuin odottaen seuraavaa, ennalta sovittua liikettä – mutta Safin katse määräsi enemmän kuin ajatukset, sanat tai teot. Cierna antoi myöden miehelleen, sekä naiselle, jonka kanssa kahden puhuttu kieli teki teot puolestaan.
Haltianainen laski nopeasti puristavan otteensa. Samalla hetkellä terän paino helpotti kalvakalta iholta, jättäen jälkeensä kaulaa pisin pitkinä, leveinä juovina valuvan veren. Käsivarren nopea tuuppaus sai Ciernan kompuroimaan muutaman harppauksen eteenpäin kohti Saphiren tarjoamaan turvaa. Heikkouttaan tunnustamatta Cierna selvitti nopeasti kulkunsa kääntyen katsomaan katanan poiminutta naista. Omalla, haltioille vieraalla kielellään rosoisesti kiroten, Cierna nosti kätensä kaulalleen – nähden miten sormensa kastuivat nopeasti punaisen nesteen alle.
Mitä kaksikko oli toinen toisilleen sanaillut, tai millaiseen sopimukseen he olivat tulleet – oli Ciernalle arvoitus, mutta ainakaan hän ei hakeutunut itse Saphiren käsivarsille. Kämmenensä takaisin kaulallee nostaen Cierna sylkäisi raivokkaasti maahan kirouksensa perään.
|
|
|
Post by R.C. on Jul 23, 2011 2:28:32 GMT 3
Saphire koki olonsa onnettoman ponnettomaksi puolisonsa silmien edessä. Hiljainen vastustus oli paistanut Ciernan katseesta ja turhautuminen huokunut hierlikkalaisen koko olemuksesta. Äänetön paheksunta tuntuikin aiheelliselta – vaikuttihan soturi vallan järjettömältä luopuessaan miekastaan ja pelatessaan viimeisenkin valtin vihollisensa käsiin. Mies itsekin oli äkeissään annettuaan vastustajalleen näin helposti periksi ja pahoillaan painostettuaan kauniin villikissansa alistumaan. Nöyrtyminen pelkäksi heittopussiksi tuntui nuorikosta varmasti sietämättömältä: Saphire tiesi Ciernan olevan syntyjään ylpeästä ja kuumaverisestä kansasta, joka oli epäilemättä ollut valmis uhmaamaan jopa Valtiasta vapautensa puolesta. Heimopäällikön tytär odotti sulhaseltaan ehkä suurempaa uskallusta ja suorempaa toimintaa. Saphire mietti ohimennen mahtoiko Cierna pitää häntä pelkurina? Kenties tyttö olikin tahtomattaan tehnyt miehestä heikon. Mikäli nuori pariskunta olisi palvellut yhteistä herraa olisi yönkulkija voinut hylätä varovaisuutensa ja hyväksyä sielunkumppaninsa äkillisen mutta kunniakkaan kuoleman. Puolisoiden välisen siteen puuttuessa Ciernan rohkeus ja peräänantamattomuus eivät välittyneet Saphireen. Niinpä nuorukainen jäi omien pelkojensa orjaksi. Asetelma oli kaikkea muuta kuin omiaan ruokkimaan soturin taistelutahtoa; Rakastettunsa hengenvaaralla oli nuoreen mieheen aivan päinvastainen vaikutus. Musta haltia alkoi vähitellen käsittää miksi ihmiset olivat usein niin henkisesti heiveröisiä ja hauraita murtumaan tunteidensa painosta. Eiväthän he olleet alun alkaenkaan ehjiä ja kokonaisia! Valveutunut taistelija osasi yleensä vaistota vastustajansa aivoituksia siirron tai kaksi eteenpäin, ja Saphire saattoi jo välähdykseltä nähdä rakkaan Círansa virumassa maassa valtimonsa viillettynä ja henkitoreissaan. Karmiva aavistus riitti valjastamaan nuorukaisen vimman ja taivuttamaan hänet vastahakoisesti vihollisensa tahtoon. Cierna ei voinut ymmärtää niskaansa hengittävän mustan haltian sielunmaailmaa yhtä hyvin kuin tuntemansa yönkulkija. Koska Sybaresin sorretut jakoivat saman kaunan ja kammon nãn’Deíta kohtaan, saattoi Saphire jossain määrin samaistua kaltaisensa mielialoihin ja ennakoida tämän liikkeitä. Hän oli jo tunnistanut tummahipiäisen naisen huippuunsa koulutetuksi soturiksi. Kylmäverinen tappaja ei olisi epäröinyt raivata raakalaista tieltään ellei mies olisi varta vasten kieltänyt häntä toteuttamasta luontoaan. Yönkulkija tarvitsi hyvän syyn pitääkseen päivänvalvojan elossa, sillä normaalisti ihmiset aiheuttivat ainoastaan hankaluuksia. Ciernan elämä jatkui vain niin pitkään kuin nainen epäili tästä olevan itselleen hyötyä – ja tuo hatara usko oli jo hyvää vauhtia ollut hiipumassa. Nuorukaisen sydän jysähti syvästä helpotuksesta naisen pitäessä hidastelustaan huolimatta sanansa ja sysätessä Círan puoleensa. Typerä myönnytys oli tyydyttänyt ja rauhoittanut vastustajaa riittävästi hierlikkalaisen hengen pitimiksi. Soturi ei tehnyt elettäkään ottaakseen nuorikkonsa vastaan, vaan pysyi aloillaan ja piti etäisyyden kiukusta kihisevään tyttöön. Saphire ei ollut varma halusiko paljastaa vieraalle yönkulkijalle suhdettaan ihmiseen. Kaiketi nainen arveli likan olevan soturille tärkeä jollain muulla kuin tunnetasolla. Totuuden paljastuminen olisi voinut saattaa lainsuojattoman pariskunnan vain kahta pahempaan pulaan. Niinpä mies päätti esiintyä mahdollisimman vähäeleisesti ja katsoa miten pitkälle pienellä teeskentelyllään pääsisi. Hän pysytteli silti riittävän likellä hurjistunutta nuorikkoaan pelätessään tämän saavan huonoja päähänpistoja. Tummahipiäistä druidia eivät miehen motiivit tai kaksikon keskinäiset välit tuntuneet kuitenkaan kiinnostavan. Turvallisen välimatkan päähän vetäydyttyään hän oli suoristautunut ja sujauttanut puukon tuppeensa. Nainen punnitsi katanaa voitonvarmasti kädessään, kunnes osoitti terän äkkiarvaamatta kohti pöpelikköön perääntynyttä liskoa. ”Neri'qie fangorn mâsh. Koromirh sâl'amirhara mwala." (Tahdon ratsusi. Käske sitä palvelemaan minua.), hän töksäytti lyhyesti ja ytimekkäästi, valottaen viimein päällekarkauksensa perimmäistä syytä. Vaatimuksen saattelemana Saphire vilkaisi fangornia, joka kyttäsi torailevaa kolmikkoa kauempana höteikössä. Ahmatti olisi varmasti kyennyt puolustamaan tovereitaan kuten kunnollisen sotaratsun kuuluikin, mutta se ei halunnut hyökätä sílf'Nûirn kimppuun. Ihminen, örkki tai kääpiö olisi tuntenut terävät hampaat koska tahansa nahoissaan, mutta ei yönkulkija. Mustat haltiat käyttäytyivät totuttujen tapojen vastaisesti tapellessaan keskenään. Lisko ei aikonut laistaa sopimuksista ja sekoittaa maailmankirjoja entisestään. ”Nâh.”, kieltäytyi Saphire tylysti päätään puistellen. Ratsu oli kulkureille kukaties arvokkain asia heti omien henkikultien ja katanan jälkeen. Hän ei antaisi elikkoa satunnaiselle vastaantulijalle ja vielä vähemmän öykkärille, olipa tämä maannainen tai ei. ”N’ori mwah xalahir, n’ori sâl'amir narum. Nâh fangorn osïrm.” (Enkä voisi vaikka haluaisinkin. Se ei ole minun.), tarkensi mies olkiaan kohauttaen. Isäntänsä menettänyt lisko oli juureton kiertolainen siinä missä hänkin. Vaikka Saphire oli taannoin aavikolla onnistunut tainnuttamaan otuksen puolelleen, se toimi yhä pitkälti omien oikkujensa mukaan. Syystä tai toisesta Ahmatti jaksoi yhä roikkua kaksikon matkassa. Ehkäpä helppo elämä houkutteli petoa enemmän kuin aiempi pestinsä sílf’Nüirn kaartissa. ”Raqi walyndir, korãh.” (Voisit toki yrittää kesyttää sen.), lisäsi nuorukainen vinosti hymyillen. Saphire ei uskonut druidin pystyvän pakottamaan petoa puolelleen. Ahmatti ei vaikuttanut järin yhteistyöhaluiselta, ja petoa oli vaikea yllättää. Mikäli vieras haltia alkaisi uhitella, voisi fangorn ottaa siivet alleen. ”Shãishnirr! ”, sähähti soturitar pettyneenä. Nainen ei uskonut miehen valehtelevan, sillä koruttoman virka-asun kavaltama alokas oli kaartin arvoasteikossa turhan vähäpätöinen ohjastamaan omaa ratsua. Miehen täytyi siis olla kurja rintamakarkuri, varas tai... Oivallus näytti äkisti iskostuvan vieraaseen hänen vilkuillessaan vuoroin mustaa haltiaa ja hierlikkalaista. Vapautettu ihmislikka oli kääntänyt sílf’Nüirlle selkänsä sen sijaan että olisi säikkynyt molempia yönlapsia ja yrittänyt paeta. Tuikea katse vaihtui hetkessä tyrmistyneeksi tuijotukseksi. ”Narünn, úzakha eo Infusco!? nãn’Deï ná mizenqui qe?” (Infuscon nimeen! Pilailetko? Onko tuo villi sinun...?!) Saphiren leukaperät kiristyivät, posket kuumottivat ja kädet puristuivat nyrkkeihin, mutta hän pysyi itsepintaisesti vaiti. Mies ei aikonut kiellellä saati selitellä syntejään toiselle rikolliselle. Naisenkin kasvot kovenivat. Hohtavanvalkeat silmät kaventuivat inhosta ja ilme kieli suoranaisesta iljetyksestä. ”Verenpetturi.”, hän sylkäisi miehelle yleiskielellä jotta mielipiteensä ei jäisi ihmisellekään epäselväksi. Siinä samassa voimakas tuulenpuuska tarttui ympäröiviin puihin ja havisutti lehvästöjä tavalla, joka valpastutti druidin kohottamaan päätään ja höristämään korviaan. Minkä hyvänsä viestin nainen tuulesta tulkitsikin, se sai hänen naamansa happanemaan entisestään. ”Rrrah! Shãishe nar!?” (Mitä mielettömyyttä tämä nyt on!?) Haltia raivosi ratiseville oksille. Druidin kyvyistä tietämätön olisi voinut pitää häntä aivan hulluna. Saphire ei osannut lukea tuulesta, mutta mies ei myöskään uskonut vihollisen päässä viiraavan. Soturitar vastusteli selvästi vastikään saamaansa käskyä. Koko hänen kehonsa ja käytöksensä kieli epäuskosta ja uhmasta, joka tuntui kuitenkin turhalta. ”Hyvä on sitten...”, puuskahti nainen kotvasen kestäneessä kapinassaan nujertuneena. ”Tulette mukaani! Herrani tahtoo tavata teidät.” Soturin suu vetäytyi tiukaksi viivaksi. Luuliko nainen vakavissaan heidän astuvan näin helposti ansaan? ”Miksi seuraisimme surmattaviksi?”, tuhahti Saphire niin että Ciernakin saattoi ymmärtää. Kielletyn liiton tultua ilmi oli turha enää esittää. ”Pah, turha huoli. Herrani haluaa vain katsoa.”, hymähti nainen niin ikään yleiskielellä. ”Sitä paitsi minulla on yhä miekkasi.”, muistutti druidi tarttuessaan oksaan ja heilauttaessaan itsensä notkeasti ylös puuhun. Hän näytti olevan korkeuksissa kuin kotonaan. ”Ilman katanaasi olet kuin hampaaton susi. Aseettomana kuolette kuitenkin ennen pitkää: sinä ja nãn’Deí-narttusi. Vai oletko kyyhöttänyt tynnyrissä viimeisen kuukauden? Myrkmeressä ei ole enää yksikään yönkulkija turvassa, luopio tai ei. Noh, tuletteko jo?” Saphirea sapetti myöntää naisen puheissa olevan perää. Aseettomana musta haltia olisi heikoilla. Katana ei ollut miehelle pelkkä kappale terästä; Se oli hänen kätensä saumaton jatke. Miekastaan luopuminen oli ollut soturille äärimmäisen vaikeaa. Mikään ase maailmassa ei voinut korvata tuota isältä pojalle periytynyttä sukukalleutta, ei edes Ciernan satulalaukkuun pakattu terä. Katana oli Saphirelle niin tärkeä että jo kertaalleen pieksettynä, sokeutettuna ja lähestulkoon kuoliaaksi kidutettunakin musta haltia oli palannut hakemaan sitä pienestä aavikon kylästä, jonka yhteisö oli häntä koetellut. ”Ei vaikuta hyvältä, mutta onko vaihtoehtoja, en tiedä...” Hän puhui matalasti katsoessaan kysyvästi rakastaan, joka tuskin ymmärsi täysin nuorukaisen tarkoitusta. Tottakai he voisivat myös näyttää naiselle pitkää nenää, hypätä ratsunsa selkään ja lähteä livohkaan. Olihan heillä yhä hierlikkalaisen miekka turvanaan. Jostain syystä haltia ei näyttänyt järin halukkaalta tarttumaan näin naurettavan helppoon ratkaisuun. Saphire tunsi menettäneensä juuri oikean kätensä, jota ilman kohtalo tuntui todella sinetöidyltä. Miten rampa kykenisi puolustamaan ketään tai mitään? "Epäilen, tuo nainen on kuten me. Ei kaartia, ei suurta vaaraa. Ehkä." Saphirelle tuotti vaikeuksia selittää tai perustella aavistuksiaan. Hän ei edes varmuudella tiennyt oliko oletuksissaan oikeassa vai väärässä?
|
|
|
Post by Tylppy on Aug 20, 2011 14:28:24 GMT 3
Rosoinen kieli oli ja pysyi tuntemattomana aavikkolaiselle. Siinä missä oma kielensä kuihtui ja katosi maailman kartalta, oli tuo tumman ja mustan kuuloinen kieli kuin kiusankappale pyörimässä hänen ympärillään. Inisevä, ympäriinsä surraava, kamelinlannassa elävä kärpänen oli yhtä viihdyttävä kuin mustien haltioiden kieli – tai valkoisten haltioiden kieli. Samapa tuo. Cierna osasi vain muutamaa kieltä, hierlikkalaisten, jota vain Moswenissa puhuttiin. Myös Jiranissa asuvien katriottien, sekä Gerdan hylkiöiden kielen pienestä asti oppineena – oli Ciernan kieli taittunut myös tuohon elämäntapakieleen. Yleiskieleen – niinkuin monet sitä kutsuivat. Mutta puute miehensä kielen karuuteen oli vieras Ciernalle. Muutaman sanan hän osasi kyllä, sekä lauseen. Lähinnä arkikielen, hellyyttelyn sekä Ahmatin ohjaamiseen tarvittavia pikkukomentoja. Tuohtumuksen lisäksi naisen hipiään pisti pala mustasukkaisuutta, sillä naisen ja Safin käymä keskustelu tuntui yhteisellä kielellä paljon kiihkeämmältä, kuin mitä yleiskielen tasapaksu löpinä.
Vaikka hierlikkalainen jäikin autuaan ulkopuoliseksi kaksikon käymästä kiivaasta keskulusta, ei aavikkolainen tarvinnut paljoa mielikuvitusta ymmärtääkseen keskustelun koskevan vuoroin heidän ratsuaan. Vuoroin häntä. Kiihkeästi kummankin itsellään pitäen Safi tuntui muutoin olevan keskustelun altavastaava. Nainen, tuo tulisieluinen musta ärisi sanojaan kuin viheliäinen kissaeläin. Raivon ja pelon partaalle ajattu puuma, joka viimeisempänä oljenkortenaan näytteli hampaitaan – kauhoen ilmaa ympärillään valtaisilla tassuillaan. Mielikuva oli helposti toteutettavissa Ciernan mielessä, mutta kun puheeseen tarttui ensimmäiset arkikielen sanat – hyytyi aavikkolaisen laavainen veri entisestään. ”Verenpetturi!” Sähähdys sai aavikkolaisen murisemaan sisäistä raivoa, joka uuvutti ja väsytti kantajaansa nopealla tahdilla.
Keskustelun käydessä Ciernallekin ymmärrettäväksi – ei hän kuitenkaan tahtonut uskoa mitään kuulemastaan. Mieleensä nousseet varoitukset olivat kantautuneet Safin kuuroille korville, ja jälleen he olivat ajautumassa tilanteeseen joka ei millään tavalla Ciernaa miellyttänyt. Tuikea tahtonsa repiä haltianaiselta silmät päästä, sekä palopuhe, mikä odotti laukaisua – tuntuivat mahdottomalta pitää suljettujen huulten lomassa. ”Herrani haluaa vain katsoa...” Myrkky levisi kuin kobran purema aavikkolaisen suonissa kultaisten silmien seuratessa myrkyllisen tappavina puuhun nousevaa naista.
Pikku tikku – jollaiseksi aavikkolainen edelleen Safin katanaa kutsui tuntui olevan maailmanlopun enne. Jos oli jotakin mitä Cierna ei tulisi koskaan ymmärtämään oli miehen suhde aseeseensa. Kantoi Ciernakin asetta, joskaan ei mukanaan – mutta ei hänen elämänsä siihen kaatunut jos olisi joutunut siitä luopumaan. Aavikkolaisten aseet, jotka taottiin tulisemmasta terästä olivat painavia, mutta ainutlaatuisia – ja näin ollen erottivat oikeat aseenkantajat haihattelijoista. Painavaa asetta ei kuka tahansa kyennyt käyttelemään, ja tähän nähden Saphiren katana oli kuin sulka kirjavan kanan takapuolesta. Enteet, jollaiseksi Cierna halusi unensa ja tuntemuksensa tulkita olivat olleet jälleen oikeassa, mutta jääräpäinen pässinsä oli toiminut...vastoin kaikkia aavikkolaisen aatteita. Mutta maailmansa mukaan toimien Cierna kulki lopulta sinne minne miehensä tätä vei. Jos ei avoimin ja aurinkoisin mielin, niin sitten kaktuksen nielleenä. Jälkimmäisen mukaisin mielin Cierna katsahti Saphirea.
Paitansa kauluksille laskevan veren unohtaneena Ciernan tulinen katsanto liikahti puissa tönöttävään naiseen, joka tuntui nauravan hänelle. Tuntematta saati tietämättä aavikkolaisen kulkemaa pitkää matkaa nainen nauroi hänelle kuin halveksitulle koiralle. Täällä hän oli vain ihminen – eikä suinkaan pelätty, ihmisruumista kantavampi voima. Joka eli ja hengitti pidempään kuin mikään muu ihmiskansa. Mutta nauraja oli haltia. Musta. Saphiren kansaa. Tämän omaa verta ja lihaa. Eikö Saphire juuri tuota halunnutkin? Löytää omansa? Ennakoiva, tapojaan vastaan laskelmoiva katse liukui puusta maidon valkoisiin silmiin. Saphiren silmiin. Etsien hetken tästä tämän tuntemuksia. Toivoa omistaan. Toivoa tiedosta ja omiensa kuulumisista. Mies pelkäsi. Tietenkin. Olihan tämä toiminut monesti tapojaan vastaan. Tapattanut ja paennut omiaan...Saphire – Safi ei halunnut kieltäytyä kutsusta. Vaikka sanansa tuntuivatkin kenties miehestä itsestään perin järkeviltä ja varovaisilta. Aseeseensa, tai Ciernan turvallisuuteen vedoten aavikkolainen käytti hetken miehensä tutkiskeluun. Hetken saattoi luulla Ciernan koskettavan miehensä mieltä, availevan ovia tämän mielestä – hän käytti kansansa kolmatta silmää. Taitoa, joka hautautui syvälle perimälinjan naiselta toiselle – he tiesivät, tunsivat asioita. Tulkitsivat niitä luonnon voimin. Taitoaan juurikaan harjottamatta Cierna katosi yhtä pian kuin oli Safia koskettanutkin.
Sanaakaan virkkomatta Cierna otti ensimmäisenä askeleen taistelutoveriaan kohden. Heistä kumpainenkin olisi ollut ajatustensa vankina tavatessaan omiaan. Ja nyt Saphire oli löytänyt omansa, eikä vihoissaankaan Cierna voinut kieltää rakkaaltaan mahdollisuutta kuulla omistaan. Vaikka se vaatisi ihmiskoiran hengen – arvokkuuttahan hänellä ei ollut enää antaa.
|
|
|
Post by R.C. on Aug 26, 2011 11:43:01 GMT 3
Puuhun turvaan päästyään katanan kähveltänyt musta druidi jäi vahtaamaan kalseasti kaksikkoa ja vartomaan näiden ratkaisua. ”Pitäkää kiirettä!”, hän kivahti kärsimättömään sävyyn painostaakseen parivaljakkoa päätökseen. Nainen ei suinkaan ollut tarttunut yleiskieleen sulaa huomaavaisuuttaan. Tarkoitus oli pikemminkin loukata halveksittuun nãn’Deíhin sekaantunutta luopiosoturia, jota hän ei suostunut enää tunnustamaan yhdeksi omistaan. Saphire puolestaan oli ehtinyt jo uskoa kansansa kielen karanneen ikuisiksi ajoiksi korvistaan, jos kohta omalta kieleltään taito ei katoaisi koskaan. Tuntui kummallisen kaihoisalta kuulla sílf’Nuirn puhetta, vaikka sanoja oli vaihdettu vihassa ja elämys jäänyt lyhytikäiseksi. Haltianaisen herjaava käytös täsmensi sitä vastoin hierlikkalaisen käsitystä keskustelun kulusta, eikä Saphiren täten tarvinnut sanomaa tulkata. Vihollinen tiedosti valintansa tarkoituksenmukaisuuden. Kulttuuriinsa peilaten druidi oletti kai avioparin hakevan keskinäistä yhteisymmärrystä kuten sílf’Nuirn keskuudessa oli tapana. Toisaalta hän katsoi sopivaksi ihmisen alistua itseään arvovaltaisemman olennon tahtoon, vaikka naisen silmissä häpeällisen liiton molemmat osapuolet olivat samasta puusta veistetyt. Kaksikon katseidenvaihdon aikana Saphire saattoi viimein osoittaa huolensa ja helpotuksensa Círan puolesta. Sanojaan asetellessaan hän oli varovaisesti sipaissut verinoroa nuorikkonsa kaulalla, varmistaen viillon pintapuoliseksi ja vaarattomaksi. Havainto ei tehnyt haavasta yhtään sen hyväksyttävämpää, vaikka rakkaansa olikin välttynyt lähes varmalta kuolemalta. Nöyryytetty ja nujerrettu nuori tiikeri pysyi vaiti ja kieltäytyi pistämästä poikkipuolista sanaa puolisoaan vastaan. Kukaties aavikkolaisen mielessä kiehui niin tulikivenkatkuista asiaa että hän joutui kiristämään huuliaan ollakseen syöksemästä tulta. Nuorukainen oli varma että tuo kihisevä ja pihisevä kattila räjähtäisi aikanaan. Tytön mielipiteen saattoi lukea yksin ilmeestään. Ciernan vaitonaisuus sai Saphiren entistä epävarmemmaksi itsestään. Temperamenttinen nuori nainen taipui tätä nykyä hermostuttavan helposti tahtoonsa. Entäpä jos hän olikin väärässä ja johdattaisi pariskunnan pahempaan kuin pulaan? Olihan nuori mies moninkertainen rämäpää: Hän oli tullut vakoilemassaan kylässä vangituksi ja kidutetuksi, välttynyt täpärästi kansansa langettamalta tuomiolta, paennut häthätää hurjien hierlikkalaisten leiristä ja joutunut haltiametsässä jo toistamiseen satimeen, unohtamatta pientä kylää johon yönkulkija oli vastikään ollut vähällä jäädä elävältä poltettavaksi. Saphire oli jo kerran lähtenyt ottamaan omistaan selvää, ja kuinka olikaan käynyt? Tieto Valtiaan kuolemasta ja oma järjetön käytöksensä oli vaivannut nuorukaista tapahtuneesta lähtien. Círa elätteli vielä ihmeen suurta uskoa hänen olemattomalta tuntuvaa harkintakykyään kohtaan. Tai ehkä aavikkolainen oli vain alistunut osaansa. Mikäli Cierna onnistui ammentamaan tovin miehen tuntoja saattoi hän aistia kuinka hämmentynyt ja pelosta sekaisin kulisseiltaan tyyni soturi olikaan. Hurjasta historiastaan huolimatta Saphire ei pitänyt itseään kummoisena riskinottajana. Saatuaan Ciernan rinnalleen hän kuvitteli toimivansa järkevästi perustellessaan päätöksensä todennäköisyyksin. Nuori mies ei kantanut huolta huomisesta vaan tulevasta vuosikymmenestä. Hierlikkalainen sen sijaan vaikutti taipuvaiselta turvalliseen ratkaisuun, luottaen loppuun saakka rahkeidensa riittävän ja ongelmien ratkeavan omalla painollaan. Tilanne oli kuitenkin niin erityinen ettei tyttö varmasti tahtonut evätä haltialta sen tarjoamia mahdollisuuksia. Toisaalta Saphire oli tuonut Ciernan kauas omasta kodistaan ja kansastaan. Mies tunsi olonsa epäreiluksi ja itsekkääksi. Ei, nyt Saphire toimisi toisin! Vaikka musta haltia ei saanutkaan nuorikoltaan suoraa vastausta, hän tekisi kerrankin kuten Cierna tiesi parhaaksi. Olihan soturi jo kertaalleen sokeutettukin, ja silmät olivat hänelle yhtä tärkeät kuin käsikin. Kyllä hän jotain keksisi! Kaksikko ottaisi siivet alleen hyvän sään aikana. Mikäli haltianainen oli hylkiö kuten mieskin, lieni moraalinsa yhtä viheliäinen kuin omansakin. Matkalaisilla ei ollut mitään syytä luottaa mustaan muukalaiseen. Kaiken lisäksi Saphire näyttäisi Ciernalle ettei hän suostunut tuon naisen nokiteltavaksi. Kumma kuinka soturin halu todistella itseään nuorikkonsa silmissä oli kasvanut aina kylässä aiheuttamastaan hälytyksestä lähtien. ”Ymmärrän, Círa, mizenqui...” Saphire hymyili hellästi ja kumartui suutelemaan kevyesti nuorikkonsa otsaa. ”Mennään.”, haltia kehotti ja laski kätensä puolisonsa harteille, saatellakseen toisen druidin tuikean katseen alla Ahmatin tykö. Nuoren naisen noustua satulaan mies otti paikan tämän edestä. Jos heidät vastaanottaisi joukko jousiampujia, olisi Cierna ainakin vähän paremmin suojassa. Soturi kumartui töksäyttämään liskolle vaimean mutta tiukan käskyn, jonka Ciernakin saattoi jo tunnistaa: ”S’harynth kah.” (Nouse ilmaan.) Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Saphire painoi jalustimilla suomuisia kupeita ja toisti komentonsa. ”S’harynth kah, Ahmatti.” Lentävä lisko liikkui – mutta ei ylös vaan eteenpäin! Saphire oli kompastunut omaan oveluuteensa unohtaessaan elikon osaavan tulkita tuulta siinä missä omaa epämääräistä mölinäänsä. Mies oli niin ikään aliarvioinut aiemmat sanansa: Fangorn oli isännätön kulkuri ja siten itsenäinen osa kolmikkoa. Peto oli tarkkaillut vuoroin kutakin riitapukaria, mutta pitänyt ajatuksensa ominaan. Liskollakin oli mielipiteensä, ja se käytti nyt veto- tai pikemminkin kanto-oikeuttaan valitakseen haltianaisen osoittaman tien. Mitä hyvänsä ideoita ilmojen peto oli tuulesta temmannut, ne vetivät otusta vastustamattomasti puoleensa. Loppujen lopuksi päätös ei ollut kaksikon käsissä vaan fangornin koivissa. Lisko urahti viirusilmiensä kääntyessä toviksi ratsastajien puoleen. Jos Ahmatti olisi osannut kertoa kuulemastaan, se olisi ehkä selittänyt valintaansa. Matkakumppaneille paljastuisi kyllä pian mitä tai kuka heitä oli vastassa. ”Shãissë!” (¤§><!), Saphire manasi raskaasti. Miksi muut olivat kanssaan aina eri mieltä? Miehen olisi tehnyt mieli pudottaa joutavat ohjakset ja nostaa kätensä puuskaan. Uskomatonta että haltianainen oli halunnut tuon uppiniskaisen, möhömahaisen ahmatin, joka taisi taas kerran kuunnella vain vatsaansa! Soturin onneksi musta druidi ei sentään ollut todistamassa noloa kiistatilannetta, sillä kaksikon kiivetessä satulaan nainen oli jo ampaissut matkaan. Notkea soturitar hyppi oksalta toiselle ketterästi kuin orava konsanaan. Ja minne hyvänsä vihollinen suunnisti, sinne fangorn seurasi häntä kuin lammas näkymättömässä lieassa.
Jonkin ajan kuluttua he saapuivat mammuttimaisen petäjän varjoon. Tällöin druidi laskeutui kamaralle ja viittoi ratsastajia seuraamaan esimerkkiään. Tanakan puun paksun ja kovertuneen kaarnan suojissa he saattoivat erottaa hämärän kulkuaukon. Haltianainen vilkaisi päivänvalvojaa, hymähti ja poimi maasta kuivan oksan. Hän siveli kalikan pään vyöpusseissaan kantamallaan pihkalla ja kimaltelevalla pölyllä ja sytytti sen palamaan. Leimahtava liekki oli kirkas mutta ei kuuma. Hopeavaloa hohtavaa soihtua kantaen hän käski kaksikkoa kulkemaan perässään. Pimeä tunneli vietti jonkin matkaa alaspäin kunnes avautui suuremmaksi tilaksi. Luola oli muovattu ja kaivettu puoliksi puunrunkoon ja maaperään. Valaistuksen voimistuessa vieraat saattoivat hahmottaa onkalon koruttomaksi asumukseksi karuine kalusteineen ja makuusyvennyksineen. Viileä ilma tuoksui kostealta mullalta ja kamomillateeltä, jota höyrysi pannussa pienellä pöydällä. Keskellä huonetta seisoi korkeaselkäinen, jämäkkä puutuoli, jolla istui ulkonäöstään päätellen ikivanha musta haltia. Vanhuksen hiukset olivat vitivalkeat ja musta ihonsa hauras ja haalistunut. Ikä oli hienovaraisesti juontanut kapeita, jalopiirteisiä kasvoja, joiden ilme oli yhtä tutkimaton kuin terävä katsantokin. Vanha mies oli pitkä ja heiveröinen eikä vaikuttanut uhalta kenellekään, ja silti olemuksensa huokui selittämätöntä voimaa ja arvovaltaa. Ja vaikka tuon tuolin ympärillä ei levittäytynytkään suurta salia pylväiköineen, toi se silti mieleen valtaistuimen, sillä niin kuninkaallisessa ryhdissä ja majesteettisen oloisena musta haltia siinä istui. Ikiaikaisen kohdatessaan Saphire lankesi vaistomaisesti polvensa varaan ja kumarsi päänsä syvän ihmetyksen ja kunnioituksen vallassa.
|
|