|
Post by submarine on Jan 1, 2007 0:30:50 GMT 3
Hiirenkorva ei ainakaan omasta mielestään nähnyt mitään kovinkaan outoa vedessä, vaikka kuinka yritti katsella. Siellä oli pohja, ja siellä oli vettä, mutta ei kyllä juurikaan muuta. Mistähän asiassa oikein oli kyse? Pitikö vettä juoda vai mitä? Mutta eikö täällä ollut paljon muutakin juotavaa? Että mitä hyötyä tästä oikein oli? Vai oliko kyseessä jokin varasto, joka hänelle näytettiin? Ja miksi se oikeastaan edes näytettiin? Olikohan se oikeasti vettä, eikä jotakin muuta? Jospa kokeilisi... Järkeiltyään hetken tial kumartui vieläkin eteenpäin, koettaen koskettaa vedenpintaa ainakin yhdellä sormella. Siksipä tämä ei ollut mitenkään edes yrittänyt varautua siihen, että toinen aikoisi jotakin ilkeää. Yhtäkkiä päälle ryöppyävä vesi oli kyllä niin kova järkytys, että sitä ei voinut oikein ajatellakaan. Mutta käpälät ainakin menivät ihan veltoiksi niin, että kaikki pienikin tuki katosi. Perin juurin järkyttyneenä tial ehti juuri ja juuri kiljaista, ennen kuin kaatui pää edellä ammeeseen. Vieläkin kauhuissaan tämä ei tiennyt ollenkaan, mitä olisi tehnyt, vettä tosin meni väärään kurkkuun melkoisesti.
Sätkittyään hyvän hetken aivan paniikissa vedessä Hiirenkorva onnistui lopulta - puoliksi vaistonomaisesti - työntämään päänsä pinnalle. Siinä tämä yski ja kakoi melkoisen hetken, voimatta edes yrittää saada mistään kunnolla selvää. Sitten, kun henki taas suunnilleen kulki, tuli silmien pyyhkimisen vuoro - hyvin varmasti mukana oli muutama kyynelkin. Vasta monen minuutin pärskimisen, pyyhkimisen ja nyyhkimisen jälkeen vieläkin melkoisen järkyttynyt Hiirenkorva saattoi katsoa ympärilleen. Ja siinä vaiheessa, kun katse kiinnittyi toiseen, tämä näytti aivan valmiilta melkoisen pitkään itkukohtaukseen, ellei tapahtuisi jotakin.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 7, 2007 20:44:37 GMT 3
*Ja tuota pahanonnen kepposta sitten seurasikin tapahtumasarja, jota purppurahiuksinen nuorukainen ei ollut alkuunkaan suunnitellut. No hyvä, hän onnistui kaatamaan veden niin että suurin osa päätyi lattian sijaan nimenomaan tuonne kohteena olevaan ammeeseen, mutta ikävä kyllä tässä rytäkässä rotan hutera tasapaino ammeen reunalla petti, ja otus otti ja tuiskahti pää edellä paljuun. Purppuraisten hiusten alta kuului pieni hölmistynyt ”Hups”, pojankin näyttäessä hetkellisesti säikähtäneeltä mutta onneksi Rimmen-korv sai päänsä pinnalle hukkumatta. Ammeessa ei kuitenkaan ollut vettä kovinkaan paljoa, mutta päänsä olento oli saattanut kolhaista pudotessaan, tai näin Spyro ainakin pelkäsi. Mutta vaikka elossa olikin, rotta ei tosiaan näyttänyt kauhean tyytyväiseltä. Poika ei ollut olettanut lämpimässä vedessä kylpemisen olevan mitenkään erityisen vastenmielinen kokemus, ennemminkin päinvastoin, mutta ymmärrettävästi tuo hiukan… epämääräisesti sujunut ensikokemus voisi jättää asiasta pahan maun suuhun.*
”Hitto, sattuiko?” *Spyro nakkasi syyllisen sangon käsistään ja kurottautui katsomaan mitkä oli ammeessa räpiköivän rialin kohtalo, joutumatta kuitenkaan onneksi kiskomaan tätä ylös pinnan alta. Nolona purppurapää taputti tätä lohduttavasti päälaelle osoittaakseen ettei temppu periaatteessa ollut tahallista kiusan aiheuttamista, tai ainakaan sillä tasolla että sen tarkoitus olisi ollut se että toinen olisi satuttanut itsensä. Se vielä puuttuisi, jos toinen alkaisi itkeä, siinä vaiheessa Spyro tuskin tietäisi mitä tekisi ja huoneessa olisi vallalla aikamoinen paniikki puolin ja toisin. Lohduteltuaan jyrsijää hetkisen ja mietittyään parempaa tapaa ilmaista äskeisen tarkoitus se näytti ottavan käsiinsä vettä ammeen pohjalta ja oli peseytyvinään kastellen siinä ohimennen hiukan lisää lattiaa sekä vaatteitaankin. Eh. No, mitä pienistä, kyllähän ne siitä kuivuisivat, kun takassakin loimusi lämmin tuli. Saipa nähdä olikohan rotta puolestaan saanut jo tarpeekseen kylpemisen mukavuuksista ennen kuin oli päässyt aloittamaankaan. Ehkä pitäisi hakea vielä lasillinen mehua olennon lepyttelemiseksi.*
|
|
|
Post by submarine on Jan 8, 2007 17:03:48 GMT 3
Hiirenkorva näytti nyt aivan siltä, että olisi valmis itkemään melkoisen pitkään ilman mitään taukoa. Tämän alaleukakin värisi. Ja jos tarkkoja oltiin, eipä tämän muutenkaan kovin hyvältä näyttänyt: vedessä tämän turkkiin jäänyt lika oikein levisi, ja se näytti muutenkin märkänä vähemmän mukavalta. Vesikin alkoi näyttää synkältä, kirjaimellisesti. Sen väri oli tosiaan tainnut jo hieman tummeta - vaikka kylpijä olikin pieni, likaa tästä ei puuttunut. Jos asiaa ajatteli, niin tial olisi kyllä pestävä loppuun, jos halusi mitään tulosta aikaan. Ja vaikka se olikin varmaan turha toivo, olisi tämä pitänyt myös kuivata ja kammata pesun jälkeen, ja ehkäpä myös vahata, jos halusi pysyvää tulosta. Mutta pelkästään jo pesu auttaisi suuresti. Mutta Hiirenkorvaa tieto siitä, että olisi puhdas jälkeenpäin ei juuri lohduttaisi, siis jos tämä olisi edes tiennyt sen. Nyt tial ei kyllä edes yrittänyt järkeillä mitään, niiskutti vain visusti paikoillaan. Oikeastaan näytti siltä, että tämä oikein yritti olla liikkumatta. Ainoastaan rintakehä kohoili, kun tämä koetti parhaansa mukaan hengittää järkytykseltään. Ehkäpä itkua ei kuitenkaan tulisi?
Ei pelkoa, kyllä se tuli, yrittipä toinen vaikka kuinka. Se alkoi vain yksittäisenä, kovana niiskaisuna, mutta yltyi pian. Kokonaisuudessaan tämän itku kuulosti siltä, kuin vinkulelu olisi ollut tikahtumaisillaan. Se oli kimeää, tolkutonta, ja särki kuulijan korvia. Ei kestänyt montaakaan hetkeä, ennen kuin itku yltyi parkumiseksi, ja se sattui vielä enemmän korvia. Hiirenkorva vain istui surkeana paikoillaan ja itki, ja kaikesta päätellen voisi itkeä itsensä vaikka kuiviin, jos ehtisi.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 27, 2007 19:16:08 GMT 3
*Aijai, pahalta näytti, rotta ei tainnut haluta sisäistää alkuunkaan tämän kylpypaljun käyttötarkoitusta vaan alkoi uhkaavasti näyttää entistä surkeammalta Spyron hätäisistä rauhoitteluyrityksistä huolimatta. Ja sitten, nyyhkittyään hetken likomärkänä paikoillaan, täyttikin huoneen tuo herkkiä korvia vihlova vinkuminen, kaipa se kaikesta surkeudesta päätellen itkua oli. Siinä niin lähietäisyydellä kyykittyään otusta lohduttelemassa, purppurapää ei voinut olla älähtämättä ja kavahtamatta tahattomasti kauemmas kädet korvillaan pakoon kauheaa, kuuloaistimia raastavaa ääntä. Hetken se vain tuijotti rottaa järkyttyneenä pienen matkan päässä, kunnes ymmärsi asian laidan ja mistä kauhea, kimeä… vikinä oli lähtöisin. Voi hitto, sehän itki? Oliko hän sittenkin mennyt satuttamaan sitä? Miten sen saisi lopettamaan?! Hetkellisesti poikakin tunsi melkein pientä paniikkia tietämättä mitä tehdä asian suhteen, mutta äänen käydessä vain äänekkäämmäksi pakottautui se liikkeelle kohti likoavaa jyrsijä-parkaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä olisi tehnyt, mutta tähän hätään hän ei keksinyt muutakaan ratkaisua kuin nyhtää paikoilleen jämähtänyt Rimmen-korv paljusta ennen kuin otusressu pakahtuisi parkuunsa… tai hänen korvansa halkeaisivat.*
”Rauhotu nyt, anteeksi että kastelin sut! Sattuiko johonkin?” *Spyro yritti saada äänensä kuulumaan kiljunnan ylitse, mutta joutui sitten kuitenkin lopulta laskemaan irvistäen kätensä korviaan suojaamasta voidakseen tehdä jotakin itkun lopettamiseksi. Purppurapää terästäytyi, ja kurottautui ammeeseen kiskoakseen rotan ylös kun se ei tuolla selvästikään viihtynyt, mutta epäröi sitten havaitessaan kuinka mustaksi vesi oli sameutunut otuksen ympärillä jo näinkin lyhyessä ajassa. No jo oli, rotassa tuntui olevan enemmän likaa useammankin pikkuotuksen edestä! Spyro alkoi hiljakseen olla jo melkein vakuuttunut ettei se tosiaan ollut kylpenyt koko ikänään. Eihän tällainen nyt voinut mitenkään olla hyvästä! Purppurapää puraisi alahuultaan, päättäen sittenkin jättää jyrsijän vielä hetkellisesti paljuun (tuskin se siitä kuolisi, moinen kohtalo olisi varmaankin lähempänä häntä itseään jos parku jatkuisi) ja sen sijaan alkoi pikaisesti itsekseen jupisten pöyhiä tuon turkista pahimpia törkyjä irti. Kovin perusteellinen se ei tosin ollut ollen melkoisen motivoitunut kiirehtimään näissä olosuhteissa, mutta luultavasti ainakin päällimmäiset likakerrokset liukenisivat jättääkseen ammeen jälkeenpäin hiukan epäsiistihköön kuntoon myöhemmin saapuvien siivoojien iloksi. Kun tämä olisi tehty, voitaisiin Rimmen-korv lopulta auttaa takaisin kuivalle maalle, ja valumaan vettä keskelle lattiaa.
Jutustellen niitä näitä lepyttelevään sävyyn purppurapää tarrasi rottaa taas käsivarresta alkaakseen maanitella tätä jaloilleen toivoen, ettei hänen tarvitsisi alkaa nostaa heikkoine voimineen märkäturkkista rialia. Kun toinen olisi toivottavasti suosiolla jälleen lattialla, muisti Spyro äkkiä tarpeellisen asian ja kirmasi äkkiseltään etsimään kuivaa pyyhettä, jollaisen löysikin pian laskostettuna erään kauniisti veistokuvioilla koristellun arkun päältä. Pehmeä, ylellisen valkoinen tekstiili mukanaan poika kiirehti takaisin kääräistäkseen jyrsijän pakettiin kuivumaan, ja johdattaakseen tämän sitten takaisin loimuavan takan ääreen lämpimään. Tosin, mitään sellaisia prameiluja kuin harjausta tai vahaa se tuskin tulisi edes ajatelleeksi. Huh. Kuka olisikaan osannut arvata, että ”vieraanvaraisuus” voisi olla näin rankkaa näin ylellisessä ympäristössä?*
|
|
|
Post by submarine on Jan 27, 2007 19:55:41 GMT 3
Ainakaan oma-aloitteisesti Hiirenkorva ei aivan heti itkuaan lopettaisi, tai ainakin se olisi jo pieni ihme. Tällä hetkellä tial näytti siltä, että hengittäminen alkoi unohtua kokonaan. Aivan puhtaasti siitä johtuen ääni kyllä vaimeni hieman, muttei suinkaan lakannut kokonaan. Oikeastaan se kuulosti tavallaan vieläkin ikävämmältä, kuin äskeinen. Tässä tilassa toisen oli melko selvästi turha odottaa mitään vastausta, ainakaan muuta kuin parkumista - mutta sitä olikin paljon. Ehkäpä tämän aivot olivatkin nesteytyneet ja valuivat nyt silmistä ulos, vieden kaiken järjen mukanaan? Vaikka mitään niin radikaalia ei olisikaan tapahtunut, ei Hiirenkorva kyllä paljoa muun maailman menostakaan nyt tajunnut. Jos vettä ei olisi ollut, tämä olisi koettanut kiertyä mahdollisimman pieneksi, mutta nyt ei voinut muuta, kuin työntää päätä veteen niin, että kuplat nousivat ulinan mukana. Kaikki oli yhtäkkiä alkanut näyttää kovin paljon ikävämmältä tässä kivisessä, aivan liian isossa teltassa, jossa ei voinut tehdä edes tulta minne halusi. Ja muutenkin kaikki tuntui nyt ihan kamalalta, kun vatsakin oli ihan liian täynnä ja hänet oli työnnetty veteen! Ja se kaikki oli aivan hirveää!
Hetken näytti jopa siltä, että toisen tarttuminen olisi saanut Hiirenkorvan vaikenemaan, mutta moinen oli aivan liian utopistista ollakseen totta. Sen sijaan ulina kävi kahta kauheammaksi, kun yhtäkkiä ruvettiin nipistelemään! Kaikki oli ihan hirveän kamalaa! Kauhuissaan tial koetti mennä pakoon, joka tosin sai tämän vain lähestulkoon hukkumaan. Ääni tosin vaimeni hieman veden alla, mutta se ei välttämättä ollut positiivista. Ja vaikka kamala nipistely loppuikin, ääni ei vaimennut takaisin äsköiselle tasolleen. Tial tosin alkoi näyttää siltä, että kohta kestokyky tulisi jo vastaan. Vielä silloinkin, kun toinen koetti saada tätä ylös ammeesta, Hiirenkorva huusi kuin viimeistä päivää. Mutta kuin ihmeen kaupalla, tämä kuitenkin koetti päästä ylös ammeesta, ehkäpä siksi että se oli vieläkin kamalampi, kuin muu. Mutta siitä vasta katastrofi seurasikin: ammeen reunalla tial kompastui reilusti, haparoi hetken tukea - ja kaatui kuono edellä kiveen. Jos se mitenkään oli enää mahdollista, huuto nousi vielä suuremmaksi. Hetken ääni oli sitä luokkaa, että se kuuluisi vaikka lattian läpi - ja sitten se lakkasi. Tial yksinkertaisesti tuupertui siihen paikkaan, päästämättä enää ääntäkään. Oli vaikea sanoa, millaista jälkeä lattia oli tehnyt, koska tämä ei ollut noussut paikoiltaan.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 5, 2007 22:42:37 GMT 3
*Mikään niin yksinkertaiselta tuntuneesta toimesta ei tuntunut onnistuvan sitten millään. Siinä kaikessa rytäkässä Spyro sai hölmistyksekseen havaita rialin heittäytyvän sellaisen pakokauhun valtaan noinkin matalassa vedessä että tuntui mieluummin yrittävän hukuttaa itsensä kuin tulla hiukkaakaan vähemmän saastaiseksi kuin oli. Mitä se oikein yritti, sukeltaa pakoon paljusta? Vai hukkuiko se parhaillaan, eihän veden alle voinut sukeltaa samaan aikaan kuin huutaa täyttä kurkkua?! Purppurapäälle tuli varsin kiire nyhtää otusta jälleen pinnalle ennen kuin se menisi ja vetäisi keuhkonsa täyteen vettä. Ei hitto, olkoon, ei tästä mitään tullut, rotta saavista ja sassiin, se selvästikin pelkäsi vettä jostakin syystä kuollakseen. Ehkä rialeiden vain sitten kuului olla likaisia, jos edes pieni peseytyminen oli noin vasten niiden luontoa? Tai no, reaktio taisi kyllä enemmän johtua ammeeseen putoamisesta kuin itse puhdistumisesta. Eeh. No, kuitenkin. Nyt sai puunaaminen sitten olla, haiskoon ja olkoon tahmainen sitten kaikessa rauhassa jos välttämättä halusi. Eihän otusraukkaa nyt tarkoitus tappaa ollut.
Onneksi rial ei kuitenkaan kaikesta yrityksestään huolimatta hukkunut, vaan saatiin pinnalle ja jopa kipumaan ylös ilman sen kummempaa vastarintaa tämän asian kanssa. Parku ei ikävä kyllä hellittänyt eikä Spyro voinut pidellä korviaan samaan aikaan auttaessaan rialia ylös, mutta no, ainakaan otus ei ollut enää vaarassa hukkua. Ja siihen se onni sitten tämän tapauksen kanssa loppuikin. Astuessaan ammeen reunan ylitse tapahtui jotakin hirveää, ja rotan jalka lipesi. Purppurahiuksinen poika ei meinannut ehtiä edes tajuamaan mitä tapahtui, älähti vain pelästyneenä saaden aikaan melkoisen melodioiden kakofonian yhdessä Hiirenkorvan parun kanssa ja hapuili nopeasti parempaa otetta märkäturkkisesta jyrsijästä epäonnistuen kuitenkin surkeasti ja tähän tarttuneena horjahti itsekin tuon menettäessä tasapainonsa. Kuului vain surkea rysähdys, ja kumpainenkin epäonnekkaasta kaksikosta oli rähmällään kivilattialla, enemmän tai vähemmän puusta pudonneen näköisenä. Kaikeksi onneksi Spyron purppurainen pääkoppa kuitenkin tuntui olevan umpiluuta, eikä tuo äkillinen kontakti lattian kanssa sitä kauaa häirinnyt, vaan selvittyään järkytyksestä se oli jo kömpimässä päätään pudistellen ja kiroillen polviensa varaan. Mitä oikein oli tapahtunut? Rial oli kaatunut taas? Eikö rottien olisi pitänyt olla ketteriä, eikä vain putoilla koko—hetkinen, olipa äkkiä tullut hiljaista. Katse kääntyi nopeasti kauhistuneena lattialle makaamaan jääneen olennon suuntaan, purppurapään hetkeksi melkein lamaantuessa pelästyksestä. Voi… helvetti. Se ei liikkunut? Miksi se ei edes huutanut enää, sekin olisi ollut parempi kuin tämä hiljaisuus. Ei kai se vain… Ei kai se mennyt lyömään päätään ja kuollut?
Poika oli hetkessä jaloillaan silmät vähintäänkin lautasen kokoisina. Jähmettyneet ajatukset alkoivat hiljakseen taas liikkua, kiihdyttäen sitten vauhtiaan melkoiseksi kaaokseksi. Voi ei, voi ei… Mitä pahusta hän nyt tekisi? Eihän se ollut kuollut, eihän? Kauheaa! Pitäisi hakea joku apuun ja äkkiä-- ei, eihän hän voinut jättää vahingoittunutta yksin lattialle tuolla tavalla eikä hän edes tiennyt mistä löytää parantaja tässä vieraassa paikassa, ja…! Spyro nielaisi syvään onnistuen hetken kuluttua saamaan itseään niskasta kiinni ja pakottamaan päätään nostavan paniikin kuriin ennen kuin ehti juosta typerästi ulos huoneesta etsimään neulaa heinäsuovasta ja astui sitten sydän hakaten lähemmäksi turvallaan makaavaa rottaa.* ”R… Rimme-korv? Miten kävi?” *Se kysyi varovasti, kumartuen nieleskellen liikkumattoman olennon viereen, koskettaen hiukan tämän olkapäätä epäröiden, ja jääden sitten pelokkaana odottamaan vastausta hetkeksi. Jos mitään ei tapahtuisi, se pyrkisi todennäköisesti yrittämään kääntää toisen hitaasti selälleen nähdäkseen miten oikein oli käynyt, tietämättä oikeastaan mitä muutakaan olisi voinut tähän hätään tehdä. Siinä se nyt nähtiin ettei purppurapäästä ollut lapsenvahdiksi, se tuskin uskaltaisi alkaa siistimään yhtään rialinpoikasta hyvin pitkään aikaan. Toivottavasti rotta ei ollut satuttanut itseään kovin pahasti tuossa ikävässä välikohtauksessa, siitäkös sitten vasta olisi riemu ratkennutkin. Juuri nyt tuo korvia viiltävä vinkunakin olisi ollut elonmerkkinä tervetullutta kuultavaa.*
|
|
|
Post by submarine on Feb 5, 2007 23:01:29 GMT 3
Ainakin voitiin olla melko varmoja, että kalloaan Hiirenkorva ei ollut halkaissut. Oikeastaan tämän kuino näytti ottaneen suurimman osan iskusta vastaan. Tai jos oikein tarkkoja oltiin, tämän hampaat olivat ottaneet urakakseen suojella omistajaansa - omalla kustannuksellaan. Kumpikin sormenmittaisista nakertimista oli napsahtanut komeasti poikki melkein juuresta. Vertakin näkyi, mutta tarkemmin katsoen se näytti johtuvan siitä, että tial oli kauhuissaan purrut huuleensa jossakin vaiheessa äsköistä "vesikidutustaan". Mutta vastausta - tai mitään muutakaan ääntä - ei kyllä lähtenyt, vaikka tämä hengissä vaikuttikin olevan - tai ainakin tämä hengitti, jota kuolleet eivät yleensä tehneet. Siinä se vain nökötti kivilattialla, tietämättä ilmeisesti mistään mitään. Tai eivät tajuttomat tietenkään tienneet mistään mitään.
Siitä voitiin ainakin olla varmoja, että tässä oli olento, jota ei turhalla onnella oltu siunattu. Tai ehkäpä tämä vain ei ollut vielä tajunnut itsekään, jos sattui omaamaan moisia etuja. Kaikesta huolimatta, lopputulos ei vaikuttanut olevan kovinkaan suotusalta tälle itselleen. Ja voitiin olla melko varmoja, että jonkinlainen valitus alkaisi uudelleen, jos tuo vielä tuosta ylös pääsisi. Mutta ainakin tässä vaiheessa toisen hoidettavana oli likimärkä, kyseenalaisen puhdas, tajuton ja rikkinäisillä hampailla varustettu tial. Ei mitenkään loistokasta.
|
|
|
Post by Spyrre koulussa on Feb 16, 2007 13:05:56 GMT 3
*Varovaisiin, aavistuksen värisevällä äänensävyllä esitettyihin tiedusteluihin ei kuulunut vastausta. Purppurapää odotti melkein henkeään pidätellen hetkisen rotan vierelle kumartuneena, yritti uudelleen yhtä vähäisin tuloksin. Voi ei, tämä ei tiennyt hyvää... mutta kai rial oli kuitenkin vielä elossa, koska se hengitti. Helpotuksekseen Spyro kuuli hiljaisen äänen joka kieli keuhkojen tekevän vielä työtään hiljaisuudesta huolimatta, ja hetken epäröityään nuorukainen terästäytyi tarrasi jyrsijän pörröisiin hartioihin ja alkoi kääntää tätä hitaasti ja mielestään kovin varovaisesti ensin kylki-asentoon ja siitä selälleen. Mitään sairaanhoitajankoulutustahan purppurapää ei tietenkään omannut eikä se kovin usein ollut tajuttomia olentoja paapomaan joutunutkaan, mutta ainakin se teki parhaansa ja ymmärsi sentään että toisen olisi helpompi hengittää selällään ja olla reuhtomatta potilasta ympäriinsä. Ja näkisihän näin paremmin mitä tuhoa lattia ja hänen kepposensa oli saanut aikaan, vaikka tätä asiaa hän ei mitenkään kauhean malttamattomasti odottanutkaan odottaen jo melkein kaikkein pahinta äskeisen haaverin pelästyttämänä.
Potilaan päädyttyä viimein selälleen asain laita paljastuikin pian, saaden Spyron vetämään järkyttyneenä henkeä. No, lattia ei kaikeksi onneksi lainehtinut verta ja ruumiinosia vaikka pieniä punaisia läiskiä havaittavissa olikin, mutta kivellä lepäävät kaksi sormen paksuista hammasta olivat vähällä saada aikaan uuden paniikkireaktion. Voi ei, voi ei, se oli katkaissut hampaansa pudotessaan?! Se varmaan sattuisi kamalasti ja siitä tuli vertakin... miten rotta nyt voisi syödä tästä eteenpäin? Ja tämä kaikki oli hänen ttyperän päähänpistonsa syytä. Olisi pitänyt antaa rialin olla aivan niin likainen kuin tämä halusi, niin tätäkään ei olisi tapahtunut! Purppurapää nieleskeli kurkkuunsa noussutta palaa surkeana tuijottaen Hiirenkorvan irronneita hampaita arastellen enää koskea otukseen jonka oli jo onnistunut vahingossa telomaan mielestään puoli kuoliaaksi. Mutta lattia oli kylmä, rial vahingoittunut ja litimärkä, pian se olisi kaiken lisäksi vielä sairaskin jos sen jättäisi noin oman onnensa nojaan.
Hitto, rial olisi varmasti todella vihainen herätessään... ei varmasti olisi mikään ihme jos se haluaisi lähteä välittömästi pois huoneesta, jonne se oli kovalla vaivalla raahattu pois silmistä. Olisi pitänyt antaa rotan olla rauhassa, purppurapäästä tuntui tällä hetkellä ettei hän ollut onnistunut saamaan aikaiseksi kuin vain haittaa tälle pienelle otukselle. Spyroa hävetti, mutta nyt toisen heitteille jättäminen olisi todella pahasti tehty kun rotta ei pystynyt itse tilannettaan auttamaan. Järjesteltyään hetken ajatuksiaan poika nousi jaloilleen ja kiirehti hakemaan lipaston päältä yhtä noista kookkaista pyyheliinoista, palaten sitten takaisin. Kuin jonkinlaisen idean saatuaan tekstiili levitettiin kuitenkin lattialle onnettomuusuhrin viereen tämän peittelemisen sijasta niin, että pienellä vaivannäöllä jopa Spyron olisi melkoisen helppo siirtää tämä pyyhkeen päälle. Siinä rotta olisi mahdollista kiskoa ilman pahempaa retuutusta lattian poikki lämpimän tulen ääreen kuivumaan. Ainakin se jonkinlaisesta ensiavusta kävisi, paremman parantajan etsiminen saisi odottaa ainakin siihen että rotta tulisi tajuihinsa.*
|
|
|
Post by submarine on Feb 16, 2007 14:58:28 GMT 3
Oli vaikea sanoa, kauanko Hiirenkorva oikein aikoisi lojua tajuttomana, mutta ainakin se oli varmaa ettei tämä aivan heti tulisi heräämään. Liikuttelu ei aiheuttanut minkäänlaisia reaktioita, eikä oikeastaan mikään muukaan, mitä tälle olisi voitu tehdä. Oli vaikea sanoa, mitä tämä itse näki tällä hetkellä, jos mitään, mutta oletettavasti näyt eivät olleet ainakaan aivan kamalia, jos eivät sentään ihaniakaan. Tial tuhisi tulen edessä, pörröinen otsa hieman rypyssä, tietämättä mitään maailman menosta. Ehkäpä kyseessä oli suurikin itsetutkiskelun paikka, sellainen joita suuret johtajat saivat. Ja ehkäpä pieni tial sitten nousisi siitä, valaistuneena ja ties minkä luonnonjumalien siunaamana, uhkuen mahtia ja arvovaltaa. Ja sitten tämä lopettaisi kaikki sodat ja tappaisi hirviöitä, saisi haltuunsa mahtimiekkoja ja tekisi ties mitä outoa. Tai toisaalta... ehkäpä ei. Tarkemmin ajatellen tial oli varmaankin vain tajuton, koska hätäisesti pohdittu aate ei ollut onnistunut ja vielä hätäisempi yritys korjata se oli johtanut melkoisiin seurauksiin. Se vaikutti paljon todennäköisemmältä, vaikkakin auttamattomasti tylsemmältä.
Jos Hiirenkorvan omaa mielipidettä asiasta olisi kysytty, tämä olisi kertonut nähneensä itsensä syömässä sammalta kiven päällä, ties mistä syystä. Ja sitten kivi oli alkanut hurjan juoksun, heittäen pienen tialin selästään keskelle suurehkoa ruohomätästä. Ja sitten ruoho oli alkanut juosta ympyrää ja potkia häntä sääriin ja talloa hännälle, josta johtuen suuri kanto söi jokaisen korren. Kanto oli ruskea ja sillä oli sammalperuukki. Ja suuri nenä. Ja sitten tuli hyvä veli, Hiirenhammas, joka heitti kantoa kivellä ja mätki sitä takaraivoon - kai kannoilla nyt kuitenkin oli takaraivo? - sauvallaan. Sitten tilanne meni vähän oudoksi, kun perhoset peittivät kaiken. Harmi, ettei kukaan viitsinyt kysellä...
((Hmmh... tässä vuorossa ei kyllä tapahtunut yhtään mitään. Herätän tuon kohta, ettei mene aivan paikallaan seisomiseksi.))
|
|
|
Post by spyrre on Mar 10, 2007 20:45:03 GMT 3
*Oikeastaan oli ihan hyvä, että Hiirenkorva ei ollut kykeneväinen ilmaisemaan senhetkisiä ajatuksia jotka päässään pyörivät, koska Spyrolla oli jo nyt aivan tarpeeksi ajateltavaa ilman hännälle tallovia ruohotupsuja ja niitä syöviä vihamielisiä kantoja. No, rial oli nyt ainakin lämpimässä. Ei kuitenkaan liian lähelle tulta, poika joutui kuitenkin muistuttamaan itseään ja kulutti hetken yrittäessään päättää millä etäisyydellä tajuttoman olisi hyvä olla ilman että tämän tulisi liian kuuma tai pyyhe syttyisi palamaan… tosin, pojalle saattoi olla hankala arvioida mikä ”liian kuuma” olisi muille olennoille koska häntä itseään ei korkea lämpötila tuntunut koskaan oikeastaan häiritsevän, ennemminkin päinvastoin. Kuitenkin se oli joskus huomannut etteivät useimmat muut suhtautuneet lämpöön samalla tavalla kuin hän, vaan saattoivat jopa hikoilla ja hakeutua varjoon aivan pelkästä auringon paahteestakin, mikä oli purppurapäästä aina ollut varsin outoa, mutta kai muiden olentojen laita oli näin etteivät ne pitäneet korkeammista lämpötiloista.
Kun tarpeeksi ”viileä” etäisyys oli löytynyt, Spyro jätti rotan rauhaan ja istahti syvään hengähtäen vähän matkan päähän silmäilemään otusta edelleenkin varsin pelokkaasti. Katse seurasi valppaasti liikkumattoman olennon hengitystä ja viiksien vipatusta kyseisessä ilmavirrassa kuin varmistuakseen että tuo tosiaan oli elossa eikä liike johtunut vain ikkunan raosta tulevasta vedosta. Ei, kyllä se eli, kaikeksi onneksi. Ikkunan raosta taisi tosiaan hiukan vetää, mutta ainakaan viiksien ja rintakehän liike ei johtunut tuosta seikasta. Hetken kuluttua se käänsi vastentahtoisesti päänsä katsomaan lattialle irronneita hampaita ennen kuin siirsi huomionsa takaisin jopa pientä huono-vointisuutta tuntien. Hassua sinänsä, Spyro ei normaalisti sen kummemmin verestä tai sisäelimistä piitannut eikä pistänyt pahakseen syödä vaikka aivan raakaakin lihaa tai pieniä saaliseläimiä melkeinpä kokonaisina, mutta nuo kaksi siististi katkennutta luunpalasta saivat sen tuntemaan olonsa hyvin epämukavaksi.
Ikävä kyllä, nyt purppurapäällä ei oikeastaan ollut enää tietoakaan mitä voisi vielä tehdä. Hänen pitäisi varmaan hakea joku hoito-kykyinen avuksi paikkailemaan rotan kuonoa sekä kipuja, muttei rohjennut lähteä potilaan ollessa tajuttomana ilman tietoakaan siitä koska tämä heräisi. Hän ei uskaltanut koskea tähän jos vaikka olentoon olisikin sattunut pahemmin kuin näyttäisi, eikä sen kummempaa verenvuotoakaan näkynyt jonka hän olisi voinut osata sitoa. Ei kai auttanut muu kuin vahtia ja odottaa että rial heräisi, ja sitten yrittää katsoa mitä tälle olisi parasta tehdä… jos tämä enää mitään apua häneltä haluaisi. Spyro veti muutaman kerran syvään henkeä rauhoittuakseen, ja keskittyen sitten ”vahtimaan” tajutonta rialia siltä varalta että ilkeämielinen torakka eksyisi ryömimään turhan lähelle, tai jotakin vastaavaa. Ei se oikein tiennyt itsekään. No, ainakin sen torakan suhteen hän olisi saattanut tietääkin mitä olisi voinut tehdä.*
|
|
|
Post by submarine on Mar 10, 2007 21:08:51 GMT 3
Hiirenkorvasta oli kovin harmillista, että ei saanut olla pitempään tajuton. Tai oikeastaan hän ei tiedostanut asiaa niin tarkkaan, tuntui vain kurjalta kun nenään alkoi hiljalleen sattua ja kaikki kivat pikkuotukset - ilmeisesti kyseessä oli ollut orava, jonka korvasta kasvoi kuusi - haihtuivat pois. Olisi ollut paljon mukavampaa katsella kuusikorvaista oravaa kuin todeta, että nenään sattui. Mutta kyllä siihen kuitenkin sattui. Olisi kai tehtävä asialle jotakin, kuten avattava silmä - noin, ja toinen - noin. Mutta tuota... missä hän nyt sitten oli? Ai tosiaan, tämä oli se kivitalo ja hän oli satuttanut äsken kasvonsa lattiaan. Ja nyt sattui kuonoon...
Ihmetellen hieman maailman menoa ja sitä, ettei ollut enää siinä missä kaatui, Hiirenkorva kohotti käpälän varovasti kokeilemaan kuonoa. Se sattui, muttei ihan kamalasti. Hampaat olivat kadonneet johonkin... Niin, ne taisivat tosiaan napsahtaa poikki. Missähän ne sitten olivat? Jos vaikka tekisi korun, kuten Veli oli tehnyt omistaan, sellaisen komean. Kaikkihan vaikutti olevan hyvin, vaikka jostain syystä oli ollut kamala itku äsken. Siellä oli ollut joku muukin... Niin, tuo tuossa... Hiirenkorva ehti tuijottaa poikaa peräti viisi sekuntia, ennen kuin päätti varmemmaksi vakuudeksi alkaa kiljua niin lujaa kuin kykeni. Tuossa oli se kamala ilkeä iminen, joka heitti hänet veteen ja tökki! Nyt kyseessä ei ollut enää itkua, vaan todellakin järjestelmällistä, mahdollisimman yritteliästä kirkumista. Se kaiketi johti juurensa suunnilleen siitä, että tialit tapasivat kirkua kun pelkäsivät jotakin, halusivat varoittaa muita ja tarvitsivat apua, mikä oli melko luonnollista. Hiirenkorvan kirkunaan kuului suunnilleen kolme vuorottelevaa nuottia, joista jokainen oli vähintäänkin liian korkea. Nyt hiiri ei edes yrittänyt pakoon tai mennä palloksi, tämä vain istui, tuijotti ja kiljui kuin hullu.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 25, 2007 18:58:37 GMT 3
*Purppurapään vahdintoimikin Hiirenkorvan nokosten ohella tuntui jäävän lyhyehkön puoleiseksi. Poika ehti kyllä istua paikoillaan ja kärvistellä pessimistisissä mietteissään hetken jos toisenkin, mutta pian se sai huomata potilaan alkavan osoittaa jo jonkinmoisia elonmerkkejä. Ensiksi liikkui kuono, sitten aukesi silmä ja kohta jo toinenkin. Se oli hereillä? Spyro tunsi melkoista helpotusta havaitessaan ettei pieni rial ollutkaan kuollut tai edes halvaantunut tai mitään, mutta jostakin syystä tuohon tuntemukseen sisältyi myös jälleen orastavaa hermoilua, joka sai hänet melkein toivomaan että toinen olisi ollut tajuton vielä hetken pidempään että hän olisi ehtinyt keksiä mitä tehdä asian suhteen. No, ei auttanut.
Poika säpsähti hiukan jyrsijän avatessa silmänsä ja käänsi koko huomionsa katsomaan olentoa tuon tunnustellessa kipeää kuonoaan. Hän irvisti hiukan itsekseen, nielaisi sitten muodostellessaan mielessään jonkinlaista selitystä tai anteeksipyyntöä ja aloitti selvittäen kurkkuaan hiukan.* ”Sattuuko kamalasti? Mä…” *Sen pidemmälle ei hyvittelyissä kuitenkaan ehditty, kun pahoinpidelty rial äkkäsi seuralaisensa huoneessa ja päästi ilmoille tuon äskeistä itkuakin korvia vihlovamman kirkunan ilmeisesti olettaen pojanpirulaisen hautovan mielessään lisää omituisia ja ilkeitä päähänpistoja. Tämä äkillinen meteli nappasi Spyro-paran jälleen kerran täysin yllätyksellä saaden hänet kavahtamaan kiljaisten taaemmas kesken lauseensa ja iskemään kätensä suojaamaan korviaan… tai ainakin sitä, mitä niistä vielä olisi jäljellä moisen äänen jälkeen. Ainakin ne tulisivat soimaan vielä tunteja ellei päiviäkin tämän jälkeen…
Se kompuroi takaperin kauemmas kiljuvasta rotasta jääden tuijottamaan tätä järkyttyneenä silmät selällään ilmeisesti ymmärtämättä miksi tämä käyttäytyi näin. Luuliko se, että hän oli satuttanut sitä tahallaan ja yritti nyt halkaista hänen tärykalvonsa puolustuksekseen?* ”Hei, lopeta! En mä tee sulle mitään!” *Yritettiin hätääntyneenä älähtää piinaavan metelin yli, tällä hetkellä kun purppuraiseen, äänen vihlomaan pääkoppaan ei muistunut ikävä tosiasia, ettei pikkuinen, kirkuva otus ymmärtänyt sanaakaan yleiskieltä. Eeh.*
|
|
|
Post by submarine on Mar 25, 2007 19:28:50 GMT 3
Paha iminen virkkoi jotakin kamalaa, joka tietenkin pelotti kamalasti pientä tialia. Hiirenkorva vastasi siihen suunnilleen: "NIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII-IIIIIIIIIIIIIIIII-IIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!" Tämä ei todellakaan näyttänyt olevan järkeilyn ihmelapsia, saati sitten kommunikoinnin. Pienessä päässä oli selvinnyt nopeasti yhtälö, että paha iminen oli satuttanut, joten piti huutaa. Hiirenkorva taas itse ei juurikaan jäänyt miettimään, miten hyvä yhtälö oli kyseessä, vaan päätti alkaa nopeasti toteuttaa sitä. Ja hiljalleen ääni oli jopa muuttumassa kimeämmäksi. Jos moista jatkuisi vielä pitkään, toteuttaisi tial kohta jotakin, joka ei oikeastaan kiinnostanut ketään, ja todistaisi rotunsa olevan kykenevä yliääneen. Se tosin saattaisi olla jopa ihan hyvä, sillä silloin kukaan ei kuulisi sitä. Nyt se kuului, ja uhkasi hakata korvista tohjoa.
Hetken näytti melkein siltä, että Hiirenkorva voisi jopa huutaa vain paikoillaan, eikä aikoisi sentään mitään sen ihmeellisempää, mutta turha toivo. Hetken kuluttua jokin impulssi julisti, että tulisi juosta ympäri huonetta paniikissa. Ja se tietenkin toteutettiin niin hyvin, kuin tial vain ikinä siihen kykeni. Yhtäkkiä hiirulainen nousi yhä kiljuen jaloilleen ja alkoi tosiaan juosta ja törmäillä paikkoihin - yhä huutaen. Hetken kohelluksen jälkeen tämä ilmeisesti päättikin sitten haluavansa piiloutua pöydän alle. Kuono tiennäyttäjänä ja häntä peräsimenä tial aloitti melkoisen rynnäkön sitä kohti ja takertui samalla pöytäliinaan - ilmeisesti tarkoituksena oli käyttää sitä jonkinlaisena suojakilpenä. Siitä seurasi juuri se, mitä seuraa kun joku vetää pöytäliinasta. Ainakin muutama enemmän tai vähemmän arvokas kulho syöksyi armotta tuhoon, kuten myös jokin rautapata. Ainoa onni oli kai, että vetäjä oli liian kevyt aiheuttaakseen täystuhoa, aiheuttaen vain parin reunalla olevan astian ennen aikaisen poistumisen tästä maailmasta. Hiirenkorvaa edes se ei kuitenkaan juuri tuntunut painavan, sillä tämä oli vetänyt pöytäliinan päänsä yli ja huusi vieläkin. Liina tosin vaimensi ääntä hieman...
|
|
|
Post by spyrre on Mar 26, 2007 18:50:17 GMT 3
*No eipä siitä järjen äänen kuulemisesta sitten mitään tullut. Spyro ei ollut varma kuuliko Rimmekor häntä oman metakkansa ylitse, mutta ainakaan se ei tuntunut tajuavan sanaakaan mitä hän oli sanonut. Poika yritti vielä pari kertaa vakuuttaa olennolle vaarattomuuttaan, mutta luovutti sitten lopulta saamatta minkäänlaista järkevää vastausta ja keskittyi vain suojaamaan korviaan niin hyvin kuin mahdollista. Ehkä rial rauhoittuisi kun huomaisi ettei hän tehnyt mitään… tai hitto, luulisi sen ainakin joutuvan vetämään henkeä jossakin välissä ennemmin tai myöhemmin. Purppurapää epäili, että rotta pelästyisi vain entisestään, jos hän yrittäisi nyt lähestyä otusta.
Tuo toivo rauhoittumisesta näytti kuitenkin osoittautuvan melko turhaksi purppurapään paikallaan pysyttelystä huolimatta. Rial kiljui aikansa, tuntuen kimentävän ääntään entisestään kunnes Spyro-parka epäili päänsä pian halkeavan, ja sitten äkkiä alkavan ryntäillä päättömästi ympäriinsä. Voi ei, mikä siivo tuostakin tulisi, puhumattakaan moisen törmäilyn aiheuttamista ylimääräisistä mustelmista muutenkin jo pelästyneessä jyrsijässä. Viimein sekopäinen ryntäily tyrmistyneen purppurapään edessä onneksi(?) päättyi pian pöydän alle, jonne rial kömpi rikkoen vain muutamia astioita mennessään. Kiljuminen kyllä jatkui vieläkin, mutta onneksi hiukan hiljaisemmin otuksen päänsä päälle kiskoman pöytäliinan ansiosta.
Eeh… selvä? Purppurapää oli vähintäänkin ymmällä mitä hänen olisi pitänyt tehdä näin älyttömässä tilanteessa. Puhua otukselle ei ainakaan kannattanut nyt yrittää kun se oli päättänyt heittäytyä hysteeriseksi, ja taitaisi olla vain ajan kysymys ennen kuin joku oven ulkopuolelta pistäisi merkille tuon merkillisen kirkumisen… no, onneksi rotta ei ainakaan enää telonut itseään maatessaan pöydän alla. Ikävä kyllä Spyron pääkoppa alkoi jo vihloa varsin ikävästi ollen lähellä sietokykynsä rajoja.* ”Jos et lopeta kiljumista niin jätän sut ihan itseksesi tänne!” *Poika uhkasi kädet edellään korvillaan, ja huomatessaan ettei tällä todennäköisesti olisi mitään vaikutusta olentoon, se alkoi kömpiä vaivalloisesti jaloilleen. Jotenkin se onnistuikin pääsemään lattialta ilman käsiensä apua hyödyntäen viereistä seinää, kirmaten sitten päätään suojaten huoneen poikki ovelle. Uksen avatakseen se joutui ikävä kyllä laskemaan toisen käsistään, mutta onneksi vain vähäksi aikaa, ja noin silmänräpäystä myöhemmin oli ovenraosta livahdettu ulos ja kapine pamautettu hätäisesti kiinni perässään. Suljettu, paksu ovi taisi onneksi heikentää sisältä kuuluvaa kiljumista sen verran tehokkaasti, että huoneen ulkopuolella oleskelu oli vähintäänkin siedettävää. Spyro henkäisi syvään helpotuksesta ja nojautui seinää vasten oven vierellä korvat vieläkin ikävästi soiden ja pyrki päätään ravistamalla selvittämään ajatuksenjuoksuaan. Huh, oli tuokin… mutta mitäs nyt? Ei kai auttanut kuin odottaa rialin rauhoittuvan… tuskin sekään jaksaisi itsekseen kovin kauaa huoneessa kiljua?*
|
|
|
Post by submarine on Mar 26, 2007 19:10:48 GMT 3
Eipä Hiirenkorva ainakaan käskystä hiljentynyt, korkeintaan huusi hieman lujemmalla äänellä. Tial oli tällä hetkellä tehnyt itselleen tehokkaasti oman tilan, josta tätä ei voinut hätistää, mutta josta muut kyllä poistuivat nopeasti. Ja kiljuminen jatkui vielä hyvän aikaa senkin jälkeen, kun toinen lopulta ryntäsi ovesta ulos, sekin ehkäpä vain lisäsi ääntä muutamalla asteella. Tämä tial ei todellakaan vaikuttanut olevan niitä, jotka käyttivät hengenlahjojaan kovinkaan mahtavasti. Jos tarkkoja oltiin, tällä hetkellä otus ajatteli, että sen piti huutaa vielä lujempaa, koska oli tarvetta huutaa ja silloin oli huudettava mahdollisimman kovalla äänellä. Jos hiirulainen olisi kuunnellut omaa ääntään, niin ehkäpä tämä olisi hiljentynyt. Mutta moisestakaan ei ollut juurikaan pelkoa.
Suunnilleen vartin tial jaksoi kiljua, mikä kuului kyllä hyvin oven läpikin, jonka jälkeen tuli hiljaista. Vaikutti siltä, että joko tämä oli tajunnut toisen lähteneen, tai sitten puhti oli loppunut. Oli tosin kyseenalaista, uskaltaisiko tilannetta mennä tarkkailemaan, sillä ehkäpä tämä aloittaisi uudelleen. Otus ei tähän mennessä ollut osoittautunut kaikkein neuvottelukykyisimmästä päästä olevaksi, eikä varmastikaan koettaisi kuunnella selitystä vieraalla kielellä, kun saattoi yhtä hyvin huutaa niin lujaa kuin keuhkot antoivat myöten. Vaikea tilanne, johon tuskin oli mitään kovin helppoa vastausta.
Jos nyt aivan tarkkoja oltiin, Hiirenkorva oli lopettanut huutamisen, koska oli tajunnut imisen lähteneen ja saattavan jossakin välissä palata. Siksipä, kaikessa viisaudessaan, tial oli hetken ihmettelemisen jälkeen osoittanut suurta oivallusta ja raahannut tuolin oven eteen, sattumalta juuri kahvan alle. Näinollen tämä onnistui - varmaankin paremmin kuin oli toivonutkaan - sulkemaan kaikki ilkiöt ulkopuolelle. Sitten, aivan vain varmemmaksi vakuudeksi, tämä päätti alkaa hoilaamaan, koska hoilaamisella kutsuttiin esi-isiä apuun. Se ei kuulostanut yhtä pahalta kuin huutaminen, mutta suunnilleen siltä kuin joku äärimmäisen juopunut olisi yrittänyt laulaa muutaman vokaalin laulua ja joutunut hikkaamaan välissä. Ilmeisesti tänään tultaisiin kärsimään monenlaisesta melusaasteesta.
|
|