|
Post by R.C. on Sept 9, 2007 11:22:00 GMT 3
(( Glaciar: Tarina jatkuisi täällä... ))
Häikäisevä kirkkaus kesti vain sekunteja siinä missä pelottava siirtyminen tuntui helposti ikuisuudelta. Lopulta he saattoivat kuitenkin taas tuntea kehojensa painon ja tukevan, mutta yllättäen märän lattian jalkojensa alla. Ilmansuunnat ottivat viimein oikeat paikkansa ja maailma palasi hitaasti raiteilleen. Yhä yhtenä kappaleena saattoi kaksikko löytää itsensä; mikään ruumiinosista ei ollut vaihtanut keskenään paikkaa, vaikka koko olemuksensa käsite oli hetkeksi hämärtynyt kokonaan. Valon vetäytyessä vähitellen amulettiin alkoi myös ympäröivä tila erottua paremmin, ja tähän luonnonmukaisuus sitten loppuikin. Avara kammio, johon kaksikko oli nyt päätynyt, oli kuin harvinaisen paha uni tai karmea kuvaelma jostakin manalan kolkasta. Huone oli mustaa kiveä. Se käsitti neljä korkeaa seinää eikä yhtään ovea. Tila tuntui täysin tiiviiksi sinetöidyltä eikä se tarjonnut yhtäkään pakotietä tai piiloa. Ahdistusta herättävin seikka häälyi kuitenkin aivan muualla kuin kulisseissa, ja toisaalta joka puolella: Verta oli kaikkialla. Koko huone oli hurmetta tulvillaan! Sitä lainehti polviin asti lattialla, norui juovikkaina puroina seiniä pitkin ja valui tahmeana sateena ylhäältä katosta. Kivisiin seiniin upotetut lähteet pulppusivat ääriään myöten tuota punaista nestettä. Ilma oli oksettavan raskasta ja haisi vahvasti raudalta, mutta sitä saattoi silti joten kuten hengittää. Kaikkialla huoneessa kaikui tasainen liplatus ja humina, aivan kuin jonkun keuhkot olisivat vuoroin täyttyneet ja tyhjentyneet. Soihtuja tai kynttilöitä ei näkynyt, mutta runsaina parvina kieppuvat pienet, maagiset kipinät tarjosivat vieraille riittävästi valoa, olosuhteet huomioon ottaen kukaties liiankin kanssa. ”Mihin ihmeeseen oikein järjestit meidät, Cãrpãthíã? Mikä paikka tämä on...?”, ihmetteli nuorukainen pian matkasta toivuttuaan, sillä hänkin näki kammion nyt ensimmäistä kertaa. ’Veren temppeli, lordi Ãríãnõn olemuksen ydin... sanotaan, että kaikki maailmassa vuodatettu veri tihkuu lopulta tänne. Olen hämmästynyt että hän laski meidät sisään.’, vastasi Cãrpãthíã kunnioittavaan sävyyn. Amuletti oli selvästi haltioissaan kaikesta näkemästään. ’Katso suoraan eteesi...’, kehotti riipus kiinnittääkseen muidenkin huomion tekemäänsä havaintoon: Huoneen keskipisteessä oli hieman verenpinnan yläpuolella leveä koroke, jonka päällä jökötti mustasta onyxistä veistetty askeettinen kivipaasi. Muodoltaan se oli suorakulmainen ja niin kapea että muistutti lähinnä ruumiin viimeistä leposijaa. Paadella makasikin mies, joka vaikutti olevan syvässä unessa tai horroksessa. Hänen ihonsa oli hyvin kalpea ja hiuksensa levittäytyivät pitkinä ja räiskyvän punaisina kiiltävälle alustalle, kuten myös päällään oleva ylellinen kaapukin. Kasvot olivat hyvin nuorekkaat mutta samalla jo karismaattiset. Niissä ja nuorukaisen piirteissä oli oikeastaan paljon samaa. Molemmat kädet oli ristitty rauhallisesti rinnalle, joka oli sen verran vaatteesta paljaana, että lähemmäs kulkeva olisi saattanut nähdä henkilössä jotakin hyvin kammottavaa: miehen rintakehän vasemmalla puolella ammotti syvä, verinen aukko, josta erottui kylkiluiden tynkiä ja hitaasti hakkaava, surkastunut sydän. Näytti kuin tuo surkea elin olisi joutunut jatkuvan, väkivaltaisen rasituksen alle ja silvottu niin monta kertaa hajalle että se oli lopulta unohtanut muotonsa. Ympärillään pisaroivasta hurmeesta huolimatta mies itse oli aivan tahraton. ”Isä!”, sihahti velho yllättyneenä ja laski samantien otteensa neidosta kahlatakseen lähemmäs tuota aavemaista hahmoa paadella. ’Malttia, Raymond!’, sihahti riipus samassa varoittavasti. ’Älä unohda miten kävi viime kerralla kohdatessanne...’ Nuorukainen pysähtyi siihen paikkaan. ”Uskotko että hän yrittäisi yhä tappaa minut...?”, hän kysähti epäuskoisesti. ’Kukapa tietää...’, mutisi Cãrpãthíã hermostuneena. ’Lordi Sýránícús kuiski hänen korvaansa monta vuosisataa valheita. Et voi tietää onko isäsi tullut jo järkiinsä. Lisäksi...’ ”...Scãlíger.”, viimeisteli nuorukainen amuletin vihjauksen. Hän oli jo tunnistanut paaden juurella lojuvan sapelin. Miekka oli tavattoman kookas ja ilkeän sahalaitainen. Pitkä terä oli puolittain korokkeella ja sitä ympäröivässä verialtaassa. Nesteen pyörteilystä päätellen se näytti kuin imevän hurmetta puoleensa. Lisäksi ase hyrisi vaimeasti, aivan kuin se olisi elänyt ja tiedostanut jo tunkeilijat. ’Vieläkö luulet tuon pedon tottelevan sinua?’, arvuutteli amuletti vaimeammalla äänellä. ’Sinuna en ottaisi riskiä vaikka miekka vaikuttaakin kylläiseltä. Onhan se saanut täällä yllin kyllin ravintoa, mutta luulenpa että tuore murha maistuisi aina makeammalta.’ ”Tarkoitat siis että saattaisimme kuolla yhtä hyvin tänne kuin Sybaresiin?”, mutisi nuorukainen silmiään kaventaen, tuijottaessaan yhä tiukasti sapelia, osaamatta vielä päättää miten toimia. ”Helvetin hieno juttu.” ’Mitä oikein odotit? Tämähän on Helvetica.’, totesi Cãrpãthíã liki virnuillen. ’Sinuna katsoisin myös hieman neidon perään. Hän ei välttämättä nauti tästä kaikesta...’ ”Ihanko totta? Minä kun luulin että tämä olisi mitä idyllisin paikka pikku piknikille...”, tuhahti velho ja käännähti katsomaan panttivankiaan. ”Oletko kunnossa?”, hän tiedusteli viileästi, mikäli sanansa tavoittivat toisen.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 9, 2007 12:03:23 GMT 3
Daliah luuli pyörtyvänsä. Tai ei se ollut niinkään pyörrytystä kuin heikotusta. Miten kaikki voikin olla näin kirotun vaikeaa ja mutkikasta? Juuri kun elämä näytti ottavan uuden, oikeanlaisen raiteen. Kaikista epäilyksistään huolimatta uskoi tyttö vakaasti löytäneensä oman polkunsa jota kulkea. Ja se polku oli kyllä ollut tarkoitus jakaa tuon yhä uinuvan kanssa. Voi tuhannesti ole sinäkin kirottu rakas-Syran. Mikset sinä voi vain herätä?! Miksi minä olen tässä? Mistä tuo tuntematon paholainen oli ilmaantunut kaiken pilaamaan? Siinä keskelle kaunista huonettaan tultuaan raahattua Daliah tunsi ihonsa alla aivan uusia, vieraita tuntemuksia. Kuplintaa, kihelmöintiä, kuumia aaltoja, joilla ei ollut mitään tekemistä yöllä koettujen suloisten väreiden kanssa. Ja siihen pysähtyessään ja peilin tavoittaessaan saattoi vihreä silmäpari viimein nähdä pirulaisen kasvot, jotka eivät suinkaan jääneet tunnistamatta. Jos tyttö olisi pystynyt, olisi hän haukkonut henkeään. Tuon miehen piti olla kuollut! Voimakkaasti oli uudelleen elettävissä hetken kaukaisen järven rannalla. Tosiaan, se amuletti näyttii olevan kaiken pahan alku ja juuri. Tuon kapistuksen vuoksi oli kärsitty jo tarpeeksi. Mustapukuinen kidnappaaja oli ottanut yhteen lordin kanssa ja saanut miekasta… kurkkuunsa? Niinhän se oli mennyt! Kerpeera! Sillä tunnistuksen hetkellä tunsi Daliah uudenlaisen voimanaallon lihaksissaan ja hän alkoi rimpuilla, yritti vapautua minkä pystyi. Hän mieluummin vaikka sitten kuolisi tähän paikkaan kuin lähtisi tuon miehen matkana yhtään minnekkään. Vaan samaisella hetkellä, kun ensimmäinen vapautta anova riuhtaisu oli saatu ponnistettua, avasi tuo vieras mies taas suunsa. Ja tuskin sanoihin ehdittiin reagoimaan kun kummia alkoi taas kerran tapahtua. Uusi lamaannus valtasi nuoren naisen kehon hänen ensin tuntiessaan kummaa lämpöä selässään ja seuraavaksi kirkas valo tuntui lämmittävän koko huoneen ympärillä vai oliko se vain hänen kehonsa joka nyt lämpeni? Daliah olisi huutanut… Tai kyllä hän kirkuikin, vaikka ääni ei ehkä kuulunut tavallisella voimalla vieraan käden yhä puristaessa suuta niin, ettei ilma päässyt kunnolla pakenemaan huulilta. Koko suloisesta kammiosta erkaneva keho tuntui huutavan. Aivan kuin maailma olisi vääristynyt ja matkaajat siinä mukana. Lyhyen hetken Daliah saattoi hyvin kuvitella kieppuvansa vinhasti pää alaspäin ja yhtä aikaa leijuvansa ylöspäin kevyenä kuin höyhen. vihdoin, kun jotain kovaa muodostui jalkojensa alle tyttö luuli ensin kuvittelevansa vakauden, mutta yhä todemmaksi se kävi, sitä mukaa kun kirkkaus helpotti. Selvä, hän seisoi, suorassa, tuon vieraan käsi yhä tiukasti ympärillään, melko hämärässä tilassa. Ulkoilmassa ei selvästi ollut, vaikka äänimaailma hieman sellaiseen viittaisikin. Kuului pulputusta ja kohinaa ja jalat tuntuivat kastuvan. Mutta silti, ulkona he eivät kyllä suinkaan olleet. Hitaasti tottuivat vihreät silmät hämärään, tuskallisen hitaasti, mutta hetkeä aiemmin koettu kaikki kirkkaus tuntui kuin polttaneen ne entistä sumeammiksi. Sillä hetkellä, kun tuo raivostuttava nuorukainen irrotti jo otteensa tytöstä ja kiiruhti toisaalle sai Daliah vasta jonkinlaisia selviä vastauksia ympäristöstään ja samalla hetkellä kummallinen aromi, joka ilmassa leijui, sai selityksensä. ”Voi kamala…” hän vingahti ja nosti molemmat kämmenensä suunsa eteen, missä ne tosin viipyivät vain hetken, sillä seuraavaksi hän yritti pelastaa vaaleat, yhä kylvyn jäljiltä kosteat kutrinsa punaisesta nesteestä, latvat tosin olivat jo värjäytyneet. Nyt ei ollut hiusnauhaa tai huivia, jonka avulla ne sitoa. Koru nyt roikkui yhä kaulalla, varmaan ainoa lohdullinen asia, tässä muuten niin lohduttomassa hetkessä. Jos käsiä olisi ollut useampi, olisi yksi niistä laskenut kauniin kiven ylle voimaa haekmaan. Vinhasti pyöri tuo vaaleapää ja aloillaan hän käännähteli ympäri uudestaan ja uudestaan, näyttäen varmasti enemmän nurkkaan ahdistetulta eläimeltä kuin ihmiseltä. ”Voi… hyi... hirveää…” Toinen käsi kannatteli hiuksia, toinen painoi suuta, yrittäen näin epätoivoisesti estää neitoa voimasta pahoin. Hän tunsi paljaiden jalkojensa lipsuvan jatkuvasti veren alla sileällä kivellä, jonka paksu neste teki hyvin petolliseksi seisoa. Ja molemmat leningit olivat jo alkaneet painaa, päällimmäisen tahtoessa nyt valua yltä pois, sillä sitähän ei koskaan oltu nyöritetty tiukaksi ja hihattomana sen oli varsin helppo lipsua sijoiltaan. Nyt Daliah ei enää uskonut elävänsä todellista hetkeä. Hänen täytyi yhä olla unessa ja nähdä kammottavaa painajaista. Silmät painuivat tiukasti kiinni ja hän yritti nyt vain keskittyä hengittämään rauhallisesti ja pyrki ajatuksiin, joilla saisi itsensä hereille tästä kamalasta kuvitelmasta. Hyi kamala! Aivan kuin jokin olisi sipaissut hänen jalkaansa. Pieni vinkaisu karkasi käden peittämiltä huulilta. Vaikka tuo olisikin ollut pelkkää kuvittelua, oli tunne silti niin todellisen oloinen, että nyt viimeistään alkoivat kuumat kyyneleet polttaa suljettujen luomien takana. Mutta ei hän nyt voisi alkaa itkeä, nyt pitäisi vain keskittyä heräämään, tai tavalla tai toisella pääsemään pois täältä. Mitään hän ei kuullut eikä sanonut, vaikka olisikin tullut puhutelluksi, seisoi vain siinä silmät kiinni. Seinässähän oli ollut jonkinlaisia aukkoja… Jos hän niiden kautta pääsisi pois?
|
|
|
Post by R.C. on Sept 9, 2007 18:50:03 GMT 3
”Kieltämättä parempi jollet katsele ympärillesi.”, totesi nuorukainen huomatessaan kaunottaren koettavan parhaansa mukaan torjua karmaisevaa todellisuutta ympäriltään. Lapsetkin tunsivat usein olonsa turvallisemmaksi peittäessään silmänsä pelottavilta asioilta. Puoldemonin silmissä neito olikin vielä nuori kuin aamunkoi, vaikka hän itse näytti tuskin vuottakaan vanhemmalta. Todellisuudessa hänelle oli kertynyt elämästä jo monta sataa vuotta kokemusta, enemmän tai vähemmän miellyttävää sellaista. ’Sinun sietää sen sijaan pysyä valppaana, Raymond. Scãlíger...!’, varoitti amuletti yllättäen ja veti näin velhon huomion taas toisaalle. Nimeltä mainittu miekka oli nähtävästi omia aikojaan luiskahtanut tummaan altaaseen ja lähtenyt kärki pintaa myöten viistäen lipumaan kohti kuolevaista. Puoliverinen kirosi vaimeasti siirtyessään nopeasti neidon eteen ja levittäessään kätensä suojelevasti sivuilleen. ”Scãlíger, pysy loitolla!”, hän käski terävästi sapelia, mutta ei saanut sanoilleen vastakaikua. Miekka ei suostunut pysähtymään, vaan kuin hain tavoin se jatkoi verkkaisesti etenemistään, teränsä selkäevän tavoin veren seasta pilkottaen. ’Ei vaikuta hyvältä. Peto taitaa vainuta lordi Sýránícúksen kosketuksen tässä kuolevaisessa.’, arvasi riipus hermostuneena. ’Miekka ei voi vastustaa hänen vertaan, luotiinhan se juuri tätä tarkoitusta varten...’ ”...grrrh... taisi olla virhe ottaa tyttö mukaan. Tällä menolla tuo miekka tekee meistä molemmista hakkelusta ennen kuin ehdimme edes isäni kanssa juttusille...”, ärisi puoliverinen matalasti, sillä tilanne alkoi hänestäkin tuntua turhan tukalalta. Kuinka hän saattaisi paljain käsin pidätellä muinaisen miekan kaltaista mahtia? Velho epäili menettävänsä päänsä jo ensimmäisestä iskusta... Samassa kammiossa kaikui kuitenkin humiseva huokaus, joka oli lähtöisin kookkaalta kivipaadelta. Koko huone tuntui värisevän aivan uudenlaista voimaa tuon mahtavan olennon valveutuessa. Mies nousi ensin hitaasti istumaan ja avasi hehkuvat silmänsä, siirtäen tulenpalavan katseensa erehtymättä kohti vieraitaan. Samalla hän veti kaapuaan kuin vaistomaisesti hirvittävän haavansa suojaksi. Nuorukainen hätkähti ja muodosti sanan ’isä’ vain huulillaan. Ääntä hänestä ei tähän hätään lähtenyt, sillä arkkidemonin kohtaaminen oli aina yhtä mykistävä tilaisuus. Lordi Ãríãnõn järkkymätön olemus oli omiaan herättämään kunnioitusta kenessä hyvänsä, hieman samaan tapaan kuten serkkunsakin, ellei sattunut tuntemaan Lordi Sýránícústa neidon tavoin. Noustessaan seisomaan hän oli helposti Sybaresin herran mittainen ja vaikuttavuudeltaan myös yhtä kiistaton. Oli helppoa kuvitella kaikkien kuuntelevan kun tämä mies puhuisi, vaikka hänen sanansa olisivat pelkkä kuiskaus keskellä väkijoukkoa. Toistaiseksi arkkidemoni ei kuitenkaan virkkanut mitään, vaikka huomasikin vihamielisesti käyttäytyvän miekkansa. Hän tuijotti vieraita synkästi kunnes liikautti kättään lähes huomaamattomasti. Eleen myötä miekka vajosi pinnan alle, kääntyi ja lähti palaamaan kohti koroketta. Vaara oli viimeistään ohitse lordin tervehtiessä varuilleen käynyttä velhoa: ”Poikani... on ilo nähdä sinut.”, lausahti arkkidemoni matalalla ja kumisevalla äänellä. Nuorukainen huokaisi syvään helpotuksesta, kuten amulettikin mielessään. Hän rentoutui silmin nähden ja kävi viimein epäröimättä lähestymään isäänsä, nousten tuon hyväksyvällä nyökkäyksellä ylös korokkeelle. Vastatusten seistessään kahden miehen yhdennäköisyys oli vieläkin ilmeisempi, vaikka vanhempi jätti nuorempansa helposti varjoonsa. ”Pelkäsin jo... tarkoitan, viime kerralla...”, aloitti Raymond epäröiden, mutta vaikeni arkkidemonin laskiessa kätensä rauhoittavasti hänen olalleen. Lordi Ãríãnõ puisteli pienesti päätään ja hymyili aavistuksen surumielisesti. ”Puhumme siitä myöhemmin.”, hän lausahti hiljaa ja vakavoitui taas vähitellen. Mietteliäs huomio palasi takaisin kauempana seisovaan neitoon. ”Tämä nuori nainen...”, mutisi arkkidemoni ja kavensi pehmeästi kultaisia silmiään. Hetken harkittuaan hän lähti kulkemaan kohti tuota kuolevaista, tehden sen kuitenkin verenpintaa pitkin, uppoamatta sen syvemmälle hurmeeseen. Lordi pysähtyi aivan neidon eteen, laskeutuen vasta nyt itsekin alemmas altaaseen ja tarkastellen toista tutkivainen ilme levollisilla, komeilla kasvoillaan. Hänen petomaiset silmänsä olivat ehdottomasti tavallisuudesta poikkeavat. Kenties huomattavin piirre niissä oli kuitenkin väkevä viisaus, joka syvältä katseestaan kumpusi. Tämän miehen edessä saattoi helposti tuntea olonsa joko tavattoman nöyräksi tai tuomituksi, omatunnostaan riippuen. ”Kaulallasi kantamasi koru on hyvin voimakas... ole varovainen sen kanssa.”, totesi arkkidemoni lempeällä ja lähes isällisellä äänellä. Tämän jälkeen hänen katseensa lankesi vieläkin alemmas ja otsalleen kohosi hienoinen ryppy. Muinainen ojensi kohta muitta mutkitta kättään ja laski sen kevyesti neidon vatsalle, kuin tunnustellen jotakin - melko rohkea veto mieheltä, mutta hän ei tältä erää tuntunut välittävän muotoseikoista. Havainto jonka lordi teollaan vahvisti oli sen sijaan paljon tärkeämpi, ja se sai hänet kurtistamaan entistäkin huolestuneemmin kulmiaan. Arkkidemoni oli vaistonnut liekin, jonka vain toinen kaltaisensa olento saattoi sytyttää kuolevaisen kohdussa. Mies veti kätensä takaisin ja katsoi neitoa vielä hetken aikaa, kunnes puhui toiselle jälleen: ”Ottiko tuntemasi lordi sinut väkisin...?”, hän tiedusteli hyvin tyynesti ja yksinkertaisesti.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 9, 2007 21:17:55 GMT 3
Syvähengitys tuntui rauhoittavan tilannetta. Sisään ja ulos, hitaasti ja voimakkaasti. Vasen käsi kieppui yhä pään yllä pidellen hiuksia tavalla tai toisella turvassa, oikean käden tietämättä turvatako suuta, suojatako silmiä vai painaako rintakehää. Ja niinpä se kävi uudestaan ja uudestaan läpi levottoman radan. Miten maailmassa tämä huone tai Sali tai mikä nyt kyseessä olikaan, saattoi näyttää tältä? Jos tytön uteliaisuus olisi voittanut kauhun, mikä varmasti olisi käynyt turtumuksen myötä, olisi hän antanut oikean kätensä laskea, ihan vain todistaakseen itselleen aineen todellisen luonteen. Nyt saivat silmät ja nenä käydä todistajista ja kyllä niitä uskottiinkin. Ja toisaalta tuntui koko tila sykkivän, niin kuin jossain tuolla ulkopuolella olevat tuhannet sydämet olisivat pumpanneet ainetta yhä vain lisää ja lisää. Tuollainen mielikuva oli taas liikaa pienelle mielelle ja jo raottuneet silmät painettiin uudemman kerran kiinni. Hän alkoi hiljaa hymistä tuttua, kaihoisaa melodiaa, jonka oli kuullut hetkinä, joita saattoi elämänsä käännekohdiksi kutsua. Viimeksi tuo oli kuultu ihan vain muutamaa vuorokautta aiemmin, mutta aivan erilaisessa paikassa. Tosiaan, Perion! Ajatus turmiollisesta kaupungista, joka oli käynyt neidon kodista muutaman kuukauden ajan, sai ainakin hetkeksi pään kääntymään toisaalle. Jos hän vain olisi kävellyt kaupungin läpi silloin illalla, eikä kiertänyt muurin viertä! Niin silloin hän ei olisi koskaan tavannut Syraniaan uudestaan, eikä olisi joutunut tähän kamalaan tilanteeseen. Siitä, saattoivatko nämä seikkaa toisensa tasapainoon, ei Daliah vielä osannut sanoa. Hän antaisi nyt mitä vain, vaikka näkökykynsä tai kätensä tai vaikka sielunsa, ihan vain siitä hyvästä, että pääsisi takaisin kammioon, josta hänet oli riipaistu. Surkea pieni hymähdys, olisi ehkä käynyt naurahduksesta, ellei tilanne olisi ollut täydellisen epäsopiva, tosiaan, jälkimmäisenhän hän oli oikeastaan jo luvannut. Luvannut sille kirotulle unikeolle kaukana jossain todellisessa maailmassa. Pieni raivon pistos sai metsänvihreät silmät avautumaan ja käden hellittämään vaaleasta hiuspaljoudesta. Hän käännähti suuntaan jolta oli kuullut muutaman sanan sanottavan, tai olikohan sieltä kuulunut ihan huutoakin, siitä tyttö ei pahemmin osannut sanoa. Ehkä jossain vaiheessa joku tarjoaisi jotain vastauksia. Nyt nuorukaisen ja tuon rasittavan kapineen ohelle oli ilmaantunut toinen hahmo, tai kolmas, riippui siitä pidettiinkö medaljonkia minään. Toinen mies, pidempi, vanhempi, erilainen kuin kovakourainen kidnappaaja. Daliah kääntyi uudemman kerran poispäin, ehkä hänet vain unohdettaisiin tänne, jos hän olisi aivan hiljaa. Parempi kai sekin kuin lähteä mokomien vihulaisten matkaan. Oikea jalka tuntui lipsahtavan, tilanne kyllä pelastettiin, mutta ei ilman leningin uutta syöksyä kohti iljettävää, märkää syliä. Nyt hän oli miltei reisiin asti punertunut. Puhtaasta luovutuksesta puhui huulilta karannut huokaus ja äkäiset kädeneleet luovutuksen ja turhautumisen omaa kieltään. Hän oli jo kääntymässä uudemman kerran miesten puoleen vaatiakseen tietoa ulospääsystä, kun havaitsi jonkin lähestyvän yksinäistä ja pidättäytyikin näin huuliaan raottamasta. Yhtäkkiä edessä seisoi tämä vieraampi ja arvokkaampi miehistä, kuin hän olisi vain lentänyt siihen. Hän oli miellyttävämmän näköinen kuin raisun oloinen nuori mies. Tai ehkä sittenkin jollain tavalla tutun. No ainakin hänen kasvoillaan lepäsi miltei ystävällinen ilme, mutta vain miltei, sillä kylmä väristys matkasi pitkin tytön selkää nyt vieraan katseen kohdatessaan. Väristys, joka kävi niin varoituksesta kuin valmistautumisestakin, johonkin. Suinkaan lämmintä vastaanottoa mies ei saanut, ei pientä lämmintä hymynkaretta tai tuiketta metsälammissa, lähinnä vain katseen, mikä oli enemmän kuin mitä tuo toinen oli tähän mennessä saanut. Sen sijaan vastaan luotu katse tuntui… kammottavalta. Se oli vielä keltaisempi kuin paria yötä aiemmin kohdatun punaisen paronittaren, ja tuntui kaikenlisäksi vielä hehkuvan. Tämä nyt oli viimeinen korsi, Daliah oli selvästi ajautunut seuraan, jollaiseen kukaan kotikylässä ei varmasti koskaan törmäisi. Vaistomaisesti oikea käsi nousi kaulalle vieraan avatessa vihdoin suunsa ja mainitessa jo pitkään kaulalle viihtyneestä esineestä. Nyt tytöllä ei enää ollut huivia, jolla sitä peitellä, mikä kyllä harmitti. Käsi puristui suurimman kiven ympärille tiukkaan. Tätä et kyllä minulta vie, mietti tyttö kirpeästi, mutta pysyi vaiti ja silmää räpäyttämättä kohtasi toisen katseen, vaikka sarveiskalvoja tuntuikin jo polttelevan. Tosin hyvä syy silmien räpyttelyyn tarjoutui seuraavassa hetkessä, vieraan kumartuessa neidon ylle ja koskiessa tämän vatsan seutua. Hämmennys oli niin suuri, että epämiellyttävä tila ja painostava tilannekin unohtuivat hetkeksi. Daliah laski katseensa kohtaan, jossa miehen käsi oli käynyt ja samanmoinen ryppy ilmaantui hänenkin otsalleen. Hetkinen nyt. Jokin oli todella… Se oli kyllä jo aamulla, heräämisen hetkellä tietoisuuden tuollapuolen havaittu, mutta jäänyt ymmärtämättä kaikkien muiden tapahtumien ohella, mutta nyt, kun kaikki huomio kohdistui juuri siihen epäkohtaan... Mitään lopullista tyttö ei kumminkaan ehtinyt päätellä ennen kuin vieras puhui jälleen. Tämä herra tuntui olevan täynnä hämmennystä aiheuttavia tekoja. Elettä seurannut tiedustelu sai vihreän katseen nousemaan nopeasti vatsan seutuvilta kohtaamaan taas toisen oman ja nyt tuossa katseessa oli kyllä havaittavissa aimo lataus tunteita; kummastusta, hämmästystä, närkästystä. ”Ei todellakaan. ” Vastauksen lyhyydestä, verrattuna sitä edeltävään hengenvetoon, saattoi päätellä, että sanottavaa olisi ollut muutakin, mutta ne pidettiin omana tietona. Silmänräpäyksen ajan neito arpoi ajatuksiaan ja ilmeen kasvoilla vaihtuessa epävarmasta päättäväiseen hän raotti uudemman kerran huuliaan. ”Voisinko päästä takaisin?” Ehkä sittenkin pieni tuikahdus toivoa oli jossain havaittavissa, äänessä tai silmissä
|
|
|
Post by R.C. on Sept 10, 2007 19:56:14 GMT 3
Huolen juonteet silisivät lordi Ãríãnõn otsalta ja jalopiirteiset kasvonsa kävivät jälleen levollisiksi neidon viivyttelemättömän vastauksen myötä. Aavistus surumielisyyttä siinsi kuitenkin yhä kultaisissa silmissä siinä missä huulilla häälyi lempeä hymynhäivä. Ei hän ottaisi toiselta korua pois, eikä edes orastavaa elämää kohdusta, vaikka olisi voinut sen halutessaan tehdä. Kosolti julki lausumatonta myötätuntoa sai nuori nainen sen sijaan osakseen, vaikka tuskin ymmärsikään tähän syytä. ”Näet hänet varmasti vielä, mutta siihen asti sinun on oltava kärsivällinen... ja pysyttävä vahvana.”, lupasi arkkidemoni rauhallisella äänellä, nyökäten pienesti ja laskien samalla kämmenensä kevyesti kuolevaisen otsalle, siunaten tuota kaikelta pahalta. Kuin taikaiskusta vetäytyi vieras veri neidon vaatteista ja hiuksista, eikä se koskenut enää toiseen. Ihmetekonsa jälkeen kääntyi merkillinen mies arvokkaasti ja lähti loittonemaan kohti nuorempaa velhoa, viittoen tätä vähäeleisesti luokseen. ’Raymond, tule. Haluan puhua kanssasi kahden.’, viesti hän salatuin ajatuksin pojalleen, joka nyökkäsi ja siirtyi nopeasti isänsä rinnalle, molempien seistessä nyt lähes selin neitoon. ’Hän saattaa kantaa lordi Sýránícúksen lasta.’, totesi ylhäinen lordi yksinkertaisesti, saaden sanoillaan aikaan melkoisen hämmennyksen nuoremmassa: ’Mitä? Mahdotonta...!’, sihahti nuorukainen ja vilkaisi olkansa yli kaunottareen, räpäyttäen epäuskoisesti silmiään. Lieni viimeistään selvää kenestä kaksikko keskenään puhui, ei tosin selän takana vaan aivan siinä neidon nenän edessä. Tässä tilanteessa ei nähtävästi turhia kursailtu, olihan arkkidemoni osoittanut sen jo aiemmin tuon kuolevaisen kohdalla, jolloin tiedustelunsa oli ollut tarkoituksella provosoiva, ja tavoitteensa arvioida vieraan reaktiota sopimattomaan kysymykseen. ’Se kirottu roistohan halveksii pelkkää ajatustakin puoliverisistä! Hän on tuonut mielipiteensä julki monta kertaa...’, jatkoi velho aavistuksen päätään puistellen, mutta vaikeni isänsä taas ajatellessa: ’En tiedä vielä, mitä tämä kaikki merkitsee, mutta sinun on oltava tahdikkaampi, poikani. Tuo nuori nainen saattaa olla suuressa vaarassa, eikä pelkästään lordin vuoksi. Haluan sinun pitävän hänestä huolta kunnes olet valmis kohtaamaan vihollisen ja tappamaan tämän. Mutta kohtele kuolevaista huomaavaisesti, ja jos mahdollista, vältä kertomasta hänelle liikaa. Neito saattaa kohdata totuuden ennemmin tai myöhemmin, tai kukaties jopa välttyä siltä. Älä lisää tarpeettomasti hänen tuskaansa.’, neuvoi lordi Ãríãnõ ja antoi vielä lisää ohjeita kunnes vaikeni lopulta. Nuorukainen rypisti hieman epäilevästi kulmiaan, mutta ei aikonut kyseenalaistaa arkkidemonin sanoja. ’Hyvä on... teen kuten toivot, isä, vaikka tuo neito vihaakin minua jo valmiiksi, ja kahta enemmän kunhan tajuaa että aion surmata hänen lordinsa.’, vastasi nuorukainen valjusti ja päätti vaihtaa sujuvasti aihetta: ’Kuinka muuten aiomme tehdä sen? Kenties Scãlíger...?’ ’Ei. Scãlígerin tahto on turhan voimakas sinulle nykyisessä tilassasi, ja lordi Sýránícús puolestaan jo liian väkevä vastus miekalle. Tarvitset jotakin vielä parempaa, johon voit myös luottaa. Anna minulle Cãrpãthíã ja mene kauemmas kun valmistaudun.’, kehotti arkkidemoni mietteliäästi, ja velho totteli jälleen mukisematta. Hän luovutti ripeästi riipuksen kaulastaan ja perääntyi kohti neitoa, pysähtyen tämän vierelle ja kääntyen puhumaan toiselle: ”Olen pahoillani jos käsittelin sinua aiemmin turhan... hmmh... karkeasti. En tiennyt että olet...”, aloitti nuorukainen vilpittömästi, mutta vaikeni kesken lauseensa, yhä hämääntyneenä vastikään saamistaan tiedoista. Hän luopui hyvin pian edellisistä puheistaan ja yritti sen sijaan uudestaan: ”Nimeni on Raymond Cabrera. Tulet viettämään seuraavat kaksi tai kolme kuukautta sukuni kartanossa, kunnes olen valmis... viemään sinut takaisin Sybaresiin. Joten toivon että tulisimme keskenämme toimeen edes joten kuten.”, selvitti hän neidolle niin suoraselkäisenä kuin suinkin osasi, vaikka kädet pyrkivätkin puuskaan ja katse karkailemaan. Hän ei odottanut toisen juurikaan ilahtuvan kuulemastaan. Lisäksi tilanne oli aivan uusi ja outo myös puoliveriselle. Tähän mennessä nuorukainen oli tottunut asustelemaan kartanossaan lähestulkoon erakkona, ja oli jopa vahvasti sitä mieltä että yksinäisyys oli häntä varten – halveksuttavaa hirviötä varten.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 10, 2007 20:49:49 GMT 3
Kielteiseksi tulkittava vastaus ei toki tullut kysyjälle yllätyksenä, mutta pienenä pettymyksenä toki. Tämä rauhallinen mies olisi saattanut olla ehkä jollain tavalla taivuteltavissa. Ehkä hän olisi kuunnellut, jos nuori neito olisi vain saanut kertoa, miksi niin tulen palavasti olisi halunnut päästä takaisin paikkaan, mistä hänet niin väkivalloin oli riistetty. Mutta jostain syystä Daliah napsautti vain suunsa kiinni ja laski katseensa jalkoihinsa, tai kohtaan, missä olisi jalkansa nähnyt, nyt siinä näkyi vain punaista, vastenmielistä nestettä. Toisaalta oliko nyt sitten mikään ihme, ettei piikatyttö lähtenyt korkeammalleen inttämään vastaan. Niin kauaa ei hän ollut ehtinyt nauttimaan Syranin palatsin passausta, että olisi itsensä unohtanut. Ja siinä kun hän nyt lähinnä kahlasi veressä, kulunut työasunsa yllään, lyhyempänä, pienempänä ja kaikin puolin surkeampana kuin tämä ylhäinen, ei ollut vaikeaa arvata arvojakaumaa. Niinpä tyttö vaikeni ja jäi vain puimaan omia katkeria ajatuksiaan. Oltava kärsivällinen ja vahva? Kumpikaan ei suinkaan lukeutunut tämän kuolevaisen hyveisiin. Ainakaan niin, että hän itse olisi mokomasta tietoinen. Hammasta purren Daliah kyllä uskalsi yrittää montaa asiaa, muttei se suinkaan tarkoittanut ettei hän olisi pelottanut. Hyvä osoitus tästä sisuskaluja kalvavasta kauhusta oli uuden kosketuksen saama reaktio. Jälleen kerran kun miehen käden kosketus tuntui, kavahdettiin sitä aivan vaistomaisesti. Ei kauas, ele oli tuskin huomattavissa, mutta silti aavistettavissa, pieni kyyristyminen ja lihasten jännittyminen. Tosin tilanne raukenikin samassa, kun vieraan saattelema ihme alkoi voimistua ja kaikki tuo inhottava punainen katosi nuorta naista kiusaamasta. Siihen hän jäi nyt yksin, yhä keskelle kaikkea punaista, mutta ikään kuin sitä ei enää olisi tuntenut, ainakaan se ei enää pyrkinyt värjäämään vaatteita. Nyt paljaat jalat olivat paremmin tunnettavissa, kun veri ei enää saanut alla jököttävää kamaraa lipsumaan. Ne näyttivät varmasti surkeilta siellä jossain. Jalat siis. Kuin jollain huutolaislapsella. Kyyneliä vastaan ei enää ollut voimia käydä taistoon. Tuon vieraan kääntäessä selkänsä painoi Daliah kasvonsa kokonaan maata kohden, yrittäen todella näyttää siltä, kuin vain katselisi jalkojaan ja pyrkien erottamaan ne jostain. Ehkä vähän hän kääntyikin, ei varmasti olisi hyvästä, jos nuo vieraat miehet näkisivät hänen oitis alkavan kyynelehtiä, kun juuri oli perätty luonteenlujuutta. Toisaalta mitäpä mokomalla väliä, ei hän ollut missään vastuussa kummallekkaan. Suolaiset pisarat tippuivat nyt varpaille vapaasti suljetuista silmistä, ne kirvelivät ja saivat kaiken punaisen pintaan aikaan pieniä väreitä. Ei, kyseessä ei selvästi todellakaan ollut uni. Kyseessä oli karvas totuus, niin karvas, että se kuristi kurkkua. Tämä totuus pelotti ja kammotti. Kaipuu takaisin kammioon poltti sydäntä, kaipuu takaisin menetetyille käsivarsille. Daliah kiersi omat käsivartensa ympärilleen, kuin olisi palellut Nyt hän jo nyyhkytti hiljaa. Kapeat hartiat nykivät koko pään tuntuessa täyttyvän kyynelistä. Kaikki tuntui niin lohduttomalta. Itsesääli oli nyt paras ja luultavasti ainoa lääke pahaan oloon ja ahdistavaan hetkeen. Kun ei hän selvästikään voinut muutenkaan toimia. Paikasta ei selvästi ollut minkäänlaista ulospääsyä, muuta kuin sama tapa, millä oltiin sisälle tultu. Olisi vain odotettava sitä, mitä nuo kaksi vierasta nyt sitten päättäisivät tytöllä tehdä. Oikea käsi vapautui tiukasta otteesta kehon ympäriltä pyyhkiäkseen silmät. Katkerat itkut eivät koskaan olleet kovin pitkäikäisiä, sillä itsesääli oli nopeasti kulutettava vara. Sitä seurasi aina joko katkeruus tai raivo tai joissain tapauksissa apatia. Daliah ei ehtinyt analysoimaan, omia tuntemuksiaan uudemman kerran, sillä hänet keskeytettiin, vierelle, puoliksi selän taa oli astunut tuo nuorukainen, jonka katseen kohtaamaan kääntyi nyt sumeasilmäinen. Toisen sanoja kuunneltiin lähinnä täysin kyllästynyt ilme kasvoilla, kuin kuulijaa ei olisi voinut alkuunkaan kiinnostaa mitä puhujalla oli asianaan. Tosin eräs kohta puheen vuorossa herätti selvän reaktion. ”Kaksi tai kolme kuukautta? Saat sitoa minut kiinni jonnekin siksi aikaa, sillä en varmasti pysy kanssasi samassa rakennuksessa hetkeä pidempään.” Hän sihahti vihreät silmät kapeiksi siristyen. Koskaan eläissään, ei Daliah ollut tuntenut tällaista vihaa ja raivoa. Kummatkin käsivarret olivat pudonneet pitkin kylkiä lepäämään, mutta jännittyivät nyt, sormet puristuivat nyrkkiin ja hampaat painuivat tiukasti toisiaan vasten. Oli täysin selvää, ettei tällä ollut aikomustakaan ’tulla toimeen edes jotenkuten’. Jos hällä olisi ollut kykyä kaikenmaailman magiaan, olisi synkentynyt katse iskenyt nyt salamaa ja tulta. Täysin eri ihminen oli nyt kyseessä kuin se, joka oli höyhenin koristellulta vuoteelta herännyt raukeana ja onnellisena. Itsesuojeluvaistoa tytöllä toki oli, hänellä ei ollut aikomustakaan karata vieraan päälle tai käydä henkilökohtaisia loukkauksia satelemaan. Tästä kammottavasta tilasta oli vain yksi tie ulos ja se oli jommankumman miehen kautta, mitä luultavimmin. Mutta ulos päästyään, päästyään tilaan, joka kävi luonnollisesta, missä ilmaa kykeni hengittämään ja juosten saavutti muutakin kuin pystysuoran seinän, aikoi Daliah todellakin heittäytyä hankalaksi. Ehkäpä nuo kaksi kyllästyisivät hankalaan likkaan ja antaisivat mokoman vaikka sitten eksyä metsään tai uida merelle. Mikä tahansa olisi parempi kuin vieraiden vihollisten seura.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 11, 2007 9:38:05 GMT 3
”...”, nuorukainen huokaisi vaimeasti, vaan ei vaivautunut lepyttelemään neitoa sen enempää - pelkältä toiveajattelultahan koko sopuisa rinnakkaiselo oli jo alusta lähtien tuntunut. Niinpä hän otti etäisyyttä ja käännähti sen sijaan seuraamaan arkkidemonin valmisteluja. Lordi oli asettanut amuletin kivipaadelle ja kutsui nyt miekankin altaan syvyyksistä käteensä. Hän laski sapelin samaiselle alustalle ja näytti vajoavan hetkeksi mietteisiinsä. Lopulta arkkidemoni vaikutti tekevän päätöksen vaaditusta loitsusta, johon hän tarvitsisi epäilemättä kosolti vireyttä ja voimia. Mies jättikin vielä joksikin aikaa korokkeen, kulkien kammion viereiselle seinämälle upotetun lähteen äärelle ja kumartuen upottamaan kätensä hurmeiseen nesteeseen. Hän valeli kasvojaan tuoreella ja lämpimällä verellä, joka tosin ei jäänyt iholleen vaan näytti ikään kuin imeytyvän viimeistä pisaraa myöten kehoonsa. Arkkidemoni toisti rituaalin vielä kahdesti kunnes palasi takaisin yksinkertaiselle alttarilleen ja antoi pojalleen pienen merkin aikeistaan aloittaa. Raymond terästäytyi oitis aavistaessaan jotakin erityislaatuista olevan tuloillaan. Hän pelkäsi ainoastaan isänsä kunnon puolesta, sillä muisti hyvin lordin kärsimät kammottavat vauriot. Nuorukainen vilkaisi taas neitoa ja oli jo varoittamassa tätä tulevasta, kukaties hämmentävästä ilmiöstä, mutta päättikin nipistää suunsa kiinni. Miksipä hän moista huomaavaisuutta osoitti, näkisihän kuolevainen itsekin mitä tapahtuisi, jos ylipäätään välitti mistään tai kenestäkään muusta kuin rakkaasta, inhottavasta lordistaan. Velho tiesi että hänen olisi pitänyt sääliä toista sen sijaan että riitelisi erilaisista näkemyksistä edes mielessään. Jos hän olisi osoittanut toiselle, mikä haltiaylimys oli todella miehiään, olisi neito saattanut murtua tyystin ja menettää vaikka elämänhalunsa. Toisaalta, jos kaunotar olisi kanavoinut kaiken hiljattain kihisemänsä kiukun oikein, olisi nuorukainen saanut motiiveilleen kenties hivenen oikeutusta sen sijaan että hän sieti nyt ylenkatsetta. Puoliverisen ajatukset ajautuivat onneksi pian muualle, kun koko huone alkoi äkisti väreillä. Lordi Ãríãnô oli sulkenut silmänsä ja kohottanut kätensä edessään lepäävien esineiden ylle. Hän keskittyi kutsumaan muinaisia voimia luokseen, eikä tarvinnut tähän sanoja kuten muut maagit. Samassa koko kammio näytti hälvenevän ja tummuvan kimaltelevaksi, loputtomaksi avaruudeksi, jossa tuhannet sateenkaaren sävyissä hohtavat henget aineellistuivat, kieppuivat hetken ja katosivat, muistuttaen etäisesti revontulia pohjoisella taivaalla. Ympäröivä näky oli kuitenkin niin kaunis ja ihmeellinen, ettei sitä voinut sanoin kuvailla tuntematta väheksyvänsä magian olemusta. Nuorukainen näki näin puhtaan voiman käytössä ensimmäistä kertaa. Arkkidemoni oli todella ylivertainen hänen kykyihinsä nähden, ja mitäpä siitä, eihän velholla ollut yhtäkään hyvää syytä kilpailla vanhemman kanssa. Muutettuaan materian osaksi kaiken olevaisen virtaa, paimensi lordi näitä kahta lähemmäs toisiaan, painostaen molempien esineiden henget toistensa lomaan ja tuoden kätensä hitaasti yhteen. Hän oli hetken aivan hiljaa ja liikkumatta, kunnes vapautti äkisti voimat, jotka räjähtivät raivoisasti kuin uudestisyntyvä aurinko ikään, ja silti aivan äänettömästi. Sivummalla seisonut kaksikko saattoi tuntea valtavan purkauksen tulvahtavan ylitseen ja lävitseen, mutta se ohitti heidät tekemättä vahinkoa. Valo oli sokaiseva eikä se silti satuttanut silmiä. Myrsky jätti jälkeensä seesteisen ilmapiirin, jossa verta itkevä temppeli alkoi taas vähitellen hahmottua. Hetkisen kuluttua kaikki oli ohitse ja ympäröivä huone näytti palanneen tavanomaisesta poikkeavaan tilaansa. Kaikki oli taas kuten ennenkin. Lordi Ãríãnõ veti syvään henkeä ja raotti hitaasti usvaisia silmiään. Huomattavasti nopeammin toipunut nuorukainen ei jäänyt aikailemaan nähdessään isänsä horjahtavan. Hän huudahti huolesta ja syöksähti nopeasti tukemaan uupunutta arkkidemonia. Velhon huomion kiinnitti samalla myös matala kumahtelu, joka tuntui kantautuvan jostakin kauempaa. ”Se on tehty.”, lausahti lordi voipuneesti hymyillen. Raymond seurasi hänen katsettaan alas kivipaadelle, jolla enää vain kookas sapeli hohteli. Amuletti oli kadonnut. ’Yhdistin Scãlígerin voiman ja Cãrpãthíãn taidot. Tällä miekalla on kyky siirtää vastustajansa Helveticaan pelkällä sivalluksella. Muutos on tosin väliaikainen, ja sinun on opittava hallitsemaan asetta ennen kuin voit käyttää sitä. Ota se, Raymond. Aikaa ei ole paljon. Lähtekää täältä heti.’, käski arkkidemoni vakavasti, sillä nyt jysähtelyt olivat voimistuneet ja käyneet lähemmäs. Samassa kammio tärähti rajusti ja sen katosta varisi alas pilvi murentunutta kiveä. Velho oli riisunut viittansa ja kietonut miekan siihen, vaan hän epäröi vielä: ’Mutta entä sinä, isä...?’ 'Älä minusta huoli... muista vain mitä pyysin sinulta, ja lupasin tälle neidolle. Hän saa nähdä lordin... vaikka sitten viimeistä kertaa.’, huokaisi arkkidemoni raskaasti ja pakotti itseään pysymään omilla jaloillaan. ”Annoin Cãrpãthíãlle riittävästi voimaa viemään teidät takaisin maailmaan. Pidä kiirettä...!”, vaati lordi jo huomattavasti terävämmällä äänellä. Kammio vaikutti olevan luhistumaisillaan. Isoja lohkareita tipahteli jo loiskahdellen altaaseen ja seinät näyttivät halkeilevan. ”Grrh... hyvä on. Mutta minä...” ”Minäkin rakastan sinua, poikani. Mene nyt.”, kuiskasi lordi Ãríãnõ ja sulki silmänsä. Mies näytti tuomitulta jäädessään yksin kivipaaden taakse, ja silti hän hymyili yhä lempeästi kaksikolle näiden valmistellessa pakoa. Nuorukainen kiiruhti miekkoineen kohti neitoa, ojentaen tälle kättään ja kutsuen toista tiukkaan sävyyn: ”Tule mukaani, jos mielit elää.”
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 13, 2007 10:13:39 GMT 3
Mieletön oli kyllä kiukun voima, kun se noin sai pienen kehon tärisemään ja silmien eteen laskeutumaan punaisen vaatteen. Jos tyttö ei olisi täysin harhaan kuvitellut, olisi hän voinut hyvinkin kuvitella vihaavansa tuota vierasta nuorukaista. Ja olisihan hänellä kyllä ollut maailman kaikki hyvät syyt siihen. Mutta onneksi vanhempi miehistä alkoi omat puuhastelunsa niin, että neidonkin ajatukset saattoivat suunnata toisaalle. Olisi ollut täysin mahdollista, että Daliah olisi vallan heittäytynyt kiukuttelemaan, jos ei olisi saanut muuta puuhaa. Tyhmäähän jalan polkeminen veri altaassa ja kimeään ääneen sadatusten kiljuminen olisi ollut, ja varmasti äärettömän hauskaa katsottavaa, mutta minkä sitä luonto itselleen voi. Tuo kauempana hääräilevä mies näytti keksineen itselleen kyllä sen verran kummaa ajanvietettä, ettei nuori nainen voinut olla irvistämättä ja kokematta taas inhottavia väristyksiä ympäri kehoaan. Jos nyt aivan väärin ei nähty, mikä oli kyllä mahdollista välimatkan ja heikon valaistuksen takia, näytti mies ikään kuin pesevän kasvojaan seinästä pulppuavassa veressä. Mitä ihmettä? Todella hän upotti kätensä vesisuihkuun ja kasteli sitten kasvonsa käsillään. Daliah tunsi pienoisen kakomisen häiritsevän kurkkuaan, toimitus oli äärettömän vastanmielinen, niin vastenmielinen, että tyttö joutui kääntämään selkänsä toimitukselle ja antoi sen sijaan katseensa levätä melko lähellään nousevassa pystysuorassa seinässä. Hän ei enää tiennyt mitä tuntea. Surua? Kiukkua? Inhoa? Hän oli niin lyhyessä ajassa, yhdessä vuorokaudessa, käynyt läpi niin suuren kirjon erilaisia tuntemuksia, että harva kestäisi mokomaa myllätystä koko ikänsä aikana. Eipä kai sitten olisi ollut mitenkään outoa, jos hänen pieni päänsä olisi pettänyt. Surkea niiskauksen ja naurahduksen välimuoto, tuntui oikeastaan helpottavan ahdistavaa epävarmuutta. No ainakin hän oli hengissä, vaatteet päällä ja vailla sen suurempia ruhjeita. Tässä olisi nyt vain oltava valmiina ottamaan vastaan vaikka mitä. ”Vaikka… mitä?” Ajatuksen keskeytti harha seinän sileässä pinnassa. Luojat, taisi tyttö sittenkin olla päästään vialla, aivan kuin tuo järeä rakennelma olisi kokenut aallon. Ei! Toisenkin. Mitä kirottua? Seinässähän kulki aaltoja. Pyörähtäessään kannoillaan Daliah näkikin jo kuinka koko huone tuntui alkavan muuttaa muotoaan. Nytkö he pääsivät pois täältä? Tällälailla? Huonehan muuttui joksikin aivan muuksi! ”Se on… se on…” Tyttö yritti arvailla itselleen muutoksen lopputulosta, muttei todellakaan saattanut sitä aavistaa. Yhtäkkiä lattia vain oli poissa, ei ollut seiniä, eikä kattoa, eikä verta kahmalotolkulla. Nopeasti levisivät kädet kapoisen vartalon molemmille puolille, kuin hän olisi yrittänyt pitää tasapainoaan yllä, sillä ympäröivä maailma oli muuttunut nyt entistä kummallisemmaksi. Kuollakseen Daliah pelkäsi putoavansa ympärillään kieppuvaan olemattomuuteen. Hän ei enää edes uskaltanut sulkea silmiään, eikä toisaalta olisi halunnutkaan, niin kummallinen näky hänen ympärillään avautui. Tältä luultavasti tuntui olla jonkinsortin oraakkeli tai profeetta. Sitä vain näki kaikkea mitä mieli ei täysin saattanut ymmärtää. Taaskaan Daliah ei pahemmin kiinnittänyt huomiota vieraisiin miehiin tai heidän touhuihinsa, hänellä oli aivan tarpeeksi ällisteltävää muuttuvassa ympäristössään. ”Jahka tästä kotiin pääsen, alan kyllä kirjoittaa tätä kaikkea ylös…” Hän mumisi itsekseen, oikein itsekkään tietämättä mitä ja kelle sanoi. Hetkessä näky oli poissaan, sen tuhosi valtava räjähdys, joka jätti vaaleatukkaisen haukkomaan kumarassa henkeään tuon kirotun verilammikon jälleen valuessa hänen ympärilleen. he olivat taas lähtöpisteessään, joka tosin tuntui nyt väreilevän hiukan eritavalla kuin hetkeä aiemmin. Jyrähdyksiä ja kumahduksia kuului kaikkialla. Vaikka kiinteä lattia jalkojen alla ja katto seinineen olivat varsin tervetulleita näkyjä epämääräisen kosmoksen rinnalla, oli nopeasti varsin selvää, etteivät nämä seinät olleet aikeissa turvata kolmikon olemassaoloa kovin pitkään. Jostainpäin kattoa rapisi muutama kivi ja korallinen pölyä ja ylöspäin katsoessaan Daliah ymmärsi rakennuksen, tai mikä se sitten olikaan, todella olevan murtumispisteessä. Kiepahtaessaan nopeasti ympäri, hän näki vain saman totuuden, joka yhtä lohduttamana oli häntä aiemminkin kohdannut. Ei vieläkään ovia, ikkunoita, tai edes halkeamia seinissä! Sillä samalla hetkellä tuo vastenmielinen nuori mies oli hänen luonaan ja kähisi jotain käsi ojossa. Daliah tarttui siihen, sillä kyllä elämänhalu aina muutaman pienen vihan tunteen voitti. Vihreä katse yritti tavoittaa jostain vanhempaa herraa. Missä hän oli? ”Miksi hän ei liiku?” Tuo miellyttävä pitkä olento vain seisoi kauempana, rasittuneen näköisenä, mutta hymyillen. ”Miksi hän ei liiku?!” Daliah kauhistui valtavan paaden pudotessa katosta aivan yksin jääneen taakse nostattaen kuin suuren veriaallon. Neidon käden ote nuorukaisen omasta tiukentui sitä mukaa kun silmien kauhu syveni. Tuo muukalainenhan olisi kuoleman oma jos jäisi tänne. Samassa toinen valtava järkäle tipahti aivan kaksikon viereen ja sai tytön kiljahtamaan kauhusta, ääni ei ollut kova, mutta niin täynnä tunnetta, ettei ollut vaikeaa tulkita kaikkea tuota pelkoa ja hämmennystä.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 13, 2007 20:39:32 GMT 3
Neidon kauhistuneen tivauksen myötä katsahti velhokin uudemman kerran taakseen ja raotti huuliaan kuin puhuakseen. Sanoja ei vain tahtonut kuulua. Vaikutti siltä kuin järkytys olisi kuristanut äänen hänen kurkustaan. Kulmat kurtistuivat tuskasta ja nuorilla kasvoilla häilähti syvä ahdistus, vaikka puoliverinen teki parhaansa kivettääkseen ilmeensä peruslukemille. Kaikesta päätellen hän kävi sisällään kovaa kamppailua pysyäkseen tyynenä ja toimiakseen tarkoituksenmukaisesti. Muutoin nuorukainen olisi melko varmasti saattanut syöksyä takaisin isänsä luo ja koettanut pelastaa tämän vailla vähäisintäkään toivoa. Jokin pidätteli kuitenkin nuorta miestä ryhtymästä moiseen järjettömään yritykseen. Hän tunsi otteen kädestään tiukentuvan ja kuuli samassa voimakkaan pärskähdyksen ja kiljaisun viereltään. Nuorukainen käänsi nopeasti katseensa neidon puoleen ja muisti taas tehtävänsä. Suru ja epäröinti saivat jäädä nyt sikseen, sillä vaarassa oli jonkun toisenkin elämä. ”Hänellä ei ole lupaa lähteä...”, vastasi velho tukahtuneesti. Nuo sanat olivat tosin vain osa totuutta, sillä asiaan liittyi vielä paljon muutakin mitä neito ei tiennyt tai olisi tuskin edes ymmärtänyt. Turhaan puoliverinen olisi hämmentänyt kuolevaisen mieltä sen merkillisemmillä selityksillä, joten hän päätti keskittyä vain olennaiseen. ”...emme voi tehdä mitään hänen hyväkseen. Lähdetään.”, totesi nuorukainen luonnottoman sävyttömästi. Hän siirsi huomionsa kantamaansa miekkaan ja ajatteli vuorostaan tälle: ’Cãrpãthíã, oletko siellä? Kuuletko minua?’ ’Kuinka moni joutuu vielä luopumaan hengestään ennen kuin tämä kaikki on ohi...?’, murehti tuttu, hiljainen ääni heidän mielessään. Kysymystä ei tosin oltu tarkoitettu erityisemmin kenellekään, vaikka molemmat saattoivat sen hyvin kuulla. Nuorukainen ravisteli pienesti päätään ja kohautti voimattomana harteitaan. ”Liian moni on jo kuollut... mutta pidämme huolen että pelastamme loput.”, totesi hän raskaasti huokaisten. ’Vie meidät nyt pois täältä.’ ’...hyvä on, mutta vain koska se on herrani tahto... muutoin hautautuisin tänne mieluummin hänen kanssaan.’, mutisi amuletti alkaessaan punoa loitsua kaksikon ylle. ’Tiedän...’, kuiskasi velho ja sulki hetkeksi silmänsä, kun valo alkoi taas virrata ja kietoutua köynnösten tavoin heidän ympärilleen. Se oli kuin lämmin ja turvallinen syli joka otti kaksikon vastaan kammion tärähdellessä yhä rajummin ja lohkareiden molskahdellessa tihenevään tahtiin verialtaaseen. Silti nuorukaisesta tuntui kuin häntä olisi revitty kahtaalle kunnes ruumiinsa oli ratkeamaisillaan ja huultensa teki mieli huutaa vain isäänsä. Olkoonkin, että lordi Ãríãnõ, kukaties mahtavin maagikko koskaan, oli murhaaja itsekin, ja kantoi harteillaan tuhansien surmattujen sielujen taakkaa - hän oli silti varmasti lempein olento koko tässä helvetillisessä kaaoksessa. Nuorukainen katsoi lohduttomana mieheen, joka hymyili ja nyökkäsi hänelle rohkaisevasti, kunnes kammio hälveni vääjäämättä kaksikon ympäriltä ja pudotti heidät taas tyhjyyteen. Ulottuvuuksien välinen matka oli ohitse pikemmin kuin mieli ehti sitä käsitellä. Maailman asettuessa taas aloilleen saattoivat he havaita seisovansa hämärässä eteishallissa. Oli aivan hiljaista lukuun ottamatta korkeisiin ikkunoihin tasaisesti hakkaavaa sadetta. Tilavasta huoneesta lähti monia koristeellisia ovia sekä kahdet kaarevat portaat ylemmälle tasanteelle. Kauniita veistoksia ja maalauksia näkyi siellä täällä, vaikka nykyinen valaistus ei riittänyt tuomaan niitä oikeuksiinsa. Koko rakennus kaikui autiutta ja yksinäisyyttä - käytävillä olisi hyvinkin voinut kuvitella kohtaavansa edesmenneiden asukkaiden aaveita. Velholle kolkko paikka oli toki entuudestaan tuttu. Hän antoi otteensa pian herpaantua ja asteli kauemmas, laskien miekkansa samettimatolla vuoratulle lattialle ja lysähtäen itse istumaan leveän portaikon toiselle askelmalle. Nuorukainen oli tähän mennessä pyrkinyt vain urheasti toimimaan ja tavoittamaan määränpäänsä mistään muusta välittämättä, mutta nyt hän ei saattanut enää salata tunteitaan. Ryhti kävi kumaraksi kyynärpäiden painuessa polvien varaan ja toinen käsi kohosi alas suunnattuja kasvoja varjostamaan. Ei hän sentään itkenyt, sillä harvemmin vahvaluontoiset miehet liikuttuivat mistään kyyneliin asti. Koko olemus kieli silti ankarasta masennuksesta ja velho oli hyvin vaitonainen, ajatustensa viipyessä yhä romahtavassa temppelissä. Mikäli neito ei yrittänyt tehdä lähtöä, kokosi nuorukainen aikansa itseään ja raotti lopulta silmiään, siirtäen hieman sormiaan katseensa tieltä. Hän antoi enää vain toisen poskensa levätä kämmentään vasten, näyttäen näin lähinnä tavattoman turtuneelta ja uupuneelta tapahtuneeseen. ”Voisin esitellä sinulle paikkoja... ja huoneesi.”, totesi hän ontolla ja aavistuksen innottomalla äänellä. Kaikkein mieluiten velho olisi varmasti vain sulkeutunut johonkin kartanon sopukoista jatkaakseen siellä synkistelyään. Se ei kuitenkaan tuntunut nyt yhtä yksinkertaiselta kuin vielä aiemmin. Olisi huolehdittava että toinen viihtyisi edes välttävästi, vaikka nuorukainen olikin jo henkisesti varautunut vastaväitteisiin ja vihoitteluun. Asia erikseen lienisi, kuinka kauan hän sietäisi moista käytöstä.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 14, 2007 3:50:57 GMT 3
Vaikka ympärille kietoutunut valo, olikin tuntunut, kuin viimeiseltä pelastukselta ennen loputonta limboa, ei sekään tuntunut enää millään tavoin nostavan mielialaa. Poispääsy paikasta, joka oli tuntunut kuin itse kadotuksen esiporteilta, olisi varmasti käynyt paremmin voitosta, ellei kumma menetyksen tunne olisi nyt kuristanut kurkkua. Miten oli mahdollista, että vaikka nuori neito, oli vasta kohdannut tuon vieraan herran, tuntui tämän menettäminen niin karvaalta? Vai oliko koko katkeruus rinnastettavissa vallan toisenlaiseen menetykseen? Paljon suurempaan ja epäoikeudenmukaisempaan? Hetken aikaa tuntui ymmärryksen karvas nuoli pistävän uumalla. Ehkä kyseessä olikin selkeä yhteys, joka teki uudestaan ja uudestaan koetusta häviöstä todlelisemman. Ehkä rakkaan taa’jääminen oli nyt kaikin puolin rinnastettavissa tähän. Tähän hetkeen, kun vieras mies jätti itsensä kohtalonsa armoille… varmaan kuolemaan. Daliah tunsi, kuinka hänen pitkät hiuksensa nousivat ikään kuin jonkinlaisen pyörteen voimasta ilmaan, ja ne kieppuivat hänen ympärillään sen lyhyen hetken kun kaksikko matkusti pois tuosta kamalasta, painajaismaisesta paikasta, mutta siinä olikin kaikki keveys ja helppous, mitä hän tuolla hetkellä saattoi kokea. Jälleen taas saadessaan kiinteän maan jalkainsa alle, hän lähinnä putosi lattialle. Tai jos nyt ei aivan pudonnut, ainakin antoi ryhtinsä pettää ja veti polvensa kiinni rintaansa. Istuminen tuntui niin hyvältä pitkästä aikaa, eipähän tarvinnut pelätä hukkuvansa johonkin paksuun ja punaiseen. Lohduttomuuskaan ei enää nostanut päätään. Daliah laski leukansa alas, kiinni polviin. Siinä hän keinui hiljalleen yrittäen sulatella kaikkea tähän asti näkemäänsä. Ennen ihmeellistä muuttoaan Syrabesin, hän oli todella kuvitellut nähneensä jo elämää niin paljon, ettei enemmästä väliä. Hän oli nähnyt kuolemaa, verta, taikuutta ja lohikäärmeitä. Moni rakas oli menettänyt henkensä, usea oli kokenut kovia. Itsekin Daliah luuli käyneensä läpi useita koettelemuksia, mutta ilmeisesti ne eivät olleet kohtalolle tarpeeksi. Kai hänen kontolleen oltiin sitten laskemassa raskasta taakkaa, kun kerran nuorta elämää näin koeteltiin. Suinkaan, ei pieni mieli jaksanut käsitellä kaikkea. Daliah ei edes yrittänyt kohdata raastavaa ikäväänsä sulhoaan kohtaan, sillä se olisi jo murtanut hänet toimintakyvyttömäksi. Muistikuvat edellisestä yöstä, elämänsä ehdottomasti kauneimmasta ja ihmeellisimmästä, olisivat nyt varmasti murtaneet hänet täysin. Hän tahtoi muistella kokemaansa kaunista rakkautta vasta yksin ollessaan. Oli tarpeeksi kammottavaa nytkin ajatella koko asiaa menneenä ja menetettynä, sillä eihän mikään voisi enää olla samoin, eihän tyttökään ollut tämän jälkeen. Sen sijaan tuon hiljaisen hetken hän käytti katsellen vieraan eteisaulan lattiaa ja pohdiskellen mikä ihme oli ollut tuo kummallinen, synkkä tila täynnä elämännestettä ja kuka oli ollut jollain tavalla niin tutun oloinen mies, joka ilmeisesti nyt oli jo kuoleman oma. ”Voisit… Anna olla.. Sano suurin piirtein missä on sänky mihin voin käydä ja mistä saan vettä juodakseni.” Daliah ei edes kohottanut katsettaan nuorukaisen viimein puhuessa. Hän vaikutti kaikin puolin tyrmistyneen ja lohduttoman oloiselta, haluttomalta mihinkään, mutta ennen kaikkea vain todella, todella väsyneeltä. Seuraavan muutaman tunnin aikana, ei varmasti voinut kuvitella kapoisen kehon yrittävän minkäänlaista ’pelastautumisyritystä’, missä tahansa sitten olikaan. ”Jos nyt sinulle vain suinkin käy…” hän huokaisi lopulta syvään ja käänsi päätään sen verran, että vihreät silmät saattoivat aavistaa hetken toisen omista. ”... puhumme asioista tai otamme yhteen tai mitä nyt vain, vasta huomenna. Minulla ei ole mitään aavistusta onko nyt yö vai päivä, mutta en jaksa kiinnostua koko asiasta. Kaikki tuntuu heilahtaneen nyt väärälle puolelle todellisuutta, enkä jaksa nyt muuta kuin käydä levolle… Vaikka sitten tähän.” Vaikka sanoja putoilikin, ne ilmaantuivat hitaasti, tuskin kuuluvalla äänellä, josta hyvin saattoi aavistaa puhujan henkisen tasapainon järkkyvän jo täydellisen murtumisen äärellä. Kyseessä oli todella vain yksinkertainen maalaislikka, romantikko ehkä, ja tavannut väärät henkilöt väärään aikaan, tai oikeat oikeaan, mutta silti, liika oli hänelle helposti liikaa. Nyt tuo kivetty lattia näytti äärettömän houkuttelevalta. Otsaa jomotti, kipu oli aaltoileva ja vihlova. Ja vatsassakin tuntui kummallinen paineen ja pyörityksen tunne. Todella tämä ihanan viileä lattia tuntui nyt autuaalliselta makuupaikalta, vaikka edellinen leposija olikin ollut aivan toista luokkaa.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 15, 2007 23:01:53 GMT 3
Neidon myötäillessä yllättäen sanojaan kohotti nuorukainen hivenen päätään ja kulmiaan, mutta ei sen kummemmin tuonut julki hämmästystään. Uupuneille kasvoille ei suurilla tunteilla saati ilmeillä ollut nyt asiaa. Velho tyytyi nyökkäämään pienesti ja nousemaan sen pidemmittä puheitta ylös jaloilleen. Viittaan kiedottu miekka sai jäädä aloilleen lattialle, sillä aseen hän ehtisi hakemaan myöhemminkin. Cãrpãthíã oli sitä paitsi pysytellyt jo jonkin aikaa niin hiljaa, että olennonkin sopi olettaa kaipaavan omaa rauhaa. ”Kiitos.”, lausui puoliverinen vaimeasti. Nuorukainen ei toki tiennyt tarkemmin syytä tähän odottamattoman säyseään käytökseen, mutta jos se liittyi hitusenkaan juuri kokemaansa menetykseen, osasi hän antaa arvoa toisen huomaavaisuudelle. Saattoi tietenkin yhtä hyvin olla, ettei kuolevainen välittänyt tai tiedostanut muuta kuin oman pakottavan väsymyksensä, sekavuutensa sekä tarpeen kerätä voimia tulevaa yhteenottoa varten. Niin tai näin, nuorukainen oli yhtä kaikki helpottunut ettei neito heittäytynyt nyt hankalaksi. Päivä oli ollut pitkä ja raskas hänellekin, ja niinpä hetkellinen aselepo oli erittäin tervetullut. ”Käytävät ovat pimeät, joten näytän sinulle tietä.”, jatkoi velho lakonisesti kääntyessään jo kohti takanaan kohoavaa portaikkoa. Hän vilkaisi vielä olkansa yli arvioidakseen, jaksaisiko kaunotar kulkea omin voimin eteenpäin, sillä tarkemmin katsoen neidon vireydentila vaikutti todella sanojensa veroiselta. Tietenkään isäntä ei antaisi vieraansa nukkua lattialla, mutta hän toivoi toisen pysyvän pystyssä edes tulevan matkan ajan - nuorukainen nimittäin epäili, ettei neito välttämättä välittäisi tulla hänen kantamakseen. Toinen olisi päinvastoin saattanut repiä velholta silmät päästä mikäli hän olisi vielä yrittänyt koskea kuolevaiseen saati pidellä tätä. Kuvitelma moisesta vaarasta eli ainakin vahvana nuoren miehen mielessä hänen muistaessaan, kuinka hurjistuneena kaunotar oli aiemmin kammiossa puoleensa katsonut. Siitä huolimatta hän piti neitoa syrjäkarein silmällä ja varautui tukemaan toista tarvittaessa, vaikka sitten sokeutumisen uhalla. Taival taittui velhon osalta vaitonaisuudessa, hänen ohjatessaan neitoa peremmälle rakennukseen. Mitä pidemmälle he ehtivät kävellä, sitä selvemmäksi saattajan tarpeellisuus alkoi käydä. Yhtäkään valoa ei kajastanut kartanon kolkissa, olihan talon omistaja viipynyt kauan matkoilla ja palannut vasta äskettäin. Tietä näyttävä nuorukainen kulki niin lähellä seinän viertä että hän saattoi kurottaa kättään kohti tasaisesti vastaan tulevia kynttilälampetteja ja sytyttää ne palamaan pelkällä kosketuksellaan, aivan kuin sormenpäissään olisi ollut näkymättömät tulukset. Valon levitessä rakennus alkoi vähitellen saada lisää väriä ja muinaista loistoaan takaisin. Muutaman hetken kuluttua se tuntui jo paljon enemmän jonkun kodilta eikä pelkältä hylätyltä kummitustalolta. ”Olemme perillä.”, ilmoitti nuorukainen pysähtyessään pramealle ovelle, joka oli yksi monista pitkällä käytävällä. Kaikki nuo ylhäisten asunnot olivat tyhjillään, joten huoneen löytäminen toiselle ei tuottanut mitään ongelmaa. Velho päästi neidon edellään sisään ja seurasi itse perässä. ”Sytytän sinulle pari kynttilää, jotta et eksy tai kompastele.”, hän selitti yksinkertaisesti astellessaan kohti kynttelikköjä ja sytyttäessään ne käden käänteessä palamaan. Näkyvyyden parantuessa saattoi asunnon havaita olevan melko tilava ja ylellinen, joskin se jäi ilman muuta jälkeen Kristallikammion yltiöpäisestä loistosta. Huone oli kuitenkin selvästi sisustettu naispuoliselle henkilölle. Sieltä löytyi muun muassa vaatekomero, peilipöytä, leveä ja katettu sänky sekä muutamia muita tavanomaisia kalusteita. Erillistä kylpyhuonetta ei tosin ollut, vain alkovi jossa oli pieni, posliininen allas käsien ja kasvojen pesuun. Puoliverinen tarkasteli pikaisesti tilaa vain huomatakseen huoneesta pidetyn hyvää huolta hänen poissaollessaan. Pölyä ei pahemmin ollut ehtinyt laskeutua ja takassa oli kuivia halkoja valmiina. Hän päätti sytyttää neidolle myös pienen valkean, koskapa syksy oli ehtinyt pitkälle ja talo tuntui jo hieman kolealta. Kun kaikki vaikutti olevan kunnossa, teki velho kuitenkin viipymättä lähtöä. Hän palasi ovelle, avaten sen ja pysähtyen hetkeksi harkitsemaan. ”Hyvää yötä..”, toivotti hän sittenkin jäyhästi ja katosi niin nopeasti käytävään ettei toinen ehtisi kirota peräänsä tuota kohteliaisuutta. Oli hieman hankalaa noudattaa tapoja kun niiden vaikutus saattoi olla aivan nurinkurinen. Silti kuumaverinen nuorukainen oli pohjimmiltaan hyvin kasvatettu ja käyttäytyi mieluiten sen mukaan. Ei hänellä ollut yhtäkään todella hyvää syytä vihata neitoa tai kohdella tätä huonosti, ainakaan toistaiseksi. Hiljaisuus laskeutui kartanoon pian velhon loittonevien askelten vaimennuttua. Vain tasainen tihku rummutti enää ikkunoita ja pientä, romanttiseen tyyliin rakennettua parveketta, tumman taivaan itkiessä pitkälle yöhön. Tunnit kuluivat kunnes raskaat pilvet ehtyivät viimein ja horisontissa alkoi sarastaa uusi aamu. Aurinko kurkisti vuorten lomasta tuntemattomaan laaksoon ja sen sylissä piilottelevaan kartanoon, uskaltautuen lämpimin säteineen myös sisälle taloon. Turhan tunkeileva ei Päiväntähti sentään ollut, vaan se antoi asukkaiden jättää kiireettä hyvästit hiipuvalle yölle ja karkaaville unilleen. Neitokin sai levätä rauhassa pitkälle puoleen päivään saakka, jolloin huoneen ovelta kantautui kuitenkin vaimea koputus..
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 18, 2007 19:44:21 GMT 3
Koputus ei saanut aikaan sanottavaa liikkumista huoneesta. Vuoteen suunnalta kuului jokin muminankaltainen. ’Se on kai auki’ tai muuta vastaavaa, mutta sormeakaan ei nostettu tai luomea väräytetty. Oikeastaan koko vaimea reaktio tutuksi tunnistettavaan äänen oli kai enemmänkin refleksi kuin tiedostettu valinta. Kun oveen koputetaan, sanotaan ’sisään’. Ellei sitten oven takana olisi ollut jotain ehdottoman uhkaavaa, mutta tätä ei nuoren naisen uninen mieli ehtinyt analysoimaan. Daliah oli yöllä lähinnä kaatunut vuoteelle. Hän ei ollut koko edellisenä päivänä syönyt tai juonut mitään, ei liioin tehnyt muuta kuin seissyt polviaan myöten veressä ja kokenut elämänsä kääntävän jälleen aivan toiseen suuntaan. Koko edellinen päivä oli oikeastaan kulunut äärettömän nopeasti. Vaikka toki hetket kammottavassa salissa olivat kuluneet tuskastuttavan hitaasti, ei hän olisi koskaan saattanut kuvitella kokonaista päivää siellä kärsineensä. Kai sitten tuollaisissa kamalissa paikoissa aikakin taittui eritavalla? Taakse nyt jäävä yö ei sitten ollutkaan tuntunut juuri miltään. Sängyn päälle sijattu peite, jonka päälle tyttö oli nukahtanut, oli rypistynyt ja hiukan sijoiltaan irronnut, mistä saattoi päätellä, ettei nukkuja suinkaan ollut unissaan pysynyt paikoillaan, mutta unta hän ei ollut nähnyt. Kuin kouristellut, Daliah oli, koko yön, mutta yhtäkään unikuvaa näkemättä. Pitkät, vaaleat hiukset olivat nyt kietoutuneet tuhannelle takulle toistensa ympärille ja leningit hänen yllään olivat kylmästä tuskanhiestä ryppyiset kuin peitto alla. Alun perin hänen oli ollut tarkoitus repäistä peitto tulisijan eteen, jotta hän olisi yöllä herännyt yösijansa kovuuteen ja ymmärtänyt nousta ja karata tavalla tai toisella. Mutta hienoinen pyörrytys ja valtava väsymys olivat tehneet tepposensa. Hän oli kyllä päässyt vuoteen luo, sillä samaisella hetkellä, kun kirottu pirulainen oli häipynyt, ja tarttunut kiinni peiton reunaan, mutta tuntiessaan sen pehmeyden sormissaan, vaipunut niille sijoilleen. Ensimmäinen pakosuunnitelma oli siis mennyttä. Tuo vieras nuorukainen olisi luultavasti ollut yhtälailla uupunut ja sitä olisi voinut käyttää hyväksi, nyt kyseinen etulyöntiasema oli mennyttä. Toisaalta, jos oikein järjellä oltaisiin ajateltu, oli nuori mies joka tapauksessa paremmissa voimissa, kuin vieraille maille luultavasti hetkessä eksynyt, kuoleman uupunut neitokainen. Tiukkaa oli jo tehnyt pelkkä hänelle osoitettuun huoneeseen matkaaminen, saatikka sitten yöllä, metsässä, sateessa päättömästi johonkin suuntaan juokseminen. Kapeilta olivat vieraan rakennuksen käytävät tuntuneet hämärässä huonosti näkevän yrittäessä niihin tukeutuen päästä eteenpäin. Vaikka tuo vieras olikin sytytellyt valoja pitkin matkaa, eivät silmät olleet kunnolla nähneet eteensä, onneksi tukea oli lähellä. Vastapuhjenneen lehden vihreä katse oli pysynyt tiukasti jaloissa ja seinässä, jota sormet tuskin olivat tunteneet, vaikka kovasti siitä turvaa hakivatkin. Huone olisi varmasti ollut ihana koti tuolle neidolle, joka nyt ei muutenkaan kovin paljoa vaatinut. Se oli kaikin puolin erilainen, kuin se missä Daliah oli herännyt, mutta hän olisi varmasti viihtynyt näiden lämpimien värien keskellä. Mutta ei, hän vihasi tuota paikkaa, kuin helvettiä itseään. Tai olisi vihannut, jos vain olisi saanut silmänsä auki. Hän makasi siinä vuoteella, selällään, toinen käsi rinnalla, toinen jossain päänsä yllä suoristuneena, leuka toiseen hartiaan painettuna, ja yritti saada tietoisuuttaan palaamaan takaisin todellisuuteen. Vieras ääni oli siis kuulunut ja hän oli siihen reagoinut. Koru kaulalla oli oikeastaan se, joka sai silmät hitaasti raottumaan, se oli pudonnut hänen rinnaltaan niskaan ja suuri kivi painoi ikävästi oikean korvan takana. ’Hmm... olin sitten missä vain, Syran on tavalla tai toisella paikalla kun minut tutusta ja turvallisesta riistetään…’ hän hymähti itsekseen samalla kun antoi itsensä viimein lipua unien suomasta turvasta takaisin käsillä olevaan. Mutta ei hän vieläkään tehnyt elettäkään kohottautuakseen vuoteelta, vain liikautti sen verran päätään, ettei häiritsevä tekijä enää kiusannut. Daliah jäi odottamaan oven avautumista silmät jo kumminkin avanneena ja siitä, missä hän makasi, oli varsin esteetön näkö ovelle. Sade kuulosti lakanneen ja kirkas valo ilakoi lattialla. Se läpäisi ikkunan ja antoi toivoa niin huoneessa makaavalle, kuin sammuneelle tulisijalle sekä loppuun palaneille kynttilöille. Ajatus toivosta tuntui vastenmieliseltä. Kohta olisi todella alettava tehdä päätöksiä, päätä olisi vaivattava kaikenlaisilla suruilla ja suunnitelmilla. Ihana hiljainen hetki. Varmaan loppuikänsä, kuinka pitkä se ikinä tulisikaan olemaan, Daliah tulisi muistamaan hetken, ennen kuin ovi avautuisi, hetkenä, jolloin hän eniten eläissään toivoi vain voivansa nukkua pois siinä paikassa. Eivät noin elämää täynnä olevat koskaan janonneet kuolemaa, eikä tuota tunnetta kauaa kestänyt, sillä oven jo raottuessa tunsi neito taas kummaa kuumotusta itsessään. Hän tunsi lämpöä niskassaan, siellä missä kauniin korun suurin kivi vielä hieman painoi, vaikkei enää häirinnytkään. Ja hän tunsi lämpöä vatsassaan, joka taas johti pieneen aaltoon pitkin hänen selkäänsä, sellaista kihelmöintiä, jonka hän olisi oitis tuntenut suloiseksi ja kutkuttavaksi, jos tilanne olisi ollut toinen. Ei hän voinut nyt heittäytyä teatraaliseksi ja laiskaksi. Olisi päästävä takaisin Sybaresiin.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 24, 2007 9:19:56 GMT 3
Varovaista koputusta seuranneen syvän hiljaisuuden ajaksi oli käytävällä seisova jäänyt kaiketi kuulostelemaan lupaa astua huoneeseen, ja kunhan neidon uninen mumina oli tulkittavissa myönteiseksi vastaukseksi, alkoi ovi hitaasti avautua. Kuului pieni kolahdus ja kilahdus vieraan koettaessa taiteilla itseään kantamuksineen sisään. Tulijaksi osoittautui perinteiseen palvelijanpukuun sonnustautunut vanhempi, pyylevähkö rouva, jonka siistille nutturalle nivotut hiukset olivat jo harmaantuneet, kasvot kurttuisat mutta lempeät ja ääni herttaisella tavalla touhottava: ”Huh, johan päästiin peremmälle... Huomenta arvon leidille!”, tervehti vanhus iloisesti ja pysähtyi samalla niiamaan etiketin mukaisesti, mikä näytti pienikokoiselta naiselta kookkaan ja raskaan tarjottimen kera varsin taitavalta suoritukselta. Kokemusta oli topakalle tädille karttunut selvästi siinä missä ikääkin. Kirkkaiden silmien katse oli kaikesta huolimatta yhtä tarkka kuin ystävällinenkin, hänen tehdessään neidosta ja tilanteesta selkoa vain parilla nopealla silmäyksellä - kaikki epäkohdat tulivat näin hetkessä kartoitetuiksi ja kohta myös julki kuulutetuiksi: ”Voi hyvä tavaton, kuinka te noin päällysvaatteissa olette joutuneet nukkumaan! Ja vielä väärällä puolen peittoa!”, hämmästeli vanha nainen kiiruhtaessaan lähemmäs sänkyä ja laskiessaan tuomisensa hetkeksi alas pöydälle. ”Tuosta vaatekomerosta pitäisi kyllä löytyä hienoja aatelishepeneitä niin päiviä kuin öitäkin varten. Olemme pitäneet puvuista hyvää huolta vaikka entiset asukkaat ovat jo ajat sitten lähteneet. Kaikki koreat asut ovat toki käytettävissänne jos ne vain suinkin sopivat ja kelpaavat. Suurinta osaa ei varmasti ole koskaan ehditty pitääkään, jos yhtään ylhäisön tapoja tunnen.”, selitti rouva viitatessaan kohti koristeellista ripaa huoneen viereisellä seinustalla. Se kätki taakseen pienen syvennyksen täynnä siistejä ja nuorekkaita mekkoja, korsetteja, siroja kenkiä ynnä muita kauniita vaatekappaleita, joita nuoret aatelisneidit omistivat tavallisesti kasapäin. ”Vaan kukaties haluaisitte syödä hieman aamupalaa ennen kuin jätätte oman asunne pestäväkseni? Sain tiedon herran paluusta vasta tuntia tai toista aiemmin, joten jouduin valitettavasti laittamaan aterian kaikessa kiireessä...”, höpötti nainen tauotta tarttuessaan höyryävään teepannuun ja kaataessaan siitä kamomillalta tuoksuvaa juomaa kuppiin. Rouva ei tuntunut herkeävän hetkeksikään hyväntuuliselta pulinaltaan, kunnes hän sai aseteltua jalallisen tarjottimen vuoteelle neidon eteen. Syvällä posliinilautasella oli annos mehevää mannapuuroa ja tuoretta omenahilloa. Lisäksi tarjolla oli vastaleivottua kauraleipää, pehmeää voita kupissaan, syksyn hedelmiä ja lasillinen vaniljaista kylmää maitoa kuuman teen rinnalla - kaikkea mistä huokui kodikkaan maalaistuvan tunnelma. ”Suokaa anteeksi etten millään tunnu saavan kieltäni kuriin. Tämä on totisesti ilahduttava tapaus! Nuoren herran Cabreran kartanossa käy vain aniharvoin vieraita, varsinkaan nuoria neitoja.”, jatkoi rouva tohkeissaan, ”Ja kuinka viehättävältä te vaikutattekaan, arvon leidi! Kerta kaikkiaan säteilevältä, vieläpä näin vastaheränneenä. Seuranne tekee varmasti hyvää yksinäiselle isännälle.”, myhäili muori saatuaan puuhansa viimein päätökseen ja kohottaessaan kätensä hetkeksi lanteilleen. ”Ai mutta unohdin vallan esitellä itseni. Nimeni on Martha. Minä ja muu perhe pidämme huolta tästä kartanosta, joten älkää epäröikö kääntyä puoleemme jos ja kun kaipaatte jotakin.”, muistutti hän lämpimästi hymyillen, kunnes herkesi taas levottomaksi paikoillaan. Kartanon hoidossa täytyi olla kosolti puuhaa, ja rouva rakasti selvästi työtään. ”Taidanpa jättää teidät nyt rauhassa syömään. Käytävän varrella huonetta vastapäätä on kylpyhuone, mutta myöhemmin neuvoisin teille mielelläni erään vieläkin upeamman paikan jossa peseytyä. Se on tavallaan tämän kartanon erikoisuus.”, lupasi Martha leppoisasti ja odotti lupaa poistua. Mikäli neidolla ei ollut mitään mielessään, hän käännähti lähteäkseen. ”Hyvää ruokahalua arvon leidille ja aurinkoista uutta päivää!”, toivotti vanhus vielä sydämellisesti mennessään. Kuin pieni äidillinen pyörremyrsky oli rouva pelmahtanut paikalle ja yhtä ripeästi oli hän myös tiessään. Töpöttävien askelten äänet kaikuivat vielä jonkin aikaa kauemmas kunnes haipuivat lopulta kokonaan. Raukea hiljaisuus laskeutui taas huoneeseen, vaikka jos aistejaan halusi oikein teroittaa, saattoivat korvat tavoittaa lintujen viserrystä ikkunoiden takaa. Nuo kaihoisat liverrykset kantautuivat kartanon lukuisista ruskaan puhjenneista puutarhoista, joiden läpi ja ympäri kiersivät leveät, puiden reunustamat pihatiet. Kaukaisuudessa siinsi useamman metrin korkuinen aita rautaportteineen, ja näiden takana alkoivat laaksoa ympäröivien vuorten varjostamat metsät. Maisema oli varsin viehättävä, vaikka varsinainen pihamaa näyttikin oireilevan jo vähäistä käyttöään. Rikkaruohot puskivat itsepäisesti kivilaattojen alta ja suihkulähteiden valkea pinta oli paikoin rapistunut.
(( Korjaahan taas vapaasti jos kirjoitin liian pitkälle.. ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 24, 2007 20:36:20 GMT 3
Kuin kesäinen rankka sade olisi tytön herättänyt ja sitten jättänyt rauhaan. Sanaakaan ei vuoteella maannut neito sanonut tuolle pyörremyrskylle, joka jätti jälkeensä huimaavan informaatioähkyn. Jos Daliah olisi herännyt toiseen aikaan ja paikkaan, olisi herttainen muori tuonut elävästi mieleen oman äidin tai vähintäänkin jonkin äärettömän kotoisan. Jos tyttö ei olisi siinä heräillessään hyvin pian kokenut itseään pohjattoman yksinäiseksi ja hylätyksi, olisi hän varmasti hypännyt pystyyn, ahmaissut jotain aamiaiseksi ja lähtenyt vanhemman naisen perässä ihan vain tätä vierasta paikkaa nähdäkseen ja ehkä apua tarjotakseen. Mutta nyt herttainen nainen sai osakseen vain vaitonaisia hymyjä, nyökkäyksiä ja olkien kohottelua. Tarjottimen laskeuduttua vuoteelle nousi nuorempi naisista hitaasti istualleen, silmiään siristellen, hartiat korviin asti jännittyneinä ja kalpeana kuin kuolema. Luultavasti yksi syy vaitonaiseen kaiken oman surkeuden ohella oli huimaava heikotus, joka liikettä, vaikkakin hyvin hidasta ja varovaista sellaista, seurasi. Jos Daliah ei olisi ollut niin oman typerryttävän surkeutensa kourissa, olisi hän varmasti nähnyt tässä vieraassa jotain äärettömän huvittavaa; sen, että tässä oli hän itse muutamien vuosikymmenien päästä. Aivan varmasti tytöstä sukeutuisi tuollainen touhukas täti, jahka vain hieman rauhoittaisi ailahtelevaa mieltään. Olihan hänkin alkuperältään tottunut töitä tekemään ja nautti käsien työteliäisyydestä siinä missä joutilaista hetkistäkin. Ja vielä, jos tilanne olisi ollut toinen, olisi Daliah oitis kieltänyt kaikenmaailman leidittelyn. Nyt ei oltu palatsissa, missä hänen olisi pitänyt pitää parempansa kasvot kirkkaina. Neitokainen oli pukeutunut varsin vaatimattomasti ja paljon nuhruisemmin kuin tarjottimen huoneeseen tuonut. Mutta tästä huolimatta ei hän vaivaantunut vilkaisemaan kohti ovea, jonka takaa ilmeisesti olisi koreampia asuja löytynyt. Työntyminen vuoteen reunalle istumaan kävi itsessään jo sellaisesta urheilusuorituksesta, että oli pakko pysähtyä hengittämään raskaasti. Silmissä pimeni ja vatsaa kuumotti jälleen, ja kouri jollain omituisella tavalla. Ehdotukseen, että tämä touhukas ihminen ottaisi huolehtiakseen neidon vanhoista vaatteista, hän vain pudisti hiljaa päätään ja teki torjuvaa liikettä kädellään yrittäen samalla hieman hymyillä. Tämä vieras vaikutti kyllä sydämelliseltä ja vilpittömältä, mutta edusti yhtälailla montaa hyvin vastenmielistä asiaa. Yhtäkaikki kuppiin kaadettu juoma herätti yhden kohmeisista ajatuksista tykyttäväksi. Suu oli kuiva ja maku sen sisällä inhottavan metallinen, kuin hän olisi yöllä purrut haavan suuhunsa, veri maistui nielussa asti. Oikeastaan, nyt kääntäessään katseensa tarjottimelle, Daliah tunsi nälänkin ilmoittavan itsestään. Mitä luultavammin osasyy tähän lähes kuumeiseen heikotukseen oli se, ettei hän koko edellisen vuorokauden aikana ollut syönyt yhtään mitään. Tosiaan, viimeksi hän oli ruokaillut lordi Syranin seurassa illalla, ennen kuin moni asia oli ehtinyt tapahtua. Nyt kun viiltävä hiljaisuus oli viimein taas laskeutunut, kääntyi Daliah puolittain tarjottimen puoleen. Hän tarttui höyryävään kuppiin varovaisesti, aavistuksen tärisevin käsin ja välittämättä nesteen korkeasta lämpötilasta imi sen sisuksiinsa. ”Ah…” Huokaus karkasi puolihuolimatta viimein kostutusta saaneilta huulilta. Hitaasti neito laskeutui takaisin vuoteelle vain haistellen tarjotun aterian ihania aromeja. Silmät tahtoivat painua kiinni. Suloiset tuoksut sekoittuivat suloisiin mielikuviin. Mielikuvat veivät toiseen todellisuuteen. Lopulta taistelleessaan silmänsä uudemman kerran auki oli puuro jo lakannut höyryämästä ja valo huoneessa kirkastunut entisestään. Täytyi olla jo puolipäivä tai ainakin lähennellä sitä. Nyt aivan erilaisissa voimissa Daliah kohottautui istumaan ja tarttui tarjottimen antimiin suurella himolla, sen kummemmin välittämättä minkä lämpöistä kunkin ruoka-aineksen olisi kuulunut olla. Jokaisen astian tyhjennyttyä liukui neito vuoteelta, kokeillen viimein jalkojensa kantavuutta, joka osoittautui luotettavaksi, vaikkakin hieman tutisevaksi. Varovasti hän nosteli esineet tarjottimelta, jonka pinta oli jossain määrin heijastava. Tässä oli mitä luultavimmin aika alkaa tehdä ryhtiliikkeitä, jotta pääkin selvenisi ja sukupuolelleen ominaisesti, ensimmäinen selventävä ele, oli oman kuvan näkeminen. Vai kerta kaikkiaan säteilevältä! Olento, joka kohtasi nuoren naisen katseen, oli kaukana siitä, miltä tämä oli suloisimpina hetkinään näyttänyt. Vihreistä silmistä oli kaikki leikillinen, elämäniloinen tuike poissaan. Iho oli käynyt lähinnä sairaan valkoiseksi ja hiukset, pitkät kauniit, paksut kiehkurat, olivat oikeastaan yhtä takkuista patukkaa, joka törrötti päässä nyt niin pystyssä, että niihin lankeava aurinko sai surkuhupaisan eräänlaisen sädekehän loistamaan kasvojen ympärillä. ”Mahdoton…” Daliah Laski kiiltävän pinnan käsistään ja kasasi sen päällä sijainneet tavarat takaisin. Muutamalla puolihuolimattomalla eleellä hän suoristi leninkinsä ja yritti saada sen miehustan edes jollain tavoin oikealle kohdalle. Kengät… Niin tosiaan kengät. Hänellähän ei ollut minkäänasteisia jalkineita. Pieni vinkaus, joka oli oikeastaan tarkoitettu naurahdukseksi, mutta tuli ulos aivan väärässä muodossa. Naurahdusyritys tosin jo kieli omaa kieltään neidon mielen tilasta. Nauramista hän ei varmasti lakkaisi haudassakaan, vaikka sydän olisi murskana ja mieli nujerrettu aina saattoi nauraa omalle surkeudelle, vaikka sekin oli raivostuttavaa. No mutta näistä vastoinkäymisistä huolimatta otti Daliah ensimmäisen, miltei päättäväisen askeleensa kohti ovea. Hieman huimasi ja tkea oli pakko hakea lähelle osuneesta seinästä, mutta uusi askel ja toinenkin seurasivat pian, eikä aikaakaan kun huolittelematon vaalea pää työntyi esiin auki työnnetystä ovesta. Se kääntyili hetken kartoittaen tilannetta käytävällä, jolla näki nyt eteensä paljon paremmin kuin aiemmin, vieraaseen rakennukseen saavuttaessa. Paljaat jalat astuivat pian perässä ja ovi sulkeutui hiljaa. Nyt olisi hyvä vähän yrittää kartoittaa missä sitä todellisuudessa oltiin. Vilkaisu ulos ikkunasta ei ollut kertonut sen enempää kuin, että tuskin omia kotikontuja etelämmässä ainakaan. Jos vain suinkin pääsisi mahdollisimman korkealle. Aki tässäkin linnakkeessa jonkinlainen torni oli, kaikissa tällaisissa rakennuksissa oli. Ehkä sieltä näkisi aavistuksen muusta asutuksesta. Se mitä hän tekisi tuolla tiedolla, oli vielä sitten mietittävä tarkkaan, mutta jotain hänen nyt oli saatava selville tästä vieraasta paikasta, johon vastoin vapaata tahtoaan oli joutunut. Tuosta suunnasta oli tultu eli tähän mentiin ja verkkaan lähti tyttö astelemaan käytävää eteenpäin. Kyllä hän tähän huoneeseen vielä tavalla tai toisella takaisin löytäisi. Oven vieressä oli lampetti ja ovi oli tuollainen tumma ja sen saranat taottu kuin köynnöksiksi. Ja toisaalta, oliko niin väliä vaikka koko paikkaa ei enää löytyisikään, ei sitä kotia ollut missään vaiheessa aiottu. Mitenkään piilotellen tai varoen ei Daliah matkaansa aloittanut. Hän astui keskellä käytävää yrittäen painaa mieleensä kaiken näkemänsä, etsien käytävien ja niiden risteymien keskeltä portaikkoa.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 26, 2007 18:47:34 GMT 3
Kartanon käytävät erkanivat tahoilleen pitkinä ja leveinä, mistä päätellen rakennus ei ollut kooltaan vallan vähäpätöinen - yhden ainoan asukkaan käytössä se vaikutti päinvastoin silkalta liioittelulta. Osalla seinistä avautui korkeita ja kaarevia ikkunoita, toiset tiet taasen olivat pelkkien ovien reunustamat. Siellä täällä lampettien loisteessa näkyi monenlaisia taideartikkeleita, kuten kauniita tauluja, patsaita ja kalliita maljakoita. Talo oli rouva Marthalle arvatenkin suuri ylpeydenaihe, niin tunnollisesti sen jokaisesta tuumasta oli pidetty huolta. Kultaisten kehysten sekä marmoriveistosten pinnat oli pyyhitty säännöllisesti pölystä, kynttilöistä valunut tali kaavittu huolellisesti pois alustoiltaan, ja vaikka koko lattian vuoraava matto olikin vuosien varrella nuhjaantunut, ei siitä löytynyt suoranaisia tahroja. Edemmäs kulkiessaan saattoi neito kuulla alemmista kerroksista aika ajoin kantautuvat vaimeat huudot palvelijoiden kutsuessa toisiaan ja tomeran muorin tahdittaessa tietenkin toimintaa. Jonkin matkan päästä kapeampi osuus avartui jälleen kookkaaksi eteishalliksi, jonka alimpaan kerrokseen he olivat edellisenä iltana saapuneet. Tämä vaikutti rakennuksen risteyspaikalta, josta lähti vähintään kaksi siipeä vastakkaisiin suuntiin, neidon huoneen sijaitessa niistä toisessa. Kaiteen yli nojautumalla saattoi kerroksen laskea olevan kolmas, mikäli seikkaan ei aiemmin ollut jaksanut kiinnittää huomiota. Parvelta oli myös ihanteellinen näkymä alas kaareviin portaisiin, aulaan ja parillisille ulko-oville. Yläpuolella katto kaartui koverana ja koristeellisena, kannatellen valtavaa kristallikruunua. Liekö se ollut tilan hienouden haikeutta vaiko kartanon aavemaista vaikutusta, kun vieras saattoi äkisti ja elävästi kuvitella olevansa keskellä aatelisten koreita juhlia, kuulla iloisen puheensorinan, musiikin ja taftipukujen kahinan, nähdä ympärillään kimaltelevat valot ja ymmärtää, kuinka ihanteellinen paikan oli täytynyt olla saapuvan juhlaväen silmäilyyn, sekä tietenkin myös hienoiseen arvosteluun. Loivasti kaartuvia portaita katsoessaan saattoi uneksia, kuinka talon merkkihenkilöt olivat laittautuneet huoneissaan koreiksi kuin kermakakut ja laskeutuneet näyttävästi askelmia muun ylhäisön huokaillessa ihailusta ja osoittaessa heille suosiotaan. Mielikuva karisi kuitenkin vääjäämättä ja valaistus haalistui taas hämäräksi, lähinnä ikkunoista siivilöityväksi kajastukseksi. Juhlahumu ja hohto olivat haihtuneet kartanosta jo ajat sitten. Hieman sivummalta lähtivät kapeammat ja vaatimattomammat portaat vieläkin ylemmäs, ja mikäli neito päätti seurata näitä askelmia, löysi hän itsensä lopulta rakennuksen tornista. Huone oli tavanomaisen pyöreä mutta harvinaisen tilava. Siitä avautuivat ikkunat kolmeen ilmansuuntaan, itään, länteen ja etelään kohti kartanon pihaa. Ovi oli ihme kyllä antanut myöten, vaikka torni lieni kaikkea muuta kuin julkisessa käytössä - velho oli nimittäin vallannut sen työhuoneekseen. Seiniä kiersivät suurimmaksi osaksi korkeat hyllyt, joille oli ladottu toinen toistaan erikoisempia esineitä, kuten paksuja, nahkakantisia loitsukirjoja, omituisin sävyin hohtelevia koeputkia ja visusti sinetöityjä maljoja, joihin oli säilötty kuolleita eliöitä. Lipastojen laatikoista löytyi pusseittain ja purkeittain muita maagisia ainesosia. Eräässä avonaisessa kaapissa näytti irvistelevän kokoelma pääkalloja, joista suurin osa ei varmasti kuulunut ihmisrodun jäämistöön. Likipitäen huoneen keskipisteessä jökötti niin pitkä ja leveä pöytä, että raavas mieskin olisi mahtunut sillä makaamaan, ellei taso olisi ollut täynnä yhtä eriskummallista tavaraa. Hieman sivummalla tästä nökötti korkeaselkäinen, muhkea nojatuoli, joka oli selvästi palvellut jo kauan isäntäänsä. Kukaties silmiinpistävin poikkeus kaiken hämäräperäisen rekvisiitan keskellä kiinnitti huomion loivasti itäistä ikkunaa vastapäätä olevalla seinällä, jolle oli aseteltu kookas öljyvärimaalaus. Kuva esitti nuorta ja hyvin kaunista neitoa, jonka tummahkot, pähkinänruskeat hiukset oli nivottu hienolle kampaukselle ja pitkät suortuvat laskeutuivat sievinä kiharoina alas hartioille ja rinnalle. Hänen ihonsa oli hyvin vaalea ja kuulas, kasvonsa siropiirteiset ja katseensa – vaan silmät olivatkin jostain syystä kiinni. Jollei nainen olisi istunut ryhdissä, olisi hänen voinut miltei luulla nukkuvan. Hailakanpunaisille huulille kaartunut vieno hymy oli rauhallinen ja tietyllä tapaa jopa ymmärtäväinen. Silkkihansikkain verhotuissa käsissä oli muodollisesti kukkavihko ja tyylikäs puku kieli sekin jalosta syntyperästä. Taiteilija oli tehnyt upeaa työtä ikuistaessaan viehättävän ladyn sekä tunnelman, jonka herkkyyden saattoi selvästi aistia. Maalauksen yläpuolelle oli pingotettu tukeva tanko, jossa riippuva tummanpunainen samettiverho oli vedettävissä teoksen peitoksi. Vielä yksi huomionarvoinen seikka huoneessa taisivat olla kiviset portaat, jotka johtivat kattoluukun kautta tornin huipulle. Valitettavasti puu oli kuitenkin turvonnut öisen kosteuden takia niin pahasti, ettei luukku suostunut hievahtamaankaan, vaikka sitä olisi koettanut kuinka työntää. Ikkunoista avautui sentään entistä paremmat näkymät halki laakson ja pitkälle matalimpien vuorenrinteiden ylikin. Missään monen virstan säteellä ei tosin näkynyt ensimmäistäkään merkkiä asutuksesta. Pian rautaisten porttien liepeiltä pilkisti vain savupiippu, joka kuului luultavasti palvelusväen pirttiin. Tuvasta viistosti oikeaan oli erotettavissa pieni peltotilkku ja karja-aitaus, toisin sanoen kaikki olennainen mitä muutama ihminen tarvitsi elääkseen ja myös elättääkseen herransa. ”Parasta ettet koske mihinkään jotta vältyt ikäviltä yllätyksiltä. Nämä tavarat voivat olla vaarallisia taitamattomien käsissä.”, kantautui samassa vaimea ääni tornin sisäänkäynniltä, jolle nuorukainen oli ilmaantunut kuin tyhjästä. Neitoon törmääminen oli yhtä lailla yllätys nuorelle miehellekin, jonka katse kiersi hieman levottomana sekä toisessa että ympäröivässä tilassa. Hän oli siis unohtanut lukita huoneensa, tai oikeastaan jättänyt oven vanhasta tottumuksesta auki. Palvelijoilla ei ollut lupaa nousta ylös torniin, joten hän ei odottanut kohtaavansa paikalla ketään. Nuorukainen oli pukeutunut siististi mutta yksinkertaisesti tummiin housuihin ja hihattomaan paitaan. Hänen hiuksensa valuivat yhä vettä ja kädessään oli jo tutuksi tullut, paksuun kankaaseen kiedottu miekka, mistä päätellen aamu oli kulunut harjoitellen. Mitäpä sitä tuhlasi aikaansa, kun tappolistalla oli vakavasti otettava vastustaja.
|
|