|
Post by R.C. on May 14, 2006 10:15:43 GMT 3
(( Tämä on kevyt ‘sivujuoni’ eräästä toisesta pelistä, ja liittyy alkuperäiseen yhteyteensä jonkin verran tai ei yhtään. Realistisesta näkökulmasta tervetulleita olisivat nyt kaikki lapsihahmot, kuukiven omistajat ja he, joiden sydän on harvinaisen puhdas tai mieli valoisa tai voimakas. Toisaalta, ei kai tässäkään maailmassa mikään mahdotonta ole, joten mukaan vain ken on kiinnostunut jumalattaren tapaamaan. ; ) Tähän peliin ei sisälly väkivaltaa, elleivät hahmonne sitä itse aiheuta. ))
Hetkenä ennen aamunkoittoa oli horisontti hailakansininen. Pienet tähdet tuikkivat vielä taivaan tyynellä kuvastimella, ja kuu heijastui ikuisuuden peilistä pyöreänä ja täydellisenä. Tuoksui kesältä ja kasteelta korkeassa heinikossa, ensimmäiseltä syvältä henkäykseltä sateen jälkeen. Vehmaat niityt huojuivat uneliaasti vienossa vireessä, lempeä tuuli vaelteli ketokukkien lomassa luvaten lämmintä.
Uneliaat ruiskaunokit taipuivat usvaisella kedolla vuoroin valkeita unikoita ja toisiaan vasten, kun hiljalleen heräilevät, värikkäät perhoset venyttelivät siipiään kukkien samettisilla terälehdillä. Jostain kauempaa haikaili pajuhuilun soma soitanta ja lähempää kantautuivat vaimeat määkäisyt valkeiden, onnellisten lampaiden...
Ja tuolla rauhallisella niityllä huilun siivittämissä sävelissä tanssi jumalatar Lunatariatha, laulaen heleällä äänellään kaikesta kauneudesta.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 18, 2006 23:35:14 GMT 3
(( Kukaan ei ole vielä tullut mukaan, mutta mieleni tekee jatkaa tätä vaikka vain vähän eteenpäin... =) ))
Aivan liian pian oli tuo heleä soitanta päätöksessään, kaiun kauniin seuratessa enää sävelten iloista leikkiä, jääden toiseksi tässä kisailussa. Vielä yritti tuulikin jatkaa somaa soittoa, ollen olemukseltaan kuitenkin turhan häilyvä ja vallaton hiipunutta esikuvaansa heijastamaan. Lunatariatha kiepsahti vielä kerran viehkeästi, kaarsi siron vartensa sievään niiaukseen ja kiitti suosiotaan humisevaa niittyä. Kohta kohotti kaunotar kalpeat kasvonsa ja käänsi ne suuntaan, josta soitanta oli kantautunut:
"Voi, soittaisit minulle vielä kerran, huilunsoittaja, kerran vielä tanssisin somasti säveltesi siivin!", huudahti hän heleällä äänellään, toiveen hartaan lausuen tuuleen lämpimään. Mutta huilunsoittaja oli noussut vanhalta muurilta, jolla hän tapasi istua, äärellä vuolaan virran joka vilisi hopeakylkisiä kaloja. Jalo oli tuo mieskin olemukseltaan, vaaksan verran jumalatarta pidempi, komea kuin kuutamo keväisenä aamuna. Pitkinä ja vapaina väreilivät hiuksensa lauhkeassa tuulessa, hopeisina ja sinervinä.
"Soittaisin teille kyllä, jumalattareni, sydän iloiten sävelistä, jotka askeleitanne saavat saatella, mutta on tullut aikani lähteä, palata takaisin maailmaan.", soljuivat hänen pahoittelevat sanansa vuorostaan kääntyvään tuuleen, joka haikeana huokauksena toi tuon vastauksen jumalattaren korviin. Pettymys viivähti hetken Lunatariathan kasvoilla. Voi kuinka hän pitikään noista sävelistä, joita vain huilunsoittaja osasi soittaa...
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Jun 24, 2006 21:55:41 GMT 3
(Onkos tämä semmoinen unen maailma, vai ihan oikea maailma?)
Liah oli nukkunut keveästi huilun soitannon lennättäessään hänen uniaan. Mistä lie tuo olikaan kantautunut tytön korviin. Kuitenkin, jostain selittämättömästä syystä, soiton loppuminen herätti nuo uneliaat siniset silmät. Pitkät vehnänkultaiset hiukset olivat kietoutuneet niityn kukkien varsien ympärille.
Hiljaisesti unenpöpperöinen tyttönen työnsi itsensä istumaan kukkien ja versojen keskelle. Mairea haukotus ja käsien venyttely alkoi. Hän kuuli hiukan etäistä keskustelua ja uteliaasti hänen lapsen pyöreät kasvonsa kääntyivät katsomaan keskustelijoihin. Tyttö ei täysin vielä ymmärtänyt mistä nuo puhuivat, taisi uni liikaa vielä mieltä painaa.
Hän kömpi hitaasti mystyyn ja hetken aikaa huojui kukkien keskellä unisena. Lemminkin sininen pieni mekko liehui vienossa tuulessa. Tyttö loi uniset siniset silmänsä niityn ylle etsien keskustelijoita katseeseensa.
|
|
nova
Member
Puhu harpyijoille totta.
Posts: 167
|
Post by nova on Jun 25, 2006 17:12:27 GMT 3
((Voiko tähän tulla mukaan ihan kuka vain, vai onko tämä esim. ihmismäisille tms. hahmoille?))
*Pitkäkarvainen, kolmimetrinen ja sarvekas koira, wolperting, makoili niityllä katsellen taivaalle. Hänellä oli päällään sininen t-paita ja vaaleankeltaiset shortsit, sillä päivästä oli tulossa kuuma. Hän sulki silmänsä, ja näki hajujen maailman. Värikkäitä hajurihmoja leijumassa hänen yläpuolellaan. Niittyleinikistä tuli keltainen rihma ja ruiskaunokista kauniin sininen. Mutta kaikkein ylimpänä oli hopearihma. Wolperting nousi seisomaan. Hopearihma kulki kauas mäkien taakse. Wolperting avasi silmänsä ja käveli hopearihman tulosuuntaan. Välillä hän sulki silmänsä ja katsoi suuntaa.
Päivä oli kaunis, ja kaikkialta kuului lintujen sirkutusta. Niinpä wolperting sulki jälleen silmänsä ja kuunteli. Hän katsoi äänien maailmaa. Äänien maailma ei ollut yhtä värikäs kuin hajujen maailma. Päinvastoin. Äänimaailma oli harmaa ja väritön. Jostain kuului huilunsoittoa, joka havahdutti wolperting-pojan. Hän avasi silmänsä ja käveli kohti ääntä.*
|
|
|
Post by R.C. on Jun 25, 2006 22:22:14 GMT 3
(( Shard: arvasit oikein, tapahtumat tässä maailmassa perustuvat pitkälti uniin, tosin he, joilla on tarpeeksi vahva mieli, voivat siirtyä samaan ulottuvuuteen omia aikojaan. =) Ja nova: kaikenlaiset otukset ovat kyllä tervetulleita tähän peliin. ^^ ))
"Jumalattareni, suokaa toki tuulen suopeamman puhaltaa pois kaipaus kasvoiltanne, jotka hymyllään saavat päivän paistamaan. Sillä niin kuin aamunkoitto näillä rauhan vainioilla on iltarusko valveuden mailla, käyvät ne kaksi käsi kädessä, ja päivän päättyessä kansani saleissa, alkaa uusi muussa maailmassa. Katsokaa siis ympärillenne ja huomaatte jo saaneenne vieraan.", lohdutti huilunsoittaja hymyillen, saaden Lunatariathan mielen keventymään ja huomion harhailemaan. Näin hälvenivät vaivihkaa taivaalle hiipineet sadepilvet matkoihinsa, sillä niille ei näin kauniina aamuna olisi sijaa.
Lunatariatha käännähti ympäri havaitakseen kauempana niityllä heräilevän tytön. Hän naurahti helähtäen ilosta, ja samalla hetkellä parvi satakieliä liversi kauniisti läheisten puiden lehvästöissä. Jumalatar poimi käteensä ruohikossa lojuneen kuun ja tähtien paimensauvansa ja kirmasi lampaineen kohti toivottua vierasta. "Tervetuloa, nuori uneksija! Olen odottanut sinua.", tervehti hänen lempeä äänensä leikkisäksi vireeksi yltyneessä tuulessa. Ja vaikka Lunatariatha ehtikin osoittaa askeleensa näin aluksi lähempänä olleen tytön suuntaan, kantoivat hänen ystävälliset sanansa vaivatta jokaisen niitylle löytäneen korviin. Molemmille vieraille ne olikin tarkoitettu, kutsuna liittyä seuraansa yhtä hyvin kuin lämpimänä kehoituksena nauttia kaikesta kauniista, jonka vain toiveikas sielu ja todellisuuden kahleista vapaa mielikuvitus saivat aikaan.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Jun 25, 2006 23:29:48 GMT 3
(olenkin hyvä ^^ no ei vaiskaan ) Hiljaisesti tyttö hihkaisi Lunatariathan lähestyessä. Tuo hymy kirkasti koko kasvot kuin auringon valo olisi niille luonut säteitään. Liah otti muutaman taapertavan askeleen kohti jumalatarta, mutta pian tuon katse kääntyi kysyvänä paikalle astelevaan wolpertingiin. Uusi pehmeä hymy kohosi tuon kasvoille. Outoa kylläkin tässä kaikessa oli Liahista se että hetki sitten hän oli nukkunut vielä omassa kodissaan omassa pehmeässä sängyssään. Äiti varmasti huolestuisi jos tietäisi mihin hän olikaan kadonnut. Mutta Liah piti tästä niitystä. Se oli jotenkin vain niin mukava. Hän ei osannut selittää miksi lämmin tunne heräsi hänen rintalastansa alla täällä. Vähän kuin äidin hellä syleily.
|
|
nova
Member
Puhu harpyijoille totta.
Posts: 167
|
Post by nova on Jun 29, 2006 13:16:47 GMT 3
((R.C.: No sehän on hyvä! ) *Wolperting pysähtyi ja katsoi Lunatariathaa ja tyttöä. Hän sulki silmänsä ja näki hopearihman vievän aivan toiseen suuntaan. Edellisenä iltana hän oli ollut matkalla kohti hopearihmaa ja nukahti niityn laidalle. Nyt wolperting halusi silti nähdä, mistä huilunsoitto kuului.* "Eeh... Terve!" *Wolperting sanoi epävarmasti. Hän katsoi vuoroin Liahia ja vuoroin Lunatariathaa. Hän sulki silmänsä ja katseli äänien maailmaa ja näki ruohon havinan tuulessa tummansinisinä aaltoina tummanharmaata niittyä vasten, kun taas Lunatariathan puhe näkyi valkoisena säikeinä. Variksen raakkuminen kaikui niityllä. Wolpertingille se näkyi vaaleanvihreinä aaltoina. Maisema oli vain väritöntä, joten wolperting avasi silmänsä.*
|
|
|
Post by R.C. on Jun 30, 2006 13:03:18 GMT 3
Lunatariatha oli tapansa mukaan taas aivan haltioissaan nähdessään tällaisen pienen tytön saapuneen maailmaansa. Olihan hän välillä varsin huoleton ja lapsekas itsekin, ja toisaalta eleiltään ja olemukseltaan myös hyvin lempeä ja äidillinen. Liahin luo ehdittyään kumartui kaunotar halaamaan tyttöä lämpimästi. ”Olen niin onnellinen nähdessäni sinut, rakas lapsi.”, hän kuiskasi liikuttuneena, kuten aina aamun ensimmäisen vieraan kohdatessaan. Lunatariatha oli varsin huono hillitsemään tunteitaan, ja harvemmin hän sitä todella yrittikään. Jumalatar piti vaistomaisesti kaikista maailmassaan kohtaamistaan olennoista, ja eritoten rakasti hän lapsia.
Tyttöstä näin tervehdittyään kohottautui kaunotar taas ylös ja käänsi huomionsa vaihteeksi wolpertingiin, jollaista ei muistanut ainakaan näin unien ulottuvuudessa koskaan aiemmin tavanneensa. ”Tervehdys itsellesi, rakas poika!”, naurahti hän helähtäen ja taisi sitten havaita olennon uteliaan kuulostelun, koskapa käänsi myös kasvonsa suuntaan, josta somat sävelet olivat hetki sitten kantautuneet. Vaan nyt näytti vuolas virta muuriaitoineen autioituneen, ja komea soittaja niin ikään kadonneen. ”Voi, taas huilunsoittaja on lähtenyt. Hän käy täällä silloin tällöin soittamassa minulle, ja joskus tanssimassa kanssani, mutta ei koskaan suostu kertomaan nimeään. Eikä hän päästä ketään muita lähellensä, vaan vaihtaa aina paikkaansa. Hänellä on tavattoman voimakas mieli.”, selitti jumalatar vielä kulumatonta kummastusta äänessään, mutta kohautti sitten hymyillen olkiaan.
”Vaan antakaamme tämän erikoisen henkilön oikkuineen olla. Mitkä teidän nimenne ovat, rakkaat? Mistä tulette? Voi, kuulisin niin mielelläni kaiken teistä kahdesta! Emmekö menisi siis juomaan raikasta mesikastetta tuvalleni tuolla kauempana? Ihastutte siihen varmasti.”, sorisi hänen innostunut puheensa kuin parvi ahkeria mehiläisiä, kunnes jumalatar tajusi kai itsekin sekoittavansa tällä tahdilla toisten päät pahanpäiväisesti. ”Suokaa anteeksi, nyt käyn jo asioiden edelle ja unohdan vallan esitellä itseni.", pahoitteli hän yhä hyväntuulisuutta huokuen ja hymyillen, kohottaen vain ohimennen kätensä suulleen. "Nimeni on Lunatariatha. Tai pelkkä Luna teille. Viattomat sydämenne ja toiveikkaat mielenne luovat maailmalleni tarkoituksen...", lisäsi jumalatar hyvin rakastavaan sävyyn ja niiasi sievästi molemmille.
(( En sitten vieläkään saanut oikein mitenkään kuvailtua Lunatariathan ulkomuotoa, sillä en halunnut pitkittää vuoroani enempää. ;^^ Mutta tällaista tietoa on kyllä tulossa, vaikka sitten vain kuvan muodossa jos ei muuten. ))
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Jun 30, 2006 13:23:52 GMT 3
(Eipä mitään hätää ^^)
Liah sulkeutui hetkeksi tuohon lämpimään halaukseen ja reaktiomaisesti vastasi hän halaukseen. Tämä nainen oli niin lämmin. Ehkä niityn mukavuus tulikin tuosta naisesta? Voi tu oli niin kauniskin. Liah toivoi että hänestä kasvaisi isompana tuollainen. Liahilla oli tosin pieni ongelma. Hän olisi niin halunnut vastata naisen kysymyksiin ja keveään puheluun, mutta Liah ei osannut puhua. Hänestä lähti kaikenlaista ääntä mutta puhetta hän ei ollut koskaan osannut muodostaa.
Tyttösenkin huomio keskittyi nyt jälleen wolpertingiin ja tuo heilautti kättään pienesti pojalle. Hä ei ollut koskaan nähnyt wolpertingia aikaisemmin Myeressä kaikki olivat ihmisiä, tosin siellä oli kissoja ja koiria ja kanoja ja muitakin eläimiä. Eniten hän aina pelkäsi karhuja. Ne olivat niin valtavia. Sitten Lunatariatha mainitsi huilunsoittajan ja Liah muisti jälleen kauniin soiton, johon hän oli herännyt niityllä.
Liahilta pääsi pieni huokaus, soitto oli ollut niin kaunista.. Liah hätkähti hereille omista mietelmistään kun huomasi menettäneensä muutaman ensimmäisen sanan Lunatariathan sanoista. Kuullessaan naisen kyselevän heidän nimiään näytti tyttö muuttuvan erittäin surulliseksi. Hän olisi halunnut kertoa, mutta puhekyky oli jotain jota hän ei hallinnut. Silmät alkoivat kyyneltyä hiljalleen. Hän olisi halunnut kertoa nimensä, suu liikkui, yritti sanoa sanoja, mutta ääntä ei kuulunut. Tupsahti tuo tyttönen sitten suruissaan takamuksilleen niittyruohikkoon istumaan ja katseli surullisena käsiään. Hän halusi niin osata puhua.
|
|
nova
Member
Puhu harpyijoille totta.
Posts: 167
|
Post by nova on Jul 7, 2006 16:53:03 GMT 3
*Wolperting lopetti hölmistyneenä katselun ja huomasi vasta silloin, kuinka lämmintä niityllä oli. Saattoi olla kaksikymmentä astetta, mutta pitkän turkin läpi se tuntui paljon lämpimämmältä.* "Olen Il-Bajja tal-Mellieha von San Sebastian de la Gomera. Jostain syystä kukaan ei muista nimeäni kokonaan, joten minua sanotaan Il-Bajjaksi. Tulen mukavan lämpimästä paikasta, Kanarian saarten La Gomera-saarelta, San Sebastian de la Gomera-kaupungista. Minulle ehkä turhan kuuma paikka, tämän turkin takia." *Il-Bajja lausui huolettomasti. Tuo nainen vaikutti hyvämuistiselta, joten olisiko tuo ainoa henkilö hänen itsensä lisäkseen, joka muistaisi hänen nimensä?
Sen jälkeen Il-Bajjan huomio kiinnittyi tyttöön, joka oli juuri istuutunut murheellisena ruohikkoon, muttei sanonut sanaakaan.* "Mikä sinulle tuli?" *Wolperting kysyi. Hän otti muutaman pitkävartisen niittykukan ja solmi niistä seppeleen. Seppeleen teosta hänellä oli kokemusta, olihan hän edellisenä juhannuksena valmistanut sellaisia juhannusjuhliin. Tämän niittykukkaseppeleen hän laittoi tytön päähän.* "Kukkakruunu sopiikin sinulle hyvin. Nouse ylös, tyttöseni." *Il-Bajja sanoi hymyillen. Hän ihmetteli äkillistä ystävällisyyden puuskaansa, oliko tämän niityn tuoksu yöllä jotenkin vaikuttanut?*
|
|
|
Post by R.C. on Jul 8, 2006 10:19:30 GMT 3
Pienen tytön tuiskahtaessa noin pehmeälle nurmelle murehtimaan rypistyivät Lunatariathan kulmat aavistuksen ja hän kallisti hieman kummastuneena päätään, kunnes ymmärsi kuitenkin, mikä nuorta vierastaan noin kovasti harmitti. Wolpertingin kaunis teko sai osakseen mitä ilahtuneimman hymyn. Parvi pieniä ja sieviä, värikkäitä perhosia lehahti hetkeksi tytön tuoreen kukkalein ympärille tanssimaan, kun jumalatar itsekin kumartui tätä piristämään. ”Et siis pysty puhumaan... ei se mitään, lapsirakas. Sinunkaltaisesi kuuntelijat ovat maailmassasi varmasti kultaa. Kuitenkin noin suloisen tytön tulisi saada äänensä kuuluville, sillä sanoissasi piilee totuus. Täällä voit ajatella ääneen, Liah, ja me kuulemme mitä haluat sanoa.”, lupasi Lunatariatha lempeästi ja heilautti kättään kaaressa, kattaen eleellään koko maailman ympärillään. Siinä samassa saattoivat he kuulla, kuinka ohitseen lentävien mehiläisten pörinä vaihtui touhukkaaseen mutinaan, miten linnut lauloivat suloisesti puissa ja lampaat huutelivat toisilleen kedolla. Yht’äkkiä niitty tuntui melko lailla eloisammalta kuin aiemmin, vaikka nämä uudet äänet olivatkin vaimeampia ja pehmeämpiä, eivätkä koskaan kohonneet liian kovina kuulijoidensa korviin.
”Kas näin, ja myöhemmin jos haluaisit, voisin opettaa sinua tekemään pajuhuilun tai jonkin muun soman soittimen. Tai kenties sinulla on jo sellainen? Kun sävelet ovat ääni ajatuksillesi ja tunteillesi, voit ilahduttaa muita ja tulla paremmin huomatuksi.”, ehdotti jumalatar vielä ystävällisesti ja käännähti taas puolittain wolpertingin puoleen. ”Hauska tutustua Il-Bajja tal-Mellieha von San Sebastian de la Gomera. Aavistinkin sinun olevan sisimmältäsi kiltti tullaksesi tähän maailmaan, vaikka vaikutat hieman vanhemmalta kuin useimmat vieraani. Olen tietenkin tavattoman iloinen nähdessäni sinut täällä, Il-Bajja.”, lausahti Luna ja raotti aavistuksen silmiään, jotka muutoin olivat aina suljetut, aivan kuin kaunotar olisi kaiken aikaa nukkunut, ja kävellyt sekä puhunut vain unissaan. Hänen sädehtivä, kuin itseään ikuisuutta kuvasteleva katseensa olikin sen verran hätkähdyttävä, ettei siihen vastatessaan tahtonut enää muihin asioihin huomiotaan kiinnittää. Niinpä olikin hyvä, että jumalatar sulki taas silmänsä, joissa ehkä ohikiitävän hetken oli saattanut kuvitella näkevänsä odottamatonta surua. Kuinka ihmeessä tällainen henkilö, joka ei tiennyt pahasta päivääkään, saattoi murehtia mitään? Ehkä moinen vivahde silmissään olikin ollut vain pelkkää kuvittelua. Lunatariathan muutoin huoleton asenne tuki ainakin tätä käsitystä.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Jul 8, 2006 16:09:43 GMT 3
Liahin kädet kohosivat varovaisesti koskettamaan seppelettään, ja kysyvä katse kohosi wolpertingiin. Hitaasti alkoi tuon ilme kirkastua, ja pian huulilla karehti iloinen hymy. Hän nousi seisomaan wolpertingin ohjeistuksesta ja hymyili ihastuneesti ympärillään leijaileville perhosille. Hänen teki mieli hyppiä ja tanssia, mutta hän kuitenkin käänsi katseensa Lunatariathaan. Täällä hän pystyisi puhumaan ajattelemalla? Nainenhan tiesi hänen nimensä? Hetken pieni kummastus näkyi tytön silmissä, mutta tyttö oli vain onnellinen siitä, ettei hän ollut ainoa, joka jäi nimeämättä. Yhtäkkiä maailma täyttyi mitä ihanimmalla tavalla äänistä ja Liah koitti itsekin osaisiko hän. "Pajuhuilu olisi kivaa tehdä." Tyttö ajatteli punastuen hiukan. "Minulla ei ole koskaan ollut pajuhuilua." Iloisesti naurahtaen tyttö pyörähti kerran ympäri, niin että tuon seppelekin meni hiukan kallelleen tuon päässä. Sitten hän pysähtyi katselemaan kahden muun keskustelua. Hän ei ollutkaan aikaisemmin tajunnut, että Lunatariatha oli pitänyt silmiään ummessa koko tämän ajan. Jumalattaren katseen näkeminen sai tytön huokaisemaan pienesti ihastuksesta, ja hän jäi miettimään naisen murheellistä välkettä silmissä.
|
|
nova
Member
Puhu harpyijoille totta.
Posts: 167
|
Post by nova on Jul 9, 2006 18:38:19 GMT 3
*Wolperting kummastui Lunan sanoista, sillä tämä oli ainoa, joka muisti Il-Bajjan koko nimen. Sen jälkeen hän katsoi uudelleen Liahia.* "Minulla on ainakin messinkinen trumpetti, mutta sitä on raskasta kantaa. Siitä tulee myös hieno ääni, kuten huilussakin." *Il-Bajja sanoi nopeasti.
Silloin wolpertingkin huomasi Lunan silmät. Hänkin huomasi niiden surumielisen välkkeen. Il-Bajjakaan ei huomannut, että tuo nainen piti silmiään kiinni koko ajan. Lopulta wolperting lopetti sen ihmettelemisen ja katseli ympärilleen. Hän erotti jossain kaukana metsänreunassa jonkin lehdistä ja oksista tehdyn sateensuojan, samanlaisen, kuin missä Il-Bajjakin oli nukkunut viimeyönä. Suojan alla nukkui myös joku tai jokin, mutta wolperting ei sitä erottanut. Kummasteltavaa riitti, sillä hänen jousipyssynsä oli kadonnut yhtäkkiä, mutta onneksi mikään ei näyttänyt uhkaavalta. Il-Bajjan ihmettelemiseen kuului myös se, että hän ei muistanut, että olisi herännyt aamulla. Wolperting päätti jättää asiat sikseen.*
|
|
|
Post by R.C. on Jul 14, 2006 10:06:14 GMT 3
”Teemmekin siis yhdessä oikein hienot pajuhuilut.”, lupasi Lunatariatha naurahtaen Liahille, jonka piristyminen hetkellisestä synkkyydestään ilahdutti häntä suuresti. ”Myöhemmin kotonasi osaat askarrella samanlaisen soittimen, ja yllättää taidoillasi vaikka vanhempasi. Unessa voi oppia kaikenlaista.”, jatkoi jumalatar hymyillen, käännähtäen vuorostaan taas wolpertingin puoleen. ”Trumpetin ääntä olen kuullut harvemmin. Näkisin kovin mielelläni soittimesi, jos vain osaisit kuvitella sen tänne tarpeeksi tarkasti, Il-Bajja. Maailmani muuttuu usein myös vieraideni mielikuvituksen mukaan, mikä saattaa tuntua ja vaikuttaa teistä vielä aika omituiselta, mutta älkää suotta vaivatko mieliänne liikaa yksityiskohdilla. Olette varmasti tottuneet todellisuuden asettamiin rajoituksiin, joita tämä maailma ei tunne. Tärkeintä tietenkin on, että nautitte ympäröivästä rauhasta ja kauneudesta ennen aamunkoittoa.”, toivoi Lunatariatha lempeästi ja kutsui paimensauvansa luokseen. Se kohosi taianomaisesti heinikon seasta ja päätyi tarkasti hänen toiseen käteensä. ”Vaan tulkaa, ystäväiseni, menkäämme ensin tuvalleni hieman kauempana täältä. Minulla on jo tunne, että muitakin vieraita on tulossa. Suurin osa heistä on lapsia, ja jotkut ovat käyneet luonani aiemminkin. Kunpa...kunpa vain kukaan ei jäisi pois.”, huokaisi jumalatar haikeasti ja raotti kuin vaistomaisesti taas surumielisiä silmiään, joiden katseessa piilevä voima oli selvästi tuntuva, vaan ei uhkaava laisinkaan. Hetkessä tuo tunteiltaan ristiriitainen aistimus oli taas tiessään, ja kaunotar viittoi toisille ystävällisen kutsun kulkea kanssaan. Samassa nostivat kedolla käyskennelleet valkeat lampaatkin päätään ja kävivät kauempaa seuraamaan jumalatarta tämän lähtiessä kohta liki liitävin askelin etenemään unenomaisesti halki kesäisen heinikon.
(( Pahoittelen vastauksen kestoa. Olen ollut koneella nyt harvemmin.. ))
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Jul 17, 2006 13:44:46 GMT 3
Iloisesti Liah taputti käsiään ja ajatteli "Kyllä äiti sitten yllättyy, kun menen takaisin ja soitan hänelle." Hymy oli levittäytynyt tytön huulille oikein leveästi. "Minäkään en ole koskaan kuullut trumpettia" Hän ajatteli ääneen kääntäessään katseensa wolbertingiin. Liah käänsi katseensa pian lampaisiin. Hänen teki kovasti mieli mennä silittämään pehmoista villaa. Hän muisti kotona olevat pehmoiset almpaat, ja mietti olisikohan nämä lampaat täällä yhtä pehmoisia. Pian Liah huomasi jääneensä paikoilleen, Lunatariathan kulkiessa jo edellä päin ja lähti kipittämään tuon perään. Katsellessaan LUnatariathan selkää hän mietti olikohan Valtiatar yhtä kaunis kristallivuoteellaan...
(tulipas lyhyt.. ''O.O'')
|
|