|
Post by khiiroo on May 18, 2008 18:11:35 GMT 3
Abigail aikoi vastata. Ihan oikeasti. Mutta kuten tavallista, joku muu ehti ennen häntä. Tässä tapauksessa olut.
Nainen nojasi tiskille laskemiin käsiinsä, kunnes ne eivät enää jaksaneet kannatella ja saivat hänen otsansa osumaan tiskiin.
"Mrhmm.." hän murahti, ennen kuin sammui.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on May 18, 2008 18:24:47 GMT 3
Borcha pudisti päätään. Juuri näin. Juuri tätä hän halusi. Raahata samuneen Abigailin kotiinsa ja yrittää selitellä tämän tyttärelle, miten tässä näin oli päässyt käymään. Ehkä hän selittäisi, että Abigail haavoittui töissä ja hänet piti viedä välskärille. Välskärit tunnetusti juottivat herkästi potilaansa humalaan, jos toimenpiteet olivat tuskallisia. Ehkä moinen selitys menisi läpi, ehkä ei, mutta parempi se joka tapauksessa olisi kuin totuus.
Kovalla vaivalla Borcha nappasi Abigailin syliinsä, asetteli tätä hetken aikaa niin, ettei tuo päässyt putoamaan (jestas, sehän ihan oikeasti oli aika raskas kantaa!) ja poistui sitten kapakasta Agigailin oluiden verran köyhempänä. Matka naisen asunnolle piti tehdä kiertoteitä ja partioita vältellen, ettei Abigailille seuraisi moisesta mitään ikävää. Wolker ei kertoisi kellekään, mutta muut voisivat kertoakin.
Abigailin kotiovella Borcha toteutti ajatuksensa ja sepitti jotain työtapaturmasta ja välskärin viinoista naisen tyttärelle. Hän kävi laskemassa Abigailin vuoteelle, veti vähän peittoa tämän päälle, hillitsi halunsa jäädä tuijottelemaan juopunutta kollegaansa loppuiäkseen, ja lähti vaiti takaisin hommiinsa. Hän ehtisi vielä partioida tovin jos toisenkin, ennen kuin vuoro vaihtuisi ja hän joutuisi taas palaamaan kotinsa ikävään ilmapiiriin... tänään ei olisi rahaa juoda. Joku muu oli juonut hänen puolestaan.
|
|
|
Post by khiiroo on May 18, 2008 18:39:43 GMT 3
Imnril, Abigailn tytär, oli niiden yhdeksän vuoden aikana jotka oli elänyt äitinsä kanssa, nähnyt paljon. Sen näki hänen silmistään. Ne olivat liian kirkkaat, aivan liian siniset ja katsoivat aina liian pitkään ja syvälle. Ja hänen kasvonsa. Niiden piirteet olivat lapsen, joka oli nähnyt liikaa liian nopeasti. Hänen punertavat olalle laskostuvat hiuksensa hän sitoi ja auttoi äidiltään vaatteet päältä. Abigail murahteli välillä jotakin sekavaa, mutta siihen hän oli jo aivan liian tottunut ja hyräillen hän riisui tältä saappaat jaloista. Sen jälkeen hän toivotti kohteliaasti illanjatkoja miehelle, pahoitteli äitinsä aiheuttamaa vaivaa ja valehteli ettei tälläistä tapahtunut usein.
Tietenkin hän valehteli. Mutta se oli lapsille ominaista, kun kyse oli omista vanhemmista, vihasivat he näitä kuinka paljon tahansa. Sillä he eivät oikeasti halunneet saattaa näitä vaikeuksiin.
Oven suljettuaan hän riisui äidin nahkanutustaan ja peitteli tämän. Abigail kiskoi unisena peittoa ylleen ja nukahti välittömästi.
Wilhelm heräsi parkuen. Imnril kävi tyynnyttelemässä pojan kätkyissään ja vaihtoi tälle kuivat ylle ja ruokki itsekehittelemällään pullo-mekanismilla. Pojan ja äidin suhde ei myöskään ollut mikään ruusuinen. Heti Wilhelmin syntymän jälkeen Abigail olisi hylännyt pojan, koska puoskari ei uskonut tämän selviävän. Imnril ei ollut sitä hyväksynyt ja oli päättänyt pitää pojan elossa.
Ja vaikka tämä ei vielä osannut kiittää häntä siitä mitä tämä oli tehnyt, eikä hän kiitosta oikeastaan kaivannutkaan, oli inhottavaa nähdä miten tyynesti Abigail poikaan suhtautui. Kuin tämä olisi pelkkää ilmaa.
Hän huokaisi ja meni rikkinäisen ikkunan ääreen ja kohotti katseensa taivaalle. "Jumalat, jos Teistä joku kuulee tämän, pyydän, siunatkaa meitä." Ja kuin vastaukseksi, taivaanrantaan syttyi yksinäinen tähti. Tänä yönä se valvoisi ja vahtisi heidän untaan.
|
|
|
Post by submarine on May 18, 2008 19:08:11 GMT 3
Wolkerin loppupäivä meni kaikin puolin esimerkillisen tapahtumaköyhäksi. Kyllä hän yhden taskuvarkaan kanssa kahnasi, mutta nainen ryntäsi pakoon hitonmoista vauhtia heti kättelyssä. Niinpä hän vain kierteli katuja turhautuneena, äkäisenä ja toivoen voivansa maksaa takaisin kokemastaan vääryydestä. Joku tuli pyytämään, että hän kiipeäisi hakemaan kissan talon katolta, mutta sai vastaukseksi pelkän ruman mulkaisun rumalla naamalla ja välinpitämättömyyttä. Naama-Wolker oli juuri nyt sillä päällä, että hänen puolestaan katista olisi voinut tehdä vaikka rukkaset.
Kun armollinen vuoron päätös lopulta tuli, kääntyi Wolker kotia kohti. Tänään hän ei aikonut ruveta tuvalle vahtivuoroon, joku muu varmasti hoitaisi asiaa jo kuitenkin. Nousevia ruhjeita kivisti ja hän halusi juuri nyt vain sänkyyn. Ylempi konstaapeli laahusti kohti erästä täysin muista eroamatonta taloa rahvaan puolella, melko lähellä pääasiallista partiointireittiäkin. Siellä, yksikerroksisessa, kaksihuoneisessä - keittiö ja se yleinen huone - asumuksessaan hän lukitsi oven perässään, riisui uniformunsa ja meni hakemaan syötävää. Maakellarista löytyi halvan viinipullon puolikas ja keittiöstä leivänkannikka. Mies istui syömään niitä pedilleen, noutaen samalla puoskarilta hankkimansa pikkupullon öljyä. Se oli tarkoitettu ruhjeisiin ja vastaavaan, ja haisi helvetilliseltä. Ja hiljalleen tuli yö.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on May 18, 2008 19:17:55 GMT 3
Borcha suoritti vuoronsa loppuun ja raahusti sen jälkeen kotiin. Hänen päässään oli liikaa ajatuksia, ja sitä särki. Voin sitä sätkeä muustakin syystä, auringosta vaikka, ja siitä että hän ei ollut päässyt tänään juomaan. Mutta ajatuksien määrästä päätellen ne olivat ainakin osasyynä särkyyn.
Borcha ei ollut koskaan tiennyt, että Abigaililla oli tyttären lisäksi joku onneton pikkunassikkakin. Tai ehkä se oli jonkun Abigailin tuttavan, ja siellä vaan hoidossa? Oikeastaan sillä ei ollut mitään merkitystä, ei se ollut Borchan asia. Hän yritti ajaa mielestään koko Abigailin samalla kun saapui oman pienen talonsa portaille. Se oli kaikin tavoin, kuin kaikki muutkin talot. Hän avasi oven ja marssi huoneeseen, tiputtaen kilpensä nojaamaan vasten seinää. Pöydän ääressä vaimo korjasi pojan housuja. Hän ei suonut Borchalle edes katsetta, totesi vaan kylmästi että: "Pöydällä on ruokaa."
Tytär kiipesi syliin ja muiskautti suukon isänsä parrakkaalle poskelle: "Isi!". Lintustakin piti vähän käsin tavoitella, mutta haukka lennähti turvaan kattoparrulle. Poikakin oli kotona. Tuli kertomaan Borchalle päivästään sepällä.
Hetken aikaa kaikki olisi hyvin.
|
|
|
Post by khiiroo on May 18, 2008 20:45:33 GMT 3
Aamu hiipi auringon jalanjäljissä sisään ikkunasta. Teräksenkimalteiset säteet tuntuivat välttelevän pienen asunnon sänkyjen päätyjä, joissa molemmat nukkuvista makasivat. Imnril oli jo lähtenyt, mutta palaisi varmasti pian nukkuvan veljensä luo.
Oli kolea päivä, juuri sopiva kesän viimeiseksi. Ja kesän viimeiselle voi tarkoittaa vain tämän kaltaista syyskuun päivää, jolloin taivasta peittävät harmaat pilvet ja olo on kuin sitä kantaisi niiden painoa harteillaan.
Abigailia harmitti. Itseasiassa se oli kovin vaisusti ilmaistu. Häntä suorastaan suututti. Hän muisti hämärästi välähdyksiä siitä kuinka Borcha oli kantanut häntä kotiin, kuinka Imnril oli peitellyt hänet. Tuska kouraisi naisen sydäntä. Borcha oli nähnyt heidän varjoihin piiloutuneen pienen asunnon, joka kätki sisäänsä kaikki ne valheet jotka hän oli kerännyt ympärilleen vuosien kuluessa. Hän nousi venytellen vuoteen päähän ja alkoi etsiä saappaitaan. "Missä nekin nyt ovat?" hän puuskahti turhautuneesti. Tavoittaessaan Wilhelmin kätkyt, hän vaikeni. Ei olisi syytä herättää lasta, joka oli ollut ihme kyllä vaiti koko yön. Pojan möykän takia hän oli alunperin lähtenytkin kotoaan rauhoittumaan. Pakoillut siis, suoranaisesti, vastuutaan. Eihän poikaa halunnut. Ei todellakaan. Olisi vain kuollut. Niin olisi ollut parempi kaikkien kannalta. Poika oli myös syy sille miksi hän välillä tunsi turhautumista tytärtään kohtaan. Tämä näet oli päättänyt, että poika eläisi vaikka vasten tahtoaan. Kätilö oli ehdottanut pojan takkaan heittämistä, kaikkien etikettien vastaisesti eikä Abigail olisi pannut vastaan. Kenties kyseessä oli jumalien julmaa huumoria pitää poika elossa ja tytön tottelemuutta, että asia oli niin kuin se oli. Kirottua!
Abigail keräsi kuitenkin vaatteensa hiljaa ja pukeutui vasta suljettuaan oven perässään. Nukkukoot nyt. Imnril palaisi kuitenkin pian. Tyttö ei jättänyt yleensä veljeään pitkäksi aikaa yksin. Ja jostain tämä hankki tälle ruokaakin. Hän nimittäin ei. Hän oli huono äiti ja epätoivoinen. Pojan syntymistä seuranneina päivinä hän oli seissyt kolmasti väsyneenä vuoteen päässä naru kaulallaan ja harkinnut hyppäämistä. Tyttö pärjäisi, vaikkei hän sitä ääneen myöntänytkään, itsekseen ja jollain ihmeen tavalla myös piti huolta veljestään. Ihan vain hänen kiusakseen, tietenkin.
Uusi päivä oli koittanut ja olisi hänen aikansa päästää yöllä partioineet vartijat. Päätä kivisti, mutta sitä ei ollut vaikeaa työntää syrjään. Aamun perusproseduuriin tuntui jo kuuluvan pään kivistystä ja oksentelua.
|
|
|
Post by submarine on May 18, 2008 21:23:19 GMT 3
Wolker heräili pikkuhiljaa siihen, kun aurinko kiusasi silmiä. Eilinen oli vieläkin kirkkaana päässä, eikä se odotellut tai pyydellyt lupia, vaan iski heti. Kivulla oli suuri osa siinä, ja katsoessaan mies näki, että melkeinpä keskelle rintaa oli noussut nyt mahtava ruhje, mustansininen ja helvetillisen kivulias. Eipä ollut ollut siitäkään tökötistä apua, ja nyt hän vielä haisikin. Hitto, se ämmähän oli melkein saanut jotain rikki. Kömpiessään ylös vuoteeltaan Wolker näki, että oli mitä ilmeisimmin nukahtanut kesken kaiken. Viinipullo oli kaatunut lattialle ja suurin osa sen sisällöstä oli nyt lattialla. Hällä väliä, ei hän tässä talonpahasessa kuitenkaan ollut tarpeeksi, jotta olisi viitsinyt välittää joka tahrasta. Sitä paitsi jos hän olisi kitannut sen, kuten oli aikonut, olisi ruhjeiden lisäksi tänä aamuna ollut varmasti hieman muitakin kipuja.
Edes jokseenkin yön tyynnyttämänä Wolker marssi keittioon ja peseytyi ämpärissä muhineella vedellä, joka haisi ruosteelta. Hän huomasi pöydällä toisenkin leivänkannikan, söi sen ja hoiti aamuhommansa loppuun. Tänään täytyisi taas pistää Borchaa ojennukseen, se lihava idiootti oli hyppinyt hänen nenilleen eilen. Ja hän oli yhtä idioottina vain tuijottanut. Miksei hän ollut keksinyt mitään? Olisi voinut vaikka haistattaa, sekin olisi ollut parempi, kuin pelkkä typerä toljotus. Hitto, hän kyllä maksaisi takaisin. Uniformu sitten niskaan vain ja menoksi, turha sisällä oli kykkiä.
Käväistyään vielä nopsasti talon takana tarpeillaan ja varmistettuaan, että ovi meni lukkoon, suuntasi Wolker vartiotupaa kohti. Miekka vyöllä, uniformu yllä ja pamppu kourassa hän saattoi tuntea olevansa sentään ylempänä, kuin ympärillä jo aamutuimaan maleksivat kaupunkilaiset. Ohimennen konstaapeli hytisi hetkisen äkillisestä kylmästä viimasta. Se kertoi syksyn tekevän tuloaan hiljalleen. Vielä ei tarvitsisi jäätyä sänkyynsä, mutta sekin aika taas eittämättä tulisi. Kun olisi edes nainen lämmittämässä sitä. Mutta ei kun ei, aina ne katsoivat naamaa. Mikä helvetti siinäkin oli? Yrittipä hän olla miten mukava tahansa, niin aina ne katsoivat naamaa ja hakivat jonkun kauniimman siloposken. Helvetti, ei oikealle puolelle kasvanut edes partaa, niin että pakko oli ajaa ollakseen näyttämättä täysin idootilta. Eikähän hän kyennyt edes hymyilemään. Hitto vieköön. "Hieno ja mahtava ura vartiostossa" saisi hänen puolestaan painua vaikka kuuseen.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on May 18, 2008 21:40:05 GMT 3
Borcha heräsi aamulla yksin vuoteestaan, kuten aina. Oli suoranaista henkistä kidutusta nousta lämpimistä vuodevaatteista. Kurja päivä vartiotuvalla odotti taas alkamistaan.
Borchalla oli työhönsä viha-rakkaussuhde. Vaikka hänen oli vaikea keksiä hommasta mitään, mikä joka aamu houkutteli heräämään tähän epäinhimilliseen aikaan, niin joka aamu hän teki sen. Joka ikinen aamu hän nousi, peseytyi, kiskoi päälleen vanhat varusteensa ja raahusti haukuttavaksi. Oli vaikea keksiä, mikä se vetävä voima oikein oli. Raha se ei ollut. Rahaa tästä työstä tuli, kuten hän eilen oli Abigailillekin todennut, vähän. Vähän, mutta säännöllisesti.
Ehkä se oli sitten se tärkeyden tunne. Vaikka kaikki vihasivat kaupunginvartijaa, niin ilman häntä mikään ei pyörisi. Epäkiitollinen homma, jota kukaan ei arvostanut, mutta joka kaikesta huolimatta oli tärkeä.
Vesi oli kylmää. Vaimo ei ollut vuosiin enää herännyt lämmittämään sitä hänelle. Hytisten mies pesi kasvonsa ja ajoi partansa. Sitten hän sovitteli päälleen paitansa. Maha oli taas kasvanut. Vanha rautanahkahaarniskakin alkaisi pian kiristää. Pitäisi kai rajoittaa juomista, Borchalla ei ollut nyt varaa maksaa sepälle vanteiden levennyksestä. Mies kulki syömään pöydällä olevasta siemenleivästä melkoiset viipaleen. Poika oli vielä nukkumassa lattialla vuoteellaan. Borcha yritti olla herättämättä tätä. Hiljaa hiipien mies nosti kilven selkäänsä, kiinnitti huotran vyöhön, ja iski päähänsä kypärän. Uusi uljas aamu odottaisi häntä ulko-oven takana. Uusi, kylmä syysaamu, joka joskus kauan sitten oli merkinnyt mahdollisuutta.
Nykyään se ei merkinnyt enää mitään. Ei yhtään mitään. Mies tarttui oveen ja avasi sen, astellen ankeaan aamuun kuten joka päivä. Tämä olisi vain yksi päivä, yksi kurja päivä. Pian se olisi taas ohi, ja ilta tarjoaisi vanhalle miehelle unohduksen ja mahdollisuuden uneksia ohimenneistä kunnian päivistä. Päivistä, jotka kaupunginvartija Borcha oli ilmeisesti unohtanut elää.
|
|
|
Post by khiiroo on May 18, 2008 21:58:55 GMT 3
Miten samalta kaikki näyttikään näiden silmien takaa. Yhtä turruttavaa maisemaa, avointa ja likaista. Mukulakiviteiden pintaan painuneet urat, joihin jalka vastentahtoisesti hakeutui, suljetut ikkunaluukut ja vastaheränneiden kiroukset, joista tunnetuimmat kuuluivat: "Tiedätkö mitä kello on!", tai hänen suosikkinsa: "Jollei uni tule, tuun nukuttamaan, plikka."
Jopa rahvas kehtasi nostaa nenäänsä nähdessään vartijan. Joko se johtui jo pinttyneestä hajusta, tai hänen arvoasemastaan. Jos tätä edes arvoksi saattoi kutsua.
Hän marssi väsyneesti poikki torin, tervehti nyrkkiä heristävät juopot kadun kulmilla, nyökkäsi virallisesti miesten mukavuustiloihin suunnistavat ihmiset. Ne tilat kirkko tarjosi vähempiosaisille jotta taudit pysyisivät kurissa, ja jotta saisivat tilaisuuden lisätä vielä kovin vähäistä seurakuntaa.
Vartiotuvan portailla hän kuitenkin pysähtyi. Hän katsahti väsyneesti kulmiensa alta ovea, kopisteli kenkänsä ja astui raskaasti huokaisten ensimmäiselle askelmalle ja harppoi ovesta sisään. Tästä se taas alkaisi.
|
|
|
Post by submarine on May 18, 2008 22:39:33 GMT 3
Wolker arvaili, että päivästä ei tulisi turhan ihastuttava. Jotenkin tämä vain tuntui siltä. Ei se edes alkanut niin huonosti, hän ei ollut myöhässä, eikä ryöstetty, eikä talokaan ollut romahtamassa. Hänellä ei ollut edes rahahuolia. Mutta se jokin vaisto, joka kehittyi liian paskan kanssa asioiville aikojen kuluessa, varoitti, että sitä voisi piakkoin tulla paljonkin niskaan. Paha vain, että se ei ollut hyvä syy jättäytyä pois töistä. Häntä ei olisi muutenkaan oikeastaan huvittanut, ei olisi ainakaan tarvinnut nähdä sitä hiton Abigailia. Nyt ei vain jaksaisi mitään letkauksia tai vinoilua.
Nähdessään, kuinka nainen kopisteli vartiotuvan ovella vain hetken ennen häntä, harkitsi Wolker oikeasti pysyvänsä mieluummin kotona. Mutta ei kun ei, työt oli tehtävä tai ei saisi rahaa. Ja ilman rahaa ei saisi ruokaa. Ja ilma ruokaa kuoli nälkään. Joten oli vain nieltävä vastaanväitteensä ja mentävä. Ja niin mies sitten menikin, koettaen näyttää siltä, että ensimmäistä hänelle puhujaa iskettäisiin kurkunpäähän pampulla. Eikä se kaukana olisikaan...
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on May 18, 2008 23:07:23 GMT 3
Borcha saapui tien päähän siinä vaiheessa, kun Wolkerin selkä oli katoamassa sisään ovesta.
Jahas. Olisihan se ollut ihan liian hyvää tuuria päästä tuvalle ennen Wolkeria ja välttyä piinalliselta, kurjalta kostolta. No, parempi se oli kai marssia sisälle ja kestää se kuin mies. Borcha kurtisti kulmiaan toria ylittäessään. Ajatus Wolkerista mukiloimassa Abigailia sai hänet edelleen hyvin pahalle tuulelle. Oli syy sitten alun perin Abigailin, eli ei... oli kuitenkin ollut tyhmä veto uhkailla Wolkeria, kun siitä kuulisi kuitenkin tänään.
Tai ehkä mies tajuaisi tänään olla hiljaa? Jos se olisi vielä vähän hämillään eilisestä? Yrittänyttä ei laiteta... vartiomies Borcha asteli tuvan portaat erilaisella rytmillä kuin ennen; nyt hänen askelissaan oli pontta ja tahtoa. Hän sysäsi oven tieltään ja astui kynnyksen yli niin itsevarmana, että oli valmis vastaanottamaan mitä tahansa, mitä Wolkerilla oli antaa, lannistumatta. Nöyrä hän oli edelleen, eikä aikonut pokkuroida ylempää vastaan, oli tämä miten kusipää tahansa. Mutta nyt hän ottaisi haukut vastaan selkä suorana.
|
|
|
Post by khiiroo on May 19, 2008 14:58:18 GMT 3
Abigail vilkaisi olkansa yli tulijaan. Hän oli tapansa mukaan aloittanut riisuutumisen, pidellen toista kättä sulojensa suojana, etsien toisella tunikaansa vaatteittensa seasta. Kuin Wolkerin tulon yllyttämänä, hän kyykistyi ja ujutti vasemman saappaansa varteen veitsen ja suoristautui jatkaakseen pukeutumistaan. Hän kiinnitti ranteeseensa ovelan nahkahihnan, lahjana kadonneelta mieheltään jonka kanssa tehtyä liittoaan hän ei ollut vieläkään purkanut. Purkaminen nimittäin maksoi selvää rahaa. Hän työnsi siihen toisen veitsen ja veti ylle jo likaantuneen tunikansa hihan. Sen jälkeen hän lukitsi kaappinsa oven, huuhteli kasvonsa raskasmallisessa ammeessa ja marssi ulos ovesta etsien suorimman reitin mukavuustiloihin.
|
|
|
Post by submarine on May 19, 2008 15:52:40 GMT 3
Wolker astahti sisään vartiotuvan ovesta, ja jäi hetkiseksi tuijottamaan aavistuksen hämmentyneenä riisuuntunutta naista. Melko pian hän kuitenkin sai itseään niskasta kiinni ja asteli sivummalle, tuijotellen muualle. Hittoako tämäkin alkoi täällä itseään riisua? Ei täällä edes ollut mitään yksityistiloja, tämä oli hitto vie vartiotupa. Muutama yläkerrasta tullutkin oli jäänyt toljottelemaan hetkeksi ja kääntynyt sitten yksityisyyttä - tai ainakin naamaansa - arvostaen muualle. Miehet, joita kaikki nyt olivat melkeinpä jo muutenkin, tapasivat kyllä tarpeen vaatiessa vaihtaa vaatteita, ei siinä ollut mitään ihmeellistä, mutta nainen alastomana sai hämilleen. Jo pelkkä nainen vartiomiesten hommissakin riitti joillekin, mutta eipä se tähän kuulunut.
Kun Abigail oli lähtenyt, Wolker nousi ylös ja pohti itsekseen, että tänään täytyisi kaiketi vilkaista muutamaa paperia. Hän osasi lukea, mitä ei kaikista voinut todellakaan sanoa, joten oli hänen hommiaan hoitaa aina välistä muutama lupa tai myönnytys tai jotakin sellaista. Siinä ei tarvinnut suuremmin itseään rasittaa, mutta hitonmoisen puista hommaa se kyllä oli. Mutta ensin pitäisi palauttaa Borchaa hieman omalle paikalleen.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on May 19, 2008 16:04:56 GMT 3
Astuessaan sisään Borcha oli jo valmistautunut elämänsä ryöpytykseen. Sitä ei kuitenkaan heti tullut, ja mies seisoi paikallaan vähän hämillään. Abigailia ei näkynyt. Nainen oli varmaan mennyt asioilleen. No, hyvä niin. Eipähän olisi kuulemassa kun Borcha saisi käymäläntyhjennysvuorot seuraavaksi kuukaudeksi.
Wolker ja muita varyijoita täällä sen sijaan näytti olevan taas totuttuun tapaan. Borcha saisi siis nauttia julkisesta nöyryytyksestä. Hänen itsevarmuutensa yritti laskea siitä tiedosta, mytta Borcha pakotti sen pysymään korkeana. Oikeastaan Wolker ei voinut tehdä hänen paskasta työelämästään enää ollenkaan paskempaa. Paitsi ehkä sillä kuukauden käymäläntyhjennyksellä, ja sekin tarkoitti ihan konkreettisesti paskaisempaa. Vailla suurempaa uhmaa, itse asiassa melkeinpä kyllästyneesti, vanha vartija marssi siltä seisomalta istumaan yhdelle tuvan penkeistä. Jos sapiskaa ei tullut nyt, niin totta vie kohta tulisi. Mutta eipähän hän sitä jäisi seisoen odottelemaan. Se olisi näyttänyt tyhmältä.
|
|
|
Post by khiiroo on May 19, 2008 16:21:22 GMT 3
Imnril hiipi hiljaa sisään ovesta tietämättä varmaksi makasiko Abigail yhä vuoteessa. Mutta se ei ollut varsinainen syy kuitenkaan, vaikka tyttö huomaavainen olikin, tämä ei silti tahtonut herättää pientä veljeään. Hän laski pienelle pöydälle pihistämänsä aamupuuron, jonka oli vienyt suoraan jonkun toisen aamiaispöydästä. Se menisi heillä parempiin suihin. Abigail oli siis jo poistunut. Vanhan viinan tuoksun hän tuulettaisi pois, kunhan poika olisi jälleen herännyt. Hän jopa siivoisi, kun siihen tulisi aikaa. Mutta nyt hän ei voinut kuin odottaa. Tai oikeastaan.. miksei. Imnril maistoi puuroa, ihan vähän vain, ja hymyili tyytyväisenä. Hyväähän se oli.
***
Abigail palasi hetken kuluttua takaisin tuvalle. Oven avattuaan hän nyökkäsi Borchalle tervehdykseksi. Sen jälkeen hän mulkaisi Wolkeria ja sanoi: "Jos sitten jakaisit niitä partiovuoroja."
|
|