silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Nov 29, 2007 17:07:36 GMT 3
Silvara kuunteli naisen ehdotuksen, hän halusi ulos huadasta elävänä. Hän otti tikarin kahvasta kiinni ja kiinnitti sen viittansa sisäpuolella oleviin nyöreihin. Yleensä niissä oli kiinni Silvaran oma pieni tikari, jolla hän katkoi yrtit koriinsa. Nyörit oli kiinnitetty siten, etteivät ne missään vaiheessa näkyisi. Sidottuaan tikarin paikoilleen Silvara seurasi naisen perässä nopeimmilla askelilla, jotta saisivat muita kiinni.
Nyt hänen pitäisi siis vahtia naista ja lukkoseppää, kun he tekisivät aloitteen hän voisi huitaista tikarilla jos se olisi tarpeen. Entä jos rotta ja arpinaama olivat liittoutuneet keskenään mietiskesli Silvara kävellessään naisen edellä. Hän ei uskaltanut pysäyttää naista ja kertoa pelostaan, koska silloin rotta ja arpinaama tajuaisivat että jotain oli meneillä. Pysy vain tyynenä ja tee kuten parhaaksi näet Silvara päätti hiljaa mielessään. Hän olisi valmis pettämään myös naisen ja lukkosepän tilnateen mukaan.
|
|
|
Post by submarine on Nov 29, 2007 18:00:48 GMT 3
Kneri ei pitänyt siitä, että nainen puhui jotakin puolihaltialle taaempana. Suunnitelivatko nämä kenties jotakin, kun kerran kävivät vaitonaista keskustelua? Katselemaan hän ei sentään jäänyt, mutta epäili, että jotakin oli tekeillä. Mutta toisaalta, ei sillä ollut juuri nyt väliä, sillä edessäpäin näytti olevan uusi hautakammio. Rotta jätti pohtimisensa ainakin hetkeksi omaan arvoonsa - mutta veitsen tämä pitäisi kyllä käden ulottuvilla, kuten aina. Koko joukko varmasti elätteli suuria toiveita siitä, että tällä kertaa kaikki menisi paremmin. Yksikään ei varmasti halunnut kokea enää uudelleen repivien nokkien ja raastavien kynsien myrskyä.
Kun päästiin niin lähelle, että oven saattoi jo nähdä, kävi heti ilmi, ettei kaikki ollut kohdallaan - ei millään tavalla. Ovi oli isketty auki niin, että sen lukko oli murtunut kuin vaivainen pikkukivi lekan alla. Myös sen saranat näyttivät olevan enää vain vaivoin kiinni. Oli mahdotonta sanoa, kuinka kauan sitten moinen oli tapahtunut, mutta ainakaan se ei heilunut. Nähdessään pahoinpidellyn uksen koko ryöstöjoukko hidasti askeleitaan ja jäi tarkkailemaan varuillaan ympäristöä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt tai kuulunut, eikä muitakaan merkkejä siitä, että teko olisi ollut hiljattain tehty, ollut havaittavissa. Mutta tehty se kuitenkin oli, eikä moista voimaa sopinut ottaa kevyesti. Varovaisin askelin joukkio lähestyi murrettua ovea ja kurkisti lopulta sisälle. Soihdun valo paljasti, että koko kammio oli aivan yhtä pahasti pahoinpidelty, seiniä oli hakattu säröille asti ja kaikki esineet tuhottu säpäleiksi. Jopa arkkukin oli isketty auki. Kaikki oli tehty jollakin tylpällä lyömäaseella. Knerin ei tarvinnut kauaa pohtia tajutakseen, mitä oli tapahtunut. Jokin ruumis ole herännyt eloon ja käynyt väkivaltaiseksi. Kyseessä näytti vieläpä olevan jokin hyvin vaarallinen, sillä ei mikään tavallinen kaamio voinut iskeä ovia auki ja kiveä murskaksi. Se ei ollut alkuunkaan hyvä, ei ollenkaan...
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Dec 2, 2007 19:34:49 GMT 3
Silvara seurasi joukkiota kohti seuraavaa hautaa, yht´äkkiä joukko hidasti vauhti. Silvara huomasi haudan oven murretuksi ja kun he kurkistivat sisään kammioon, oli siellä sekaista. Silvara tiesi, että vain jokin paha ooli voinut aiheuttaa sellaista tuhoa. Hän toivoi jonkun käyvän kurkistamassa arkkuun, jonka kansi oli poissa paikoiltaan. Kukaan ei kuitenkaan mennyt lähemmäs, Silvara oli pettynyt, sillä hän oli utelias tietämään oliko arkussa jokin...
Ulkona vartijat alkoivat väsyä haudan vahtimiseen ja päättivät mennä sen sijaan tauolle pieneen tupaan hautausmaan laidalle. He eivät tienneet hautausmaalla olevista olennoista, jotka liikkuivat hautausmaalla. Olentoja, joita ei voinut nähdä jos ne eivät halunneet tulla nähdyiksi...
|
|
|
Post by submarine on Dec 2, 2007 20:40:58 GMT 3
Joukkio tuijotteli jonkin aikaa säpäleiksi iskettyä hautakammiota, mutta kukaan ei ollut halukas astumaan peremmälle. Jokainen suhtautui näkyyn, kuin jo pelkkä koskettaminen voisi manata päälle pahat voimat. Kneri, joka tiesi näistä asioista, piti päätöstä hyvin viisaana, vaikkei mitään ääneen sanonutkaan. Se, joka hävityksen oli aiheuttanut, voisi palata. "Mennään, ei siellä ole enää mitään arvokasta", arpinaama totesi. Tämän soihdun valossa kyllä kimmelsi kulta, vaikkakin pirstottu, mutta jokainen ymmärsi sanoista kuultavan järjen. Ei ollut mitään niin arvokasta, että sitä varten pitäisi käydä sekaantumaan kalmojen asioihin. Mutta eipä mies ollut edes suutaan sulkea, kun vertahyytävä rääkäisy kaikui läpi tunnelin. Säpsähtäen ja ähkäisten koko joukko alkoi kääntyillä hermostuneesti eri suuntiin, etsien äänen lähdettä. Äskeisen jälkeen kukaan ei tarrata aseeseen, ja rauta ja teräs välähtelivät pian soihdun häilyvässä valossa.
Kneri, joka pälyili ympärilleen herkeämättä, näki kammotuksen ensin. Se liikkui yllättävän nopeasti käytävää pitkin, vaikka näyttikin pelkältä mädän lihan ja kellastuneen luun muodostamalta, etäisesti ihmismäiseltä kyyristelijältä. Se haisi jo monen metrin päästä ja sen jokainen askel kolahti lujaa lattiaan. Se oli selvästi ruumis, jonka olisi pitänyt olla kuollut jo kauan, mutta sen jokaisessa eleessä kaikui murhanhimo. Sen koko kauhistuttavaa olemusta ei voinut sanoin kuvata, eikä mieli täysin suostunut sitä todistamaan. Rotta ei osannut tehdä muuta, kuin vain tuijottaa kauhuissaan paikoillaan, kykenemättä edes liikkumaan. Hän saattoi ainoastaan olla helpottunut, että kun peto yhtäkkiä hyökkäsikin valtavalla vauhdilla päin, oli arpinaama lähinnä sitä. Vauhtia hirvityksessä tosiaan oli niin, että se näytti suorastaan syöksyvän väärillä säärillään ilman halki ja iskeytyvän soihtua yhä kantavaan mieheen, joka ei mitenkään ehtinyt vastata siihen. Likaiset, terävät kynnet iskivät lihaan hirvittävällä voimalla, paiskaten koko miehen jaloiltaan ja repien tämän rintaa kauhistuttavalla tavalla. Samalla nainen oli jo liikkeessä, syöksyen hirviötä kohti miekka heiluen. Haavaansa ähisevä mies oli kuitenkin tämän tiellä, eikä arpinen akka onnistunut survaisemaan terää muualle, kuin ilmaan. Vaikka olikin pahasti haavoittunut ja tuskissaan, iski arpinaama silti urahtan hirviötä soihdullaan, survaisten sen päin tämän kelmeitä kasvoja. Jopa kuollutta tuli korvensi niin, että se kavahti rääkäisten taaksepäin, valittaen korvia kiduttavalla tavalla tuskaansa. Mutta se ei kuitenkaan lannistunut, vaikka sen kasvot olivatkin kärventyneet, vaan kyyristyi kuin vaaniva peto, aikoen varmasti hyökätä pian uudelleen.
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Dec 3, 2007 17:40:02 GMT 3
Rääkäisyn kuultuaan Silvara mietti uskaltaisiko ottaa tikarinsa esiin, mutta ennen kuin hän ehti tehdä päätösensä oli ruumis tullut jo näkyviin. Silvara ei ehtinyt miettiä pidempään, hän kaappasi tikarin viittansa kätköistä. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota, Silvara tiesi, että nyt hän voisi lähteä lipettiin. Hänen ajatuksensa katkaisi karmaiseva huuto, arpinaama oli polttanut soihdullaan ruumiin naamat.
Silvara tiesi, että vain pakenemalla kohti oviaukkoa hän voisi selvitä hengissä haudasta. Samassa jokin nykäisi hänen viittansa liepeestä ja hän oli kaatua..
|
|
|
Post by submarine on Dec 3, 2007 18:41:49 GMT 3
Kneriä ei kiinnostanut hiukkaakaan, miten koko joukolle tulisi käymään. Ainoa asia, josta rotta nyt välitti hiukkaakaan, oli pako. Halvaannuttava alkujärkytys ei enää voinut peittää alleen tarvetta juosta, vaan jäi auttamatta pakokauhuisen tulvan alle. Ähkäisten hän kääntyi ympäri ja ryntäsi poispäin, tahtomatta millään tavalla olla osallinen tapahtumissa. Määränpäällä ei ollut väliä, ajattelu tuli myöhemmin ja ryntäily nyt! Ollessaan hengenvaarassa, olipa se sitten miten tahansa vähäinen, Kneri pinkoi yllättävän lujaa - jopa silloin, kun tämän käsissa poukkoili säkki täynnä varastettua tavaraa.
Haudalta haiseva kauhistus pääsi sähähdyksen, kun hyökkäsi yhtäkkiä jälleen päin miestä pitkät, likaiset kynnet elävää lihaa tavoitellen. Mutta vaikka arpinaama olikin haavoittunut, osasi tämä silti väistää. Ensimmäisen kohti tulleen kouran tämä torjui ähisten soihdunvarrella ja painautui taaksepäin ehtiäkseen pois toisen tieltä. Siltikin kynnet lähestulkoon hipaisivat tämän kasvoja. Kammotus kirkui raivosta, joka sitä ravisutti. Kun hirviön hyökkäys pysähtyi arpeen, hyökkäsi nainen armotta sitä päin, käyttäen koko tilannetta hyväkseen. Tämä iskiessään hirvitystä sen kärventyneisiin kasvoihin miekallaan. Terä osui luuhun asti, mutta pysähtyi siihen, voimatta jo kuolleelle vastustajalle vahinkoa sillä aiheuttaa. Mutta yhdessä silmänräpäyksessä akka veti aseen pois ja survaisi sen voimalla epäkuolleen rintaan, aiheuttaen ruman rusahduksen kylkiluiden rikkoutuessa. Mutta vieläkään se ei kaatunut, ei edes, kun nainen kiskoi väkivalloin miekkansa pois sen rinnasta. Sitä piti hengissä jokin voima, joka ei suonut sen antavan periksi.
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Dec 9, 2007 18:26:25 GMT 3
Silvara näki rotan juoksevan ohi ja päätti juosta perään, hän toivoi pääsevänsä ulos elossa. Kukaan ei tietenkään halunnut jäädä tuon kammottavan olennon luokse. Miksei nainen jättänyt arpinaamaa olennon kynsiin, Silvara mietti juostessaan rotan perässä. Ajatuksissaan hän ei huomannut mitä ympärillä tapahtui.
Vartijoiden juodessa jo viidensiä kuppeja kahvia he kuulivat lisää äiniä samaisesta haudasta. "Pitäisikö mennä katsomaan?" kysyi nuorempi vartijoista. "Mitäpä suotta, jos haudassa on ollut joku ulkopuolinen on se joku yliluonnollinen tehnyt siitä jo selvää." sanoi vanhempi vartijoista. Nuorempi katsoi vanhempaa ihmeissään, kuinka joku ihminen voi olla noin julma ja ilkeä. Tätä miettiessään hän muisteli koria, jonka sisältöä hän ei vieläkään tiennyt.
|
|
|
Post by submarine on Dec 9, 2007 19:49:37 GMT 3
Kneri ei juuri katsonut, minne oli menossa tai mitä ympärillä tapahtui, juoksi vain, törmäillen kulmiin ja tönien seiniä käsillään, kuin olisi yrittänyt päästä lujempaa. Mistään ei tietenkään tullut valoa, eikä mitään nähnyt, ei ainakaan ihmissilmin. Rotalla oli rotuperimänsä puolesta paremmat oltavat, mutta ei hänkään huonoilla silmillään paljoakaan nähnyt. Tällä hetkellä se vain ei tuntunut hiukkaakaan niin tärkeältä, kuin päästä pois epäkuolleen hirvityksen lähettyviltä. Se tappaisi yhtä varmasti, kuin kuolema itse, arpinaamalla ja naisellakaan ei ollut enää toivoa. Pitäisi päästä pois!
Jos olisi omannut selvännäkijän lahjoja, olisi Kneri varmasti ollut kiinnostuneempi katsomaan eteensä. Siitä oli kuitenkin turha haaveillakaan, joten rotta ei ehtinyt, kuin ähkäistä hämmästyksestä, kun maa yhtäkkiä katosikin jalkojen alta. Tai tarkemmin sanoen se ei kadonnut, ei ainakaan samalla hetkellä, koska sitä ei pitkään aikaan ollut siinä ollutkaan. Järkytykseltään hän ei tajunnut edes huutaa, syöksyi vain alas pimeyteen, kohti jotakin tuntematonta. Rotan aivot tosin olivat vasta siinä pisteessä, kun todettiin, että askel ei ollutkaan odottamattomasti osunut mihinkään. Siitä, mitä alhaalla oli, sai Kneri aivan hetkeä myöhemmin hyvin selkeän ja suoran havainnollistamisen - tai ainakin siltä, mitä se teki ja miltä se tuntui, kun siihen osui. Se tuntui järkyttävän pahalta ja se sai aikaan kuvottavan rusahduksen rinnan alueella, joka oli ensimmäinen asia, mikä siihen osui. Kyseessä oli kaiken järjen mukaan maa. Olipa miten oli, Kneri päästi tuskaisan, refleksimäisen korahduksen ja jäi pitelemään heikosti vatsansa ja rintansa aluetta, joka ei selvästikään ollut kestänyt pudotusta täysin kunnossa. Hän haukkoi henkeään tuskaisesti, koettaen jotenkin sekä sylkeä verta että imeä ilmaa tyhjentyneisiin keuhkoihinsa. Hetken perästä hän myös oksensi kiviselle maalle edellisen ateriansa jäänteet. Tällä hetkellä kaikki muukin oli sitten unohtunut, kun rotta koetti tuskissaan pysyä edes tajuissaan.
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Dec 9, 2007 20:28:18 GMT 3
Silvara juoksi niin kovaa kuin pystyi, mutta kuuli silti takaansa naisen ja arpinaaman vaimeaa ääntelyä. Hänen silmänsä seurasivat rotan liikkeitä, sillä hän näki paremmin kuin ihminen tässä sysipimeässä haudassa. Hän näki kuilun, jota kohti rotta juoksi, muttei sanonut mitään. Silvara lausui hiljaisen rukouksen siitä, että rotan säkki päätyisi pohjalla, jos sellaista nyt olisi. Samalla hän toivoi rotan sielulle rauhaisaa lepoa.
Silvara kiiruhti kuilun yli notkealla hypyllä, mutta kuuli samassa alhaalta vaimean korahduksen.
|
|
|
Post by submarine on Dec 9, 2007 21:52:53 GMT 3
Knerillä ei voinut keskittyä tarpeeksi, jotta olisi voinut suuremmin tilannetta ajatella. Hän oli pudonnut korkealta, se oli selvää. Mutta minne? Ajattelu ei onnistunut. Pitäisi päästä ylös. Rotta ei ollut aivan varma, mutta uskoi makaavansa mahallaan. Sen tiedon varassa hän lähti kohottautumaan käsiensä varaan, mutta sai vaivanpalkakseen pelkkää punaista tuskaa, kun päästi irti rikkoutuneista kylkiluistaan. Ei, ei voinut vielä liikkua. Ei nyt, ei kenties koskaan. Ei vielä...
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Dec 10, 2007 17:06:37 GMT 3
Silvara pysähtyi kuilun reunalle ja kuunteli. Joku muukin seurasi häntä ja rottaa, joka tosin makasi nyt tuolla alhaalla. "Hei!Kuuletko sinä minua?" Silvara kuiskasi niin kovaa kuin uskalsi, jos se joka oli tulossa olisi se karmea olento, hänen täytyisi lähteä kohti ulkoilmaa ja jättää rotta oman onnensa nojaa. Hän pysyi liikkumattomana ja kuunteli kuinka se jokin liikkui heitä kohti ja samalla kuunnelle vastaisiko rotta mitään.
|
|
|
Post by submarine on Dec 10, 2007 18:10:43 GMT 3
Kneri kuuli huudon, tai ainakin uskoi kuulevansa, päänsä läpi iskevän, sydämenlyöntiensä tahdissa tasaisesti jatkuvan kohinan, muttei edes yrittänyt vastata. Hän ei tiennyt, olisiko kyennytkään siihen, eikä ajatus keuhkojen rasittamisesta huutamiseen houkutellut hiukkaakaan. Ja vaikka olikin huonossa kunnossa eikä kyennyt ajattelemaan selvästi, ei rotta missään nimessä aikonut huutaa pudottuaan jonnekin, josta ei tiennyt yhtikäs mitään. Se oli aivan silkkaa järkeä, sillä pimeässä saattoi olla paljon pahempaakin, kuin jokin raivostunut ruumis tai muutama käkättäjä. Ylhäältä kuuntelevasta vaikutelma tosin saattoi olla lähinnä se, että häneltä oli mennyt taju tai henki.
Yritettyään vielä hetken rotan onnistui kuin onnistuikin nousta jaloilleen, vaikkakin hyvin epävarmasti ja huojahdellen. Hän ei vieläkään tohtinut päästää käsiään ympäriltään, sillä pelko siitä, että ne pitivät hänen sisälmyksiään edes suunnilleen paikoillaan, tuntui vielä jokseenkin aiheelliselta. Vieläkään hän ei vastannut ylös, eikä aikonut vastatakaan. Siitä, mitä rotta pimeässä ympärilleen tihrustaessaan näki, oli kyseessä jokin suuri kammio. Ainakaan missään lähistöllä ei näkynyt mitään seinämiä. Se tosin toi paljon epävarmuutta. Minne pitäisi mennä? Missä päin olisi ulospääsy? Ylös tuskin pääsisi, matkaa oli huomattavasti.
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Dec 10, 2007 19:02:18 GMT 3
Koska alhaalta ei kuulunut mitään ja se jokin lähestyi kuilua ja häntä, Silvara päätti jättää rotan sinne toivoen tämän kuolleen. Hän ei halunnut tunnolleen rotan kostoa tai mikä pahempaa, koko joukon kostoa. Se jokin lähestyi koko ajan. Silvara päätti lähteä kohti ulospääsyä, toivoen etteivät vartijat olisi siellä.
Heti kun Silvara oli tarpeeksi lähellä ulospääsyä hän alkoi kuunnella vartijoita, joista eii kuulunut mitään...
|
|
|
Post by submarine on Dec 10, 2007 19:41:37 GMT 3
Näytti siltä, ettei puolihaltia ollut ainoa, joka oli päättänyt lähteä. Melkein heti tämän päästyä oven lähettyville ryntäsi samalta suunnalta koko muu joukko - Kneriä lukuunottamatta tietenkin. Sekä nainen että arpinaama olivat saaneet useita vammoja, joista mikään ei kuitenkaan ollut suorastaan kuolettava, ainakaan hoidettuna, mutta lukkoseppä ei mitään. Tämä ei varmastikaan johtunut siitä, että paksu mies olisi jotenkin mestarillisesti kukistanut hirviön, vaan yksinkertaisesti siitä, että tämä oli pysytellyt mahdollisimman kaukana. Miekanheiluttajatkaan eivät olleet onnistuneet kammotusta tuhoamaan, sillä nämä näyttivät selvästikin paenneen. Mikään ei kuitenkaan enää seurannut. "Missä se rotta on?" arpinaama tivasi heti, kun hengästykseltään kykeni.
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Dec 11, 2007 14:31:31 GMT 3
Silvara kuuli takaansa kysymyksen: "Missä se rotta on?" Hän kääntyi katsomaan arpinaamaa ja vastasi: "Rotta tippui siihen kuiluun. Kuiskasin sen perään onko se kunnossa, mutta vastausta ei tullut." Hän pelkäsi kuinka arpinaama suhtautuisi siihen, vasta nyt Silvara tajusi että arpinaama ja nainen olivat molemmat saaneet vammoja kammotuksen kanssa käydystä taistelusta, mutta lukkoseppä näytti olevan kunnossa. Kukaan ei sanonut mitään eikä enää yrittänyt lähteä kohti ulospääsyä. Silvara yritti hiljaisuudessa kuunnella vartijoiden puhetta, muttei vieläkään kuullut mitään ja alkoi pelätä pahinta. Mistä he tietäisivät mitä ulkona odotti, sisemmäs hautaan oli turha enää mennä.
|
|