|
Post by R.C. on Oct 30, 2007 11:57:11 GMT 3
”Sepä mukavaa...”, totesi nuorukainen viileästi, lähinnä vain saattaakseen hyödyttömäksi käyneen puheenparren pisteeseen. Hän oli avannut keskustelun ja kertonut kaiken tarvittavan jo katseellaan, joten oli aika siirtyä varsinaiseen asiaan. Silti velho ei erehtyisi latelemaan sanottavaansa vain yhtenä ryöpytyksenä, kuten kärsimätön riipus oli joskus kauan sitten tehnyt. Sen sijaan aihetta olisi viisaampi johdatella paljon harkitummalla ja maalaistytölle ehkä helpommin ymmärrettävällä tavalla. Eihän isäntä arvellut istuvansa nyt mitenkään ylettömän älykkään henkilön seurassa, vaikka toisaalta hän ei ehdoin tahdoin toista vähätellytkään. Seikat, jotka puoldemonille itselleen olivat varsin selviä, lienivät kuolevaiselle kuitenkin tuntemattomia ja ehkä vaikeasti hahmotettavia, minkä hän pyrkisi parhaansa mukaan huomioimaan. Nuorukainen tiesi myös, että hänen täytyisi olla ankara opettaja näissä asioissa, kuultuaan jo neidon taipumuksista ummistaa korvansa ja mielensä kun hänen maailmankuvaansa koetettiin horjuttaa. Olihan Cãrpãthíã valittanut velholle jo kyllästymiseen saakka kovista ajoistaan Sybaresissa, ja etenkin siitä miten kuolevaisten viimeinenkin toivo oli ollut vaarassa valua hukkaan. Jollei nuori mies siis muuta ollut noista katkerista kertomuksista oppinut, niin ainakaan hän ei ottaisi sitä riskiä, että toinen keskittyisi nyt vain mielikseen mutta unohtaisi kaiken kuulemansa pian poistuttuaan. Eipä aikaakaan kun neidon huomio näyttikin lähteneen jo harhailemaan, aivan kuin tuo olisi haikaillut pääsevänsä pakoon tukalasta tilanteesta, joka ei selvästikään herättänyt enää toivoa ennenaikaisesta vapaudesta. Vai liekö se vakavuus isännän kasvoilla tai hänen horjumaton katsantonsa, jotka vieroksuttivat kuolevaista? Takassa roihuava tuli valaisi nuoren miehen piirteet vain puolittain, jättäen osan hänen kasvoistaan varjoon, ja silti molemmat kultaiset iirikset näyttivät hehkuvan samalla, häiritsevällä tavalla. ”Taidan olla melko sietämätön näky, kun koetat katseinesi noin kartella... mitä oikeastaan näet silmissäsi? Pidätkö minua normaalina?”, iski kysymys taas kuin salama kirkkaalta taivaalta. Lausahdus vaatikin siis pientä lisäselvitystä: ”Enkä tarkoita nyt luonnettani tai tekemiäni valintoja, vaan puhdasta olemustani. Luuletko minun olevan ihminen?”, jatkoi velho vaativaan sävyyn, vaikka tiesikin jo vastauksen. Vasta kolmannesta osasta puheenvuoroa katosi lopulta aiempia lauseita vaivannut hivenen retorinen maku: ”Ja jos et, niin mikä mielestäsi sitten olen? Osaatko yhtään arvata?” Pieni hymynhäivä käväisi puoldemonin suupielessä, aivan kuin hän olisi härnännyt neitoa. Ilme oli kuitenkin melko iloton. Ei hän huvikseen toisen mielipiteitä tiedustellut, tai tuonut itseään tällä tavoin esille. Sen sijaan nuorukainen kavensi silmiään, jotka puhuivat taas omaa kieltään: Äläkä suotta turhaudu, sillä tällä kaikella ei lopulta ole mitään tekemistä minun kanssani. Toimin toistaiseksi vain puhtaana esimerkkinä. Ja kyllä, ikävä aavistuksesi siitä, että keskustelumme saattaisi liittyä jotenkin syntymättömään lapseesi, on aivan aiheellinen. Vaikutti kukaties kummalliselta, kuinka nuori mies saattoi ilmaista näin paljon sanomalla niin vähän. Ja varmasti kaikella, minkä hän toi julki, oli jonkinlainen tarkoitus takanaan. Kenties hän luki neitoakin kuin avointa kirjaa, ja ehkäpä kirjoitti noille sivuille myös muutaman kohtauksen etukäteen. Tällä kertaa nuori mies vaikutti tavallistakin viileämmältä ja analysoivammalta, henkilöltä, joka osaisi helposti kääntää vastapuolen sanat tätä itseään vastaan. Neito oli nähnyt hänessä vähintään kaksi puolta, joista jälkimmäisessä oli jotakin uutta ja uhkaavampaa, aivan kuin huoneessa olisi häälynyt kolmaskin osapuoli. Varjot tuntuivat helposti pitenevän ja takassa loimuava tuli kutistuvan, aivan kuin herran katseesta hohkava valo olisi imenyt liekeiltä voiman. Nuorukaisen silmissä kajastava elämänkokemus oli sekin ikäiselleen varsin poikkeuksellista. Vieläkö toinen saattoi epäillä, etteikö kyseessä ollut kaikkea muuta kuin tavallinen kuolevainen, vaikkakin vain hivenen omalaatuinen yksilö? Painostava kysymys häälyi yhä ilmassa, ja nuorukainen odotti siihen malttavaisena vastausta. (( Nähdään sitten chatpelin merkeissä... ))
|
|
|
Post by R.C. on Oct 30, 2007 23:37:46 GMT 3
Daliah: Daliah vilkaisi kummaksuva ilme kasvoillaan puhujaa. Monta asiaa hän olisi saattanut kuvitella tuon sanovan tai kysyvän, mutta nyt ääneen lausuttu ei suinkaan niihin kuulunut. Mutta todellakin hän vain vilkaisi, toinen kulma ehkä aavistuksen enemmän koholla pian kumminkin kääntäen katseensa takaisin tuleen tai mihin nyt ikinä olikaan katsellut. Olo oli kuin kymmenvuotiaalla pikkutytöllä, joka oli rikkonut naapurin ikkunan. Vaikka seurassa istuva mies ei vaikuttanutkaan paljoa vanhemmalta, tai liioin paremmalta ihmiseltä millään tavoin, tuntui hän joka tapauksessa ottaneen opettajan aseman ja siihen oli kai alistuttava. ”Ehkäpä olet jonkinlainen velho…” Katse käväisi vielä uudestaan kartanon herrassa, sen ajan kun vaimeat sanat lausuttiin, mutta palasi jälleen sijoilleen. Niin ehkä kyseessä tosiaan oli jokin noita tai muu. Pahemmin Daliah ei ollut mokomalla päätään vaivannut. Hänen mielestään kyseessä oli henkilö, joka hallitsi magiaa keinolla tai toisella. Ja sellaisia taitoja hän oli jo jossain määrin ehtinyt kohdata, halusi tai ei.
Reiska: Neidon epävarman ehdotuksen kuullessaan tukahdutti nuorukainen vaivoin halunsa huokaista ja pyöräyttää silmiään silkasta turhautumisesta. Eikö tuota tyttöä kiinnostanut keskittyä tai miettiä vastauksiaan loppuun saakka, vai oliko kuolevainen yksinkertaisesti tyhmä? Eihän velho toki mitään neroa uskonut kuluneeksi kuukaudeksi kartanoon majoittaneensa, mutta ei hän toista toisaalta täydellisenä idioottinakaan ollut tähän asti pitänyt. Tällä tahdilla keskustelusta tulisi kuitenkin hyvin pitkä ja rasittava, jota puoldemoni oli tosin osannut jo vähän pelätäkin. Yrittikö toinen kenties vältellä aihetta? ”Terävä havainto, muttei aivan sellainen mitä sinulta odotin...”, hymähti mies vaimeasti. ”...’velho’ kuvaa oikeastaan pelkkää pätevyyttä tietyllä alalla, siinä missä ’ihminen’ on laji. Uskotko minun edustavan samaa kansaa kanssasi? Vai osaisitko kenties nimetä olemukseni muulla tavoin?”, toisti nuorukainen itsepintaisesti tiedustelunsa, hyvin hitaasti ja hieman pingoittuneella äänellä, mutta hilliten silti ihailtavan hyvin itsensä. ”Ole hyvä ja harkitse tällä kertaa kauemmin.”, lisäsi hän muka huomaavaisesti, arvellen vain sananvaihdon etenevän näin varmemmin. Velho vaikeni jälleen odottamaan ja tarkastelemaan hitusen toiveikkaana vastapuolen pohdiskelua. Kenties kehitystä alkaisi viimein tapahtua...
Daliah: Uusi puheenvuoro oli edellistä yhä vain hämmentävämpi. Nuori nainen kurtisti kulmiaan ja vetäytyi istumaan hieman tukevammin tuolilleen. Tällä kertaa hän ei vilkaissutkaan puhujaan päin vaan koitti kovasti käsittää mitä toinen haki takaa. Tilanne oli kaikin puolin epämiellyttävä ja mieli teki jatkuvasti karata pois koko huoneesta. Ja miksipä hän ei toisaalta olisi tehnyt mokomaa? Mikä kirottu tässä velvoitti istumaan kiusattavana? Valkea olisi rätissyt niin miellyttävästi. Jos huoneessa olisikin saanut vain istua itsekseen ja ehkä kilkutella käsitöitä, olisi ehkä moni asia selkiytynyt ja varsin varmasti niin tehnytkin. Mutta sen sijaan oli istuttavassa tässä ahdistavassa ilmapiirissä, painostavan tuijotuksen läpiraiskaamana. Sydän tuntui reagoivan voimakkaasti inhottavaan tilanteeseen. Se alkoi iskeä yhä vain voimakkaammin, yhä vain tiheämpään, hengittäminen kävi hetki hetkeltä hankalammaksi ja katkonaisemmaksi, puhumattakaan käsistä, jotka hikosivat, eikä niille löytynyt sopivaa paikkaa sylistä, tuolin nojilta tai helmojen piilostakaan. Katse pysyi samalla tasolla kuin miehen oma, ja jollei pää olisi ollut käännettynä aavistuksen verran kohti valkeaa, olisivat ne kohdanneet, vaan nyt vain väistivät toisensa läheltä hipaisten. Lopulta hän vetäisi syvään henkeä, käänsi päätään toisen puoleen ja rauhallisen matalalla äänellä lausui: ”Jos nyt ei oteta huomioon kummallista tapaasi liikkua paikasta toiseen ja katseesi lyömiä lieskoja, en kyllä osaa kuvitella sinua miksikään muuksi kuin kaltaisekseni.” Jos Daliah olisi saanut seurata sydäntään, olisi hän mahdollisesti maininnut jotain siitä, että toisella heistä tosin taisi olla sydän ja elämänhalua. Mutta ehkäpä oli paras pysyä hiljaa. Varsinkin, kun toinen oli selvästi suunnitellut jonkin hienon puheen pidettäväkseen.
Reiska: Kuolevaisen jälkimmäinen yritys ei ollut juuri ensimmäistä antoisampi, ja silti noilla vilpittömästi harkituilla sanoilla näytti olevan oma, erikoinen vaikutuksensa nuorukaiseen, joka tuntui kuin menevän hetkeksi sanattomaksi. Hän oli tietenkin odottanut vastaukselta jotain aivan muuta, ja ehkä vain syvällä sisimmässään toivonut vallan päinvastaista. Olisihan neito voinut kursia mielipiteensä kasaan vaikkapa niistä lukuisista hurjista huhuista, joita nuoresta herra Cabrerasta oli vuosisatojen ajan mantereella liikkunut - hirviöstä, jonka uhriksi liian moni viaton oli joutunut. Muisto kylmäsi velhon sydäntä, ja silti neidon juuri julkilausumat ajatukset olivat lämmittäneet hänen mieltään. Niin, mitäpä muuta hän olisikaan toivonut enemmän kuin olla vain tavanomainen kaduntallaaja ja saada elää muun rahvaan tavoin osana yhteisöä. Nuorukaisen ryhti kallistui ja hän painoi otsansa kohotetun kätensä rystysiä vasten, aivan kuin neito olisi edelleen koetellut kärsivällisyyttään. Todellisuudessa hän halusi vain koota hieman itseään ja ajatuksiaan tilanteessa, joka oli käynyt yllättävän raskaaksi. Oikeastaan puoldemonin olisi tehnyt mieli melkein kiittää toista kohteliaisuudesta, mutta hän pysyi kuitenkin hiljaa kunnes saattoi taas keskittyä olennaiseen. ”Unohdetaan toistaiseksi olemukseni... Entäpä lordisi? Pidätkö häntä tavanomaisena haltiana, jolta hän kenties näyttää?”, jatkoi nuorukainen lopulta, siirtäen terästyneen katseensa taas kuolevaiseen.
Daliah: Nuori nainen oli jälleen ehtinyt kääntää katseensa toisaalle, eikä sen kummemmin reagoinut nuorukaisen liikehdintään. Hänelle oli aikalailla se ja sama missä asennossa toinen istuisi ja paljonko murisi. Neitokaisen silmissä tuntui nyt synkkä pilvi peittävän niille niin ominaisen iloisen, vastapuhjenneen lehden värin. Koko asetelma, he kaksi siinä istumassa, puolittain toisiinsapäin, tuntui täydellisen teennäiseltä. Oli helppo kuvitella, että tuo kidnappaaja ei todellakaan välittänyt vieraastaan. Tuntui siltä, että lojuminen kartanon alimmassa tyrmässäkin olisi ollut miellyttävämpää kuin tämä kiusaaminen. Ainakin olisi saanut rauhassa ajatella mitä haluaa. Jos synkät olivat pilvet neidon katseessa, olivat ne synkät hänen päänsä sisällä. Olisi ollut niin helppoa antaa pään sisäisten demonien ottaa valta ja vain unohtua omaan hiljaiseen raivoon ja surkeuteen, pohtia maailman loppuun asti kaikkea mahdollista mullistusta ja ikävää. Mutta mokomalle ei annettu mahdollisuutta. Daliah käänsi päänsä hitaasti puhujan jälleen avatessa sanaisen arkkunsa. ”Hänen ymmärrän nauttivan varsin korkeaa asemaa kansansa keskuudessa. Ja haltia on aina minun silmissäni normaalista poikkeava, eli en oikeastaan osaa sanoa millainen on tavallinen haltia.” Hän kohautti olkiaan. Uusi kysymys oli kyllä osunut kipeään paikkaan. Sillä eikö vain muutamaa hetkeä ennen väkivaltaista poistumistaan Sybaresista, ollut tyttö itsekin miettinyt kuka tämä lordi oikein oli…
Reiska: Velho tiedosti varsin hyvin ettei hänen seuralaisensa pitänyt pätkääkään tilanteesta tai siihen sisältyvän sananvaihdon hankalasta aiheesta. Nuorukainen ei kuitenkaan aikonut antaa periksi vaikka neito koettaisikin tietoisesti harata häntä vastaan. Mitä pidemmälle heidän keskustelunsa etenisi ja pääsisi lähemmäs varsinaista tarkoitustaan, sitä vaikeampaa toisen vakuuttaminen totuuksin tulisi varmasti olemaan. Nuori mies oli toki varautunut tähän jo etukäteen. Kumartuessaan hieman eteenpäin vaati velho neitoakin kiinnittämään nyt kaiken huomionsa siihen, mitä hän aikoisi seuraavaksi sanoa. Mikäli toinen halusi kiukutella ja tehdä tilanteen vaikeaksi silkasta kunnioituksen puutteesta, olisi puoldemonin ehkä oikaistava toisen asennetta. Muussa tapauksessa hän odotti kuolevaisen kuuntelevan nyt tarkkaavaisena: ”...sanotaanpa vaikka näin: Sybaresin herra ei ole mitään sukua kansalleen, saati millekään haltiarodulle koko tässä maailmassa.”, hän valaisi neitoa hyvin lyhykäisesti mutta samalla varmalla sävyllä. Nuori mies piti pienen tauon antaakseen toisen sulatella sanojaan, kunnes hän lausui julki vielä toisenkin ilmeisen rehellisen havainnon: ”Vaikuttaa siltä ettet taida tuntea tätä miestä kovinkaan hyvin, ja silti olisit valmis perustamaan perhettä täysin tuntemattoman olennon kanssa. Melko rohkeaa, sanoisinko...”, totesi velho aavistuksen kulmaansa kohottaen. Tällä kertaa hän ei jättänyt ilmaan kysymyksiä vaan lähinnä niin painostavan kummastuksen, että sen saattoi tulkita lähes syytökseksi. Kenties hän odottikin kuolevaisen puolustelevan tekoaan tai kertovan hivenen motiiveistaan, jos edes osasi.
Daliah: Harmi, ettei takkahuoneessa ollut yhtä ainutta ikkunaa. Hankalaahan se olisi ollut, kun huone oli koko rakennuksen sydän ja keskiö, mutta olisi vain tehnyt niin hyvää nähdä taivas, vaikka pilvessä olisi ollutkin. Olisi ollut kaikin puolin helpompaa muutenkin pitää oma huomio vain puolittaisen tasolla, jos olisi vaikkapa muutaman linnunkin nähnyt. Sen sijaan vieras mies nojautui nyt kohti vaatien kaiken huomion. Vastahakoisesti Daliah käänsi päänsä, mutta viimeiseen asti jaksoi haikailla muualle. Hän kohtasi toisen katseen, väisti sitä sitten sen täydellisen karmivuuden vuoksi mutta veti sitten vastentahtoisesti uuteen kohtaamiseen. Tosin lausutut sanat eivät herättäneet hänessä sen kummempaa reaktiota vaan hän tuntui lähinnä nojautuvan hieman miehestä poispäin. Tilanne alkoi lähinnä tuntumaan uhkaavalta. Seuraavat sanat saivat katseen terävöitymään hieman, mutta samalla myös väistymään toisaalle. Tottahan toinen puhui, aivan totta. Ja se maistui katkeralta suussa, mutta toisaalta mitä koko asia ventovieraalle kuului? Mitä tuo kaikin puolin törkeästi käyttäytyvä parjaaja muka tiesi Daliahin elämästä, hänen perheestään tai mistään nuoreen naiseen liittyvästä? Sattumanvaraisia arvauksia ja epämääräisiä kysymyksiä. Sitä tämä keskustelu näytti olevan. Ja vastaanottavan osapuolen osalta se saisi pian saada päätöksensä. Hän käänsi päänsä kartanon herran puoleen vain yrittääkseen hymyillä vaimeasti.”Järjen ja rakkauden on aina nähty hiukan kumoavan toisensa.” Hän hymähti ja veti henkeä kuin olisi ollut aikeissa jatkaa, mutta napsautti sitten huulensa kiinni hiukan nolostuneen näköisenä ja käänsi taas päänsä vain vilkaistakseen pikaisesti ovelle päin. Ehkä sieltä joku kohta astuisi sisään?
Reiska: ”Kun rakkaus asettaa sinut tai muut vaaraan, on aika kuunnella myös järjen ääntä, mikäli mielii pitää henkensä.”, napautti nuorukainen yhtä viileästi takaisin, niin nopeasti että oli tuskin joutunut edes harkitsemaan sanojaan. Kun kerran neito oli näin tiukasti puolustuskannalla, ei hänen auttanut muu kuin jatkaa tuon vihamielisen vastarinnan murtamista. Tavalla tai toisella kuolevaisen olisi hyväksyttävä hänen mielipiteensä, otettava varoitukset vakavasti ja alettava kantaa enemmän huolta tulevasta. Olisi korkea aika valpastua ja kiinnostua asioista, joissa velho oli heistä kahdesta selvästi paremmin perillä. Onneksi puoldemonilla oli vankat sarvet ja sitäkin vahvempi tahto, vaikka myös neito todisti halutessaan olevansa varsin paksukalloinen tapaus. Kaunottaren huomion karatessa taas kerran aivan toisaalle, kohti mahdollista pakotietä, nousi nuori herra seisomaan, katsoen toista tuikeasti alaviistoon. ”Talossa ei ole ketään muita lisäksemme, eikä kukaan ole tulossa sisään siitä ovesta. Sinä et myöskään ole menossa mihinkään ennen kuin olet kuunnellut ja sisäistänyt kaiken tarpeellisen.”, ilmoitti isäntä vakavaan sävyyn, vaatien toista viimein todella ajattelemaan ja keskittymään. ”Sinun on korkea aika herätä ja ottaa sanani huomioon, mikäli haluat välttyä turhilta kärsimyksiltä. Voin saada sinut havahtumaan joko hienovaraisesti tai karkeasti. Toistaiseksi olen edennyt harkiten, mutta kärsivällisyyteni alkaa olla lopussa.” Puoldemoni piti pienen tauon kunnes päätti kuin pisteeksi i:n päälle lisätä vielä yhden, ilkeän huomautuksen: ”Lapsi ei ole vastuussa välinpitämättömästä äidistään, joten jonkun on pidettävä huoli että ajattelet hänen parastaan.” Nuorukainen aavisti kyllä kuinka loukkaavia hänen sanojensa oli täytynyt olla, mutta kukaties ne tulivat myös tarpeeseen. Ehkäpä hän tavoittaisi lopultakin toisen mielenkiinnon, vaikka sitten vetoamalla näin hävyttömästi viattomaan osapuoleen.
Daliah: ”Jos sinulla kerran on niin painavaa kerrottavaa minulle, miksi ihmeessä et kerro vaan kiertelet ja kaartelet? Näyt joka tapauksessa kaikin puolin olevan asioista paremmin perillä kuin mitä minä.” Daliah näytti todella nyt valveutuvan miehen sanoista. Toisen uhkaava asento ja vielä epämiellyttävät lausevalinnat olivat oikea valinta tähän hetkeen ja toisen selkeisiin tarkoituksiin. ”Minua myös kiinnostaisi kauheasti kuulla mitä ihmettä varten tahdot juuri minua opettaa näistä painavista asioistasi ja kiusata elämällesi kaikin puolin ulkopuolista.” Nyt iski vihreissä silmissä salama ja hitaasti nuori nainen nyt yhtälailla kohottautui seisomaan. Sama silmitön raivo, jonka piikin hän oli tuossa kamalassa, verisessä huoneessa tuntui nyt nostavan päätään, vaikka sitä kaikin voimin yritettiin hillitä. Daliah kiersi hitaasti tuolin toiselle puolelle, irrottamatta kumminkaan katsettaan kartanonherran omasta, mutta näin varmistaen, että hänen ja tuon hullun välissä olisi jotakin konkreettista. Sanat välinpitämättömistä äideistä hän sivuutti samoin kuin olisi puhuttu säästä. Tuollaiset puheet eivät millääntavoin koskeneet häntä. Ja jos olisivatkin koskeneet, ei olisi tämän törkysuun asia katsoa niiden perään.
Reiska: ”Koska sinä asetat tuon yllytyksesi kuin punaisen vaatteen härän eteen, mutta vetäiset huomiosi pois hetkenä jona totuus pääsee liian lähelle ruusuista haavemaailmaasi!”, kivahti nuori mies takaisin. ”Luulet olevasi valmis kuulemaan asioista, jotka ylittävät täysin ymmärryksesi, ja kun väistämättä putoat kyydistä, käännyt ympäri ja jatkat matkaasi taaksesi katsomatta.”, jatkoi hän yhtä tuikeaan sävyyn, vaikka salasikin pahimman ärtymyksensä vertauskuvien varjoon. ”Jos pitäisit vihasi kurissa, voisit ehkä ymmärtää minun tarkoittavan vain parastasi. Sen sijaan saatat itsepäisyydelläsi oman henkesi ja lapsesi elämän vaaraan.”, väitti nuori mies kiivaaseen sävyyn, katseensa korventaessa kahta pahemmin vastapuolta. Ohikiitävän hetken aikana hänen silmänsä kuitenkin kaventuivat ja äänensä madaltui uhkaavasti. Sanoja neidon tuli pelätä, ei tekoja, sillä seuraavaksi hän olisi selvästi saamassa mitä oli pyytänytkin: ”Mitä tekisit, jos esikoisesi ei vastaisikaan odotuksiasi? Jos hänen ihonsa ei olisikaan siloinen tai sormensa pienet ja turpeat? Jos lapsesi silmät eivät säihkyisikään viatonta sineä tai posket punoittaisi somasti?”, nuorukaisen ilkeä äänensävy sai nämä kauniit asiat kuulostamaan lähinnä irvailulta. Hän veti syvään henkeä ja antoi ilman karata raskaana huokauksena keuhkoistaan. ”...mitä sinä silloin tekisit...?”, toisti velho kysymyksensä vaimeammin, puistellen päätään ja laskeutuen yllättäen uupuneena takaisin istumaan, kumarana kuin vanha mies. Kultaisten silmien kohotessa taas neitoon oli katse niissä tuskallinen, miltei anova, pyytäen toista ottamaan mahdollisuuden tosissaan ja miettimään siihen rehellistä vastausta. Hän tiesi selvästi mistä puhui. Syyt olivat olemassa, vaikka neito olikin halunnut ne kärsimättömänä sivuuttaa ja sännätä suoraan varsinaiseen ongelmaan. Ja ehkäpä kaikista eniten pelkäsi velho kuulevansa totuuden koko rumuudessaan. Aikoisiko kuolevainen kantaa vastuun seurauksista? Tilanne kosketti puoldemonin tunteita voimakkaammin kuin pitkään aikaan, ja hetken murto-osaksi hänen oman, katkeran kohtalonsa kovettama naamio murentui. Mitä sinä tekisit jos synnyttäisit hirviön?
Daliah: Daliah säikähti silminnähden kun toinen yhtäkkiä tulistui. Sillä hetkellä, kun miehen äänen voimakkuus nousi ja suu alkoi syytää ilkeitä sanoja, hän otti nopean askeleen taaksepäin. Silmät levisivät suuriksi ja jalat jäivät asentoon, josta olisi helppo syöksyä pakoon kohti jotain, ovea tai vaikka tulisijaa, mitä vain. Tietenkin tällainen hyökkäys oli täysin odotettavissa. Kartanon herra näytti olevan kiivasluontoinen kaikin puolin ja helposti provosoitavissa, mutta sen enempää ei Daliah ollutkaan ehtinyt tuosta lyhyiden tapaamisten pohjalta päättelemään. Oikeastaan jos neito itse käyttäytyi kuin lapsi, yrittäen epätoivoisesti uskoa kauniiseen maailmassa, oli nuorukainen kuin hemmoteltu penska, vaikka minkäänlaista empatiakykyä. Sitä, miten tuo vieras oli saanut tietää vieraasta tilasta, joka oli häntä selvästi pelkäävälle itselleenkin täysin uusi, ei saatettu arvata, mutta se oli nyt sivuseikka. Seuraavat sanat tuntuivat kauhistuttavilta. Miten tuo täysin tuntematon saattoi sanoa jotain noin kauheaa? Hänen täytyi olla paholainen itse. Daliah vastasi julmaan katseeseen omallaan, mutta siitä oli tulkittavissa kaikkea muuta paitsi äsken tunnettua raivoa. Pelkoa, kauhua, järkytystä. Ja tuon viimein, ikuisuuksilta tuntuneen hetken jälkeen, vaipuessa istuimelleen taisteli ryöpyn niskaansa saanut kyyneliä vastaan. Hän käänsi selkänsä vasten istuimensa selkämystä ja kohotti toisen kätensä nyrkissä suunsa eteen, toisen laski vatsalleen. Daliah, nyt ihan rauhassa, älä anna hänen päästä pääsi sisään. Jostain syystä tuo paholainen tahtoo kiusata sinua. Älä anna hänen onnistua siinä.
Reiska: Tuskin nuorukaisen katse oli ehtinyt kohdata kauhun neidon kasvoilla, kun hänen huomiotaan jälleen väistettiin. Isku oli kaiketi osunut mutta ei vielä uponnut riittävän syvälle toisen tietoisuuteen. Velho olisi kyllä halunnut piirittää toisen mieltä harkitummin, valottaa hitaasti ongelmaa ja tuoda julki totuuden vasta kun kuolevainen ei olisi voinut kääntää siltä enää ajatuksiaan. Nyt se oli kuitenkin myöhäistä. Hän huokaisi jälleen ja kohotti kyynärpäänsä polvensa varaan, laskien toisen poskensa lannistuneena kämmentään vasten lepäämään. ”Yritätkö jälleen pistää sanani pelkän kuvitellun ilkeyteni piikkiin? Et näe metsää puilta jollet erota rehellistä kokemusta ikävien piirteiden lomasta.”, puhui nuori mies hiljaa, seuraten vuorostaan takassa hehkuvaa valkeaa puolittain valahtaneiden luomiensa varjosta. Henkinen uupumus oli jo selvästi havaittavissa, ja silti mies halusi vielä uskoa, ettei kaikki hänen näkemänsä vaiva ollut mennyt hukkaan: ”Yritän vain säästää sinua mahdollisilta tulevilta järkytyksiltä ja ehkä pelastaa henkesi siinä sivussa. Mitä aiot tehdä lapselle - joka mitä luultavimmin on poikkeuksellinen - en osaa sanoa. Siihen en voi vaikuttaa muutoin kuin valmistamalla sinua kukaties pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon, ja lievittämällä etukäteen hieman asenteitasi...”, jatkoi nuori mies sävyttömällä äänellä. Ei hänen olisi todella tarvinnut osoittaa tällaista hyvyyttä tai huolenpitoa tuiki tuntematonta neitoa kohtaan, mutta jostain syystä se tuntui nyt moraalisesti oikealta. ”Ole kiltti ja usko minua... en toivoisi tähän maailmaan enää lisää kaltaisiani...”, nuorukaisen lause katkesi kuin terällä leikaten, hänen tajutessaan menneensä liian pitkälle sanoissaan. Seurannut hiljaisuus oli jälleen rikkumaton.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 3, 2007 20:54:18 GMT 3
Daliah: Daliah pysyi pitkään vaiti, tuijottaen seinään kauempana. Maltillisemmin lausuttuja sanoja hän siinä puntaroi nyt. Ja samalla yritti rauhoittaa itseään. Ehkä se oli häneen naisena ladatut äidin ja opettajan piirteet, jotka nyt lähtivät nostamaan päätään. ”On äärettömän…” Puhuminen tuntui hankalalta, oli pakko nieleskellä ja keskittyä hengittämiseen normaalia enemmän.”Äärettömän hankalaa kuvitella sinulla olevan minkäänlaisia kuvaamiasi tarkoituksia.” Hän lähinnä vain kusikasi, ehkä ajatteli ääneen. Olihan mahdollista, että tämä mies oli tottunut puhumaan olennoille vailla tunteita, itse asiassa oli helpompi kuvitella hänet itsensä täysin tunteettomaksi, kun mietti kaikkea tuota empatiakyvyn puutetta.”Minulla ei ole mitään ymmärrystä yhäkään siitä miksi olen täällä tai mikä sinua noin kiinnostaa minun henkilökohtaisessa elämässäni.” Nuori nainen puhui yhä seinälle. Hitaasti vakaantuvalla äänellä tunnemyrskyn lieventäessä otettaan. ”Samoin kun en yhtään tiedä kuka, tai mikä olet.” Hän veti syvään henkeä ja kurtisti hieman kulmiaan tutkiessaan katonrajaa. Nyt olisi oikea hetki nostaa kissa pöydälle. Olisiko hänestä siihen.”Voisimmeko sopia näin, että minä istun hiljaa ja kuuntelen ja sinä kerrot sen minkä haluat? Ehkä pääsisimme näin koko tilanteesta helpoiten eroon.”
Reiska: Nuorukainen lähes hätkähti kuullessaan neidon seuraavat sanat ja havaitessaan tätä vaivanneen hysterian jo hieman laantuneen. Kuolevaisen puhe vaikutti yhä työläältä, mutta toinen teki selvästi parhaansa pysyäkseen rauhallisena. Ihailtava muutos, ottaen huomioon kuinka paljon vieraan sanoista oli lopulta totta. Isäntä ei toki pitänyt itseään parhaana mahdollisena valistajana. Hän oli vuosien saatossa ja kohtalonsa ikeessä jo sen verran katkeroitunut ja kyynistynyt, ettei keskustelun sävy missään tilanteessa ollut enää järin myönteinen. Nyt hän kuitenkin hymyili vaisusti ja kenties ensimmäistä kertaa kuukausiin, kiitos neidon osoittaman urheuden. Nuorukainen arveli aliarvioineensa toisen pahemman kerran. ”Jälkimmäisestä ehdotuksestasi pääsemme kyllä yhteisymmärrykseen. Ole siis hyvä ja tule takaisin istumaan, niin yritän uudelleen. Voin yhtä kaikki tehdä vain parhaani ja toivoa, että painaisit sanani edes puolittain mieleesi. Tarkoitukseni on vastoin odotuksiasi kuitenkin hyvä, näkisitpä minut muutoin missä valossa tahansa.”, vastasi velho ja suoristautui istuimellaan. Myös hän oli tyyntynyt huomattavasti aiemmasta kiihtymyksestään. Pieni siemaus viinipikarista auttoi sekin rentoutumaan, ja samalla mies saattoi vielä harkita, kuinka hän tulevan puheensa esittäisi. ”Älä epäröi kysyä jos joku seikka jää sinulle epäselväksi...”, hän muistutti huomaavaisesti tietäessään, ettei aikoisi kertoa aivan kaikkea, jollei toinen välttämättä toivoisi kuulevansa lisää. Neidon mielenrauhaa oli kukaties jo riittämiin järkytetty ilman näitä ylimääräisiä yksityiskohtiakin.
Daliah: Hitaasti Daliah kääntyi, viivytellen selvästi. Sanoin ei varmasti tarvinnut tehdä selväksi, kuinka äärettömän vaikeaksi hän koki olonsa ja kuinka epävarmana hän piti koko tilannetta. Koko ajan kuin ottaen tukea, hän piti kiinni tuolista ja irrotti otteensa vasta tuntiessaan istuvansa turvallisesti ja tukevasti. Hänen hengityksensä oli pitkiä vetoja sisään ja katkinaisia ulos. ”Jospa kysyn vasta kun koen, etten enää ymmärrä sanaakaan puheistasi. Minullahan ei ole mitään kuvaa siitä mitä ja miksi aiot minulle kertoa. On ehkä vain parempi, että pysyn vaiti, enkä edes yritä kohdata katsettasi, niin molempien luonnot pysyvät kurissa.” Neitokainen hymähti ottaessaan hieman parempaa asentoa ja tulen kajon osuessa lämpimänä hänen kasvoilleen- Harvoja hetkiä elämässään, kun Daliah oli analyyttinen. Hän ei ollut koskaan tiennytkään kykenevänsä näin rationaaliseen ajatteluun ja vieläpä tällaisessa tilanteessa. Tai ehkä syy oli juuri tämän vaikean, sekavan hetken. Ehkä hänkin syvällä sisimmässään ymmärsi, että ainoa ulospääsy takkahuoneesta ja suun ja sielun nipistäminen kahleisiin. Tulkoon sitten vaikka tuli ja helvetti.
Reiska: ”Kuten haluat.”, totesi nuori mies neutraalisti, sillä hän tiedosti saamansa tilaisuuden olevan kukaties parasta mitä maalaistytöltä sopi tähän hätään odottaa. Ehkäpä toinen ei oikeasti halunnut kuunnella häntä ollenkaan, mutta vaikea tuossa tilanteessa olisi kuuroksikaan ruveta. Velho laski kyynärpäänsä tuolin käsinojille ja asetti sormenpäänsä hallitusti yhteen, silmäillen levollisesti vastapuolta. Hän vetäisi syvään henkeä ja aloitti: ”Kuten olen jo koettanut vihjailla, on Sybaresin herra verrattain poikkeuksellinen olemukseltaan...”, muotoili nuorukainen hyvin harkitusti, välttäen sekoittamasta raakaa tietoa ja omia henkilökohtaisia mielipiteitään keskenään. Parjaamalla neidon ”puolisoa” hän herättäisi toisessa pelkkää epäluuloa. Puolueettomuus oli sen sijaan kaikki kaikessa. ”Nyt kun kannat hänen lastaan, on sinun ymmärrettävä, minkälaisia voimia ja vaaroja raskauteesi liittyy. Ensinnäkin tulet hyvin luultavasti sairastumaan ja kuumehtimaan rajusti mitä pidemmälle tilasi etenee...”, nuorukainen piti tässä kohtaa tauon nielaistakseen loput sanoista, jotka hänen olisi ehkä pitänyt samaiseen yhteyteen lisätä. Sen sijaan hän päätti oikaista ja kiiruhtaa aiheessa eteenpäin: ”...ja jos lapsesi perii puoliakaan isänsä mielenvoimista, hän... noh, sanotaanko näin: saatat alkaa tuntea omaa tahtoasi ohjailtavan. En väitä, että hän tekisi tätä ilkeyksissään, mutta lapset eivät aina ymmärrä hillitä mielihalujaan tai piileviä kykyjään... etenkään tietyssä elämänvaiheessaan.” Puoldemoni piti tauon ja antoi hengityksensä hieman tasaantua. Hän yritti suoda myös aikaa toiselle ennen kuin jatkoi kahta vakavammalla äänellä: ”Toisaalta... olisitko valmis hyväksymään jälkeläisesi, vaikka hän olisikin hieman... poikkeava? Vaikka muut hylkisivät teitä ja elämästänne tulisi vaikeaa? Ja jos hän tulisi joskus kysymään, miksi on erilainen, kertoisitko totuuden? Haluaisitko hänen arvostavan verenperintöään? Rakastaisitko häntä kaikesta huolimatta?”, nuori mies puraisi huultaan ja vaikeni. Paljon painavia kysymyksiä vaikeista aiheista. Kukaties omakohtaisen kokemuksen pohjalta kumpuavia. Hän kohotti kuitenkin ripeästi kättään, kuin torjuakseen toisen mahdolliset yritykset vastata. ”En halua syyllistää sinua millään tavalla. Olen pahoillani puolestasi, mutta luotan lapsesi olevan hyvässä hoivassa. Hän on kaikesta huolimatta viaton osaansa, mitä tahansa muu maailma ajattelisikaan. Olet vahva ja selviät varmasti tulevasta. Älä suotta menetä toivoasi, vaikka osaisitkin varautua myös vastoinkäymisiin.”, neuvoi nuorukainen ja vaikeni viimein kuin kaivaten itsekin aikaa sulatella sanomaansa. Toisen reaktio kertoisi varmasti pian kuinka hän oli suoriutunut haasteestaan.
Daliah: Daliah kuunteli hiljaa, niin kuin oli luvannutkin. Hänen katseensa ei kuollut turtuneeksi ja kaukaisuuteen tuijottavaksi, vaan iirikset liikehtivät jatkuvasti ja kasvoilla silloin tällöin vilahtavista ilmeistä saattoi päätellä muutamien ajatusten, varmasti kysymysmuotoisten, ilmaantuvan, mutta pian katoavan, luultavasti päättäväisen taustallepainamisen ansiosta. Toinen käsi laskeutui hiljalleen takaisin vatsan päälle, toisen painuessa poskelle. Kyllä hän tiesi, että rotujen keskuudesta syntyvät lapset olivat aina poikkeavia ja harvoin tulivat hyväksytyksi kumpaankaan vanhempiensa ryhmistä, mutta mitä ilmeisemmin tästä jälkeläisestä olisi odotettavissa vieläkin poikkeuksellisempaa. Miten? Sitä Daliah ei aikonut kysyä. Ei hän vielä saattanut. Olihan yhä mahdollista, että vieras mies puhui vain lämpimikseen tai puhdasta ilkeyttään, mitä ei vaihtoehtona oltu todellakaan unohtamassa, mutta epäilys oli helppo pitää omana tietona, sillä loppuen lopuksi, miksi toinen tuossamäärin haluaisi vierasta kiusata? Toisaalta jo pelkkä tieto tästä raskaudesta oli niin raskas ja mullistava nuorelle naisenalulle, että hänen pitäisi saada sitäkin vielä käsitellä pitkään. Ja päästävä puhumaan asiasta jollekin ymmärtäväisemmälle sielulle. Näitä ikäviä, painavia sanoja pääsisi käsittelemään rauhassa vasta ajan kanssa myöhemmin. Ja mikä tärkeintä, olisi lapsen isästä kyllä saatava ehkä hieman selkeämpi kuva. Tai oikeastaan olisi saatettava lordin tietoon uutinen koko asiasta. Niin tosiaan! Yksi syy lisää päästä mahdollisimman pian pois tästä kartanosta! Daliah pysyi siis vaiti, antaen päässään vilistävien ajatusten pyöriä villiä kehää, välillä pyyhkäisten tulen kajossa aamuisen uinnin jäljiltä kastuneita, nyt lämmön ansiosta kuivuneita suortuvia kasvoiltaan. Loppuen lopuksi totuushan oli se, että hänen sisällään kasvoi pieni elämä, halusi hän sitä tai ei ja oli siitä sitten tuleva mitä tahansa. Oli totta ettei hän ollut tiennyt mihin oli ryhtynyt, kun aikanaan ei ollutkaan heittänyt saamiaan ruusuja vasten lordin kasvoja ja juossut karkuun, silloin eräänä aamuna reilu vuosi sitten, mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi, eikä niin, että olisi haluttukaan. Hän hymähti hiljaa ja kuin anteeksipyytävä oli hymynyritys huulillaan vilkaistessaan aiemmin puhunutta. ”Vaikeaa minun on tuohon mitään sanoa. Tämä lapsi, jos sen suodaan syntyvän, on hedelmä ja sellaisena minun on ja haluankin sitä pitää, jahka täysin ymmärrän sen olemassaolon.”
Reiska: Isäntä oli tutkaillut vieraansa ilmeitä koko selontekonsa ajan, koettaen parhaansa mukaan tulkita toisen sisällä myllertäviä tunteita, joiden täytyi olla sekä lukuisat että ennen kaikkea sekavat. Harvinaisen hyvin saattoi nuorukainen kuolevaisen päälle ymmärtää, eikä hän suinkaan ollut ainoa henkilö jolta vastauksia kannatti etsiä. Kaiken päätteeksi neidon tyyni toteamus tuli miehelle helpotuksena. Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja hymyili vaisusti noustessaan seisomaan. ”Tässä olikin pitkälti olennaisin mitä halusin kertoa, joten en häiritse sinua enempää, ellei mieleesi jäänyt vielä kysymyksiä.”, hän ilmoitti ja odotti hetkisen, mikäli toinen halusi vielä puhua. ”Päivällinen on käsittääkseni katettu, mikäli haluaisit käydä syömässä. ”, ehdotti velho lopuksi, mutta lähti itse ruokasaliin nähden vastakkaiseen suuntaan, aikomatta selvästikään seurata tekemäänsä ehdotusta. Hän käännähti kuitenkin puolivälissä matkaansa vielä hetkeksi toisen puoleen. ”Siltä varalta että terveytesi heikkenisi jatkossa, voin laatia ohjeen sopivan lääkkeen valmistamiseksi. Kyseessä ovat melko yleiset kasvit ja yrtit, joten en usko ainesosien tuottavan ongelmaa, edes talvisaikaan, jos saapuvilla on vähänkään pätevä parantaja.”, lupasi nuori mies tavanomaisen sävyttömällä äänellään. Jäämättä odottamaan kiitosta hän katosi kohta ulos ovesta matkoihinsa.
Daliah: ”Kiitos se olisi… varmasti hyvästä.” Vastaus aloitettiin, se katkesi ja lopetettiin vasta kun toinen oli jo kadonnut ovesta. Olikohan nuori nainen koskaan huokaissut noin syvään. Hän antoi kaiken jännityksen ja vireyden karata kehostaan tuon pitkän uloshengityksen mukana ja ikään kuin lysähti tuoliinsa. ”Hyvästä niin…” Hän toisti itselleen jollain surkean ja puolihuvittuneen sävyttyneellä äänellä. Oli kyllä äärettömän hankalaa kuvitella, ettei nyt olisi myöhäinen yö. Daliah tunsi ikään kuin valuvansa pehmeää tuolia pitkin, kunnes miltei hänen koko selkänsä nojasi istuinosaan selkänojan sijaan. Asento ei ehkä ollut miellyttävin mahdollinen, mutta hyvin kuvasti hänen kehonsa tilaa tuona hetkenä. ”Noh tyttö, tekeekö mielesi ihan hirveästi ruokaa?” Hän hymähti itselleen liekkejä katselleessaan. ”Ei, juuri nyt nälkä on aika kaukainen tuntemus.” Sisäinen dialogi tuntui suorastaan vaativan päivänvaloa. ”Mutta eikö olisi tyhmää olla syömättä?” Ääni ei ollut kantava, lähinnä katkinaisia kuiskauksia, mutta ehkä tuo itselleen höpöttely teki terää. ”Olisihan se ja kauhean epäkohteliasta.” Ähkäisten hän kohottautui kunnolliseen istuma-asentoon ja venytteli pitkään niin hartioitaan, jalkojaan kuin käsivarsiaankin, ikään kuin pitkittäen lähtöään tilasta, joka oli nyt käynyt ihmeen turvallisen ja kotoisan oloiseksi. Lopulta hän nousi jaloilleen, tuntien lievää heikotusta ja pyörrytystä ja katosi hänkin ovesta käytävälle. Pakko olisi syödä, vaikka ruokahalua ei ollutkaan.
Reiska: Takkahuoneesta poistuttuaan kulki nuorukainen suorinta tietä kohti torniaan, joka tarjosi hänelle aina varman paikan levähtää ja koota ajatuksiaan. Tällä kertaa velhon motiivit olivat tosin hieman toisenlaiset, sillä olihan keskustelukin sujunut lievästä alkukankeudesta huolimatta varsin jouhevasti. Hän laatisi nyt lupauksensa mukaisesti listan yrteistä, jotka oli todennut tehokkaiksi laskemaan kuumetta ja hoitamaan erinäisiä kehon hylkimisoireita. Neito saisi itse päättää turvautuisiko tarpeen tullen saamaansa reseptiin vai uskoisiko velhon kenties yrittävän vain myrkyttää hänet. Todellisuudessa nuori mies olisi halutessaan voinut hankkiutua kuolevaisesta eroon helpomminkin. Tuskin hän oli ehtinyt kavuta kierteiset portaat ja sulkea jykevän oven takanaan, kun Cãrpãthíãn nariseva ääni kantautui yllättäen tajuntaansa. Muinainen kiusankappale oli tietenkin jo tietoinen velhon viivytyksistä, mistä sukeutuikin kohta vilkas kinastelu kaksikon välille: ”Miksi vaivaudut huolehtimaan sen hupakon tulevaisuudesta? Et ole hänelle mitään velkaa!” ”Enkö muka? Aion murhata tämän nuoren naisen miehen ja jättää hänet pärjäilemään lapsensa kanssa omillaan. Onko sitten liikaa vaadittu että yritän sovittaa tilannetta miten kuten pystyn? Ja kuka muu voisi kertoa hänelle näistä asioista? Lordi Sýránícúsko?” , tiedusteli velho kitkerästi, saaden amuletin pärskähtämään. ”Haha, mikä vitsi! Teet tytölle vain palveluksen hankkiutumalla eroon hänen ”puolisostaan”. Arkkidemoni ei ikimaailmassa ryhtyisi pennulle isäksi, ja millainen isä hän olisikaan...! Vaan en vieläkään ymmärrä mitä järkeä sinun on mokomaa maalaistyttöä kaitsea. Miksi luulet ettei tässä maailmassa ole enempää kaltaisiasi surkimuksia? Luultavimmin hän kuolee jo ennen laskettua aikaa.” , ennusti Cãrpãthíã pahansuovasti. ”Se on todennäköistä...”, huokaisi nuori mies vaimeasti. ”Voi hyvinkin olla, että näkemäni vaiva valuu hukkaan. Ehkäpä kuolema olisi hänelle jopa helpotus, kun ajattelee millainen elämä heitä muussa tapauksessa saattaisi odottaa.”, tuumasi hän päätään puistellen, suunnaten katseensa hetkeksi kaukaisuuteen. ”Kuolevaisten osa ei koskaan ole ollut helppo.”, tuhahti amuletti tähän vain välinpitämättömästi.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 5, 2007 22:54:08 GMT 3
Kaksikon välistä kiivasta keskustelua seurannut kuukausi sujui kartanossa taas huomattavasti rauhallisemmissa tunnelmissa, lukuun ottamatta päivää, jona velho onnistui loitsuineen repimään lähes puolet taistelusalinsa seinästä. Nuorukaisen harjoitukset olivat vähitellen käyneet yhä vaarallisemmiksi ja voimansa vastaavasti väkevämmiksi, kunnes rouva Martha sai tuhoisasta tempauksesta vihdoin tarpeekseen ja päätti antaa herralle hivenen huutia. Kyseinen kohtaaminen isännän ja häntä moittivan muorin välillä oli ollut melko tavatonta nähtävää ja kuultavaa, vaikka velho oli ihme kyllä ottanut läksytyksensä varsin sopuisasti vastaan ja suostunut lähes kaikkiin vanhuksen esittämiin vaatimuksiin. Sanallakaan nuori mies ei ollut maininnut niistä erinäisistä hirviömäisistä vastustajista, joita hän tapasi kutsua luokseen muista ulottuvuuksista, vaikka aika ajoin oli tuskin vaikea kuvitella, mitä visusti salvattujen ovien sisäpuolella mahtoi tapahtua. Siinä missä velho vaikutti siis vahvistuvan ja harjaantuvan hyvää vauhtia taidoissaan, oli hän näkynä edelleen harvinainen kartanon käytävillä tai tiloissa, joissa tiesi muidenkin liikkuvan. Milloin nuori mies ei hutkinut miekallaan harjoitussalissa, tutki hän kirjoja tornissaan tai hioi kärsivällisyyttään mietiskelemällä kaikessa hiljaisuudessa. Kaunis pianonsoitto oli käynyt yhä harvinaisemmaksi ja palvelusväki sai tätä nykyä tavallisesti hoitaa myös illallisen pöytään. Talon ilmapiirissä kiteytyvä muutoksen ja jännityksen värinä ei pian jäänyt piioiltakaan huomaamatta. He arvuuttelivat jo kilvan keskenään, millainen koitos nuorella herralla mahtaisi olla edessään, sillä jonkin sortin kamppailu oli selvästi odotettavissa. Yksinkertaisten kuolevaisten mielet eivät kuitenkaan olisi pystyneet moista haastetta mittasuhteissaan hahmottamaan, niinpä tyttöjen ehdotukset jäivät parhaimmillaan perin arkipäiväiselle tasolle. Mistäpä Adele ja Rowenna olisivat voineet aavistaa, että heidän sankarinsa olisi pian käymässä kokonaista saarivaltiota vastaan, puhumattakaan sen liki voittamattomasta valtiaasta! Viimein koitti se päivä, jota vieras ja isäntä olivat kai molemmat omalla tavallaan odottaneet. Neito saisi nyt lähteä etsimään menetettyä elämäänsä ja nuorukainen puolestaan kylvämään kuolemaa – tai vaihtoehtoisesti heittämään henkensä yrityksessään. Kummallakin oli kovin erilaiset motiivit, mutta sama taival ja määränpää. Rouva Martha vaikutti jo aavistaneen kaksikon aikeet tarjoillessaan vieraalle tuona aamuna viimeistä ateriaa kartanossa. Muori oli tavallista vaisummalla tuulella, hän huokaili ja vaikutti perin juurin murheelliselta, kunnes puhkesi viimein puhumaan: ”Pitääkö nuoren herran todella ottaa teidät mukaansa? Muualla mantereella on niin kovin turvatonta parhaillaan, ja talvikin sen kuin kylmenee! Parempi sinun olisi täällä kartanossa, tyttökulta, etenkin tuossa tilassasi. Kuinka vastuuton isäntä onkaan!”, siunaili rouva päätään puistellen, saamatta kaiketi vastakaikua toiveisiinsa neidon jäämisestä. Sen verran muori oli toki perillä asioista, ettei hän epäillyt naisen kantavan kartanon omistajalle itselleen lasta, mutta muutoin matkan tarkoitus oli hänelle hämärän peitossa. Velho oli varoittanut neitoa lavertelemasta liikoja tulevasta jälkeläisestä, ja tuskinpa moinen tuntui edes järkevältä kaiken sen jälkeen, mitä hän oli ehtinyt tästä ennustaa. Neitoa olisi luultavasti katsottu vain oudoksuen mikäli tuo olisi väittänyt lapsen isää haltiaksi tai joksikin muuksi yhtä kummalliseksi olennoksi. ”Jumalat siunatkoon ja taivas varjelkoot teitä ja lastanne, leidi Daliah!”, rukoili vanhus hartaasti ja huokaisi taas syvään, kunnes jatkoi vaimeammin: ”Isäntä kehoittaa teitä syömään hyvin, pukeutumaan lämpimästi ja saapumaan takkahuoneeseen kun olette valmis. Komerostanne pitäisi löytyä paljon lämpimiä vaatteita, sekä viitta että saappaat.”, suostui muori hieman vastahakoisesti ilmoittamaan, katsoen kaihoisasti neitoa ja tämän sängylle laskettua jalallista tarjotinta, jota hädin tuskin erotti runsaiden antimiensa alta. Rouva niiasi, niiskaisi, hapuili nenäliinan esiliinansa taskusta ja pyyhkäisi sillä silmiään ennen poistumistaan ovesta käytävään. Kunhan kaunotar ehti noudattaa saamaansa kutsua ja saapua ilmoitetulle paikalle, saattoi hän havaita lopunkin palvelusväestä hälytetyn jo kaksikkoa hyvästelemään. Siinä seisoi rivissä koko lämminhenkinen perhe renkeineen ja piikoineen, Adelen ja Rowennan katsellessa alakuloisina jalkoihinsa, mutta tehdessä ripeästi kunniaa ystävänsä nähdessään. Koskapa isäntäkin oli paikalla, eivät piiat uskaltaneet heti poiketa etiketistä. Nuori herra itse näytti tosin parhaillaan väittelevän jostakin rouva Marthan kanssa. Hän oli sonnustautunut kevyeen mutta kestävään sotavelhojen suosimaan taisteluasuun, puolipitkään, leveähihaiseen takkiin sekä mustaan matkaviittaan. Vyötteellä lepäsi tikari tupessaan ja useampikin nahkainen nyöripussi. Valkeat hiukset oli sidottu löyhälle soturin ponihännälle ja muutoinkin mies näytti olevan kaikin puolin valmis lähtöön. Vain kookas miekka loisti toistaiseksi poissaolollaan. ”...sanoinhan jo ettemme ota mukaamme mitään eväitä sen enempää kuin muitakaan matkatavaroita. Hevosta ei tarvitse valjastaa saati tietä aurata kärryjä varten. Matkaamme muilla keinoin...”, koetti nuorukainen itsepintaisesti selittää vanhukselle, joka ei tuntunut sulattavan kaksikon mielestään vajavaista varustusta, vedoten vuoroin vieraan tai tämän lapsen hyvinvointiin. Kinastelu katkesi vasta asianomaisen saapuessa paikalle, jolloin kaikkien katseet kääntyivät nuoreen neitoon. ”Jo oli aikakin...”, mutisi Raymond vaimeasti, sillä hänelle tarjoutui viimein mahdollisuus päättää turhauttava turinointi muorin kanssa. Vanhus sai muuta ajateltavaa kiiruhtaessaan taas neidon luo kyselemään tuon kuntoa ja tarjoamaan äidillisen neuvon jos toisenkin tulevan varalle. Tietenkin hän vannotti toista myös palaamaan joskus tervehtimään perhettä, olipa se ajatuksena kuinka epätodennäköinen tahansa. Myös piiat halusivat vuorollaan vaihtaa sanan tai kaksi ystävänsä kanssa ja toivottaa tälle mitä parhainta jatkoa. Nuorukainen oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja vetäytynyt omiin oloihinsa ovensuuhun, jossa hän vartoi kärsimättömänä neidon ja palvelusväen jättävän toisilleen hyvästejä. Perhe tuli toki toivottamaan onnea, terveyttä ja pikaista paluuta herralleenkin, joka vastasi lähinnä lyhyin nyökkäyksin ja vaimein murahduksin moisiin muodollisuuksiin. Arkkimaagin ajatukset olivat jo vallan toisaalla.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Nov 6, 2007 0:14:41 GMT 3
Tuo ahdistava päivä jäi kuin jäikin taakse, vaikka se pitkältä olikin tuntunut. Sitä seurasivat tosin yhtälailla pitkät, epävarmuuden ja hämmennyksen täyteiset päivät. Joita tosin helpottivat mahdollisuus keskustella kartanossa hyörivien muiden naisihmisten kanssa. Martha-rouvalle Daliah uskoutui heti seuraavana aamuna muuttuneesta tilastaan ja tytöille päivää myöhemmin. Ja pitkiä ne keskustelut olivatkin, vaikkakin lähinnä vieraan säikähtäneen mielen rauhoittelua ja jatkuvia ”hyvin kaikki tulee menemään”-lauseita. Jälleen Daliah selitteli isästä hyvin niukkoja tietoja ja teki kyllä selväksi, ettei mielellään puhunut aiheesta. Pitkiä tovia hän käytti kirjaston lattialla istuen ja etsien kirjallisuutta ja tarinoita, jotka sivuaisivat aihetta. Hän tunnisti itsestään monta oiretta ja merkkiä, jotkin olivat kai sitten persoonakohtaisia. Aamut alkoivat toimia samalla kaavalla, hän heräsi vielä pimeän aikana voimaan pahoin kylpyhuoneeseen ja palasi sitten vielä nukkumaan. Elämä rutinoitui muutenkin nyt aivan uudella tavalla. Joka ikisen ruokailun jälkeen oli päästävä lepäämään tai pahoinvointi iski suurella voimalla. Oli pukeuduttava keveisiin ja hengittäviin vaatteisiin ja kannettava mukana valtavia paksuja tunikoita, sillä vuoroin maailma ympärillä tuntui niin kylmältä, että veri tahtoi hyytyä ja vuoroin kartano muistutti tulista pätsiä. Ja päivittäin hän vietti pitkän tovin alinten kerrosten kylpyläosastolla, sillä vesi tuntui elementtinä äärimmäisen hellältä ja suloiselta. Aivan oman osansa vei ensimmäisten päivien yritykset todella käsittää tapahtunut. Daliah ei tiennyt ollako murheen murtama vai pohjattoman iloinen. Ja tasaisesti hän olikin molempia. Useimmiten heräsi surkeana ja itki puolille päivin jolloin olo aina selkeästi parani ja hän koki itsensä lähinnä siunatuksi. Tosin oli hetkiä jolloin hän vain tuijotti peiliin. ”Hulluksi sinä olet tullut! Olet hullu kuin pullosta tullut!” Hän puheli peilikuvalleen päätään pyöritellen. Ulkoiset muutokset alkoivat yhtälailla käydä yhä vain todellisemmiksi, eräänä päivänä hän huomasi todella vatsansa muodon muuttuneen ja toisena Rowenna ilmoitti ikätoverinsa hehkuvan. Tämä tosin tapahtui yhtenä niistä vieraan hyvistä hetkistä. Mutta totta oli, että hänen ihonsa oli saanut aivan uuden, persikkamaisen värin, katseensa jännittävän säihkeensä takaisin ja eleensä niille kuuluvan eloisan leikkisyyden. Silloin kun hän siis koki kaiken olevan hyvin. Hetkinä, jolloin musta pilvi peitti taivaan, nuori neito lähinnä keskittyi makaamaan joko kirjaston tai takkahuoneen lattialla ja nyyhkyttämään maailman kurjuutta ja epäreiluutta. Lastaan hän ei tosin koskaan kironnut. Lähinnä pyyteli, että olisi antanut odottaa itseään vielä hetken, ehkä muutaman vuoden. Toisaalta päivä päivältä aina hiukan lyhyemmiksi kävivät nuo epätoivon hetket ja tilalle astui kasvava jännityksen ja hermostuksen tunne. Sillä päivä päivältä lähestyttiin sitä hetkeä, kun paluu tulisi ajankohtaiseksi. Jos tuo piru mieheksi oli sanansa mittainen, ei hetkeen enää kohta olisi pitkä aika. Ja hermostus toi mukanaan levottomia unia ja äkkinäisten äänien säpsähtelyä. Kylpylässä aikaa viettäessään Daliah lähinnä kuvitteli hetkeä, jolloin hän kohtaisi lordinsa jälleen. Hän istui vedessä polvet vedettyinä leukaan, keinuen hiljalleen pienen vatsansa ympärillä ja pohtien erilaisia vaihtoehtoja. Hän itse olisi tietysti onnesta sekaisin, mutta entäs mies itse? Totta kai hänkin ilahtuisi ja ottaisi enkelinsä avosylin vastaan. Mutta entä jos ei ottaisikaan? Syran oli nukkunut sikeästi. Hän ei ollut herännyt mihinkään, ehkä hän oli herännyt vasta tytön kadottua? Mutta ei kai mies todella pitäisi neitoa niin tyhmänä, että tämä olisi itsekseen lähtenyt harhailemaan vieraassa maassa? Toisaalta, näin oli kyllä tullut jo kertaalleen tehtyä. Kaikin puolin tuo mies oli arvoitus, olihan Daliah silloin Perionin ulkopuolella, lammen rannallakin, nähnyt toisen torjuvan ilmeen, se kirpaisi yhä sydämessä. Kaikki nämä ristiriitaiset aatokset saivat hänet usein voimana niin pahoin, että oli pakko laskeutua pinnan alle rauhoittumaan. Vaan lopulta valkeni se aamu. Toki Daliah osasi aavistella hetken olevan lähellä, mutta silti hänen sydämensä löi tyhjää kuulleessaan rouva Marthan sanat. Aamu oli alkanut tavanomaisella syöksyllä käytävän yli ja paluulla niiskuttaen takaisin vuoteeseen. Hän oli maannut silmät kiinni pitkään, niin pitkään että oli luultavasti ehtinyt nukahtaa, mutta heti pienen rapsahduksen kuulua ovelta havahtunut. Vanhan rouvan sanat tuntuivat herttaisilta, mutta saivat osakseen pään puistelua ja olkien kohottelua. ”Kai tässä voisi puhua kohtalosta, se meitä kahta odottaa.” Nuori nainen hymähti ja jätti vanhemman tehtäväksi itse päätellä, ketä tarkoitti kaksikolla. Mutta oikeassa rouva oli tavalla tai toisella. Daliah tunsi sydämensä laukkaavan kuin villivarsan siinä yrittäessään saada jotain syötyä, mutta oitis jäätyään yksin hän hyppäsi vuoteestaan. Vielä tässä vaiheessa hän todella saattoi vielä hyppiä ja siitäkin oli nyt otettava kaikki ilo irti. Nyt sanottiin kaikelle ylpeyden sekaiselle mököttämiselle hyvästit ja repäistiin vaatekomeron ovi auki. Tovin jos toisenkin hän valitsi vaatteita ylleen. Ulkona oli jo huomattavat hanget, niin että vaatteiden oli oltava ehdottoman lämpimät, mutta toisaalta kauniit, todella kauniit. Jos koskaan oli päivä jolloin piti näyttää valloittavalta, se oli tänään, ja vaikka hän ei turhamainen sielu ollutkaan, pisti nyt parastaan ulkonäkönsä suhteen. Alusasuksi irtosi todella runsaskankainen puumekko ja päälle valittiin taivaansininen kauniisti leikattu ja valkein pitsein koristettu leninki. Tänään ei tukkaa sidottaisi kireille laitteille. Hiuksensa hän kampasi uudestaan ja uudestaan niin, että ne laskeutuivat siisteinä ja kiiltävinä, aaltoillen kuin kevätpuro pitkin hänen selkäänsä, jota kylmältä turvaamaan oli löydetty äärettömän kaunis, metsänvihreä, turkissomistein reunustettu talviviitta. Peilin edessä hän vielä nipisteli poskiaan niin, että näytti mielestään varsin mukiinmenevältä. Vielä piti jalat sujauttaa saappaisiin ja kietaista tuttu koru kaulaan ja kadota tästä jo kovin tutuksi käyneestä huoneesta. Vielä viimetekonaan hän paiskasi vanhan mustan mekkonsa ja kauhtuneen alusmekon tulisijassa rätisevään valkeaan. Eleellä oli tekijälle itselleen suuri symbolinen merkitys. Tämä päivä olisi lopullinen vedenjakaja suuntaan tai toiseen ja mahdollisimman vähän hän halusi vanhasta elämästään ottaa mukaan. Saapuessaan helmat ympärillään hulmuten ohjattuun päämääräänsä ja nähdessään kaikki tutuiksi ja miltei jopa rakkaiksi käyneet kasvot siinä rivissä Daliah tunsi pienen pistoksen sydämessään. Olihan hän saanut täällä ystäviäkin, ei hän voisi ajatella tätä jaksoa elämänsä synkimpänä, niin kuin oli kuvitellut. Sen kummempia välittämättä hän kapsahti ensin Adelen ja sitten Rowennan kaulaan muiskauttaen suuret suukot molempien poskille, täysin jättäen huomiotta toisten muodollisen käyttäytymisen tai kartanon herran läsnäolon. ”Minulla tulee teitä kyllä hirveä ikävä!” Hän huudahti silmät kostuen. ”Toivottavasti joskus vielä kohtaamme kaikin puolin paremmassa maailmassa. Kesällä!” Hän yritti nauraa ja viitata selvästi johonkin tyttöjen väliseen keskusteluun, saaden vastaukseksi surkeita naurahdusyrityksiä. ”Ja sinä…” Hän kääntyi neuvojaan tikan lailla naputtavan muorin puoleen ja tarttui tämän käsiin. ”Sinunkaltaistesi ihmisten ansiosta päivä voittaa aina yön ja aurinko jaksaa nousta uudestaan ja uudestaan.” Nuori neito hymyili vaimeasti päätään pyöritellen ja taas nyökkäillen saamilleen ohjeille. Taas hän kääntyi ikätoveriensa puoleen ja kuiskasi tytöille jotain niin hiljaa, ettei kukaan muu huoneessa saattanut kuulla, mutta tyttöjen ilmeestä oli pääteltävissä, etteivät uutiset suinkaan olleet vähäpätöisiä. ’Minun pikku tytöstäni tulee prinsessa’ hän oli henkäissyt ja iskenyt silmää tovereilleen. Aikansa Daliah pyöri kaiken huomion kohteena nauraen vapautuneemmin kuin mitä kertaakaan tuon kahden kuukauden aikana, halaten vuoroin jokaista yhä uudestaan ja vannoen taas ja taas, että he vielä näkisivät toisensa ja ennen kaikkea kiitellen kaikesta siitä hyvästä, mitä oli saanut kokea. Mutta lopulta ryhmä vaikeni, eikä ollut hankalaa päätellä, että hyvästit oli nyt heitetty ja kaikkien kasvot jälleen vakavoituneet. Adele siirtyi sivuummas vieraan ja kartanon herran välistä, joiden katseet nyt kohtasivat. Daliah veti syvään henkeä ja suoristi ryhtinsä. Päivä oli niin nuori ja silti tuntui sitä jo eletyn viikon edestä. Ja lähtevälle kaksikolle oli molemmille selvää, luultavsti eri syistä tai ehkä samoista, että tämä päivä tulisi tuntumaan vuodelta. Vakain, verkkain askelin Daliah astui kidnappaajansa eteen, sanaakaan sanomatta, ja seurasi tätä ulos takkahuoneesta enää taakseen katsomatta.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 7, 2007 14:46:35 GMT 3
Velho oli seuraillut aikansa sivusta muiden osapuolten hyvästelyä ynnä hössötystä, kunnes hänen oli pakko kääntää huomionsa toisaalle. Neidon silmin havaittava riemu sai nuorukaisen voimaan pahoin. Kuvitteliko kaunotar todella olevansa matkalla takaisin satumaahansa tai saavansa vihdoin oikean prinssin puolisokseen? Ennen pitkää tuo ilo vaihtuisi vielä vihaksi, viimeistään velhon omien tavoitteiden valjetessa toiselle. Hän ei sanonut sanaakaan avatessaan seuralaiselleen oven ja lähtiessään johtamaan taivalta kohti taistelusalia. Matkalla nuori mies tuli kyllä miettineeksi, mahtaisiko hän enää koskaan palata takaisin kartanoonsa. Palvelusperhe kummastelisi kukaties kuukauden tai kaksi herransa katoamista, mutta jatkaisi lopulta elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut, aatelistalon askareilta säästynyttä aikaa rikkaampana. Niinpä isäntä kieltäytyi tuntemasta haikeutta lähtönsä edellä - eihän hänellä ollut omassa elämässään juuri mitään menetettävää, mikä helpottikin huomattavasti asennoitumista tulevaan koitokseen ja kukaties karuun kohtaloon sen yhteydessä. Harjoitussalille saavuttua päästi velho neidon edellään sisään ja salpasi ovet huolellisesti kaksikon perässä. Viikkoa aiemmin luhistunut seinä oli jo ehditty rakentaa ja vahvistaa uudelleen niin, ettei eroa entiseen voinut juuri havaita. Nuorukainen suuntasi askeleensa määrätietoisesti kohti avaran salin toisella laidalla erottuvaa, lattiaan uurrettua kehää. Maallikko olisi saattanut sivuuttaa moisen monimutkaisen, ohuin riimuin ja ornamentein kaiverretun kuvion pelkkänä mielenkiintoisena yksityiskohtana tilan sisustuksessa, vaikka kyseessä oli kaikkea muuta kuin hyödytön osa ympäröiviä kulisseja. Tuhansia pieniä sarakkeita käsittävän, leveän kehän liepeillä lepäsi myös kookas, kankaaseen kiedottu miekka kantohihnassa sekä karkea matkasäkki, odottamassa kaiketi omistajaansa. ”Seiso tuolla ja odota.”, kehotti nuorukainen lakonisesti viitatessaan kohti kuvion keskustaa, jossa kaikki koukeroiset riimut ja sakarat näyttivät yhtyvän. Velho itse polvistui, haali vyötteeltään yhden pusseistaan sekä kappaleen pergamenttia, jonka hän levitti lattialle ja kumartui sitä toviksi tutkimaan. Kellastuneelle paperille oli kuvattu kartta koko tunnetusta maailmasta pienempine ja suurempine kaupunkeineen, joista joidenkin nimet oli korostettu. Kartan molemmat marginaalit oli kirjoitettu täyteen merkillisiä lukuja ja riimuja, sekä salattua kieltä jota vain magiaan perehtyneet henkilöt saattoivat ymmärtää. ’Joko olet keksinyt kuinka pääsemme takaisin siihen käärmeenpesään?’, kantoi Cãrpãthíãn kolkko ajatus pian kauempaa. ”Suuntaamme aluksi Soldeen ja jatkamme sieltä eteenpäin…”, mutisi velho vaimeasti ääneen sekä amuletille että neidolle, vaikka jälkimmäinen ei välttämättä arvannut hänen tarkoittavan lähintä satamakaupunkia ennen aavaa merta ja sen takana siintävää Sybaresia. ”Akatemiassa pitäisi vielä olla toimivia portaaleja, vaikka niiden käyttö on tätä nykyä harventunut. Vältämme mahdollisten vartijoiden huomiota käyttämällä erään muinoin tuntemani maagin yksityistä siirtymäkehää. Vainajaa tuskin haittaa vaikka tunkeudumme hetkeksi hänen asuntoonsa.”, lisäsi velho selvitykseensä. Cãrpãthíã vaikeni toistaiseksi ilmeisen tyytyväisenä toverinsa tarjoamaan vastaukseen, samalla kun nuorukainen sai laskelmansa päätökseen ja ryhtyi teoriasta tekoihin. Hän taitteli kartan takaisin taskuunsa ja kiersi kehän hitaasti ympäri purkaen yksitellen loitsusinetit, joilla oli estänyt luvattomien tunkeilijoiden pääsyn kartanoonsa. Hetken kuluttua kaiverrus alkoi humista vaimeasti ja hehkua himmeän sinertävää valoa. Tällöin velho tarttui aiemmin irrottamaansa nyöripussiin ja tyhjensi sen sisällön kämmenelleen. Esiin ilmestyi joukko pieniä, erimuotoisia esineitä, osa sileitä kuin jalokivet, toiset rosoisia tai monitahoisia. Jälleen pahainen ummikko olisi voinut nähdä tässä kasassa pelkkää tilpehööriä, ellei hän olisi ymmärtänyt esineissä piilevää voimaa ja valikoitua tarkoitusta. Kaikille osasille oli yhteistä lähes huomaamamaton riimutus, joka teki niistä olennaisia avaimia tulevaa loitsua varten. Lisäksi tarvittiin tietenkin portaalikehä, joka toimisi kuin maailman koordinaatistona, sekä erinäistä manausta aktivoimaan molemmille tahoille kätketty mahti. Niinpä velho puristi nyt jokaisen esineen vuorotellen nyrkkiinsä, jonka hän vei lähelle huuliaan ja lausahti keskittyneenä muutaman valitun sanan. Mies toisti toimenpiteen kaikille kappaleille ennen kuin asetti ne äärimmäisen huolellisesti kiveen kaiverretun kehän sarakkeisiin. Kun viimeinenkin osanen oli paikoillaan, käännähti hän tutkivaisin katsein neidon puoleen: ”Sinun olisi parasta tiedostaa kuinka suuren riskin olet ottamassa, Daliah. Nyt olisi viimeinen oivallinen tilaisuus tulla järkiisi ja perääntyä. Voisit jäädä tänne odottamaan kevättä, kunnes tiet sulavat ja pääsisit palaamaan kotiisi. Oletko siis aivan varma että haluat vaarantaa henkesi?”, tiedusteli nuorukainen vakavin ilmein. Kysymys oli varmasti aivan odotettu, sillä velho ei missään vaiheessa ollut vaikuttanut järin halukkaalta ottamaan toista mukaansa. Ihme ettei hän ollut esittänyt ehdotustaan jo aiemmin. Yhtäältä nuori mies tunsi neidon kyllä itsepäiseksi, mutta toisaalta yritys maksoi toki vaivan, jos oli pienikin mahdollisuus säästää molempia osapuolia turhilta vaikeuksilta. ’Tsk, sen kuin sysäät hupakon sivuun ja jätät tänne ruikuttamaan. Meillä on kiire emmekä kaipaa ylimääräisiä riippakiviä.’, tokaisi Cãrpãthíã lähinnä tympiintyneenä. Velho ei kuitenkaan kiinnittänyt muinaiseen olentoon mitään huomiota, vaikka hän olikin osittain samaa mieltä sen kanssa. Kuolevaisen mukaantulo ei olisi hyvä idea, mutta päätöksen tekisi lopulta neito itse, ei hän.
(( Halutessasi hahmosi voi kuulla myös nuo amuletit ajatukset tai olla kuulematta. ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Nov 19, 2007 13:55:19 GMT 3
Tunnelma käytävällä olikin jo aivan toinen ja nopeasti hymy tytön huulilta kaikkosi ja tilalle ilmaantui selvää hermostusta ja levottomuutta. Päässä alkoi pyöriä yhä vain inhottavampia epäilyksiä ja kauhukuvia. Oikeastaan mistä hän saattoi luottaa, että tämä vieras mies veisi hänet todella sinne mihin lupasi? Eihän tuo ollut osoittanut olevansa pahaista varasta parempi. Toisaalta mikä syy hällä olisi huijatakaan? entä sitten jos hän lähtisikin mukaan? Mitä vastassa odottaisi? Oli ollut kohtalon kummaa johdatusta, että he olivat, neito ja lordi, ylipäänsä uudemman kerran kohdanneet. Miten olisi muka mahdollisesti uudemman kerran osua niin sattumalta samaan aikaan samaan paikkaan kun kyseessä oli päättymätön universumi ja tuhansia ja taas tuhansia mahdollisia olinpaikkoja. Mutta totta kai oli otettava riski! Ei ollut mahdollisuutta, etteivätkö he vielä kohtaisi uudestaan. niin julma ei kohtalo toki ollut. Eihän? Olisiko kohtaaminen hyvästä vai pahasta? Daliah oli tavallinen kuolevainen, viettänyt suojattua arkista elämää, miten hän muka voisi koskaan osua yksiin kokonaisen kansan esikuvan kanssa. Niin, lopulta oli ollut pakko antaa itsensä sulattaa ajatus siitä, että neito oli ottanut ja rakastunut hallitsijaan. Miksi ihmeessä? Miksei tavalliselle voinut kelvata toinen tavallinen? Vastaus oli toki neidon itsensä huikentelevaisessa luonteessa, mutta olihan tämä kaikki silti varsin ennenkuulumatonta! Siinä seuratessaan sieppaajansa jalanjäljissä antoi tyttö ajatuksilleen luvan vaeltaa kauas, korkealle, ehkä jostain sieltä sfääreistä löytyisi vastuksia; juuri tälle hetkelle sopivia sellaisia. Hän näki itsensä lammen rannalla ja Syranin siinä vieressään, hän näki itsensä tanssimassa aatelin keskellä kauniin musiikin tahdissa ja hän näki itsensä nukkumassa hevosen selässä, pää painuneena vasten miehen rintakehää. Mistä hän tiesi, vaikka olisikin vain yksi episodi tuon herran tapahtumatäyteisessä elämässä, mutta jos niin oli, niin sitten oli. Tämä asia olisi nyt selvitettävä pohjia myöten. Daliah ei voinut kuvitellakaan jatkavansa elämäänsä mihinkään suuntaan ennen kuin hän oli kulkenut tämän tien päässä odottavaan seuraavaan risteykseen. Astuessaan sisälle uuteen saliin hän pyyhkäisi toista silmäkulmaansa. Oma kohtalo oli nyt annettava toisten voimien käsiin. Oven paukahtaminen selän takana sai ryhdin suoristumaan siinä missä odottamaton ääni veti mielenkin takaisin maanpinnalle, tekeillä olevaan hetkeen. Hän kääntyi kysyvästi katsomaan kohti vaitonaisen seuralaisensa suuntaa ja vain nyökkäsi saamilleen lyhytsanaisille ohjeille astellen näin viitatun kuvion keskelle. Vihreä katse laski alas, jalkoihin, tai pikemminkin niistä kasvaviin kuvioihin sen kummemmin seuraamatta mitä toinen huoneessa oleskeleva teki tai ehkä puhuikin. Sen hän ymmärsi, että suoraa tietä päämäärään ei olisi edessä. Pelko alkoi hitaasti kaluta sisuksia. Jalkojen alla kiemurtelevat kuviot näyttivät uhkaavilta, eivät alkuunkaan hyväntahtoisilta tai liioin selkeitä. Vain kummia koukeroita ja epäselviä merkkejä. He eivät selvästi olisi tekemässä matkaansa hevosen selässä, mikä oli tosin ollut odotettavissakin, mutta silti Daliah oli salaa toivonut että matkan voisi taittaa muutenkin kuin roikkumalla tuon epämiellyttävän miehen kaulassa ja muuttumalla johonkin toiseen muotoon, siirtymällä hetkeksi johonkin aivan kummalliseen toiseen todellisuuteen. Näitä ajatellessaan alkoi Daliah tuntea tuttua kuumotusta vatsakummullaan, ehkä pienoista pahoinvointiakin oli ilmassa. Tosiaan, miten hän olikin ehtinyt unohtaa epätavallisen fyysisen tilansa? Jotenkin ajatus tästä raskaudesta ei ollut vieläkään täysin valjennut hänelle, vaan hän aina aamuisin lähinnä yllättyi ja pöllämystyi, kuin olisi kuullut uutiset aina vain uudestaan ja uudestaan. Jälleen kerran omille teilleen karanneet ajatukset palasivat pian käsillä olevaan hetkeen, kun tuijottavan katseen alla alkoi tapahtua kummia. Mies oli noussut a astellut pois tytön näkökentästä ja sen sijaan korviin alkoi kantautua vierasta ääntä ja jalkojen alla alkoi jokin ikään kuin loistaa. Neidon kasvoilta karkasi väri siinä hetkessä ja hän kohotti terävästi kasvonsa etsiäkseen vierasta nuorukaista ja koki jopa jonkinlaista helpotusta havaitessa tuon oikealla puolellaan ja samalla hetkellä katsahti nuori mies hänen puoleensa. Ääneen lausutut sanat tuntuivat kuin pieniltä teräviltä kiviltä paljaalla iholla. Ne osuivat ja tekivät kipeää. Daliah avasi jo suunsa, mutta napsautti sen jälleen kiinni painaen päänsä ja samanaikaisesti hieman nyökäten. Pakkohan hänen oli vaarantaa henkensä. Sitähän hän oli harrastanut siitä lähtien kun oli kotoaan ensi kerran tyttösenä lähtenyt. Ja vielä kuin alleviivatakseen sanatonta viestiään hän otti paremman asennon siinä keskellä kummallista kuviota, laskien hartiansa ja asettaen jalkansa mahdollisimman tukevasti vasten lattiaa. ”Pyydän vain pääsyä Sybaresiin. Sen jälkeen meidän ei tarvitse enää kohdata.” hän mutisi kasvoille valahtaneiden suortuvien takaa.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 23, 2007 18:41:59 GMT 3
”Kuten vain haluat.”, hymähti velho hivenen olkiaan kohauttaen, vaikuttamatta järin yllättyneeltä neidon vastauksesta. Lordin kaltaisen miehen mukaan lähteneen ja siinä sivussa yhteiskuntaluokasta toiseen loikanneen maalaislikan rohkeudesta oli jo aikoja sitten saattanut päätellä jotakin. ’Siis kaikki tai ei mitään.’, murisi Cãrpãthíã ivallisesti, ’Sisua sillä ainakin riittää vaikka järjestä on jäänyt jälkeen.’, naljaili muinainen samalla kun nuorukainen kumartui nostamaan kankaaseen kiedotun miekan hihnoissaan selkäänsä. Jos neito oli tarkkaavainen, saattoi hän pistää merkille kuinka helposti kookas sapeli kätkeytyi nuoren miehen harteille hulmauttaman viitan alle, aivan kuin esine olisi varta vasten vetänyt itseään kasaan. Totuus oli yhtä tavaton kuin oletuskin: Scãlígêr oli muuttanut muotoaan vaikka aseen massa säilyi yhä samana. Velho heilautti vielä matkasäkin toiselle olalleen ja saatuaan näin vähät varusteensa kasaan siirtyi hänkin maagisen kehän sisäpuolelle, siellä jo seisovan vierelle. Portaali oli onneksi niin kookas ettei sen keskusta käynyt kaksikolle ahtaaksi. Suoranainen kontakti velhon ja neidon välillä ei vaikuttanut tällä erää tarpeelliselta. ”Koskapa tiemme eroavat ennemmin tai myöhemmin...”, aloitti puoldemoni hamutessaan jotakin pitkän takkinsa taskusta ja ojentaen kuolevaiselle pian silkkinauhalla sidotun pergamentin. ”...tässä on lupaamani resepti, joka saattaa vielä pelastaa henkesi... mikäli siis selviät ensin tulevasta.”, jatkoi hän yhtä synkeään sävyyn kuin aiemminkin. Kyyninen nuorukainen jos kuka vaikutti pystyvän pimentämään poutaisimmankin päivän, muiden toiveikkaista mielistä nyt puhumattakaan. Mahtoiko mies loppujen lopuksi olla pelkkä pessimisti vaiko vain kylmä realisti? Hänen kireytensä oli ainakin tarttuvaa. Luovutettuaan listan yrteistä ja ohjeen lääkkeen valmistukseen astahti arkkimaagi puolisen askelta eteenpäin, viittoen neitoa pysymään yhä vaiti ja aloillaan. Nuorukainen oli sulkenut silmänsä ja näytti keskittyvän ankarasti kumartuessaan painamaan kämmenensä lattiaa ja siinä kiemurtelevaa kaiverrusta vasten. Kohta kaunotar saattoi kuulla taas vaimeaa, omituista mutinaa velhon manatessa luonnonvoimia tuekseen ja kanavoidessa omaa mahtiaan, kunnes magia purkautui sokaisten hänen sormenpäistään. Valkea valo levisi kulovalkean tavoin tuhansia ohuita uria pitkin, sysäten portaalin kunnolla käyntiin. Humina yltyi lähes korviahuumaavaksi samalla kun ympäröivä sali alkoi vauhdilla värjyä ja muuttua yhä utuisemmaksi katsojan silmissä. Aistien maailma kävi aina vain harhaisemmaksi kunnes tietoisuus törmäsi äkisti täydelliseen hiljaisuuteen sekä painottomuuden että tyhjyyden tunteisiin. Seuraavassa hetkessä tämän luonnottoman olotilan korvasi taas pyörryttävä värien, hajujen ja äänten paljous, todellisuuden tyrmätessä mielen jo toistamiseen. Huimaavasta kokemuksesta toivuttuaan saattoi neito havaita ympäröivän tilan käyneen huomattavasti pienemmäksi. Pikaisella silmäyksellä kaksikko näytti päätyneen jonkun pimeään työhuoneeseen, joka toi lähinnä mieleen velhon tornissa sijainneen lymypaikan. Ympärillä häälyvä hämärä, viileä asunto vaikutti kuitenkin hylätyltä; Ikkunoita varjostivat paksut verhot ja takassa lojuvat halot olivat jo aikaa sitten hiiltyneet. Tukevaan hirsilattiaan oli kaiverrettu samanlainen kehäkuvio kuin saliin, josta he olivat vain hetki sitten lähteneet. Portaali oli lakannut hohtamasta hoidettuaan mitä ilmeisimmin tehtävänsä. Loitsuun tottunut nuorukainen noukki parhaillaan koordinaatistolle aseteltuja esineitä takaisin pussiinsa. Saatuaan omaisuutensa talteen hän käännähti seuralaisensa puoleen. ”Lähdemme täältä välittömästi ja vältämme herättämästä huomiota. Pysyttele siis lähelläni, liiku ripeästi, luo katseesi maahan äläkä puhu kenellekään. Se on vain omaksi parhaaksesi.”, neuvoi nuori mies vakavaan ääneen, katsoen neitoa kiinteästi silmiin ja antaen ymmärtää, ettei virheisiin olisi varaa. Sanojensa päätteeksi hän veti viittansa hupun päänsä yli ja odotti toisen tekevän samoin. Kun kaikki oli valmista, kulki nuorukainen ovelle ja avasi ääneti raskaan salvan. Varmistettuaan reitin olevan selvä hän päästi neidon edellään ulos ja seurasi itse perässä, lähtien ohjaamaan taivalta halki akatemian. Muu rakennus vaikutti lähes yhtä autiolta kuin asuntokin, joten he saattoivat liikkua sen enemmittä häiriöittä eteenpäin. Lauhkea lumituisku otti matkalaiset vastaan heidän astuessaan ulos akatemian portista. Suolalta ja merilevältä tuoksuva tuuli nipisteli paljasta ihoa heidän lähtiessään kulkemaan pitkin vauraan satamakaupungin katuja. Kivettyä kärrytietä reunustavat rakennukset olivat korkeita ja komeita: Solde ei ollut kooltaan siitä vähäpätöisimmästä päästä. Ylevä vaikutelma muuttui kuitenkin sitä ahdistavammaksi, mitä pikemmin vieras ymmärsi, ettei kaikki ollut yhteisössä kohdallaan. Keskipäivän ajankohtaan nähden kaduilla oli omituisen vähän liikennettä ja korviin kantautui vain niukasti elämästä kertovia ääniä. Harvat vastaantulijat puhuivat toisilleen lähinnä kuiskien, he kulkivat kumarassa tai pälyilivät hermostuneina yläilmoihin. Taivaalla pilviverhon takana lipui uhkaava varjo, kierrellen käärmemäisesti kattojen yllä. Nuorukainen vilkaisi tuota häilyväistä hahmoa vain kerran ennen kuin hän kehoitti neitoa kiiruhtamaan. Jonkin ajan kuluttua matkalaiset saapuivat kaupungin torille, jonka tunnelma hipoi muiden kortteleiden aavemaisuutta. Hiutaleiden kuuro alkoi vähitellen tyrehtyä, joten he saattoi nähdä nyt paremmin eteensä. Tavanomaisesti vilkkaalla markkinapaikalla odotti kuitenkin kolkko näky: myyntikojujen sijasta aukealle oli ajettu kahdet hevosten vetämät vankkurit, joiden ovissa oli salvat ja ikkunoissa kalterit. Vangit värjöttelivät nilkoistaan kahlehdittuina vaunujen läheisyydessä - kaikeksi yllätykseksi he olivat kaikki naisia, nuorimmat arviolta vain kuudentoista kesäisiä, vanhimmat tuskin kolmeakymmentä täyttäneitä. Sama turtunut kauhu ja vilu kirjoi neitojen kalpeita kasvoja heidän hakiessaan turvaa toisistaan. Pelokkaat katseet pälysivät vuorotellen kolmea karskia miestä, jotka pitivät selvästi tilanteesta ohjia. Rotevin roistoista ja samalla joukon todennäköisin johtaja seisoi lähimpänä sitä torin laitaa, jota kaksikko joutui kiertämään. Heidän piti tavalla tai toisella päästä aukean toiselle puolelle, ja vaihtoehdot olivat vähissä. Riski uhkasi kuitenkin kostautua, kun tuo risupartainen orjakatraan omistaja sattui havaitsemaan kulkijat. Mies haistoi heti tilaisuuden ja mylväisi muukalaisille marssiessaan heidän eteensä. Tiensä katketessa kaksikon ei auttanut muu kuin pysähtyä. Nuorukainen puri hammastaan ja kirosi Cãrpãthíãn kanssa lähes kuorossa mielessään. ”Hetkonen herr-ha! Mikäs nätti neitonen sulla on siinä seuranasi? Olisitko kenties halukas hieromaan mun kanssa kauppoja?”, mörähti ryöväri silmäillessään ahneesti sievää ja tervettä yksilöä velhon vierellä. Tällä miekkosella oli jo sen verran ikää ja arpia, että hän osasi epäilemättä hankkia haluamansa yhtä hyvin rahalla kuin aseellakin. Raskas koura lepäsikin vihjaavasti viitan alta esiin pistävällä kahvalla - risuparran kanssa ei varmasti kävisi leikkiminen.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Nov 25, 2007 15:25:29 GMT 3
Helpotuksekseen Daliah huomasi, ettei matkanteko käynyt tällä kertaa aivan niin intiimisti kuin aiemmin. hän saattoi nyt itsekseen ottaa kontaktia näihin kummallisiin maailmaamullistaviin voimiin, sen sijaan, että olisi joutunut roikkumaan tuon miehen kaulassa. Lohtu oli pienuudessaan varsin surkuhupaisa, sillä tuskin sen kunniaksi oli huokaistu kun todellisuus ympärillä jälleen lähti vääristymään ja nuoren naisen oli pakko nipistää silmänsä kiinni ja vain keskittyä hengittämiseen ja sietämään yhä vain villimmäksi käyvää kuumotusta vatsallaan. Tämä oli ehdottomasti koko universumin kammottavin tapa taittaa matkaa. Lohikäärmeen selässä istuminenkin oli miellyttävämpää, silloin sentään saattoi nähdä maan alla ja taivaan pään päällä. Jossain äärimmilleen pinnistetyn mielensä kiemuroissa hän huolehti, että annettu pergamenttikäärö pysyi paikallaan hihassa, minne se oli sujautettu. Daliah ei ollut uskaltanut ääneen kiittää lahjasta, jonka arvoa ei osannut aavistella. Niiasi vain ääneti katse vastaten häneen itseensä luotuun. Siunattu oli se hetki kun kammottava humina lakkasi, maailma alkoi jälleen muotoutua ja tuhannet ja taas tuhannet aistiärsykkeet alkoivat tasaantua ja ottaa muotoaan järkevämmiksi. Korvissa soi niin pahasti, että kun hämärä työhuone ympärillä alkoi tuntua todelliselta, tahtoivat jalat pettää alta. Daliah hamuili jotain mistä ottaa tukea, mutta viime hetkellä saavutti tasapainon ennen noloa rysähtämistä vatsalleen. Hän veti syvään henkeä ja pudisteli päätään. Katumus alkoi takoa villisti rinnassa. Olisi sittenkin pitänyt jättää astumatta mokomaan rinkulaan. Hänhän olisi voinut elää varsin onnellista elämää rouva Marthan ja tämän tyttärien kanssa. Voi tyhmää tyttöä! Hammasta purren hän lähti kiiruhtamaan nuorukaisen perään sen kummemmin mitään sanomatta tai elehtimättä. Oli kyllä niin täydellisen myöhäistä katua. Ainoa vaihtoehto nyt oli luottaa tähän epäluotettavaan olentoon ja toivoa, että edes hengissä pysyisi. Kirottua! Kasvoille asti kiskaistu huppu esti neitoa näkemästä muuta kuin jalkoihinsa, mutta tämä ei oikeastaan haitannut, sillä suuri rakennus, jonka läpi he nyt kiiruhtivat, vaikutti varsin autiolta. Vasta ulos astuessaan ja tuulen ottaessa kiinni niin viitan liepeistä, kuin hupustakin saattoi Daliah hieman vilkuilla ympärilleen. Ilma tuntui jännittävältä hengittää ja äänimaailma oli aivan erilainen kuin mikään tähänasti koettu. Vettä oli varmasti lähellä, ja suuria määriä. Kaupunki, jonka läpi he nyt vuorostaan pitivät kiirettä, näytti varsin komealta, hienoja rakennuksia ja siistejä, vieläpä kivettyjä teitä. Täällä olisi varmasti kelvannut asua. Vaikkakin väki taisi olla melkoisia hienohelmoja, kun kerran tällainen pieni tuisku piti kadut tyhjinä. Vastaan tulin tuskin muutamaa kulkijaa, jotka kyräilivät heitä kiireisiä lähinnä säikähtäneen näköisinä. Vai eivät he ehkä sittenkään kiiruhtajia kyräilleet niin paljon kuin taivasta ja samalle suunnalle vilkaistessaan Daliah oli kuin olikin hetken erottavinaan jotain, mutta ehkä hänen silmänsä taas tekivät tepposia. Ehkä yksi pilvistä vain oli toisiaan tummempi. Yksi kadun kivistä oli jostain iskusta tai luonnonvoimasta noussut töröttämään korkeammalle kuin toverinsa ja sillä hetkellä kun nuori nainen ei vartonut askeliaan, hän oitis kopautti oikean jalkansa tähän ansaan, joutui ottamaan harha-askeleen ja hiljaa manaillen painoi nyt katseensa tiukasti katuun. Nyt ei ollut aikomustakaan jatkaa tätä tasapainon menettämisleikkiä. Niinpä Daliah ei nähnyt toria, eikä sen autiutta, eikä muutamia kärryjä sen keskellä, keskittyessään vain jalkoihinsa ja siihen, että pysyi tiennäyttäjän vauhdissa mukana. Ja niinpä tuon vieraan rumiluksen astuessa heidän reitilleen oli hän törmätä edellä nyt kiiruhtavan nuorukaisen selkään ja samassa etsiessään syytä pysäykselle säikähti kuin olisi haamun nähnyt. Esteeksi asettunut roisto oli valtava; harteikas, pitkä, kaikin puolin kookas. Jopa hänen kätensä olivat kuin kärrynpyörät. Ymmärtäessään vielä pysäyttämisen syyn Daliah todella valahti kalman kalpeaksi, hän alkoi täristä sitä mukaa kun sydän alkoi hakata yhä vain kovempaa ja voimakkaammin. Kauhun lamauttaessa hänen suunsa siinä missä muunkin kehonsa, alkoi vatsalla kuultanut kuumotus käydä varsin kummalliseksi. Lämpö kävi siinä hetkessä polttavaksi ja lähti ikään kuin hänen verisuoniaan pitkin matkaamaan pitkin neitokaisen kehoa saavuttaen sormenpäät sillä hetkellä kun kaikki väri karkasi hänen kasvoiltaan ja tuuli tempaisi hupun kasvoilta. Polte tuntui ikään kuin tarjoavan voiman pysyä pystyssä ja ymmärryksen olla purskahtamatta itkuun. Se vaelsi selkärankaa pitkin niskaan ja sieltä päähän, kuin pakottaen veren kuohumaan villimmin lamaantuneissa ajatuksissa. Daliah ei kumminkaan sanonut mitään, vain tuijotti. Vuoroin rumilusta, vuoroin puhuteltua nuorempaa herraa. Hassua sinänsä, että näin nopeasti rouva Marthan hellästä huomasta lähdettyään hän joutui kohtaaman hetken, joka määrittäisi paljon tytön kohtalosta. Nyt jos tämä nuori herra päättäisi päästää itsensä helpolla ja hankkiutua eroon hankalasta tytöstä, saisi hän siitä vielä palkkionkin. eikä Daliahilla olisi varmasti mitään sanottavaa asiaan. Uusi huulen puraisu sai suuriksi levinneet silmät jo laskemaan luomiaan.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 27, 2007 20:46:01 GMT 3
”Hän on raskaana oleva vaimoni.”, tokaisi nuorukainen hetkeäkään epäröimättä, vetäisten neidon lähemmäs itseään. Vastaus tuli niin luonnostaan että se oli varmasti etukäteen mietitty. Samalla velhon vapaa käsi hakeutui kuitenkin oman tikarinsa tienoille, siltä varalta että hänen sujuva selityksensä herättäisi epäluuloja. Viitan alle kätkeytyvää liikettä ei voinut havaita. Nuori mies yrittikin vielä toistaiseksi pitää rauhallista tunnelmaa yllä, vaikka tarkkaili kuin haukka vastapuolen reaktiota, toivoen ettei tilanne äityisi turhaa hälyä tuottavaksi välikohtaukseksi. Risuparran katse oli synkistynyt ja arpisilta kasvoilta paistoi pettymys. Hän hypisteli miekkansa nuppia ja mulkoili tuikeasti vuoroin nuorukaista ja tämän kyljessä kyyhöttävää neitoa, punniten selvästi kuulemaansa väitettä. Ruosteiselle kahvalle puristunut käsi oli jo vetämässä asetta huotrastaan, kun... ”Pah! Siinä tapauksessa voitte painua matkoihinne.”, murahti silmäpuoli tyytymättömästi, heilauttaen torjuvasti massiivista kouraansa ja käännähtäen kohti muuta roistojoukkoa. Todisteet tuntuivat puhuneen kaksikon puolesta, sillä orastava uhittelu osoitettiin nyt toiseen suuntaan: ”Rufus, kirottu koira! Luohan vielä yksikin himokas katse niihin tyttöihin ja sivallan sulta jotain irti! Meidät kaikki mestataan jos toimitetaan sinne saastunutta lihaa!”, ärähti orjakauppias karskisti kauempana vahtia pitävälle kaverilleen, heristäen tälle paljastettua teräänsä. Miekkonen vaikutti menettäneen matkalaisiin jo kaiken mielenkiintonsa, eikä nuorukainen aikonut jäädä koettelemaan kohdalleen osunutta onnea. ”Liiku nopeasti.”, hän sihahti seuralaiselleen ja lähti taluttamaan tätä rinnallaan sen sijaan että olisi sallinut neidon luuhaavan enää perässään. Vasta torin toiselle laidalle saavuttua laski nuorukainen otteensa toisen olkapäältä ja vetäytyi aavistuksen kauemmas kaunottaresta. Näytelmä oli onnistunut hyvin ja loppumatka sujunut ongelmitta. Nyt kaksikon edessä kohosi kolmikerroksinen rakennus, jonka oven yläpuolella riippui majatalosta kertova kyltti. Ikkunoista kajastava lämpimä hehku tuntui houkuttelevalta viimaisessa säässä. ’Meinasitko kenties jäädä tänne asumaan? Meillä ei ole aikaa vitkasteluun!’, räjähti jännityksestä jo toipunut Cãrpãthíã nuorukaisen mielessä, vaikuttamatta järin tyytyväiseltä toverinsa päästä tavoittamaansa aistihavaintoon. Velho antoi amuletin jakaa välittömiä kokemuksiaan, mutta ei ajatuksiaan tai aikeitaan. ’Vaiti, kiusanhenki. Näet kyllin pian mihin pyrin...’, kivahti nuorukainen tylysti takaisin, jatkaen kulkuaan kohti edessä häälyvää taloa. Hän kiskaisi oven auki ja piteli sitä hetken neidolle, ennen kuin astui itsekin sisään alakerran anniskelusaliin. Siinä samassa tuntui kuin aineeton tuulenpuuska olisi humahtanut kaksikon päiden yli, heidän huppuihinsa silti tarttumatta. Aistimus oli ollut niin outo ja ohikiitävä, että sitä tuskin uskoi todeksi, ja yhtä kaikki nuorukainen oli jähmettynyt hetkeksi aloilleen, terävän katseensa haravoidessa tilavaa huonetta. Paikka vaikutti varsin autiolta; pöytiä oli lukuisia mutta vain muutama niistä oli varattu. Asiakaskunta koostui lähinnä kolmesta pienemmästä seurueesta sekä parista nuokkuvasta juoposta. Kenessäkään heistä ei tuntunut olevan mitään tavatonta; Pidempiä katseita ei luotu saati merkillisiä hiljaisuuksia pidetty. Silti velho saattoi vaikka vannoa vaistonneensa äskettäin vakoojan, ja tuo oletus sai Cãrpãthíãn sanoista pian vastakaikua: ’Meidät taidettiin juuri havaita. Parasta toimia ripeästi, sillä tänne saattaa olla kohta armeijallinen vaikeuksia matkalla.’, kyräili muinainen olento hiljaisella äänellä. Velho nyökkäsi pienesti, puri hammastaan ja kavensi kultaisia silmiään. Hän suuntasi kulkunsa rivakoin askelin ja neitoa mukanaan kaitsien tiskille, jonka takana seisoi pyylevä ja kyllästyneen oloinen isäntä piippuaan tuprutellen. Miekkonen havahtui vasta asiakkaat nähdessään ja murahti heille tavanmukaisen tervehdyksen. Nuorukainen ei vastannut muodollisuuksiin vaan nojautui hieman eteenpäin jotta vastapuoli saattoi varmasti nähdä hänen kasvonsa. ”Onko huoneeni yhä varattuna?”, hän tiedusteli tuijottaessaan isäntää kiinteästi. Mies kurtisti kulmiaan eikä tuntunut aluksi lainkaan tajuavan mitä velho tarkoitti, mutta äkisti hänen silmänsä sumenivat ja leveä hymy piirtyi parransängen saartamille huulille. ”Tokihan se on yhä käytössänne, herra Reyhard. Olette asuneet täällä jo kolme kuukautta, eikä huonetta ole toiveidenne mukaan siivottu koko kuluneena aikana. Kaltaisenne vakituiset ja maksavat asukkaat ovat arvokkaita näinä synkkinä aikoina. Etenkin, jos he haluavat myös itse huolehtia asuntonsa kunnosta!”, sepitteli isäntä perin ilahtuneena, aivan kuin ukkoparka olisi erehtynyt henkilöstä. Nuorukainen ei kuitenkaan vaivautunut korjaamaan tätä käsitystä, jonka hän oli kuukausia aiemmin istuttanut miehen päähän. Valheellinen muistikuva oli kaivannut vain lievää lisävirkistystä, ja näin velhokin saattoi välttyä yllätyksiltä. ”Hienoa. Kas tässä, pientä korvausta hyvästä palvelusta.”, lausahti nuori mies laskiessaan tiskille kasan kolikoita, jotka isäntä haali kiireesti kiitellen ja kumartaen kassaansa. ”Seuraa minua.”, hän kehotti puolestaan neitoa ja lähti näyttämään tälle tietä ylempiin kerroksiin. Kahdet portaat noustuaan he saapuivat ovelle, johon velholla oli jo avain valmiina. Koko touhu oli oikeastaan muuttumassa jo hivenen arveluttavaksi – mitä tekemistä heillä saattoi olla tässä huoneessa? Oliko mies kenties viisastunut vaarasta, muuttanut mieltään ja päättänyt jättää maalaislikan tänne jälkeensä? Neidon ei kuitenkaan auttanut muu kuin luottaa nuorukaiseen, kunhan tämä sai lukon heltymään ja viittoi toista astumaan sisään. Velho ei ollut vaivautunut vielä selittämään suunnitelmiaan, joiden hän arveli valkenevan myös omia aikojaan. Huone oli odotetusti hämärä ja hämähäkinseittien valtaama oltuaan tyhjillään useita kuukausia, vaikka majatalon isäntä kuvittelikin nähneensä vieraansa koko kuluneena aikana. Lattiaa ja kalusteita peitti paksu pölykerros ja ilma haisi ummehtuneelta. Nuorukainen tyytyi kuitenkin vain sytyttämään takkaan valkean ja siirtämään neidolle tuolin sen äärelle. Sängyn hän nosti kyljelleen ja työnsi syrjään siinä missä rullasi nuhjuisen matonkin sivuun. Näiden kukaties pähkähulluilta vaikuttavien puuhien päätteeksi paljastui lattiasta taas yksi riimuin kirjottu portaali, joka tosin poikkesi huomattavasti kahdesta aiemmasta. Tässä kuviossa oli paljon enemmän ulokkeita ja koukeroita, jotka loivat vaikutelman hienostuneemmasta tai vaihtoehtoisesti uhkaavammasta koneistosta. ”Se on koskematon... erinomaista.”, mutisi nuorukainen itsekseen vaisusti hymyillen. Hän oletti syyn majataloon tulolle valjenneen jo toisellekin.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Nov 27, 2007 22:28:25 GMT 3
Refleksinomaisesti Daliah painautui vasten nuorukaista tarttuen kiinni tämän viittaan ja nyökkäsi terävästi nuoren miehen sanoille. Rumiluksen vielä mittaillessa heitä katseellaan kumarsi neito vielä päätään turvansa puoleen yrittäen vaisusti hymyillä. Se lyhyt hiljaisen hetki, jonka ajan vieras heitä kahta mittaili, tuntui pitkältä kuin viikko ilman vettä tai aurinkoa. Katse oli vain pidettävä vakaana ja ilme rauhallisena, jottei syytä epäilykseen syntyisi. Tilanteen rauettua ja uhan siirryttyä toisaalle tunsi Daliah ilman pakenevan keuhkoistaan huimaa vauhtia, mutta tuskin hän ehti kerätä itseään kun kaksikko jo kiisi ohi torin. Luultavasti vain muutaman kerran elämänsä aikana oli jaloissa tuntunut tuollainen pakotus ja paino, tarve yhä vain nopeampaan liikkumiseen ja se tunne ei ollut mukana. Sitä mukaa kun he lähestyivät rakennusta, jonka sisälle pujahtivat katosi vieras lämpö kaikkialta neidon vartalosta ja tilalle hiipi kalvava vilu. Oven kolahtaessa kiinni heidän jäljessään oli Daliah varma, että muutaman hetken päästä olisi jo kohmettunut niille sijoilleen. Tila johon he olivat saapuneet oli niin tutun oloinen, aivan kuin tässä samassa majatalossa olisi neitokainenkin viettänyt elämästään muutaman kuukauden palvellen humalaisia ukkoja, kantaen olutta ja sietäen julkeaa käytöstä. Omalla tavallaan tämä lohduton loukko tuntui nyt todella lohdulliselta. Ainakin lämpimältä ja tuulettomalta. Vai ei? Oliko ovi sittenkin jäänyt auki? Siinä missä matkanjohtaja oli siirtynyt jo tiskille juttelemaan isännän kanssa, kääntyi toinen matkustavaisista kannoillaan katsomaan takaisin oven suuntaan. Olivatko he todella olleet niin huolettomia etteivät olleet sitä sulkeneet? Ei. Ovi oli kyllä tiukassa salvassa, mutta hetken oli tuntunut siltä kuin heikko viima olisi saanut hiukset hulmahtamaan, tai jotain sen kaltaista. Mutta sen kummempaa ei aiheesta ehditty ajatella, tuskin otsaa rypistää, kun taas mentiin. Tällä kertaa hoputettiin ylös portaita. Tämä tienhaara suunnitelmassa tuntui todella kummalliselta. Olivatko he nyt kiireellä menossa nukkumaan vai mitä ihmettä? Daliah yritti olla kompastelematta laajan viittansa helmoihin äkkijyrkissä portaissa, eikä sen pahemmin ehtinyt ihmettelemään kummallista suuntaa matkanteossa. Ja toisaalta, jos kerran eteneminen ei muutenkaan tapahtunut hevosilla vaan kaikin puolin kummallisin tavoin, ei tuo tavallinen piikatyttö voinut odottaa muuta kuin mahdollisesti kyytiä variksen selässä kaiken tämän muun hulluuden keskellä. Tai ehkä he ratsastaisivat meren yli suurilla kaloilla. Pieni, hyvin surkea hymynkare käväisi lyhyen hetken neidon huulilla tämän paiskautuessa sisälle ilmeisen pieneen, pimeään huoneeseen, missä hän ei oikeastaan hahmottanut muuta kuin vuoteen ja tulisijan. Tämä ei todellakaan ollut oikea hetki laskea leikkiä tai hymyillä ylipäänsä millekään, mutta mitä muutakaan nyt enää pystyi, kun kohtalo kerran oli muiden käsissä, eikä itse voinut kuin seurata perässä ja toivoa parasta. Kylläpä kunnon nauru tekisin nyt terää. Valkean kajossa huoneessa erotti jo jotain, ainakin sen, että siellä sijaitsi istuin, johon Daliah vajosi sillä hetkellä kun se hänen lähelleen siirtyi. Hän raotti viittaansa niin että saattoi raastaa enimmät hiussuortuvat kasvoiltaan, mutta huppua hän ei välittänyt kiskaista päähänsä. Vieras nuorukainen alkoi oitis siirrellä huonekaluja ja penkoa jotain, joten oli pääteltävissä, ettei tähän huoneeseen tultu jäämään. Kun tuo herra tarttui kiinni matolla lojuvaan mattoon saattoi tyhmempikin jo aavistaa mitä olisi tiedossa. Hengitys kävi raskaammaksi ja hetkeksi jo rauhoittunut sydän alkoi jälleen lyödä yhä vain voimakkaammin, kun kuvio lattiassa paljastui ja kyllä, tuttu lämpö vatsakummulla alkoi kerätä itseään. Kohta sitä taas matkattaisiin tuolla epäinhimillisellä tavalla luoja ties mille puolelle olevaista. Kuinkakohan moneen tuollaiseen rinkulaan tässä olisi vielä astuttava? Ja kuinka monta rumaa risupartaa väisteltävä ennen kuin lopullinen päämäärä olisi saavutettu? Lopullinen päämäärä… Daliah nojasi kyynärpäänsä polviinsa ja poskensa kämmeniinsä ja alkoi tiiviisti seurata mitä nuorukainen seuraavaksi alkaisi häärätä. Päässä pyöri pahoja aavistuksia tulevasta, synkkiä ja masentavia. Toisaalta salaa toivo lämmitti sydäntä. Ehkäpä kaikki kääntyisikin vielä hyvään suuntaan. Voi kunpa hän kohtaisi vielä Syraninsa… Ja kunpa mies ymmärtäisi tytön lähdön syyn oikein, eikä vastassa olisi sama kylmä, lähes kauhistunut olento kuin loppukesästä lammen rannalla. Sillä hetkellä alkoi riimuympyrän suunnalta kuulua tuttua huminaa. Keuhkot täyttyivät nyt syvästä huokauksesta. Oli pudisteltava pää nyt hereille ja valmistautua taas siihen tunteeseen, että jalat lähtevät alta, eikä itse pysty vaikuttamaan mihinkään ympärillä tapahtumaan, puhumattakaan siitä, että hetkeksi maailmankaikkeus näyttää menettävän kaiken järjen. Tuttu tunne itse kullekin.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 30, 2007 16:16:34 GMT 3
’Hoh, ja kuinkahan mokoma siirtymäkehä tuohon noin sopivasti ilmaantui? Tuskinpa portaalit lukeutuvat majatalon palveluihin.’, hyrisi Cãrpãthíã tyytyväisesti ymmärtäessään, mistä huoneeseen tulossa oli ollut kysymys. Puoldemoni teki vain harvemmin vaikutusta muinaiseen, ja suurimman osan ajasta tämä pitikin nuorukaista kaikkea muuta kuin arvossa – tai näin Cãrpãthíã antoi ainakin olettaa. ”Oikeastaan rakensin tämän kehän alun perin siltä varalta, etten olisi päässyt muilla tavoin pois Sybaresista. Matkasin saarelle meritse ja soluttauduin vaivihkaa palatsiin, jonne loin myös salaa toisen samanlaisen portaalin. Jos meillä on onnea, ei kaksoiskappaletta ole vielä löydetty...”, mutisi nuorukainen kuin itsekseen, sillä hänen selityksensä oli suunnattu ensi sijassa lähes näkymättömälle taholle. ’Keksit kaiketi myös tavan päästä heidän väkevien loitsumuuriensa lävitse?’, tiedusteli amuletti hivenen epäluuloisesti. Nuorukainen hymähti ja jätti sanansa tällä kertaa pelkiksi ajatuksiksi: ’Tietenkin... Saari on hyvin varjeltu ulkopuoliselta magialta, joten sain kuluttaa melkoisesti aikaa löytääkseni heikon kohdan sitä varjelevista suojakentistä. Lopulta kuitenkin onnistuin. Tuolloin en tosin arvannut kuinka paljon hyötyä kehästä vielä olisi, tai mihin suuntaan sillä matkaisin. Tämä on nopein tie ja tehokkain tapa yllättää vihollinen...’, tuumi nuori mies hymyillen, mutta synkistyi vilkaistessaan takan edustalla vartovan neidon suuntaan. Hän pelkäsi nyt tosissaan toisen puolesta. Puoldemoni oli vahva ja pystyi kyllä puolustamaan itseään - hän oli jopa jossain määrin kuolematon - mutta kuinka pahaisen maalaistytön mahtaisi käydä tulevassa koitoksessa? Olisiko nuorukainen tarpeeksi voimakas suojelemaan myös seuralaistaan tai... vaihtoehtoisesti tappamaan tämän, jos se olisi tarpeen? Hän pohti näitä asioita katsoessaan toista hetken pidempään, mutta ravistautui lopulta ajatuksistaan ja ryhtyi ääneti valmistelemaan kaksikon matkaa. Pussillinen riimukiviä ja muita magian välikappaleita otettiin taas esille ja noita osasia alettiin vaimean mutinan säestyksellä asetella kehälle. Kun kaikki oli valmista, antoi velho neidollekin luvan astua sisään hohtavaan portaaliin. Hän käännähti toisen puoleen sanoakseen vielä jotakin, mutta peruikin viime hetkellä aikeensa ja puisteli vain päätään mutisten: ”Toivotaan parasta...” Hetkenä jona ympäröivä huone katosi ja kirkas valo nielaisi kaksikon olemattomiin, tajusi nuorukainen jonkin olevan kuitenkin vialla. He vaikuttivat vajoavan aina vain pahempaan turtumukseen, joka tuntui kuin tarpomiselta upottavassa hangessa tai harhailulta syvässä unessa. Siirtymisen olisi tuskin pitänyt tapahtua näin hitaasti. ’Mitä... ihmettä...?! Mitä... sinä... tolvana... menit... tekemään... ?!’, mongersi Cãrpãthíãn ääni kuin sammaltavalla juopolla nuorukaisen mielessä, eivätkä hänen omat sanansa soljuneet yhtään sen sujuvammin: ”He... ovat... luoneet... saaren... ylle... loputtoman... yön... kirouksen...!”
(( Tähän tulee vielä jatkoa kun siirrän pelimme tuonne 'Maailmankaikkeuteen'... >> ))
|
|