nova
Member
Puhu harpyijoille totta.
Posts: 167
|
Post by nova on Dec 11, 2006 21:16:14 GMT 3
((Viimeinkin pääsin vastaamaan. Pitkä viive, pahoittelen...))
*Il-Bajja seisoi niityllä silmät kiinni. Hopearihma värisi lähellä. Se tuntui jatkuvan loputtomiin. Aivan kuin rihma olisi laulanut. Laulusta ei kuulunut mitään tunnistettavia sanoja ja äänikin oli tuntematon eikä kuulostanut minkään elollisen laululta ollenkaan. Wolperting ei tajunnut, kuinka kauan oli siinä seisonut, kun hän havahtui ja muisti rasian. Liah Istui jo suuren tammen luona kivellä Huilunsoittajan kanssa.
Il-Bajja juoksi nopeasti kaksikon luokse ja nojasi kiveen. Hän ei sanonut mitään, mutta kuunteli haltian ja tytön jutustelua. Mustikkapiirakan tuoksu tuntui vielä. Wolperting oli syönyt sitä muutaman palan (siis sen verran kuin liki kolmimetriseen jättiläiskoiraan mahtuu) ja juomaksi appelsiinimehua. Leppeä tuuli alkoi unettaa nuorta wolpertingpoikaa...*
|
|
|
Post by R.C. on Dec 12, 2006 0:44:35 GMT 3
(( Olemme ehtineet kaavailemani juonen ja tarinan osalta vaiheeseen jossa olisin valmis kirjoittamaan lopetusvuoroni... = / ))
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Dec 12, 2006 19:32:22 GMT 3
(noh.. mutta ei kai se nyt sinänsä haittaa.. jos me kaikki kirjoitetaan vielä yksi vuoro tai jotain? ja päätetään peli siihen eli siis niin jotta nyt tulisi kaikkien lopetus?)
|
|
|
Post by R.C. on Dec 13, 2006 1:07:35 GMT 3
“Kaunis ja ihailtu sinusta varmasti silti kasvaa vaikka et saisikaan suurta vastuuta kannettavaksesi. Tärkeimmät aikaansaannokset ovat kaiken lisäksi usein vain pienten tekojen summa. Soman huilunkin heleä, toivoa herättävä soitanta synkkinä aikoina voi joskus johtaa merkittävään muutokseen.”, lausahti Huilunsoittaja levollisena ja peräänantamattomana näkemyksessään. Ehkäpä hän aavisti tytössä enemmän ainesta kuin tämä itse soi tulevaisuuden odottaa. ”Maailma on muutoksessa, rakas lapsi. Tuulet ovat kääntyneet ja uudet puhaltavat.”, lisäsi haltia vielä merkillisesti, selittämättä aiempaa toteamustaan kuitenkaan sen tarkemmin, sillä samalla hetkellä liittyi heidän seuraansa kolmaskin henkilö, tuo nuori wolperting.
Komean miehen katse siirtyi nyt kohteliaasti keskustelusta sivummalle jääneen koirapojan puoleen, kulmiensa kohotessa hieman ihmetyksestä tuoreen tulokkaan vaikuttavan koon vuoksi - olihan kyseinen henkilö lähemmäs metriä haltiaa pidempi, ja ero vieläpä korostui kahden muun istuessa kivellä. Tässä kohtaa katsoi Huilunsoittaja tosin aiheelliseksi nousta seisomaan, kohdatakseen kolmannen osapuolen edes auttavasti samalta tasolta, jottei olisi puhunut tuon mahalle, tosin jumalattaren runsaan keittotaidon tuntien varmasti täydelle ja tyytyväiselle sellaiselle. ”Tervehdys sinullekin. Lienet kuuluvaksi samaan seuraan nuoren neidin kanssa.”, arveli Huilunsoittaja hymyillen, koskapa muita nuorempia tai vanhempia lapsia ei näiden kahden lisäksi vaikuttanut enää paikalle ilmaantuvan. Haltia tarkasteli koiramaista olentoa hetken avoimen kiinnostuneesti, sillä wolperting taisi ikäisekseen olla todella harvinaisempi näky tässä maailmassa.
”Luna lupasi sinullekin huilun, ellen aivan väärin arvaa...”, otaksui mies kohta ääneen, vilkaisten samalla tietäväisesti ympärilleen. Terävää katsettaan seuratessa saattoi lähistöllä havaita tuoksuvan ruusupensaan vailla ensimmäistäkään piikkiä. Haltia asteli näiden kauneimmissa kukissaan hehkuvien köynnösten luo ja ojensi kätensä taittamaan vaivatta yhden pitkävartisista ruusuista. Hän kuiskasi pehmeille terälehdille salaisuuden, ja samassa alkoi oksa vavahdella, muuntuen vähitellen siron puhallinsoittimen muotoon. Toinen luomuksensa oli sievästi kirjotulta varreltaan tummempi kuin ensimmäinen, ja kyvyiltään niin ikään yhtä omalaatuinen kuin tytönkin kohdalla. ”Kas näin… tämä soitin ei tuota vain säveliä, vaan terästää kuulijoidensa aisteja myös ympäristönsä tuoksuille, sekä oikeille että kuvitteellisille. Sinulla on kyky nähdä ja kokea maailma vähintään kahdella eri tapaa, mikä on suuri etuoikeus. Niinpä myös vainusi ansaitsee soitoltasi arvoisensa elämyksen.”, totesi Huilunsoittaja hymyillen, palattuaan kaksikon luo ja ojentaessaan lahjansa wolpertingille.
”Ja seuraavaksi näytän teille, kuinka saatte nämä huilut vietyä mukananne täältä todellisuuteen…”, jatkoi haltia luontevasti edellisten sanojensa jatkeeksi. Hän kehoitti kumpaistakin seuralaistaan käymään lähemmäs ja kohottamaan kämmenensä eteensä. ”Tuntekaa esineet, uskokaa niihin ja luottakaa minuun…”, kuiskasi Huilunsoittaja ja keskitti hänkin ajatuksensa juuri luotuihin soittimiin, tehden tämän vieläpä niin valtavalla mielenvoimalla, että se oli vieraidenkin taholta selvästi aistittavissa. Voimakas tuuli alkoi puhaltaa ja pyörteillä miehen ympärillä hänen auransa paisuessa ja pakottaessa haaveita aineellistumaan. Samalla molemmat seuralaisensa saattoivat tuntea pienet pistokset nilkoissaan, terävän hammasparin painuttua ohikiitäväksi hetkeksi ihoonsa, kipua kuitenkaan tuottamatta tai jälkeä jättämättä.
Kuten idyllisissä paratiiseissa usein, luikerteli Lunatariathankin maailmassa käärme. Sillä oli luunvalkeat, kiiltävät suomut ja verestävät silmät kuin hehkuvat rubiinit. Matelijan nimi oli Insomnia, ja se oli jumalatar Lunatariathan sisaren, Moonyweresin lemmikki. Vaivihkaa oli käärme madellut alas tammesta, jossa se oli pitkän tuokion piilotellut, livahtaakseen kiven taakse vieraita vaanimaan. Hetkeä myöhemmin oli matelija iskenyt kumpaiseenkin aivan huomaamatta ja harmittomasti, sillä myrkky jota Insomnia hampaissaan kantoi ei ollut vahingollista, vaan päinvastoin virvoittavaa. Harmillista kyllä, se sai ”uhrinsa” heräämään ja Lunatariathan maailman hälvenemään ympäriltään.
”Sulkekaa silmänne...”, kehoitti Huilunsoittaja hiljaa, kuvajaisensa muuttuessa yhä usvaisemmaksi kaksikon edessä. ’...jotta voisitte avata ne uudelleen valveuden mailla...’, ajatteli hän itsekseen, tiedostaen hyvin ruohikon sekaan katoavan käärmeen tekemän kepposen. Unikuvien vähitellen hälvetessä saattoivat molemmat seuralaisensa havahtua lopulta takaisin maailmoihin, jotka he tunsivat varmasti paremmin. Huilunsoittaja oli kadonnut, jos oli koskaan ollut olemassakaan. Epäilys, joka ihmeellistä seikkailua seurasi saattoi nyt hyökätä vastaheränneitä kiusaamaan, vaan se raukesi samalla hetkellä jona he tunsivat yhä pitelevänsä jotakin kämmenillään. Somat soittimet olivat todella seuranneet uusia omistajiaan, muistuttaen näitä yhä Lunatariathan maailmasta, jumalattaresta ja Huilunsoittajasta... ehkäpä kaikki nähty ja koettu ei sittenkään ollut pelkkää harhaa?
(( Näihin sanoihin päättelen vuoroni ja häivytän tältä erää Lunatariathan maailman. =) Kaunis kiitos molemmille osanotosta tähän rauhanomaiseen spektaakkeliin, johon on tosin vielä tekeillä hieman vänkyrämpää loppunäytöstä sooloilun merkeissä, mutta sen aika koittaa myöhemmin... toivon että teillä oli mukavaa, minulla ainakin oli. ^^ ))
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Dec 17, 2006 16:15:06 GMT 3
Suurin silmin kohtasi Liahin katse Huilunsoittajan. No mutta entä jos hän ei halunnutkaan? Tokihan se olisi mukavaa, jos Liah voisi ilahduttaa muita huilunsoitollaan, mutta ei se kai niin paljoa toisten elämiin voisi vaikuttaa, että Liahista tulisi yhtään sen rakastetumpi. Äiti ja Valtiatar rakastivat Liahia, ja se riitti hänen pikkuruiselle maailmalleen oikein hyvin. Pian Liahin katse kääntyi myöskin kiveen nojailevaan wolpertingiin. Hän vilkutti nuorukaiselle iloisesti hymyillen. ”Sinä jäit johonkin..” Tyttö virkkoi ajatuksensa iloisena helinänä. Hän piteli iloisesti huiluaan sylissään. Se oli niin kaunis, niin käteen sopiva, aivan kuin hänelle luotu.
Uteliaana katse lähti seuraamaan Huilunsoittajaa, tuon kohotessa paikaltaan ja tervehtiessä paikalle saapunutta Il-Baijjaa. Sitten se seurasi avoimen uteliaana haltiaa, tuon astellessa ruusupensaalle ja luodessaan kauniin uuden huilun. Hän katseli toiselle ojennettavaa huilua suu hiukan auki. Se oli kaunis! Ihasteli Liah hiljaisesti mielessään, ja se oli varmasti myös yhtä sopiva wolpertingille kuin Liahin huilu Liahille.
Liahin sydämeen heräsi haikea tunne, kun Huilunsoittaja kertoi, että nyt olisi aika näyttää miten huilut saisi kotiin. Hänestä tunsi sen tarkoittavan, että nyt tämä iloinen seikkailu päättyisi, aivan kuin uni, ja hän palaisi takaisin omaan sänkyynsä… puhekyvyttömänä… Kenties se ei ollutkaan aivan perätöntä ajattelemista. Liah oli kerrankin pystynyt juttelemaan, mutta ehkä se tarkoitti, että hän saattaisi oikeassakin maailmassa oppia. Ehkä hänen kannattaisi edes yrittää. Liah koitti hetken aikaa muistella, millaiselta ajatuksin puhuminen oli tuntunut, mitä kautta hän oli saanut ajatuksensa ilmoille, miten hän oli luonut niille äänen.
Huilun soittajan kehotuksesta tyttö siirtyi lähemmäs haltiaa seisomaan. Tuo veti henkeään syvään ja puristi huiluaan nyt kaksin käsin rintaansa vasten, pikkuruiset sormet kiertyneinä hennon varren ympärille. Nyt olisi kuitenkin aika keskittyä Huilunsoittajan sanoihin. Liah sulki silmänsä ja veti keskittyen ilmaa sisäänsä. Hän kohotti kämmenensä eteenpäin, pidellen huilua niiden päällä. Hän keskittyi ajattelemaan huilun tuntua kädellään, sen toden tuntuisuutta. Hän keskittyi uskomaan Huilunsoittajan huilua selittäviin sanoihin. Tyttönen värähti hiukan tuntiessaan valtavan mielenvoiman, joka sai tuulenkin yltymään tällaisessa rauhaisassa paikassa. Kuitenkin hänen keskittymisensä pysyi, ja hän keskittyi niin lujasti, ettei edes huomannut pientä pistosta nilkassaan.
Jo aikaisemmin silmänsä sulkenut Liah ei nähnyt maailman muuttuvan usvaisemmaksi ympärillään. hän kuunteli Huilunsoittajan ääntä, joka hiljalleen alkoi tuntua etäisemmältä. Hänet täytti jälleen se surullinen kaiku, jonka ei olisi tuolla, noin täydellisessä maailmassa, edes pitänyt olla. Hänestä tuntui kuin nämä olisivat olleet hyvästit.
Seuraavan kerran silmät avatessaan Liah tajusi makaavansa omassa sängyssään. Kummeksuen hän räpsytteli molempia silmiään katsellen hämärän varjoissa olevia valkeita lakanoitaan. Peitto tuntui lämpimältä yllä, ja tyyny oli varsin todentuntuinen. Oliko kaikki siis olleet unta? Lunatariatha? Huilunsoittaja? Muut lapset, sekä se hauska wolperting, jonkalaista hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt? Pieni unelmoiva hymy haahuili pikku Liahin huulilla, tuon toivoessa, että voisi joskus kokea jotain samanlaista uudelleen. Liahin katse yllättyi kuitenkin, kun se haahuilevana osuikin somaan soittimeen, jonka oli vastikään saanut Huilunsoittajalta lahjaksi. Hän otti kauniista esineestä paremman otteen, kohottaen sen ylös patjalta ja aivan silmiensä eteen. Hän muisti lupauksensa, jonka huilunsoittajalle oli tehnyt. Hän opettelisi tekemään huiluja myös itse. Eikä hän todellakaan antaisi periksi. Hänen täytyisi kuitenkin odottaa vielä hetki, jotta hän pääsisi kouluun, ja käsiksi kirjoihin, ja oppisi lukemaan.
Liah kömpi hitaasti istumaan sängylleen. Nosti katseensa ikkunasta ulos pienesti hymyillen. Olikohan Huilunsoittaja jäänyt Lunatariathan maailmaan vielä? Sitä ei Liah tiennyt, mutta eipä tuo kai mitään haittaisi. Hän voisi aloittaa vastalahjansa jo tänä yönä, vaikka aamu jo melkein sarastelikin horisontissa. Tyttö kömpi ylös sängystään, ja hiipivin askelin kipitti huoneensa suurelle ikkunalle, ja kiipesi leveälle ikkunalaudalle pidellen kallisarvoista huiluaan rintaansa vasten suojelevana. Hän työnsi ikkunan auki, ja asetteli huilun huulilleen. Ja niin se vain toimi. Vaikka Liah oli tuntenut hienoista epäilyä soittotaitonsa varaan, niin huilusta kantautui iloinen sävelmä, säveliltään korkealle kohoava, ja syvää kiitosta kantava. Liah toivoi, että se kantautuisi Huilunsoittajan korviin…
(kiitokset pelistä myöskin.. Soli aivan mahtava! Ja sainpahan itselleni varsin mielenkiintoisen hahmonkin, joka on alkanut elää päässäni jo omaa elämäänsä.)
|
|
nova
Member
Puhu harpyijoille totta.
Posts: 167
|
Post by nova on Dec 19, 2006 23:14:30 GMT 3
*Il-Bajja katseli huiluaan lumoutuneena.* "Voinko siis saada tämän unesta oikeaan maailmaan?" *Wolperting kysyi, vaikkakaan ei odottanut vastausta. Sulkiessaan hän tunsi huilusta lähtevän tummanruskean hajurihman. Hopearihma leijui lähellä mutta ensimmäisen kerran Il-Bajja ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän keskittyi huiluunsa tuulen alkaessa puhaltaa.
Seuraavaksi wolperting näki valkoisen rihman läheltä ja tunsi samassa piston nilkassaan. Il-Bajja avasi silmänsä ja näki usvaisen maiseman ja kuuli etääntyvän äänen. Sitten kaikki pimeni.
Wolperting hätkähti hereille niityn reunalla. Hänen jousipyssynsä lojui hänen vieressään* 'Se oli vain unta. Lapset, Liah, Lunatariatha, Huilunsoittaja ja huilu. Mutta kuinka uni oli niin todentuntuinen?' *I-Bajja ajatteli. Wolperting huomasi kuitenkin hyvin pian kädessään tumman huilun, jonka Huilunsoittaja oli antanut. Hän nousi ja alkoi soittaa ja kävellä eteenpäin. Il-Bajja lähti seuraamaan hopearihmaa, minne se ikinä veikin, varmana onnesta rihman päässä.*
((Ja näihin sanoihin päätän omalta osaltanikin pelin. Kiitos seurasta!))
|
|