Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 27, 2007 10:13:13 GMT 3
Tämä paikka ei kyllä ihan vankilasta käynyt, vaikka se siltä saattoi tuntuakin. Oikeastaan kyseessä oli varsin kaunis rakennus, ehkä vähän vanhan ja nukkaisen oloinen, mutta elävä. Kaikkialla oli esineitä tai tauluja, kauniita ikkunasyvennyksiä ja koristeellisia ovia siellä täällä, mikä kertoi omaa tarinaansa takana sijaitsevien huoneiden tilan tarpeesta. Muutamaa patsasta oli vierailla käytävillä harhailevan pakko oikein pysähtyä katselemaan. Nämä eivät olleet ollenkaan samaa luokkaa kuin mitä muutamaa yötä aiemmin ihaillut, mutta omalla tavallaan näissä taide-esineissä hehkui elämä ja lempeys. Jos Daliah olisi ollut talon emäntä, olisi hän ollut äärettömän ylpeä tästä kaikesta. Mutta ei hän ollut, eikä kyllä halunnutkaan. Neidolla ei ollut aavistusta siitä, kuka ja millainen oli tämän kartanon isäntä, sillä tuskin kyseessä oli sama nuori mies, joka häneltä oli vapauden riistänyt. Kuinkahan raivostuttava tapaus asutti tätä paikkaa? Käytävän lattiaa oli miellyttävää astella, se ei ollut jäätävä, kuten monessa muussa näin suuressa rakennuksessa, vaan laaja matto tuntui pehmeältä paljaille jaloille. Eikä täällä ollut niin kylmäkään mitä olisi tässä vaiheessa vuotta voinut kuvitella. Eikä haissut pahalle ja ummehtuneelle. Oikeastaan koko paikka oli varsin mukavan oloinen, ei sillälailla kova ja kaukainen kuin mitä monet linnat olivat, tämä tuntui lähinnä kodikkaalta. Tai olisi voinut tuntua jos sille olisi annettu mahdollisuus. Nyt, osuessaan puolivahingossa valtavalle porrastasanteelle tunsi Daliah valtavaa helpotusta. Mahdollisuudet päästä pois täältä sen kuin vain kasvoivat. Siinä kävellessään oli hän jälleen alkanut tuntea kummaa kuumotusta vatsallaan ja oikeastaan hienoista kuvotustakin, mutta ne oli helppo laittaa väsymyksen syyksi. Jostain kuului ääniä, joita väistettäessä ei voinut muuta kuin törmätä kapeampaan portaikkoon, joka johti ylöspäin. Loistavaa! Tämä kävi suorastaan liian helposti. Oli hän kohdalle osuneista ikkunoista jo yrittänyt tähyillä maisemaa, josko sieltä jokin kyläpahanen erottuisi, muttei ollut erottanut mitään. Jos tuolla ylhäällä olisi edes yksi pieni räppänä, olisi lähes todennäköistä, että hän sieltä näkisi sen, mitä etsikin. Sen verran pitkiltä uudet portaat vaikuttivat. Ketterästi Daliah nousi ylös kapeaa käytävää. Vaikka helmat olivat pitkät, oli hän koko kevään ja kesän tottunut niissä nousemaan tavernan ylimpään kerrokseen nukkumaan ja laskeutunut alas töitä tekemään. Jos hänellä olisi ollut yllään jokin ylhäinen leninki, jonka kangasmäärällä olisi vaatetettu pieni kylällinen naisia, olisi ylöspäin kiipeäminen näin pienessä tilassa varmasti käynyt jo yrityksestä, mutta nyt yksinäiselle ovelle pääseminen oli yksinkertaista. Hämmästyttävän helposti antoi ovi myös myöten ja päästi etsijän ohitseen. Takaa paljastunut huone sai kyllä neidon pysähtymään niille sijoilleen. Suuresti kaivatut ikkunat kyllä löytyivät ja niistä oli näköalaa vaikka minne, mutta kaikki muu ympärillä… Kauheasti tavaraa! Ja miten kummallisia esineitä! Aivan varmasti tuossa purkissa oli jokin pieni jyrsijä ja tuossa käärme. Hyvin, hyvin hitaat ja varovaiset olivat järkytystä seuraavat askeleet. Varovasti Daliah kyllä teki matkaa kohti lähintä ikkunaa, mutta hän ei voinut olla pysähtymättä miltei jokaisen uuden ja varsin vastenmielisen esineen kohdalla. Maalaus varasti hänen huomionsa ennen etelään avautuvaa maisemaa. Jos oli asia, joka ei todellakaan sopinut tämän kaiken keskelle, se seisoi siinä. Kaunis nainen kyllä, mutta suljetut silmät tekivät kuvasta jollain tavalla surumielisen, vaikka se muuten olikin taidokkaasti tehty ja ihmeellinen. Seuraavaksi katse osuikin kaapilliseen irvistäviä pääkalloja ja äsken hetkeksi vallalle astunut rauhallisen surumielinen mieliala sai väkivaltaisesti väistyä kauhun ja kuvotuksen tieltä. Daliah kääntyi nopeasti ympäri ja astui lähimmäksi osuneen ikkunan ääreen suutaan pidellen. Sairasta! Hullua! Mikä kamala paikka tämäkin oli? Pahoinvointi kävi taas muistutuksesta ja kiihkeästi alkoi ikkunoista ulos tähyily, jokaisen luona käytiin monta kertaa ja kertojen lisääntyessä alkoi hiljainen epätoivo ja kauhu kaihertaa sisintä. Miten oli mahdollista, ettei missään näkynyt mitään? Pelkkää metsää kaikkialla! Apua! Todella täällä sitä oltiin vailla mitään kontaktia mihinkään. Ja juuri kun epäuskon kyyneleet alkoivat polttaa silmien takana ja kuva Kristallikammiosta alkoi etääntyä entisestään, sai Daliah kokea yhden elämänsä suurimmista säikäytyksistä. Yhtäkkiä koko huone tuntui olevan täynnä puhetta. Joku oli hiipinyt oviaukolle. Oikea käsi kiivaasti kohoilevalle rinnalle painautuneena hän pyörähti ympäri. No toisaalta, olisihan tuo ääni pitänyt jo tunnistaa. Hetkeksi nuori nainen jähmettyi. Oli pakko käydä nopeasti päässä läpi miten nyt olisi parasta toimia. Hän mahtoi näyttää pieneltä villi ihmiseltä siinä vaiheessa kun vihreään katseeseen syttyi taas elo. Jos aamun heräämisenhetkellä koko pieni keho olikin kuin väsynyt kaikkeen taisteluun ja vain halunnut jäädä aloilleen, oli tuo mieliala nyt pois puhallettu. Jos olisi voinut, olisi ollut hauskaa verrata Daliahia, joka äärettömän arvokkaassa leningissä sipsutteli lordin upeassa palatsissa Sybaresissa, hiukset taiteltuna kampaukselle ja rakastuneen höynän utuinen ilme kasvoillaan, ja tätä, joka nyt paljasjaloin, rypistyneessä ja rikkinäisessä palvelustytön leningissään ja hiukset pystyssä kuin leimuava liekki koki itsensä kuin häkkiin suljetuksi ja olisi luultavasti ollut valmis yrittämään lentäjän lahjojaan jos olisi vain löytänyt avoimen ikkunan. Siinä hän seisoi, molemmat kädet irti uumalta, kuin valmistautuneena juoksuun ja vain tuijotti suuren vihansa kohdetta. Eikä sanonut yhtään mitään. Mikä oli kaikkea muuta kuin hänen tapaistaan.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 28, 2007 21:24:10 GMT 3
Nuorukainen odotti pitkään toisen puhuvan, vaikuttihan neito jo valmiiksi kuin rajuilmalta valmiina puhkeamaan. Yksikin väärä siirto ja nuo vihreät silmät saattaisivat taas iskeä salamaa ja sanat rätistä kuin pienet sähikäiset - näin nuori mies ainakin kuvitteli tulkitessaan vieraansa tuijotusta, eikä hän todellakaan halunnut olla se ärsyke, joka saisi sytytyslangan palamaan ja tilanteen räjähtämään käsiin. Velho arvelikin pian paremmaksi väistää kuolevaisen vihaista katsetta. Hän siirsi otsalleen liimautuneen märän suortuvan silmiltään ja vilkaisi sen sijaan taas ympärilleen varmistaakseen, ettei neito ollut saanut mitään korvaamatonta vahinkoa aikaan, joko tavaroille tai itselleen. Samalla nuori mies astahti harkitusti pois oven edestä, välttääkseen seisomasta siinä esteenä, mikäli toinen tuntisi yllättäen pakottavaa tarvetta sännätä tornista jotakin – tai mitä tahansa - kautta karkuun. Velho meni huomaavaisuudessaan jopa niin pitkälle, että hän asteli pöytänsä luo hitaasti ja kiertäen neidon mahdollisimman kaukaa, mutta koettaen silti vaikuttaa liikkeissään edes hitusen luontevalta, aivan kuin toisen läsnäolo ei olisi häirinnyt häntä lainkaan. Tämä oli tietenkin pelkkää teeskentelyä, sillä nuorukainen ei ollut tottunut kartanossaan vaelteleviin vieraisiin, etenkään sellaisiin, jotka herättivät hänessä kosolti ikäviä muistoja, saivat omatuntonsa kaihertamaan ja mielensä vaivaantumaan. Kultaisten silmien katse käväisi tässä välissä lähes vaistomaisesti seinällä riippuvassa maalauksessa, eikä näky tuntunut nyt miellyttävän. Kunpa hän olisi tajunnut kätkeä taulun lähtiessään... Huomio vedettiin hyvin nopeasti takaisin. Nuori mies nosti kookkaan miekkansa pöydälle paksujen kirjojen päälle ja nojautui hetkeksi miettimään, kuinka rikkoisi hiljaisuuden, joka alkoi käydä jo painostavaksi. Hän olisi kukaties voinut kysyä: ’Etsitkö jotakin?’, mutta tällöin vieras olisi saattanut piikitellä hakevansa vain lyhintä mahdollista reittiä uloskäynnille. Toisaalta hän olisi voinut myös tiedustella toisen vointia, mutta tällöin neidolle olisi tarjoutunut mitä täydellisin tilaisuus vuodattaa, kuinka perin pohjin velho oli muka onnistunut pilaamaan hänen elämänsä. Oliko siis mitään tapaa millä hän ei olisi saanut vastaukseksi vain valitusta ja kiukuttelua? Arkkimaagi kuvitteli harjaantuneensa vuosien varrella jo varsin eteväksi taktikoksi sanoissaan, mutta tämän hiiskumattoman jäärintaman edessä hän tunsi kerrankin olevansa umpikujassa. ’Vaikutat idiootilta jos pysyttelet vielä vähänkään kauemmin vaiti. Anna mennä vain, ota vastaan kaikki katkera myrkky, jonka neiti haluaa sylkeä naamallesi. Pahimmassa tapauksessa saat pari mojovaa läimäystä ja hän kiroaa sinut syvimpään helvettiin, mutta siellähän olet jo käynytkin...’, kaikui Cãrpãthíãn kuivakka ääni samassa nuorukaisen pään sisältä. Raymond hätkähti ja ymmärsi harkinneensa vaihtoehtojaan kenties liian pitkään. Toisaalta häntä ärsytti myös amuletin – tai tässä tapauksessa miekan – sekaantuminen asiaan. ’Pidä vain itse pintasi Scãligérin kanssa... käsittääkseni tuore seuralaisesi ei arvosta sinua paljon sen enempää, joten tasoissa ollaan.’, murisi hän ajatuksineen takaisin. ’Scãlígêr on pelkkä villipeto vailla järkeä! Alkukantainen ja lähes pitelemätön! Tämä sapeli on liian pieni meille kahdelle...’, nurisi Cãrpãthíã pahantuulisena, mutta suostui viimein vaikenemaan, jolloin nuorukainen käännähti päättäväisenä neidon puoleen. Hiljaisuus saisi luvan riittää. ”Huone ei taida olla yhtä pramea kuin mihin olet tottunut, mutta toivottavasti se kelpaa.”, hän totesi tyynesti. Oikein hyvä, moinen kommentti ei antanut ymmärtää, että velho olettaisi vieraan olevan lähdössä vielä vähään aikaan. Lisäksi se oli sopivan hippusen sarkastinenkin, ottaen huomioon neidon syntyperän sekä Sybaresin tarjoamat täysin käsittämättömät ylellisyydet. Nyrpistäisikö neiti nenäänsä kartanon tasoiselle majoitukselle, vaikka oli melko varmasti viettänyt lapsuutensa navetan naapurissa? Oikeastaan nuorukainen tiesi toisesta vain hyvin vähän, vaikka sekin riitti jo pitkälle päätelmissä. Missään nimessä nuori nainen ei voinut kantaa suonissaan ylhäistä verta, saati omistaa edes kunnollista sukunimeä kuten hän. Velho ei myöskään osannut arvioida, kuinka kauan kaunotar oli saanut asua Kristallikammion kaltaisessa paikassa, tai miten moinen elämä oli ehtinyt vaikuttaa maalaislikan asenteisiin. Nuorukainen itse ei kokenut tarvetta korostaa asemaansa tai halveksua neitoa tämän menneisyyden takia. Kunkin henkilön arvo määräytyi aivan muista tekijöistä.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 1, 2007 9:50:53 GMT 3
Hiljaisuus oli järkkymätön. Daliah tuijotti ovea, ehkä hän katsoi sen takaa ilmaantunutta, tai sitten yksinkertaisesti vain mittaili ainoaa pakoreittiään, joka nyt oli tehokkaasti peitetty. Mitä ihmettä tuokin tuossa vain seisoi suu supussa? Menisi vain pois. Sydän tuntui hakkaavan kuin villivarsa, veri kohisi korvissa, mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään. Tässä sitä seisottaisiin vaikka maailman tappiin, mutta Daliah ei ainakaan aikonut tehdä ensimmäistä elettä. Lopulta vieras luopuu sijoiltaan ja yhä vallitsevan hiljaisuuden vallitessa siirtyy eteenpäin. Vihreä katse jää niille sijoilleen, jos vain mahdollista niin kääntyy vielä täysin vastakkaiseen suuntaan, kuin mihin liikkunut oli edennyt. Haikea vilkaisu vielä ikkunasta ulos. sade oli kyllä jo kovenemaan päin, mutta sen luomasta harmaasta verhosta huolimatta oli varsin helppo päätellä, ettei missään näkynyt ketään. Mahdollinen pakomatka olisi siis suoritettava hyppynä tyhjyyteen. Ja mikäs sen pelottavampaa. Hetkeksi viha ja raivo antoi myöten pelon vieraillessa kapeilla kasvoilla. Pää kääntyi hitaasti jälleen oven puoleen ja siitä vielä tähän nuorukaiseen, joka yhä pysyi hiljaa. Ei niin, että sillä olisi ollut mitään väliä. Huone oli kaikin puolin inhottava, lukuun ottamatta näköaloja, varsin sopiva komero tuollaisella vastenmieliselle hullulle. Kummalista sinänsä, että hän ei ollut täysi rasite silmälle. Ehkä luulo oli kirjoista ja lukuisista myötäeletyistä tarinoista peräisin, mutta eivätkö pahat olleet aina ulkonäöllisestikin kammottavia? No yhtäkaikki, ei Daliah suinkaan läähättänyt tämän miehen puoleen. Kunhan vain ajatus kävi mielessä ja sen sopivasti katkaisikin viimein ääni, joka tuntui täyttävän huoneen. Kommentti sai osakseen välähdyksen neidon silmissä. Palautus takaisin maan pinnalle ja tähän hetkeen. ”Väsynyt löytää leposijan lattialtakin.” Oikea kulma kohosi aivan pienen aavistuksen, häivyttäen kuvaa hiljaisesta raivosta. Kääntyessään sitten oviaukkoa kohti ja kadotessaan sen läpi, saattoi nopein jo tulkita tytössä vallalle käyvän epävarmuuden ja pelon. Ei hän enää näyttänyt samalta kuin verikammiossa, vihainen kyllä, muttei kopea ja ylpeytensä loukattu. Ja ahdistus, joka pakotti hänet häviämään portaikkoon kävi sitä pahemmaksi, mitä useamman rapun hän oli laskeutunut. Hengitys kävi taas raskaaksi ja sydän hakkasi nopeasti ja epärytmiin. Nuorukaisen aiheuttaman tunnemyrskyn helpottaessa selkeät ja varsin epämieluisat ajatukset iskivät juntan lailla tajuntaan. Oli eriasia karata kotoa, kun tienoota tunsi, mutta nyt ei ollut mitään hajua siitä missäpäin kirottua Myrkmereä oltiin, jos edes oltiin. Jumissa, vankina. Jos hetken mieli olikin ollut kirkas, pakokauhu alkoi sekoittaa sitä pian. Eikä portaiden laskeutuminen suinkaan pääty ensimmäiselle kohdatulle porrastasanteelle, vaan yhä vain nopeammin syöksyivät paljaat jalat alaspäin, alaspäin, kunnes ei ollut enää mitä laskeutua. Villi syöksy oli tuonut äänettä etenevän valtavien ovien eteen. Ei ollut vaikeaa päätellä mihin ne veivät ja heittäytyen toista vasten sai tyttö sen auki ja paiskautui ulos. Maa alla litisi ja syksy tuoksui ilmassa ripeän etenemisen käydessä nyt juoksuksi. Daliah ei tosin kiirehtinyt tietä pitkin kohti epävarmaa vapautta, vaan kartanon seinän viertä, toivoen ettei kukaan olisi noteerannut tätä dramaattista elettä. Kierrettyään kartanon toiselle puolelle hän lopulta antoi vauhdin hidastua. Keuhkoja poltteli ja toisessa jalkapohjassa tykytti haava. Hän oli läpimärkä ja pitkät hiukset olivat liimautuneet pitkin selkää ja kasvoja. Selkä nojautui seinää vasten ja hitaasti koko tyttö valui tukea ottaen istumaan maahan. Hän veti polvet rintaansa vasten ja risti kätensä niiden päälle. Kaikki tämä ahdistus, apeus, epävarmuus ja yksinäisyys, oikeastaan olo oli äärettömän kotoisa, juuri tältä hänestä oli tuntunut ennen kuin oli kotoaan lähtenyt. Koko edellinen talvi oli ollut valvottuja öitä ja sumeita päiviä, eikä Perionissa vietetty aika sen kummempaa riemua, lähinnä vain töitä ja väsymystä. sitten oli pari aurinkoista päivää ja kultaista yötä ja sitten ympäri käydään yhteen tullaan. Taas meni huonosti. Tätä tämä elämä sitten varmana tuli olemaan. Näinhän kaikki meni. Muutaman hyvän hetken eteen sai kärsiä pitkään ja tehdä valtavasti töitä. sadonkorjuu oli hyvä esimerkki ja vaikka lapsensaanti tai mikä vain työnteko. Daliah katseli vuotavaa taivasta ja antoi veden pestä kasvojaan. Oikeastaan tuntui ihan hyvältä olla tässä. Raitis ilma tuntui kuin lääkkeeltä, vaikkakin syksyn kylmä alkoi jo purra. Hitaasti putosi pää käsien päälle. Aatteet kävivät yhä katkonaisemmiksi, niihin sekoittui muistikuvia ja unikuvia. Pikkuhiljaa hän vajosi unenkaltaiseen tilaan unohtaen ajan ja paikan, välittämättä siitä, että varpaat jo kouristelivat kylmästä.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 3, 2007 10:05:46 GMT 3
Vieras olisi kai yhtä hyvin voinut sylkäistä lattialle velhon eteen vastatessaan noin yksinkertaisen tylysti hänen verrattain neutraaliin toteamukseensa. Välinpitämättömien sanojen taustalta oli ainakin tulkittavissa, ettei vaaleaverikkö antanut tippaakaan arvoa isännän vieraanvaraisuudelle. Ylenkatsetta oli toki jossain määrin sopinut odottaakin, mutta silti moinen halventava kommentti sai kiukun kiehahtamaan nuoren miehen sisimmässä. Entäpä kaikki rouva Marthan näkemä vaiva? Kukaties kuolevaisen olisi sittenkin kannattanut jäädä lattialle lojumaan, jos kerran leposija oli tuolle yksi ja sama. Siinäpä olisi toivon mukaan oppinut myös hieman alkeellisimpia käytöstapoja, mokoma nirppanokka... Nuori mies olikin jo lausahtamaisillaan jotakin kitkerää takaisin, kun kaunottaren äkillinen karkaaminen paikalta sai hänet nipistämään suunsa kiinni. Hetkinen, eikös toinen aikonutkaan jäädä tänne riitelemään hänen kanssaan? Syyttämään velhoa sekä aiheesta että sen vierestä? Nuorukainen ehti nähdä neidon kasvot vielä vilaukselta ennen kuin tuo syöksähti ulos ovesta ja katosi kiireisin askelin alas portaikkoon. Aistiko hän omiaan vai oliko äskeinen kylmää vihaa huokuva ilme vaihtunut juuri vauhkoksi pakokauhuksi? Velho hämääntyi täysin, jähmettyi aloilleen eikä edes yrittänyt lähteä heti kuolevaisen perään. Kenties hän oli sittenkin erehtynyt toisen suhteen? ’Häpeäisit nyt vähän. Tyttöhän on aivan lohduton. Pitääkö sinun olla noin vastenmielinen?’, parjasi Cãrpãthíãn kuivakka ääni taas puoldemonin tajunnassa, saaden nuoreen mieheen hieman eloa. Nuorukainen loi äkäisen katseen pöydällä lepäävään miekkaan, joka murisi hänelle takaisin. ’Ja mistä lähtien _sinä_ olet muka ruvennut välittämään kuolevaisista saati vartioimaan kenenkään moraalia, Cãrpãthíã? Pysy vaiti, kirottu teeskentelijä! Sinusta on vain huvittavaa syyllistää muita.’, ärähti Raymond ajatuksineen, vaikka tiesikin raivonsa ruokkivan ilkeän amuletin mielihyvää. Cãrpãthíã nauroi kähisten nuorukaisen pään sisällä. Velho oli tietenkin oikeassa – jos se muinaisesta olennosta olisi riippunut, saisi neito hukkua kaikessa rauhassa suruunsa. Cãrpãthíã oli tainnut lähinnä pettyä kaksikon välisen pingoittuneen tilanteen rauettua ilman sen suurempaa draamaa. Niinpä se tyytyi enää nyppimään velhon hermoja kuin nälkäinen haaskalintu ikään: ’No mutta katso nyt itseäsi, nuori houkka. Lady Avendal oli totisesti siunattu sokeudessaan. Jos hän olisi nähnyt minkälainen oikeasti olet...’, jatkoi olento entistä härnäävämmin, arvaamatta kai menevänsä ivailussaan liian pitkälle – nuorukaisen kultaiset silmät leimahtivat äkisti kuin pienet helvetin pätsit, ja hän käännähti hurjistuneena miekan puoleen: ”Hänen nimeään ei lausuta tässä talossa tuohon sävyyn!”, karjahti nuori mies tavanomaista matalammalla ja kaikuvammalla äänellä. Susimaiset hampaat välkähtivät uhkaavina hänen irvistävissä suupielissään samalla kun toinen kätensä ojentui vihanpuuskassa tavoittamaan asetta, viskatakseen sapelin lähimpään seinään. Scãlígér ei kuitenkaan aikonut alistua moiseen kohteluun, vaan viilsi kuumaveristä nuorukaista ennen kuin hänen sormensa ehtivät lähellekään kahvaa. Raymond hätkähti kauemmas nähdessään käsivartensa värjäytyvän vereen, jääden typertyneenä tuijottamaan isänsä jättämää perintöä. Terän ympärille kiedottu kangas oli revennyt ja petomaisesta aseesta kumpuava murina sen kuin yltynyt. Velho ymmärsi kanavoineensa vihansa väärin nyt kun amuletti ja miekka olivat erottamattomat. Malttinsa menettäminen oli muutenkin ollut silkkaa typeryyttä, eikä lainkaan hänen tapaistaan. ’Varoisit vähän, tai seuraavaksi hän sivaltaa pääsi poikki. Sitä paitsi... siitähän on kulunut jo useampi vuosisata kun...’, kummasteli Cãrpãthíã, jolle nuorukaisen tunnekuohu oli tullut yllätyksenä. ”Painuisitte molemmat takaisin helvettiin.”, sihahti nuori mies hampaidensa välistä, kiskaisi itsensä äkäisesti ympäri ja marssi ulos tornista. Hän syöksyi alas askelmia ja pysähtyi vasta portaikon juurelle hillitsemään itseään ja pitelemään haavaansa. Se oli vähäpätöinen verrattuna hänen vihlovaan sydämeensä. Velho painoi selkänsä kylmää seinää vasten ja puisteli ärtyneenä päätään kun ristiriitaiset tunteet raastoivat hänen sisintään. Aikansa rauhoituttuaan hän huomasi kuitenkin ajattelevansa neitoa aivan uudessa valossa. Tähän mennessä nuorukaiselle oli tuottanut suuria vaikeuksia suhtautua kuolevaiseen saati tottua ajatukseen tämän läsnäolosta, jouduttuaan toisen kanssa aivan varoittamatta saman katon alle. Oikeastaan hän oli jopa yrittänyt kieltää muutosta tapahtuneeksi. Yksinäisyys oli paljon turvallisempi vaihtoehto, ja ainoa oikea. Vasta oman menetyksensä kautta hän saattoi nyt alkaa ymmärtämään, kuinka ahdistuneita aikoja neidon oli täytynyt läpikäydä, ja mitä kuolevainen voisi pahimmillaan joutua vielä kokemaan. Olkoon, ehkäpä toinen rakasti viheliäistä lordia täydestä sydämestään, niin väärin kuin se olikin, olettaen arkkidemonin vain leikittelevän tytön tunteilla. Nuorukaisen omat aikeet eivät olleet kaunottaren kannalta paljon sen paremmat - hän joutuisi ehkä tappamaan valtiaan toisen silmien edessä. Tilanteeseen liittyvä ironia sai nuoren miehen melkein irvistämään. Kuinka hän voisi sekä suojella neitoa että särkeä samalla tämän sydämen? Kukaties kuolevainen aavisti jo vaaran ja vihasi häntä syystäkin. Näitä ajatuksia haudutellen lähti nuorukainen hitaasti liikkeelle, laskeutuen alas portaita eteisaulaan ja siirtyen siitä sateiseen ulkoilmaan. Pakkohan tyttö oli hakea sisään sään armoilta. Velho seisahtui hetkeksi arvioimaan, mistä suunnasta hänen kannattaisi lähteä etsimään. Jos kaunotar oli jaksanut juosta kartanon porteille saakka, oli tämä jäänyt viimeistään rautaisen aidan kohdalla jumiin. Portit eivät avautuneet ilman isännän lupaa. Raymond antoi katseensa haravoida lähimaastoa, kunnes hän tavoitti liejuiseen maahan painuneet jalanjäljet, jotka näyttivät kiertävän rakennuksen taakse. Nuorukainen ei pitänyt liian kovaa kiirettä seuratessaan tätä neidon aivoitusta. Erottaessaan viimein kivijalan katveessa kyhjöttävän hahmon hän hidasti askeleitaan entisestään ja lähestyi kuolevaista hyvin hiljaa, varoen pelästyttämästä tätä taas matkoihinsa. Toisaalta vaikutti siltä ettei neito reagoinut nyt kovin herkästi häiriöihin. Oliko toinen todella aikeissa nukahtaa tänne taivasalle? Puoldemoni pysähtyi ja katseli hetken vaitonaisena kurjuuteensa käpertynyttä kaunotarta, jonka vaatteet olivat jo aivan märät ja varpaat vilusta valkeat. Sitä pikemmin hän päättikin toimia: vain muutama askel ja varjo lankesi neidon ylle. Sulava kumartuminen ja toinen saattoi tuntea tulevansa nostetuksi jonkun vahvoille käsivarsille. ”Ethän nyt lyö minua tai yritä rimpuilla. Se ei tuntuisi kovin mukavalta kun yritän vain auttaa.”, pyysi nuorukainen hiljaisella äänellä. ”Tai jos se helpottaa oloasi, niin lyö sitten. Kestän kyllä harvinaisen hyvin kipua, mutta en aio jättää sinua tänne vilustumaan.”, hän selvitti painokkaaseen sävyyn, jättämättä kovin paljon varaa vastaväitteille. ”Lienee parasta että nukut, peseydyt, syöt jotakin ja kokoat hieman itseäsi... sen jälkeen voimme keskustella kuten sivistyneet ihmiset.”, päätti nuorukainen puheensa, paljastaen näin vilpittömän tarkoituksensa. Hetken saattoi jopa tuntua siltä kuin hänen paikallaan olisi ollut vanhempi herra, tyynnyttelemässä pelästynyttä lasta lempein, matalin äänineen. Heissä kahdessa oli joka tapauksessa paljon samaa, nuoressa miehessä ja hänen isässään, lordi Ãríãnõssa. Komea ulkokuori oli pelkkä esimerkki perityistä piirteistä. Kukaties hänen isänsä oli myös aikoinaan ollut kiivasluontoinen.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 3, 2007 17:58:04 GMT 3
Lämpimät käsivarret tuntuivat nyt lähinnä aiheuttavan lisää raukeutta raivon sijaan. Daliah kuuli kyllä nuoren herran sanat, muttei reagoinut niihin millään tavalla. Ei lyönyt, ei huutanut. Hän oli ehtinyt ajelehtia ajatuksissaan jo niin kauas, ettei harhaantunutta mieltä kovin nopeasti enää vedetty takaisin nykyhetkeen. Raollaan levänneet silmät kyllä avautuivat kohtaamaan miehen omat, mutta ei niistä salamat lyöneet. Lähinnä niistä kuvastui avutonta pelkoa ja epävarmuutta. Todella kovin paljon hän nyt näytti itseään nuoremmalta, lapselta, joka ei tiennyt missä oli ja mihin luottaa, aisteihin vai sydämeen. Jos vieras nuorukainen olisi yhtään tuntenut tätä kartanonsa tunkeilijaa, olisi hän noinkin kauan kestänyttä kiukuttelua käynyt varmasti ihmettelemään. Ja kaikki tuo valtava raivo olikin syönyt sen vähän energian, mitä hento keho oli viime aikoina saanut kerättyä. Daliah ei ollut millään tavoin intohimoinen luonne ja voimakkaat tunteet saivat hänet nopeasti harhautumaan ja hämmentymään, hän ei ollut tottunut kokemaan sellaisia. Ei tavallisten pikkupiikojen tarvinnut koskaan kohdata mitään suurta. Ei suuria rakkauksia, ei suurta vihaa, ei pelkoa tai kaihoa. Tavallisen kansan kohtalo oli syntymähetkestä lähtien helposti ennustettavissa ilman minkäänlaisia maagisiakaan avuja. Vaikka tyttö olikin tavallista tallaajaa haihattelevampi, ei se tarkoittanut mielenlujuutta, ei suinkaan. Lehdenvihreät silmät painuivat hitaasti kiinni ja pää retkahti kantajan olkaa vasten. Mitään halua ei ollut tätä vierasta vihata, mutta tarve siihen tuntui suurelta. Luultavasti koko tähän kammottavaan näytökseen oli painava syy, mutta oli vain niin paljon helpompaa sulkea korvat ja haikailla pääsystä takaisin tilaan, jossa eivät huolet suinkaan olleet tätä luokkaa. Pieni niiskaus ja sitä seuraava katkonainen hengitys huulet raollaan kertoi jo omaa tarinaansa mahdollisen vilustumisen päännostosta. Sisälle päästyään kaksikosta vetelämpi virkosi jo hieman. Katse terästäytyi silmien avauduttua jälleen. Kartanon sisällä leimuavat lampetitkin tuntuivat lämmittävän, mutta ennen kaikkea niiden suoma valo tuntui virvoittavalta. Vasta kun jykevä ovi takana oli sulkeutunut Daliah kohotti katseensa tuon kumman nuoren miehen puoleen. Hän siristi silmiään ja muutamalla nykäisevällä eleellä osoitti haluavansa päästä toisen otteesta. Jalkojen tavoittaessa lattian, tuntui hetken siltä, ettei niillä ollut mitään aikomusta kantaa nuorta naista ja hän horjahtikin jo, mutta onnistui pelastamaan tilanteen niin, ettei joutunut kuin ottamaan yhden harha askeleen. Liike tuntui lopulta selvittävän pään. Nyt oli oikea hetki toimia. Nyt, kun hän oli liian väsynyt vihoittelemaan, mutta sentään sen verran selville, etteivät sekavat tunteet sumentaneet ympäröivää. Hämmästyen itsekin keräämistään voimanhippusista, jotka antoivat hänen varsin näppärästi käännähtää nuoren herran puoleen, hän sitten avasi suunsa. Ääni, joka huulilta valui, oli hiljainen, mutta kuplivan vihan uupuessa, saattoi siitä jo päätellä, millainen neidon normaali puheääni saattoi olla. Hän ei katsonut edessään seisovaa silmiin, vaan jonnekin vasemman hartian ja rintakehän kohdalle, pää hieman kallellaan ja ryhti valahtaneena väsyneeksi. ”Miksi minä olen täällä?” Daliah veti katkonaisesti syvään henkeä, kuin taistellen jo pinnan alla esiin pyrkivää tunnekuohua vastaan. ”Et sinä minua tyrmässä pidä ja huolehdit hyvinvoinnistani. Miksi siis olen täällä, jos en kerran…” Nyt oli vuorostaan pakko antaa polttelevien keuhkojen tyhjetä. Uusi annos raikkaampaa ilmaa antoi vielä voimat lauseen päättämiseen. ”…jos en kerran ole vanki, mutta vastoin tahtoani tuotu? Miten sinä luulet minusta hyötyväsi? En varmasti ole minkään lunnaan arvoinen, enkä tiedä mitään mistä voisit hyötyä.” Daliah puri huultaan. Vaati hirveästi ponnistusta puhua, varsinkin nyt ja tälle nuorukaiselle, jonka motiiveista nuori neito oli aivan ymmällään. Ulkona vietetyt hetket olivat kumminkin taltuttaneet sen vähän temperamentin mitä hänellä oli ja vain nostaneet pinnalle lisää epävarmuutta, ihmetystä ja ennen kaikkea kysymyksiä, joita hän ei pulppuavalta raivoltaan ja riistävältä itsesääliltään ollut aiemmin huomannut kysyä, itseltään tai keltään muultakaan. ”Minä en ymmärrä…” Viimeiset sanat olivat lähinnä huulten äänetöntä liikettä tytön viimein uskaltautuessa kohottaa katseensa kohtaamaan miehen oma jälleen kerran.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 6, 2007 17:40:38 GMT 3
Nuorukainen oli yhtäältä huojentunut huomatessaan neidon suhtautuvan häneen jo säyseämmin, toisaalta velho pelkäsi kuolevaisen ehtineen kylmettyä jo siinä määrin ettei jaksanut pistää pitelijälleen vastaan. Niinpä hän koetti kiirehtiä askeleitaan ja vastasi vain hätäisesti kuolevaisen katseeseen ennen kuin käänsi huomionsa taas eteensä. Koko rakennusta ei kaikeksi onneksi tarvinnut enää lähteä kiertämään, sillä tarjolla oli nopeampikin reitti talon takakautta. Nuori mies painoi selkänsä vasten jykevää ovea ja työnsi sen tieltään joutumatta vapauttamaan kantavia käsiään tarkoitusta varten. Hän laski kaunottaren kuitenkin välittömästi jaloilleen tämän vihjatessa selviävänsä jo omin avuin. Nuorukainen perääntyi hieman etäämmäs ja jäi kärsivällisesti vartomaan, mitä neito aikoisi seuraavaksi sanoa tai tehdä. He olivat pysähtyneet talon pohjakerrokseen. Käytävä oli ennalta tuntematon, mutta se mukaili taiteineen ja valaistuksineen kartanon muuta tyyliä. Ilma tuntui tavallista lämpimämmältä. Kuolevaisen kohta esittämissä kysymyksissä ei lopulta ollut mitään kovin tavatonta, vaikka nuori mies olisikin toivonut aiheesta puhuttavan vasta paljon myöhemmin, kun toinen olisi varmasti ehtinyt rauhoittua. Jostain syystä hän ei luottanut tytön tunnemaailman vielä asettuneen. Niinpä neidon hiipuvia sanoja seurasi pian vaimea huokaus ja vastauksen tahallinen viivytys, siitäkin huolimatta että totuus oli yksinkertaisempi kuin kaunotar olisi ehkä halunnut tietääkään. Lopulta nuori mies suostui kuitenkin muotoilemaan sen sanoiksi, jotka olivat tarkoin punnitut ja putoilivat harkitusti hänen huuliltaan: ”En yritä hyötyä sinusta millään tavalla.”, tunsi velho heti alkuun tarpeelliseksi korjata. Hän naurahti samalla perin ilottomasti tietäessään, ettei tuosta kuolevaisesta ollut tähän mennessä aiheutunut muuta kuin pelkkää harmia, kuten moraalista painolastia ja ajanhukkaa. Ikävästä tosiseikasta nuori mies ei tietenkään valittaisi vielä ääneen. ”Jouduin kaappaamaan sinut mukaani lähinnä koska en halunnut ottaa sitä riskiä, että olisit herättänyt huomiota ja saattanut minut vaikeuksiin...”, jatkoi hän vilpittömästi ja lisäsi ripeästi: ”...mutta näin jälkikäteen vaikuttaa vahvasti siltä, että kohtalollasi on myös suurempikin tarkoitus.” Velho vaikeni toivoen asetelleensa sanansa siten, ettei toinen tajuaisi olleensa vain sattumalta väärässä paikassa väärään aikaan. Moinen tieto olisi voinut masentaa tai raivostuttaa neitoa pahemman kerran, eikä nuorukainen halunnut tämän saavan taas kohtausta. Jälkimmäinen oletus saattoi sitä paitsi pitää paikkansakin, mikäli lordi Ãríãnõn arvioon oli luottaminen. Eikä Raymond keksinyt yhtäkään hyvää syytä siihen, miksi hänen isänsä olisi erehtynyt tässä asiassa. Kultaisten silmien katse lankesi hetkeksi alaviistoon, kunnes nuorukainen tajusi vetäistä huomionsa takaisin. Hän tunsi niskakarvojensa kohoavan silkasta epämiellyttävästä ajatuksesta, kenen jälkikasvua toinen saattoi parhaillaan kantaa... ”...sinun tulisi myös tietää... tarkoitan, kunhan saat selville jotakin, uskon että voin valmistaa sinua osaltani tulevaan. Saatat olla suuressa vaarassa.”, totesi puoldemoni epämääräisesti, kunnes päätti antaa asian olla, toivoen ettei neitokaan siihen takertuisi. ”Joka tapauksessa ottaisin sinut mieluummin vieraakseni kuin vangikseni, koskapa isäni kehotti minua pitämään sinusta jonkin aikaa huolta. En mielelläni jättäisi täyttämättä hänen... viimeistä tahtoaan.”, selvitti nuorukainen vaimenevalla äänellä ja käänsi katseensa hetkeksi poispäin. ”Sitä paitsi lähteminen voisi olla hankalaa... kartanon ympäristössä ei ole juurikaan muuta asutusta, edes useamman virstan säteellä. Suurin osa pohjoisimman Myrkmeren kaupungeista poltettiin maan tasalle jo satoja vuosia sitten Lohikäärmesodissa, jolloin paikalliset aateliset päättivät muuttaa etelään. Yksi pieni kylä kituuttaa tosin yhä päivämatkan tai kahden päässä täältä, mutta sekin on tätä nykyä turvaton. En siis suosittelisi kokeilemaan onneasi, vaikka pääsisitkin jotenkin pakenemaan porttien ulkopuolelle. Koillisrannikolle olisi vähintään kahden kuukauden matka siinä missä kaltaiseni maagi pystyisi taittamaan sen ohikiitävässä hetkessä, kuten olet saanut havaita.”, velho hiljeni hetkeksi, peläten herättäneensä neidossa jo hölmöjä ideoita. Mitkä mahdollisuudet heiveröisellä kuolevaisella olisi hortoilla yksin teitä, joita kukaan muu ei kulkenut? Häntä ei sanottavammin kiehtoisi lähteä hakemaan pulaan joutuvaa neitoa takaisin nyt kun kartanossa oli niin paljon muutakin tekemistä. ”Isäni lupasi sinun kuitenkin näkevän vielä tämän... hmmh... lordisi. Korkeintaan kahden kuukauden kuluttua, eikö vain? Voisin viedä sinut silloin takaisin Sybaresiin jos vielä haluat. Siispä toivon että malttaisit mielesi ja jäisit kunnes olen ehtinyt kertoa sinulle kaiken olennaisen, vaikka sitten joutuisit tekemään sen vastoin tahtoasi.”, päätti nuorukainen puheensa ja kohautti uupuneesti olkiaan. ”En vaadi sinulta vastausta heti. Sulattele kaikessa rauhassa kuulemaasi ja kerro mielipiteesi myöhemmin.”, totesi hän vielä lopuksi ja käännähti sivuttain viittoakseen kohti läheiseltä seinämältä laskeutuvaa, leveää portaikkoa. ”Ehdotan että kuljet alas noita askelmia ja seuraat käytävää. Perille päästyäsi ymmärrät kyllä miksi.”, neuvoi nuorukainen menemättä yksityiskohtiin, ”Palvelijat järjestävät sinulle myöhemmin lounasta, ellet palattuasi kaipaa pikemminkin jo päivällistä. Halutessasi puhua kanssani, löydät minut melko varmasti täältä jostakin.”, hän lupasi ja kumarsi pienesti, tehden lähtöä omaan suuntaansa.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 8, 2007 18:34:22 GMT 3
Sitä mukaa kun nuorukainen vastaili esitettyihin, varsin sekaviin tiedusteluihin, valui neidon katse alas pitkin puhujan kasvojen, rintaa, jalkoja ja lopulta sivuten tuon kokonaan, suunnaten jonnekin alaviistoon, kaukaisuuteen. Vaalea pää kellahti hiukan kallelleen ja katse lasittui. Noniin, mitä hän muka oli odottanut saavansa kuulla? Todellisia syitä? Vastauksia polttaviin kysymyksiin? Kaikki tämä kiertely tuntui nakertavan entisestään taistelutahtoa. Miksi hän muka viitsisikään enää yrittää selvittää yhtään mitään? Viittaukset kohtaloon tai vaaroihin tuntuivat lähinnä surkuhupaisilta, yrityksiltä saada noihin tyhjänpäiväisiin sanoihin jotain pontta. Ja viittaus ilmeisen edesmenneen isän viimeiseen tahtoon tuntui täysin turhalta. Jos Daliah olisi ollut kuolemassa ympärille luhistuvaan verialtaaseen ja lähettämässä jälkeläistään kohti tuntematonta, eiköhän joku vieras piikatyttö olisi ollut viimeinen asia hänen mielessään. Mutta olkoot. Nyt ei ollut enää voimaa, eikä halua yrittää yhtään mitään. Kaikkein parasta olisi nyt yrittää koota ajatuksia jonkin aikaa, saada jokin oma selvyys kaikkeen, vaikkakin sitten valheellinen, mutta yhtä kaikki jokin järjestys päähän ja sitten vasta olisi aika alkaa punnita vaihtoehtoja. Nyt, kuten tämä vieras mieskin asian esitti, olisi parempi vain unohtaa kaikenmaailman karkumatkat ja jäädä odottavalle kannalle. Daliah kohautti olkiaan sanoille paluusta Sybaresiin ja antoi vinon hymyn vääristää kasvojaan, silmiin asti ilme ei yltänyt. ”Olisin tästä kovin kiitollinen.” Hän puri huultaan ja räpytteli silmiään. Väsymys sumensi niitä. Tosin nuoren herran viittaus kohti vierasta portaikkoa sai ilmeen hiukan terästäytymään. Millekään seikkailuretkelle tyttö ei ollut valmis, mutta olisi kai nyt yksi ja hailee menisikö sitä oitis nukkumaan uuden riidan saattelemana vai yrittäisikö välirauhan nimissä tehdä niin kuin toinen halusi. Niinpä hän vain nyökkäsi ja nuorukaisen itse kääntyessä mennäkseen, lähtivät paljaat jalat tepsuttelemaan alas leveää portaikkoa käsien ottaessa tukea seinästä.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 9, 2007 19:52:02 GMT 3
Nuori velho oli epämääräisen yllättynyt neidon tyytyessä hänen heppoisiin perusteluihinsa, jotka kieltämättä kiersivät totuuksia siinä missä ehkä vaikuttivat vilpittömiltä. Rehellisiä mutta perin riittämättömiä olivat hänen sanansa ilmaisemaan, mitä mies koko tilanteesta oikeastaan ajatteli. Saattoi nuorukaista hieman hävettääkin tämä tapa, jolla hän yritti vieraan mieltä manipuloida, olipa tarkoituksensa sitten hyvä tai ei. Toivottomuus oli ruma tauti kun sen halusi johonkuhun tartuttaa. Velho huokaisi mielessään neidon esittäessä hänelle sarkastisen kiitoksensa. Ei hän sitä missään nimessä olisi ansainnut, ja sen tiesi takuulla tyttö itsekin. Niinpä velho ei viitsinyt kuitata tuota kommenttia muutoin kuin päätään pienesti puistellen, vartoen jo malttamattomana hetkeä, jona pääsisi piinastaan. Kun toinen lähti lopulta ilmeisen haluttomana toteuttamaan hänen toivettaan, käännähti nuori mieskin nopeasti ympäri ja kiiruhti matkoihinsa. Nyt jos koskaan hän kaipasi yksinäisyyttä ja aikaa omille aatoksilleen. Tässä kaikessa ei ollut mitään järkeä - mitä hänen isänsä oli oikein ajatellut? Talossa hyöriviä palvelijoita parhaansa mukaan vältellen suuntasi nuorukainen kulkunsa kohti torniaan. Hän telkesi oven tällä kertaa visusti ennen kuin rojahti huokaisten jykevään nojatuoliinsa. ”Oli virhe ottaa hänet mukaan...”, mutisi nuori mies silmiään hieraisten. Hän laski kyynärpäänsä käsinojalle ja jäi lepuuttamaan otsaansa kohotetun kämmenensä varaan. ’Tarkoitatko sitä lapsellista hempukkaa?’, kärtti Cãrpãthíãn ääni yhä pöydällä lojuvan miekan uumenista. ’Mikset yksinkertaisesti tapa häntä? Mokoma veisi vain hetken ja säästyisit suurelta vaivalta. Kaiken lisäksi hän kantaa vihollisen liekkiä - sen parempi jos raivaat kersan tieltäsi. Sinulla on sentään oikeus kostoon.’ ”Kosto…”, hymähti nuori mies vaimeasti. ”Pidä myrkyllinen mielesi kurissa, Cãrpãthíã. Kuulit varmasti isäni kehoituksen. Kyseenalaistatko hänen sanansa?” ’...ehm... en ymmärrä miksi...’, väisti amuletti nolona nuhteluaan. ”En minäkään... vielä.”, totesi velho kulmiaan kurtistaen. ”Ainoa syy, jonka saatan tähän hätään keksiä tälle naurettavalle järjestelylle, on neidon osuus jossakin lordi Sýránícúksen suunnitelmassa.” ’Pah, voisiko muka pahainen maalaislikka olla –minua- tärkeämpi tekijä hänen vallanhimoisissa hankkeissaan?’, epäili Cãrpãthíã halveksuvasti, mutta nuorukainen ei välittänyt amuletin ajatuksista. ”Jos annan hänen mennä, saatan pelata suoraan vihollisen pussiin. Lordi Ãríãnõn täytyi epäillä tätä pyytäessään, että pitäisin hänet täällä. Kaiken varalta. Vasta kun olen valmis tappamaan lordin, voi tyttö lähteä matkoihinsa tai...” 'Miksi sinun pitäisi ylipäätään ottaa hänet mukaasi? Siitä seuraisi takuulla pelkkää harmia.', tuhahti Cãrpãthíã ylimielisesti. Nuorukainen kohautti olkapäitään. ”Kaiketi se olisi kohtuullista. Jos neito oli arkkidemonille pelkkä hetken huvitus, mitä epäilen suuresti, hän ei ainakaan vaaranna tavoitettani vaikka saisikin tahtonsa läpi. Mikäli taas käy ilmi, että kuolevaisella on jokin ikävä merkitys tässä kaikessa...” '...sittenkö olet valmis tappamaan myös tytön?', arvasi Cãrpãthíã toiveikkaasti. ”...ehkäpä, jos se on välttämätöntä.”, murahti nuori mies vuorostaan epäröiden. Hän oli jo aiemmin vannonut itselleen, ettei riistäisi enää yhtäkään viatonta henkeä, ja kuitenkin, jos kyseessä olisi koko muun maailman kohtalo... 'Olet pehmentynyt, Raymond. Joskus kaipaan armotonta demonipuoltasi, joka ei takertunut hyödyttömiin tunteisiin vaan ajoi säälimättä päämääriään.', jupisi amuletti pettyneesti. Nuorukainen oli hetken hiljaa. ”...ei, olen vain havahtunut painajaisesta ja palannut takaisin.”, hän oikaisi ja sulki silmänsä.
Alas johtavat askelmat eivät vaikuttaneet vievän rakennuksen kellareihin, vaikka äkkiseltään olisi moista voinut epäillä. Harvemmin yleisiä tiloja kätkettiin maanpintaa syvemmälle. Portaikko oli kuitenkin tilava ja hyvin valaistu, sekä pitkä käytävä sen jatkona sieväksi sisustettu. Suurinta osaa seinille asetetuista tauluista sävyttivät merelliset maisemat ja marmoriveistoksiin oli mukailtu myyttistä vedenväkeä kiiltävine pyrstöineen ja simpukkakoruineen. Mitä edemmäs vieras kulki, sitä selvemmin hän saattoikin kuulla nyt veden solinan ja tuntea kasvoilleen huokuvan ilman käyvän entistä lämpimämmäksi ja hieman kosteaksi. Ikkunaton tunneli johti lopulta viihtyisään takkahuoneeseen, josta löytyi niin mukavia divaaneja kuin kristallikarahveissa kimmeltäviä virvokkeitakin. Liekit rätisivät yhä tulipesässä. Vastapäinen seinä puolestaan avautui kaaripylväikköjen välistä valtavaksi, luonnonmuovaamaksi luolaksi, jossa solisi sekä kuumia että hieman viileämpiä lähteitä. Vilpoisampi vesi laskeutui putouksina sammalten kukittamalta seinältä, lämpimämpi virtaus taas kumpusi syvältä maan uumenista. Kirkas vesi soljui alati eteenpäin, poistuen pinnan alla pienten kanavien kautta altaiden sivuilta ja korvautuen samalla puhtaammalla. Luolaa vartioivat patsaat olivat kookkaita ja kauniita, korostaen sopivalla tavalla kylpylän esteettistä tunnelmaa. Mikä parasta, paikan arkkitehti oli antanut arvoa luolan alkuperäiselle ilmeelle, pilaamatta valmiiksi kaunista turhalla teennäisyydellä. Lyhdytkin oli upotettu lähes huomaamattomasti kallionuurteisiin, ja erilaiset tuoksuvat öljyt, yrtit ja voiteet ujutettu simpukanmuotoisten kivien katveeseen. Takkahuoneen puolelta löytyi niin paljon pehmeitä pyyhkeitä, kylpytakkeja ja tohveleita, että niistä olisi riittänyt kokonaiselle hoville. Tätä paikkaa rouva Martha oli varmasti aiemmin tarkoittanut, sillä vastaavaa näkyä tapasi harvoin linnoituksissa. Kartano oli kaiketi rakennettu osittain vuoren rinteelle, jonka syvyyksistä moinen idyllinen aarre oli ennemmin tai myöhemmin löydetty.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 14, 2007 13:13:18 GMT 3
Seinä tukea ottavan käden alla tuntui kylmältä, mutta lohdulliselta. Vaikka portaikko ei ollutkaan erityisen jyrkkä tai liioin pahaenteinen, ei se vaikuttanut suosittavan juoksemistakaan. Sitä paitsi, kun kerran alasastuja oli muutenkin voipuneessa tilassa, ei turha varovaisuus voinut ainakaan pahasta olla. Daliah hengitti raskaasti, keskittyi niin pystyssä kuin hereilläkin pysymiseen ja antoi päässään pyörivien ajatusten nyt vain raivota sekavasti, yrittämättä alkuunkaan saada niitä järjestykseen. Kuin jonkinlaisessa valveunessa hän lopulta saavutti portaikon pään ja lähti astumaan edessä avautuvaa käytävää. Lasittunut katse oli nauliutunut jonnekin kaukaisuuteen. Astuessaan portaikkoon oli pieni uteliaisuus nostanut päätään, mikähän häntä tuolla alhaalla odottaisi? Mutta nyt, kun alas asti oli päästy, ei tyttöä voinut vähempää kiinnostaa se mikä häntä nyt kohtaisi. Vilunväreet juoksivat pitkin selkää, keuhkoja poltti ja kurkkua kutitti, niin että välillä oli pakko yskähtää kuivasti. Käytävän ympärillä laajettua viimein huoneeksi pysähtyi kiireettä edennyt neitokin. Hän antoi päänsä kääntyä hitaasti, mittaillen tilaa johon oli saapunut. Tietynasteinen terävöityminen oli katseessa huomattavissa. Ja nyt sitten piti saada selville syy tänne tuloon? Daliah ei todella voinut keksiä ensimmäistäkään. Hän oli kuvitellut löytävänsä rakennuksen alimmista kerroksista vastauksia kysymyksiinsä tai ehkä jonkin elämää suuremman salaisuuden. Kyseessä taisi sen sijaan olla kylpylä. Oikein kaunis sellainen, mutta ei se nuoreen mieleen jaksanut nyt liekkiä sytyttää. Ehkä syy hänen tänne tuloon olikin ollut äärettömän yksinkertainen. No jaa, hän oli kyllä viluinen ja jalat olivat auttamattoman rapaiset. Vaatimattomat vaatekappaleet putosivat pian yltä paljastaen vaalean, miltei kalvakan kehon altaan. Jo lähtiessään kohti solisevan äänen lähdettä, Daliah kumminkin pysähtyi, kääntyi ympäri ja nappasi vaatteensa lattialta, jostain hänen käteensä tarttui myös pullollinen jotain ainetta, oliko se öljy’, voidetta vai saippuaa, sillä ei ollut merkitystä. Tarkkaan varoen hän astui altaan reunalle ja katsoi alas; melko syvä, ei ensimmäistäkään estettä missään, turvallinen. Hän kohotti kätensä päänsä yläpuolelle ja toinen käsi puristaen pulloa, toinen kankaita sukelsi nuori nainen veteen. Lämpimän ja vilpoisen vuorottelu uudessa elementissä hänen ympärillään tuntui virkistävältä. Hän kääntyi ympäri pinnan alla ja avasi silmänsä katsellen väreilevää maailmaa ympärillään. Kummallisen vääristynyttä ja silti kaunista. Keuhkojen tyhjettyä oli viimein palattava pintaan. Daliah etsi jostain korkeamman pinnan jolle istuutua. Hän antoi vaatteidensa kellua ympärillään vedessä. Ne olisi nyt pestävä, siinä missä hiukset, kasvot ja jalatkin. Siinä hinkatessaan tahroja vaatteistaan ja saadessaan päänsä kuohumaan vaahdosta kuin poutapilven hän haisteli suloisia tuoksuja ympärillään ja katseli kaunista tilaa johon oli saapunut. ”Voi hyvät pyhät Dali…” Hän kuiskasi itselleen. ”Voi hyvät pyhät mitä elämästäsi on tullutkaan…” Pään puistelu oli virhe ja sai pesuaineen valumaan silmiin. Se kirveli vähän, mutta lakkasi huuhtelemisen jälkeen. Kankaat olivat nyt tarpeeksi puhtaat ja saivat etääntyä omistajastaan. ”No tuli mitä tuli, huomenna asiat ovat toisin. Huomenna loppuu tämä vailla järkeä leijuminen. Huomenna teen päätöksiä.” Sanat kuulostivat tutuilta, mutta lohdullisilta. Hänellä ei oikeastaan ollut mitään havaintoa siitä, oliko päivä vai yö, eikä paluu hänelle osoitettuun huoneeseen selvittänyt asiaa. Daliah oli peseydyttyään vetänyt ylleen kosteat vaatteensa, jotka oli puristanut niin kuiviksi kuin saattoi ja pinkaissut juoksuun. Hyvässä fyysisessä kunnossa hän oli, sillä ei ollut päivääkään elämässään viettänyt tekemättä rankkaa työtä tai liikkumatta. Totta kai hän eksyi matkalla alakerroksista ylös ja montaa väärää ovea ehti koittaa, ennen kuin tunnisti kohdalle osuneen kammion tutuksi, eikä hän matkan varrella vaivautunut yhteen ainoaan ikkunaan vilkaista. Sen sijaan hän vain paiskasi oven takanaan kiinni ja viskasi märät vaatteet yltään tulisijassa rätisevän valkean eteen kuivumaan. Oli täällä joku käynyt vuoteen petaamassa ja vaihtamassa ikkunan edessä, vaasissa seisovat kukat tuoreisiin, ystävällistä. Ystävällistä? Se olikin viimeinen ajatus tytön mielessä tämän sulkiessa silmänsä. Tällä kertaa hän oli sujahtanut kaikkien peitteiden alle vuoteeseen, niin että ainoastaan nenänpää ja pielukselle levinnyt vaalea hiusmeri erottui. Uni tuli samassa hetkessä ja teki hyvää. Tällä kertaa hän näki kuvia kodistaan ja kesästä ja lentämisestä kaiken yläpuolella. Ja koko yön läpi hän kuunteli hiljaista huilunsoitantaa päänsä sisällä, ja se tuntui niin suloiselta.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 14, 2007 22:02:07 GMT 3
Reiska: Aamu valkeni kartanossa hieman toisenlaisen soiton merkeissä, jonkun taitavien sormien tavaillessa pianon koskettimia kaukaisuudessa. Taivas oli yhä tummia pilviä tulvillaan ja painostavassa ilmassa oli selvästi sateen tuntua, kukaties myös hippunen ukkosen uhkaa. Alakuloinen säätila ei silti tuntunut vaivaavan vanhaa rouvaa tämän koputtaessa taas tuttuun tapaan neidon asuttaman huoneen ovea ja pyyhältäessä luvan saatuaan sisään palvelemaan harvinaista vierasta. Muorin käytös oli yhtä kohteliasta ja hyväsydämistä kuten aiemminkin, vaikka tällä kertaa hän rohkeni myös muistuttaa nuorempaa riittävästä ravinnon saamisesta - eihän tyttö ollut nauttinut edellisenä päivänä edes lounasta, saati päivällista tai illallista. Mistä ihmeestä toisella olisi enää kapoisesta kehostaan laihduttaa, kun neiti ei korsettiakaan käyttänyt? Saattoi Martha tosin aavistaa tässä tilanteessa olevan muitakin mutkia, mutta näistä hän ei puhunut ääneen. Katettuaan toiselle tuhdin aamiaisen eteen ja vannotettuaan tyttöä ilmestymään lounaalle, lähti vanhus lopulta matkoihinsa, jättäen taas vain vaimeiden sävelten kaiut jälkeensä. Tuo soitto oli oikeastaan hyvin vivahteikkaista, valtaosin haikeaa, toisinaan myös vihaista, voimallista, aivan kuin joku olisi vuodattanut korkeiden ja matalien nuottien kautta tunteitaan.*
Daliah: Daliah siristeli silmiään. Vaikka aamu ei ollutkaan kirkas, tuntui se valoisammalta kuin edellinen. Ehkä hän siristeli silmiään vain sen takia, että aamuisin niin tehtiin. Tai ehkä hän siristeli, koska huoneessa taas häärinyt pyörremyrsky oli kaikin puolin valoisalla olemuksellaan jatkuvasti silkkaa vastakohtaa neidon itsensä sielunmaisemalle. Tosin tämäkin asia alkoi muuttua. Edellisenä päivänä hän oli yhtälailla alkanut piristyä, mutta kohdattuaan tuon kidnappaajanuorukaisen oli hän taas järkkynyt pieneltä mieleltään. Ehkäpä sen sijaan tänään Daliah etsisi käsiinsä tuon hauskan muorin ja vähän juttelisi tämän kanssa, imisi itseensä lisää energiaa, saisi ehkä jotain tekemistä kaiken tämän synkistelyn sijaan. Syötyään aivan kaiken, viimeistä muruakin myöten koko aamiaisen hän liukui peitteiden suloisesta lämmöstä varsin vastahakoisesti ja vilahti vikkelin askelin tulisijan edessä roikkuvien vaatteidensa luo. Koska valkea oli selvästi jo aikaa sitten sammunut, olivat paksut kankaat yhä inhottavan märkiä ja ennen kaikkea vastenmielisen kylmiä. Inahtaen pettyneesti neito syöksähti takaisin peitteiden alle, missä hänen unilämpönsä yhä kuulsi suloisena. Jos hän vain taas nukkuisi. Ei! Nyt ei enää huvittanut nukkua, nyt oli herätty ja… Päättäväinen uusi syöksy edellisenä aamu osoitetun kaapin luokse. Puolihuolimattomasti Daliah nappasi oven takaa jonkin leningin ja heilautti sen ylleen. Peiliin vilkaisu sai aikaan vimmatun hiusten sukimisen. Harmi ettei ollut mitään millä ne kiinnittää, mutta ainakin ne nyt laskeutuivat selkää pitkin puhtaina ja hohtavina. Pian ovi jo sulkeutui takana ja kevenneet, vaikkakin yhä jalkineilla suojaamattomat askeleet seurasivat samaan suuntaan kuin edellispäivänä olivat lähteneet. Tällä kertaa tosin torniin ei ollut mitään aikomusta suunnata. Hyi! Pianon sävelet saivat koko rakennuksen nyt tuntumaan aivan erilaiselta. Melodian arvaamattomuus tosin alkoi hyvin nopeasti ahdistaa. Nyt olisi pitänyt saada kuunnella kaikkea mahdollisimman keveää ja naiivia. Portaikkoon päästessään tunsi Daliah olevansa aivan pyörällä päästään siitä, mitä tuo tuntematon muusikko todella yritti kertoa.
Reiska: Käytävät eivät tuntuneet juuri muuttuneen sitten viime näkemän, paitsi kukaties vain tulleet tutummiksi niissä jo kerran jos toisenkin harhailleelle. Kaukainen soitanta soljui ohi valkeiden patsaiden ja palavien lampettien, kuiskutellen hiljaisena kulkijan korvissa, ja käyden myös vähitellen, askelten saatossa kuuluvammaksi. Sävelissä saattoi hyvinkin erottaa tietynlaista torjuvaa sävyä. Välillä ne vaimenivat lähes kokonaan, aivan kuin soittaja olisi koettanut pikemminkin harhauttaa kuulijoitaan kuin houkutella näitä puoleensa. Kuka hyvänsä vaikuttikaan tuon kaihoisan sonaatin takana, ei selvästi pyrkinyt viihdyttämään ketään talossa. Neito ei ollut ainoa, jota mutkikas melodia silti kosketti tänä syksyistä myrskyä enteilevänä aamuna. Jonkin ajan kuluttua kulman takaa osui vieraan kohdalle toinenkin palvelijatar, tosin paljon rouva Marthaa nuorempi ja kokemattomampi tapaus. Tyttö oli parhaillaan ollut tomuttamassa taulujen kehyksiä pitkällä ja pörröisellä huiskallaan, vaimean soiton siivitettyä hänet selvästi omiin ajatuksiinsa. Rowenna hätkähti melkoisesti vieraan neidon ilmaannuttua näkyviin lähes varoittamatta, ja niiasi kiireesti tajuttuaan kenestä tuntemattoman kohdalla täytyi olla kyse. ”Hyvää huomenta, arvon neiti.”, sopersi piika häkeltyneenä ja jäi nöyrään asentoon uskaltamatta ilmaista kasvoillaan sen enempää ihmetystä, vaikka toisen ilmeisen vaatimaton tausta taisi häntä hieman oudoksuttaakin. Rowenna oli ollut talon palveluksessa polvenkorkuisesta saakka, ja tiesi jo yhtä jos toista erakosta isännästä – tosin enemmän oletusten kuin totuuksien pohjalta. Palvelijatar pohti varmasti parhaillaan päänsä sisällä miksi ja miten toinen oli päätynyt taloon, jossa harvemmin tapasi käydä ketään ulkopuolisia.
Daliah: Valittu leninki osoittautui nyt päivänvalon ja kartanon omien tuikkujen äärellä siniseksi. Miten hauska sattuma sinänsä. lempivärin osuminen kohdalle tuntui kuin piristävältä enteeltä. Puhumattakaan ravitsevasta aamupalasta, joka oli saanut sydämen lyömään voimakkaammin. Kaikesta huolimatta Daliah huomasi hieman niiskuttavansa ja ajoittain tuntui suuri aivastus värisyttävän häntä kuin maanjäristys puuta. Puhumattakaan tästä kummasta, kiertävästä tunteesta, jossain syvällä hänen sisällään, vatsan seutuvilla. Kaiken pahoinvoinnin ei annettu vetää mieltä lokaan, mutta aina oli mahdollisuus siitä, että iltaan mennessä nousisi kuume ja tauti, tälle tosiasialle ei tosin suotu kuin yksi nopea ajatus. Oli tarkoitus lakata masentelemasta. Tosiasiat oli hyväksyttävä sellaisinaan. Vaikka kyllä auringonpaiste olisi todella tehnyt terää. Kirkas, elämää lupaava valo ja lämpö olisivat todella voineet nyt tehdä päivästä lopullisesti pelastetun. Daliah oli koko ajan siinä kulkiessaan terästänyt aistejaan, kuunnellen ääniä ja katsellen, yrittäen ottaa selvää missä hänen olisi mahdollistaa yhyttää jokin elävä olento. Jälleen kuului kyllä kaukaista puhetta, askelia ja tiukkoja käskyjä silloin tällöin, mutta Käytäväsokkeloiden kaiku sekoitti täysin suunnan miltä äänet saapuivat. Vai liikahtiko tuolla jossain jokin? Tuskin oli harhailija ehtinyt ymmärtää uuden mutkan osuneen kohdalleen kun hän ja kohdalle osunut hätkähtivät silminnähtävästi. Daliah vetäisi oitis oikean käden kaulalleen, siinä samalla kun säikähdyksestä imaisi keuhkonsa täyteen ilmaa. Toisen nopea reagointi ja niiaaminen tosin hälvensi järkytyksen siinä samassa. ”Huomenta, huomenta…” Daliah yritti taikoa jonkinasteista hymyä huulilleen. Hän ei todellakaan ollut tottunut tähän niiailuun ja kumarsi nyt päättään alemmas yrittäen tavoittaa toisen kasvot. ”Osaatko auttaa eksynyttä hädässä? Etsin Martha-rouvaa, josko hän osaisi vastat muutamaan päätäni askarruttavaan kysymykseen.”
Reiska: Rowenna kohotti ujosti katsettaan ja tarkasteli toisen neidon kasvoja samalla kun hän hätisteli lukuisat vieraaseen liittyneet arvailut mielestään, keskittyäkseen vastaamaan toisen esittämään tiedusteluun. Kysymys oli talon mittakaavassa toki helppo, mutta toisinaan kuin elosalaman tavoin hyörivän vanhuksen tavoittaminen oli sittenkin vallan toinen juttu. Onneksi rouva Marthalla oli taipumus pitää kuuluvaa ääntä kaivatessaan muiden sisäköiden huomiota osakseen. Piika käännähti aavistuksen ja rypisti kulmiaan muistellessaan, mistä tädin viimeisin tomera kehoitus oli mahtanut kantautua. Viimein hän vaikutti pääsevän oletuksistaan jonkinlaiseen päätelmään: ”Toki, arvon neiti... hänen pitäisi olla parhaillaan kartanon alimmassa kerroksessa, tarkemmin ottaen keittiössä, uskoisin. Haluaisitteko minun näyttävän teille tietä?”, tarjoutui piika huomaavaisesti saattamaan, vaieten odottamaan neidon mielipidettä. Mikäli vastaus olisi kielteinen, hän niiaisi syvään ja toivottaisi leidille mitä parhainta päivänjatkoa, muutoin toinen saisi pian pätevän oppaan seuraansa. Molemmissa tapauksissa perille ei loppujen lopuksi ollut kovinkaan vaikea päästä, vaikka rouva Martha löytyikin lopulta tarjoilusalista, eikä keittiöstä. Pitkien pöytien ja kymmenien tuolien täyttämässä huoneessa kaikuneesta touhotuksesta ei voinut erehtyä. Vieraan nähdessään vanhus vaikutti ilahtuvan ja osoitti heti erään toisen paikalla pyörineen palvelijattaren kera etiketin mukaista kunnioitusta. ”Kas, tämäpä iloinen yllätys, arvon leidi. Kuinka voin auttaa teitä?”, kysyi rouva leppoisasti, turhamaisen virallisuuden kaikottua jo vuosia sitten hänen lempeästä, matalasta äänestään.
Daliah: Oli aina yhtä kummaa, kun toiset, aivan hänen arvoisensa nuoret naiset nöyristelivät Daliahille. Vielä viikko sitten se oli ollut hän, joka oli kumartanut nöyrästi päätään ja teititellyt vastaantulevia. Jos hänellä olisi ollut yllään tuo tulisijan edessä kuivamassa ollut leninki, olisi vieras tyttö luultavasti jättänyt niiaukset väliin ja vain toivottanut hyvät huomenet. Nyt oli asetelma toinen. Kartanossa vierailevalla oli yllään selvästi kallisarvoinen leninki ja hänen hiuksensa olivat auki, eivätkä käytännöllisen kireällä ja palvelusväelle sopivalla kampauksella. Daliah vilkaisi nopeasti ohimennen taulua, jota vieras tyttö oli ollut tomuttamassa, se sai osakseen kulmien kohoamisen ja välittömän rypistyksen ennen kuin huomio palasi nyt puhuvaan. ”Voi jos vain ehdit, todella olisin avusta kiitollinen. Olen vielä aivan hukassa tässä talossa.” sanoille nyökkäiltiin. Olisi aivan oma seikkailunsa löytää tästä vieraasta rakennuksesta yhtään mitään. Sybaresissa häntä oli ollut opas auttamassa, mutta mitä nyt saattoi niin ympäristöstä kuin eilen ulkoakin nähdystä, ei tämä rakennus kumminkaan voinut olla aivan yhtä eksyttävä kuin mitä lordin massiivinen palatsi, mutta yhtä kaikki, tämä oli Daliahille toinen kerta kun hän oli jaloillaan ja tutki paikkaa. Kohdatessaan uudemman kerran tämän suloisen rouvan ei neitokainen voinut olla vastaamatta lämpimään hymyyn. ”Katsos minulla on pieni ongelma. Ymmärtääkseni tulen täällä viettämään jonkin aikaa, enkä tunne rakennusta yhtään, saatikka osaa tehdä mitään, kun ei juttukaveriakaan ole. Olisiko täällä minulle jotain puuhaa? Olen aika näppärä käsistäni ja ripeä jaloistani.”
Reiska: Hyväntuulisuus muorin kasvoilla tuntui sen kuin kasvavan hänen havaitessaan vieraan piristyneen viime kerrasta ja päättäneen jäädä kartanoon pidemmäksi aikaa. Edellisen kerran laaksossa vieraillut kaunis haltia ei ollut halunnut tai saanut mahdollisuutta edes astua kartanon maille, mistä rouva Martha oli yhä hivenen hapan talon isännälle. Tuore tapaus tuntui kuitenkin laimentavan melkoisesti muorin pettymystä. Neidon puheita ei tosin käsitetty tarjoukseksi osallistua taloudenhoitoon, vaikka jotain sensuuntaista saattoi maininta nopeista kintuista vihjatakin. Tuskinpa rouva olisi kuitenkaan sulattanut ajatusta vieraan laittamisesta likaisiin hommiin. ”Voi, toki tästä kartanosta ajanvietettä löytyy, vaikka suuremmat juhlat tuntuvatkin olevan historiaa.”, vakuutti mummo sydämellisesti, sattuen samalla katsahtamaan sivulleen: ”...noh, Adele, lakkaa tuijottamasta ja jatka töitäsi.”, huomautti hän lähellä seisoneelle tytölle, joka oli hetkellisesti unohtanut asemansa ja jäänyt toljottamaan vierasta suurin silmin, suu aavistuksen raollaan. Yhteisistä piirteistä päätellen kyseessä saattoi olla oppaana toimineen palvelijattaren sisar, tai vähintään joku muu lähisukulainen. Nuorempi nainen nyökkäsi kiireesti, niiasi ja kiiruhti toisen tytön kera ulos huoneesta. Rouva Martha odotti hetken kunnes molemmat olivat menneet, ennen kuin hän jatkoi puhettaan: ”Talossa on varsin kattava kirjasto ja takkahuoneen lipastoista löytyy neuloja, lankaa ja kangasta ristipistotöihin. Kylpylässä olette tainneet jo käydäkin, ja kuten saatatte kuulla, on peilihuoneessa flyygeli, mikäli soittaminen miellyttäisi teitä.”, luetteli vanhus sujuvasti tavanomaisimpia aatelisten harrastuksia, viitaten viimeisissä sanoissaan vienosti kaikuviin säveliin. ”Mitä seuraan taas tulee niin... noh, täällä ei asustele lisäksenne muita kuin nuori isäntä, mutta me palvelijat käymme talossa aina aamuisin ja päivisin, mikäli herra ei ehdi noina aikoina pitämään teille seuraa.”, lisäsi vanhus auliisti, vaikka tässä kohtaa hänen otsalleen näyttikin uurtuvan muutama ryppy lisää.
Daliah: Toki Daliah tiesi kysymyksensä varsin kummalliseksi ja ennenkuulumattomaksi. Mutta yhtälailla hän tiesi tulevansa hulluksi, jos kaikki mitä hänellä oli tehtävissä, oli istua yksin huoneessaan ja odottaa, että tämän kirotun kartanon paholaismainen isäntä päättäisi viimein päästää vieraansa kärsimyksistään, tavalla tai toisella. Ja ehkä tutustumalla palvelusväkeen saattaisi vierailija koota jonkinlaisen kuvan siitä missä ja miksi hän oli, kun kerran kidnappaajanuorukainen oli niin taitava kysymyksiä väistelemään. Hän oli tosin tainnut muotoilla kysymyksensä hiukan väärin. Voi todellakaan ei tytöllä ollut aikomustakaan ottaa osaa yhtään mihinkään juhliin tai muihin kammottavan stressaaviin tapahtumiin. Hän vilkaisi piakisesti tyttöä, joka oli saanut toruja osakseen ja lyhyen hetken kapeilla kasvoilla kävi kummastus toisen käytöksestä. Mitä hänessä nyt muka oli toljottamista, mutta muorin taas puhuessa kääntyi tämän puoleen. ”Soittaa en osaa yhtään, mutta lukeminen on kyllä varsin miellyttävä tapa laajentaa tietämystään.” hän jatkoi nyt tutun aurinkoiseksi käyvää hymyään. Olipa todella ihanaa olla pitkästä aikaa tavallisten, hyväsydämisten ihmisten kanssa tekemisissä. Tai no, eihän siitä kovin pitkää aikaa ollut, kun Daliah oli toivottanut Karrille ja tämän lapsille hyvät yöt ja sen jälkeen ei ollutkaan tavallista tallaajaa näkynyt mailla, ei halmeilla. ”Mutta käsityöt voisivat olla varsin rauhoittavia.” Hän jatkoi tuumimistaan. Tässä vaiheessa keskustelua ei enää kehtaisi tarjota apua keittiön puolella tai vaikka haravoimaan. Olisi siis jatkettava alkuperäisessä suunitelmassa ja penkoa läpi tämä vieras kartano ja opetella sen jokainen tuumakin ulkoa. Se voisi olla vallan jännittävääkin, kun jatkuvasti pitäisi varoa talon nuoren isännän kohtaamista. Maininta tästä erakosta sai synkän aallon karistamaan hymyn pois tytön huulilta ja hän vain nyökkäsi muorin viimeisille sanoille. ”Mistähän mahtaisi kirjasto tai takkahuone löytyä?”
Reiska: Muori taisikin toistaiseksi olla autuaan tietämätön vieraan saapumiseen johtaneista syistä, kuten nuorukaisen syyllisyydestä tämän kaappaamiseen, puhumattakaan tapahtumista jotka olivat edeltäneet kaksikon ilmaantumista paikalle. Nuori herra tuntui tosin aina palaavan mitä merkillisimmillä tavoilla: Edellisellä kerralla palvelusperhe olisi voinut vaikka vannoa tätä vainajaksi, kunnes isäntä olikin herännyt yön hämärissä kuolleista. Nämä muistot olivat tosin hyvin häilyvät, armollisesti tukahdutetut, kuten myös tietoisuus siitä ihmeellisestä tosiseikasta, ettei herra näyttänyt vuosien saatossa vanhenneen päivääkään. Kartanossa oli tiettyjä asioita, joista ei puhuttu ääneen, ja vaikka joku olisikin joskus maininnut niistä, ei vastauksia olisi varmasti kuulunut. Vanhus oli rypistänyt otsaansa tietäessään, ettei velho ollut luonteena siitä seurallisimmasta päästä. Toisaalta neitokaan ei ollut välittänyt mainita miehestä enää sanallakaan. Rouva Martha ei ymmärtänyt, mistä kaksikon välillä mahtoi hiertää, mutta hän tajusi kyllä milloin kannatti olla puuttumatta muiden poruihin ja antaa tilanteen edetä omalla painollaan. Hän nyökkäsi ja katsahti avoimen oven suuntaan kutsuakseen toisen tytöistä takaisin. ”Adele, tulehan tänne! Saat luvan esitellä leidille paikkoja.”, ohjeisti rouva luokseen palannutta tyttöä. ”Olen iän myötä hidastunut luiltani, joten hän toimittaa kierroksen ripeämmin.”, selitti rouva hieman pahoitellen neidolle, jättäen tämän kohteliaan eleen siivin nuoremman huostaan. Jonkun olisi kuitenkin pidettävä ohjia siivouksesta, ja rouva Martha oli tässä omiaan. ”Olkaa niin hyvä, arvon neiti...”, lausui Adele viitatessaan vierasta seuraamaan. Hän johdatti leidin aluksi kirjastoon, joka sijaitsi kartanon toisessa kerroksessa ja oli kieltämättä ’kattava’ sanan koko merkityksessä. Teosten täyttämä tila ei tosin ollut yhtä valtava kuin Sybaresissa nähty kirjallisen tiedon aarrekammio, mutta sitäkin viehättävämpi tunnelmaltaan. Ilma tuoksui vanhalta pergamentilta ja musteelta. ”Tuota... anteeksi että katsoin teitä aiemmin niin pitkään, arvon neiti. Täällä käy hyvin harvoin vieraita.”, toisti Adele jo melkein tutuksi käyneen fraasin, niiaten nöyrästi ja ilmehtien pahoitellen. ”Haluaisitteko jatkaa eteenpäin?”
Daliah: Uusi nyökkäys ja pieni hymy palasi tämän huulille, ei tosin enää yhtä lämpimänä kuin aiemmin. Oli toki mukavaa saada joku esittelemään paikojja oikein kädestä pitäen, mutta nyt ei vieraalla neidolla olisi ollut yhtään energiaa yrittää kehittää kevyttä keskustelua tai kysellä kiinnostuneesti kaikesta kartanoon ja sen menneisyyteen liittyvästä. Hän kumminkin kääntyi Adeleksi kutsutun puoleen ja yritti pitää kasvoillaan mahdollisimman neutraalin ystävällisen ilmeen. Ja toisaalta, mukavaahan se vain oli saada seuraksi suurin piirtein samanikäinen ja –kaltainen tyttö. Vaikka sitten olisivatkin hiljaa. Kirjastoon saapuminen tuntui kuin tuntuikin lohdulliselta. Pergamentin ja papyruksen tuoksu oli aina yhtä suloinen. Jos maailmassa ei toista tapaa olisi hukuttaa aikaa, olisi lukeminen se ainoa ja oikea. Pahoitteluille pitkistä katseista Daliah hymähti ja heilautti kättään. Hän saattoi hyvin ymmärtää, ettei tämä rakennus paljoa vieraita nähnyt, kun isäntä kerran oli mitä oli. ”Ei se mitään. Kyllä minäkin ihmettelisin, jos muukalainen yhtäkkiä ilmaantuisi päiväjärjestystä sekoittamaan. Jatketaan toki matkaa, en tahdo vaivata sinua turhan pitkään.” Ajatus takkahuoneen löytymisestä kyllä hieman jännitti. Käsityöt eivät aivan olleet hänen erityisalaansa, Daliah oli enemmänkin tottunut maalailemaan tai muovailemaan savesta tai muusta vahasta, ei käyttämään lankaa ja neulaa. Toki hän osasi paikan parsia ja kutoa sukat, jos nyt hätä tuli, mutta jälki ei varmasti ollut kuin ammattilaisen käsistä. Ja toisaalta käsitöitä tehdessä hänellä ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin antaa taas pienen mielensä vaeltaa villinä ja se ei todellakaan tulisi nyt kuuloonkaan, kun suurimmat tunnemyrskyt olivat viimein helpottaneet. Parhaimmillaan, jos Daliah ei kohtaisi tätä kartanon nuorta isäntää, saattaisi hän vallan nauttia tämän kauniin rakennuksen suomasta suojasta, ainakin siihen asti kunnes uusia pilviä ilmaantuisi taivaanrantaan.
Reiska: Piika jatkoi kuuliaisesti opastustaan, johdatellen neitoa pitkin kartanon käytäviä ja availlen tälle vastaan tulevia ovia, esitelläkseen niiden takana avartuvia saleja. Talossa tuntui löytyvän sekä kokoa että kaikkea mitä keskivertohovi saattoi viihtyäkseen suinkin toivoa. Oli tanssisali ja teatteri, kauneussalonki ja kaunis, laajalta seinäalalta lasitettu galleria, joka tosin vaikutti jääneen jo ajat sitten käyttämättä. Heidän kulkiessaan eteenpäin rakennuksen toista siipeä kuulosti musiikki käyvän kuin varkain kuuluvammaksi, kunnes sävelten saattoi suurella varmuudella todeta kantautuvan eräiden korkeiden pariovien takaa. Tässä kohtaa Adele pysähtyi epäröimään, kunnes hän hymyili neidolle hieman pahoitellen. ”Parasta ettemme häiritse isäntää.”, hän kuiskasi hiljaa ja nyökkäsi kaksikkoa jatkamaan matkaa. Palvelijatar oli esitellyt paikat melko lyhytsanaisesti, unohtamatta kuitenkaan kertoa myös huoneista, joihin ei kannattanut kuulemma kovin usein eksyä. Yksi näistä oli tilava sali, jonka lattiaa kirjoivat merkilliset ornamentit ja seiniä reunustivat telineet täynnä erilaisia aseita. ”Täällä isäntä harjoittelee, eikä kukaan saa tällöin astua sisään.”, selvitti piika vaimealla äänellä, kokien samalla pienen puistatuksen. ”Sieltä kuuluu joskus kamalia ääniä, mutta niistä ei kuulemma kannata välittää...”, hän lisäsi vaimeammin, sulkien oven visusti perässään ja vauhdittaen askeleitaan. Lopulta he saapuivat suureen takkahuoneeseen, joka sijaitsi lähes keskellä rakennusta. Tulipesiä oli useampia, ja kahdessa niistä loimusi parhaillaan lämmin valkea. ”Isäntä käy täällä välillä, ja...”, aloitti tyttö mutta sulki suunsa tajutessaan aikovansa taas toistaa nuorukaisen toiveen, ettei häntä häirittäisi missään tilanteessa. Adele tiedosti paremmin kuin hyvin kuinka epäkohteliasta olisi kehoittaa vierasta elämään kartanossa vaivihkaa ja liikkumaan varpaisillaan, varoen osumasta samoihin paikkoihin herran kanssa. Eikö tämä neito ollut yhtä kaikki isännän vieras? Kukaties säännöt eivät koskettaneet toista kuten palveluskuntaa. Piika puraisi huultaan ja punastui poskiltaan. ”...herra itse kertoo varmasti mielellään lisää talostaan.”, koetti hän korjata lausettaan, vaikka noista sanoista ei kuultanut turhan paljon varmuutta.
Daliah: Tarkkaan Daliah yritti painaa mieleensä missä kerroksessa ja missä kohtaa kirjasto oli sijainnut. Kyllä hänellä varmasti vielä menisi jonkin aikaa, ennen kuin hän täysin hahmottaisi miten päin, millä käytävällä ja mihin suuntaan oltiin matkalla. Kartano oli ikään kuin itsensä peilikuva ja mahtava, pääovelle päättyvä portaikko oli keskiö, jonka ympärillä kaikki pyöri. Ripeät olivat tämän Adelen askeleet hänen kulkiessaan hieman vieraan edellä. Daliah yritti patsaiden ja taulujen avulla painaa mieleensä tien, mutta ei hänen päänsä ehtinyt käsitellä jokaista kuvaa ja muotoa. Oli mahdollisesti antauduttava kohtalon huomaan, mikäli halusi takaisin saman paikkaan päästä. eikä ajatus sinällään ollut vastenmielinen, kun oli joku haju mihin mennä, ei harhailussa kuluisi päiväkausia, mutta pikku seikkailu olisi silti mahdollinen. Tällaisia ajatuksia vaalean pään sisällä pyöri siinä kun kaksikko eteni pitkillä käytävillä puikahtaen milloin minkäkinlaiseen tilaan ja saliin ihmettelemään. Silloin tällöin Daliah kysyi ohimennen jotain, mutta loppuen lopuksi tilat olivat hyvin tavanomaisia tämänlaiselle kartanolle, ainakin näin saattoi tyhmempikin maalaislikka olettaa. Sääli tosin oli, että kaikkialta suorastaan huusi autius ja käyttämättömyys. Yhtäkään sielua ei heidän vastaansa tullut, eikä kukaan tuntunut nauttivan kauniista tiloista. Koko rakennus oli palvelusväkeä lukuun ottamatta täysin tyhjä. Ei mennyt kauaakaan kun Daliah ymmärsi koko aamun korviinsa kantautuneen soitannan yhtäkkiä saaneen lisää voimaa, ei sittenkin se oli saanut kuuluvuutta. Ei… Sehän kuului vieressä olevasta huoneesta. Tuskin ehti Daliah tajuta tilanteen kun Adeleksi kutsuttu jo lausui sen todeksi. Ripeä oli nyökkäys, jonka arvelu isännän häiritsemisestä vastaukseksi sai. Antoi isännän vain soitella rauhassa. Toivottavasti hän ei olisi kuullut käytävällä liikkuneen jonkun. Takkahuoneeseen saapuminen oli yhtäkaikki helpotus, se oli kuin koko rakennuksen sykkivä, lämmin sydän iloisesti lepattavine valkeoineen. ”Tämä on oikein viihtyisä ja ihanan lämmin.” Daliah lausui huokaisten tyytyväisenä. ”Jos vain haluat niin saat kyllä jatkaa keskeytettyjä töitäsi, vaikken uskokaan isännän ehtivän minulle kodistaan kertomaan, luulen jääväni oikein mielelläni tähän lämpöön, ehkä haen kirjan tänne seurakseni.” Daliah hymyili piialle, joka ilmeisen mielellään tekikin lähtöä. Mahtoi olla kummallista joutua näin rikkomaan rutiineja. Jäätyään yksin erikoiseen tilaan Daliah tunsi kuinka saattoi taas hengittää rauhassa. Hän käveli hitaasti huoneen toiselle puolelle, ikkunoiden luo, ohimenneessään napaten yhdeltä divaanilta viltin käsivarsilleen ja katsellessaan ulos hän ikään kuin syleili pehmeää kangasta ja lämmitteli sitä vasten.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 14, 2007 22:07:20 GMT 3
Reiska: Ajan sai varmasti kulumaan rattoisasti kodikkaassa takkahuoneessa, joka sekin piti sisällään liki kokonaisen seinämän pituudelta vanhoja kirjoja, sekä tietenkin lipastoja täynnä muorin mainitsemia joutavan ajan askareita. Huonekalut olivat muhkeita ja mukavia, ja niille seuraa tekevillä matalilla pöydillä oli tarjolla sekä juotavaa että hedelmiä. Pienessä alkovissa oli koroke soittajille, jotka tosin loistivat tietenkin poissaolollaan. Tarkemmin kuulostellen ei pianon pimputustakaan voinut enää tavoittaa, ja vain hiiltyvillä haloilla rätisevä tuli loi tilaan tunnelmaa. Adele oli palannut luvan kanssa puuhiinsa, eivätkä muutkaan palvelijat sattuneet turhan päiten paikalle, jossa näytti olevan kaikki mallillaan - ainakin siihen asti, kunnes vastapäinen ovi raottui, ja aina yhtä synkeä hahmo astui siitä sisään. Nuorukainen oli omissa ajatuksissaan eikä huomannut aluksi lainkaan huoneessa olevaa neitoa. Hän ei odottanut kohtaavansa täällä ketään nyt kuten aiemminkaan. Moiselta oletukselta meni kuitenkin taas pohja kun velho tiedosti jonkun muun läsnäolon ja tajusi mistä varoittamaton aavistus oli lähtöisin. Hetken murto-osan hän oli selvästi aikeissa kääntyä kannoillaan ja marssia takaisin samaa tietä jota oli tullutkin. Toisaalta, muistaessaan kuka oli lopulta herra talossa, tukahdutti hän vaistomaisen mielihalunsa ja päätti jatkaa kulkuaan kohti tavanomaisinta lepopaikkaansa kookkaan takan edustalla. Neidon suuntaan osoitettiin vain lyhyt nyökkäys, ei sen enempää. Kyse ei ollut niinkään tylystä käytöksestä kuin matalan profiilin ylläpidosta. Hän ei kokenut itseään tervetulleeksi, saati halunnut häiritä neitoa – tai vielä vähemmän kuulla valituksia. Onneksi isännälle mieluisin laiskanlinna jökötti kulmassa, jossa hän saattoi istua melkeinpä selin vieraaseen. Vain leveäsuinen hiha ja kappale kalvakkaa ihoa jäi näkyviin, herran kaataessa itselleen juotavaa ja laskiessa käsivartensa nojalle. Hän ei takuulla tekisi puheenavausta, niin hullulta kuin koko jäytävä tilanne tuntuikin.
Daliah: Ulkona oli herätessä vallinnut jo varsin uhkaava sää. Tuntui lohdulliselta voida seistä täällä, paksujen muurien suojassa, suloisessa lämmössä, vailla pelkoa vilustumisesta tai vaikkapa kaatuvan puun alle jäämisestä. Kasvoja alkoi kuumottaa nopeasti, sen verran lähelle tulta hän oli mennyt, että nyt oli jo astuttava kauemmas. Päästämättä irti turvakseen nappaamasta kankaasta, antoi Daliah nyt katseensa kiertää tilaa. Täällä siis kartanon väellä oli tapana istua tekemässä käsitöitä. Jos hänellä olisi nyt ollut yllään alkuperäinen leninkinsä, olisi siitä hyvin voinut korjata muutaman reiän ja purkauman. Mutta toisaalta… Aivan! Keksimisen riemua kasvoillaan Daliah pyörähti ympäri etsien piironkia, josta aloittaa tutkimukset. Hän tarvitsi todella jonkinlaisen nauhan, jolla sitoa hiuksensa, sellaisen punomiseen ei menisi koko päivää ja hän ehkä jopa kykenisi mokomaan ilman kummempia alusta aloittamisia ja manailua. Innokas tonkiminen tuottikin tulosta ja koska Daliah oli päättänyt nyt sitten käyttää tätä leninkiä niin kauan kun muitten vaatteissa oli liikuttava, sattui käteen osunut sininen lanka täydelliseksi pariksi kankaalle. Voiton riemuinen hymy huulillaan hän kohottautui piirongin äärestä kädessään muutama koukku ja puikko, joilla punoa nauha. Elämäniloinen ilme tosin vaihtui hetkessä säikähdyksen kalpeaan kauhuun. Hänen lähelläänhän liikkui joku! Ei vaatinut kuin pienen eleen kääntyä tulijan suuntaan ja johan tuo tunkeilija oli tunnistettavissa. Niin mielellään olisi neito antanut ryhtinsä pudota ja lannistuksen ja pettymyksen sekaisen irvistyksen vääristää kasvonsa. Juuri kun kaikki oli mennyt niin hyvin. Mutta todellakaan hän ei aikonut mokoman pahanilman linnun nyt pilata aivan kaikkea. Tervehdykseen vastattiin yhtä suurellisella eleellä ja Daliah kääntyi takaisin piirongin puoleen. Jos löytyisi vielä toinen, hieman vaaleampi väri jolla luoda kuvio. Ihan sama oikeastaan, hän nappasi epähuomiossa yhden kerän ja työnsi laatikon kiinni. Pyhille kiitos tuo tunkeilija oli päätynyt aivan vastakkaiselle puolelle huonetta ja vielä noin päin, ettei katseiden kohtaamisesta ollut pelkoa. Daliah nappasi lankansa ja puikkonsa ja jo niin rakkaaksi käyneen viltin, jonka levitti yhden tulisijan eteen ja kävi sen päälle istumaan. Siinä valkean kajossa olisi jopa voinut olla miellyttävää istua. Hän veti pään esiin toisesta kerästä ja alkoi kilisten luoda silmukoita ja työnnellä puikkoja milloin mihinkäkin kohtaan syntyvää nauhaa. Hiljaisuus olisi ollut täydellinen ilman tulen rätinää ja työstä syntyvää heleää kilkettä, mutta oikeastaan molemmat äänet kuulostivat miellyttäviltä.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 18, 2007 10:47:06 GMT 3
Nuori ikivanha isäntä vartoi jonkin aikaa varautuneena kuulostellen, kuinka toinen huoneessa oleskelija mahtaisi reagoida hänen ilmeisen harmilliseen läsnäoloonsa. Outoa miten nuorukainen tunsi olonsa epämukavaksi ja inhotuksi omassa kodissaan. Kun valituksia ei kuitenkaan kuulunut, vaan hiljaisuus rakoili vain vaimeasta käsitöiden kilkutuksesta, saattoi velho vähitellen rentoutua ja keskittyä nauttimaan myös omasta rauhastaan. Neidon puuhista päätellen tämä oli niin ikään tehnyt jo valintansa jäämisestä, minkä myötä tiedustelu moisista mielipiteistä kävi lopulta tarpeettomaksi. Nuori herra siemaisi viiniään ja langetti mietteliään katseensa takassa tanssivaan tuleen. Tilanne oli toistaiseksi hallinnassa, mutta tulevaisuus oli edelleen varsin epävarma. Hän toivoi vieraansa nauttivan raukeista hetkistä kun vielä saattoi. Muutamaa tuntia myöhemmin rouva Martha tuli ilmoittamaan päivällisen katetuksi, mutta nuori herra kieltäytyi huomaavaisesti kutsusta. Syy tähän oli varsin selvä: hänestä tuntui ettei kumpikaan asukkaista välittänyt vielä toistensa seurasta. Neito saisi nauttia ateriastaan yksin, kärvistelemättä suotta pingoittuneessa hiljaisuudessa. Seuraava kuukausi kului kartanossa melko levollisissa merkeissä, talon rutiinien tullessa vähitellen vieraalle tutuiksi. Rouva Martha perheineen saapui rakennukseen aina aamuisin, siivoten ja laittaen ruokaa päivälliseen saakka, jonka jälkeen palvelusväki sai palata aidan ulkopuolella sijaitsevaan kotiinsa. Isäntä itse otti ihme kyllä hoitaakseen illallisen laittamisen, eikä hän ollut siinä lainkaan hassumpi tekijä. Harvinaisen harrastuksen oli täytynyt tulla velholle tavaksi, sillä muutoin ylhäisen herran tarpeettomasti näkemää vaivaa olisi ollut vaikea selittää. Nuorukainen nautti tosin oman osansa ateriansa aina tornissaan, jättäen loput ruoasta odottamaan neitoa. Hän vältteli muutoinkin näyttäytymästä niin valoisan kuin hämäränkin aikaan, sulkeutuen joko harjoitussaliin hiomaan taitojaan tai peilihuoneeseen soittamaan. Takkahuoneessa hän kävi enää harvemmin, kirjastossa silloin tällöin. Vaikka talon varsinainen omistaja oli siis melko köyhää seuraa häntä kaipaamattomalle, kehkeytyi piioista pian sitäkin mukavampia juttukavereita ikäiselleen. Sisarukset Adele ja Rowenna kävivät vähitellen avoimemmiksi, kun nuorten neitojen uteliaisuus voitti hiljalleen muodollisuuden, ja he haikailivat kuulevansa kertomuksia muualta mantereelta. Maailmaa nähnyt vieras jos kuka osasi varmasti vastata kysymykseen jos toiseenkin, kuten vaikkapa miltä isot kaupungit näyttivät, miten hoveissa oikeasti elettiin ja minkälaisia muotivillityksiä siellä seurattiin. Loputtomasta kiinnostuksestaan päätellen tytöt olivat asuneet koko ikänsä laaksossa tai sen läheisyydessä, tyytyen turvattuun elämään perheensä parissa. Niinpä ei lienenyt yllätys, että he kertoivat puolestaan juttuja lähinnä hyvin rajatuista aiheista, kuten vaikkapa päivämatkan päässä sijaitsevasta kylästä. Gisa vaikutti puheiden mukaan melko vaatimattomalta taajamalta, sen kaupankäynnin ja kulkuyhteyksien olemattomilta. Mielikuvaa maustoi tosin melkoisesti sisarusten kuiskima huhu, jonka mukaan yhteisöstä katosi säännöllisesti nuoria neitoja. Kartanon herra olikin henkilökohtaisesti kieltänyt tyttöjä menemästä enää tuohon paikkaan. Sota ja kadotus olivat kuulemma hyvää vauhtia leviämässä Myrkmeren jokaiseen kolkkaan. Nuori herra itse oli tietenkin toinen piikojen suosituimmista juorunlähteistä. Neito sai hyvin pian melko väritetyn käsityksen kaappaajastaan, jota vuoroin kuiskien kammoksuttiin tai puolusteltiin kiivaasti, riippuen yleensä äänessä olevasta sisaruksesta. ”Rowenna on salaa ihastunut häneen.”, selitti Adele asiantuntevasti hihittäen. ”Enpäs! Ole hiljaa, Adele!”, parahti Rowenna tähän häkeltyneenä, vilkuillen hädissään ympärilleen. Ei kai kukaan ollut vain kuullut? ”Myönnä pois. Tiedän kuinka hakeudut aina siivoamaan ylempiin kerroksiin kun peilisalista alkaa kantautua pianon säveliä. Toivoisit salaa olevasi hänen kauniin ja haikean soittonsa kohde.”, nauroi Adele kiusoitellen. ”Onhan herra toki rikas, komea ja karismaattinen omalla, jurolla tavallaan. Liian synkeä kyllä omaan makuuni, mutta ah, niin mysteerinen. Lisäksi hänessä on kutkuttavaa vaaran tuntua.”, huokaisi Adele hilpeästi liioitellen, saaden sanoillaan punan syvenemään Rowennan kasvoilla. Palvelijat pitivät isäntää toki omituisena, mutta he kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän oli myös hyväntekijä, joka oli suonut perheelle kodin, toimeentulon ja turvaa. Rowenna kimmahti huultaan purren pystyyn ja risti kätensä rinnalleen puuskaan. ”Hän... hän ei näe ketään muita kuin edesmenneen rakastettunsa!”, oli sisar kivahtanut ja karannut kiukkuisena huoneesta. Adele oli katsonut hetken tämän perään, kohauttanut olkiaan ja hymyillyt hieman surumielisemmin. ”Niinpä... ja sitä paitsi, mitäpä pahainen piika voisi toivoa elämässä saavuttavansa.”, oli hän todennut hiljaa. Kyseinen kohtaus oli ollut vain yksi monista tapahtumista ja sananvaihdoista vierivien viikkojen varrella, ja ennen kuin vastentahtoinen vieras arvasikaan, oli puolet hänen vankeusajastaan kulunut umpeen. Syksy lähestyi loppuaan ja kylmenevät yöt alkoivat kuurata kartanon pihamaata ritisevään, kimmeltävään routaan. Aivan näinä päivinä sataisi varmasti ensilumi maahan ja vuoraisi pohjoisen laakson puhtoiseen vaippaan. Hieman erilainen valoisa aika oli aluillaan.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 21, 2007 22:16:23 GMT 3
Loppuen lopuksi kuukausi oli hyvin lyhyt aika ihmisen elämästä ja se kului nopeasti. Luultavasti tätä vauhtia kiihdyttivät monet tekijät. Jos kartanon vieraan olisi todella pitänyt viettää päivänsä heräten, syöden ja takkahuoneessa istuen, olisi hän varmasti kokenut olonsa varsin surkeaksi ja yksinäiseksi, mutta tasapainottavia tekijöitä alkoi löytyä varsin nopeasti. Kartanon kirjasto osoittautui erittäin laajaksi. Se tuoksui ihanalta ja oli hiljainen, pysähtynyt, juuri sellainen kuin maailma satojen ja taas satojen nidosten välissä kuuluikin olla. Helposti saattoi Daliah unohtua johonkin nurkkaan istumaan ja lukemaan. Muutaman kerran hän huomasi heräävänsä lattialta istumasta avonainen teos sylissään, vain pieni kynttilänpätkä enää valonaan. Helposti hän oli löytänyt mieleisensälaisia nidoksia; paljon seikkailuja, sankareita ja jännittävää mystiikkaa. Yhtälailla hän rakastui valtavaan atlakseen, tuskin hän jaksoi vetää sitä hyllystä esiin ja jok’ikisellä kerralla ote lipsahtikin niin, ettei hänen auttanut muuta kuin ohjata kaaosta. Kertaakaan arvokas teos ei pudonnut niin, että sen sivut olisivat revenneet irti, mutta kertaakaan, se ei laskeutunut kauniisti ja äänettä sijoiltaan. Nahkakannet olivat varmasti laajemmat kuin avaajansa rintakehä ja niiden kampeaminen paikoilleen oli aina hikistä hommaa, mutta ihailijalleen ei olisi tullut mieleenkään jättää arvoesinettä lojumaan lattialle tai vaihtoehtoisesti työntää puolihuolimatta hyllyyn, johon se ei kuulunut. Vaikka Daliah ei välittänytkään kirjan omistajasta, ei negatiivisia tunteita tarvinnut purkaa osattomiin. Harvassa eivät myöskään olleet ne kerrat, kun neito oli nukahtanut joko kirjan tai kutimensa ääreen takkahuoneessa. Jahka hän oli päässyt yli enimmistä sydämentykytyksistään ja todella antanut periksi tilanteelle, hyväksynyt sen, ja rentoutunut, tunsi hän itsensä päivä päivältä yhä vain raukeammaksi, varsinkin jos sai olla omissa oloissaan. Usein hänellä jäi illallinen väliin, sillä oli pian päivällisen jälkeen vaipunut niin syvään uneen, että herätessään ymmärsi yön jo käyneen pitkälle. Tämä oli kerrassaan kummallista, sillä normaalisti Daliah oli yhtä eloton päivisin kuin pieni lapsi, joka on vasta saanut uuden lelun toverikseen. Päivät olivat tämän nuoren naisen aikaa kukoistaa ja toimia, mitä enemmän valoa, sitä enemmän hänessä oli energiaa, eikä nyt vielä puhuttu vuoden lyhyimmistä päivistä, valoisaa aikaa oli vielä suht’ paljon. Onneksi tosin hänen ei tarvinnut viettää päiviään täydessä yksinäisyydessä ja näin ollen hän ei nukahdellutkaan ennen päivällisiä. Rouva Martha perheineen osoittautui varsin mukavaksi seuraksi. He olivat juuri sellaista tavallista, jalkansa maassa pitävää väkeä, jollaisten joukossa Daliah oli kasvanut ja jollaisena hän itseäänkin piti. Martha itse muistutti niin paljon vierailijan omaa äitiä, että harvassa eivät olleet ne kerrat, kun hänen kaulaansa olisi haluttu kapsahtaa ja vuodattaa kaikki paha ja ihana, mitä vuoden päiviin oli mahtunut. Rouva oli myös yhtä itsepäinen ja hääräilevä kuin mamma kotopuolessa. Ja valtavan kädenväännön takana oli, että vieras neito sai viimein itse laskeutua kartanon sydämenä sykkivään keittiöön aamiaisensa valmistamaan. Vain viikko saapumisensa jälkeen Daliah huomasi kummaa herkkyyttä joillekin mauille. Ja ehkä hajuillekin. Eräänä aamuna saadessaan aamupalansa eteensä vuoteeseen hän vain huomasi ennen niin suloiselta tuntuneen teen tuoksun nyt nostattavan hänessä inhon väreitä. Ja tuo inhottava omenahillo, jota oli joka aamu puuron joukossa! Rohkeutta oli pitänyt kerätä koko aamupäivän verran ja sitten häiritsemään päivällisen valmisteluja, muuta lopulta suostuttelu tuotti tulosta. Ja toisaalta saihan hän näin hyvän syyn aina päästä juttelemaan näiden lämminsydämisten ihmisten kanssa heti aamusta, varsinkin, kun hän tuntui nyt heräävän ennen aamunkoita ilman mitään ponnistuksia, varmaan jonkinlainen vastapaino kaikille päiväunille. Usein aamupalan nautittuaan hän sitten seurasi Marthan tyttäriä huoneisiin ja käytäville mihin he milloinkin menivät päiväänsä toimittamaan, autteli sen minkä hänen annettiin, mutta ennen kaikkea jutteli näiden ihanan eloisien ikätovereidensa kanssa. Nämä kaksi olivat kaikin puolin kuin Daliah, ehkä hiukan enemmän jalat maassa, mutta helposti oli heissäkin nähtävissä se haikaileva liekki, joka muukalaisessa itsessä oli lopulta roihahtanut niin polttavaksi, että oli pakottanut jättämään tutut kuviot ja suuntaamaan tuntemattomaan. Tosin selvästi näillä neidoilla oli hiukan harhainen kuva siitä, mikä ja kuka taloon ilmaantunut tunkeilija oli. Ei mennyt kauaakaan, kun Daliah oli jo varsin tarkkaan hahmottanut paljonko palvelusväki tiesi ensinnäkään hänestä ja toisekseen isännästään ylipäänsä. Jälkimmäinen tuli sinänsä pettymyksenä, että olisi ollut varsin miellyttävää saada edes tältä suunnalta jotain valaistusta siihen mihin paikkaan ja miksi oltiin tultu. Mikä oli tämän nuoren kartanonherran rooli ja mikä ihme oli se näytelmä, johon kyseinen osa oli arvottu. Varsin selvää oli, että nuori vaaleatukkainen neitokainen oli vahingossa ajautunut sivuosaan, jossain suuremmassa, mitä luultavammin vahinko oli täydellinen kaikkien osalta. Myös lordin. Hämmentäviä oli näiden nuorien piikojen suhtautuminen isäntäänsä. Kunnioitusta, pelkoa ja kaukaista ihailua. Ihailua? Puhuttaessa varsinkin Rowennan orastavasta rakkauden alusta tätä isäntää kohtaan, ei Daliah osannut muuta kuin hymyillä varovaisesti ja naurahtaa silloin kun Adelekin nauroi. Kyseessähän oli nuori, juro mies, joka ei luultavasti itsekkään tiennyt mitä oli tekemässä. Mutta yhä vain toistuva puheenaihe tämä nuorukainen oli ja kyllä niiden pohjalta jonkinlaisen kuvan tästä isännästä sai. Ainakin, että hän oli melkoinen erakko ja oli joskus ollut palavasti rakastunut johonkin nuoreen neitoon. Ei tarvinnut montaa kertaa toimittaa yhteenlaskuja, kun oli ymmärrettävissä että niin tuo maalaus tornista, kuin tämä mysteerineitokin olivat mitä luultavammin sama ihminen. No selvä, ehkä kyseessä ei sitten ollut täysin läpimätä yksilö, mutta toisaalta, mitä rakkaus muka todistaa? Sen , että tuollakin miehellä oli heikko kohta. Ehkä pitämällä tikaria sen naisen kurkulla olisi ollut mahdollista päästä pois tästä paikasta. Yhtä lailla kuin kissalla oli viikset, ei vieraan neidon mieltä vieläkään saisi noin vain pysymään aloillaan, vaan niin keskustelun kuin keskustelun aikana se yhä lähti harhailemaan omille teilleen, palautuen vasta keskeytettäessä. Usein tämä keskeytys oli joko naurun pyrskähdys tai sitten suoraan haikailijalle osoitettu kysymys. Usein Daliah saikin vastailla siitä, millaista elämä toisaalla maailmassa oli ja minkälaista hänen elämänsä oli ollut. Hän kertoi ikätovereilleen siitä, että oli ilmeisen kaukaa kotoisin ja jo vuosia sitten ensi kerran lähti etsimään itseään. Hän kertoi olleensa pienen kylän tyttö pää täynnä hupsuja unelmia ja oli piitkään ollut eräälle linnanherralle töissä hänkin ja kohdannut mitä mielenkiintoisempia ihmisiä siellä, mutta että kyseistä linnaa ei enää ollut ja sen tuhosta hänet oli eräs mies pelastanut. Noiden sanojen jälkeen ei ollut vaikeaa tulkita välähdystä tyttöjen katseessa ja lupaavaa virnistystä huulilla. ”Ja kyllä, hänen kanssaan koin vielä niin paljon, etten voinut olla rakastumatta häneen.” Tässä katse auttamatta lähti kohoamaan jonnekin kaukaisuuksiin ja käsi kohosi kaulalla välkehtivälle erikoisen kauniille korulle. ”Ja hän oli ihmeellinen ja jännittävä ja niin…” Sanoja oli vaikea hakea ja lopulta etsivä katse suli hymyyn ja nauruun. ”No kyllähän te tiedätte. Juuri sellainen, mitä ei voi sanoin kuvailla. Sellainen, joka saa sydämen ensin pysähtymään ja sitten laukkaamaan kuin pelästynyt villivarsa. Jonka pelkkä katse saa sinut unohtamaan ajan ja paikan.” Heleä nauru pyyhki utuisan kaipuun hänen olemuksestaan. ”Juuri sellainen, mistä kirjat kertovat ja jonka oitis luulee pelkäksi uneksi.” Hän virnisti aina tässä vaiheessa, sillä useasti hän eri sanoin joutui lordiaan kuvailemaan, mutta koskaan ei sen enempää suostunut kertomaan, ei nimeä tai sitä, miksi ei nyt ollut tuon luona. Eikä hän koskaan kutsunut Syraniaan lordiksi, vaan täksi mieheksi, jota kohtaa tunsi niin paljon tai ’häneksi’ tai herrakseen. Vaikka olisikin ollut suloista ruokkia toisten romantiikannälkää kertomalla, ettei hänkään ollut kuin pahainen piika, joka todella oli rakstunut linnanherraansa ja lyhyen hetken elämästään elänyt kuin kuningatar, ei hän ensinnäkään halunnut vaikuttaa pyrkyriltä eikä toisaalta halunnut avata sitä ovea, jonka jälkeen olisi kerrottava niin paljon muutakin ja vastattava kysymyksiin, joihin ei ehkä edes tiedetty vastausta. Sillä johan Daliah oli jo Sybaresissa ehtinyt miettimään, mitä todella oli tekemässä. Eihän hän todellisuudessa vieläkään tiennyt lordistaan juuri mitään, vastahan hän oli oppinut tämän nimenkin tietämään. Vain hetkeä ennen kuin oli lupautunut tämän morsioksi. ”Ääh… Ei kaikkea voi kertoa, tai mystisyys katoaa.” Hän yritti peittää mielipahansa poikasta aina vain jatkuvaan hymyilyyn. ”Sen sijaan olenko kertonut teille, mitä ne etelässä vetävät kesällä leninkiensä alle.” Tai millä maustoivat paistinsa tai millaista olutta panivat tai mistä syystä juhlivat, aina Daliah löysi poikkeavan aiheen, jolla johdatella keskustelu toisaalle ikäviksi käyvistä aiheista. Yhtä kaikki hän ehti keskustella näiden nuorten neitojen kanssa vaikka mistä, sillä tunnit olivat hänelle pitkiä ja joutilaita muuten ja mielellään hän tunki näiden mukaan. Ja toisaalta, oli huomattavissa, että ehkäpä kirjaston ja takkahuoneen siisteydestä pidettiin nyt erityisen tarkkaa huolta, sillä piiat saapuivat hämmästyttävän usein huiskineen juuri sinne, minne tämä vieras oli mennyt aamupäivän hetkiään viettämään. Vaikka aika kuluikin verkkaan, se silti kului. Hyväksyttyään tiedon, ettei ilmeisesti läheisestä kylästä olisi hänelle mitään hyötyä, heitti Daliah hetkeksi kaikki pakoaikeensa romukoppaan. Kohtalo oli ihmeellinen. Kohtalo oli suonut hänen tapaavan lordin silloin Perionin ulkopuolella ja varmasti aamuiset pitkät katseet vuoteella lepäävän suuntaan, eivät jäisi viimeisiksi silmäyksiksi. Vakaasti nuori neito uskoi kohtaavansa vielä Syraninsa, nyt olisi vain osattava vartoa oikeaa hetkeä. Jonkinaikaa hän ehti pohtia vaihtoehtoa astella palvelusväen mukana porttien ulkopuolelle ja lähteä vain kävelemään tietä pitkin, mutta tämä jatkuva väsymys ja kummalliset kuumotukset, jotka aaltojen lailla saivat hänen kehonsa tuntumaan välillä niin heikoilta, eivät luvanneet hyvää pitkälle pakomatkalle. Niinpä eräässä tietyssä huoneessa, tulisijan edessä, oli jo muutamat käsineet, tossut ja huppupäähineet kudottuina. Vuoteen alle oli heitetty useampi pilalle mennyt yksilö; päähine, joka kävi lähinnä hyvin pienen lapsen hupullisesta viitasta ja toinenkin sukka, joka ilmeisesti liian kireälti punotun nauhan ansiosta oli pesussa kutistunut aivan pikkiriikkiseksi. Mutta kaikista niistä oli helposti pääteltävissä, että vapaata aikaa oli ja sitä käytettiin mitä mielikuvituksellisempiin käsityöyritelmiin. Enää eivät pitkät hunajaiset kiharat juosseet piitkin nuoren naisen selkää, vaan ne oli sidottu yhä vain useammalla nauhalle erilaisille palmikoiduille kampauksille ja nutturoille, siinäkin yksi tapaa kuluttaa aikaa aamulla ja vaikka mitä hän oppikin. Erityiseksi bravuuriksi muodostui otsalta lähtevät kaksi päänmyötäistä lettiä, joihin piilotettiin nauha mukaan ja pituuksiin päästessä pitkät hiukset palmikoitiin nauhan avulla kiinni pää pitkin sidottujen kanssa. Koko sykermä oli äärettömän monimutkainen ja se piti aloittaa monta kertaa alusta ennen kuin onnistui, mutta lopputulos oli aina kauhean hauskan tuntuinen ja kummallisen kolmiuloitteinen. Iltaisin vuoteeseen käydessään, vedettyään yömekoksi ylleen vanhan alusmekkonsa, hän vietti pitkät tovit sukien hiuksiaan ja sormien yrittäen saada ne taas oikenemaan, niin että aamulla ne olivat taas suorat ja helpot taiteilla uudelle hiusveistokselle. Daliah nukkui aina hiukset auki, vaikka se usein tarkoittikin karvojen tunkeutumista niin kasvoille, korviin, silmiin, suuhun ja nenäänkin, mutta muuten hän tunsi olevansa kuin sidottu ja se ei todellakaan ollut mukavaa. Yöt hän kyllä nukkui hyvin, rauhallisesti, usein nähden mitä mielikuvituksellisimpia unia. Itse asiassa herääminen oli monena aamuna äärettömän ikävää, sillä se tarkoitti heräämistä uuteen joutilaaseen päivään. Unissaan hän pystyi tekemään mitä vain. Mutta aina hän nousi ylös, venytteli, nappasi päiväleninkinsä mukaan ja sujahti vikkelästi käytävän toisella puolella sijaitsevaan kylpyhuoneeseen. Siellä hän pesi kasvonsa, vaihtoi vaatteensa ja aloitti tuon kampausseikkailunsa. Mutta eräänä aamuna, juuri sinä samaisena, kun ensilumi oli laskeutunut, oli herääminen aivan toisen sorttinen. Daliah ei ehtynyt huomaavaan uutta, erilailla kirkasta valoa huoneessaan, ei tunnustelemaan ilman raikkautta huoneessaan. Ei suinkaan. Hän nukkui selällään ja yhtäkkiä vihreät silmät vain rävähtivät auki. Ne olivat suuret ja kirkkaat kuin metsälammet, kuin hän olisi maannut hereillä jo tovin, aavistustakaan unisesta turtuneisuudesta ei ollut huomattavissa. Voi ei mitään sellaista! Vain silmänräpäystä myöhemmin tuosta paholaismaisesta katseesta hän ponkaisi istumaan vetäen syvään henkeä sieraimetkin eläimellisesti laajentuen. Samalla kun peitteet lensivät kaaressa lattialle syöksähti oikea käsi suun eteen alkaen väkivaltaisesti puristaa, niin että henki salpautui nenästäkin. Ei ollut aikaa etsiä jalkoihin suojaa tai liioin tutuksi käynyttä leninkiä mukaan vaihdettavaksi. Sen sijaan Daliah karkasi vuoteesta kuin henkensä edestä juokseva eläin repäisten vapaalla kädellään molemmat ovet auki tieltään. Kylpyhuoneeseen päästessään hän ehti tuskin etsiä sopivaa vatia, jotain alusastiaa käsiinsä, kun hän jo antoi ylen. Toimitus kesti pitkään ja sen jälkeen hän lysähti lattialle hikipisarat kasvoillaan juosten. Kauaa ei nuori neito ehtinyt hengähtää, kun uusi kouraisu vatsassa jo vavisutti koko kehoa ja astian puoleen oli pakko kääntyä uudemman kerran. Ja vielä kolmannenkin. Lopulta Daliah löysi itsensä makaamasta huoneen suloisen viileällä kivilattialla huohottaen, ehkä vähän kouristellenkin. Hän pyyhki otsaansa, haukkoi henkeään, pyyhki ehkä silmiäänkin ja taas keskittyi vain hengittämään. Hän pyörähti selälleen ja puristi silmänsä tiukasti yhteen. Tuskan ja epätoivoisen raivon irvistys vei kasvoilta kaikin niille muuten niin ominaisen suloisuuden ja sympaattisuuden. Vieläkö olisi noustava astian tykö? Ei ehkä sittenkään. Hitaasti sydämen jyskytys korvissa alkoi tasaantua ja hengittäminenkin alkoi käydä helpommaksi. Saatuaan silmänsä avattua hän ymmärsi jättäneensä kylpyhuoneen oven auki. Voi toivottavasti noiden kirottujen käytävien kaiku ei ollut vienyt inhottavaa viestiä eteenpäin! Voipuneella potkaisulla hän sai oven sysättyä kiinni. Oliko hän nyt todella tullut sairaaksi? Kaiken muun hauskan lisäksi? Daliah piteli yhä vaimeasti jylisevää vatsaansa, silitteli sitä, ikään kuin rauhoitellen kaiken pahan alkua ja juurta. Silitellen vatsaansa joka tuntui olevan turvoksissakin. Ei. Pahoinvoinnin alku ja lähde oli tuossa korkeammalla, kylkiluiden alla, mutta turvotus oli selvästi alempana. Huomattavasti alempana. Jo toistamiseen saman aamun aikana rävähtivät nuo silmät taas yliluonnollisen suuriksi, epäuskoisiksi tällä kertaa, aivan kuin kauhistuneiksi. Nyt päässä syttynyt ajatus oli aivan omia laatuaan. Hän alkoi hitaasti laskea päiviä. Siitä lähtien kun hän oli tähän kirottuun paikkaan saapunut, oli koko vartalo ajoittain tuntunut oudolta, kuin vieraalta, mutta sehän nyt oli selvä, kun olo oli muutenkin vieras ja outo. Mutta tämä kaikki muu… Toinen käsi kohosi rinnoille, varovaisesti hän kosketti toista, sitten toista hieman tutkivaisemmin. Taas molemmat kädet putosivat vatsalle. Ja sillä hetkellä hengitys salpautui. Ylös kompuroidessaan hän lennätti pellavaleningin yltään ja haparoivalla askeleella astui peilin eteen, katsoen alastonta itseään nyt erittäin arvostelevasti. Luomet lähtivät hitaasti putoamaan alaspäin hänen kumartuessaan kohti kuvajaistaan, tuijottaen vatsaansa. Jyskyttävä toive päässä toisteli ”lihonut, olet lihonut!”. Mutta Daliah oli syntynyt ja kasvanut tiiviissä maalaisyhteisössä, iissä nuorin pojankloppikin tiesi, milloin uusi pikkusisarus oli saanut alkunsa ja kuinka osoitti olevaisuudestaan. Askel kauemmas peilistä, toinenkin. Epäusko alkoi vaihtua hämmennykseen ja johonkin epätoivon ja rajattoman riemun välivaiheille. ”Ei voi.. miten voi.. Miten muka…” Kyllä Daliah tiesi, miten lapsia tehtiin, mutta että hän onnistuisi tuosta noin vain; pyhä jumaluus! Hitaasti hän veti alusleningin takaisin ylleen vain astuakseen takaisin huoneeseensa ja vaihtaakseen sen päiväpukuunsa. Kuin unessa hän jätti huoneensa, unohtaen sujauttaa jalkansa lainavaatekaapista löytämiinsä jalkineisiin. Ja suinkaan hän ei välittänyt laittaa tukkaansa. Ajatukset olivat nyt jälleen kerran aivan sekaisin. Tätä olisi saatava nyt ajatella kaikessa rauhassa. Hitaasti hän laskeutui alas ja etsiytyi keittiöön ilmoittaakseen, että menisi vastoin normaaleja tapojaan alakerroksen kylpylään hiukan virkistymään. Että aamu ei ollut alkanut täysin tavanomaisesti. Sen enempää selittelemättä hän olikin kadonnut portaat alas suloisen rauhoittavasti solisevan veden keskelle. Helposti puolille päivin hän vain ui, ja istui erilaisten vesisuihkujen alla tai vain kellui vedessä katsellen joko luonnonkivimuodostelmia ympärillään tai kasvot vedessä, yrittäen tarkentaa pohjaa allaan.
((Innostuin.. sori... en oo ikinä tän mittasta vuoroa kirjottanu ja paljon jäi yhä sanomatta. Yritä nyt jatkaa tuosta miten pystyt, ei tuossa paljoa tartuttavaa ole.))
|
|
|
Post by R.C. on Oct 24, 2007 22:57:26 GMT 3
Jahka neito oli ehtinyt hautua noissa ylellisissä altaissa kyllikseen ja päättänyt palata takaisin rakennukseen, saattoi kaunotar havaita toisen nuorista piioista olevan häntä vastassa. Adele oli vartonut jo aikansa läheisen käytävän varrella, vaihdellen siinä hermostuneena painoa jaloillaan, kunnes kuuli jonkun nousevan ylös portaita. Tällöin sisäkön asuun sonnustautunut neitonen käännähti palmikot pelmahtaen ympäri ja niiasi harvinaisen vakavin ilmein vieraalle, aivan kuin häntä olisi vastikään muistutettu asemastaan. Asian täytyikin olla tärkeä kun aikaa sitten sinuiksi tullut tyttö tahtoi sen näin muodollisesti esittää: ”Arvoisa isäntä haluaisi keskustella kanssanne, leidi... hän odottaa teitä takkahuoneessa.”, muotoili piika välitettäväkseen sanellut terveiset ja teki toistamiseen kunniaa. ”Meidän palvelijoiden on käsketty poistua kartanosta viipymättä, joten luvallanne noudatan näitä ohjeita. Palaamme kuitenkin taas aamulla töihin.”, jatkoi nuori nainen aikailematta. Kohta hän kiiruhtikin jo sanallista siunausta saamatta matkoihinsa, peläten ehkä muutoin jäävänsä ystävänsä kanssa suusta kiinni. Tuntui liki ennenkuulumattomalta, että nuori herra oli kutsunut vieraan näin yllättäen ja varta vasten luokseen, välteltyään tätä jo kuukauden päivät. Adele oli kai syystäkin poissa tolaltaan törmättyään työnantajaansa kenties ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen kasvokkain, ja saatuaan tältä vielä henkilökohtaisesti tehtävän hoidettavakseen. Rowenna olisi varmasti pyörtynyt hänen sijassaan siihen paikkaan! Piian mentyä tuntui talo vuorokauden aikaan nähden tavallistakin hiljaisemmalta. Saattoi vain arvailla, mitä sellaista nuorukaisella oli mielessään, mistä hän ei halunnut kenenkään ulkopuolisen saavan tietoa. Kyseessä täytyi olla jotakin äärimmäisen salaista, ellei hän peräti aikonut hankkiutua neidosta eroon kenenkään näkemättä. Toisaalta velholla oli ollut jo vaikka kuinka monta yötä ja mahdollisuutta varmistaa, ettei kuolevainen avaisi enää seuraavana aamuna silmiään. Tuskinpa tuleva kohtaaminen olisi siis toiselle kohtalokas. Kuten luvattua, odotteli isäntä vierastaan jo lämpimien valkeiden kajastamassa kotoisassa salissa, tarkemmin ottaen sen perimmäisessä päässä niin, että hän saattoi tarkkailla tulijaa katseellaan jo pidemmän matkaa. Aulaan johtavat pariovet oli lukittu, mutta lyhin reitti kylpylästä avaraan tilaan kulki muutoinkin aivan vastakkaiselta suunnalta, johon nuorukainen oli viisaasti nojatuolinsakin kääntänyt. Tilanteessa tuntui olevan lievää järjestelyn makua, aivan kuin hän olisi valmistautunut johonkin tuiki tärkeään tai keskittymistä vaativaan koitokseen. Nuori mies istui tosin näennäisen rennosti paikallaan, kyynärpäänsä käsinojilla ja sormensa levollisesti syliinsä ristineenä, vetäytyneenä syvälle samettista selkämystä vasten. Suoraan tuon tukevan tuolin edessä, vinosti vasemmalla jökötti toinen samanlainen, vaikkakin vielä vapaana vartova laiskanlinna, ja välissä pöytä jolla oli viinikarahvi ja kaksi kristallipikaria. Velho oli jo täyttänyt omansa ja tyhjentänyt sen puolilleen. Nuorukaisen unelias olemus karisi kuitenkin samalla hetkellä kun huoneen ovi raottui ja vaaleaverikkö astui sisään. Luomet vetäytyivät hitaasti ja kultaiset silmät hakeutuivat paikalle saapuneeseen kuolevaiseen. Hän oli arvellutkin toisen noudattavan kehoitusta – ehkäpä toivosta tai pelosta, kukaties pelkästä uhmasta, mutta yhtä kaikki neito oli tullut. Hän nyökkäsi ilmeettömästi, kehoittaen toista hyvin vähäeleisesti siirtymään lähemmäs ja istumaan alas seuraansa. Vaikutti siltä ettei aihetta käsiteltäisi vain parissa hengenvedossa. Neidon ehdittyä asettua aloilleen avasi nuorukainen viimein suunsa ja lausahti harvinaisen kysymyksen: ”Ja millainen mahtaa olla vointisi tänään?”, tiedusteli velho ikään kuin he olisivat toistelleet nämä kohteliaisuudet toisilleen jok'ikisenä päivänä elämässään. Äänensävy oli kuitenkin vallan oma lukunsa tulkittavaksi, ja niinpä sanojen tarkoituksesta oli miltei mahdoton erehtyä: Hän tiesi jo. Oli tietenkin saattanut olla puhdasta sattumaa, että isäntä oli ottanut vieraan puhutteluun samana päivänä, jona totuus vatsan seutuville ilmaantuneesta pienestä kummusta oli valjennut vaaleaverikölle. Tasan kuukausi oli silti kulunut toisen tulosta taloon, joten nuorukainen oli lähinnä omassa aikataulussaan. Ehkäpä hän olisi joutunut itse vihjamaan maalaislikalle tämän erikoisesta tilasta, mikäli neito ei olisi tähän mennessä huomannut kehossaan mitään uutta. Nuorukainen havaitsi kuitenkin hyvin pian, ettei hänen tarvitsisi vaivautua opettamaan toiselle elämän perusasioita. Puoldemonin katse porautuikin nyt polttavana neidon kasvoihin, niin ettei ikävää aavistusta voinut enää hyvällä tahdollakaan kieltää: Hän tiedosti saman minkä toinenkin. Oli tiennyt oikeastaan jo paljon kauemmin, palauttaen kaunottaren mieleen kenties muistikuvat hämäristä vihjauksista ja ohikiitävistä hämmennyksistä. Nyt nuorukainen ei kuitenkaan ollut enää vähääkään vaivautunut saati salaileva asian suhteen, vaan päinvastoin päättäväinen. Aihe puitaisiin kuten kuuluikin, tuntuipa se kuinka kiusalliselta tahansa. Jostain kumman syystä hän tunsi olevansa yhtä lailla vastuussa kuten lordikin, joka tosin laiminlöisi luultavasti oman osansa vahingosta. Vaikutti jokseenkin ilkeältä ettei isäntä ollut vielä edes onnitellut neitoa, vaikka hän olikin tietoinen tälle suodusta onnesta. Tunnelma tuntui pikemminkin pingoittuneelta, aivan kuin olisi eletty aikoja tuomiopäivän edellä.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 25, 2007 9:29:29 GMT 3
Ehkä ajatukset eivät olleet pahemmin selvinneet tuolla alhaalla kylpylässä vietettyjen hetkien aikana, mutta ainakin rauhoittuneet ja siitä olisi sitten hyvä lähteä etsimään taas langan päätä sekavasta kerästä. Onneksi hänellä ei täällä ollut muuta kuin aikaa, aikaa ajatella. Hiuksensa huolellisesti kuivattuaan ja leningin takaisin päälleen vedettyään suoristi Daliah ryhtinsä ja päätti lähteä nyt syömään jotain, vaikka nälkä ei oikeastaan ollutkaan, mutta oli syötävä, jotta pysyi hengissä. Ajatus siitä, että hänhän söi nyt kahden edestä, sai polvet tuntumaan jälleen heikoilta ja hänen oli tarrattava tiukasti kiinni portaikon, jonne oli jo ehtinyt, kaiteeseen. Kahden edestä?! Kyllä mamma nyt nauraisi hänelle. Vaan yllätys portaiden yläpäässä oli täydellinen. Nähdessään Adelen ylösnousija ensin hiukan hämmentyi, mutta puhkesi sitten aurinkoiseen hymyyn. Oikeastaan juuri, mitä hän nyt kaipasikin, olivat tutut, ystävälliset kasvot. Mutta Adelepa ei vastannutkaan toverilliseen eleeseen, vaan alkoi pokkuroimaan ja puhuttelemaan ikätoveriaan jälleen kuin jotain aatelislikkaa. Daliah ei tiennyt tyrmistyäkö vai käskeä toisen lopettaa mokoma hölmöily. Adelen tuomat uutiset tosin muuttivat hiukan tunteiden suuntaa, eikä Daliah sitten viitsinytkään alkaa toista sättiä turhasta muodollisuudesta. Hän jäi seisomaan hetkeksi aloilleen, toinen kulma aavistuksen koholla, huulet hämmentyneesti raollaan, tuijottaen pois kiiruhtaneen perään. No Tämä kutsuhan ei olisi voinut pahempaan aikaan tulla. Mitä ihmettä tuo kartanonherra nyt halusi? Eikö mies voinut vaan asioiden olla niin kuin olivat olleet? Kaikkihan oli hiljalleen asettunut sopivasti uomiinsa. Daliah huokaisi syvään päätään puistellen. hän olisi todella nyt mieluummin vain istunut aloilleen, vaikkapa kirjastoon ja ottanut vähän asioista selvää. Mutta ei, eihän viime aikoina mikään ollut mennyt niin kuin hän oli suunnitellut, ei hyvässä eikä pahassa. Hän keräsi ylellisen leninkinsä helmat ja lähti suuntaamaan kohti takkahuonetta välittämättä käydä hakemassa itselleen jalkineita tai liioin laittaa hiuksiaan kiinni millään tavalla. Herran asialla taisi tosiaan olla kiire, kun palveluskuntakin oli ajettu pois. Ehkäpä Daliah pääsisi nyt lähtemään? Siitäköhän tässä oli kyse? Toivo toi vauhtia muutenkin jo kiiruhtaviin askeliin. Tosin juuri ennen kuin astui käytävälle, joka veisi takkahuoneelle, hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan eteensä. Kartanon nuorta herraa ei todella ollut näkynyt taas päiväkausiin, tuskin Daliah oli puolta kymmentä kertaa kohdannut tuota koko tässä paikassa viettämänään aikana. Oikeastaan koko henkilön olemassaolo oli pyritty täysin unohtamaan. Miten häneen nyt sitten pitäisi suhtautua? Tuskinpa tässä nyt lämpimiin sanoihin ja helliin hymyihin ryhdyttäisiin, mutta mököttäminen tuskin veisi hyvälle tielle. Jälleen syvä huokaus ja matka jatkui. Astuessaan sitten takkahuoneeseen Daliah ensin pysähtyi ovelle, antaen katseensa kiertää hetken tilassa. He olisivat kahden. Tuolla jökötti piironki, jonka laatikossa olisi hänen viimeisin käsityönsä, mutta sitä ei varmaankaan nyt kehtaisi turvaksi hakea. Hän painoi oven kiinni perässään ja seurasi saamaansa viittausta toiselle massiivisista istuimista. Hän asettui aivan tuolin reunalle pitäen ryhtinsä suorana ja ilmeensä suhteellisen neutraalina. toisaalta tämä tapaaminenhan oli juuri mitä tässä kaivattiin, sai aikaan sellaisen mullistuksen sisuksissa, että koko aamulla ymmärretty uutinen tahtoi unohtua. Tuntui siltä, kuin nuori nainen jatkuvasti yrittäisi pinnistää valvetilaansa yhä vain kirkkaammaksi, virittäen aistinsa herkimmilleen, ollen näin kuin jatkuvasti valmiina joko taistelemana tai pakenemaan. Sydän takoi voimakkaasti ja tiuhaan ja silmät tuntuivat kuivuvan, mutta liikaa räpyttelyä vastaan oli taisteltava, ettei tuo toinen vain kuvittelisi tytön taistelevan kyyneleitä vastaan, sillä siitä ei todellakaan ollut kyse. Mutta tilanne oli kaikin puolin epämiellyttävä ja kaukana levollisuudesta, edes hiljaisuuden rikkominen ei tuntunut laukaisevan jännitettä. ”Kiitos hyvä, vaikka nukuinkin hieman levottomasti.” Daliah nyökkäsi vastaukseksi kysymykseen ja yritti kuulostaa mahdollisimman luontevalta, todella kuin olisi joka päivä vastannut samaan tiedusteluun. Pitäisikö hänen nyt kysellä toisen vointia vai suoraan kysyä mitähän asiaa tämä koko tapaaminen koski? No ehkä kutsujalle annettaisiin mahdollisuus keskustelun jatkamiseen, sitä paitsi vastapäätäistuvan katse oli niin tehokkaasti epämiellyttävä ja hyökkäävä, että Daliah päätyi väistämään sitä ja antoi nyt omansa vain harhailla tutuksi käyneessä huoneessa. Tosin tämän tapaamisen jälkeen täällä tuskin enää aikaa kulutettaisiin, niin epämiellyttävältä hetki tuntui. Ainakaan hän ei vastaisi toisen katseeseen, niin kauan kuin tuo tuijotti noin julkean epäkohteliaasti, tuli lähinnä paha olo.
|
|