Post by spyrre on Mar 26, 2007 22:11:36 GMT 3
*Eipä ollut Spyro-parka osannut aavistaakaan kuinka hankalaan tehtävään oli itsensä saanut sotkettua päättäessään raahata käytävillä harhailevan rialin poikasen turvaan, tiedä häntä olisiko se saattanut harkita uudestaan jos olisi tiennyt mitä tuleman piti. Todennäköisesti ei, mutta ainakin se mahdollisuus olisi silloin ollut olemassa. No, tilanne oli kuitenkin huipentunut heidän molempien kannalta varsin epämääräisesti, purppurapää oli paennut huoneesta ja jättänyt nyt itsekseen kirkuvan, kolhiintuneen Rimmekorvin yksikseen suljetun oven taakse. Tai ainakin se vielä toistaiseksi tuntui huutavan täyttä kurkkua huolimatta siitä, että oli onnistunut ajamaan ”kiusaajansa” pakosalle. Poika joutuikin tovin ravistelemaan päätään saadakseen korvansa toimimaan edes jollakin tavalla odotellessaan mekkalan laantumista, mutta se jäljelle jäänyt ärsyttävä jälkisointi kärsineillä tärykalvoilla tuskin aivan heti mihinkään häviäisikään. Jonkin ajan kuluttua olennon tajuntaan iski oivallus, että huone oli käynyt epäilyttävän hiljaiseksi. Nuorukainen rypisti kulmiaan edelleen korviaan hieroen, ja silmäsi epäluuloisesti ovea takanaan. Sen takaa ennemminkin tuntui kuin kuului ääntä kuin jotakin olisi kolautettu ovea vasten, ja sitten pian tämän jälkeen mekkala alkoi uudestaan, tällä kertaa onneksi vaimeampana ja hyvin eri kuuloisena. Mitähän se rotta nyt oikein touhusi? Ulos se ei ainakaan ollut tuntunut pyrkivän. Aivan kuin… Ei kai nyt sentään? Spyro kääntyi ja tarttui kokeilevasti kahvaan vääntäen sitä varovasti hetken epäröityään. Hänen yllätyksekseen kädensija kääntyi kuitenkin vain muutaman sentin verran, mutta pysähtyi kuin seinään ennen kuin lukon kieleke oli liikkunut tarpeeksi päästääkseen oven avautumaan. Eeh? Voi ei, kyllä vain: rotta näkyi jollakin tapaa keksineen keinon lukita itsensä sisälle muutenkin jo romutettuun huoneeseen! Tämä tästä nyt vielä puuttuikin!
Epäuskoisena poika kokeili ovea vielä pariin kertaan tönäistenkin sitä saadakseen eteen raahatun esteen liikahtamaan pois tieltä, mutta koska tuoli oli aseteltu suoraan kädensijan alle, ei tuosta tainnut olla paljoakaan hyötyä. Voi ei, mitä hittoa hän nyt tekisi? Miten hän selittäisi sen, että hänen huoneeseensa oli lukittautunut huutava pieni rial, jos joku sattuisi paikalle?! Sadatellen purppurapää perääntyi ovelta haroen hiuksiaan turhautuneena, ruskeiden silmien mulkoillessa ovea varsin syyttävästi. Hän tunsi äkkiä olonsa ärsyyntyneeksi ja varsinkin loukatuksi rotan käyttäytyessä näin vaikka hän olikin vain yrittänyt auttaa tätä! Oli tämäkin, kiittämättömyys oli maailman palkka. Jupisten Spyro käänsi selkänsä ovelle ja saapasteli kengät tömisten kauemmas kuin olisi suunnitellut lähtevänsä tiehensä, jos hänen ”apuaan” ei kerran enää haluttu, mutta seisahtui kuitenkin alas vievien korkeiden portaiden yläpäähän. Vilkaistuaan vielä taakseen hän keräsi hetken ajatuksiaan, istuen sitten huokaisten ylimmälle portaalle, selkänsä porraskäytävän seinään nojaten. Ei kai hän nyt noin vain voinut lähteä… Rotan ei tarvinnut tietenkään hänen seuraansa enää sietää jos ei halunnut, mutta ei hän kuitenkaan aikonut jättää tätä lukittautuneena hänen romutettuun huoneeseensa. Ja, no, tuollahan se olisi ainakin poissa silmistä vaikkei korvista olisikaan.
Kaikesta huolimatta tilanne turhautti Spyroa suuresti. Tuskin hän muuta tähän hätään voisi kuin odottaa josko Rimmekor suvaitsisi avata oven jossakin välissä, ja pitää silmänsä auki ohikulkijoiden varalta ja yrittää keksiä jonkinlaisen selityksen huoneesta kuuluvalle mekkalalle. Olipa hän liemeen joutunut… hieno huone oli nyt aivan romutettuna, D´allan ja Kissa olivat jossakin hukassa ja vihollisarmeijakin väijyi muurien ulkopuolella. Jalat vedettiin jupinan keralla rintaa vasten pojan hakiessa mukavampaa istumisastentoa kovalla kiviportaalla, tuntien sitten jotain taskussaan. Ai niin, se pahuksen peilin takaa löytynyt typerä jalokivikin oli vielä hänellä. Ärsyyntyneenä tästäkin seikasta joka ei antanut hänen edes istua mukavasti kapine nyhdettiin taskusta äkäisen mulkaisun kohteeksi, jota seurasi uhkaava vilkaisu alas korkeita portaita kuin purppurapäänpirulainen olisi vakavasti harkinnut nakkaavansa pahanonnen kapineen menemään. Näin se ei kuitenkaan vielä tehnyt, päätyi vain turhautuneena pallottelemaan esinettä aikansa kuluksi, vilkaisten aina silloin tällöin teljetyn oven suuntaan.*
Epäuskoisena poika kokeili ovea vielä pariin kertaan tönäistenkin sitä saadakseen eteen raahatun esteen liikahtamaan pois tieltä, mutta koska tuoli oli aseteltu suoraan kädensijan alle, ei tuosta tainnut olla paljoakaan hyötyä. Voi ei, mitä hittoa hän nyt tekisi? Miten hän selittäisi sen, että hänen huoneeseensa oli lukittautunut huutava pieni rial, jos joku sattuisi paikalle?! Sadatellen purppurapää perääntyi ovelta haroen hiuksiaan turhautuneena, ruskeiden silmien mulkoillessa ovea varsin syyttävästi. Hän tunsi äkkiä olonsa ärsyyntyneeksi ja varsinkin loukatuksi rotan käyttäytyessä näin vaikka hän olikin vain yrittänyt auttaa tätä! Oli tämäkin, kiittämättömyys oli maailman palkka. Jupisten Spyro käänsi selkänsä ovelle ja saapasteli kengät tömisten kauemmas kuin olisi suunnitellut lähtevänsä tiehensä, jos hänen ”apuaan” ei kerran enää haluttu, mutta seisahtui kuitenkin alas vievien korkeiden portaiden yläpäähän. Vilkaistuaan vielä taakseen hän keräsi hetken ajatuksiaan, istuen sitten huokaisten ylimmälle portaalle, selkänsä porraskäytävän seinään nojaten. Ei kai hän nyt noin vain voinut lähteä… Rotan ei tarvinnut tietenkään hänen seuraansa enää sietää jos ei halunnut, mutta ei hän kuitenkaan aikonut jättää tätä lukittautuneena hänen romutettuun huoneeseensa. Ja, no, tuollahan se olisi ainakin poissa silmistä vaikkei korvista olisikaan.
Kaikesta huolimatta tilanne turhautti Spyroa suuresti. Tuskin hän muuta tähän hätään voisi kuin odottaa josko Rimmekor suvaitsisi avata oven jossakin välissä, ja pitää silmänsä auki ohikulkijoiden varalta ja yrittää keksiä jonkinlaisen selityksen huoneesta kuuluvalle mekkalalle. Olipa hän liemeen joutunut… hieno huone oli nyt aivan romutettuna, D´allan ja Kissa olivat jossakin hukassa ja vihollisarmeijakin väijyi muurien ulkopuolella. Jalat vedettiin jupinan keralla rintaa vasten pojan hakiessa mukavampaa istumisastentoa kovalla kiviportaalla, tuntien sitten jotain taskussaan. Ai niin, se pahuksen peilin takaa löytynyt typerä jalokivikin oli vielä hänellä. Ärsyyntyneenä tästäkin seikasta joka ei antanut hänen edes istua mukavasti kapine nyhdettiin taskusta äkäisen mulkaisun kohteeksi, jota seurasi uhkaava vilkaisu alas korkeita portaita kuin purppurapäänpirulainen olisi vakavasti harkinnut nakkaavansa pahanonnen kapineen menemään. Näin se ei kuitenkaan vielä tehnyt, päätyi vain turhautuneena pallottelemaan esinettä aikansa kuluksi, vilkaisten aina silloin tällöin teljetyn oven suuntaan.*