|
Post by spyrre on Sept 28, 2008 15:24:14 GMT 3
"Jos ne saavat sen typeryksen vankkureineen vielä kiinni, se luultavasti kertoo hyvin auliisti mihin suuntaan me lähdimme" *kissa arveli kohauttaen olkapäitään.* "Tosin silloin voi olla paljon mahdollista, että ne jäävät silloin mieluummin tyhjentämään vankkureita kuin lähtevät meidän peräämme, meillä kun ei ole paljoakaan ryöstämistä." *Miehen epäilykset siitä että rosvot saattaisivat vielä yllättää heidät tien päältä saivat naisen hymähtämään ja silmäilemään ympäröivää maastoa.. kuitenkin ennemminkin punnitsevasti kuin odottaen että takaa-ajajat ilmestyisivät vielä. Vaihtoehtohan oli täysin mahdollinen, varsinkin jos lainsuojattomilla oli hevoset, ne liikkuisivat varmasti nopeammin kuin he kaksi jalan. Parasta pitää silmät ja korvat tarkkoina ja olla valmiina hyppäämään pensaikkoon pois avoimelta tieltä jos jotakin epäilyttävää ilmenisi.. ja leiri täytyisi tehdä kauemmas tiestä jonnekin suojaisaan paikkaan, ja varmuuden vuoksi välttää nuotion tekemistä. Nämä ajatukset hän piti kuitenkin vielä omana tietonaan, koska ne taisivat olla melkoisia itsestäänselvyyksiä ja tuskin ajankohtaisia vielä muutamaan hetkeen. Häntä ei huvittanut alkaa vielä kärvistelemään ikävien asioiden kanssa kun ei vielä tarvinnut, jos oli muitakin puheenaiheita. Ja olisihan se ollut epäkohteliasta jättää esittäytymättä, kun he kaksi nyt kerran aikoivat matkata yhdessä.*
"En ole kuullut sen nimisestä paikasta aikaisemmin" *Kissaihminen totesi käyden mielessään lähialueiden nimiä... tai ainakin niitä, jotka hän sattui tähän hätään muistamaan.* "Se ei taida olla täällä päin? Vaikka ei sillä, en minäkään ole kotoisin täältä, selvästikään." *Cathryn naurahti muistellessaan kuinka äskeisen kauppiaan joukkio oli reagoinut kun hän oli astellut esille. Niin, näillä main ei luultavasti pahemmin näkynyt kuin korkeintaan talonpoikia naapurikylistä, ja kaikki muukalaiset eivät aina olleet ystävällismielisiä... mutta olisi noille silti hyödyllistä tajuta että kaikki vieras ei välttämättä ollut uhkaavaa. No, onneksi kylä jonne hän oli matkalla oli sen verran suurempi paikka kuin tämä takapajula, joten siellä toivottavasti olisi jo totuttu näkemään jos jonkinmoista porukkaa.*
|
|
|
Post by submarine on Sept 28, 2008 19:19:41 GMT 3
"No jaa, voin minä kai siitä kertoakin", Urlang totesi. Eipä tässä oikeastaan mitään parempaakaan tekemistä ollut, tässä tarpoessa tietä pitkin. Yksi seuran hyvistä puolista oli juuri se, että sai puhekumppanin, mutta hyödytöntähän se oli, ellei oikeasti puhunut. Sitä paitsi jos se ei toista haittaisi, niin kuluisihan siinä mukavasti aikaa. Hän kävi kaiken nopeasti läpi päässään, ennen kuin aloitti. "Ei, Laagey ei ole täällä. Se on naapurimaassa, kaiketi. Minä katsos synnyin siellä talonpojaksi talonpoikaisperheeseen. Oli kuulemma huono yö tulla tähän maailmaan, mutta tulinpa kuitenkin. Meitä oli kuusi lasta, vaikka vanhimmat olivatkin jo muualla. Isän perässä ryhdyin maata kyntämään. Tai niin ainakin piti tehdä, vaimonkin sain silloin nuorena. Mutta ei se ollut mitään hyvää elämää. Talonpojilla ei ole koskaan. Olinpa suunnilleen siinä miehen iässä, kun lähimaille tuli värväysväkeä. Lupailivat asepalveluksesta mainetta ja mammonaa. Mietin, että olisi parempi perustaa perhe, jos olisi vähän kumpaakin. Lähdin sitten mukaan. Siellä piti olla muutama vuosi ja tulla takaisin kotiin."
Puhuessaan Urlang piti taukoja ja änkytti välistä hieman. Hän ei ollut tottunut puhumaan pitkiä aikoja kerralla, ja se rasitti selvästi. Tässä kohdin oli hyvä pitää hengähdystauko, kun hän mietti, miten asettelisi sanojaan seuraavaksi. "Siellä menikin sitten melko hyvin. Ensin opetettiin hetkinen sitä, miten keihäällä ja miekallakin taistellaan", Urlang elehti käsillään muutaman miekaniskun ja survaisun keihäällä. "Samalla näytettiin, miten pitää tehdä, kun kuulee sellaisen ja sellaisen merkkitorven äänen. Ei se vaikeaa ollut, kun tarpeeksi harjoitteli. Pianpa sitä sitten mentiinkin jo rintamalle. Se ei ollut iso taistelu, ei niin iso, mutta silti minä taisin kastella housuni jossakin vaiheessa. Mutta pian siihen kaikkeen tottui. Minulla oli joku taipumus selvitä hyvin hengissä, joten ne tekivät minusta kersantin. Siinä siitä parista vuodesta tuli enemmän. Aloin jo melkein uraa tehdä, kunnes sitten kävi huonosti. Tuli tappio eikä pakoonkaan päässyt. Minä heitin miekan maahan ja antauduin siihen paikkaan. Muutama muukin oli järkevä."
Taas Urlang piti taukoa, mutta nyt muistot olivatkin jo tuoreempia. Hän ei pitänyt niistä hiukkaakaan, mutta ainakaan ei ollut vaikea saada päähän, mitä tarkalleen oli tapahtunut. Hän pysyi kuitenkin hetkisen hiljaa lepuuttaakseen suutaan. "Huomasivat minut siellä, hmh, riskiksi mieheksi, joten laittoivat töihin. Pääsin jollekin armeijan pakkomaatilalle. Siellä oli muurit ja vartijoita. Ruoskaa tuli, jos alkoi niskuroimaan. Ei siinä muutakaan voinut tehdä, heiluin kuokan kanssa kuten muutkin. Mutta silti koetin pitää taitoja mielessäni. Miekka - ja kaikki muukin - tietenkin vietiin, mutta saattoi sitä silti harjoitella. Toivosta en aikonut luopua, ei vankeuskaan voinut kestää loputtomiin. Tiesin, että tavalla tai toisella pääsisi pakoon. Neljä vuotta se tosin kesti, ja olinpahan vähällä kuolla kuumeeseen, mutta taisi se olla totta, että minä olen hieman sitkeä. Kestin ruoskan ja työn ja kuuman ja kylmän. Ja sen ruuan, pienenä minä syötin sialle samanlaista. Mutta lopulta sitten minä ja pari muuta juonittelimme keskenämme ja pistimme toimeksi jonakin erityisen juominkien täyttämänä yönä. Kai se oli joku juhlallisuus. Varastimme aseet ja vähän varusteita ja pakenimme muurin ylitse pimeässä. Ei ollut muuten helppoa. Ne laittoivat koirat perään ja ja ajoivat takaa, ja kaksi saivatkin, mutta minä ja yksi toinen pääsimme pakoon. Lähdimme eri teitä, mutta kukaties vielä joskus näen tämänkin. Parempina aikoina. Siitä on nyt sellaiset... nelisen kuukautta."
Siinähän se sitten olikin. Urlangin mielestä tarina oli näinkin epäoikeudenmukaisesti lyhennetty, mutta niin törkeäksi hän ei alkanut, että olisi kertonut kaiken. Kaksi päivää ei olisi edes riittänyt. Sai siitä nyt käsityksen kuitenkin. Enemmän siihen oli kuitenkin aikaa mennyt, kuin olisi luullut, hän kun piti taukoja, änkytti ja muutenkin puhui tottumattomasti. Niin saattoi käydä, kun ainoat puhetoverit olivat monta vuotta joko huutaneet käskyjä tai tuskin jaksaneet edes vastata. Mieli tylsistyi. "Laageystä olen siis minä. Ja jos et pahastu, niin mistä sinä mahdat olla?"
|
|
|
Post by spyrre on Sept 29, 2008 23:31:28 GMT 3
*Cathryn yllättyi aavistuksen kuinka puheliaaksi juuri hetki sitten kohdattu miekkonen osoittautuikin, mutta kun oli kuluttanut viimepäivät itsekseen pöpelikössä tai tien päällä, ei hänkään laittanut pahakseen tarinointia. Kyllähän sitä saattoi tylsänä hetkenään jutella vaikka puille, mutta niillä harvoin oli paljoakaan sanottavaa eikä kissa aivan niin seurankipeä ollut että olisi vielä selvin päin moista harrastanut. Jäädessään kuuntelemaan ajoittain takkuilevasti kulkevaa tarinaa hänelle paljastuikin nopeasti Urlangin elämäntarina... aika lailla pähkinänkuoressa, mutta kuitenkin. Hän pisti merkille miehen hiukan kokemattomat puhelahjat, mutta ei antanut moisen häiritä, tuskin tuo alunperin maanviljelijänä oli saanut niin syvällistä koulutusta kuin varakkaammissa oloissa syntyvä, vaan opit olivan luonteeltaan hyvin käytännöllisiä ja turha teoretisointi ja esiintymisetiketti jäi varmasti omaan arvoonsa. Mahtoikohan kookas miekkonen osata edes lukea tai kirjoittaa, nainen pohti mielessään tämän kertoillessa kovasta nuoruudestaan. Hän hymähti ja nyökäytti rokaisevasti kun Urlang hukkasi hetkeksi sanansa, ja tämän mainitessa värväytymisestä armeijaan kissa jo hiukan aavisteli ettei tarinan jatko välttämättä olisi se kaikkein mukavin... mies ei oikein näyttänyt kiiltävähaarniskaiselta, voittoisalta sotasankarilta palailemassa kotikonnuille. Eipä hänen kauaa tarvinnutkaan odotella tarinan jatkoa tietääkseen, mikä epäsuotuisa käänne oli saanut toiveikkaat tulevaisuudensuunnitelmat pois raiteiltaan. Kissa irvisti hiukan myötätuntoisesti, vilkaisten Urlangia siinä ohimennen hiukan tarkemmin. Tämä oli ilmeisesti selvinnyt sen suuremmitta vammoitta koitoksestaan, kaikki raajat olivat tallella eikä tämä näyttänyt ontuvankaan. Kysymyksiä ei kuitenkaan tuotu julki, olihan selvää että kyseessä olivat varsin kipeät muistot.*
"Kauhea kokemus. Sinulla oli onnea että selvisit." *Cathryn lausahti tarinan loputtua ja pudisti hiukan päätään ihmetellen.* "Toivon, että tapaat sen toverisi vielä. Hyvällä onnella hänkin on saattanut kulkeutua samaan suuntaan kuin sinä." *Hän lisäsi, heilauttaen sitten pohtivasti korviaan ennen kuin vastasi Urlangin kysymykseen.* "Olen... no, maan toiselta puolelta, metkeinpä. Läheltä Beauclairen alueita, täältä itään." *Jos hänellä oli jotain ajatuksia olla kertomatta, nainen ilmeisesti päätti että sillä tuskin oli oikeastaan väliä, eihän hänen asuinpaikkansa loppujen lopuksi sen mystisempi salaisuus ollut siitä huolimatta ettei hän ollut kauhean hyvissä väleissä perheensä kanssa.* "En ole tosin käynyt siellä päinkään nyt varmaan vuosiin..." *Kissa hymähti, kohauttaen sitten olkapäitään ja virnisti, kuin asialla ei oikeastaan olisi niin väliksi. Ilmeisesti hän ei tosiaan ollut kovinkaan pahoillaan pitkästä poissaolostaan.* "Olet varmaan nyt matkalla takaisin kotiseuduillesi?" *Hän puolestaan kysyi, silmäten ylös päätään uteliaasti kallistaen.*
|
|
|
Post by submarine on Sept 30, 2008 8:03:49 GMT 3
"Minä..." Urlang aloitti, mutta hiljeni sitten. Hän yritti pukea sanoiksi sitä, mistä oli itsekin vielä epävarma. "En tiedä. Minulla ei ehkä ole siellä enää mitään. Isäni ja äitini voivat hyvin olla jo mullan alla, eikä minulla ole enää vaimoakaan. Ei yksin selviä, hän on hankkinut jo uuden miehen. Ja saanut lapsia. Sisaruksia minulla vielä ehkä olisi siellä, vaikka Legh saikin veitsestä tappelussa ja Tallun näytti aina siltä, että tämän veri veti muualle. Mutta heitä kiinnostaa enemmän omien elämiensä hoitaminen, kuin yksi jo unohtunut veli. Kukaties minulla on kuudeskin sisarus siellä jossakin, mutta tämä ei koskaan olisi minua edes nähnyt. Ei minulla ole siellä mitään, minkä vuoksi todella palaisin. En muista edes tietä."
Urlang ei kuulostanut oikeastaan ollenkaan katkeralta. Ei puhuessaan vaimonsa uudesta (joskin vain oletetusta) miehestä eikä kuolleista vanhemmistaan, joille ei edes ollut sanonut hyvästejä. Miehen syvässä äänessä oli vain hyväksyntää. Kuin tämä olisi pohtinut asiat jo läpi ja käsitellyt niitä tarpeeksi ollakseen sinut. Tai kukaties hän oli unohtanut kotinsa, ollut niin kauan poissa, että kaikki tunteet sitä kohtaan olivat kadonneet. Olipa miten oli, ei tämä ollut selvästi läheskään yhtä arka paikka puhua. Oikeastaan miehen änkytys ja tauottelu ei kuulunut sitä edes niin paljoa haittaavan.
"Vaan ehkäpä tämä kaikki on hyvä", Urlang mietti. "Minun isoisäni kuoli isän mukaan kuokka kädessä, ja niin kuoli tai kuolee varmasti isänikin. Niin loppuu talonpojan elämä. Ellei sitten jo aikaisemmin nälkään tai ruttoon. Mutta kaiken tuon jälkeen minä katson olevani vapaa mies; minä kannan miekkaa ja liikun kenenkään kieltämättä. Kuka täällä voisi sanoa, ettei niin ole? Minä olen niin vapaa, kuin mitenkään on mahdollista. Jos palaan, on minulla vain yksi vaihtoehto - alkaa taas talonpojaksi. Ei, minä olen taistellut ja kärsinyt tämän puolesta, minä pidän sen."
|
|
|
Post by spyrre on Oct 11, 2008 21:11:23 GMT 3
*Kissa ei ollut odottanut aivan tällaista vastausta positiiviseksi tarkoitettuun kysymykseen. Kuunneltuaan hän kuitenkin hymähti ja käänsi katseensa uudestaan tiehen edessään hiukan mietteliään näköisenä. Urlangilla ei siis ollut asiaa enää vanhaan kotiinsa... sinänsä vaihtoehto oli kyllä aivan looginen pitkän poissaolon jälkeen, mutta monet henkilöt olisivat varmasti ensitöikseen samanlaisen kokemuksen jälkeen pyrkineet takaisin perheensä pariin jatkaakseen siitä mihin olivat elämänsä jättäneet. Ja luultavasti pettyneet kun huomaisivat ettei monen vuoden poissaolon jälkeen vain käveltykään takaisin ja oletettu että kaikki olisi heti niinkuin ennenkin. Miehen kuvailema skenaario kuulosti ikävä kyllä varsin mahdolliselta, ellei jopa todennäköiseltä, tämä oli selvästikin ehtinyt ajatella asiaa paljon. Uusi tuttavuus oli osoittanut taas yllättävää laajakatseisuutta pelkäksi talonpojaksi, mutta toisaalta, olihan tämä ollut ainoa matkalaisista joka ei ollut suhtautunut kissaan kuin uuteen viholliseen hänen astuessaan aiemmin pensaikosta ryöväreiden hyökkäyksen jälkeen. Tiedä häntä sitten mistä moinen johtui, ehkä tämä vain oli kokenut niin paljon enemmän kuin keskiverto talonpoika että osasi myös käyttää päätään paremmin.*
"Niin.. Viljelijöillä ei taida olla paljoakaan valinnanvaraa." *Cathryn totesi, pohtien ohimennen mitä kotikonnuilla mahtoi olla meneillään. Hänen lähdettyään suku oli jonkin aikaa kovasti yrittänyt saada hänet takaisin kotiin, mutta hän ei ollut pitkään aikaan kuullut enää mitään. Ehkä he olivat viimein ymmärtäneet ettei hän aikonut palata? Hänen olisi luultavasti pitänyt tuntea olonsa helpottuneeksi, mutta ajatus ei oikeastaan saanut aikaiseksi muuta kain pienen mietteliäisyyden. Ei, ei hän vihannut sukuaan, mutta ei myöskään aikonut palata ennen kuin he tajuaisivat ettei häntä kiinnostanut sekaantua heidän politiikkaansa.* "Hyvä valinta. Nyt sentään voit päättää itse millaisen elämän yrität itsellesi tehdä." *Virne palasi taas kissan kasvoille ja tämä naurahti itsekseen.* "Olemme liikkeellä sitten aika samanlaisin motiivein." "...vaikka kukaan ei kyllä ole väittänyt että se olisi helppoa. Mutta kunhan selviämme perille kylään hengissä, niin se on hyvä alku." *Hän lisäsi kohta huolettomasti taputtaen sapelinsa kahvaa kädellään. Ilmeisesti nainen oli melkoisen vakuuttunut että kunhan he vain pääsisivät tarpeeksi etäälle kostonhimoisten ryöväreiden alueista, he olisivat selvillä vesillä... vaikka ainakaan näkyvästi hän ei näyttänyt olevan erityisen huolissaan mahdollisesta uudesta yhteenotostakaan ennen määränpäätä.*
|
|
|
Post by submarine on Oct 11, 2008 22:00:27 GMT 3
"Helppoa ei taida olla koskaan", Urlang vastasi. "Jollemme saisikaan peräämme mitään, niin nämä ovat kuitenkin petollisia teitä. Harva ei ole. Vartijoita on aina liian vähän, eikä se ole mikään salaisuus. Moni asia vaanii heti vähänkin kauempana." Mies ei kuulostanut oikeastaan synkältä tai pahaenteiseltä. Hän harvemmin tuntui olevan sellainen. Sen sijaan hän puhui jälleen kerran hyväksyvästi, kuten tuntui olevan hänen tapansa. Niin asia vain oli, eikä valittaminen auttanut. Parempi siis vain hyväksyä se. Hyväksyä, muttei alkaa myöskään pitämään sitä muuttumattomana asiana. Silloin ei hyväksynyt vain sitä, että rosvoja oli, vaan myös näiden tavat. Urlang ei olisi ollut koskaan tai mistään hinnasta valmis siihen.
Pitkänpuoleisen hetkisen Urlang kulki vaiti eteenpäin. Lähinnä hän ajatteli sitä, miten paljon olisi arvostanut paria jalkoihin meneviä saappaita. Ei olisi tarvinnut olla edes hyvät, kunhan nyt vain menisivät jalkaan. Tässä sitä taas talsittiin kurassa, ja se meni tietenkin aivan kaikkialle. Mukavampi tietenkin, kuin kivikossa tarpominen, mutta niin oli hyvin, hyvin moni muukin asia. Pahinta kengättömyys oli ollut silloin aikoinaan sotilaana. Silloin edes kaikki mahdollinen jalkapohjiin sidottu pehmike ei ollut juuri auttanut pakkomarssin kanssa. Tämä oli onneksi sentään mukavampaa, kuin se.
"En halua mitenkään tungetella tai olla epäystävällinen, mutta ehkäpä sekin olisi hyvä selvitellä tässä nyt", Urlang aloitti lopulta uuden keskusteluntapaisen. Ei hän nyt oikeastaan halunnut keneltäkään udella näiden salaisuuksia, mutta eipä matkakumppani sitä ainakaan peitellyt. Joten toivon mukaan aihe ei ollut tälle suoranaisen arka. "Sinä olet seidhe, eikö niin? Ainakin puoliksi? Tarkoitan vain, että tuota... koko... no sitä on aika vaikea olla huomaamatta", Urlang totesi. Hän koetti viittoa käsillään mahdollisimman hyvin selkeytykseksi, mutta tuskinpa naisen oli muutenkaan vaikea tajuta, mistä oli kyse.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 12, 2008 0:25:37 GMT 3
"No, onneksi me emme näytä kovinkaan houkuttelevilta ryöstökohteilta." *Nainen totesi luottavaisesti. No, he kulkivat suhteellisen kevyin varustein eikä kumpikaan heistä ollut erityisen rikkaan näköinen, joten hän laskelmoi että kovin moni sattumanvarainen rosvoilija tuskin näkisi vaivan arvoiseksi alkaa haastaa riitaa silmiinpistävän kaksikon kanssa, ellei tällä ollut ennestään jo kanaa kynittävänä. Eihän sitä koskaan tietenkään tiennyt, mutta ehkä sitä uskalsi tässä tapauksessa pitää epätodennäköisenä. Joksikin aikaa kumpikin kulkija vajosi ajatuksiinsa, kissan lähinnä käydessä mielessään läpi sen mitä tiesi jäljellä olevasta taipaleesta ja arvioidessa kuinka nopeasti he ehtisivät perille jos liikkuisivat mahdollisimman nopeasti. Hän tosin ei ollut aivan varma Urlangin nopeudesta pidemmän matkan taipaleella, mutta ainakin toistaiseksi tuo tuntui liikkuvan ihan kiitettävällä nopeudella. Toki hän oli laittanut merkille miehen kenkien puutteen, asiahan oli varsin vaikea olla huomaamatta, mutta hän ei ainakaan vielä sanonut asiasta mitään kun se ei tuntunut miekkosta hidastavan. No, ainakin Cathryn oppisi arvostamaan omia saappaitaan kun saisi katsella tarpeeksi pitkään Urlangin rämpivän paljasjaloin kurakoiden ja kivikoiden lävitse.
Kun Urlang alkoi takellellen taas avata keskustelua, nainen käänsi katseensa tähän huppunsa alta ja kohotti hiukan kulmiaan. No, ei siinä kyllä sen kummemmin rautalangalle tarvetta tullut että olisi ymmärtänyt mitä miekkonen, vaikkakin hiukan ontuvasti, tahtoi kysyä. Kieltämättä Cathrynin ilme meni aavistuksen närkästyneeksi, mitä nyt turkinpeittämien kasvojen liikkeitä pystyi tulkitsemaan. Ilmeisesti hän oli kuullut käytetyn ilmaisun aikaisemminkin, eikä pitänyt sitä erityisen mairittelevana.* "Näytänkö sinustakin jotenkin menninkäiseltä?" *Hän näpäytti, mutta päästi sitten dramaattisen huokaisun. Olisihan se nyt ollut harvinaisen epäreilua olettaa toisen tietävän kaiken jokaisesta oudosta rodusta joka sattui vastaan kävelemään, eikä kissa onneksi ollut se kaikkein äkkipikaisin persoona johon saattoi törmätä. Olento oli loppujen lopuksi melkoisen vaikea saada suuttumaan, varsinkin jos se olisi vielä lisäksi tahatonta. Nopeasti huvittunut naurahdus pyrki jälleen ilmoille, ja nainen raaputti korvantaustaansa miettivästi.* "...tai no, en ole aivan varma mitä otuksia teillä tuon nimityksen alle liitetään, mutta en usko että meikäläiset kuuluvat niihin." *Olento sanoi hetken mietittyään, ja kohautti sitten olkapäitään.* "Nyt kun kysyit, olen sherazi, vaikka en ole varma oletko edes kuullut meistä, emme ole kauhean yleisiä täälläpäin. Teikäläiset ovat tavanneet kutsua meikäläisiä "kissaihmisiksi", kai se on helpompi muistaa. Silloin kun en ole heille "saastainen menninkäinen", siis." *Viimeinen virke sai aikaiseksi jälleen hiukan hyrähtävän naurahduksen. Ainakin Urlang sai kokea kunnian tulla edes hiukan sivistetyksi, vaikka saattoi olla hiukan kyseenalaista saiko tämä mitään tolkkua sihahtavasta, oudosti äännetystä vieraskielisestä sanasta jolla kissa rotunsa esitteli.*
|
|
|
Post by submarine on Oct 12, 2008 12:33:42 GMT 3
"Et. Et menninkäiseltä", Urlang vastasi enemmänkin aavistuksen hämillään, kuin pahoillaan. "Menninkäiset ovat asuvat talojen alla. Sellaisia pieniä, vanhojen ihmisten näköisiä. Hermostuvat jos melutaan. Melkein tonttuja. Seidhe on yleisnimi, sellainen kaikkia... sellaisia tarkoittava. Haltijoita, peikkoja, tonttuja ja sellaisia. Minä mietin, että sinä voisit olla jokin seidhe, kai jonkinlainen seelie, tai ehkä puoliksi, mutta eipä kai." Äkillisen ja yllättävän syvää tietoisuutta aiheesta osoittavan ryöpytyksen jälkeen Urlang kuittasi kommenttinsa kohauttamalla olkiaan. Ei hän koskaan ollut ollut edes varma, miksi oli paneutunut niin paljon juuri tähän. Tärkeältähän se oli tuntunut. Moni mies oli kohdannut loppunsa, kun oli tietämättään hermostuttanut jonkin suuremman unseelien. Eipä sellaisia usein kohdannut, mutta ainakin kotitonttujen kanssa toimimisesta oli hyvä tietää muutama asia. Ja ne kertomukset, joita hänkin oli kuullut, olivat melkoisen hyviä vakuuttajia siitä, että kannatti tietää näistä asioista. Kuten Raed, Villi Jahti.
Taas Urlang jatkoi hetken hiljaa, mutta puheliaisuus oli miehellä verissä. Tuntui suorastaan painostavalta, jos ei ollut jotakin sanottavaa, joten sitä piti keksiä mistä tahansa. Hieman häntä huoletti, vaikuttaisiko se ehkä kiusalliselta tai tunkeilevalta, mutta ei hän mitään salaisuuksia halunnut vaatia. "Tuo miekka ei ole täälläpäin tehty. Olen muutaman kerran nähnyt tuollaisen, mutten koskaan katsonut sen tarkemmin. Jos siitä ei olisi liikaa vaivaa, niin voisinko vilkaista? En ole tuollaista käyrää asetta päässyt lähempää tarkastelemaankaan. Minulla on vain tämä", Urlang selitti, asettaen käden oman miekkansa kahvalle. Se oli melko suuri, mutta näytti muuten hyvin tavanomaiselta suoralta miekalta.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 12, 2008 23:16:57 GMT 3
*Pitkän hännän heilautus kieli uteliaisuudesta kissan silmätessä uudestaan ylös Urlangiin tämän osoittaessa perehtyneensä jopa paikallisiin mytologioihin... Nainen itsekin oli kuullut joistain tämän mainitsemista olennoista, mutta nähnyt kuitenkin itse vain korkeintaan joskus peikon tai pari, tonttuja ja vastaavia hän oikeastaan oli pitänytkin lähinnä taikauskona vaikkei aivan varma asiasta ollutkaan.* "Ei huolta, en minä sen mystisempi olento ole. En muuta sinua sammakoksi tai mitään." *Cathryn vakuutti jo taas varsin hyväntuulisesti, huvittuneena toisen huolesta. Ensimmäistä kertaa häntä sentään oli joksikin henkiolennoksi tai vastaavaksi luultu, vaikka kohtelu jonkinlaisena luonnonoikkuna olikin jo tuttua. Kunhan tämä asia oli oikaistu, löysi miekkonen pian uuden mielenkiinnon kohteen iskettyään silmänsä kissan vyötäisillä riippuviin teriin. Nainen onnistui yllättymään taas hiukan, mies oli selvästi huomattavasti seurallisempi kuin miltä päältä päin näytti... tosin, eihän sitä koskaan ollut koiraa vain karvoihin katsominen. Ehkä Urlang siksi tiesi ja ajatteli asioita enemmän, koska tuntui olevan kiinnostunut melkein kaikesta uudesta ympärillään sen sijaan että olisi kammonnut sitä. Täytyi myöntää, että Cathryn alkoi pitää hänestä enemmän kuin monestakaan kohtaamastaan satunnaisesta kulkijasta, nämä kun tuppasivat usein olemaan epäluuloisia ja juroja tapauksia.* "Toki. Nämä ovatkin tyypillisempiä itäisellä mantereella, en kyllä tiedä valmistajaa, ikävä kyllä. Mutta ei kai sen niin väliksi, niin kauan kuin ne ajavat asiansa." *Vastattiin olkapäiden kohautuksen keralla, ja toinen sapeli vetäistiin vyöllä riippuvasta huotrasta. Terää pyöräytettiin pari kertaa aivan vain näön vuoksi ympäri ennen kuin kissa ojensi asetta terä sivuttaissuunnassa katsottavaksi. Miekka oli hiukan kärsineen näköinen, ilmeisesti sitä ei puunattu erityisen ahkerasti, mutta terävä se sentään oli vaikka kahvan muutamat koukeroiset koristekuviot olivatkin tummuneet. Kyseessä oli kuitenkin normaalia käyttöasetta aavistuksen kalliimman näköinen esine, ja ase oli hyvää tekoa. Terän naarmuista päätellen se oli myöskin nähnyt kiitettävää käyttöä.* "Opettelin aikoinani käyttämään hiukan muitakin aseita, mutta en ole koskaan oikein pitänyt sellaisista kömpelöistä, raskaammista kapistuksista." *Hän totesi silmäillen itsekin asetta kiintynein katsein. Ei kyseessä sen suurempi aarre ollut, mutta henkilökohtaista arvoa siihen kyllä liittyi niinkuin tärkeisiin, tuttuihin esineisiin yleensäkin. Ja tämä sisaruksensa kanssa sentään oli tainnut pelastaa kissaihmisen hengen useammin kuin kerran menneisyydessään.*
|
|
|
Post by submarine on Oct 13, 2008 14:55:55 GMT 3
Urlang otti sapelin vastaan arvostuksella, mutta silti tottuneesti. Hän osasi aina kunnioittaa miekkoja, mutta oli loppujen lopuksi käsitellyt yhtä jos toistakin niin kauan, ettei enää poikamaisesti arastellut. Loppujen lopuksi se oli kuitenkin aina vain ase, eikä yksinään tehnyt mitään. Aina vain yhtä vaarallinen, kuin käyttäjänsä, eikä yksin mitään. Kun sen oppi, katosi moni kunnioituksensekainen tunne. Hetkeen Urlang ei ollut suuremmin käyttänyt ja käsitellyt, kuin omaa miekkaansa, mutta ei sitä koskaan todella unohtanut.
Kiinnostuneesti Urlang käänteli sapelia käsissään hetken, tarkastellen lähemmin miekan terää ja kahvaa. Ase oli tosiaan hyvä. Se oli nähnyt reilusti käyttöä, ja näkisi varmaankin vielä yhtä pitkään, ellei pidempäänkin, ennen kuin olisi valmis vaihdettavaksi. Hyvää terästä, se oli tärkeämpää, kuin mikään koriste. Olipa miekka miten komea tahansa, oli se myös hyödytön, mikäli siihen ei voisi luottaa. Mies oli ollut sotilas enemmän kuin tarpeeksi kauan, jotta oli oppinut sen. Millään muulla ei ollut lopulta, todellisuudessa, väliä. "Tämä on hyvä miekka, vaikken tällaista olekaan käyttänyt", Urlang totesi ojentaessaan miekkakättä eteensä ja tehden pieniä, kokeilevia kaaria. Hän oli odottanut huonompaa tasapainotusta leveäksi päättyvältä terältä, mutta ase pysyi hyvin hallinnassa. Hän ei viitsinyt ruveta kokeilemaan mitään erikoisempaa sen kanssa, vaikka olisikin varmasti kyennyt. Painotus oli kuitenkin erilainen, kuin hänen miekassaan, kuten myös pituus. Puhumattakaan koko aseen muodosta.
"Hyvä ase, vaikka yksi terä ei minusta miekalle sovikaan. Tai sen kaarevuus. Kahden käytöstäkään en tiedä, mutta joka tapauksessa hyvä ase", Urlang totesi ojentaessaan kahva edellä sapelin takaisin omistajalleen. Sitten hän laski kätensä omalle miekankahvalleen ja veti aseen esiin. "Tämä on minun miekkani. Ei tästä paljoa voi sanoa, muuten kuin että sekin on kaikin puolin hyvin tehty. Taisin onnistua silloin viemään jonkun arvokkaamman henkilön aseen. Ei tosin käy katuminen, veivät nekin minulta miekan silloin. Mutta niin, minä käytän tätä tämän kanssa", Urlang totesi, taputtaessaan samalla kilpeä selässään. "Sotisopaa ei minulla koskaan ole ollut, eikä varmaankaan koskaan tulekaan, joten mieluummin kilven kanssa, kuin ilman. Se puolustaa, ottaa vastaan iskun, ja avaa miekalle paikan. Ja voipa silläkin iskeä, jos näyttää pahalta. Moni ei edes odota sellaista. Jotkut sanovat, että tällaisen aika on jo ohi, käyttävät suurempia miekkoja tai pitävät toisessa kädessä tikaria, mutta tämä kilpi on pitänyt minut hengissä ennen, enkä näe mitään syytä alkaa epäilemään sitä nytkään."
|
|
|
Post by spyrre on Oct 14, 2008 2:47:26 GMT 3
"Minua ne ovat ainakin palvelleet hyvin... mutta ne ovat kieltämättä erilaiset käyttää kuin tavalliset suoremmat miekat. Kaipa se on tottumiskysymys" *Cathryn vastasi tyytyväisenä ottaessaan aseensa takaisin ja sujauttaessaan sen takaisin vyölleen. Jostain syystä hän oli tykästynyt näihin teriin jo melkein niitä ensimmäisiä kertoja kokeiltuaan, vaikka jousella harjoittelu oli myöskin kuluttanut suuren osan hänen ajastaan. Suuremmat lyömäaseet vain olivat jotain, jotka eivät sopineet hänelle aivan vain ruumiinrakenteenkin vuoksi, eikä nainen näin ollen ollut näille paljoa vaivaa uhrannutkaan pintapuolisesta perehtymistä enempää. Hän silmäili kuitenkin uteliaana Urlangin esittelemää miekkaa yrittämättä kuitenkaan ottaa sitä lähempään tarkasteluun ennemmin kuitenkin siitä syystä ettei kokenut sitä tarpeelliseksi kuin siksi että olisi jotenkin halveksinut asetta. Miehen miekan tapainen ase vaatisi hyvin erilaista taistelutyyliä verrattuna hänen kevyeen sapelipariinsa, varsinkin yhdessä kilven kanssa. Molemmat olivat varmasti tehokkaita osaavissa ja sopivissa käsissä niinkuin mitkä hyvänsä hyvät työkalut, mutta muuttuivat nopeasti hyödyttömiksi jos niitä ei osattu tai voitu hyödyntää niinkuin olisi pitänyt.* "Sekin näyttää olevan hyvää tekoa... ja osasit myös käyttää sitä mainiosti aikaisemmin." *Kissa totesi, katsahtaen sitten kilpeä.* "...en usko että itse voisin käyttää tuollaisia, ne rajoittaisivat liikaa liikkumistani. Enkä luultavasti jaksaisi ottaa kovinkaan montaa iskua vastaan tuolla." *No, Urlang varmasti kestäisi vaikka useammankin suoran iskun kilpeensä ilman suurempia ongelmia, mutta kissaihminen liikkuisi mieluummin pois iskun tieltä tai ohjaisi sen sivuun kuin asettuisi suoraan fyysiseen vastustukseen. Hän oli jäntevä eikä loppujen lopuksi edes heikko elämäntapansa karaisemana, mutta mitään mörssäriä lyhyestä, sirosta naisesta nyt ei saisi tekemälläkään. Mutta kuuluihan pieni vaivihkaisuus ja kiertely ilmeisesti olennon luonteeseen muutenkin, joten se tuskin oli suurikaan yllätys. Vaikka tuntuikin olevan syventynyt keskusteluun, olennon korvat nytkähtivät heti jos sattuivat kuulemaan jotakin ympäröivästä maastosta. Oksistosta lentoon kohoava lintu sai vihreät silmät kääntymään nopeasti suuntaansa, mutta seurattuaan hetken eläimen loittonemista havaitsematta mitään poikkeavampaa huomio palasi hiljakseen takaisin naisen nuolaistessa ohimennen hiukan huuliaan.*
|
|
|
Post by submarine on Oct 14, 2008 16:35:50 GMT 3
"Olin parempi silloin aikoinaan, mutten oikein saanut pidettyä taitoa yllä pakkotyössä. Yritin kyllä, jo aivan pakenemisenkin kannalta, mutta kyllä se silti kärsi", Urlang vastasi, näyttäen kuitenkin aavistuksen ylpeältä. Tottahan se oli, että hän osasi käsitellä miekkaansa. Ei saanut ruveta koppavaksi, mutta pieni annos rehellistä ylpeyttä ei koskaan ollut kauhea asia. Oli vain hyväksi tietää, että kykeni itsekin johonkin. "Ei se oikeastaan kysy niinkään voimaa", Urlang vastasi, vaikka tiesikin miten hataralta väite kuulosti hänen suustaan. "Kilpeä ei pidellä, se kiinnitetään käteen. Siksi ote ei kirpoa pahemmastakaan iskusta. Turraksi se voi kyllä jättää tai sitten heittää tasapainosta. Ja onhan siinä sekin, että suuri kilpi vaikeuttaa liikkumista hieman. En kuitenkaan laskisi henkeäni minkään muun varaan mieluummin. Etenkään, jos jollakulla on jousi. Minun kun on hiukka vaikea vetää maihinkaan ajoissa."
Urlang ei tiennyt, mitä olisi enää aiheeseen lisännyt. Tiesihän hän toki yhtä ja toista kilvistä ja miekoista, mutta se olisi voinut nopeasti alkaa vaikuttamaan jo tärkeilyltäkin. Tiesi nainenkin selvästi aseista, ei tälle tarvinnut ruveta niistä erikseen selittämään. Toki tällä oli varmasti kokemusta siitä, miten kilpeä käytettiin käytännössä, tai miksi se oli hyvä tai huono. "Oletko sinä kauankin sitten matkannut? Tai pitkälle? Minä olen nähnyt hieman maailmaa, mutten kuitenkaan kovin paljoa. Lähinnä naapurimaita, eivätkä ne loppujen lopuksi eroa valtavasti tästäkään. Jos haluaisi jotakin erikoista nähdä, niin pitäisi varmaankin etsiä kauempaa", Urlang totesi, työntäessään ohimennen esille ottamaansa miekkaa takaisin huotraan.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 14, 2008 23:16:32 GMT 3
"Hm... Niin, mutta sillä tavalla jos kilpi pirstoutuu, se saattaa rikkoa mennessään koko käsivarren. Vaikka jousiampujat tietysti ovat aina oma riskinsä." *Olento pohti silmäillen Urlangin kilpeä arvioivasti, kohauttaen sitten olkapäitään.* "....taidan kuitenkin pysyä lestissäni tähän hätään. Ne taitavat olla enemmän sinun heiniäsi, minä mieluummin liikun nopeasti." *Kissa naurahti hiukan ja venytteli laiskasti kävellessään. No, eihän kukaan tuota kömpelöä kapinetta ollut hänelle tyrkyttämässäkään, mutta hän näytti kuitenkin jääneen leikkimään ajatuksella hetkeksi, vaikka totesi sen mielestään epäkäytännölliseksi. Oikeastaan kissaihmiselläkään ei näkynyt olevan mitään sen kummempaa panssaria päällään lukuun ottamatta hiukan paksumpaa kylkiä ja torsoa suojaavaa nahkaliiviä puuvillaisen paidan päällä, mutta eipä tuokaan paljoakaan suojaisi. Tämän omasta nahasta ilmeisen taistelukokemuksen myötä löytyisi luultavasti arpi poikineen, elleivät ne sattuisi katoamaan vaatteiden ja mustan turkin alle josta niitä oli vaikea huomata vaikka joku näkyvillä saattaisi ollakin. Urlangin kysyessä mahdollisesta matkailukokemuksesta, Cathryn näytti jopa miettivän hetken ennen kuin vastasi.* "Nyt varmaankin... viitisen vuotta. Koko ajan olenkin melkeinpä liikkunut ympäriinsä, en ole viipynyt kovinkaan pitkään missään." *Hän raaputti leukansa alustaa ennen kuin virnisti ja jatkoi.* "On sitä tullut tehtyä ja nähtyä kaikenlaista. Olen kierrellyt mantuja, tutkinut epäkuolleita ja muita otuksia kuhisevia raunioita Myrkoksen alueen reunamilla, tappanut jetejä pohjoisen vuorilla joutunut keskelle kapakkatappelua Kelmahin sataman kapakassa. Ja kerran eräs kääpiö palkkasi minut ja erään puolidemonin hiipimään keskelle demoninmetsästäjien leiriä hakemaan erästä näiden löytämää esinettä..." *Ja siitä vasta kalajuttu syntyi kun kissa pääsi vauhtiin ja kertoi hyvin värikkäästi kuivailtuna kuinka he olivat hiipineet pitkin metsästäjiä kuhisevaa leiriä ja kuinka etsitty esine oli lopulta löydetty ja saatu parempaan talteen, eeppisen taistelun ja pakomatkan jälkeen, tietenkin. Jokin pikkuseikka kertomuksessa saattoi kieliä että Cathrynilla saattoi olla taipumus liioitella tapahtumia aavistuksen verran, mutta luultavasti ainakin pohjakertomus voisi olla totta... sitä oli vain väritetty aavistuksen verran aivan vain silkan viihdyttävyyden vuoksi.*
|
|
|
Post by submarine on Oct 15, 2008 15:03:21 GMT 3
Urlang kuunteli kulmat kohteliaan koholla naisen melkoisia kertomuksia. Ei hän niitä epäillyt, ne vain olivat tosiaankin värikkäitä. Paljon tämä oli siis tosiaan nähnyt, enemmän kuin mies osasi edes toivoa koskaan näkevänsä. Mutta samalla kertomukset sytyttivät hänessäkin pienen kipinän seikkailemiselle. Hän oli elänyt elämänsä jalat tiukasti maassa, joko muiden kiskomana tai sitten omasta tahdostaan, eikä sitä elämään voinut kukaan sanoa tapahtumarikkaaksi. Tai loisteliaaksi. Seikkailijan elämä olisi ollut toisenlaista. Tavallaanhan hän oli nytkin kai jo sellainen, oltiinhan tässä kuitenkin nyt muodollisesti paossa miekka kourassa, mutta sitä sietikin tosiaan harkita. Kukaties hän oli todellakin nähnyt tarpeeksi tavallista elämää. Ainakin hänellä oli siihen taidot ja kunto. Äkkiä Urlang tuli tajunneeksi, että hänen ei tarvinnut tyytyä osaansa. Tämä nainen oli häntä nuorempi, ja nähnyt jo valtavasti. Hänellähän oli miekka, kilpi ja taito käyttää kumpaakin. Hän saattaisi aivan itse valita, missä ja miten niitä käyttäisi - ottaa suunnan eikä vain harhailla. Suunta, se kuulosti suorastaan houkuttelevalta. Jokin selvä tarkoitus, eikä pelkkää tarkoituksetonta kulkemista. Miksei hänkin tosiaan voisi kokea samanlaista, kuin kissa tässä, ja ottaa osakseen hieman loistoa? Hänellä ei ollut mitään, mihin palata, eikä mitään minkä vuoksi arkailla.
"Kaikenlaista todellakin. Enemmän kuin minä olen koskaan nähnyt", Urlang vastasi lopulta. Ohimennen hän nyökkäsi myös hyväksyvästi. Jos nainen olikin hieman värittänyt tarinoitaan, niin olipa tällä kuitenkin ollut jostakin pohja sille kaikelle. Sitä paitsi tämä oli selvinnyt seikkailuistaan ilmeisen hyvässä kunnossa, menettämättä yhtä ainoaa sormeakaan, ja se oli todellakin kunnioitettavaa. Miehen oli pakko myöntää, että sisimmässään oli aluksi suhtautunut hentoiseen ja lyhyeen naiseen alentuvasti, mutta tarkemmin ajatellen se oli varmasti virhe. Tällä oli miekat ja varmaa taitoa käyttää niitä. Soturin tuli kunnioittaa toista.
"Se mahtaa olla yksinäistä elämää, jos seura vaihtuu tuon tuostakin?" Urlang kysäisi ohimennen, mutta tajusi melkeinpä välittömästi, miten nurinkuriselta se kuulosti tullessaan häneltä. Mutta menköön, ei sitä takaisinkaan voinut enää ottaa.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 16, 2008 21:53:20 GMT 3
"Niinno, olet sinäkin kokenut sellaista mitä minä en... en tiedä miten olisin selvinnyt samanlaisista koettelemuksista. Mutta eipä tässä ole paljoakaan menetettävää, mitä nyt henkiriepu." *Cathryn naurahti jälleen hiukan kävellessään. Vaikea sanoa mahtoikohan kissalla itsellään olla mitään suurempaa pidemmän tähtäimen suunnitelmaa kuin vain seuraava kylä jossa piipahtaa, mutta oli miten oli, hän ei tuntunut antavan asian painaa itseään. Hän ei tarkoittanut vähätellä miehen koettelemuksia, ennemminkin päin vastoin, kissan elämänasenne nyt vain tuntui olevan sellainen että häntä oli aika vaikea järkyttää... tai ainakaan niin, että se näkyisi päällepäin. Hän oli liikkeellä lähinnä sen vapauden vuoksi, janoten kokemuksia ja vihaten rajoituksia joita hänen ylleen saatettaisiin yrittää sälyttää jos hän erehtyisi asettumaan jonnekin pidemmäksi aikaa. Tavallaan kai hänkin siis oli jonkinlaisella pakomatkalla, etsien jotakin, jota ei pystyisi sen kummemmin määrittelemään. Näine hyvineen voisi vielä käydä niin että hän vaeltaisi koko ikänsä, ellei väsyisi joskus niin pahasti että menettäisi kiinnostuksensa. Olisivathan jatkuvat muutoksetkin ja epätasainen elämä loppujen lopuksi oma rutiininsa.* "Täytyy myöntää, että aika käy välillä pitkäksi kun juttuseurana sattuu olemaan vain puita tai kiviä... Ja välillä sitä sattuu törmäämään melkoisiin ääliöhin matkan varrella." *Kuin sanojen vahvistukseksi nainen viittasi olkansa yli peukalollaan, eipäilemättä kohdistaen kommenttinsa jo taakse jääneeseen kauppiaaseen, rosvojoukkoon tai mahdolllisesti molempiin.* "Mutta eipä niitä kai voi välttääkään, eiköhän niitä loppujen lopuksi kaikkialla. Näin samoja yksilöitä vain ei tarvitse katsella kovinkaan kauaa, voi vain jatkaa matkaansa. Ja hyvällä tuurilla heitä ei näe enää koskaan. Saa nähdä, miten on ryöväriystäviemme laita." *Viimeinen virke lausuttiin aavistuksen vakavampaan sävyyn, mutta vielä ainakaan se ei onnistunut pyyhkimään rentoa olemusta kissan kasvoilta. Ilmeisesti hän oletti että takaa-ajo saattaisi mahdollisesti ollakin edessä, mutta ei kuitenkaan pelännyt sitä vaan ennemminkin odotti nähdäkseen olisiko oikeassa. Tietysti tiedossa saattaisi olla rajukin yhteen otto, mutta sitä nyt oli turha itkeä etukäteen... huolimattomaksi heittäytyminen oli toki asia erikseen. Cathryn tekisi tietysti parhaansa tehdäkseen pyydystämisensä mahdollisimman vaikeaksi kunhan aika tulisi.*
|
|