|
Post by R.C. on Nov 28, 2006 20:26:07 GMT 3
(( Nova, koetimme tavoittaa sinua privaviestillä ja mailitse, mutta jälkimmäinen ei ainakaan tuntunut toimivan. Olisimme tiedustelleet koska ehtisit vastata tähän peliin, mutta päätimme sitten jatkaa omia aikojamme kun sinua ei ole näkynyt pitkään aikaan. = / Olen pahoillani jos pahastut tästä ratkaisusta mutta toivon myös että pääset halutessasi vielä jossain vaiheessa helposti mukaan. ))
”Tietenkin saat, Liah.”, naurahti jumalatar heleästi ja laski lippaan tytön kämmenelle. Rasia oli pehmeä, mutta ei kovinkaan painava. Mitä ihmettä mahtoikaan olla kätketty sen sisälle? Kukaties Huilunsoittaja suostuisi näyttämään. Ja olipa Lunatariathalla muutakin mielessään tuon mystisen henkilön varalle. Hänen kasvonsa kääntyivät vienosti vieraasta toiseen, kuin katsoakseen vuoroin kumpaakin heistä, vaikka silmänsä olivatkin edelleen suljetut. ”Vastalahjaksi hän suostuu varmasti opettamaan teille lupaamani huilunteon taidon. Näin saatte enemmän aikaa tutustua...”, arveli jumalatar viisaasti ja kohotti sormeaan äidillisesti. ”...kunhan muistutatte asiasta ennen kuin luovutatte rasian haltuunsa.”, hän lisäsi ja hymyili veikeästi.
Samassa viereisestä huoneesta alkoi kantautua innostuneita huutoja: ’Luna, tule katsomaan miten kauniita kukkia toimme sinulle!’ ’Luna, tule kuuntelemaan tarinoita joita keksimme!’. Nuo kutsut olivat moninaiset, ja kukin niistä oli omiaan tekemään kuulijansa hyväntuuliseksi. Jumalatar huokaisi onnellisesti ja käänsi päätään hetkeksi kohti huonetta, josta lasten äänet olivat kuuluneet. ”Minun lienee parasta jäädä tänne pitämään muille pienille ystäville seuraa, vaan näytän teille kyllä oikean suunnan. Tulee olemaan jännittävämpää tavata Huilunsoittaja ihan kahdestaan.”, päätteli Luna hymyillen ja asteli ovelle, joka johti talon kuistille. Hän antoi seuralaistensa siirtyä edellään ulkoilmaan ja kohotti pian kätensä viittomaan kohti kauempana siintävää suurta tammea. Puuvanhuksen katveessa istuskeli korkealla, sileällä kivellä selvästi tumma hahmo. Tuulessa havisevan tuuhean latvuksen varjosta ei hänen piirteitään voinut vielä sen tarkemmin erottaa, mutta soma soitanta tuli selvästi samasta suunnasta.
”Tuolla hän odottaa. Älkää huoliko, en usko Huilunsoittajan lähtevän tiehensä ennen kuin ehditte perille. Teillä on joka tapauksessa mukananne jotakin, jota hän halajaa. Viettehän toki terveisiä minultakin.”, pyysi jumalatar ja kumartui vielä halaamaan molempia vieraitaan. Vaikka näiden poislähtö ei tuntunutkaan tältä erää lopulliselta, oli Lunan tapaista lähettää seuralaisensa luotaan lempeällä tavalla. ”Näemme varmasti ihan pian.”, uskoi jumalatar ja jäi seisomaan sekä vilkuttamaan vielä hetkeksi kuistille, kunnes siirtyi siitä sisälle taloon. Huilunsoittajan sävelet soljuivat yhä kutsuvina halki kesäisen, huojuvan niityn. Ohuet korret ja kirjavat kukat taipuivat kevyessä vireessä vasten toisiaan kuin tanssien tuossa soitossa, värikkäiden perhosten lepatellessa lehdillään. Lampaatkin olivat kohottaneet päänsä ja hiljentyneet kuuntelemaan, kuinka kauniisti musiikin sulokkuus tätä ihanaa maailmaa myötäilikään.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Nov 28, 2006 20:58:25 GMT 3
Liah ojensi pieni kätösiään kohti jumalatarta, ja hänen silmänsä oikein sädehtivät innosta, kun Luna luotti pienoisen rasian hänen huollettavakseen. Hän katseli uteliaana pikkuruista rasiaa. Se tuntui niin kevyeltä ja pehmoiselta. Jostakin syystä Liahille tuli mieleen painava höyhen, sillä eihän höyhen voinut tämän enempää painaakaan. Liahin katse kohosi jälleen Lunan kasvoihin. ”Opettaako?” hän ajatteli ääneen. Sitten, kun hän palaisi takaisin kotiin, voisi hänkin soittaa huilua, ja tuoda äänensä kuuluville helein soinnuin.. jos siis oppisi tekemään huilun. Liah odotti oikein innolla, että pääsisi Huilunsoittajaa tapaamaan. Hän muistaisi varmasti pyytää ennen kuin antaisi rasian pois. Oih.. se olikin niin mukava rasia muutenkin.
Pian olikin tyttöselle ilmeistä että heidän pitäisi lähteä matkaan, sillä muutkin tahtoivat nauttia Lunatariathan ihanasta seurasta. Liah ymmärsi kuinka onnekkaita he olivat olleet, kun olivat näinkin pitkään saaneet olla Lunatariathan seurassa. Liah vain toivoi että hän voisi palata tänne myöhemminkin. Täällä oli niin mukavaa. Liah seurasi Lunatariathan paimentamana talon kuistille, ja kohotti katseensa suureen tammeen ja tuon tummaan seuralaiseen, jonka kaunis huilun soitto, meinasi kohottaa tytön varpailleen ja tanssimaan. Liah kääntyi vielä Lunaa kohti ja vastasi pienin käsin tuohon lämpimään halaukseen, ja pian hän pyrähtikin juoksuun kohti tuota tammea ja vilkutti taakseen Lunatariathalle. ”Nähdään pian!” Jäi tytön ajatus kaikumaan jälkeensä.
Mutta pian tytöstä näkyi vain iloisesti hypähtelevissä askelissa liehuva sininen mekko sekä perässä liehuvat vehnänkultaiset hiukset. Kenties tyttö olikin juossut liian nopeaan, ja wolperting jäänyt jälkeen. sillä toista tyttö ei enää havainnut seurassaan, kun saapui tammen tarjoaman varjon reunalle. Hiukan ujona jäi tyttönen seisomaan ja kuuntelemaan ihanaa soitantoa pieni rasia pienissä kätösissään. Pää kallellaan tuo katseli huilun soittajaa. Hetkeksi sulki silmänsäkin ja painoi rasiaa rintaansa vasten. Hänkin halusi osata tehdä noin heleästi soivan huilun. Hän opettelisi soittamaan yhtä kauniisti. Pehmoinen hymy säteili pikkutyttösen huulilla, tuon huojuessa hiljaisesti kukkien ja tuulen liikkeessä. Hän tunsi hetkeksi täyttyvänsä tuosta musiikista, kunnes avasi jälleen sädehtivät siniset silmänsä ja asteli nyt hiukan rohkeutta keränneenä lähemmäs Huilunsoittajaa.
((Toivottavasti et kamalasti pahastunut teostamme.. ja mukaan voit jälleen ilmestyä aivan varmasti jos siltä tuntuu.))
|
|
|
Post by R.C. on Nov 29, 2006 16:08:55 GMT 3
Aivan kuten Lunatariatha oli aavistellutkin, ei Huilunsoittaja kadonnutkaan nyt yhtä varoittamatta kuten aiemmin, vaan jatkoi kaikessa rauhassa korvia hivelevää soittoaan. Lippaan huolellisen haltijan ehtiessä lähemmäs saattoi tyttö erottaa musikantin tarkemmin, ja hämmästyä henkeäsalpaavan ylvästä ulkomuotoaan. Haltiamies oli ryhdiltään jalo ja varreltaan hoikka kuten jumalatarkin. Hänen hiuksensa lainehtivat pitkinä ja hopeanhohtoisina ohitseen virtaavassa tuulenvireessä, suortuviensa säihkyessä tähtitaivaan tavoin puuvanhuksen suomassa varjossa. Mies oli yhtä aikaa sekä kaunis että komea. Hänen virheettömät kasvonsa olivat kuin kaiken levollisuuden perikuva, huuliltaan ja huilustaan erkanevien sävelten luodessa ylleen ja ympärilleen täydellisen rauhan ja hyvyyden auran. Yllään Huilunsoittajalla oli melko yksinkertainen, hopealangoin kirjottu vaalea kaapu, joka korosti hänen henkimäänsä hyväntahtoista ja viatonta vaikutelmaa siinä missä toi omat, hienot piirteensä paremmin oikeuksiinsa.
Miehen silmät pysyivät haaveksuen suljettuina soittonsa hiipumiseen saakka, kunnes hän kohotti hitaasti luomiaan ja loi tyttöön hailakansinisen taivaan sävyttämän katsantonsa, joka oli myös syvä kuin trooppiset meret etelässä. Lempeästi tyttöä katsottiin samalla kun siropiirteinen soitin laskettiin lepäämään syliinsä yhteen ristittyjen kämmenten varaan. ”Tervehdys sinulle, soma nuori neiti...”, lausahti haltia leppoisasti ja hymyili ystävällisesti, ellei suorastaan hurmaavasti. Hänen katseensa lipui raukeasti lapsessa ja viivähti tämän pienten kätösten pitelemässä samettirasiassa. ”...huomaan mukanasi olevan tuomisiakin. Lunatariatha taisi lähettää sinut puolestaan.”, arveli mies ääneen aavistuksen päätään kallistaen. Hänen äänensävystään ei voinut havaita vähäistäkään pettymystä, painostusta tai kärsimättömyyttä, vaan ainoastaan hyväntuulisuutta ja uteliaisuutta.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Nov 29, 2006 16:49:03 GMT 3
Liah ajatteli hetken aikaa että olikohan Huilunsoittaja niin kuin Lunatariatha, kun tuo näytti melkein yhtä kauniilta. Sitten Liahin mieleen nousi ajatus että ehkä Huilunsoittaja oli samanlainen kuin Valtiatarkin oli? Tuo näytti niin kauniilta kuin satukirjasta olisi katsonut. Liah koitti hymyillä pienesti. Hänelle tuli kamalan suuri ujotuskohtaus, ja hetkeksi teki mieli mennä piiloon puunrungon taakse noin ylvästä olentoa. Tämä oli Liahin ensimmäinen kerta kun hän tapasi haltian. Ei Myeressä ollut haltioita. Kaikki siellä olivat ihmisiä, joita Valtiatar oli elämällään siunannut.
Paikoilleen ihastuksesta juurtunut Liah harmistui hiukan kun musiikki hiljalleen hiipui pois ja lakkasi. Hän mutrusti hiukan huuliaan, mutta ei tuota kauaa kestänyt, kun hän jo pian tuijotti noihin lempeisiin sinisiin silmiin. Pieni ujo hymy teki jälleen tuloaan noille huulille ja tyttönen ojensi samettirasiaa kohti Huilunsoittajaa esitellen tuomisiaan, mutta pianpa tyttönen muistikin Lunan sanat ja veti kätösensä takaisin lähelleen. Katseli hetken aikaa rasiaa ja pikkainen puna nousi pikkutytön kasvoille. Puraisipa hiljaisesti huultaankin, kun yhtäkkiä ei meinannutkaan kehdata kysyä Huilunsoittajalta joskohan tuo opettaisi hänelle miten huiluja tehdään. Pieni nenän nyrpistys Liahille itselleen kun tuo torui itseään typeräksi mielensä sisällä. Luna oli sanonut että Huilunsoittajalta voisi pyytää, jos tuo opettaisi. Nyökkäsi itselleen ja sitten päättäväinen katse kohosi rasiasta ylimykseen. ”Opettaisitko minuakin tekemään noin hienon huilun, niin voin sitten, kun menen kotiin tehdä oman huilun?” ajatteli tyttönen ääneen. Tämä oli niin hassua puhua tällä tavoin. Oli tyhmää olla puhekyvytön.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 1, 2006 0:33:06 GMT 3
Tarkemmin arvioiden oli Huilunsoittajassa ja Lunatariathassa todella joitakin hyvin samankaltaisia piirteitä. Molemmat heistä olivat olemukseltaan solakan haltiamaisia, hipiänsä kuulaan vaalea ja hiuksensa kuin hienointa hopeaa. ’Ylimaallinen olento’ lieni termi jolla saattoi kumpaistakin kuvailla sen pahemmin vähättelemättä. Haltia hymyili tytölle edelleen tyynesti tuon avatessa mielensä muodostamaan ajatuksia. Ei mies vaikuttanut tätä poikkeusta normaalista puhetavasta sen suuremmalla kummastuksella noteeraavan, vaan suhtautui pieneen seuralaiseensa yhtä luontevasti kuin jos tuo olisi liikutellut huuliaan sanojensa saatteeksi. Ja mikäli lapsosen mielen ja tunteiden ailahteluja olikin seurattu lievällä huvittuneisuudella, ei tästä puhuttu ainakaan ääneen, saati suotu väräjevin suupielin ymmärtää. ”Tämäkö oli Lunatariathan asettama ehto lahjaansa vastaan?”, arvasi haltia pieni ilkikurinen pilke silmäkulmassaan tytön esitettyä hänelle pitkällisen empimisen jälkeen pyyntönsä. Vaikutti siltä kuin mikään ei olisi jäänyt miehen viisaalta katseelta huomaamatta. Hän hymyili tietäväisesti ja laittoi huilunsa hetkeksi sivuun ojentaakseen sirosormiset kätensä tyttöstä kohti. ”Etkö tulisi ensin tänne ylemmäs istumaan, jotta jutustelumme sujuisi rattoisammin? Annahan kun autan sinua, näin sileä ja korkea kivi voi olla hankala kiivetä.”, ehdotti Huilunsoittaja huomaavaisesti, valmiina nostamaan toisen varoen vierelleen, jos tyttönen otti tarjouksensa vastaan. ”Haluaisit varmaankin ensin nähdä, mitä lipas pitää sisällään?”, tiedusteli haltia ohutta ja hienopiirteistä kulmaansa kohottaen. Hän ei varmastikaan ollut unohtanut tytön kysymystä vaikka ei pitänytkään kiirettä vastauksellaan. Kenties mies harkitsi vielä tätä 'vaihtokauppaa'. (( Laitan tähän nyt liitteeksi ajat sitten raapustamani kuvan Lunatariathasta, kun en jumalatarta jaksanut koskaan sen paremmin pelissä kuvailla. Tein värillisenkin, mutta niin haalean ettei skanneri sitä lopulta arvostanut laisinkaan. Lunatariatha ))
|
|
|
Post by R.C. on Dec 1, 2006 4:27:54 GMT 3
(( Kuluvana yönä iski sitten yhdeltä istumalta inspis räpeltää kuva Huilunsoittajastakin. =) Kivi on itse pelissä kylläkin paljon laakeampi kuin tässä: Huilunsoittaja ))
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Dec 5, 2006 0:00:27 GMT 3
Tyttö hihkaisi pienesti ja nyökkäsi innokkaasti haltian kysymykseen. hiukan rohkaistuen miehen ystävällisyydestä lähti Liah astelemaan lähemmäs kivipaatta, ja pikku kätönen ottikin pian kiinni ojennetusta kädestä, toisen pidellessä tiukasti rasiaa, ettei se vain putoaisi missään tapauksessa. Luna varmaankin suuttuisi Liahille, jos niin pääsisi käymään. Sisällä oli varmasti jotain varsin arvokasta, Liah oli siitä aivan varma. Äiti ainakin suuttui aina, kun hän vahingossa pudotti jotakin tärkeää. Pian tyttö kömpikin sileän kiven päälle ottaen tukea haltian ojennetusta kädestä. Kivellä hän sitten istuutui sirosti miehen viereen puhkuen intoa. Hän saisi nähdä mitä rasian sisällä olisi!? Tyttösen silmät loistivat innostuksesta, kun hän levitti vaaleansinisen mekkonsa ympärilleen, ja varoi tallaamasta valkeaa kaapua. Valkoinen likastui kauhean helposti. Äiti oli antanut joskus Liahille tukkapöllyä, kun tyttö oli leikkinyt juuri pestyllä valkealla lakanalla ulkona. Sitten tytölle tuli pieni epäilys. Entä jos Huilunsoittaja näkisi rasian sisällön ja katoaisi sitten, eikä Liah oppisikaan tekemään huilua? Lapsekas mutristus oli levinnyt tytön koko kasvoille kun tuo katseli samettisen rasian pintaa ja silitti sitä varovasti toisella kädellään. Pian hän nosti kysyvänä katseensa Huilunsoittajaan. ”Lähdetkö sinä, jos minä näytän sinulle mitä rasiassa on sisällä?” Liah kysyi jälleen mieltään apunaan käyttäen. hän halusi tosi kovin oppia tekemään huilun. Ehkä hän ei sitten enää tuntisi olevansa niin yksinäinen kotona, kun muut lapset leikkivät yhdessä, ilman häntä.
(vääh aivan ihania kuvia.. voisin koittaa piirtää Liahista kuvan ja koittaa saada sen koneelle näytille ^^)
|
|
|
Post by R.C. on Dec 6, 2006 14:13:53 GMT 3
Huvittunut hymy väreili haltian huulille hänen huomatessaan lapsen kasvojen kavaltavan epäilyksensä ja tytön pälytessä puoleensa kuin tyvenen lammen pintaa varpaillaan tunnustellen, peläten veden olevan viileää lämpimästä päivästä huolimatta. Liekö miehen viivyttely vastauksessaan antanut aihetta moiseen arkailuun? Toisaalta pienen seuralaisensa varovaisuus viittasi tietynlaiseen viisauteenkin – eihän sitä toki turhan sinisilmäinen sopinut olla, kun kyseessä oli jotakin näin tärkeää. ”Vielä niin nuori ja jo kovin skeptinen.”, naurahti hopeahiuksinen päivitellen, vaan ei lausahtanut sanojaan lainkaan nuhdellen. ”Noin valpasta tyttöä lienisi aivan mahdoton huijata, enkä suinkaan edes yritä, lapsirakas.”, jatkoi hän rauhoitellen, ja iskien samalla leikkisästi silmäänsä. ”Täytyy kuitenkin myöntää, että minulla oli äskettäin hyvä syy väistää kysymystäsi...”, viimeisteli mies sanansa ja vaipui pieneksi hetkeksi aatoksiinsa.
”Vai haluaisi Luna opettaa sinulle huilunteon taidon...”, toisti Huilunsoittaja tuumivaisesti ja naurahti pehmeästi. ”Tässä ulottuvuudessa se taitaa ikävä kyllä olla mahdotonta, mikäli jumalattaren ihanteista mitään tiedän. Hänen maailmansa on niin hyvässä kuin pahassakin liian täydellinen, eikä sillä ole juuri mitään yhteyttä todellisuuteen. Olisikin siis parempi unohtaa aiemmat uskomuksensa nauttiakseen täysin siemauksin kaikista näistä ihmeistä.”, selvitti haltia vaimeasti huokaisten ja kohottaen kätensä viehkeässä kaaressa viittaamaan ympäröivään, satumaiseen maisemaan. ”Koskapa Lunatariathan maailma käyttäytyy tarkoin sekä toiveidemme että haaveidemme mukaan, on kaikki näkemämme ja kokemamme sekä kaunista että täydellistä, ja yksinomaan kätemmekin taitavammat kuin koskaan. Loppujen lopuksi vain jumalatar ja minä taidamme kuitenkin olla todellisia osia tätä kaikkea.”, lisäsi haltia ja jätti selventämättä, tarkoittiko hän täydellisyydellä tässä yhteydessä erityisesti itseään. Eipä silti, etteikö Huilunsoittajalla olisi itsetietoisuuteen ollut varaakin, vaan omahyväisille henkilöille tyypillinen vivahde puhetyylissä oli silti jäänyt uupumaan. Miehen ääni soljui kaiken aikaa miellyttävänä, kuin levollisena lipuva virta, ja siten hänen sanansa pyrkivät välittämään kuulijalleen pikemminkin ymmärryksen kuin pettymyksen.
”Lisättäköön, ettemme todennäköisesti tulisi löytämään täältä ensimmäistäkään terävää esinettä, mikä taasen oikean soittimen kaiverruksessa lienee varsin olennainen kapistus. Katsohan, Lunan tapa tehdä huiluja on... tämä.”, selvitti Huilunsoittaja edelleen ja kurotti kättään kohti oksistoa, josta kuin sattumalta tipahti hänen kämmenelleen tammenterho. Haltia henkäisi kerran tuohon uuden elämän lupaukseen ja siinä samassa alkoi siemen itää, kasvaen kuitenkin tavoistaan poiketen sievän huilun muotoon. Suora, sileä puhallinontelo ja virheettömät reiät siinä olivat jo valmiina, ja viehättäviä, kiemuraisia kuvioita kyljilleen uurrettuina. Arvioivasti silmiään kaventaen tarkasteli Huilunsoittaja luomustaan ja laski sen sitten lapsen nähtäville. ”Tämä soitin tavoittaa tuulensa tunteista, ja sen sävel lähtee sielusta.”, lausahti mies pehmeästi. Hänen sanansa saattoivat vaikuttaa vain runoilulta, vaan oikeastaan ne toivat julki totuuden, kuten lapsi saattaisi aikanaan huomata: Keveä huilu, jonka haltia oli tehnyt, ei kaivannut omistajaltaan taitavia kielenkantimia. Se vastasi vaivatta niin iloon, suruun kuin hätäänkin, soiden sirosti ja kantaen tarpeen vaatiessa kauaskin.”Haluaisitko vaihtaa lahjoja?”, ehdotti Huilunsoittaja ystävällisesti.
(( Piirrä ihmeessä ja laita muitakin töitäsi sitten samalla, etkö? =) Olet tosi hyvä piirtämään, huomasin tämän silloin jo viime 'Conissa. ^^ ))
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Dec 7, 2006 0:22:34 GMT 3
Liah punastui pienesti Huilunsoittajan sanoista. Ei hän ollut tarkoittanut olla mitenkään epäkohtelias, niin kuin tyttö näytti kuvittelevan että haltia oli ajatellut hänen olleen… Pian tyttö näytti myös hiukan harmilliselta ja alkoi selittämään: ”Mutta kun kotona aina aikuiset haluavat päästä lapsista eroon, ja narraavat että pääsisivät jaloissaan pyörivistä lapsista..” Tyttö selitti suunsa liikkumatta ja avuttomasti käsillään ympärilleen huitoen, kun oli rasian jalkojensa päälle laskettuaan. Taisipa tuo pikkuinen näyttääkin varsin huvittavalta tuossa huitoessaan suun liikkumatta, vaikkakin selitystä tulikin. Lopulta tyttö lysähti hiukan kokoon suuresti huokaisten ja katseensa alas luoden. Pieni toivon pilkahdus ja nopea pään kohoaminen kuitenkin tapahtui, kun kuuli Huilunsoittajan sanat. Pian hymy levisi oikein leveänä tyttösen huulille, ja sai tuon sädehtimän innosta jälleen. Kuitenkin pian lisätyt sanat saivat tytön hiukan huolestumaan. Eikö Huilunsoittaja pystyisi häntä opettamaankaan? Mutta Lunatariatha oli sanonut, että mies pystyisi.. Liah katsoi pikkuruiset ohuet ja melkein ihosta erottumattomat kulmakarvat puolessavälissä otsaa ja silmät suurina Huilunsoittajaa. Huolestuminen aivan loisti tuosta pikkuruiselle tytölle kuuluvasta katseesta. Silmät paljastivat myös tarkemmin katseltuna suurempaa ymmärrystä, joka harvemmin, jos koskaan, tämän ikäisillä lapsilla ilmenikään. Yleensä Liahin kohdalla se vain peittyi tytön iloiseen luonteeseen, ja vallattomaan hymyyn. Mutta nyt tuo oli puhtaasti esillä tytön katsellessa mietteisiinsä vaipunutta Huilunsoittajaa.
Vakavana tyttö nyökkäsi, kun Huilunsoittaja viimein puhui jälleen. Tyttö kuunteli hiukan pää kallistuneena miehen selostusta siitä miten tämä maailma toimi. Sitten hän muisti, että Luna oli sanonut että hän muistaisi herätessään miten pajuhuilu tehtäisiin että hänen oli aivan pakko mainita asiasta Huilunsoittajalle: ”Mutta Luna sanoi, että muistaisin miten huilu tehdään, kunhan kotona heräisin..” Pikku tyttönen alkoi vaikuttaa pian suruisalta. Hän oli jo ehtinyt kuvitella miten ei olisi enää niin yksinäinen, kun pääsisi kotiin. Hän oli myös toivonut että tämä tällainen puhuminen olisi kotonakin mahdollista.. Äiti olisi niin ollut ihmeissään, kun Liah olisi puhunut aivan tällä tavalla. Pakkohan tämän tällaisenkin oli olla mahdollista. Valtiatarkin puhui, vaikka nukkuikin koko ajan kristallisessa kotelossaan. Liah halusi niin että tämä paikka omaisi edes pienen pienen hipun todellista.
Liah kuitenkin heittäytyi pian pois kuvitelmistaan, kun Huilunsoittaja mainitsi jotakin huilun tekemisen vaikeudesta. Ei yhtäkään terävää esinettä? Liah katsoi ympärilleen, mutta pian tuon huomio kuitenkin kiinnittyi Huilunsoittajan käteen tipahtaneeseen terhoon. Hämmentyneenä Liah katsoi kuinka mies puhalsi terhoon, ja kuinka se alkoi kehittyä mitä kummallisimmalla tavalla. Hiljaisesti tyttö henkäisi, kun terho otti muodokseen kauniin huilun. Ihmetyksen valtaama tyttönen katsoi huilua ihaillen. Se oli niin kaunis. Haltia vei kuitenkin tyttösen huomion pian huilusta pois. Pää kallistui jälleen hiukan. Sielusta? Tyttönen ihmetteli ja vilkuili vähän väliä huilua ja Huilunsoittajaa. Mutta toimisiko sekin vain unen maailmassa? Sittenpähän Liah kuuli varsin tavattoman ehdotuksen. ”Vaihtaa lahjoja?” Tuo ei ymmärtänyt laisinkaan. Tarkoittiko Huilunsoittaja, että huilu olisi Liahille lahjaksi? Mutta miten hän saisi sen kotiin? Eihän täältä voinut viedä mukanaan kotiin? Eihän? Tyttö panikoi hiljaisesti sisäisesti, katsellen vain kulmansa tavattoman kohonneina Huilunsoittajaa ja kaunista huilua.
(Pistänhän mie.. kunhan pääsen sinne skannerille saakka. Saanut vieläkään vanhempia ostamaan mulle sellaista ^^')
|
|
|
Post by R.C. on Dec 7, 2006 21:03:28 GMT 3
Huilunsoittaja pysytteli vaihteeksi hyvinkin vaitonaisena, aivan kuin hän olisi vaivaantunut seuralaisensa itsepintaisista epäilyistä tai lapsessa vastoin tarkoitustaan herättämästään huolesta. Varmastihan tyttö oli jo tiedostanut haltian olemuksesta henkivän viisauden, eikä siis turhanpäiten kyseenalaistanut valintojaan? Tyyneys miehen kasvoilla antoi sekin ymmärtää tuon tietävän tarkoin, mitä teki, tai näin hän ainakin itse oletti. Harvemmin lapset muutoinkaan näin kyynisiä olivat, tai ehkäpä kauniimmin kuvaillen teräväpäisiä. Tyttö vaikutti tämän myötä melkoisesti vanhemmalta kuin ulkomuotonsa puolesta sopi odottaa, mistä päätellen tuo oli joko poikkeus ikäisekseen tai jo kovia elämässään kokenut, liian aikaisin karaistunut. Muun muassa näitä mahdollisuuksia taisi mies mielessään pohtia, tarkastellessaan lasta pahoitteleva ilme komeilla kasvoillaan. ’Etkö luottaisi minuun? Pelkosi ovat turhia…’, saattoi anovan, äänettömän pyynnön huulillaan nyt riutuvasta hymynhäivästä lukea, sekä surullisesti kaartuneista kulmistaan aavistaa. Hänen katseensa oli syvä ja tutkimaton, vaan kehyksissään yhtä kaikki vilpitön.
”Minulla on tuo tieto, tietenkin… tieto taidosta tehdä huiluja terävin esinein.”, myönsi Huilunsoittaja lopulta hajamielisesti ja käänsi huomionsa poispäin horisonttiin, jolloin yksin hänen ylhäinen siluettinsa piirtyi vasten sädehtivää aurinkoa. ”Ja voisin ilman muuta siirtää sen sinulle, tuosta vain.”, jatkoi haltia vaimeammin, kuin vastentahtoisesti mainitsemaansa vaihtoehtoa tunnustellen. Hienoinen ryppy oli ilmaantunut hänen siloiselle otsalleen, mutta lakosi siitä pian miehen tuumaillessa edelleen: ”Luulenpa kuitenkin, että sinun olisi hauskempaa oppia omia aikojasi, oikeassa maailmassa, kunnes osaisit tehdä itse huiluja ja ilahduttaa niillä muita.”, selitti haltia rauhallisesti, kääntäen samalla huomionsa ja hymynsä jälleen tytön puoleen. Vast’ikään luomansa huilu yhä kämmenellään leväten hän kumartui hieman eteenpäin ja saatteli lasta sanoineen tekemään seuraavan, olennaisen havainnon: ”Jokainen soitin on yksilöllinen, saaden muotonsa kuten sävelensäkin tekijänsä mukaan. Niinpä on tärkeää, että annat huilullesi aikanaan omanlaisen äänesi. Tämän vuoksi en halua jakaa tietoa kanssasi, kuten Luna ehkä tarkoitti minun tekevän. Muussa tapauksessa luomuksesi kuvastelisi lähinnä minun tietoani ja taitoani, eikä niinkään omaasi.”
Haltia hiljeni jälleen ja antoi lapsen sulatella hetken selitystään, vaikka ei uskonutkaan tytöllä menevän kovin kauaa tarkoituksensa sisäistämiseen. Mikäli toinen tuntui hyväksyneen syynsä eikä vaihtoehtoisesti esittänyt uusia kysymyksiä, palasi hän aiempiin puheisiinsa: ”Haluaisitko siis tiedon sijasta hyväksyä lahjani? Tällä huilulla saatat kertoa tunteistasi ja se inspiroi sinua varmasti aikanaan oman soittimesi veistämisessä...”, ehdotti Huilunsoittaja aavistuksen päätään kallistaen. ”Pidän kyllä huolen, että saat vietyä esineen mukanasi todellisuuteen - olen oikeastaan ainoa, joka pystyy moisen mahdollisuuden järjestämään... mutta tällöin sinun tulisi luottaa minuun.”, totesi mies ja iski veikeästi silmäänsä. Huoleton ele sai hänet vaikuttamaan nuoremmalta, vaikka haltian varttuneisuutta olikin hankala arvioida. Hän saattoi yhtä hyvin olla satojakin vuosia vanha, ellei peräti tuhansia. Ikä tuntui loppujen lopuksi olevan vain mielenlaadusta kiinni, ja ulkonäkö sekin petti varmasti toisinaan...
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Dec 7, 2006 23:40:56 GMT 3
Jälleen Liahilla oli tunne, että hän oli ollut varsin tahditon ja hankala. Ei hän tahallaan.. Se vain tapahtui aina vahingossa. Liah nosti katseensa Huilunsoittajaan hiukan anteeksipyytävä ilme kasvoillaan, toisen suupielen varovaisesti koettaessa kohottautua jonkinlaiseen hymyyn. Hän koitti viestittää, ettei hän epäillyt, ainakaan tahallaan… Liahiin sattui, kun hän ajatteli että hän aiheutti toiselle tuollaisen surullisen ilmeen. Tyttönen kuunteli miehen hajamielisiä sanoja vakavoituen hiukan. Liah nyökkäili pienesti Huilunsoittajan päätelmille. Se olisi hauskaa oppia ihan itse.. Mutta kuitenkin, kai se sentään olisi helpompaa aloittaa, jos tietäisi edes jotakin huilun tekemisestä? Liah kuitenkin vaikeni mietinnöistään. Ehkä hän voisi ensi vuonna mennä suuresta kirjastosta katsomaan, kun hänet lähetettäisiin kouluun. Kaiketi sieltä löytyisi jotakin, joka antaisi edes pienen vinkin. Tyttö tuntui vaipuvan pieneen mietetilaan, josta kuitenkin pian heräsi, Huilunsoittajan selvittäessä hänelle soittimien omasta soinnusta, joka syntyi vain koska niillä oli erilaiset tekijät. Liahin oli pakko myöntää, että tuossa oli kyllä paljon totta. Eikö hän ollutkin toivonut, että saisi oman äänensä kuuluviin omalla huilullaan? Liah nyökkäsi pian: ”Hyvä on…” Tyttö nyökkäsi jälleen leveästi hymyillen. Hän toivoi että saisi miehenkin jälleen hymyilemään. tämähän oli unien maailma, eikös ihmisten, ja muidenkin, kuulunut olla onnellisia täällä? ”Kun mietin asiaa, ymmärrän että olet varsin oikeassa.” Tyttö ajatteli. Ajatuksesta kuului täysi asian hyväksyminen ja huulilla kareilevan hymyn kertoma ilokin.
Hiljainen kihitys kuului tytön suusta. Hän saisi huilun! Käsi kohosi sievästi suulle onnellista kihitystä hillitsemään: ” Haluaisin kovasti ottaa vastaan lahjasi”, tyttö ilmoitti leveästi hymyillen. ”Lupaan kanssa opetella ahkerasti huilun veistämistä!” lisäsi tuo pian perään. Sitten ihmetys otti vallan tyttösen kasvoilla. Huilunsoittaja oli ainoa, joka pystyi viemään tavaroita täältä todellisuuteen? Mitenköhän se tapahtui? Tyttönen mietti ihmeissään ja valtavan uteliaana. Eipähän kehdannut kysyä, kun oli toiselle niin paljon päänvaivaa jo muutenkin aiheuttanut. ”Mutta sittenhän minä luotan sinuun!” ilmoitti tyttö varmasti ja koitti matkia haltian silmäniskua. Olipas silmäniskeminen vaikeaa, tyttönen ajatteli.
Pian Liah muisti pienen rasian, joka lepäili polvillaan ja nosti sen käsiinsä. ”Tätä en voi kyllä sanoa omaksi lahjakseni, koska minä vain kannoin sen tänne Lunan puolesta.. Mutta minä voisin aina iltaisin soittaa sinulle huilulla jotakin, ennen kuin menen nukkumaan… jos se vaikka sattuisi kuulumaan sinne asti missä sinä asut.” Tyttönen ojensi jälleen pikkuruisia kätösiään, joiden kämmenillä piteli samettista pehmoista rasiaa, kohti Huilunsoittajaa. Hän oli miltein jo unohtanut koko rasian. Olipas hän ollut huolimaton, onneksi ei ollut lähtenyt juoksentelemaan mihinkään. Äiti olisi varmasti torunut häntä, jos olisi kotona mennyt jotain tuollaista tekemäänkään edes. Hui.. äiti osasi olla kovin pelottava, kun hän oikein innostui torumisessaan, ja päästi kielenkantansa laulamaan. Liahia melkein puistatti.
Pian Liahille tulikin mieleen.. Mistähän päin maailmaa Huilunsoittaja oli? Liah ei paljoa tiennyt ulkomaailmasta, mutta hän oli joskus nähnyt temppelissä kartaston, jossa selvitettiin muinaista kuvaa Myrkmeren mantereesta. Hetken aikaa tyttönen kestikin olla hiljaa, ja malttoi olla kysymättä, mutta kysymys aivan kuin vain lipsahti tyttöseltä: ”Mistä sinä olet kotoisin?” Tuijotti tuo noilla viattoman sinisillä silmillään kysyvänä. Hänestä jotenkin tuntui että ehkä se ei ollut soveliasta kysyä, mutta ajatus oli jo häneltä lipsahtanut, ikään kuin sanottu sivu suun..
|
|
|
Post by R.C. on Dec 9, 2006 2:58:01 GMT 3
Hyväntuulisuus rentoine hymyineen oli palannut Huilunsoittajan kasvoille vähintään hänen viimeisimmän veijarimaisen eleensä myötä, mikä antoi tytölle kylliksi syytä arvella epäileväisen ensivaikutelmansa jo hyvän aikaa sitten unohdetun. Yhtä kaikki oli haltian hetkellinen synkistyminen saattanut suoda tervettäkin vaihtelua ympäröivän satumaailman monotoniseen myönteisyyteen, ja osoittaa hänen olevan todella yksi aidoimmista asioista ulottuvuudessa, josta osa saattoi koostua yksinomaan kuvitelmista. Eihän onnea voinut tuntea ilman tietoa ikävästä. Valokin oli siunaus pimeyttä pelkääville, mutta sokaisi väistämättä katsojansa ellei osannut etsiä varjoja. Niinpä vain ainainen kauneus tai hyvyyskin olisi lopulta menettänyt merkityksensä, muuttuen tylsäksi ja tavanomaiseksi ihailijoidensa silmissä. ’Kontrasti kuin yön ja päivän, toinen toistaan täydentävät... yhtäältä komea, toisaalta kammottava - kumartakoon maailma, sillä enkö ole täydellisin tasapaino näitä kahta?’, vaipui Huilunsoittaja hetkeksi ajatuksiinsa, vaikuttaen tällöin hyvinkin tyytyväiseltä itseensä. Varmasti nuoren seuralaisenkin sopi olla nyt hyvillään, tuntuihan kiusallinen tilanne rauenneen kuin tilauksesta. Kunhan lapsi ei vain saanut tietää tästä miehestä enempää kuin Lunatariathakaan, muutoin olisi levolliseen tunnelmaan saattanut sekoittua varsin pahaenteinen säväys...
”Olen iloinen että pidät luomuksestani.”, vastasi haltia havahduttuaan hetken aatoksistaan, joiden aikana lapsi oli ehtinyt puhua hänelle ilmeisesti enemmän kuin mihin mies oli ehtinyt pistää omaa sanaansa väliin. Jakamattomalla kiinnostuksella oli hän kuitenkin toista kuunnellut, osoittamatta merkkiäkään omahyväisistä mietteistään. Nyt haalittiin lipas varoen lapsen kämmeniltä ja tilalle laskettiin sorja soitin, kevyt kuin pieni terho vain, mutta sitäkin kestävämpi. Huilun sileä pinta tuntui kuin kutsuvan lasta kohottamaan koristeellisen vartensa somaan soitantaan - ripaus taikuutta tuntui yhä olevan esineessä läsnä. ”Tutki sitä tarkoin niin opit nopeammin tekemään itse. Mutta soita silti sitäkin useammin. Suurin lahja minulle olisi jos tietäisin säveltesi soljuvan iltaisin suuntaani. Kuulisin ne aivan varmasti.”, lausahti Huilunsoittaja luottavaisesti, eikä hänen vast'ikään lahjoittamansa soitin ollutkaan omiaan herättämään epäilyksiä tässä kenties vallan mahdottomalta tuntuvassa asiassa.
Luovutettuaan huilun sen tuoreelle omistajalle siirsi mies puolestaan huomionsa vastaanottamaansa samettirasiaan, tarkastellen hyvillään pinnalle kirjottua hopeista symbolia, joka oli hänelle hyvinkin tuttu. ”Tämä lahja on kyllä Lunalta, mutta sen lopullinen saaja en ole minä, kuten jumalatar hyvin tietää...”, tuumaili Huilunsoittaja hajamieliseen sävyyn, sipaisten lippaan pehmeää kantta ennen sen raottamista. Sisällä lepäsi sievästi laskostettu hiusnauha, jollaista mies olisi tuskin suortuvilleen sitonutkaan, olivatpa hiuksensa kuinka hienot hyvänsä. Hohtava, sinisävyinen kangas väreili vienosti kuin keveä höyhen lämpimässä vireessä, vaan ei vahingossakaan karannut paikaltaan tuulen kera tanssimaan. ”'Seesteisen taivaan sinestä punottu, sitoo suortuvat siististi keskenään, pitäen ne sijoillaan...'”, kuvaili haltia katseensa vanginnutta lahjaa, lainaten kai jumalattaren aiempia sanoja ja pidellen rasiaa kämmenillään niin matalalla, ettei tytölläkään ollut vaikeuksia nähdä, mistä hän parhaillaan puhui. Vain hetkeksi kohotti mies lipasta liki kasvojaan, sulkien silmänsä ja vetäen henkeä. ”...eikä hän unohtanut ketojen kukkasia, joiden vieno tuoksu on alati aistittavissa. Lajikin on aivan oikea...”, lisäsi Huilunsoittaja vaimeasti, tarkistettuaan juuri kyseisen yksityiskohdan. Tämän jälkeen lipas suljettiin ja se sujautettiin talteen kaavun etumuksen laskoksiin.
Haltia räpäytti nyt silmiään, kuin valveutuen haaveistaan, ja käänsi katseensa seuralaisensa puoleen. Hän oli jälleen kerran osoittanut tietynlaista inhimillisyyttä jumalaisesta olemuksestaankin huolimatta, unohtuessaan toviksi tyystin ystävättäreltään pyytämänsä lahjan lumoihin. Jälkimmäinen lieni tosin ymmärrettävää, mikäli tyttö osasi arvata lippaan lopulliseksi kohteeksi naispuolisen henkilön, ja mitä ilmeisimmin siis miehen mielitietyn. ”Suo anteeksi hajamielisyyteni, rakas lapsi.”, pahoitteli Huilunsoittaja hämillisenä, vaan ei pyytänyt tyttöä toistamaan kysymystään. Hän oli kyllä kuullut utelun, olipa se kuinka ohimennen ja melkein vahingossa esitetty. Mies sen sijaan oli harkinnut vastaustaan tarkoin, vaikka muotoilikin sen nyt lähes samantien: ”Asun kaukaisella saarella, jonka taivaalla ja maalla värikkäät valot öisin karkeloivat. Sitä on kaunista katsella...”, kertoi hän hymyillen, arvaamatta kai kertoa lapselle sen tarkempia tietoja, tai jättäen paikan nimen ja sijainnin tarkoituksella mainitsematta. ”Entäpä sinä?”, oli vastavuoroinen kysymys luontevaa jatkoa sanoilleen, joka siirsi puheenvuoron myös sopivasti takaisin tytölle itselleen...
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Dec 9, 2006 14:56:50 GMT 3
Liah katsoi hetken aikaa huilua, joka laskettiin hänen kämmenilleen, ja sormet kiertyivät varovasti sen varren ympärille. Hän katseli huilua silmät kimallellen innosta. Tuntuipas se sileältä sormien alla. Hän kohotti katseensa Huilunsoittajaan ja nyökkäsi sitten toisen kehotukselle. Hän tekisi varmasti niin. Myös se, että haltia otti tytön lahjan vastaan, teki Liahista erittäin onnellisen. Häntä tosin mietitytti saisiko hän niin kauniisti yhteen sopivia säveliä huilustaan kuin Huilunsoittaja oli saanut. Hän siis soittaisi joka ilta ennen kuin menisi nukkumaan Huilunsoittajalle. Toivottavasti se toisi iloa toisen iltaan. Tosin mies oli varmasti onnellinen muulloinkin.
Liah siirtyi lähemmäs katsomaan juuri pois antamaansa rasiaa. Hän oli utelias tietämään mitä noin kauniissa rasiassa oli sisällä. Liah henkäisi hiljaisesti nähdessään hiusnauhan. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään noin kaunista. Tai noh ainakaan noin kaunista hiusnauhaa. Liah käänsi pian katseensa Huilunsoittajan kasvoihin, ja arvasikin pian, että se oli menossa jollekin hyvin tärkeälle henkilölle Huilunsoittajan elämässä. Liah hymyili tyytyväisenä, sillä hän oli saanut tuoda niin tärkeän lahjan perille asti, ja häneen oli luotettu sen kanssa. Tyttö istui nyt siinä vieressä vain ja katseli tyytyväisyyttä hehkuen Huilunsoittajaa, joka tarkasteli lahjaa.
”Mm’m.. ei se mitään. Se on mukavaa, kun on elämässä joku tärkeä…” Sanoi tyttö Huilunsoittajan anteeksipyynnöille, mutta hiljeni kuuntelemaan toisen vastausta aiemmin esittämäänsä kysymykseen. Hänen korvansa hiukan höristyivät, sillä olihan se hienoa tietää millaisessa paikassa Huilunsoittaja eli. Kysyttäessä missä Liah asui hänen täytyi miettiä hetkisen. Myerestä oli niin paljon kerrottavaa, mutta nimen mainitseminen ei varmastikaan kertoisi mitään. ”Hmm.. Minä asun Valtiattaren valtakunnassa…” Tyttö rapsutti hiukan hiuksiaan koittaen keksiä, jotain kaunista kerrottavaa, joka kuvaisi kaikkea kauneutta. ”Mmm.. Siellä on tosi kaunista kaikkialla, paitsi ihan vuorten tuntumassa.. Vuorille ei saa mennä tai joutuu lumouksen valtaan. Äiti kertoi aina pahoja tarinoita vuorista ja tuhansista armeijoista eri kansoja, jotka olivat koittaneet päästä tuhoamaan Valtiattaren rakkauden lähdettä, mutta jäivät vuorien loitsuun ja jäivät mieliltään ikuiseen vaellukseen, vaikka eivät jalallaan enää askellakaan eteenpäin.” Sitten tyttö tajusikin ettei tuo ollut mitään kaunista.. ”Uhups.. ei tuota pitänyt sanoa..” Pieni naurahdus ja tyttö punastui pienesti. ”Kuitenkin… Valtiatar nukkuu, jotta maa kukoistaa ja kansa kasvaa terveenä kuin maakin. Minä en ole koskaan käynyt kaupungissa, mutta ensi vuonna minä menen kouluun Blinjen kaupunkiin. Se on tosi jännittävää, koska kylässä jossa minä asun ei ole niin paljoa ihmisiä kuin mitä kaupungeissa kerrotaan olevan. Siellä sanotaan olevan myös suurempi ja kauniimpi temppeli, eikä niin vaarallista kuin maaseudulla, jossa saattaa joutua ryöväreiden hyökkäyksen kohteeksi.” Selitti pikku tyttönen aluksi kovin innokkaasti ja vivahteikkaasti ajatellen, ja ryöväreistä kertoessaan tuon silmät suurentuivat pikkaisen pelosta. ”Mutta rosvojakaan ei ole nykyään niin paljoa, kun ylipapitar on lähettänyt joukkoja maaseudulle pitämään meistä huolta.”
Hetken aikaa tyttö oli hiljaa. Hän oli kääntänyt haaveilevasti katseensa taivaan rantaan. ”Kun minä täytän 15 niin minä aion lähteä pois Myerestä. Niin kuin jotkut ovat tehneet. Minä haluaisin nähdä millaista on ulkopuolella. Jotkut ulkomaailmaan muuttaneet kauppiaat, jotka palaavat välillä kotiin, kertovat kaikenlaista jännittävää aina. Mutta matka muuhun maailmaan on vaarallinen, tai niin kauppiaat sanovat. Maa meidän ja muun maailman välillä on kuollutta pitkän matkaa…” Tytön ajatuksen äänessä kuului pieni surullinen vivahde. Kenties hän ei pitänyt kuolemasta, tai oli muuten vain surullinen siitä, että niin suuri maa-alue oli niin tuhottu, ettei siellä hyppinyt edes jänönen.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 10, 2006 3:04:12 GMT 3
”Vaan ehkäpä maailma puolestaan on ehtinyt tulla jo luoksesi, ennen kuin vartut niin vanhaksi.”, esitti Huilunsoittaja oman arvauksensa kujeilevasti hymyillen, kuunneltuaan tarkkaavaisesti tytön kertomusta kotimaastaan ja sen maisemista, sekä toiveistaan nähdä vieraita valtakuntia. ”Kuvailemasi Valtiatar vaikuttaa varsin laupealta luopuessaan voimistaan kansansa hyvinvoinnin vuoksi. Kenties hänessä ja Lunatariathassa on jotakin samaa – jumalatarkin pitää yllä kauniita unikuviaan tarjotakseen toivon sataman haaveisiin uskoville.”, jatkoi haltia tuumivaisempaan sävyyn. ”Mistä saattaisimme päätellä, että kaiken hyvän takana on aina kaunis nainen.”, naurahti mies huvittuneesti ja katsahti tutkivaisesti tyttöä. ”Olen varma että sinustakin varttuu vielä yhtä sievä ja rakastettu henkilö.”, lisäsi Huilunsoittaja lämpimään sävyyn ja vaikeni hetkeksi seuraamaan, minkälainen vaikutus mahtaisi sanoillaan tyttöön olla. Ehkäpä pesunkestävä hurmuri yritti melkein kiusallaan saada seuralaistaan hämmentymään, vaikka leikkihän tässä oli kyseessä. Ennustuksen osalta oli tuskin kuitenkaan vitsailtu.
Hetkisen kuluttua jatkoi haltia kuitenkin puhettaan, mikäli lapsi ei tällä välin keksinyt istuttaa kaksikon väliseen keskusteluun uutta aihetta jutunjuureksi. Ainakin mies koetti ajoittaa sanansa sopivasti ennen seuralaisensa seuraavia ajatuksia: ”Aavistelen sinua taitavan vieläkin mietityttää kykyni siirtää esineitä täältä todellisuuteen, vaikka ne kuulemasi mukaan ovat parhaimmillaan vain kuvitelmaa, eikö vain?”, tiedusteli Huilunsoittaja lähes retoriseen sävyyn, siirtäen katseensa hetkeksi kaukaisuuteen. Hän nautti autuaasti tammen tarjoamasta varjosta, joka havisevin lehdin täplitti aurinkoista maata, kutsuen viileitä ilmavirtoja lehvästönsä alla istuvia vilvoittamaan. ”Voisin näyttää sinulle, kuinka se tapahtuu...”, jatkoi mies liki seuraavaan hengenvetoon, kaartaen huulilleen hymyn täynnä arvoituksia. Moinen ilme oli kuin omiaan herättämään uteliaisuutta...
(( Jaahas, kun Syrra kertoo nuorelle tytölle mitä uskoo tästä varttuvan isona, niin tiedä pitäisikö siihen suhtautua ilahtuen, inhoten vaiko juosta nopeasti karkuun. =S *tuntee tietynlaista vastenmielisyyttä hahmoonsa* Paha setä. ))
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Dec 10, 2006 22:40:18 GMT 3
”Ehtinyt tulla minun luokseni? Mitä sinä sillä tarkoitat?” Tyttö katsoi Huilunsoittajaan kysyvästi ja hiukan epäillen. Miten maailma saattoi tulla Myereen kun ei edes muistanut koko valtakuntaa? Ajatukset kuitenkin kirkastuivat tuosta, kun puheeksi tuli Valtiatar. Tyttö nyökkäsi innokkaasti. Valtiatar nukkui heidän vuokseen. Sitten Liah nyrpisti hiukan nenäänsä. ”En minä halua tulla sellaiseksi.. Kai olen liian itsekäs, kun viihdyn tavallisessa elämässä paremmin.. Luulen, että Valtiatarkin halusi minun elävän normaalin elämän, koska hän ei antanut minulle kykyä puhua ääneen..” Liah jätti selittämättä miten tuo mihinkään liittyi ja keskittyi tutkailemaan hetkeksi aikaa juuri saamansa huilun pintaa.
Ennen pitkää tuo tutkaileva katse kohosi huilun pinnasta kuullessaan huilunsoittajan kertovan aavistuksistaan Liahille. Nuo siniset silmät katsoivat miestä hetken aikaa varsin vakavina ja niissä pilkahti jälleen tuo tietämys, jota niistä ei välttämättä olisi pitänyt löytyä. Sitten hymy levisi jälleen tuon huulille ja heijastui koko kasvoihin iloisena. ”Ehkä vähän..” Tuo vastasi ja sitten kohottautui hiukan suorempaan istumaan, kun Huilunsoittaja ehdotti näyttävänsä miten koko operaatio tulisi toimimaan. Hymy vain leveni jos se oli mitenkään mahdollista hänelle. ”Todellako?” Liahin uteliaisuus oli todellakin herännyt. Hän halusi tietää toimisiko se todellakin. Pikku kätöset tiukensivat otettaan huilun ympärillä. Hän saisi oman kauniin huilun, jonka oli saanut lempeältä henkilöltä. Sillä oli arvoa.
(Voih pikku Liah..)
|
|