silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Jan 16, 2008 18:47:56 GMT 3
Tyttö kuuli äitinsä huutavan ja juoksi metsän poikki kohti kotia. Äiti seisoi rappusilla käsivarrellaan kori ja viitta, tyttö tiesi mitä häneltä odotettiin. "Isäsi palaa pian kotiin, juopuneena luulen. Mene majaasi, tulen sitten hakemaan sinut, kunhan isäsi on sammunut. Ymmärrätkö?" Tyttö nyökkäsi ja lähti iloisin mielin kohti majaa, joka sijaitsi metsän suojassa. Hän tiesi äidin tulevan ennen pimeää. Auringon alkaessa painua mailleen tyttö alkoi hermostua. Hän ei halunnut nukkua pimeässä metsässä. Miksei äiti tullut jo hakemaan? Tyttö päätti hiipiä katsomaan joko isä olisi sammunut. Päästyään harmaan mökin ikkunan alle, tyttö kurkisti sisään ja näki, kuinka isä hakkasi äitiä kirveen varrella huutaen. Tyttö pelästyi, muttei lähtenyt pakoon, kunhan isä sammuisi hän menisi äidin luo. Tyttö katseli, kuinka äiti pysyi täysin tyynenä vaikka isän raivo alkoi olla jo vaarallisen korkealla. Lopulta isä alkoi huojua ja käänsi jostain syystä kirveen terän kohti äidin kasvoja ja löi äitiä. Tyttö huudahti, kun kirves osui äidin päähän. Isä kuuli ulkoa ääniä ja yritti lähteä ulos, mutta sammui ovelle. Tyttö juoksi kohti kylää ja meni pappilaan pyytämään apua. Isä joutui vankilaan ja tappoi itsensä tajuttuaan tekonsa...
Crysan käveli hiljalleen kohti vanhempiensa hautaa. Hän muisti yhä äidin veriset kasvot, vaikka oli äidin kuollessa vasta 5-vuotias. Hautausmaa oli ollut hänen lempipaikkansa jo kauan, tänne hän tuli päivittäin. Hän ei vieläkään voinut ymmärtää miksi isän oli pitänyt tappaa äiti? Äiti oli aina ollut kiltti ja ystävällinen kaikille, hän oli sietänyt isän juopuneisuutta ja sitä kuinka tämä hakkasi äitiä aina juovuksissa. Crysan istui maahan hautakiven viereen ja asetti punaisen ruusun äidin puolelle hautaa ja alkoi hiljalleen huojuttaa itseään. Hetken kuluttua kauempaa hautausmaalta alkoi kuulua ääniä.
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Jan 21, 2008 20:00:29 GMT 3
((Saa ihan vapaasti liittyä mukaan, jos tuohon saa jotakin jatkoa kirjoitettua. Tai sitten miun pitää hieman muuttella tuota loppua, että olisi helpompi jatkaa. Ehdotuksia?))
|
|
|
Post by Rinco on Jan 23, 2008 21:27:27 GMT 3
Tristan mutisi itsekseen, suurheko lohikäärme tassutteli hautakivien yli etsien jotain syömäkelpoista vainajaa, eiväthän se mitään herkkua olleet, mutta ei parane valittaa, oma vikansa kun keksi paaston, tai oikeastaan hän kuuli siitä, mutta silti, sen toisen syy se silti oli. Hän kaatoi myreissään yhden hauta kive jossa luki joku nimi, hän irvisti ja katsoi ympärilleen, vain hautakiviä, hän otti esiin suuren kyntensä ja kuului vihlova ääni kynnen raapiessa kiven pintaa. Jälkeen jäi syvä uurre, ja hän hymyili ilkeästi ja kuului lisää vihlovaa ääntä, se loppui ja alkoi taas, useit apieniä vinhgahduksia. Kun ääni loppui, nosti Lohikäärme suuren kultaisen leijonan käpälänsä ja puhalsi kivimurskan maahan. Ja siinä missä aiemmin oli lukenut kauniilla kaunokirjoituksella tuiki tuntematon nimi, oli nyt inhan näköinen mies joka oli hirtetty hirsi puuhun. Tristan ei ollut mikään uskomattoman taiteellinne, mutta se sai keltava. Hän nosti kömpelösti kiven takaisin pystyyn ja jatkoi matkaansa tyytyväisenä. oli kai häväistys että pilasi vainajan hautakiveä, mutta se ei lohikääörmettä paljon painanut, hän ei uskonut henkiin, eikä myöskään hmisten lakeihin, hän teki asioita mitkä häntä huvittivat. Hän söi ihmisiä jos hänellä oli nälkä, vaikkeivat ne miltään herkulta maistuneet, eivät ihmisetkään tosin saaneet aina yvää ruokaa, mutta tämä oli vähän eri asia, hän oli lentänyt aiemmin päivällä karjatilan ohi, mutta nyt hänellä ei ollut enää mahdollisuutta palata, sillä karja oli jo viety muualle. Ironista.
Tristan katoi erästä hautaa, multa oli tuoretta, joten Tristan oletti siellä olevan melko tuora ruumis, hän kaivoi mielissään arkun esiin ja repi sen kannen auki kiinnostuneena kuola valuen. "Tule tänne liha." Hän kuiskutteli vanhan miehen raadolle, luultavasti edellis päivänä haudatulle. Kyllä, siinä oli jo matoja, mutta pystyikö hän sanoa ettei hänellä ollut kirppuja? Eipä voinut, joten hän hotkaisi ruumiin yhdessä hujauksessa. Sitten hän röyhäisi, hän oli kuullut jotain. Ei, kun hasitanu jotain. Tuoreen ihmisen. elävän. Ei haissut pahalle, haisi hyvälle. Hön löntysteli kohti hajun suuntaa kiinnostuneena. Ihmiset olivat kiinnostavia, jotkut ainakin. Riippui luonteesta, marisiat eivä olleen mukavia.
(( päätin nyt liittyä^^ Tirstan on siis lohikäärme kuten tekstistä saattaa huomata, sillä ei ole mitään pahjoja aikeita, eikä se ole niinkään suuri kun luulottelee olevansa *virn*))
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Jan 24, 2008 15:18:49 GMT 3
((Mukava että joku liittyi, tästähän voi tulla mielenkiintoista.))
Crysan itki, mutta kuullessaan ääniä pimenevältä hautausmaalta hän kuivasi kyyneleensä. Hän antoi katseensa etsiä äänien aiheuttajaa, muttei nähnyt enää kunnolla, koska aurinko oli laskenut jo. Hänellä olisi kiire, jos hän aikoisi päästä hautausmaalta ennen porttien sulkemista. Crysan naurahti mielessään, mitä lasten loruja, ei kuolleiden henkiä kuljeskellut hautausmaalla kuin ihmisten mielikuvituksessa. Hän ei pelännyt, muttei halunnut huolestuttaa leskeä, joka oli kasvattanut hänet.
|
|
|
Post by Rinco on Jan 24, 2008 15:57:38 GMT 3
Tristan kirosi hiljaa. Oliko hänne näkönsä todella huonontunut näin paljon, kyllä, hän oli nähnyt paremmin vielä vähän aikaa sitten. Kenties se johti valosta. Hän katseli taivaalle virnistellen. Kappas vain, aurinko oli alskenut, eikä hän ollut hyúomannut mitään. taivaalla lentäminenkään ei oikein onnistunut hyvin näin pimeällä, se toimi tosiaan paljon paremmin kun saattoi nähdä kunnolla eteensä. Ei törmännyt mihinkään, hyuomioiden myöskin sen kuinka surkea hänen eltotaitonsa oli. No mitäs sitä valittamaan. Hänelläoli mahdollisuus opetella, mutta opetteliko. Opetteli hän, mutta huonosti. Oli kai turhan laiska. kaipa laiskuus oli normaalia. lohikäärmeidenkin keskuudessa, niin kuin ihmistenkin.
Hän haukotteli ja istahti suuren hautapylvään viereen. Pylväs hankasi lohikäärmeen kylkeä, ja tun silmät välähtivät inhoten. "Typerä pylväs." Hän mutisi ja liikahti vähän kauemmas lähenteleväastä pylväästä. Pylväs ei enää koskenut häntä. Mutta Tristan kuvittlei tuon liikahtavan vähän hänen suuntaansa. Hän tuhahti ivallisesti. "Vai luulee joku typerä pylväs päivhittävänsä minut, nyt saat pasitaa suuren lohikäärmeen sitä... miksikä sitä kutsuttiinkaan... no sitä kuienkin, hahaa pylväs, olet vainaa." Tristan karjui vahingon iloisesti ja paukautti suuren tassunsa kohti kiveä, siihen tuli suuri halkeama, mutta se ei kurtunut. Hän luimisti korviaan ja paukautti tassunsa uudelleen viveen, se murtui ja särkyi suuriksi lohkareikksi. "Siitäs sait typerä pysti." Hän tiuskaisi ja katseli ympärilleen. Mitäs hänen miti tehdäkkään. Hän kietti kuumeisesti mit' hänen oli tehtävä, kunnes hän muisti. "ai niin, se tyttö, mihinköhän hukkasin sen hajun." Hänellä oli hyvä näkö, mutta auttaisiko se jos tulisi niin pimeää että olis pakko luottaa vain kuuloonsa ja hajuaistiinsa. "Tule tule tänne tytteli." Hän kutsui. Mutta oli pakko huomauttaa että ääni oli kyllä kaikkea muuta kuin kutsuva...
((Joo, kyllähän tästä mielen kiintoista voin tulla, moneltakin kantilta^^ ))
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Jan 24, 2008 20:02:59 GMT 3
"Tule, tule tänne tytteli." Kuului karvojanostattava ääni jostakin hautausmaan pimennoista. Crysan oli sekä utelias että peloissaan. Jos se jokin mikä tuolla oli olisi vaarallinen hän voisi menettää henkensä, mutta jos se olisikin jokin ei niin vaarallinen hän voisi saada muukakin sisältöä tähän yksitoikkoiseen elämäänsä kuin lesken tylsät tarinat ja parantajan tehtävänsä. Crysan ei lähteny äitinsä haudalta vaan odotti äänen aiheuttajan tulevan hänen luokseen. Jos äänen aiheuttaja olisi vaarallinen ja tappaisi hänet hän kuolisi äitinsä haudalla eikä hän oikeastaan pelännyt kuolemaa. Ehkä hän oli parantajana oppinut olemaan pelkäämättä nähtyään niin paljon kuolemaa ja kituutusta ennen sitä. Crysan tiesi, että hänen olisi pitänyt jo olla kotona lesken luona, muttei hän halunnut lähteä kohtaamatta äänen aiheuttajaa. Tyhmää, Crysan ajatteli ja tiesi mitä leski tästäkin sanoisi. Hän oli kuitenkin aina ollut kiltti tyttö ja hoitanut parantajan työtä leskeltä saamillaan opeilla ja häntä arvostettiin.
|
|
|
Post by Rinco on Jan 27, 2008 21:31:38 GMT 3
Trinstan kurkotti pitkää kaulaansa eteenpäin. hän tähyili hämärään etsien katseellaan ihmistä, ja kuten hän oli hajusta päätellyt, se oli naispuolinen, nuori vielä, voi kuinka nuori veri oli makeaa, ei sillä että ihminen olisi jollain tapaa herkkua ollut mutta silti. Tristan mietti itsekseen. Musta silkkinen turkki tarttui tuuleen ja karvat kiemustelivat huon ihossa kiinni. Lohikäärmeelle ei tullut helposti kylmä, tuskin hän oli kylmää koskaan tuntenutkaan. Hänen turkkinsa vaihtoi tarviturkin ja kesäturkin nopeasti, ja vaivattomasti. Tarpeeksi ajoissa talven varalle, ja tarpeesi ajoissa ennenkuin kuumat aallot saapuivat niille alueille joissa hän liikkui. Hän liikkui usein paikasta toiseen, mutta ilmasto vaikutti hyvinkin paljon tuon elämiseen. Oli parempi että aina oli sopiva ilma.
Viimein Tristanin silmät havaitsivat pienen hahmon erään haudan äärellä, epäilemättä jonkun sukualisen tai tutun. Miksi muutenkaan ihmiset täällä olivat, varsinkin noin nuoret. Vanhukset nyt ymmärsi, semmoisia heikkoja. "Kappas, siinähän sinä olitkin, harmi että ehdin jo syödä, mutta pakko sanoa että te olette kyllä harvinainsen pahan makuisia." Hän tuhahti ja irvisti sanojensa vakuudeksi.
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Jan 28, 2008 17:26:07 GMT 3
Crysan kuunteli kuinka ääni lähestyi ja hänen mielensä kaivoi esiin mitä kauheimpipa mielikuvia. Raadeltuja, murhattuja, puolikuolleita ihmisiä mitä erilaisemmissa paikoissa. Vihdoin äänen aiheuttaja oli aivan lähellä, siltikään hän ei nähnyt mitään kunnes kuului karmaiseva ääni: "Kappas, siinähän sinä olitkin, harmi että ehdin jo syödä, mutta pakko sanoa että te olette kyllä harvinainsen pahan makuisia." Sanojen takana oli lohikäärme, musta sellainen. Crysan katsoi lohikäärmettä silmät suurina ja pelko kuristaen kurkkuaan. Lopulta hämmennys mentyä ohi hän sais sanottua jotakin tuolle pelottavalle ja ihmeelliselle olennolle. "Si-si- sinä olet lohikäärme? Haluatko tap-tap-tap-tappaa mi-mi-minut?" Crysan sai änkytettyä pelosta sekaisin..
|
|
|
Post by Rinco on Feb 12, 2008 16:37:15 GMT 3
tristan katsoi tyttöä hymyillen hieman. Ei kiltisti, vaanenemmänkin julkasti, mutta tokin hymy katsosi pian tuon huuliltaan, kun hän laski päätään lähemmäs tuota. "Oli kyllä suunnitelmissa." Lohikäärme sanoi sihisevällä kylmällä äänellä. "...Mutta, kuten jo sanoin, olen jo syönyt, saat kai kiittää jotain epäonnekasta joka oli kuollut nyt parin päivän sisällä." Tristan ei ollut erityisen pahalla päällä, hän oli yleensä pahalla päällä silloin kun hän oli hyvin nälkäinen tai väsynyt. Nyt hän ei ollut nälkäinen. Ainakaan paljoa, ihmisessä kun oli niin vähän lihaa, mutta jos sen söi kokonaan, kyllä siitä sai vatsansa hilajsieksi vähäksi aikaa.
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Feb 12, 2008 23:10:13 GMT 3
Crysan katseli lohikäärmettä samalla peläten, mutta oli myös utelias. Hän ei ollut ikinä tavannut elävää lohikäärmettä eikä sen puoleen kyllä kuolluttakaan. Kuullessaan mitä lohikäärme oli ollut hautausmaalla tekemässä sai hänet voimaan pahoin, mutta uskaltautui silti kysymään. "Miksi syöt kuolleita ihmisiä?" Crysan katsoi lohikäärmettä pelokkaasti, mutta silti silmät uteliaisuudesta loistaen. Jos lohikäärme nyt hermostuisi hänelle, se saattaisi jopa syödäkkin hänet. Hullunrohkeus on tyhmää, oli leski joskus sanonut hänelle. Ehkä leski oli ollut oikeassa, mutta minkäs teet..
|
|
|
Post by Rinco on Mar 9, 2008 22:42:16 GMT 3
Tristan hymyili. " Yksinkertaisesti sanottuna olen niin laiska, etten aina jaksa metsästää. toiseksi olen niin nälkäinen, että välillä on turvauduttava ihmisiin. Mutta nehän ovat jo vainaita, ei niille mitään tapahdu. ainakaan eivät roskaa maata." Hän katseli tyttöä kiinnostuneena. "Lapset ovat kyllä herkullisia... Sanoinko sen jo?" Hän kysyi miettien. Tristan katsoi paikkaa missä tyttö oli. "onko joku tuttusi kuollut?" Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt sitä ainaista suremista. kyllähän sitä jonkin aikaa kaipasi omaa rakastaan, mutta myöhemmin oli parempi unohtaa. Muuten unohti elää omaa elämäänsä.
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Mar 14, 2008 21:24:00 GMT 3
Crysan katsoi lohikäärmettä ihmeissään ja kuiskasi ääni surua täynnä; "Äitini...Isäni tappoi hänet.." Hänen mieleensä porautui kuva äidistä makaamassa mökin lattialla verilammikon keskellä. Crysan selvitti ajatuksiaan ja sanoi. "Voitko luvata ettet syö äitiä? Isäni saat syödä jos haluat, mutta he ovat kuolleet kymmeniä vuosia sitten, joten heistä ei ole jäljellä kuin luut." Crysan mietti lohikäärmeen sanoja: "Lapset ovat herkullisia" ja värisi, ei niinkään kylmästä vaan kauhusta. Hän ei pääsisi lohikäärmettä pakoon.. Kumpa hän selviäisi..
|
|
|
Post by Rinco on Mar 15, 2008 18:35:30 GMT 3
Tristan katseli tyttöä, miten hän voisi luvata jotain, mitä hän ei tahtonut luvata. Tai miten hän voisi luvata jotain mitä ei edes tekisi. Mutta nyt, hänellä ei ollut nälkä... "Ou... Siinä taas yksi esimerkki, te ihmiset olette petollisia kuin korppikotkat, napsitte kakusta mansikat ja heitätte loput roskiin. Ei, en syö äitiäsi. Mutta oletko aikeissa kosktaa isällesi, eikö ole hirveää kun rakkaimmat pettävät ja lähtevät. Eikö joskus tunnu siltä että tahtoisi vain kadota piiloon maailmaa...juosta pakoon pahuutta, jota ei voi kuitenkaan paeta, pahuutta joka on ympärilläsi, kaikkialla, jopa sinussa itsessäsi." Tristanin sanat, eivät olleet lohduttavat, mutta niiden ei pitäneetkään. Poikasen oli herättävä todellisuuteen, ja nähtävä maailma sellaisena kuin se todella olikin. Elämä ei ollut heikoille, heikot kieriskelivät haudoissaan voimatta enää vaikuttaa. Heillä oli mahdollisuus,mutta he eivät olleet tarttuneet siihen. Moni teki itsemurhan,kun side heidän silmiltään oli otettu pois,he eivät olleet vahvoja, mutta heilleoli annettu mahdollisuus, kaikilla oli, mutta kyse oli siitä osasiko siihen tarttua. oliko voimaavartustaa kuolemna virtaa ja vetää itsensä elämään. Jokaisella oli kaksi kättä, ja kaksi vaihtoehtoa, oli elämä tai kuolema,kumman valitset?
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Mar 16, 2008 19:25:53 GMT 3
"Olen kiitollinen jos myös pidät lupauksesi. Olisin halunnut isäni kärsivän enemmän kuin hän kärsi. Voin kertoa sinulle syyn jos välttämättä haluat, mutta kuulen äänestäsi ettet välitä." Crysan katsoi uteliaasti lohikäärmettä. Hän tiesi lohikäärmeiden valehtelevan usein, vain henkensä pitimiksi. Lohikäärmeet saattoivat kertoa satuja vain hyötyäkseen itse eniten, eikä tämä lohikäärme tuntunut olevan poikkeus. "En enää pelkää sinua. Tiedän olevani joko typerä ja luotan liikaa tarinoihin, joissa lohikäärmeet eivät syö ihmisiä tai sitten olen vain niin utelias, mutta miksi ihmeessä et etsi metsistä tai muualta luonnosta eläinten raatoja, jos ihmiset ovat kerran niin pahan makuisia?" Crysan muisteli kaikkea sitä mitä oli kuullut kerrottavan lohikäärmeistä, vaikka ei niistä kuitenkaan olisi mitään hyötyä jos tuo mielenkiintoisen vastenmielinen olento päättäisi hotkaista hänet suihinsa. Crysan ei tosiaankaan enää pelännyt lohikäärmettä, ainakaan paljoa. Hän nousi maasta ja puhdisti mekkonsa helmasta syksyn kuivuneet lehdet. Kukat äidin haudalla näyttivät niin haurailta tummentunutta kiveä vasten, aivan kuten Crysan oli hauras lohikäärmettä vastaan. Maailmassa on vain kaksi mahdollisuutta, elää tai kuolla, hän, Crysan, halusi elää, mutta antaisiko tuo olento hänelle siihen mahdollisuuden..
|
|
|
Post by Rinco on Mar 16, 2008 20:29:56 GMT 3
Tristan hymyili viekkaasti. Valitettavan usein, ihmisetkin olivat ovelia, viisaita, ja valehtelivat paljon. Tristan ei voinut todistaa sitä, mutta hän oli varma. Jos hän olisi ollut ihminen, kaipa hän olisi tiennyt, mutta kun ei ollut. Ja jos hän olisi ollut ihminen, hän olisi voinut suluttautua kaupunkien virtoihin, eikä kukaan olisi huomannut häntä, mutta jos hän päivällä lentäisi kaupungin yli, hän turskin selviäisi siitä koskaan hengissä. Ihmiset eivät kuluttaneet aikaansa puhumiseen, tappoivat heti. Eivät ymmärtäneet taitoa, johon heidät oli vihitty. Typeriä. Mutta entä hän, oliko hän typerä. Hänkään ei jutellut ihmisten kanssa usein. Jos he olivat laumassa, he tappoivat, yksin ne olivat kuin tuo pieni tyttö, heikkoja ja suostuivat puhumaan. Entä jos Tristan olisi ollut laumassa... Ei, hän ei olisi ollut, laumaelämä olisi tappanut hänet. Siitä seurasi tappeluita, ja lopulta... pako.
"Metsistä? Yksinkertaista, suurin osa metsien puista, on niin tiheään kasvanutta, ettei lohikäärme yksin kertaisesti mahdu pyydystämään peuraa. Liian monta kertaa olen juuttunut puiden väliin, ja liian monta kertaa olen joutunut satuttamaan siipeni metsässä, jossa puiden oksat raatelevat ihon rikki ja sokaisevat silmät. Liikutko sinä useinkin orapihlaja pensaassa vapaaehtoisesti?" Tristan kysyi ivallisesti. Hän tuhahti ja mulkoili tyttöä tuohtuneena muistellessaan niitä kertoja kun peura oli juossut tiheämpiin metsiin, ja Tristan oli huutanut turhautuneena. "Ja se miksi ihmiset ovat pahanmakuisia, riippuu tietenkin iästä, vanhukset ovat kitkeriä mutta ne on helppo pureskella tomuski suussa, kun taas te lapset, olette makeampia, mutta monesti liian pieniä ja sitkeitä, kun tarvitisisimme paljon ruokaa. Te ehkä voitte paastota mutta me emme, tai sitten minun vatsani on eksoottinen ja tarvitsee säännöllisen ruokailun." Hän sanoi lopulta.
|
|