|
Post by spyrre on Dec 11, 2006 20:28:44 GMT 3
((Laitoin tämän vuoron uudestaan selvyyden vuoksi tännekin. Melko suoraa jatkoa pelistä "Minäkö?", siis. Spyro&Hiirenkorva saapuvat portaiden kautta käytäviltä tornihuoneisiin.))
*Spyro räpytteli varsin huolissaan silmiään miekkosen pohdiskeluille, mutta ennen kuin se ehti inttää vastaan ettei hän ollut rikkonut vielä mitään muuta sen kellarissa olleen ruukkupinon lisäksi eikä edes käynyt käsiksikään keneenkään sai lauseen lopetus sen rypistämään kulmakarvojaan jälleen hiukan närkästyneen näköisenä. Vai sillä tavalla, hän oli jotenkin surkean näköinen, vai? Onneksi purppurapäällä oli järkeä hillitä itsensä ennen kuin hän ehti kertoa miltä kaljupää itse mahtoi näyttää ja kuulla tämän sanottavat loppuun sekä oivaltaa mitä mies oikeasti tarkoitti sanoillaan. Hetken aikaa se oli melkein entistä hölmistyneemmän näköinen seistessään siinä miehen ja rotan välillä portaikossa pää hiukan kallellaan takaraivoaan haroen. Eeh. Kas, se ei aikonutkaan yrittää raahata heitä vankityrmään tai mitään? Kerrankin tapahtumilla oli esitettävänään vaihteeksi hiukan keskimääräistä mukavampi käänne, yleensä tämä näytti nimittäin viljelevän juuri sitä päinvastaista ja tuntui saavansa jotakin kieroutunutta hupia varsinkin tuota erästä nuorta lohikäärmettä kiusatessaan.*
”Eh, no…” *Se mutisi, vilkaisten jälleen Hiirenkorvaa vaikka olikin melkoisen varmaa ettei tämä millään tavalla selventäisi asioita tai pystyisi tarjoamaan neuvoa, kohauttaen sitten hiukan olkapäitään. Eivät asiat aivan noin olleet menneet ja ilmeisesti jokainen heistä (tai no, ainakin ne kaksi, jotka eivät omanneet sen kummempaa karvapeitettä) tiesivät sen, joten jostakin kumman syystä tilanteen oikea tulkinta tuntui olevan se, että äsken varsin vihamielinen miekkonen tuntuikin heittäytyneen yllättävän suopeaksi heitä kahta kohtaan. Miehen tehdessä jo lähtöä se ei ollut keksinyt mitä sanoisi.* ”…kiitos.” *Oli ainoa, mitä se onnistui huikkaamaan ehkä pienellä viiveellä miekkosen selälle ennen kuin tämä katosi näkyvistä, mutta sitten tuo toinen tämän mainitsema seikka saikin tummat kulmakarvat rypistymään. …ei kai peilin rikkojaa OIKEASTI hirtettäisi, eihän? Tai laitettaisi pakkotyöhön? Jos vasaramies tekisi kuten oli uhannut, sittenhän rangaistuksen joutuisivat kärsimään aivan syyttömät henkilöt! Äh, ei, eiköhän tuo nyt suurennellut asiaa. Kyseessähän kuitenkin oli vain peili, korkeintaan ukkelit kai joutuisivat maksamaan sen tai jotakin… asia, johon Spyro ei tyhjine taskuineen olisi edes pystynyt vaikka olisikin päätynyt jalomielisesti ilmoittautumaan. Ja sitten hän kai päätyisi taas sinne vankikopperoon, minne hän ei alkuunkaan halunnut. Eeh. No, ne miekkoset olivat kyllä näyttäneet tältä mainitulta ”paremmalta väeltä”, jolloin heillä todennäköisesti olisi kyllä varaa ja asemaa selvitä tästä pienestä sotkusta jonka he olivat aiheuttaneet. Purppurapää astahti lyhyen, epäröivän askelen eteenpäin, mutta pysähtyi sitten hampaitaan kirskauttaen.
…olisi parasta ottaa vaari muukalaisen ystävällisyydestä ja kadota paikalta. Rial pitäisi viedä turvaan täältä portaikosta patsastelemasta. Poika raaputti jälleen takaraivoaan sotkien hiuksensa entistä pahempaan kuntoon ennen kuin kääntyi jälleen jyrsijän puoleen.* ”No, mennäänpä sitten.” *Se sanoi virnistäen hiukan, ja alkoi ohjata olentoa jälleen ylös portaita. Tällä kertaa onneksi ei ollut mitään kiirettä, joten ei haitannut vaikka tuo olisikin edistynyt hiukan hitaammin. Ellei hiiri päättäisi alkaa laittaa hanttiin ylöspäin liikkumisen suhteen, pyrkisi purppurapää rahtaamaan tämän jo aiemmin kaavailemaansa määränpäähän, eli ylös noita melkoisen jyrkkiä ja korkeita portaita pieneen, mutta ylellisesti sisustettuun aulaan. Lattiaa peitti paksu punainen matto ja seinillä kalliin näköisiä muotokuvia ilmeisen tärkeistä henkilöistä, ja ne muutamat ovet jotka aulasta löytyivät kielivät myöskin tietystä arvokkuudesta. Pieni nuhruinen purppurapää sekä hiirimäinen olento olivat varmasti varsin silmiinpistäviä näkyjä tässä ympäristössä, ja ilman arvokasta (vaikkakin tällä hetkellä kadonnutta) seuralaistaan Spyro tuskin olisi saanut jalkaansa näihin tiloihin pistääkään. Mutta tämän uskomattoman hyvän onnen tuottaman tilanteen vuoksi poika saattoi kaikessa rauhassa saapastella tuon tuuhean maton ylitse piittaamatta siihen jättämistään jalan jäljistä avaamaan yhtä noista ovista. Tuon oven takaa paljastuisikin huomattavasti aulaakin häkellyttävämpi huone. Kaikki mukavuudet löytyivät leveistä, pehmeistä sängyistä sermin taakse häveliäästi piilotettua kiiltävää kypyammetta myöten, mutta kaikkein ensimmäiseksi saapujien silmiin varmaankin osuisivat ruokaa notkuva pöytä sekä valtaisa maalaus vehreästä ja melkoisen romantisoidusta viidakkomaisemasta, joka kiersi huoneen seiniä. Varsinkin tuo maalaus oli ihmetyttänyt Spyroa suuresti ensimmäistä kertaa nähtynä, mutta saatuaan jo tuijotella sitä aikansa, tämä ei nyt kiinnittänyt asiaan paljoakaan huomiota rymäyttäessään uksen auki ja astuessaan sisälle.* ”Täällä saadaan ainakin olla rauhassa jonkin aikaa” *Se totesi viittoessaan Hiirenkorvaa astumaan sisälle, vilkaistuaan ensin toiveikkaasti ympärilleen huoneessa. Ikävä kyllä se sai kokea pienen pettymyksen havaitessaan ettei kumpikaan hänen valkoturkkisista seuralaisistaan ollut läsnä. Ei kai auttanut kuin toivoa että asiat olisivat heillä kunnossa… ehkä nämä saapuisivat paikalle ennemmin tai myöhemmin? Linna taisi sittenkin olla hiukan turhan suuri ja sokkeloinen sattumanvaraiseen etsimiseen ilman sen kummempia johtolankoja.*
|
|
|
Post by submarine on Dec 11, 2006 21:06:18 GMT 3
Hiirenkorva ihmetteli hieman, kun yhtäkkiä toinen iminen lähtikin pois, ja sitten toinen näytti haluavan jatkaa ylöspäin. Nämä tasanteet olivat kyllä kovin suuria ja vaikeakulkuisia, mutta samalla tätä kiinnosti suuresti, mitä ylhäällä oikein olisi. Vilkutettuaan vielä varmuuden vuoksi - jota mies ei varmastikaan enää nähnyt - tämä lähti varovasti nousemaan perässä. Askelma kerrallaah, pysähtyen jokaisella varmistamaan, ettei vain kaatuisi. Sellainen eteneminen vei melkoisesti aikaa, mutta tial ei koskaan ollut pitänyt kamalaa kiirettä. Välistä tämä jäi katselemaan hetkiseksi jotakin pientä rakoakin.
Ylhäällä Hiirenkorva ei hetkeen osannut, kuin tuijottaa. Täälläkin oli vaikka kuinka kaikkea! Ja nämä asiat näyttivät vielä mukavammilta, kuin edelliset! Tial olisi varmaankin halunnut jäädä ihmettelemään kaikkia uusia outouksia vielä hyväksi aikaa, mutta toisen jatkaessa tätä ei haluttanut oikeastaan jäädä paikoilleen. Mutta mattoa oli sentään pakko jäädä hetkeksi ihmettelemään. Se oli kuin jokin kamalan pehmeä talja jalkojen alla. Tuijotettuaan sitä hetken tämä koetti käpälälläkin, miltä se tuntuisi. Oli se pehmeä, kyllä tosiaan oli! Hetken tial taputti sitä molemmin käpälin, ennenkuin kiirehti jatkamaan matkaansa toisen perässä. Edessä näytti taas olevan sellainen avattava ja suljettava asia, jota kuljettiin.
Sisällä Hiirenkorvalta meni taas jokin aika aivan vain käsittää, mistä kaikesta oli kyse. Se, että tämä oli rotupohjaisesti puna-vihervärisokea, ei juuri auttanut maalauksen suhteen. Se näytti kovin harmaalta tälle. Mutta pöydästä kyllä lähti tuoksu, siellä taisi olla jotakin hyvää... Ja hänellä oli nälkäkin. Voisikohan sieltä ottaa vähän... Yrittäen kuitenkin olla mahdollisimman kohtelias tämä jäi paikalleen seisomaan ja koetti parhaansa mukaan katsella ympärilleen.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 11, 2006 22:38:30 GMT 3
*Tämä kauttaaltaan maalattu ja mukava, mutta ei kuitenkaan mitenkään liian suuri huone olisi tosiaan luultavasti varsin rauhallinen ja sovelias ainakin lyhytaikaiseen piileskelyyn, tai näin Spyro ainakin oli asian kaavaillut. Sitä, kuinka kauan he joutuisivat täällä piilottelemaan hän ei tiennyt, mutta ainakaan vielä asia ei onnistunut sen kaiken hässäkän jälkeen häiritsemään häntä sen kummemmin.. Nyt kun perässä ei ollut takaa-ajajia eikä rial (tai hän itsekään) ollut enää vaarassa tulla napatuksi vakoojana ainoa mikä nuorukaista huolestutti olivat nimenomaan nuo kaksi hakoteillä olevaa nelijalkaista. Kuitenkin se päätti nyt ainakin toistaiseksi hillitä itsensä ja takaisin hortoilemaan ryntäämisen sijaan jäi opastamaan pientä rialia näiden kaikkien kummallisten asioiden suhteen. Se viittoi jyrsijän sisälle huoneeseen perässään ja vilkaistuaan vielä kerran varkain ympärilleen oven ulkopuolella sulki kapineen syvään helpotuksesta huokaisten. Huh. No, se siitä sitten, ainakin. Purppurapää kääntyi uteliaana katsomaan miten rotta tähän uuteen ympäristöönsä sopeutui, ja huomasi tämän silmäilevän varsin haikean oloisesti hiukan jo jäähtyneiden, mutta kuitenkin varsin runsaiden ”aterianrippeiden” suuntaan. No, oikeastaan näistä ”rippeistä” olisi saanut vaikka useammankin aterian, ruokaa oli alunperinkin ollut niin paljon ettei purppurapäällä ja tämän kissallakaan ollut pienintäkään toivoa tuhota kaikkea edes yhteistuumin.*
”Nälkä? Ota ihmeessä. Sitä riittää.” *Spyro kehotti, ja sitten hiukan havainnollisemmin otti hiirtä käpälästä ja kuljetti tämän tarjottimien äärelle tämän hankalan kielimuurin muistaen. Poika istahti yhdelle tuoleista ja nappasi hetken arvioivasti pöydänantimia tarkasteltuaan yhden jäljelle jääneistä kermavaahtoa ja sokeria ja kaikkea muuta epäterveellistä herkkua pursuavista leivoksista alkaen natustaa tätä hyvin esimerkillisesti. Ruokaa oli kyllä valittavana moneenkin makuun, mutta jotenkin mystisesti varsinkin liha- ja nämä leivosvarannot näyttivät huventuneen melkoisesti alkuperäisestä, kun taas puolestaan vihanneksia oli jäljellä hyvinkin runsaasti. Siinä syödessään purppurapää pohdiskeli mahdollista seuraavaa siirtoa ja muurien ulkopuolella vallitsevaa tilannetta. Mitenköhän asiat edistyivät? Olivatkohan hyökkääjät jo rynnistämässä kohti vaiko menneet tiehensä? Mitenköhän sen peili-jupakan kanssa nyt oli käynyt, toivottavasti tilanne ei tälläkään saralla ollut ollut niin vakava kuin vasaramies oli uhannut. Tuosta pahan onnen peilistä puheen ollen, muistui Spyron mieleen toinenkin asiaan liittyvä asia: se kummallinen kapine, joka oli löytynyt piilotettuna kuvastimen taakse. Ai niin, siellähän se olla möllötti hänen taskunsa pohjalla. Pientä syyllisyyttä esineen pimityksestä tuntien purppurapää penkoi taskuaan löytäen ilmeisesti kyseisen kiiltävän murikan ja nosti sen tarkemmin tarkasteltavaksi nyt rauhallisemmassa ympäristössä. Mitähän tämänkin kapineen kanssa olisi parasta tehdä? Ei kai hän voinut sitä noin vain pitääkään, vai?*
|
|
|
Post by submarine on Dec 12, 2006 17:17:12 GMT 3
Hiirenkorva ei oikein osannut edes ajatella näkyä edessään. Tämän avonaisesta suupielestä kiiri esille pieni "hoo..." tialin tuijottaessa valtavaa ruokamäärää. Oikeastaan tämän ajatuksetkin olivat hyvin samansuuntaisia. Se oli ihan... siinä oli ihan... oli ruokaa... ihan valtavasti... Tässä vaiheessa tämän käpälät näyttivät saavan aivan oman elämänsä, napaten lähimmästä astiasta sitä, mitä siellä ikinä olikaan. Kyseinen asia näytti erehdyttävästi kalalta. Huomattavan nopeasti suhteessa kokoonsa tial ahmaisi sen suurinta osaa ruotoja myöten ja toisti teon, vaikkakin nyt käpälään tarttuikin sellerinvarsi. Ilmeisesti otus oli päättänyt vaientaa lopullisesti nälkänsä, pöytätapojen noudattaminen olikin sitten toinen juttu. Sekä lattialle että pöydälle tippui murusia, ruotoja, tähteitä ja muuta satunnaista roskaa tämän vauhdikkaan aterioinnin seurauksena.
Samaan aikaan huoneen kolmas, kahden muun tiedostamaton tietoisuus jätti hetkeksi raivoamisensa, kun joku tarttui siihen ja nosti esille. Tuoko, tuoko tämä oli ottanut haltuunsa!? Joku helvetin pojannulikka!? Ei todellakaan sopinut! Heti, kun asiat muuttuisivat, tuolta lähtisi pää! Ja jokainen raaja ennen sitä! AAAAAAAAAAAAAAAAAAARGH!!! Ei ollut oikein olla jonkin hiton kakaran tahmeissa näpeissä! Ei, odotas... eihän tämä ollutkaan mikään poika... Jotakin aivan muuta. Loistavaa! Tämä olikin ehdottomasti hyvä, ainakin hetkeksi! Taas tämä kyseinen kolmas tietoisuus jäi melko varmasti kahden muun huomiotta. vaikkakin poika voisikin yhtäkkiä huomata, että haluaisi pitää kiven itsellään. Sellaisen pienen ja hiljaisen, mutta itsepäisen halun...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 12, 2006 19:46:23 GMT 3
*Syödessään leivostaan huomattavasti maltillisemmin kuin Hiirenkorva omia nälänpitimiään, poika tutkiskeli sitä aiempaa kummallista löytöä hajamielisesti vilkuillen välillä hiustensa alta rialin toilailuja. Se hätkähti hiukan pienen jyrsijän hurjaa ruokahalua mutta hölmisteltyään tuota hetken nauroikin vain hyväksyvästi antaen otuksen syödä minkä halusi vaikka hiukan epäsiististikin. Ilmeisesti jopa Spyrolla oli paremman pöytätavat kuin tuolla tapauksella, mutta ei kai sillä niin väliä ollut kun kerran kahdestaan oltiin. Kaikesta päätellen purppurapää oli ollut hyvinkin oikeassa epäillessään että löytämällään laihahkolla rialilla saattaisi olla nälkä. Poika tunsi olonsa hetkellisesti oikein tyytyväiseksi onnistuttuaan olemaan hyödyksi uudelle ”suojatilleen”. Pudistaen päätään itsekseen virnistäen se nakkasi loput leivoksestaan kitaansa vilkaisten uudestaan sormiinsa melkein unohtunutta jalokiveä. Eipä se kapine kyllä mitenkään erityisen kummoisen näköinen ollut… no, olihan se nätti ja kiiltävä niin kuin jalokivet yleensä… ja ehkä arvokaskin, vaikka siitä Spyro ei kyllä sen kummemmin tiennyt. Ohimennen se naputti kapinetta pöydänkulmaankin kai katsoakseen menisikö se rikki tai jotakin vastaavaa ja paljastuisi näin joksikin väärennökseksi, mutta kun ei ilmeisesti nähnyt tämän kaltoinkohtelunkaan johdosta säröjä kiiltävässä pinnassa kohautti sitten olkapäitään ja sujautti kiven sen kummemmin asiaa pohtimatta takaisin taskuunsa. Kai hänen olisi pitänyt edes tarjota kapinetta takaisin löytäjälleen, mutta tällä näytti olevan nyt muuta puuhaa pöydänantimien tuhoamisen kanssa. Kyllähän sitä ehtisi vaikka hiukan myöhemminkin. Eihän kumpikaan heistä tiennyt kuka esineen oikea omistaja edes oli, turha vaivata itseään tuollaisella. Sen sijaan jotakin muuta voisi yrittää tehdä, joka saattaisi osoittautua hyödylliseksikin. Se silmäisi pohtivasti ympärilleen huoneessa nousten sitten tuoliltaan vaatteitaan ohimennen pudistellen ja saapastellen sitten avaamaan läheisen ikkunan luukkuja, joka hänen suuntavaistonsa mukaan osoitti oikeaan ilmansuuntaan. Minkään näköinen korkeanpaikankammo ei purppurapäätä näköjään vaivannut ainakaan päätellen siitä kuinka huolettomasti se rysäytti akkunan ammolleen ja kurottautui sitten kylmän tuulen tuiverruksesta piittaamatta tähyilemään näkisikö hän täältä tornihuoneestaan muurien toiselle puolelle erottaakseen mitä tuolla ulkopuolella oikein tapahtui.*
|
|
|
Post by submarine on Dec 13, 2006 17:46:35 GMT 3
Vaikka Hiirenkorvalla olikin kova nälkä ja valtavat määrät ruokaa sen tyydyttämiseen, vatsan koko olikin toinen asia. Pian tahti alkoi hidastua lähinnä maisteluksi. Tial ihmetteli välillä pitkäänkin, mikä juuri tällä hetkellä käpälässä oleva pala sattui olemaan. Moni näytti kovin oudolta, ja kaikkea oli hirmuisia määriä. Hän ei itse varmaan ollut koskaan edes nähnyt näin paljon ruokaa... Mistä se kaikki oli oikein tullut? Sitä tuntui olevan aivan hirmuisesti. Saattoiko jossain olla niin paljon peltoa, että voisi viljellä näin paljon jotakin? Kai sen oli pakko olla niin, koska eiväthän ne muuten voisi olla siinä. Mutta oli se kyllä ihmeellistä...
Mutusteltuaan vielä hetken kaikenlaista uutta Hiirenkorva joutui vihdoin toteamaan, ettei enää yksinkertaisesti jaksanut enempää. Maiskuteltuaan hetken tial teki, kuten aina oli oppinut tekemään, ja otti reppunsa esille. Tarkkailtuaan hetken, mitä pöydältä vielä löytyisi, tämä otti muut tavaransa pois ja alkoi työntää kaikkea sopivan kestävältä ja kuivalta näyttävää sisään. Ruokaa piti aina ottaa mukaan mahdollisimman paljon, kun sitä oli tarjolla. Niin oli opetettu, ja sellaista oppia tuli noudattaa. Kun reppu sitten oli saatu aivan ääriään myöten täyteen, Hiirenkorva jätti sen nojaamaan tuolinjalkaa vasten ja katseli hetken ympärilleen. Täälläkin näytti olevan melkoisesti kaikkea mielenkiintoista. Mutta jos totta puhuttiin, nuotio olisi mukava, vaikka olikin lämmin ilma. Ainakin tilaa olisi tarpeeksi. Mutta mistä sitä sitten sytykkeitä? Hetkisen ihmeteltyään tial tajusi napata muutaman kankaisen lautasliinan pöydältä ja rytistää ne kasaksi lattialle. Sitten tämä kipaisi ottamaan tulukset siitä, mihin oli ne repustaan jättänyt. Nyt saataisiin oikein mukava pieni nuotio!
Etsittyään hetken oikeita kulmia kahdesta kivestään Hiirenkorva istahti kyseisen liinakasansa eteen, ja alkoi iskeä kipinöitä. Ainakin kolinaa siitä lähti, jollei muuta, ja kipinöitäkin sinkoili. vaikka ainakaan vielä ei suoranaisia liekkejä tullutkaan...
|
|
|
Post by Spyrre koulussa on Dec 21, 2006 11:28:08 GMT 3
*Ikkunasta melkein puoliksi ulkopuolella roikkuva purppurapää tiiraili silmiään siristellen alas, yrittäen toisella kädellään haroa itsepäisiä, lepattavia hiuksiaan silmiltään nähdäkseen jotakin. Linnan piha oli suuri ja muuri korkea, mutta ei heidän ylellinen huoneensakaan aivan rakennuksen alimmissa kerroksissa sijainnut joten näin ollen se taisi tosiaan erottaakin ainakin hiukkasen kauempana muurin takana sijaitsevasta väkijoukosta... ainakin liikuskelevina tummina läiskinä ja vellovina massoina, jos ei muuten. Hmm. No, siellähän ne piulaiset näkyivät vilä hiipparoivan. Spyro silmäsi olkapäänsä ylitse pöydän suuntaan kuullessaan astoiden kalinan ja maiskutuksen hiljentyneen havaiten rialin alkaneen pakata itselleen melkoisen runsaita eväitä. Siitä vain, ei pojalla ainakaan mitään tuota vastaan ollut, sama kai se oli söisikö tarjolle tuodun ruuan heti vaiko myöhemmin nälän taas yllättäessä... fiksumpaahan tuo säästäminen oli, purppurapää itsekin olisi varmaan tehnyt samoin jos hän olisi omannut edes jonkinlaisen repun. Näin asiaa ajatellen jyrsijälläkin taisi keppeineen ja koukerokivineen olla enemmän mukana kulkevaa omaisuutta kuin Spyrolla.
Olkapäitään kohauttaen poika kurottautuikin katsomaan uudestaan ulos yrittäessään miettiä miten voisi yrittää selittää tilanteen tuolle olennolle, jonka ymmärryksestä kielimuuri hänet niin ikävästi erotti. Hän ei ollut alkuunkaan varma auttaisiko sittenkään vain vihollisarmeijan osoittaminen tälle näin kaukaa, vaarasta tietämätön jyrsijä ei välttämättä älyäisi uhkaa kuitenkaan. Ongelmallista. Itsekseen jupisten purppurapää vetäytyi takaisin ikkunalaudan turvallisemmalle puolelle. Taas pöydän suunnalta kuului erikoisia ääniä, jotka saivat Spyron kääntämään päätään ohimennen vilkaisemaan toisen läsnäolijan puuhailuja... ehkä heidän molempien onneksi. Jahas, rotta oli näköjään saanut eväätkin pakattua... mutta... mitä pahusta se NYT teki? Poika räpäytti silmiään, tajuten sitten äkkiä hiiren aikomukset. Hitto, sehän yritti parhaansa mukaan sytyttää koko paikan tuleen?!*
"Mitä helv- Älä!" *Purppurapää älähti pelästyneenä ja kirmasi lattian poikki kiireesti (ja ehkä hiukan epäkohteliaastikin) hajottamaan karvaisen olennon kovalla vaivalla keräämät sytytystarpeet. Kipinöiden ja kytevien liekkien varalta lautasliinoja polkaistiinkin muutaman kerran, vaikka onneksi rial ei ollut tainnut ehtiä saamaan tulta vielä aikaiseksi. Pahus sentään, eikö se nyt tiennyt edes sitä, ettei lattialle voinut tehdä nuotiota?! ...ilmeisesti ei. Spyro huokaisi syvään, ja valaisikin tuttavuuttaan tästä seikasta, epäillen kuitenkin ettei asia välttämättä menisi perille. Poika vilkaisi ympärilleen huoneessa, ja saatuaan silmiinsä varmaankin suurimmassa osassa kivisen linnoituksen asuinhuoneista perusvarusteena olevan takan, noukki nuo lautasliinat lattialta jotka toinen olisi niin kovasti halunnut polttaa, ja vei ne tulisijalle.* "TUONNE voi tehdä tulen. Ei lattialle." *Se ilmoitti, osoittaen takkaan ja sinne nakattuja (ehkä normaaleja hiukan arvokkaampia) sytykkeitä.*
|
|
|
Post by submarine on Dec 21, 2006 12:59:54 GMT 3
Kauhistuneena siitä, kuinka toinen alkoi potkia ja polkea vaivalla kerättyjä sytykkeitä Hiirenkorva saattoi vain tuijottaa suu auki. "Mi-mi-mi-mi", tämä änkytti suupielet täristen, kun toinen kävikin aivan ilman syytä kamalan ilkeäksi. Miksi tämä oli äkkiä alkanut huutaa ja riehua, kamalaa! Hetken tialista tuntui, että tämä voisi pyörtyä tai ainakin ruveta itkemään tällaisesta vääryydestä, mutta oli liian järkyttynyt tehdäkseen sellaista - ainakaan vielä. Siltikin tästä tuntui aivan siltä, kuin kurkkuun olisi noussut suuri, katkera pala. Äsken toinen oli ollut kovin mukava, ja nyt yhtäkkiä tehnyt jotakin näin ikävää. Järkytys oli siis melko ymmärrettävä. Ja kun toinen näytti vielä aikovan viedä sytykkeetkin pois, oli itku jo aivan kulman takana. Hetken Hiirenkorva uskoi, että koko maailma oli mennyt ihan ilkeäksi.
Mutta? Miksi iminen laittoikin ne tuollaiseen syvennykseen? Jossa oli tuhkaa... Oliko tuossa sitten tulisija? Eikö tulta saanut tehdä muualle? Oliko hän itse tehnyt väärin äsken? Mutta sittenhän... mutta sittenhän toinen ei ollutkaan ollut kamalan ilkeä oikeasti. Vaikka oikeastaan Hiirenkorva ei oikein ymmärtänyt, miksi kivelle ei voisi sytyttää tulta, mutta kai sille oli jokin syy. Tai siis, pakkohan sille oli olla, koska ei sitä muuten kiellettäisi. Ihmetellen vieläkin hieman, mutta helpottuneena, tial niiskautti kerran ja asteli sitten takan luokse. Siinä tämä istahti uudelleen ja alkoi taas hakata tuluksia yhteen.
Samaan aikaan taas sama kolmas tietoisuus pohti asioita. Miksi tällainen olento asioi tuollaisen säälittävän rääpäleen kanssa? Oliko sillä ehkä jokin juoni, joka vaati moista? Tai kenties jotakin muuta? Mutta ei, odotas... tuo pieni rääpälehän näytti kovin tutulta. Se... se oli samanlainen kuin se helvetin paskiainen silloin, se joka oli saanut tämän aikaan! Silloin sen täytyi tietää jotakin siitä toisestakin! Hänen täytyi päästä tuon matkaan, ei tämän toisen! Aivan ehdottomasti täytyi! Mutta miten? Oli niin tuskastuttavaa, kun ei ollut kykenevä itse tekemään mitään! Mutta ainakin tämä yritti parhaansa mukaan uskotella alitajuisesti pojalle, että tämä halusi sittenkin luovuttaa kiven hiirelle. Tiedä sitten, miten hyvin se toimisi...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 27, 2006 17:57:19 GMT 3
*Kesti hetken ennen kuin Spyro edes ymmärsi kuinka pieni rial oli järkyttynyt hänen ripeistä toimistaan. Sehän taisi melkein itkeäkin? Mutta eihän se ollut ollut tarkoitus, hänhän oli halunnut vain estää olentoa polttamasta lattiaa ja läheisiä huonekaluja ja… Purppurapää napitti ymmällään jyrsijää hiukan hätääntyneenä tuosta melkoisen dramaattisesta reaktiosta, mutta huomasi sitten rotan onneksi ymmärtävän hänen perimmäisen tarkoituksensa ja siirtyvän takan ääreen tuluksineen, vaikkakin vieläkin hiukan surkean näköisenä. Se yskähti hiukan raaputtaen hämillään arven halkomaa poskeaan kumartuen sitten ottamaan muutaman puukalikan takan vieressä olevasta korista jotka asetteli myöskin takkaan kuin jonkinasteisena hyvityksenä. Eivät nuo pienet lautasliinat kauaa palaisi… tehköön rial tulen jos niin kovasti halusi, vaikkei Spyro oikeastaan nähnyt mitään suurta tarvetta tälle. Mutta, no, olihan kivinen huone ehkä aavistuksen kolea hänenkin makuunsa näin syksyllä. Toivottavasti rial ei ollut loukkaantunut äskeisestä.
Saatuaan puut takkaan purppurapää istahti katselemaan jyrsijän tulentekoa polvet rintaansa vasten nostettuna. Hänestä oli edelleen uskomattoman ärsyttävää kuinka tulta tehdäkseen täytyi paukuttaa yhteen typeriä kiviä ties kuinka kauan, mutta turhautumisekseen ei hän itsekään pystynyt nyt yhtään parempaan eikä näinollen kommentoinutkaan näitä toimia mitenkään. Spyro tuhahti pyrkien työntämään päätään nostaneen ärtymyksensä sivuun ja keskittymään johonkin muuhun tähdellisempään asiaan ennen kuin ikävä tunnetila ottaisi ja juurtuisi liian syvälle. Katseltuaan hiiren puuhia vaiteliaana hetken aikaa, sen mieleen pälkähti etteivät he kaksi edes tienneet toistensa nimiä. No, sinänsähän tämä ei välttämättä ollutkaan mitenkään vitaalia, mutta olihan se mukava tietää kenen kanssa oli tekemisissä. Näihin mietteisiin syventyessään purppurapää unohti hetkeksi suurimman osan mieltään vaivaavista asioista.* ”Nimi?” *Se kysyi lyhyesti osoittaen Hiirenkorvaa kun tämä näytti saavan puuhansa valmiiksi. Selvennykseksi poika viittasi seuraavaksi itseensä sanoen nimensä mahdollisimman selvästi ääntäen, jonka jälkeen osoitettiin taas rialia. No, tämähän taisi olla kommunikointia niin perustasolla kuin olla ja voi. Kyllä ainakin luulisi että rialilla jonkinlainen nimi olisi. Kummallinen jalokivi ei nyt tähän hätään edes muistunut sen mieleen tämän nimi-ongelman vaivatessa purppuraista pääkoppaa.*
|
|
|
Post by submarine on Dec 27, 2006 18:50:54 GMT 3
Hiirenkorva näytti melko nopeasti unohtavan koko välikohtauksen ja keskittyvän pelkästään siihen, miten parhaansa mukaan saisi tulen syttymään. Kun iminen auttoi, tial antoi tälle pienen hymyn, ennen kuin syventyi uudelleen urakkaan. Tämä oli aina niin kovin vaativaa... Jos vain veli olisi ollut auttamassa, niin asiat menisivät varmasti helpommin. Ja sitä paitsi veli olisi muutenkin varmasti halunnut nähdä tämän kaiken, ja tiennyt paljon paremmin vastaukset kysymyksiin kuin hän. Muutenkin veli oli kovin paljon rohkeampi ja viisaampi ja taivampi ja parempi ja ihan vain kaikessa parempi. Tial ihannoi tätä suuresti, veli vaikutti olevan aina paras kaikista tai siis Hiirenhammas. Olihan hänellä muitakin veljiä, jotka olivat kaikki oikein rakkaita, mutta Hiirenhammas oli erityisen rakas. Ja hän toi joskus jotakin mukanaan jotakin oikein mukavaa metsästysmatkalta. Mitäköhän veli oli tekemässä juuri nyt? tai koko perhe? Tekiköhän joku kotonakin tulta juuri nyt? Kertoikohan kyläntietäjä jotakin tarinaa? Olikohan tapahtunut jotakin kummaa?
Kaikki tällainen mietintä toi Hiirenkorvalle melkoisen koti-ikävän, joka oli vähällä ottaa heti vallan. Mutta sinnikkäästi tial keskittyi taas pelkästään nuotion tekemiseen. Ei saanut alkaa miettimään tällaista nyt! Pian tämä hakkasikin sellaisella tarmolla, että oli vähällä lyödä sormensakin halki epähuomiossa. Mutta kun tial lopulta sai työntä päätökseen puuskuttaen, hikisenä, ja hieman entistä likaisempana, oli se tuottanut tulostakin: pieni liekintapainen tanssahteli lautasliinoilla, levisi ympäriinsä ja oli pian sytyttänyt jo kaiken mahdollisen. Hiirenkorva olisi iloinnut siitä hyvän aikaa, ellei iminen olisi kiinnittänyt tämän huomiota. Mistähän oli oikein kyse? Toinen osoitti itseään ja sanoi jotakin. Se oli vähän kuin... Spro. Kaiken varalta tial toisti sen itsekin: "Spro." Mutta mitäs nyt? Toinenhan osoitti häntä? Kysyttiinkö tässä nyt jotakin? Olisiko kyseessä nimi? Kyllä se kuulosti aivan järkevältä, kun toinen kerran oli sanonut jotakin osoittaessaan itseäänkin. Niinpä Hiirenkorva otti mahdollisimman hyvän asennon, osoitti selvästi rintaansa ja sanoi: "Rimmemn koerv."
|
|
|
Post by spyrre on Dec 27, 2006 22:16:56 GMT 3
*Valkean syttyessä leimuamaan takkaan rialin tarmokkaan kivienhakkaamisen ansiosta levisi miellyttävä lämpö nopeasti takan edessä istujien ylle. Spyrokin tunsi olonsa välittömästi yllättävän virkistyneeksi ja ojensi tyytyväisenä kätensä melkein turhankin lähelle kohti liekkejä. Kas, hän ei ollutkaan huomannut kuinka vilpoiseksi hänen olonsa olikaan käynyt… Hiljakseen asiat taisivat alkaa muutenkin sujua hiukan paremmin. Rial tuntui ymmärtävän ainakin tämän puheenaiheen, ja vaikka tämä äänsikin Spyron nimen hiukan väärin, poika tyytyi vain kohauttamaan hiukan olkapäitään hyväksyvästi. No, tarpeeksi lähellä, kuitenkin. Jyrsijän esitellessä itsensä taisikin puolestaan ollakin purppurapään vuoro pähkäillä. Hän ei saanut paljoakaan tolkkua tuosta sanasta paitsi että se sisälsi paljon m- äänteitä. Poika kallisti hiukan päätään kulmiaan rypistäen, ja toisti sitten hitaasti ainakin likimain sen, mitä oli korviinsa saanut.* ”Ehh… Rimmekorv?” *Se sanoi, ja puraisi sitten tyytymättömästi alahuultaan. …ei, nyt ei tainnut mennä aivan oikein… mikä se olikaan ollut?* ”Rimmen-koer.” *Toistettiin hetken kuluttua, jo huomattavasti varmemmin, ainakin se omasta mielestään oli osunut aika lähelle noin pitkässä ja oudossa nimessä. Purppurapää virnistikin varsin tyytyväisenä käsiään lämmitellessään. No, nyt he sitten tunsivat toisensa, sääli sinänsä etteivät he voineet keskustella tämän enempää asioista. Tarkemmin ajatellen Spyron ei tainnut sittenkään välttämättä olla tarpeen yrittää pelotella rial-parkaa uhkaavalla vaaralla, eiväthän vihulaiset välttämättä pääsisi edes sisälle. Riittäisi vain että katsoisi että olento oli turvallisessa paikassa eikä rikkoisi mitään kovin tärkeää, niin eiköhän asiat sujuisi. Saisi nyt nähdä kuinka kauan rial edes viihtyisi suosiolla täällä poissa jaloista, niin ainakin sen aikaa he todennäköisesti saisivat olla rauhassa.
Siinä pohdiskellessaan miten mahdollisesti viihdyttäisi jo kylläistä vierastaan, purppurapään katse osui pöydän kulmalla lepäävään tarjottimeen, jolla oleili komea rivi kaikenlaisia pulloja. Hmm, mikäettei. Kun sitä jo oli syöty, voisi pieni palanpainike tehdä hyvää. Itsekseen virnistäen poika kömpi jaloilleen ja siirtyi tutkailemaan pulloja, avatenkin muutaman niiden sisältöä nuuhkaistakseen, ennen kuin sulki kapineet uudestaan. Näppärästi tarkkanenäinen purppurapää löysi hienojen viinien ja vastaavien seasta juuri sen pullon, joka sisälsi (ehkä hiukan turhankin) makeaa punaista marjamehua, ja palasi tyytyväisenä saaliinensa sekä parin lasin keralla takaisin takan äärelle.* ”Mehua.” *Ilmoitettiin, tämän sitten kaataessa juomaa lasiin joka ojennettiin rialille. Aijai, oltiinpas sitä nyt sivistyneitä. Ja melkoisen makeannälkäisiä, päätellen siitä kuinka hyvin tuo sokerinen juoma maistui vielä niiden äskeisten leivostenkin jälkeen…*
|
|
|
Post by submarine on Dec 28, 2006 0:26:41 GMT 3
Hiirenkorva hymyili myös toiselle. Nyt molemmat tiesivät, kuka toinen oli. Ja se oli oikein mukavaa, koska... no tuota... oli mukavaa tietää, kuka toinen oli. Spro oli kyllä vähän outo nimi, mutta ei kai se haitannut mitään. Nyt oli kuitenkin nuotio ja kaikki, niin että hyvin näyttivät asiat olevan. Ja nyt oli mukavan lämmintä ja täysi olo. Jos sitä vaikkapa ottaisi nokoset tässä, ihan pienet vain? Mutta olisiko se sitten kohteliasta, kun toinen ei selvästikään aikonut nukkua? Jospa pitäisi kysyä asiasta? Mutta miten sitä oikein voisi sitten kysyä? Ja uskaltaisiko hän? Ehkäpä olisi vain paras odottaa, kunnes imistäkin alkaisi unettaa? Mutta kun tätä ei näyttänyt edes väsyttävän! Ja päiväkin oli ollut kamalan rankka... hän halusi nukkua, ainakin hetken.
Mutta mihin toinen oikein meni nyt? Hiirenkorva joutui kurottamaan ihan hiukan, jotta olisi nähnyt edes jotenkuten. Jotain otettiin ainakin pöydästä... ja sitten sitä tuotiin tännepäin. Siinä oli sellainen juttu, jossa oli sisällä vettä tai jotakin samanlaista. Tial oli aiemmin myös huomannut, että samanlaisista jutuista näkyi läpi, ainakin hieman. Mutta läpinäkyvyys väheni, kun niissä oli jotakin muuta, kuin vettä. Ilmeisesti ne eivät saaneet muita yhtälailla läpinäkyviksi... Mutta mitä tässä tilanteessa siellä sitten oli sisällä? Kiinnostuneena asiasta Hiirenkorva otti varovasti vastaan tarjotun lasin molemmin käpälin ja nuuhkaisi sitä muutaman kerran. Siellä tuoksui marjoilta ja makealta. Innostuneena asiasta tial uskaltautui kastamaan kielensäkin aineeseen. Sehän oli hyvää! Melkoista vauhtia tämä kumosi koko lasin, ja vieläpä röyhtäisi päälle, ennenkuin istui uudelleen.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 31, 2006 20:49:27 GMT 3
*Ikävä kyllä Spyro näytti tosiaan kaikkea muuta kuin väsyneeltä juuri nyt. Sillä oli mielessään aivan liian paljon jotta se olisi osannut ajatellakaan nukkumista, vaikka se ei aivan tulisilla hiilillä enää ollutkaan. Toki purppurapää oli tyytyväinen nähdessään rialin maistavan ja pitävän tarjotusta mehusta, mutta paikallaan istuminen tämän kaiken keskellä oli melkoisen vaikeaa. Mehu ei kauaa hänenkään lasissaan viihtynyt vaan sokerilitku kärsi kohtalonsa ehkä jopa hiukan ennen ripeästi toiminutta ”Rimme-koeriakin” ja ehtipä ahnas tapaus kaataa itselleen jo lisääkin. Pullo aseteltiin huomaavaisesti lattialle jonnekin kaksikon välille ettei toisellekaan olisi mitenkään vaikeaa täydentää omaa astiaansa jos tästä siltä tuntuisi, kyllä se nyt varmaan ainakin sen verran osaisi että kallistaisi pulloa lasinsa yllä Spyro, toivottavasti ei liian uhkarohkeasti, oletti. No, siinä sitä sitten oltiin ja särvittiin juomia takan roihutessa, purppurapään miettiessä miten voisi vielä toimia vieraanvaraisesti vaikka periaatteessa hän itsekin nautti nyt tämän linnan anteliaisuudesta hienossa huoneessaan.
Vieras oli jo saanut ruokaa ja juotavaa ja huoneessakin oli lämmintä ja rauhallista… Olikohan täällä vielä jotakin mitä hänen olisi pitänyt esitellä tai tarjota tai… Poika litki toista mehulasillistaan huomattavasti hitaammin keinahdellen mietteliäästi istuallaan, ja hiljakseen siinä kuitenkin melko lähietäisyydellä oleskellessaan alkoi eräs pikkuseikka muistuttaa olemassaolostaan: laiha rial-parka oli aika nuhruisen näköinen tapaus, eikä sen lisäksi oikeastaan ollut kovin ruusuntuoksuinenkaan. Spyro nyrpisti hiukan nenäänsä ja vilkaisi rottaa vaivihkaa hiustensa alta, jotka puolestaan hänellä olivat kerrankin harvinaisen puhtaat. Ehh… olisikohan kauhean epäkohteliasta ehdottaa vaikka peseytymistä, vai olisiko se juuri se oikea asia tehdä? Eivätkö kaikki halunneet yleensä peseytyä oikein mielellään jos olivat likaisia? Eikös se olisi huomattavasti mukavampi olla puhtaana? Purppurapää turhautui jo hiukan itsekin liian koukeroisiksi pyrkivien mietteidensä kanssa. Äh, pahus sentään, rialhan oli juuri hetki sitten yrittänyt sytyttää kasan lautasliinoja palamaan keskellä lattiaa, olento tuskin olisi mitenkään kauhean tarkka käytösetiketistä! Poika kulautti loput mehut kitusiinsa ja alkoi kömpiä jaloilleen. Eiköhän hän voisi kaikessa rauhassa esittää tämänkin vaihtoehdon, ja sitten rial voisi tehdä mitä halusi.* ”Pesulle?” *Se kysyi, vetäen sitten seinän vierustalla sijaitsevan kylpyammeen edessä olevaa sermiä sen verran sivuun että amme paljastuisi. Ohimennen se kurkisti ammeeseen huomaten, että hänen poissaollessaan joku näkyi käyneen jo siivoamassa sen. Palju oli puhdas ja tyhjä, mutta vierelle oli jätetty pari saavillista tosin jo hiukan jäähtynyttä vettä. Palvelu näköjään pelasi tässä paikassa yli odotusten, vaikka Spyro tosin ei vajavaisine kokemuksineen paljoakaan osannut odottaakaan.*
|
|
|
Post by submarine on Dec 31, 2006 22:08:01 GMT 3
Hiirenkorva pohti tällä hetkellä, uskaltaisiko millään ottaa lisää hyvää vettä ilman erillistä lupaa. Kun se oli ollut niin kovin herkullista... Ja astiakin oli noin hyvin esillä... Jos sitä ihan vähän vain yrittäisi? Ei kai siitä voisi pahastua? Jos ottaisi aivan pienen tilkan vain... Ei kai se olisi niin kamalaa? Ihan varovasti, kuunnellen tarkkaavaisesti joka kohdassa mahdollisten vastaanväitteiden varalta, tial lähti hivuttamaan käpälää pulloa kohti. Kun mitään vastaväitteitä ei kuitenkaan tullut, tämä otti hyvin varovasti kiinni pullonkaulasta, ja alkoi yhtä varovasti vetää sitä takaisin itseään kohti. Mistähän astia muuten oli tehty? Hän ei itse ollut nähnyt, kuin savisia ja luisia astioita. Mutta se vaikutti olevan hieman samaa asiaa, kuin paelissakin oli ollut. Sehän oli muuten mennyt rikki. Mitähän sinne nyt kuului? Olikohan joku siivonnut jälkiä, vai pitäisiköhän hänen itse mennä? Mutta nyt hän halusi kyllä lisää tätä hyvältä maistuvaa juttua... Varoen hieman Hiirenkorva rutisti pullosta kiinni molemmin käpälin ja alkoi varovasti kallistaa sitä. Melkoisesti meni kyllä aluksi yli, mutta kyllä lasiinkin näytti meni. Mutta kun pulloa laitettiin takaisin, siitä oli kadonnut melkoisesti, eikä läheskään pelkästään lasiin. Melkoisella vauhdilla tial tosin tyhjensi sen taas.
Istuttuaan hetken ihmettelemässä asioita lasi toisessa käpälässä Hiirenkorva kääntyi katsomaan toista niin hyvin, kuin kykeni. Toisella oli jotakin asiaa... Se oli niinkuin pee... suule? Mitähän se oikein tarkoitti? Paras olisi kai ollut kysyä asiasta. "Peesle?" tial kysyi uteliaana. Sitten näytti siltä, että pitäisi taas seurata. Mistähän oikein oli kyse? Ihmetellen asiaa hän kömpi ylos, raapien ohimennen korvantausta. Toinen näytti olevan menossa jonnekin hieman sivummalle. Siellä oli sellainen... iso astia. Siellä oli vettä sisällä. Olikohan sitä tarkoitus juoda vai mitä? Vai olikohan siellä jotakin? Pohtiessaan uteliaana asioita Hiirenkorva ponnisti ammeen reunaa vasten nähdäkseen paremmin, mitä sisällä oikein olisi. Tämä näytti kurkistelevan sisään oikeastaan melkoisen kiikkerästi, roikkuen käpäliensä varassa. Eivätkä jalatkaan koskeneet maahan. Tarvittaisiin vain yksi hyvä tönäisy...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 1, 2007 0:03:56 GMT 3
*Spyro oli jo ottanut ja kumonnut oma-aloitteisesti sangollisen vettä ammeeseen, kääntyen sitten katsomaan rotan kipittäessä ilmeisen uteliaana kohti. Vilkaistessaan takanedustan suuntaan purppurapää sai havaita lattian lainehtivan epäilyttävästi mehua tialin syyllisen näköisen lasin ympärillä. Kas, se oli sitten osannut kallistaa pulloa kaataakseen, mutta sihti mätti jonkin verran? Poika irvisti pienesti sotkun nähdessään, mutta niin pitkälle sen kaukonäköiset ajatukset eivät kantaneet jotta se olisi nähnyt tarpeelliseksi siivota moisen, vaan pian huomio kääntyikin ammeen reunalle kiipeilleen Hiirenkorvan puoleen. …uhkaavasti vaikutti siltä, ettei se tiennyt mihin kylpyammettakaan käytetään. Spyro hymähti turhautuneena, napsauttaen leukojaan. Kai nyt rotatkin peseytyivät ollessaan likaisia? Miten pahuksessa hän selittäisi toiselle miten kylvettiin jos se ei noinkaan yksinkertaisesta asiasta tiennyt mitään? …no, ei kai se Rimmen-korvin vika ollut jos hänen kaltaisensa elivät noin, mutta…
Hmm. Katsellessaan rotan huteraa kurkistelua ammeeseen, nosti pieni ilkeähkö ajatus päätään pojan purppuraisessa kallossa. Tämä tilanne oli kyllä melkein turhankin sopiva pienelle kepposelle, joka saattaisi päästää hänet helpommalla kylpyammeen käytön havainnoillistamisessa. Rotalla ei näyttänyt olevan oikeastaan muutenkaan paljoakaan vaatteita päällään kastumassa, joten ei kai olisi niin suuresti haittaakaan hiukan ”puhdistaa” tuota epäsiistiä ilmestystä. Ruskeiden silmien katse vilkaisi huolestuttavan arvioivasti keikkuvaa jyrsijää, ammetta sekä täyttä sangollista haaleaa vettä, punnitsi asioita, ja poimi sitten vaivihkaa saavin käsiinsä. Ja näin, äkillisen, rotan niskaansa saaman vesiryöpsäyksen muodossa sai tuo lyhytnäköinen, äkkipikainen ja melkoisen kujeilunhaluinen päähänpisto otteen tuosta purppurahiuksisesta pojankoltiaisesta, joka näkyi päättäneen opettaa toiselle oikein kantapään kautta kuinka otettiin suihku melkein oikea-oppisesti. No, ehkä ei ihan, mutta tarpeeksi lähellä kuitenkin.* ”Pesu.” *Ilmoitettiin taas pirteästi moisen tihutyön selitykseksi, oikein leveän virnistyksenkin keralla, pirulainen. Eipä sen päähän tietenkään edes pälkähtänyt että rotta ei välttämättä ymmärtäisikään ja suuttuisi, tai jotain vastaavaa. Eh. No, ehkä tuo oli kuitenkin kiltimpää kuin toisen tyrkkääminen pää edellä ammeeseen, joka kieltämättä myöskin oli ainakin käväissyt Spyron mielessä.*
|
|