silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Nov 19, 2007 18:18:37 GMT 3
Silvara huomasi joukon ainoan naisen tulevan häntä kohti miekka kädessä. Hän valmistautui jo kuolemaan kun mies sanoi ettei ketään tapettaisi ja käski hänet joukkion eteen kulkemaan. Silvara tiesi ettei voisi paeta, samoin kuin sen etteivät nämä auttaisi häntä saamaan koria takaisin. Häntä harmitti ettei hänellä ollut haltijoiden maagia kykyjä, hän oli tullut enemmän isäänsä. Hänet oli opettu puolustautumaan hyökkäyksiä kohtaan, mutta nyt hän oli jättänyt vaahtera sauvansa kotiin. Silvara tiesi ettei siitä olisi ollut mitään hyötyä, paitsi jos joukkio olisi uskonut hänen olevan täysverinen haltija, mutta nyt sitä turha miettiä.
Silvara kulki joukon etunenässä syvemmälle kammioon ja odotti takanaan tulevan miehen ohjeita. Nainen joka oli tullut häntä hakemaan miekan kanssa kulki viimeisenä, hänen arpiset kasvonsa olivat näyttäneet paljoa nähneiltä, vaikka muuten nainen ei näyttänytkään vanhalta. Miehet näyttivät kaikki saataisilta ja Silvara arveli heidän olevan köyhiä tai lainsuojattomia, joilla ei ollut muuta keinoa saada elantoa. Hän ei uskalltanut puhua, hän vain käveli joukkion edellä kunnes he toisin sanoisivat.
|
|
|
Post by submarine on Nov 19, 2007 18:51:02 GMT 3
Kneri kulki joukon keskellä, juuri siellä missä olisi kaikkein parhaassa turvassa. Ei hän oikeastaan ollut pyytänyt päästä sinne, hivuttautunut vain. Vaikka eipä niin, että uhkaavat vaarat aivan uskomattomia olisivat, kyseessä oli kuitenkin käytetty paikka eikä jokin ikivanha, hengenvaarallinen raunio. Ansoja tuskin olisi ollenkaan, paitsi mahdollisesti hauta-arkuissa. Ja hirviötkin olivat huhuja, joita ei tarvinnut pelätä niin paljoa, kuin hurjimmat kertomukset antoivat ymmärtää. Ehkä jokin epäkuollut - vaikkei rotta millään tavalla sellaista toivonutkaan - tai satunnainen kiusanhenki, mutta ei mitään laumoja. Vaikka riskien määrä ei päätä huimannutkaan, oli Kneri silti hyvin tyytyväinen siihen, ettei joutunut kulkemaan ensimmäisenä tai viimeisenä. Jos jokin, olipa sitten pelkkä lepakko tai jo kerran kuollut hirmu, olisi hyökätäkseen, oli sen parempi käydä kuitenkin kiinni jonkun muun niskaan.
Kävelymatka kesti jonkin aikaa. Kukaan ei puhunut mitään ja vain joukon askeleet kaikuivat tyhjissä käytävissä. Seinissä näkyi vanhoja kuvakaiverruksia, jotka olivat kuitenkin jo pahasti rapistuneita ja epäselviä. Ehkäpä kuvanveistäjät olivat aikoinaan tehneet hyvääkin työtä, rahasta ei ainakaan ollut uhrien omaisten puolesta puutetta, mutta niiden kunnossapitoa oli laiminlyöty pahasti. Ja miksei olisi, eihän alhaalla koskaan käynyt, kuin hautasaattue toimittamassa ruumiin viimeiseen leposijaansa - ja tietenkin tämä haudanryöstäjäjoukko. Kneri sai ikäväkseen huomata, että soihdun häilyvässä valossa kaiverretut ihmiset näyttivät seuraavan joukkoa kasvoillaan. Se sai tuntemaan olonsa ikäväksi. Alhaalla oli kosteaa. Ei niin, että jalka kastui, mutta kyllä sen tunsi. Lattialla ja seinillä kasvoi jonkin verran sammalta ja sientä, kumpainenkin ollut paikoillaan jo pienen iäisyyden - aina hautatunnelien rakentamisesta asti.
Lopulta tuli vastaan ensimmäinen ovi. Se oli lukossa, kuten saattoikin olettaa. Ongelma tosin katosi raskaalla vasaralla. Soihtua kantanut mies - joukkonsa jonkinsorttinen johtaja - vilkaisi ympärille nähdäkseen, että kaikki olivat paikalla, ja työnsi sitten vanhan uksen auki. Sen saranat kirkuivat, kuin kidutetut kissat. Sisäpuolella odotti näkymä, joka oli pysynyt koskemattomana varsin kauan. Vain hämähäkinseitit, pikkueläinten kalutut luut, home ja pöly elivät siellä. Huoneessa oli paljon kaikenlaisia pieniä veistoksia ja muita arvattavan arvokkaita esineitä, jotka eivät ilahduttaneet kuin satunnaista hiirtä. Muutama oli aikojen saatossa särkynytkin. Kuin yhdestä käskystä joukko alkoi vetää esiin säkkejä ja kiertää ympäri huonetta. Suurimpia esineitä ei tietenkään otettu, mutta kaikki hiukankin arvokkaalta näyttävä ja kevyempi sullottiin säkkeihin, ennen kuin keskityttiin itse arkkuun. Se oli kookas ja kivinen, selvästikin maksanut paljon. Sumeilematta kantta alettiin vääntää irti, mikä vei painon takia melkoisesti aikaa ja voimia.
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Nov 20, 2007 18:47:35 GMT 3
Joukon alkaessa etsiä arvokkaita tavaroita haudasta, jonka he olivat avanneet mies piti Silvaran mukanaan ja käski tämän kantaa säkkiään. Silvara totteli ja mietti uskaltaisiko yrittää paeta, jotta saisi korin miehiltä. Lopulta joukkio oli saanut kokoon kaikki arvokkaat tavarat haudasta, jäljellä oli enää arkku. Arkun kansi näytti painavalta mies, jonka Silvara oli nimennyt mielessään Arveksi, käski Silvaraa auttamaan arkun kannen nostamisessa. Silvaran ei auttanut muuta kuin totella, hän oli nyt varma että joukkiossa oli lainsuojattomia, sillä köyhä olisi tyytynyt haudasta löytämiinsä tavaroihin. Vain lainsuojaton voisi häpäistä hauta-arkun. Silvara tiesi tekevänsä väärin, mutta arvelin saavansa anteeksi koska oli häpäissyt haudan jo astuessaan siihen.
Arkun kannen avaaminen oli haasteellinen tehtävä, sillä kantta ei saanut pudottaa maahan. Arpi käski Silvaraa naisen ja rotan näköisen miehen avuksi pitelemään arkun kantta sillä aikaa kun hän tarkastaisi sen sisällön.
|
|
|
Post by submarine on Nov 20, 2007 19:38:42 GMT 3
Arpinen mies näytti hyvin tyytyväiseltä päästyään käsiksi viimeisellä vuoteellaan lepäävään vainajaan, jonka ruumis oli vuosien saatossa käynyt hauraaksi ja lähes lihattomaksi. Mikään suurempi eläin ei sitä ollut päässyt kiviseen arkkuun syömään, mutta ajan kanssa senkin oli täytynyt noudattaa sitä luonnonlakia, että kaikki kuollut mätänee ja kuihtuu. Hämähäkit olivat tehneet pesiään tämän päästä veltosti roikkuvaan tukkaan ja pienet hyönteiset asuttivat tämän kuivaa ruumista. Kuolleesta olisi voinut tehdä paljon havaintoja, mutta se ei oikeastaan kiinnostanut ketään huoneessa yhtä paljon, kuin korut, joiden kanssa vainaja oli haudan hiljaisuuteen laskettu. Mies kiskoi kovakouraisesti kultasormukset tämän sormista ja ketjun kaulasta. Niistä irtoaisi melkoinen summa katukaupassa. Kun ruumis oli kaluttu läpi - myös muutama jalokivi löytyi - mies sulloi kaiken säkkiin. Kneri pani merkille, että ainakaan vielä ei ollut puhettakaan saaliin jakamisesta. Mutta toisaalta, eipä se vielä ollut kovin ajankohtaistakaan. Yksi asia häntä tosin kiinnosti, ja se kysyttiinkin pitkällisen kurkun selvittelyn jälkeen. "Mikä vainaja oli eläessään? Rikas kauppias vaiko jotakin muuta?" rotta kysyi haudan tarkastaneelta. Hänen äänensä miellytti yhtä vähän korvaa, kuin ulkonäkö silmää. Se oli limainen, vinkuva ja koriseva. Oli helppo sanoa, että tämän kurkussa ei varmastikaan kaikki ollut hyvin. Sen lisäksi se kuulosti yksinkertaisesti siltä, niin ääntämiseltä kuin äänen laadultaankin, että se ei turhan hyvin soveltunut sanoihin. Mies näytti aavistuksen kummaksuvan kysymystä, jolla ei tämän mielestä ollut mitään tekemistä minkään kanssa. "Mistä minä tietäisin, varmaan jokin kauppias koruistaan päätellen", tämä vastasi puolihuolimattomasti. Kneriä ei kiinnostanut kuulla asiasta enempää, vaan tämä lähti jatkamaan muiden kanssa eteenpäin. Hautoja oli useita, eikä aikaa kuitenkaan loputtomiin.
Seuraavien tuntien aikana edettiin paljolti samalla tavalla. Hautoja häpäistiin ryöstämällä ja rikkomalla, kuolleiden lepoa häirittiin ja arvoesineitä siirrettiin jo elämänsä nähneiltä niille, joilla se vielä oli edessään. Jotkin lukoista hidastivat enemmän, sillä ne olivat sisältönsä mukaan joko parempia tai heikompia. Muutamaa jouduttiin iskemään melkoinen aika, ennen kuin ne antoivat periksi. Kalmoista ja hirviöistä ei näkynyt jälkeäkään, vaikka välillä saattoikin tulla uskoneeksi, että näki soihdun häilyvässä valossa jotakin epäluonnollista. Äkkiä matka kuitenkin pysähtyi, sillä eräässä hautakammion ovessa oli lukko, joka ei yksinkertaisesti suostunut antamaan periksi. Pullea mies tutki sen ja totesi, että kyseessä oli liian monimutkainen tapaus hänen taidoilleen. Ei auttanut muu, kuin arpisen naisen ja miehen alkaa sitä rusikoimaan olan takaa, sillä niin kestävän lukon takana oli varmasti joku äärimmäisen arvokas. Mutta pitkään siinä varmasti kestäisi. Metallin kalahtelun täyttäessä ilman Kneri jäi tutkailemaan jonkinlaista sientä, joka lattianrajasta kasvoi. Sitten hän veti esiin veitsen ja alkoi suuremmin selittelemättä leikkaamaan omaan kämmeneensä sillä. Viilto oli syvä ja se vuosi valtoimenaan - juuri kuten hän halusikin.
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Nov 21, 2007 16:52:20 GMT 3
Silvara seurasi joukkiota muihin hautoihin ja joitui usein pitämään Arven säkkiä, sillä tämä itse tuntui olevan laiskan oloinen ja teki tämän vain rahan takia. Silvara olisi halunnut mennä etsimään koria, joka oli vartijoiden kopissa. Hän ei enää voinut kuulla vartijoita, sillä kiviset seinät olivat liian paksut. Täysveriselle haltijalle se ei olisi onglema, mutta hänelle se oli ylivoimaista. Heidän saapuessaan erään hautakammion ovelle se ei suostunut aukeamaan ja Arpi sekä joukon nainen alkoivat rusikoimaan ovea sen jälkeen, kun pullea mies oli todennut sen olevan liian hankalaa hänelle. Arpi käski Silvaran Rotan vierelle, sillä hän ei halunnut "vangin" karkaavan.
Silvara oli punninnut mielessään vaihtoehtoja siitä mitä tapahtuisi, kun kaikki hautakammiot olisi tutkittu. Lukitsisivatko rosvot hänet johonkin hautaan kuolemaan nälkään vai antaisivatko hänelle nopean lähdön pimeyteen. Siinäkin tapauksessa hänet varmasti jätettäisiin hautaan. Silvara ei uskonut pääsevänsä ulos haudasta elävänä, sen hän tosin oli tiennyt jo silloin kun ilmiantoi itsensä haudanryöstäjille.
|
|
|
Post by submarine on Nov 21, 2007 17:31:12 GMT 3
Kneri antoi käden valua hetken, ennen kuin työnsi sen eteen ja puristi tiukkaan nyrkkiin. Paine sai veren valumaan vielä enemmän, suorastaan ropisemaan sienten tummille hatuille. Vieläkään hän ei selittänyt ollenkaan tekojaan, jäi vain seuraamaan uteliaana. Ja toden totta, sieni tosiaan näytti heilahtelevan hiljalleen, kuin olisi äkisti havahtunut. Muitta mutkitta rotta leikkasi jokaisen niistä aivan jalan tyvestä asti ja työnsi säkkiinsä. Ei sopinut jättää harvinaisuuksia keräämättä. Varmistuttuaan, ettei missään kasvanut enempää, hän veti kätensä suun vieritse ja pyyhkäisi sen jo valmiiksi saastaiseen kaapuunsa.
Vaikka se vaatikin paljon, onnistui arpinaama lopulta tekemään raskaan oven lukosta lopun. Hyvän aikaa vasara olikin sitä takonut, mutta nyt lopulta se rikkoutui, halkesi keskeltä kahtia. Hetken perästä ovi olikin jo auki ja kammio kaikkien nähtävillä. Ja nähtävää siinä sitten olikin. Ei ollut vaikea arvata, että kyseessä oli varmasti ollut kuninkaan tai jonkin muun suuren herran hauta. Siellä näkyi niin kultaa, kuin jalokiviäkin. Jo pelkkä arkkukin oli osittain kullattu ja koristeltu kiviupotuksin - sisältä löytyisi varmasti vielä paljon enemmän. Välittömästi oli jokainen vetänyt esiin veitsen ja säkin, sulloen ahnaasti arvoesineitä sinne ja vääntäen arkun kiviupotuksia irti. Kultauskin raavittiin kivisestä pinnasta säälimättä. Knerikin teki täysin samaa, sillä ei hän tänne ollut näkymiä ihastelemaan tullut.
Oli sääli, että kukaan haudanryöstäjistä kuullut vaivihkaista ääntä, joka jossakin kaukana häilähti läpi kivisten käytävien. Se oli melkeinpä, kuin heikko, koriseva käkätys...
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Nov 25, 2007 19:28:50 GMT 3
Haudanryöstäjien tyhjentäessä hautaa, olivat vartijat olivat päättäneet tutkia korin. Koria peitti paksu villapeite, joka oli värjätty mustaksi, vartijoiden nostaessa peitettä ei tapahtunut mitään epäilyttävää vain pieni tuulen vire kävi vartiokopissa. Vartijat pettyivät, kun korissa ei ollut mitään ja antoivat sen olla.
Silvara seurasi joukkiota hautaan, joka oli varmasti ollut jonkin suurmiehen hauta. Muiden ryöstäessä haudan aarteita pysähtyi Silvara tutkimaan katseellaan erästä kuvaa, joka oli hakattu kiveen. Kuvasta oli hankala saada selvää, mutta jokin karmea tapahtuma siihen oli hakattu. Silvara ei halunnut tietää enempää vaan siirtyi seuraavan kuvan pariin.
|
|
|
Post by submarine on Nov 25, 2007 20:25:42 GMT 3
Kun hautakammiosta oli ryövätty kaikki ottamisen arvoinen, keskittyi joukko itse arkkuun, josta nyt oli väännetty irti kaikki ne jalokivet, jotka sitä olivat vielä äsken koristaneet. Se oli parempaa tekoa, kuin moni muu oli ollut, ensiluokkainen mestariteos. Jo pelkkä kaiverrustyö oli varmasti maksanut enemmän, kuin jalokivet yhteensä. Mutta eipä se ketään kiinnostanut, kivinen arkku painoi valtavasti, eikä siitä millään tavalla voisi saada rahaa. Kovakouraisesti kansi rysäytettiin pois paikoiltaan niin, että se halkesi osuessaan maahan. Ruumis, jota oltiin häpäisemässä, oli aivan yhtä arvokkaan näköinen, kuin leposijansakin. Tämän ikivanhat, vanhuudesta haurastuneet luut oli kääritty paksuun, tulipunaiseen silkkiliinaan, joka oli varmasti hyvin arvokas. Lukuisat korut - kultaa, jalokiviä ja hopeaa - koristivat tätä, ja arkussa oli myöskin monia esineitä. Kuolleessa kourassaan vainaja puristi komeaa, jalokivikoristeista miekkaa. Vaikutelmaa häiritsi vain ammottava, säröinen reikä, joka kallonlakeen oli isketty. Se oli kaiketi ollut kuolinsyy. Välittämättä ihailla näkyä millään tavalla rosvojoukko kävi kiinni ruumiiseen ja alkoi vääntää ja repiä sen kalleuksia irti. Oli helpointa yksinkertaisesti katkoa hauraita luita, ja moninaiset rusahdukset kaikuivatkin pian haudassa. Ohimennen Kneri otti itselleen pienen etumaksun kaikesta. Rotan luisevat sormet siivosivat talteen koristetikarin, jossa oli useilla korukivillä koristeltu kahva ja ilmeisesti hopeinen terä. Se sopi käteen hyvin ja oli terävä, vaikkakin luonnollisesti pelkkä koriste. Hyvän rahan siitä ainakin saisi. Ase katosi melkoisella nopeudella jonnekin rotan kaapuihin.
Yhtäkkiä haudan häpäisy keskeytyi. Jostakin korkealta putosi jotakin pientä hautaan - ja se jokin kirkui pudotessaan. Äkillinen äänipiikki keskellä hiljaisuutta oli, kuin kylmää vettä nukkujan niskaan. Jokainen rosvoista rääkäisi ja kavahti taaksepäin, ennen kuin ehti edes tajuta koko asiaa. Kaikkien, paitsi lukkosepän käsi hakeutui heti vaistonomaisesti aseelle. Olipa hautaan pudonnut mitä hyvänsä, ei sillä ainakaan ollut minkäänlaista tarvetta olla hiljaa. Sitä ei voinut nähdä, koska jokainen oli kavahtanut taaksepäin, mutta se rääkyi korvia särkevällä tavalla, särisi ja mellasti luiden keskellä. Lopulta, varovasti ja sormet miekkojen ja veisten kahvoille kiertyneinä, astui joukko eteenpäin, valmiina iskemään, jos jokin hyökkäisi. Näky, joka odotti, ei ollut suoranaisen uhkaava, mutta jokainen tiesi kyllä, että se ei tarkoittanut mitään hyvää.
Hautaan pudonnut otus oli pieni, suunnilleen kämmenen pituinen. Se oli, kuin jokin kärpäsen, linnun ja ihmisen järkyttävä sekasikiö. Sillä oli kuusi ohutta, luisevaa raajaa - neljä teräviin kynsiin loppuvaa kättä ja kaksi jalkaa - ja pienet, surkastuneilta näyttävät siivet. Sen hintelän kaulan varassa keikkuva pää oli nokalla ja pahantahtoisilla silmillä varustettu ja siitä työntyi esiin neljä sarveä. Oli tosin toinen, paljon helpompikin tapa kuvata sitä: se oli hintelä, ruma ja rääkyi. Kyseessä oli käkättäjä. Jokainen, joka oli joutunut viettämään aikaa seikkailijana, tiesi kyllä, mistä oli kyse. Pikkuotukset olivat maanvaivoja, jotka tuntuivat todella nauttivan, kun pääsivät aiheuttamaan tuskaa ja vahinkoa. Ja missä oli yksi, oli monta; niiltä puuttui kaikki älystä voimaan, mutta niitä oli aina paljon. Arpinen mies teki pahaenteisesti rääkyneestä otuksesta surutta lopun miekanterällään, sylkäisi raadon päälle ja kohotti sitten pahaa aavistellen lamppunsa ylös. Ja toden totta, lisää samanlaisia epäsikiöitä ryömi esiin katossa olevasta reiästä. Ja ne halusivat tappaa.
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Nov 28, 2007 16:34:14 GMT 3
Silvara katseli uteliaasti pientä otusta,käkättäjää. Hän oli kuullut näistä oudoista olennoista, mutta näki vasta nyt elävän olennon, joka kyllä kuoli heti kun arpinaamainen mies huomasi mikä se oli ja tappoi sen säälittä. Lisää käkättäjiä alkoi tippua katossa olevasta reiästä lattialle, arpinaamainen mies käski toisten tappaa käkättäjiä niin monta kuin kerkeisivät.
Arpinaama oli antanut vainajan käsivarren Silvaralle ja hän hutki olentoja niin nopeasti ja tarkasti kuin osasi ja pystyi. Hän näki kuinka muut olivat lähteneet perääntymään kohti ovi aukkoa, Silvara seurasi muiden perässä.
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Nov 28, 2007 16:35:24 GMT 3
((Sori kun en oo kirjottanu pitkään aikaan, mut tuli asioita enkä sit kerinny kirjottaa. Laitoin tohon lyhyen jatkon, kun on muita asioita, mut ens viikolla pitäis helpottaa.))
|
|
|
Post by submarine on Nov 28, 2007 17:23:47 GMT 3
Kneri koetti huitoa parveilevia epäsikiöitä veitsellään, mutta turhaan. Ne, kuten kaikki kaltaisensa, eivät tunteneet pelkoa, joka olisi pitänyt niitä aloillaan. Toisin kuin se epäonnekas, joka oli pudonnut hautaan, nämä myöskin lensivät heiveröisillä siivillään kuin valtavat, rumat kärpäset. Se vei näkyvyyden täysin. Ne syöksyivät päin joukkoa, repivät ja raastoivat hullun lailla ja syöksyivät itse miekkoihin ja veitsiin. Ja koko ajan, jopa kuollessaan, ne rääkyivät ja käkättivät korvia särkevällä tavalla. Yksinään ne eivät olisi olleet, kuin vaivainen kiusa, mutta parveilevana, verenhimoisena laumana ne olivat todellinen vaara. Niiden raajat olivat heikot ja kynnet pienet, mutta niitä kynsiä oli satoja. Aina, kun veri virtasi, ne villiintyivät entisestään, repien ja raastaen lisää ja lisää. Ainoa, mikä ympäriinsä syöksähteleviin pikkupetoihin puri, oli arpinaaman soihtu. Joka kerta, kun mies iski sillä ympärilleen, useita otuksia syöksyi liekehtien ja kytien maahan. Rääkyvät, vääntelehtivät raadot muuttuivat kuollessaan sonnaksi, joka lemusi kauhistuttavalta. Mutta niiden tilalla oli aina lisää, eivätkä ne säikkyneet sellaista.
Kneri, joka oli jo joutunut repimään muutaman lihaansa tarrautuneen epäsikiön irti, tiesi, ettei tätä voisi jatkaa. Hän ei aikonut kuolla samalla tavalla, kuin joskus näkemänsä ruumiit, nahka riekaleiksi revittynä, elävältä nyljettynä ja silmät päästä revittyinä - eikä millään muullakaan tavalla! Ähkäisten ja silmille pyrkivää käkättäjää huitaisten rotta kääntyi juoksuun kohti oviaukkoa. Koko muu joukko oli tullut hyvin samanlaiseen tulokseen nopeassa tilannearvioinnissaan, eikä yksikään epäröinyt kääntyä pakoon. Mutta edes tällaisessa tilanteessa eivät rahanahneet roistot hylänneet saalistaan. Kneri kyllä tiesi, että veren makuun päästyään parvi tuskin antaisi hevin periksi, mutta toivoi, että joku muu jäisi jälkeen ja harhauttaisi petoja niin kauan, että hän ehtisi pakoon. Se, minne oltiin ryntäämässä, ei tuntunut tällä hetkellä kovinkaan tärkeältä.
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Nov 28, 2007 17:53:17 GMT 3
Vartijoiden tehdessä kierrostaan he kuulivat vaimeita ääniä eräästä haudasta. Rääkyminen oli varma merkki jonkin yliluonnollisen olemassa olosta, sen he olivat oppineet työvuosien aikana, jotka olivat hautausmaalla palvelleet. Nyt he harkitsivat mennäkkö katsomaan vai esittää kuuroja ja antaa sen jonkin oudon ja tuntemattoman lopettaa toimensa rauhassa. Lopulta he päättivät vartijoida tarkemmin hautaa, josta äänet kuuluivat, he jakoivat vuorot jolloin aina toinen heistä olisi vartioimassa hautaa.
Silvara pelkäsi joukon jättävän hänet hautaan näiden veren himoisten pikkuotusten kanssa. Hän lisäsi vauhtia eikä enää viitsinyt välittää mitä tapahtuisi jos pääsisi pois tästä kirotusta haudasta. Hänen päästyään haudan kapeasta ovesta sen toisella puolella olivat jo rotta ja joukon ainut nainen. Arpi ja lukkoseppä olivat vielä haudassa ja rotta käski Silvaraa auttamaan oven työntämisessä paikoilleen, jos nuo kaksi eivät ehtisi pois haudasta olisi se heidän ongelmansa.
|
|
|
Post by submarine on Nov 28, 2007 18:23:59 GMT 3
Kneri toivoi hartaasti, että jonkin ihmeen kaupalla ovi saataisiin kiinni ja myös pysymään niin, vaikka se vaikuttikin turhalta, jos arpinaama työntäisi vastaan - kuten tämä hyvin varmasti tekisi, mikäli ei äkkiä ollut mieltynyt ajatukseen väkivaltaisesta kuolemasta. Ja toden totta, hintelä rotta paiskautui vaivatta sivuun, kun roteva mies rysäytti ovea vasten, säästelemättä millään tavoin voimiaan. Tämän perässä ulos pinkoi kiljuva lukkoseppä, joka huitoi henkensä edestä ympärilleen, kuin olisi ollut vähällä tulla syödyksi. Ovesta päästyään arpinaama kyllä auttoi hyvin vikkelään sen sulkemisessa, työntäen sitä koko painollaan ja huitoen repien samalla vielä viimeisiä pirunsikiöitä irti itsestään. Ne päätyivät kaikki kiviselle lattialle, yrittäen heti takaisin ylös - vain kohdatakseen saappaan.
Koska lukko oli rikki, eikä ovessa oikeastaan ollut suurempaa kahvaa tai mitään muutakaan, oli sitä pakko pitää hyvä hetki suljettuna. Vasta, kun pahin meteli oli ohitse, uskallettiin siitä päästää irti. Se oli raskas ja jäykkä, eikä muutama heiveröinen käkättäjä voisi sitä yksin avata. Pikkupedoilla ei ainakaan ollut tarpeeksi järkeä yhteisponnistuksiin, joten vaara näytti olevan ohi. Arpinaama kääntyi ympäri ja vilkaisi kertaalleen joukkoa ja näiden säkkejä. Sitten, kuin olisi halunnut todeta, että mitään ei ollut tapahtunut, tämä sanoi: "Jatketaan, aamuun ei ole loputtomasti aikaa. On vielä monta paikkaa käymättä." Mies oli mitä ilmeisimmin päättänyt työntää tapahtuneen pois mielestään.
Kun enemmän tai vähemmän hengissä säilynyt joukko lähti jatkamaan, haluamatta millään tavalla häiritä ainakaan äskeistä hautaa uudelleen, arpinen nainen ilmestyi yhtäkkiä puolihaltian rinnalle ja viittoi tätä mukaansa joukon taakse. Loput katsoivat sitä hetken kummastellen, mutta eivät kuitenkaan sanoneet mitään asiasta. "Kuuntele, minulla on sinulle ehdotus", nainen kuiskasi hiljaa, kun uskoi, ettei tätä enää kuultu.
|
|
silvara
Member
~Tempus fugit, naturam sanat~
Posts: 49
|
Post by silvara on Nov 29, 2007 16:23:48 GMT 3
Silvara näki kuinka arpinaamainen mies ja lukkoseppä juoksivat ulos haudasta he muut työntyivät ovea vasten. Kun meteli haudasta oli laantunut arpinaama alkoi taas olla Silvara mielestä pomottelija, hän käski jatkaa matkaa. Samassa nainen ilmestyi hänen viereensä ja pyysi hänet joukon taakse. Silvaran päässä vilisti kymmeniä ajatuksia, mutta vahvimpana ajatuksena oli kuolema. Aikoiko tuo outo nainen tappaa hänet siihen, jos he kerran olivat päättäneet päästä hänestä eroon niin mikseivät he olleet jättäneet häntä hautaan.
"Kuuntele, minulla on sinulle ehdotus." Sanat toivat Silvaran mieleen toivon, voisiko hän sittenkin päästä haudasta elossa vai joutuisko hän kohtaamaan kuoleman heti kun loput haudat olisi häpäisty.
|
|
|
Post by submarine on Nov 29, 2007 16:57:55 GMT 3
"Tuossa on paljon, mutta sinä et tule saamaan siitä mitään, mikäli jatkat näin", nainen kuiski hiljaa puolihaltialle, osoittaen rosvojoukon saalissäkkejä. "Ei tuo arpinaama anna sinulle yhtä ainoaa kuparipenniä tästä kaikesta, ei ole mitään tarvetta tuhlata turhaan, jos sen voi välttää. Olet mukanakin vain siksi, että kelpaat suojaksi, jos jokin hyökkää kulman takaa tai jossakin on ansa. Ei näistä kukaan sure, jos satut kupsahtamaan. Ryöstävät vain kaiken vähänkin arvokkaan ja jättävät sinut tänne. Jos olet onnekas, pääset ehkä hengissä pois." Nainen vaikeni hetkiseksi, tarkistaen, että kukaan ei kuunnellut salaa. Loppujoukko kuitenkin jatkoi matkaansa, kiinnostuneena enemmänkin mahdollisista vaaroista ja seuraavasta ryöstöhaudasta, kuin siitä miksi yksi heistä halusi jututtaa puolihaltiaa.
"Nyt kuuntelet tarkkaan, sillä minä en tätä toistele. Ja jos kerrot tästä, pidän huolen, että se onkin viimeinen asia, jonka teet - muttei suinkaan viimeinen, jonka tunnet, ei läheskään", Nainen sähisi, painottaen selvästi, että aikoi tehdä, mitä lupasikin. "Pullukka-lukkoseppä on jo tässä mukana. Tämä on liian hermostunut, että rotta tai arpinaama mitään tajuaisivat. Kun tulee aika - sinä kyllä tiedät milloin -, hoidamme nuo kaksi pois päiväjärjestyksestä ja jaamme saaliin." Salaliittoa kuiskaillen ehdotteleva nainen veti veitsen esiin sääritupesta ja ojensi sen kahva edellä puolihaltialle. "Ota se ja piilota jonnekin vaatteisiisi. Ja jos kieltäydyt nyt, et astu enää askeltakaan - koskaan tai mihinkään."
|
|